keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Laiskan naisen arvosteluja Vol 1/3: Sarjakuvia

Vuoden 2016 loppu ei ollut hienointa aikaa blogissani. Jo kesällä muutama kirja jäi rästiin, minkä seurauksena ajauduin kierteeseen, jossa bloggauspino työpöytäni nurkassa sen kuin kasvoi kasvamistaan. Jossain vaiheessa taisin jopa luovuttaa, varsinkin loppuvuoden opiskelukiireiden aikana. Nyt yritän purkaa tuota pinoa (joista suurin osa on kyllä jo palautettu kirjastoon) kokoamalla syksyn 2016 rästit kolmeen postaukseen, joissa sanon jokaisesta teoksesta lyhyesti jotakin.

Alison Bechdel: Äideistä parhain: koominen draama
ALKUPERÄINEN NIMI: Are You My Mother? A Comic Drama
SIVUJA: 290
KUSTANTANUT: Like
JULKAISTU: 2012 (suom. 2012)
SUOMENTANUT: Anu Turunen
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta


Äideistä parhain on kuin eräänlainen selitysteos Bechdelin aiemmalle omaelämäkerralliselle sarjakuvalle Hautuukoti. Siinä mielessä Äideistä parhain oli pettymys: odotin jotain samanlaista, mutta sainkin metaa. Hautuukoti käsitteli kauniisti ja oivaltavasti Alisonin ja hänen isänsä monimutkaista suhdetta, kun taas Äideistä parhain tuntui käsittelevän sitä, miten Alisonin äiti suhtautui Hautuukodin kirjoittamiseen.

Voisi melkeinpä sanoa, että Äideistä parhain on Bechdelin itseyttä pohtiva essee, jossa välillä mainitaan hänen äitinsä, kun taas Hautuukoti on niin sanotusti viihteellisempi. Viihteellisyydellä tarkoitan selkeästi seurattavaa juonta.

Omasta elämästä on vaikea kirjoittaa ja omista vanhemmistaan on vaikea kirjoittaa, varsinkin silloin, jos käsiteltävä vanhempi on elossa, sanomassa oman sanansa. Äideistä parhain ei ollut huono teos, pikemminkin yllättävä. Se kannattaa ehdottomasti lukea vasta Hautuukodin jälkeen, sillä kirja viittailee jatkuvasti sen tapahtumiin.



J. P. Ahonen: Villimpi Pohjola
 - Osa 1-2: Pelinavaus 
    (2013, Arktinen Banaani, 160s.)
 - Osa 3: Kypsyyskoe  
    (2011, Arktinen Banaani, 88s.)
 - Osa 4: Lapsus 
    (2014, Arktinen Banaani, 96s.)
 - Osa 5: Valomerkki 
    (2015, WSOY, 104s.)
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Villimpi Pohjola on sarjakuva, joka käsittelee 20-jotain-vuotiaita yliopisto-opiskelijoita, jotka tuntuvat tekevän kaikkea muuta kuin itse opiskelua. Sarjakuvissa yhdistyy How I Met Your Mother -TV-sarjaa muistuttava kerronta ja hahmokaarti, mutta itse sarjojen asettelu toi mieleen Alison Bechelin Lepakkoelämää-sarjakuvat. Välillä Villimpi Pohjola on hyvin juonellinen, välillä taas joukossa on yhden sivun mittainen lyhyempi kommellus.

Näissä neljässä albumissa piirrosjäljen kehitys on huimaa. Pelinavaus, vaikkei susihuono olekaan, on selkeästi amatöörimäisemmän näköinen verrattuna Valomerkkiin, jossa tyyli on tosi huoliteltua. Ensimmäisissä sarjakuvissa hahmot ja tyyli vielä hakevat itseään, kun taas uusimman albumissa ilmaisu on tasalaatuista ja ideat selkeitä.

Itse sarjakuvat ovat hauskoja ja samaistuttavia, varsinkin jos elää itse suunnilleen samaa elämänvaihetta. Erityismausteen sarjakuviin tuo suomalaisuus - harvon näkee tällaista sit-com-tyylistä nuorten aikuisten elämää käsittelevää sarjaa, jossa käsitellään suomalaisille tyypillisiä ongelmia, kuten opintotuen loppumista.

Seurattavuutta valitettavasti vaikeuttaa hahmojen suuri lukumäärä ja liian pienet eroavaisuudet. Lähes kaikilla naisilla on hiukset poninhännällä ja samanlaiset räpsyripset ja suurimmalla osalla miehistä on tummat hiukset ja jonkinlainen parta. Neljä albumia luettuani aloin tunnistaa toisistaan ainoastaan Rontin, Annan ja Muusan. Muita en osaa ilman lunttausta nimetä.

