tiistai 22. toukokuuta 2018

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Joskus kotimaiset spefikirjat pääsevät ilmestymään ennen kun olen ehtinyt niistä kuulla. Yksi sellainen on Anniina Mikaman esikoisromaani Taikuri ja taskuvaras.

Törmäsin kirjaan Goodreadsissa, kun näin jonkun lukevan sitä. Luulin aluksi, että kyseessä on käännösteos - kannen ulkoasu ja kirjan nimi vihjailivat voimakkaasti siihen suuntaan. Mutta hetkinen, kirjailijallahan on suomalainen nimi! 

Pikainen tiedonhaku paljasti, että kyseessä on suomalaisen steampunk-henkinen romaani, joka sijoittuu  1800-luvun lopun Helsingiin. Suomalaista steampunkia, no mikä jottei, minä ajattelin ja pistin kirjan kirjaston varausjonoon.

Aiheen ja miljöön lisäksi olin kiinnotunut siitä, että kyseessä on suuren kustantamon julkaisema spefiteos. Halusin ottaa selvää, minkälainen spefi läpäisee ison kustantamon seulan. Minkälaista pitää olla, että se pääsee julkaisuun?

*

Taikuri ja taskuvaras kertoo Mina-nimisestä 16-vuotiaasta tytöstä, joka on päätynyt kadulle. Hänen vanhempansa ovat kuolleet ja Minan moraali on rapistunut sitä mukaan kun nälkä on kasvanut. Eräänä päivänä hän näkee kadulla nuoren miehen, joka vaikuttaa varakkaalta. Taskuvarkaus ei kuitenkaan suju suunnitelmian mukaan: Mina jää kiinni, ja vastoin kaikkia odotuksia nuori mies tarjoaa Minalle töitä! Hämillään Mina päättää ottaa työn vastaan. Hänelle tarjotaan niin hyvää palkkaa, että vuoden työskentelyn jälkeen Mina voisi aloittaa uuden, itsenäisen elämän.

Minasta tulee Tom-nimisen taikurin ja samassa taloudessa asuvan professorin apulainen. Pian Mina ylenee siivoushommista Tomin avustajaksi taikurin lavalle. Nuori taikuri tuntuu tekevän Minaan vaikutuksen, mutta tämä ei kuitenkaan tunnu huomaavan, kuinka Minan silmät säihkyvät nuorta miestä kohti.

Romaanin lukeminen oli melko ristiriitainen kokemus. Siinä on paljon elementtejä, joista pidän hyvin paljon. Pidän siitä, että tarina on häpeilemättömästi sijoitettu 1890-luvun Helsinkiin. Sitä kuvaillaan kuin Lontoota tai muuta aikansa suurkaupunkia. Romaanista huokuu ihastuttavan taianomainen tunnelma, aivan kuin olisi ollut keskellä vanhanaikaista lelukauppaa. Pidän siitä, kuinka suomalaisen kirjallisuuden realistisuus on heitetty romukoppaan - usein jopa spekulatiivinen fiktio tuppaa Suomessa usein pitävän jalat tiukasti maassa. Toisin on tässä romaanissa. Jos joku on kirjaimin mahdollista kertoa, se tapahtuu.

Siitä huolimatta romaani kuitenkin tuntuu liian lennokkaalta. Erikoiset juonekäänteet tuntuvat seuraavan toisiaan liian vauhdikaasti. Välillä tuntuu, ettei romaani tiedä, mistä se oikein haluaa kertoa. Kertooko se köyhyydestä ja sen voittamisesta? Kertooko se siitä, kuinka hylkiöt löytävät toisensa ja perustavat yhteisen, vapaasti valitun perheen? Onko se jännittävä seikkailu vai onko se rakkaustarina? Kaiken lennokkuuden joukosta on vaikea poimia kirjan pääjuonta.

