lauantai 20. heinäkuuta 2019

Tara Westoverin Opintiellä on kaikki kehunsa ansainnut

Tara Westover (s. 1986) kasvoi Idahossa suurperheessä, joka ei uskonut koulutukseet tai lääketieteeseen. Sen sijaan perhen isä uskoi, että maailmanloppu on lähellä ja että koko perheen on varauduttava siihen. Peruskoulun sijaan Tara vietti lapsuudensa varastoimalla ruokaa perheen suuriin kellareihin ja tekemällä työtä isänsä romuttamolla. Jossain kuitenkin kyti oppimisen halun kipinä. 

17-vuotiaana Tara haki ja pääsi collegeen. Siitä alkoi matka, joka ei ollut helppo. Pala palalta Tara alkoi hahmottaa, kuinka vähän hän tietääkään maailmasta ja kuinka paljon hänen isänsä on kertonut hänelle silkkaa väärää tietoa. Samalla kun hän imeytyi formaalin koulutuksen vetoon, hänen perheensä muuttui etäisemmäksi. 27-vuotiaana, kymmenen vuotta koulutuksensa alkamisesta, hän väitteli tohtoriksi historian oppiaineesta.

Opintiellä on Tara Westoverin* kirjoittama muistelmateos, joka on saanut valtavasti kehuja lukijoiltaan. Kehujien joukkoon on helppo liittyä. Opintiellä on jotain sellaista, mitä en ole koskaan ennen lukenut. Kirja on vaikuttava kertomus koulutuksen voimasta, mutta sen lisäksi – tai jopa pikemminkin – se on kertomus tyttären kamppailusta oikeuteensa elää haluamaansa elämää. Vaikka kirjan alussa Westover kirjoittaa, että "[t]ämä ei ole kertomus mormonismista", kirja on kuitenkin kertomus lapsesta, joka kasvatettiin mormoniksi hyvin kontrolloidussa ympäristössä.

Kirjaa on markkinoitu muun muassa kysymyksellä "millaista on astua yliopistoon täysin itseoppineena ja takametsistä tulleensa, vailla sosiaalisia tietoja ja taitoja", mutta tähän osuuteen päästään vasta puolivälin jälkeen. Alkuosa keskittyy pitkälti Taran lapsuuteen, ja myöhemminkin romaani käsittelee paljon enemmän Taran ja hänen isänsä vaikeaa suhdetta kuin sattumuksia koulutiellä.

Keromus Westoverin kotikoulutuksesta tai sen puutteesta on hurja. Aiemmat kirjalliset kosketukseni amerikkalaiseen kotikoulutukseen ovat olleet Felicia Dayn You're Never Weird On The Internet (Almost) ja Josh Sundquistin Just Don't Fall. Dayn vanhemmilla ei ollut mitään erityistä aatetta, mutta he eivät välittäneet huolehtia Dayn koulutuksesta ja pitivät hänet mieluummin kotona. Pidin tätä aikoinaan erittäin radikaalina ja omituisena päätöksensä. Sundquist taas kasvoi kristillisessä perheessä ja hänen kotikoulutuksensa oli tavoitteellista ja tarkoin suunniteltua. Nämä kaksi kotikoulutusversiota kalpenevat nopeasti Westoverin kokemusten rinnalla.

Taran lapsuus on rankka ja vaarallinen. On ihme, että hän on edes elossa kertomassa tarinaansa. Koska perhe ei usko lääkäreihin ja koska heidän perheensä omistaa romuttamon, johon lapsetkin laitetaan töihin, onnettomuuksia sattuu paljon. Ainakin kaksi perheenjäsentä saa aivovamman kirjan aikana, ja muissa onnettomuuksissa saadaan vakavia palovammoja ja syviä haavoja. Westoverin isä ajattelee, että luja usko Jumalaan suojelee heitä todellisilta vaaroilta, ja onnettomuuksien sattuessa perheen äiti voi hoitaa heidät.