Karoliina Korhonen: Finnish Nightmares
SIVUJA: 100
KUSTANTANUT: Atena
JULKAISTU: 2015

KIELI: Englanti
MISTÄ MINULLE: Lainattu perheenjäseneltä


Suomalaisuusteema jatkuu, mutta tällä kertaa ulkomaalaisille suunnatussa muodossa. Finnish Nightmares on internet-suosion saavuttanut sarjakuva, josta on nyt painettu albumi, joka löytyy varmasti Helsinki-Vantaa-lentokentän kirjakaupasta.

Albumi käsittelee nimensä mukaan suomalaisia painajaisia, jotka lähes kaikki koskevat jotenkin sosiaalista kanssakäymistä ja kirjoittamattomia sääntöjä. Busseilla matkustuksesta on iso luku niin bussipysäkillä odottamisesta ja paikan valitsemisesta aina bussista poistumiseen asti. Myös erilaiset keskustelutilaisuudet ovat esillä.

Meidän perheelle tämä kirja tarjosi joululomalla keskustelunaiheita, sillä pohdimme yhdessä, kuinka paljon stereotypiat ovat totta ja kuka noudattaa mitäkin sosiaalista sääntöä. Minä esimerkiksi voin seistä bussipysäkin katoksessa vaikka joku toinenkin seisoo siellä, mutta joku toinen ei voi.

Janne Kukkonen: Voro - Kolmen kuninkaan aarre
SIVUJA: 280
KUSTANTANUT: Like
JULKAISTU: 2016
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta


Voro on suurella kasalla fantasiakliseitä herkutteleva sarjakuva, joka on juuri tuosta syystä niin uskomattoman ihana. Se sijoittuu keskiaikseen kylään, jossa eletään keskiaikaista elämää ja josta löytyy ripaus taikuutta. Tarina kertoo Lilja-nimisestä orvosta tytöstä, joka on päätynyt vorojen joukkoon. Nämä vorot ovat yllättävän järjestäytyneitä, lähes oma ammattikuntansa. Liljan isähahmo uskoo Liljan kykyihin, mutta vorojen kiltamestari ei usko pikkutyttöön. Lilja ottaa kohtalon omiin käsiinsä, varastaa kiltamestarilta tulevan suuren keikan suunnitelmat ja päättää toteuttaa sen itse. Tästä seuraa vauhdikas ja monivaiheinen seikkailu, jossa onkin kyse paljon suuremmasta kuin yhden tavaran varastamisesta.

Kukkosen piirrosjälki on sujuvaa ja mielenkiintoista, mutta liian tummaa. Aivan kuin sarjakuva olisi tarkoitettu värilliseksi, mutta päätetty painaa mustavalkoisena. Nyt tuntui siltä, että koko ajan valaistus oli vähäisellä - lisää tähän vitsi pimeästä keskiajasta. Tummuus teki lukemisen välillä raskaaksi, mutta onneksi itse tarina on niin mukaansatempaiseva, ettei se usein haitannut menoa.

Pitkästä aikaa luin rehellistä fantasiateosta, joka ei yritä olla liian vakava ja liian hieno, missä juuri se hienous piileekin. Tällaista ainakin minä fantasialta usein toivon. En väitä, etteikö Kukkonen ottaisi sarjakuvaansa vakavasti, vaan tarkoitan yleistä asennetta, mikä koko tarinan aikana vallitsee. Ote tarinaan on sellainen, mihin olen törmännyt suomalaisen fandomin keskustelupalstoilla. Tarinasta tuli heti sellainen olo, että on palannut kotiin. Haluan tavata Janne Kukkosen jossain ja puristaa hänen kättään kiitollisena.

Toivon todella, että tarina saa jatkoa, sillä varsinkin Liljan hahmo jää vielä mysteeriksi. Mistä hän on tullut? Minkälaiseksi hän voi kasvaa? Lisää, kiitos!

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga, Volume 6
SIVUJA: 154
KUSTANTANUT: Image Comics
JULKAISTU: 2016
KIELI: Englanti
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta


Sagan kerronta on muuttunut hitaammaksi. Ensimmäien alkumi sisälsi yhtä lailla kuusi lukua, mutta se tuntui etenevän paljon vauhdikkaammin. Tuntuu, ettei albumin 4 jälkeen ole tapahtunut mitään kovin merkittävää.

Minun piti tarkistaa Goodreadsista, mitä tässä albumissa edes tapahtui. Olen kirjoittanut sinne: "Tuntui väliosalta. Toivottavasti seuraavassa albumissa tarina löytää ryhtinsä." Muistaakseni tämä kuudes albumi käytti suurimman osan ajasta siihen, että viidennen albumin lopetuksen dramaattinen juonenkäänne saatiin jotenkin korjattua. Niinhän siinä kävikin.