Lennokkuudesta huolimatta odotin jatkuvasti jotakin. Tuntui, että romaani panttasi jotakin. Aivan kuin se ei olisi aivan uskaltanut mennä siihen suuntaan, johon se olisi halunnut mennä. Useaan otteeseen koin hetkiä, jolloin aavistelin upeaa juonekäännettä. Entä jos hyvänä pidetty hahmo onkin koko ajan ollut paha? Entä jos Minan menneisyydessä on jotain vielä kauhempaa? Entä jos, entä jos? Mutta ei sittenkään! Kun kirjan lopussa aletaan tipautella suurempia paljastuksia, ne eivät enää tunnu miltään. Suurien paljastusten aika olisi ollut hiukan kirjan puolen välin jälkeen, jolloin lukija odotti käännettä.

Lennokkuudesta huolimatta koin myös, ettei romaani käsittellyt tarpeeksi syvällisesti kaikkea, mitä se heitti lukijan eteen. Jossain vaiheessa tarinaa muun muassa paljastuu, että Tomeja on periaatteessa kaksi. Tom on rakentanut itsensä näkäisen robotin, joka on niin taidokkaasti tehty, että sitä voi luulla ihmiseksi. Robotti, Sotamieheksi kutsuttu, pystyy tallentamaan muistilevylleen tietoa kuin tietokoneeseen, kommunikoimaan, oppimaan ja lopulta jopa tuntemaan tunteita.

Siis 1890-luvun vaihtoehtoisessa Helsingissä harjoitetaan sellaista huipputekniikkaa, jota ei edes 2010-luvun maailmassa ole olemassa! Sotamies alkaa tarinan edetessä osoittaa enenevissä määrin inhimillisiä piirteitä, mikä olisi ollut loistava paikka pohdiskella oikein syvällisesti ihmisyyttä, mutta valitettavasti Sotamiehen päätehtävä vaikuttaa romaanissa olevan Minan pään sekoittaminen. Koskaan ei voi olla ihan varma, onko vastaan tullut henkilö itse Tom vai Sotamies.

Olisin niin kovasti halunnut pitää tästä romaanista enemmän. Välillä koin hetkiä, jolloin oikeasti nautin dickensmäisestä tunnelmasta, jossa hiippailla loskaisilla kaduilla ja kiivetään ullakolle. Välillä kuitenkin koin, että kirja on hiukan liian naiivi. Päähenkilö on hiukan liian naiivi. Mina on 16-vuotias teinityttö, joka tukeutuu tiukasti häntä auttaviin henkilöihin. Olisin kaivannut itsenäisempää päähenkilöä.

Vai olenko minä vain liian vanha tälle kirjalle? Olisiko vain pitänyt hyväksyä, että 16-vuotias ripustautuu muihin, koska ei ole vielä saanut mahdollisuutta itsenäistyä? Toivon, että Mina kasvaa jatko-osien aikana.

*

Taikurista ja taskuvarkaasta tuli valitettavasti sellainen olo, että kirja oli päässyt julkaistavaksi keskeneräisenä. Kirjan sivuilla oli nähtävissä hieno tarinan, joka olisi kaivannut vielä hiomista, niin juonellisesti kuin kielellisestikin. Lukiessani en voinut olla miettämättä: tässäkä on nyt suomalaisen suuren kustantamon taso? Tämäkö on se nyt se kirja, josta on tehty kaunis kovakantinen painos?

En usko, että ongelma on kirjailijassa. Taikuri ja taskuvaras on Mikaman esikoisromaani, eikä kukaan ole seppä syntyessään. Uskon, että jokaisen kirjailijan romaanikäsikirjoituksessa on vaiheita, jolloin teksti ei toimi. Esilukijoiden ja kustannustoimittajan tehtävä on auttaa siinä, että teksti toimisi paremmin. Mielestän tämä kirja olisi kaivannut selkeyttämistä. Mikä on pääjuoni? Mihin keskitytään? Kuinka säilyttää ihana taianomaisuus, mutta tehdä kaikesta kuitenkin hiukkasen uskottavampaa?