Westoverin äiti aloittaa uransa amatöörikätilönä, joka auttaa lapsenpäästämisessa mormoniyhteisössä, jossa ei haluta mennä sairaalaan synnyttämään. Työ on laitonsa, joten nuorena mukana kulkeva Tara joutuu opettelemaan valehtelemaan viranomaisille, mitä he ovat tekemässä, jos poliiseja tai sairaanhoitohenkilökuntaa tuleekin paikalle. Erään auto-onnettomuuden jälkeen (perhe ei usko turvavöiden käyttöön), äiti saa aivovamman ja kärsii sen jälkeen migreenistä ja huonomuistisuudesta. Huonomuistisuutensa avuksi äiti kehittää sormiennaksautusmenelmän, joka kertoo hänelle totuuden mistä tahansa asiasta. Pian hän alkaa keittää eteerisiä öljyjä, ensiksi migreeniinsä, sitten muihin vaivoihin. Reseptien apuna on sormien naksuttelu, joka kertoo, toimivatko hänen öljynsä vaivoihin, joita hän haluaa parantaa. Äidin öljybisnes kasvaa suureksi, mikä vahvistaa perheen käsitystä siitä, ettei sairaalaan koskaan kannata mennä.

Kouluttamattomuuden puute näkyy koko perheessä. Perheen lapsille ei tarjota mahdollisuutta avartaa ajatteluaa, vaan he ovat täysin heille opetettujen yksinkertaisten totuuksien armolla. Lukijana tunnistin monia tilanteita, joissa joku perheenjäsenistä oli akuutissa hengenvaarassa, mutta perhe ei sitä tunnista. Kouluttamattomuus antaa mahdollisuuden myös pahoinpitelylle ja samalla epää mahdollisuuden hahmottaa, että tulee pahoinpidellyksi. Tara selittää hänelle tapahtuneita asioita tavalla, jonka hän osaa. Opintiellä on raakaa ja ahdistavaa luettavaa, mutta silti sitä on pakko lukea eteenpäin.

Westover nostaa jo hyvin varhaisessa vaiheessa esiin epäilyksensä hänen isänsä mielenterveydestä. Modernista lääketieteestä kieltäytyvää isää on mahdonta varmasti diagnosoida, mutta Westover itse epäilee, että hänen isänsä vainoharhaisuus ja äärimmäiset käytökset johtuvat joko bipolaarisesta mielialahäiriöstä tai skitsofreniasta. Opintiellä on siis kaiken päälle vielä kertomus siitä, miten selvitä lapsuudesta, jossa vanhempi on mieleltään sairas.

Tara kokee kasvuympäristönsä vaaralliseksi. Hän seuraa, kuinka hänen vanhemmat sisaruksensa hankkivat töitä ja onnistuvat pääsemään elämässään eteenpäin. 11-vuotiaana hän hankkii töitä lapsenvahtina ja kauppa-apulaisena ja pääsee sitä kautta tutustumaan muuhunkin kuin oman perheensä elämään. Pikku hiljaa hänen autonimiansa kasvaa ja hän alkaa nähdä, ettei hänen perheensä elämäntapa ole ainoa oikea. Hän alkaa lukea kotonaan olevia kirjoja. Pian hän ostaa tienaamalla rahallaan oppikirjoja, joiden avulla hän alkaa opiskella SAT-kokeeseen, joka on yhdysvaltalainen standardisoitu koe, jonka tulosten avulla voi hakea yliopistoon.