Taitaa olla niin, että vilkaisen vielä seuraavan albumin, mutta jos se ei enää tee samanlaista vaikutusta kuin pari ensimmäistä, en ehkä jaksa seurata tätä sarjaa. Harmi sanoa näin, sillä minä todella pidän niistä ensimmäisistä albumeista.

perjantai 13. tammikuuta 2017

Kun ensimmäistä kertaa Star Wars -elokuvat katsoin

Tarvitsin joululomalle projektin. Jotain, jossa menee jonkin verran aikaa, mutta joka ei ole liian rankkaa ottaen huomioon, että kyseessä on loma.

Jostain mieleeni hiipi se fakta, etten ole koskaan katsonut nörttimaailman kuuluisinta ja kenties koko elokuvamaailman yhtä vaikuttavinta elokuvasarjaa. Aina on ollut jotain muuta, eikä kukaan ole missään vaiheessa painostanut minua katsomaan niitä. Elokuviin kuitenkin viittaillaan jatkuvasti, joten olen usein kokenut, että populaarikulttuurisivistyksessäni on suuren elokuvasarjan kokoinen ammottava aukko.

Projekti oli sillä selvä. Katsoisin kaikki Star Wars -elokuvat joululoman aikana. Jotta tehtävä ei jämähtäisi, värväsin pikkusiskoni seuraksi.

Kuva (x)
Fanitus, fandom ja nörtteys on kulkenut mukanani lähes koko elämäni ajan. On vaikea kuvitella aikaa, jolloin en olisi fanittanut mitään. Lapsena se oli Disney, teininä Harry Potter ja siitä seurasivat lukuisat TV-sarjat. Yhdestä asiasta en kuitenkaan ole ollut innostunut: science fiction tuntui aina kaukaiselta. Se tuntui kylmältä, kolkolta ja värittömältä. Kun kasvoin vanhemmaksi, mielipiteeni ei juurikaan muuttunut, mutta mitä enemmän aloin pyöriä nörttipiireissä, sitä enemmän sitä vaan altistui scifin vaikutukselle. Suurin osa nyt vain tuntuvat olevan scifistejä.

Olen lievästi taistellut scifiä vastaan, varsinkin joitain scifin klassikoita, joskus jopa periaatteen vuoksi. Ei minun tarvitse olla nähnyt jotain tiettyjä elokuvia tai lukenut joitain tiettyjä kirjoja, jos ne eivät vain herätä mielenkiintoani. Olin oikein tyytyväinen fantasian, historian ja muiden minua kiinnostavien alueiden äärellä.

Viime aikoina olen kuitenkin alkanut perehtyä scifiin enemmän myös ihan kiinnostuksen heräämisen myötä. Pakko siinä on jotain hyvää olla, kun niin monet siitä pitävät. Olen muun muassa positiivisesti yllättynyt Alien-elokuvista ja lukenut jokusen avaruuteen sijoittuvan oikein hyvän kirjan.

Yksi merkittävä syy, miksi en ole koko Star Wars -elokuvasarjaa katsonut, johtuu siitä, että olin oikeastaan katsonut Episodi IV:n lukiossa. Uusi toivo ei silloin iskenyt. Se tuntui kliseiseltä, tylsältä ja vaikealta seurata. Mutta kuten tämän haasteen aikana myöhemmin totean, se katselukokemus oli kenties vain huonojen tilanteiden yhteissumma.

21.12.
Episodi I - Pimeä uhka

Yksi elokuvasarjan väiteillymmistä aiheista tuntuu olevan se, missä järjestyksessä elokuvat pitäisi katsoa ja pitäisikö esiosatrilogiaa katsoa lainkaan. Minulle oli itsestään selvää, että kun olen projektiin ryhtynyt, katson kaikki. En vain ollut ihan lyönyt lukkoon katsomisjärjestystä.

Kun menin pikkusiskoni luo, mukanani oli DVD, johon isäni oli tallentanut elokuvia 2000-luvun alussa, päätellen kuvan ylänurkassa vilkkuvasta vanhasta kakkosen logosta. Olisimme voineet aloittaa joko alkuperäisen trilogian alusta tai kronologisesta järjestyksestä, ja päädyimme kronologiseen. Jos kerta kolme ensimmäistä osaa ovat huonoja, niin onpahan ne katsottu alta pois.