Kaikesta tästä huolimatta olen erittäin kiinnostunut jatkosta. Vaikka Taikuri ja taskuvaras on paikoin epäuskottava, arvostin sitä, kuinka häikäilemättömästi se vyörittää tapahtumia eteensä. Jotain tämänkaltaista olen viime aikoina kaivannutkin. Jotain hauskaa ja viihdyttävää, jota ei tarvitse lukea otsa rypyssä. Tätä kirjaa lukiessa ei tylsisty.

SIVUJA: 411
KUSTANTANUT: WSOY
JULKAISTU: 2018
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Kevätkuulumisia

Jotkut kliseet ovat totta - kännykänmenevä aukko leikattuna
saksalaiseen 80-luvulla kirjoitettuun nuortenkirjaan.
Löydetty kasien tunnilla.
Jälleen kerran edellisestä bloggauksestani on vierähtänyt erittäin pitkä aika. 

Silti tuntuu, että ihan vastahan minä bloggasin Sudenverestä. Eihän siitä ole kun vain kuukausi!

Kuluneen lukuvuoden aikana olen joutunut aivan uudenlaiseen tilanteeseen, joka ei varmaan ole juuri kenellekään kuitenkaan ennenkuulumatonta. Olen ollut tilanteissa, joissa minun on ollut oikeasti, aivan pakko, tehdä jotain. Toki tällaisia tilanteita on aiemminkin ollut, mutta ei viime vuosien aikana. Olen nauttinut yliopiston akateemisesta vapaudesta, minkä seurauksesta olen voinut melko rauhassa sumplia aikatauluni harrastusten ja opintojen kanssa.

Toista on pedagogisten opintojen kanssa. Kun harjoitustunti on määrätty tietylle päivälle tiettyyn aikaan, tuntisuunnitelma vain on saatava valmiiksi, tai muuten on pulassa. 

Tällaisissa tilanteissa on todellakin mennyt prioriteetit uusiksi. Olen aina ennen sanonut, että kyllähän kirjoille löytää aikaa, kun vain oikein paljon haluaa. Nyt olen kuitenkin todennut, että joskus nukkuminen on paljon parempi vaihtoehto kuin lukeminen, ihan niin kuin yleisen hyvinvoinnin takia. Kirjatkin parantavat hyvinvointia, mutta mieluummin niitä lukee virkeänä kuin silmät ristissä.

Minulla oli viime perjantaina viimeinen oppitunti. Tavallaan koen, että oikeasti viimeinen "perinteinen" oppituntini oli jo maaliskuun lopussa, sillä sen jälkeen pitämäni oppitunnit ovat olleet hyvin erilaisia verrattuna perinteiseen, kahdenkymmenen oppilaan luokkiin. Perjantaina opetin hyvin pienelle ryhmälle kirjallisuuden tyylisuuntia. Vaikka olo oli tietenkin haikea, minulla oli myös tyytyväinen olo. Vuoden opinnot ovat selvästi tehneet jotain, sillä olin lähtenyt oppitunnille aamulla itsevarmana. Kyllä minä osaan, kyllä minä hallitsen opetettavan sisällön. Yleensä ennen oppitunteja olen ollut paniikissa, ja rauha on tullut vasta oppituntien jälkeen. Ennen viimeistä oppituntia rauha tuli kuitenkin jo ennen oppituntia, kello yksi yöllä, kun olin tehnyt viimeiset muokkaukset PowerPoint-esitykseen. Kaikki tehtävä oli tehty, ja edessä oli enää improvisoinnin mahdollisuudet.

Tunnelma sunnuntaina 13.5.2018.
Nyt minulla on sellainen olo, että kesäloma on alkanut. Se ei tietenkään ole täysin totta, sillä edessä on vielä viikko pedagogisten opintojen sivuaineseminaarin istuntoja. Tiedossa on myös työhaastatteluja. Tällä hetkellä elän epävarmuudessa - joko vietän ensi kesän lomallen ja lukien kirjatentteihin, joita teen syksyllä, tai saan jotakin kesätyötä. Kesätyö olisi erittäin tervetullutta, mutta lomakin houkuttelee.