Pimeä uhka oli kaikin puolin hämärä katsomiskokemus. Kuvan laatu oli huono, ruutu aika pieni ja itse elokuvakaan ei ollut erityisen mukaansatempaiseva. Elokuva lähti oletuksesta, että katsoja tuntee jo maailman. Minulle jedit ja heidän voimansa olivat tuttuja ja tiesin myös, kuka on Obi-Wan Kenobi, mutta pikkusiskolleni piti jonkin verran selittää asioita. Kaiken lisäksi elokuvan pääongelma tuntui hyvin tylsältä: joku kauppasopimuskiista.

Mielenkiintoisinta oli Anakinin löytyminen Tatooinelta, vaikka siihenkin oli liitetty täysin tarpeeton ja ylipitkä kilpa-autokohtaus. Myös Anakinin alkuperä herätti hämmennystä.


Myöhemmin luin, että ilmeisesti Anakin on oikeasti saanut alkunsa neitseellisesti. Mitähän tästä symboliikasta voikaan tulkita...

Koska elokuva oli kaikin puolin hieman tylsää seurattavaa, minun piti jatkuvasti spekuloida tapahtumia ääneen, jotta pysyin juonessa mukana. Pohdin ääneen, miksi joku hahmo teki jotain ja viittaakohan joku seikka johonkin toiseen seikkaan. Myös suloisen 8-vuotiaan pikkupojan muuttumista galaksin vaarallisimmaksi pahikseksi tuli pohdittua paljon.


Episodi I ei siis tehnyt meihin suurta vaikutusta. Juoni oli ohut, koko elokuva tuntui kahden tunnin mittaiselta esiosalta, joka on esiosa kahdelle seuraavalle esiosalle. Myös 1990-luvun lopun erikoistehosteet näyttivät vuonna 2016 huonoilta. Tietokone-erikoistehosteiden ongelma tuntuu aina olevan se, että ne vanhenevat nopeasti, kun taas pienoismallit ja muut kikat näyttävät hyvältä pidempään.  

Loppukevennys: Olin aina tähän asti luullut, että lukiossa heitelty vitsi Darth Maolin voimista matikankokeissa oli vain ja ainoastaan viittaus Darth Vaderiin ja hänen jedivoimiinsa, eikä...Darth Mauliin.

21.12. & 23.12.
Episodi II - Kloonien hyökkäys

Jotta projekti saisi kunnon alkurysäyksen, päätimme jatkaa heti Episodi I:n perään Episodi II:lla. Kello alkoi kuitenkin olla jo reilusti yli puolen yön, joten katsoimme vain puoleen väliin. Pääsimme jatkamaan kahden päivän kuluttua, laadukkaamman tallenteen kanssa.

Kloonien hyökkäys on selvästi parempi elokuva kuin edeltäjä, vaikka ei se mitään elokuvien laatua ollut. Seuraamista vaikeutti jatkuva oletus siitä, että katsoja tietää jo kaiken, mihin viittaillaan. Dialogia on vähän ja se tuntuu luonnottomalta, ja kaiken lisäksi Anakinin ja Padmén romanssissa ei ole mitään kipinää. Olen nähnyt internetissä kommentin siitä, kuinka kuulemma kaikista epäuskottavinta kaikissa esiosissa on se, että Padmé ihastuu Anakiniin, kun olisi ollut tarjolla nuori kuuma Ewan McGregor Obi-Wan Kenobi.

Yllätyksiä tuli muun muassa Samuel L. Jacksonin ja Christopher Leen rooleista.


23.12. Carrie Fisher (Leian näyttelijä) joutui sairaalaan saatuan sydänkohtauksen lentomatkan aikana. Internet huolestui toden teolla, ja sosiaalisessa mediassa alkoi näkyä pikaisen paranemisen toivotuksia.


24.12.
Episodi III - Sithin kosto

Jouluaattoon kuuluu perinteisesti myöhään valvominen jonkun elokuvan parissa samalla kun tuhoaa tehokkaasti joululahjaksi saatuja konvehteja. Tällä kertaa elokuvan valinta ei tuottanut ongelmia.

Kaksi edellistä osaa ovat olleet lepposia. Niissä lennellään paikasta toiseen ja vähän katsellaan, mitä tapahtuu. Kolmaskin osa alkoa aika leppoisasti. Anakin on vielä ihan kiva eikä kukaan tunnu nostavan kauheaa hälyä siitä, että Anakin ja Padmé ovat menneet salaa naimisiin, vaikka se on täysin ilmiselvää ja näkyy noin sadan valovuoden päähän. Ehkä jedien munkkisäännöt eivät olekaan niin tiukkoja. Koko ajan on sellainen olo, että milloin se myrsky alkaa.