Odotan kesältä erityisesti sitä, että on aikaa lukea kirjoja. Jos saan työtä, uskon, että minulla on silti enemmän aikaa lukea kuin kuluneen vuoden aikana. Jos töissä on kahdeksan tuntia päivässä, se jättää vielä kahdeksan valveillaolotuntia kaikelle muulle. Viime aikoina lähes kaikki tunnit on pitänyt käyttää oppituntien valmisteluun tai muuhun opettajan työhön liittyvään tekemiseen.

Odotan sitä, että pääsen kunnolla uppoutumaan tarinaan. Ei mitään luku siellä, toinen täällä -tyyliä, vaan kunnon istuntoja. 

Suunnitteilla on ainakin yksi lukumaraton. Kirjabloggaajat ovat organisoimassa jälleen kesämaratoneja, joihin pyrin parhaani mukaan osallistumaan, mutta tarpeen tullen voin pistää pystyyn sellaisen itsekin. Koen, että lukumaraton on tällä hetkellä paikallaan, sillä tarvitsen jonkun hyvän rykäisyn. Olen ostanut viime aikoina paljon hyvältä vaikuttavia kirjoja, joihin haluaisin päästä käsiksi. 

Blogissani saattaa myös pian näkyä intensiivinen kirjallisuuden opiskelu. Minulla on vielä muutama kirjapaketti tenttimättä, ja pedagogiset opinnot ovat antaneet minulle aivan uuden motivaation niihin. Olisi ollut niin paljon helpompaa mennä vetämään oppitunteja, jos olisin oikeasti lukenut ne kirja, joita opetin! Klassikkokirjojen tentit ovat saaneet päässäni uuden merkityksen. Saatan siis lähitulevaisuudessa blogata esimerkiksi suomalaisista klassikoista.

Lauantain ostoksia:
David Mitchell: Black Swan Green
Philip Pullman: Vedenpaisumus
Mitäs muuta?

Olen mukana järjestämäsä Finnconia Turkuun heinäkuuksi. Se on työllistänyt minua jonkin verran, mutta isoin puserrus on vielä edessä. 

En pysty lupaamaan, että blogi aktivoituu yhtäkkiä erityisen paljon. Olen luonnostellut joitain postauksia, mutta en tiedä, milloin saan ne julkaistuksi. Aion ottaa rennosti. Kirjoitan silloin, kun ehdin. 

Minua pystyy seuraamaan sekä Instagramissa että Twitterissä. Molemmat tilit ovat siinä mielessä henkilökohtaisia, etten mitenkään erityisesti brändää niitä vain blogiani varten. Jos arkiset asiani kiinnostavat, niitä saa toki seurata. Jaan ja luon sisältöä useasti muun muassa kirjoista, joita luen.

Turussa on ollut upeat kesäsäät tällä viikolla, mikä on
aiheuttanut kesävaatteiden kaivamista kaapin syövereistä.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Ihmissudet, nuo eläimelliset kuun vangit, jotka joko ulvovat yksinäisyyden tuskaansa metsissä tai muodostavat voimakkaan hierarkkisia yhteisöjä. He ovat eläimellisiä ja vaarallisia eivätkä aina pysty kontrolloimaan itseään.

Ihmissudet eivät koskaan ole ensivalintani, jos päätän tarttua urbaaniin fantasiaan. Silti valitsin luettavakseni Jenny Kangasvuon Sudenveren, ja onneksi valitsin. Mikä huima teos!

Muutama kuukausi sitten kuulin kaveriltani, että Kangasvuon romaani on saanut makulointituomion. Kangasvuo oli lunastanut kirjat itselleen ja myi niitä nyt kiinnostuneille. Laitoin välittömästi hänelle sähköpostia, sillä suomalaisen spefin epäsäännöllisellä keräilijänä halusin Sudenveren kirjahyllyyni ennen kun sen löytämisestä tulisi lähes mahdotonta. Olin myös kuullut kirjasta paljon hyvää. Ostin kirjan vähän päälle kymmenen euron hintaan. Posti toi paketi turvallisesti perille ja ehdin jo aloittaa sen lukemisen, kunnes elämä tuli hetkeksi tielle.