Sitten kun myrsky pääsee vauhtiin, siitä kehkeytyykin aikamoinen soppa kaikessa dramaattisuudessaan. Homma eskaloituu aikamoista vauhtia. Ensiksi Anakinin pitäisi vain oppia salainen sith-taito, jolla voi pelastaa Padmén synnytykseltä, mutta ennen kun Anakin huomaakaan, hän on kenraali Palpatinen / Darth Sidiouksen palvelija.

Sivumennen sanoen, eikö muka galaksissa, jossa on huippualuksia ja hologrammikeskusteluja ja kaikkea muuta hienoa, ole lääketiedettä, jonka turvin nainen voi synnyttää kohtuullisen turvallisesti?

Toistan: Eikö muka galaksissa, jossa pystytään pitämään vuosikymmeniä hengissä henkilö, jonka kaikki raajat leikataan irti ja joka saa koko kehoonsa 3. asteen palovammoja ja kenties kaikenlaisia muitakin vammoja, löydy yhtään lääkäriä, joka osaisi hoitaa synnytyksen turvallisesti? Eikö Padmé kertaakaan käynyt ultraäänessä? (Päätellen siitä, että kaksosraskaus oli yllätys.) Anakinin kääntymistä pimeän puolelle on uskomattoman vaikeaa sulattaa, kun tietää, että kaikki olisi ollut vältyttävissä vain jos naisten terveydenhoitoon olisi vähän uhrattu aikaa.

Ja kun Anakinista on tullut Darth Vader, hän totaalisesti unohtaa vaimonsa ja lähtee teurastamaan kaikki galaksin jedit.

Kävi sääliksi Natalie Portmania. Padmé käytännössä vain tuijotteli ikkunasta ulos huolestuneen näköisenä koko elokuvan ajan, kunnes kuoli (suruun?) ja haudattiin nätisti.

Olin aika raivoissani elokuvan lopussa. Miten tällainen käsikirjoitus on voinut päästä läpi?

Aivan loppu sentään onnistui olemaan ihan tunteellinen. Pieni Luke ja pieni Leia erotetaan toistaan ja viedään paikkoihin, joissa he kasvavat, kunnes päätyvät aikuisuuden kynnyksellä seikkailuihin.


Koko elokuvasarjan ajan pohdiskelin paljon nimiä. Suurimmalla osalla sarjan hahmoista on outo scifinimi, mutta sitten on Luke. Ja Ben.


25.12.
Rogue One

Joulukuussa 2016 Star Wars -faneja hemmoteltiin ensimmäisellä Star Wars -antologiaelokuvalla, joka kertoo tarinan siitä, miten Kuolemantähden piirustuksen päätyivät Leian käsiin. Olimme alkaneet katsoa elokuvia kronologisesti, joten kronologisesti seuraava elokuva olisi tämä. Mutta kannattaisiko se edes katsoa tässä vaiheessa? Käännyin Facebook-kavereideni puoleen.


Vastasryöppy oli uskomaton. Ihmiset, jotka eivät yleensä reagoi päivityksiini laisinkaan olivat yhtäkkiä jakamassa viisautta. Kaksi henkilöä, jotka eivät tietääkseni tunne toisiaan, alkoivat kommenttiosuudessa pohtia keskenään sitä, milloin näyttää Star Wars -elokuvat jälkikasvulleen ja missä järjestyksessä. Sain kommentteja puolesta ja vastaan: voi katsoa, et missään nimessä voi katsoa, koska et ymmärrä faneille tarkoitettuja piilotettuja vitsejä.

Päätimme siskoni kanssa mennä joulupyhänä elokuviin.

Itse elokuva oli esiosien jälkeen hyvin erilaisen oloinen. Kaikkialla oli likaa ja persoonallisia hahmoja, kun taas esiosat olivat kiillelleet niin puhtaina, että oli mahdotonta uskoa, että kukaan eli niissä tiloissa. No, voihan sitä ajatella, että jedit olivat siistiä porukkaa, mutta heidän aikansa loputtua paikat menivät totaalisen rempalleen.

Kerronnallisesti tarina lähti tosi hajanaisesti liikkeelle. Ehdin jo tuskastua, onko koko elokuva paikasta toiseen hyppelehtimistä ja lyhyitä kohtauksia. Loppua kohti elokuva onneksi sai itsensä kasaan ja keskittyi päätehtävään, eli piirustusten varastamiseen. Yksi juttu vain jäi epäselväksi: miksi tiimin piti alkaa ammuskella vastustajan joukkoja, kun Jyn Erso ja Cassian Andor hiippailevat hyvin menestyksekkäästi luvattomissa tiloissa? Eikö olisi ollut fiksumpaa huomaamattomasti vain siirtää tiedosto, eikä aiheuttaa kauheaa räminää?

Kauhea homma yhden tiedoston siirrossa.