Sitten tuli pääsiäisloma. Neljä päivää ilman mitään menoja. En ollut suunnittellut lukevani tätä kirjaa loman aikana, mutta niin vain huomasin imaisevani sen muutamassa päivässä melkein kannesta kanteen.

Sudenveri ei ole pelkästään ihmissusitarina. Kyllä, siinä on ihmissusia, jotka ovat päähenkilöitä, mutta henkilöhahmojen ihmissuteus on pikemminkin tarinankerronnallinen keino kuin koko kertomus. Tietenkin tarina kertoo ihmisisusista - ihmissuteus ei ole pelkkää symbolinen elementti, joka pitäisi tulkita fantasian ulkopuolelle. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kirja kertoisi samalla myös jostain muusta. Juuri tällä tavalla toivoisin spekulatiivista fiktiota kirjoitettavan.

Sudenveri kertoo yhdestä suvusta ja sen vaiheista. Tarinaa seurataan kolmesta näkökulmasta: Martan, Vargan ja Marraskuun. Martta on suvun vanhin, Lauman johtaja, jolla on tiukat näkemyksensä siitä, miten kaiken pitäisi olla. Hän yrittää pitää Lauman kasassa, vaikka jokaisella jäsenellä on omat toiveensa. Suden muodossa lauman hallinta onnistuu, sillä susien valtajärjestys tulee luonnostaan, mutta ihmisten johtaminen on vaikeampaa. Silti Martta haluaa, että Lauma viettäisi mahdollisimman paljon aikaa ihmisinä. 

Varga taas on Laumasta lähtenyt nuori nainen, joka on päättänyt elää ihmisenä kaupungissa. Hän on menestynyt taiteilija, joka haluaisi viettää rauhallista elämää lapsuutensa ja nuoruutensa tapahtumien jälkeen. Menneisyys kuitenkin ilmestyy hänen kotiovelleen, kun Lauman jäsen, epämuotoinen poika Rasmus löytää hänet. Rasmus haluaa vapaaksi Martan tiukan katseen alta, mutta ei tiedä, minne asettua, kun on yhtä aikaa sekä susi että ihminen. 

Kolmas näkökulma on annetu Marraskuulle, Vargan tyttöystävälle. Marraskuu haluaisi päästä lähemmäs Vargaa, mutta mitä enemmän hän yrittää, sitä etäämmäksi Varga tuntuu käyvän. Marraskuu on tajunnut, ettei tiedä mitään Vargan menneisyydestä, ja yhtäkkiä Vargan asuntoon on muuttanut sukulaisen koira, josta Varga ei suostu kertomaan enempää. 

Sudenveri nojautuu takaumiin. Suurin osa romaanista menee taustojen selvittämiseen - miten päästiin siihen, missä ollaan nyt. Martan kautta käydään läpi Lauman vaiheet toisesta maailmansodasta lähtien kun taas Varga ja Marraskuu pohtivat omaa lähimenneisyyttään. Varga panttaa tietoa pisimpään - vasta kun hän lopulta kertoo kaiken, kokonaisuus alkaa hahmottua. Tarina saavuttaa ratkaisunsa, kun ollaan päästy taas nykyhetkeen.

Kirja ei ole erityisen juonivetoinen, mutta siitä huolimatta tekstin imu on hyvä. Eniten sivutilaa saa Martta, johon on hyvin vaikea suhtautua. Hän on erittäin inhimillinen hahmo. Hän tekee paljon kauheita päätöksiä, mutta samalla häntä ymmärtää hyvin pitkälle. Martan nostaminen näin suureen rooliin romaanin sivuilla vaikuttaa riskiltä, mutta se toimii. En rakastunut Marttaan, mutta hän oli hyvin tarpeellinen hahmo. Hän ei ollut hyvis, mutta ei pahiskaan.

Erityisesti pidin Sudenveressä siitä, kuinka se oli luettavissa hyvin monella tapaa. Se on ihmissusitarina, joka kertoo yhden Lauman vaiheista. Kirja esittelee jälleen yhden version siitä, minkälaisia ihmissudet voisivat olla. Tässä versiossa ihmissudet eivät esimerkiksi ole millään lailla riippuvaisia kuusta. Ihmissudet voi kuitenkin lukea myös minkä tahansa tiiviin ja sujetun yhteisön allegoriaksi. Näin Lauman osittain myös tiukkana uskonnollisena yhteisönä, jossa ulkopuolisille ei ole tilaa ja josta poistuminen katsotaan koko yhteisön hylkäämiseksi.
"Ennen minulla ei ollut mitään epäilyksiä. Tiesin, miten pitää olla susi, eikä minun tarvinnut teeskennellä sitä. Ihmisenä oleminen raamitettiin miljoonin säännöin, jotka muut ihmiset olivat opetelleet sillä aikaa, kun minä odotin ajan kuluvan ja itseni vanhenevan tarpeeksi, jotta voisin palata metsään, olla susi ja perustaa oman lauman." s. 142.
Loppuun minulla ei enää ole muuta sanottavaa kuin että lukekaa tämä kirja. Varsinkin, jos kaipaatte spekulatiiviseen fiktioonne samanlaista otetta kuin mitä löytyy nykypäivän valtavirtakirjallisuudesta. Jos pidätte Otavan tai Keltaisen kirjaston kirjoista, mutta voisitte maustaa lukemistoanne jollain yliluonnollisella, lukekaa tämä kirja. Jos ette ole koskaan innostuneet yliluonnollista elementeistä, haastakaa itsenne. Ja jos olette jo valmiiksi suuria ihmissusifaneja, silloin tämän kirjan lukeminen kuuluu ihan silkan ihmissusiyleissivistyksen joukkoon.

SIVUJA: 313
KUSTANTANUT: Teos
JULKAISTU: 2012
MISTÄ MINULLE: Oma ostos

lauantai 31. maaliskuuta 2018

Kiera Cass: Kruunu


Kaikkien tietojeni mukaan Kiera Cassin Valinta-sarja on tullut tiensä päätökseen. Kruunu kertoo, kuinka uuden Valinnan aloittanut prinsessa Eadlyn tekee viimein valintansa. Kenestä tulee hänen prinssinsä?

Kun sain Kruunun käsiini, huomasin heti sen olevan huomattavasti ohuempi kuin aiemmat osat. Sarjan päätösosa on yli viisikymmentä sivua lyhyempi kuin muut osat. Onko Cassilta loppunut sanottava kesken? Onko neljäs osa, Perijätär, oikeasti vain venähtänyt ja päätetty pätkäistä kahteen osaan? Onko Kruunu läpijuoksu, juonitiivistelmä jostain, minkä olisi pitänyt olla jotain suurempaa?

Kirjan alkuosa oli suoraan sanottuna hyvin tylsä. Edellinen osa oli päättynyt Eadlynin äidin sydänkohtaukseen, jonka sanottiin lauenneen Eadlynin kaksoisveljen karatua naimisiin Ranskan kruununperijättären kanssa. Kruunu jatkaa tarinaa suoraan. Eadlyn päättää karsia Valinnan pojat Eliittiin, eli viimeiseen kuuteen kilpakosijaan, sillä hän ei äitinsä heikentyneen terveyden takia jaksa pyörittää liian isoa kosijajoukkoa ympärillään.

Tämän osan suurin jännite muodostui siitä, kenet Eadlyn lopulta valitsee. Toisin kuin Valinnan aiemmissa osissa, joissa oli ilmiselvää, että Maxon valitsee American, nyt tilanne ei ollutkaan ihan yhtä selvä. En nähnyt ketään sulhasehdokkaista sopivana. Odotinkin mielenkiinnolla, mitkä käänteet lopulta saavat Eadlynin tekemään valintansa.