25.12.
Episodi IV - Uusi toivo

Rogue One loppuu suunnilleen noin kymmenen minuuttia ennen sitä hetkeä, mistä Uusi toivo alkaa. Kun (spoiler) Leian digitaalisesti toteutettu naama pärähti Rogue Onen lopussa ruudulle, ainoa vaihtoehto oli heti kotiin tultua alkaa saman tien katsoa alkuperäisen trilogian ensimmäistä elokuvaa.

Siitäpä innostuin niin paljon, että seuraavana päivänä tein pitkän päivityksen Facebookiin.



27.12.
Episodi V - Imperiumin vastaisku

27. joulukuuta olin kavereideni kanssa kaupungilla, ehkä vähän kiertelemässä joulualennuksia. Kaiken päätteeksi istuimme kahvilassa, ja samalla kun kaksi kaveriani juttelivat Yuri!!! on Icestä, minä juttelin kolmannen kanssa Rogue Onesta. Siinä keskustelun lomassa sitten kaverini vilkaisi kännykkää ja uutissivustoa.

Carrie Fisher ei selvinnyt sydänkohtauksesta. Carrie Fisher on kuollut, vain 60-vuotiaana.

Kotiin tullessa selasin internetin sivuja ja koin suurta haikeutta. Vaikka en olekaan vuosikausia ihaillut Fisheriä, olen tutustunut hänen uraansa kuluneen vuoden aikana, varsinkin kun hän nousi uudestaan julkisuuteen The Force Awakens -elokuvan seurauksena. Fisher on avoimesti puhunut niin mielenterveys- kuin päihdeongelmistaan, Hollywoodin menosta ja muun muassa siitä, miten naisnäyttelijöitä kohdellaan elokuvabisneksessä. 

Siitä haikeudesta nousin kuitenkin ylös ja totesin, että ehkä illan aikana hyvä keino muistaa Fisheriä on katsoa elokuva, jossa hän näyttelee. Imperiumin vastaiskun kohdalla tuntui, että nyt sitä viimein päästään asiaan, josta en oikeasti tiedä mitään. Uusi toivo oli jo tuttu ja esiosat vain esiosailivat. 

Imperiumin vastaisku on se elokuva, joka esitteli Imperial Marchin. Elokuva onkin tunnelmaltaan vähän synkempi kuin edeltäjänsä, mutta mielestäni se ei tarinallisesti yllä samalle tasolle, vaikka elokuva on yleisesti arvosteltu kenties elokuvasarjan parhaaksi elokuvaksi. Keskiosista tulee minulle aina tällainen olo. Se jatkaa jotain, mikä on jo aloitettu, mutta ei vielä vie kaikkea loppuun.

29.12.
Episodi VI - Jedin paluu

Siinä missä Uusi toivo näyttäytyi minulle hyvin 70-lukumaisena elokuvana, oli Jedin paluu jo erittäin kasari. Varsinkin ewokit.

Jedin paluu oli ehkä kaikista yllättävin elokuva. Se vaikuttaa koostuvan kahdesta osasta: Han Solon pelastusoperaatiosta Jabba The Hutin jäisestä vankilasta ja itse imperiumin kukistamisesta. Solon pelastusoperaatio vie minuuttimäärällisesti aika paljon elokuvasta ja se tuntui hieman ylimääräiseltä, sillä odotin elokuvalta pelkkää suurta pahan vallan kukistusta. Myös ewokien suuri osuus hämmensi. Miksi elokuvassa oli heitä niin paljon? Pitääkö kukaan heistä? Minusta he olivat turhia ja ärsyttäviä. (Myöhemmin olen jutellut pitkäaikaisten fanien kanssa ja yllättävän moni tuntuu rakastavan ewokeja. Minulle he näyttäytyvät juuri sellaisena 80-luvun nukkehahmoina, joista en ole koskaan innostunut.)



Kaikista yllättävintä minulle oli elokuvan loppuratkaisu. Darth Vader ei olekaan kaiken maailman pahuuden ruumiillistuma, jonka sielu oli pelastamaton ja minkä takia Luken ainoaksi ratkaisuksi jää oman isänsä tappo. Olin aina kuvitellut, että elokuva loppuu näin. Mutta ei. Koko elokuvasarjan ajan minulle oli kasvanut olo, että Anakin Skywalker on oikeastaan ihan symppis tyyppi, jonka ongelma oli enimmäkseen se, että hän oli teini-ikäinen, hieman äkkipikainen ja väärien tyyppien johdateltavana. Eikä hän edes päätynyt kaiken yksinvaltiaaksi, vaan hänelläkin oli pomo, Darth Sidious. En nyt antaisi Darth Vaderille vuoden isä -palkintoa, mutta hän paljastui silti erilaiseksi, mitä olin olettanut.


30.12.
Episodi VII - The Force Awakens 

Oikeastaan syy, miksi halusin kaikki nämä elokuvat katsoa, oli The Force Awakens. Noin vuosi sitten kuulin yllätykseksi, että fanit ovat tykänneet siitä. Mitä ihmettä? Kaiken sen esiosien lyttäämisen jälkeen joku uusi Star Wars -elokuva on saanut fanien hyväksynnän? Mitä tämä on? Eikö yleensä kaikkea uutta pidä paheksua ja ainoastaan vanhat, aidot ja alkuperäiset ovat ihan missä tahansa se kaikista paras asia?

The Force Awakens miellytti minua kaikista eniten nykykatsojana, joka on tottunut nykyiseen kerrontaan. Siinä on muun muassa dialogia, josta käy ilmi hahmojen persoonallisuudet, toisin kuin esiosat, joissa tuntui olevan enimmäkseen eeppistä lausuntaa, joka etäännytti hahmoista.

Samalla ymmärrän, miksi siitä on pidetty. Se on käytännössä toisinto alkuperäisen elokuvan juonesta: päähenkilö (Luke/Rey) löytää droidin (R2-D2/BB-8), joka vie hänet seikkailuun, jossa taistellaan pahaa Darth Vaderia / Kylo Reniä vastaan, tarkoituksena tuhota Kuolontähti/Tähdentappajatukikohta. Samalla päähenkilö löytää itsensä voiman. Ymmärrän kyllä myös kritiikin siitä, että elokuva oli juoneltaan liian samanlainen kuin Uusi toivo.

The Force Awakens oli ensinnäkin erittäin viihdyttävä seikkailuelokuva, joka tihkui nostalgiaa. Plussaa varsinkin naispuolisesta päähenkilöstä. Oli uskomattoman virkistävää nähdä Rey kaiken pääpisteenä. Oli myös virkistävää nähdä vanhoja näyttelijöitä päärooleissa, siis oikeasti vanhoja, eikä 45-vuotiaita, jotka näyttelevät 65-vuotiaita. Tuskin Carrie Fisheriä, Harrison Fordia tai Mark Hamillia olisi palkattu rooleihin, elleivät he olisi sarjan tähtiä.

Miksi muuten tämän elokuvan nimeä ei ole suomennettu? Ollaanko me nyt niin kansainvälisiä, että unohdetaan symmetria? Voima herää olisi kyllä ollut vähän hassu nimi, mutta uskon, että joku kääntäjä olisi keksinyt ihan kelpo nimen. Voiman herääminen? Onhan meillä Kevään herääminen.


Episodi VIII sitten ensi joulukuussa. Toivottavasti siinä ei rakenneta uutta Kuolontähteä tai vastaavaa. Eivätkö he koskaan opi, ettei sellaista kannata rakentaa, varsinkaan aina sillä samalla vialla, sillä joka kerta kapinalliset tulevat ja posauttavat koko homman.

torstai 29. joulukuuta 2016

Joululahjoja

Joulun hiljaisuus alkaa olla takana päin, joten on aika jatkaa blogini aktivoimista. Ajattelin jatkaa helpolla ja perinteidellä joululahjapostauksella.

Joulukuu oli sen verran kiireinen, etten edes ehtinyt miettiä kovin paljon joulua, joten en ehtinyt kunnolla pohdiskella, mitä toivoisin joululahjaksi. Ehdin kuitenkin vanhemmilleni näpytellä viestin, joka sisälsi kaksi kirjaa, konvehtisuosikkejani ja keittiövälineitä. Jouluaatto olikin jännittävä, sillä en tiennyt, saanko jotain yllätyksiä.


Aloitetaan kirjoista. Tämän vuoden Finlandia-voittajan kirja vaikutti lupaavalta, joten toivon sitä. Olen yrittänyt viime aikoina tutustua viimeisimpiin Finlandia-voittajiin, eivätkä ne ole ennakkoluuloista huolimatta olleet liian taiteellisia tai kummallisia makuuni. Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista on lyhyehkö ja takakannen mukaan runollinen, joten saa nähdä, uppoaako tyyli minuun. Aloitan kirjan todennäköisesti tässä loman aikana.

Toinen kirja on Vesa Sisätön Tuhansien mokien maa, joka on tavallaan jatkoa Sisätön aiemmalle kirjalle Unohtunut avain, joka upotti Titanicin. Kirja on jo aloitettu, ja useampi myötähäpeän tunne koettu.