Tylsän alun jälkeen kirjassa alkoi tapahtua paljon. Tätä osaa lukiessa tuli olo, että ollaan päästy jopa ensimmäisen osan tasolle. Ensimmäisessä osassa oli käänteitä jatkuvasti. Ne eivät välttämättä olleet järisyttävän mielenkiintoisia käänteitä, mutta ainakin jotain tapahtumia. Nyt Kruunu vyörytti eteen paljon uusia käänteitä, joiden avulla Eliitti karsiutui yhä pienemmäksi. Samalla Eadlyn saa lisää vastuuta. Hänessä on nähtävissä hahmokehitystä. Hän alkaa tehdä suuria päätöksiä. Loppuratkaisu alkaa häämöttää.

Nyt kun olen lukenut koko sarjan, on aika pohtia, miksi edes luin tämän. Objektiivisesti katsoen tämä ei ole millään tavalla laadukas kirjasarja. Sarja on erittäin naiivi. Valtakunnan johdossa olevilla henkilöillä ei tunnu olevan mitään käryä siitä, miten politiikka toimii. Sarjan juoni on jatkuvasti tahditettu huonosti - kohtauksista tulee säännönmukaisesti olo, että kirjailija on ajatellut tarinaansa laiskasti leikattuna saippuasarjana. Miljöö huokuu koko ajan sellaista disneychannelmaista amerikkalaisuutta, josta todellinen elämä on hyvin, hyvin kaukana. Teksti on yhtä vivahteikasta kuin kauppalista.

Mutta jotain tässä sarjassa on ollut. Olen kokenut välillä suurta mielihyvää sen parissa. Onko kyse vain jostain oudosta mieltymyksestäni? No, sen saatan myöntää auliisti. Joskus luen huonoja kirjoja ihan pelkästään siitä ilosta, että saan haukkua niitä. En kuitenkaan ole pelkästään haukkunut näitä kirjoja. Jotain näissä on ollut. Aloitin sarjan lukemisen melkein kaksi vuotta sitten, ja ainakin toistaiseksi tämä on yksi harvoista sarjoista, jotka olen oikeasti lukenut loppuun. Kaikesta haukkumisesta huolimatta Valinta-sarja on tarjonnut eskapismia. Tarina sijoittuu niin epärealistiseen vaihtoehtotulevaisuuteen, että sitä voi lukea ilman, että saa mitään ajatuksia nykyhetkestä. Kirjoja on ollut rentouttava lukea stressin keskellä, sillä juoni ei vaadi paljon pysyäkseen mukana. Kirjan on voinut avata vartin mittaisella bussimatkalla sen sijaan, että olisi päätynyt lukemaan taas yhtä twitter-sotaa.

Sarjan päätösosa onnistuu kaikista odotusten puutteista huolimatta päättämään tarinan kohtalaisesti. Aiemmissa bloggauksissa olen valittanut sitä, kuinka sarja ei ole käsitellyt kirjaan kirjoitettua kohtalaisen mielenkiintoista poliittista tilannetta tarkemmin. Jotkut kommentoivat, että eihän sellaista pitäisi tällaiselta kirjasarja odottaakaan. Tästä huolimatta Kruunu onnistui tekemään jotain. Tuntui, että tämän kirjan lopussa jotain suurta muuttui. Jotain jäi vielä auki, mikä toki antaa aina mahdollisuuden uudelle sarjalle. Seuraavaa sarjaa tuskin luen. (Jos sellaista edes tulee.)

En pysty täysin rinnoin suosittelemaan Valinta-sarjaa kenellekään sillä perusteella, että luvassa olisi 
maailmankuvaa mullistava lukuelämys. Sarja ei yllä keskinkertaisen YA-kirjallisuudenkaan joukossa kovin korkealle. Mutta eskapismia. Sitä tästä sarjasta voi joku saada.

(Ja ehkä jonkin verran tyydystystä siitä, miten monille kohtauksille voi pyöritellä silmiään.)


ALKUPERÄINEN NIMI:  The Crown
SIVUJA: 270
KUSTANTANUT: Pen and Paper
JULKAISTU: 2016 (suom. 2018) 
SUOMENTANUT: Laura Haavisto
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...