Olen kuluneen syksyn aikana laittanut tavallistaemmän ruokaa, minkä seurauksena olen huomannut puutteita keittiöni varustelussa. Minulla on vain yksi pieni terävä veitsi, joten tiskaamista on pitänyt tehdä usein, jos olen useasti päivässä tehnyt jotain. Nyt sain lisää veitsiä, joten enää minulla ei ole tekosyitä olla pilkkomatta tomaattia saalaattiin.


Suklaata, konvehteja, marmeladia... mitäpä olisi joulu ilman niitä? Vihreät kuulat ja Julia on lemppareitani ja Bandan Juhlapöydän konvehdit klassikko. Nykyään on alkanut tuntua, että Juhlapöydän konvehdit ovat kaikki liian samanlaisia toisiinsa verrattuna - paljon erilaisia pähkinätäytteitä - mutta kyllä suklaa aina maistuu. 



Joulun yllätykset olivat nämä kolme kirjaa. Äitini oli innostunut jossain kirjatapahtumassa ja hankkinut minulle pohjoissuomalaista kirjallisuutta.


Ja loppuun vielä leffalippuja, yhteensä 4 kpl. Yhden olen jo käyttänyt, sillä kävin katsomassa Rogue Onen osana joululoman Star Wars -projektiani. (Siitä lisää myöhemmin.) Lopuille kolmelle leffalipulle tulee varmasi käyttöä keväällä, sillä aina elokuviin tulee jotain kiinnostavaa.

PS. Olisipa minun omassa asunnossani yhtä hyvä valaistus.

torstai 22. joulukuuta 2016

Hiljaisuuden loppu


Viimeisin päivitykseni kertoo lihattomasta lokakuusta. Ei kovin kirjabloggaajamaista. Sen jälkeen vaikenin bloggerin puolella odottamattomasti lähes kahdeksi kuukaudeksi.

Tämä yllättävä blogihiljaisuus ei ollut mitenkään suunnitelmallista. Ensiksi muutama kirja jäi rästiin ja stressaannuin siitä. Sitten sairastuin, mikä veikin noin kaksi viikkoa elämästäni. Sairastumisen jälken jouduin nipistämään rästiin jääneistä opiskeluhommia, ja siinä vaiheessa blogini olikin ollut hiljaiselossa yli kuukauden. Joulukuu toi mukanaan joulukiireet, jotka vasta nyt olen saanut jotenkuten järjestykseen. Kai sitä on pakko todeta, että vaikka mitään suurta ja mullistavaa ei elämässä olisi parhaillaan menossa, joskus ihan perus arki voi viedä mennessään.

Syksyltä jäi bloggaamatta paljon kirjoja. Luin hyviä kirjoja, mutta myös jotain satunnaisia välipalakirjoja, joiden en koe elämääni juuri ravistelleen. Loppuvuodesta olen ehtinyt lukea huomattavasti vähemmän, mutta aion silti saada vuoden lukutavoitteeni kasaan. Vielä neljä kirjaa jäljellä. Ei pitäisi olla paha paikka, sillä kaksi on jo luvun alla, toinen vieläpä loppusuoralla, ja aikaa on vielä reilusti yli viikko.

Päätin, että nyt joululomalla minulla on kaksi tavoitetta: saada blogini taas ajan tasalle ja lukea vielä ne neljä kirjaa. En aio tehdä jokaisesta syksyllä rästiin jääneestä kirjasta tavallista pitkää postausta, vaan ajattelin, että pistän kasaan muutaman koontipostauksen, jossa käyn kirjan läpi lyhyesti. Jos jättäisin joukon syksyn kirjoja vain bloggaamatta, tulisi sellainen olo, että ohitan ne täysin, enkä välttämättä tulevaisuudessa muista edes lukeneeni niitä.

Noin kahden kuukauden yllättävä blogihiljaisuus on nimittäin saanut minut huomaamaan, että ilman blogia en oikein edes muista, mitä olen tullut lukeneeksi. Onneksi olen pitänyt kirjaa Goodreadsin puolella, joten pystyn sieltä aina tarkistamaan, mutta blogitekstin kirjoitus on aivan erilainen prosessi kuin Goodreadsin päivittäminen. Kun jostain on kirjoittanut, sitä on ajatellut hieman enemmän, ja sen jälkeen sen muistaa.

Olen myös ollut aktiivinen muissa sosiaalisen median kanavissani koko tämän hiljaisuuden ajan. Jos siis haluatte seurata minun mielenkiintoista, hauskaa elämääni, sen voi tehdä vaikka Twitterin ja Instagramin kautta. Jos blogiini ilmestyy yllättäen toinen päivityskatko, sieltä ainakin voi tarkistaa, mitä kuuluu. Vieläkö päivitän minnekään?

Eiköhän siinä ollut kaikki tärkein. Hyvää joulun odotusta kaikille!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...