Opintiellä on muistelmateos, mutta se on kirjoitettu romaanimaiseen tyyliin. Kirja alkaa Taran lapsuudesta ja etenee hänen nuoreen aikuisuutensa ja yliopistovuosiin. Westoverin tyyli on toteava. Hän ei arvota mitään, vaan kertoo asiat niin kuin hän on ne kokenut. Lukijan tehtäväksi jää tehdä tulkinnat siitä, ovatko tapahtumat olleet hyviä vai huonoja. Taran oman tietoisuuden kasvaessa myös teos kasvaa. Alun yksinkertaisista ajatuksista päästään lopun monimutkaisiin pohdintoihin, joissa Tara yhdistelee yliopistossa oppimiaan ajatuksia omaan kokemusmaailmaansa. Kirja kuvaa hienosti sitä, kuinka koulutus antaa mahdollisuuden ajatella itsenäisesti.
"Kaikki minkä puolesta olin uurastanut, vuosien mittaisen opintoni, tähtäsivät nimenomaan siihen, että pyrin hankkimaan itselleni tämän yhden etuoikeuden: saada nähdä ja kokea muitakin totuuksia kuin ne, jotka isä minulle antoi, ja rakentaa niiden avulla oma mieleni." s. 400.
Joskus vastaan tulee kirja, jonka vaikutuksen tunnistaa jo lukuhetkellä. Tara Westoverin Opintiellä on sellainen kirja. Se muuttaa tapaa, jolla maailman voi nähdä. Kirja kertoo äärimmäisestä emansipaatiosta ja on kaikki kehunsa ansainnut. 

TARA WESTOVER: OPINTIELLÄ
ALKUPERÄINEN NIMI: Educated
SIVUJA: 435
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 2018 (suom. 2018) 
SUOMENTANUT: Tero Valkonen
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta
* Käytän Tara Westoverin koko nimeä tai sukunimeä puhuessani hänestä kirjailijana ja pelkkää etunimeä Tara puhuessani hänestä muistelmateoksen kokijahahmona.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Vampyyrifarssi kolmessa näytöksessä. Terhi Tarkiaisen Pure mua


Terhi Tarkiaisen esikoisromaani Pure mua kertoo 30-vuotiaasta Annasta, joka saa rikkailta espoolaisvanhemmiltaan syntymäpäivälahjaksi vampyyrin. Vampyyri Vlad on erittäin komea ja pukeutunut nahkahousuihin. Vladin mukana tulee lamautin ja ohjekirja, jossa neuvotaan, miten tätä erittäin arvokasta lemmikkiä tulee kohdella hyvin. Anna pitää lemmikkivampyyria etäeettisenä lahjana, joten hän päättää palauttaa sen kenneliin. Se osoittautuu kuitenkin yllättävän vaikeaksi. Annaa harmittaa. Hänellä ei todellakaan olisi aikaa tällaiseen, sillä hänen pitäisi keskittyä kirjoittamaan graduaan vuoden 1918 tapahtumista, jotka sattuivat tapahtumaan samassa talossa, jossa hän parhaillaan asuu.

Pure mua on saanut todella paljon kehuvia arvosteluja. Romaani yhdistelee huumoria, chick litiä ja vampyyrigenreä sitoutumatta yhteenkään näistä genreistä tiukkapipoisesti. Pohdin jo Finncon-tärppilistan kommenteissa, olisiko Suomessa enemmänkin tilausta juuri tällaiselle kirjallisuudelle. Suomalainen kirjallisuuskenttä tuntuu olevan välillä hyvinkin ryppyotsainen, joten Pure mua tuo sinne tervetulleen tuulahduksen.

Minun on kuitenkin myönnettävä, että harjoitin hiukan edellämainittua ryppyotsaisuutta tätä kirjaa lukiessani. Huumori on siinä mielessä vaikea laji, että jos se ei kolahda, niin sitten se ei kolahda. Pure mua pohjaa huumorinsa siihen, ettei oikein mikään Annan elämässä suju hyvin, mikä sai minut pikemminkin surulliseksi kuin huvittuneeksi. 

Pure mua on kirjoitettu sen verran vetävästi, että pienestä niskuroinnista huolimatta päätin lukea sen loppuun. Luettuani kirjaa noin kolmasosan, päätin, että minun on luettava tätä kirjaa farssina. Farssissa juoni perustuu väärinkäsityksiin ja sen hahmot ja juonenkäänteet ovat helposti yliampuva. Näin on myös tämän romaanin kohdalla. Yhtäkään hahmoa oli mahdoton ottaa vastaan pyöreänä henkilöhahmonja, vaan heidät piti tulkita karikatyyreiksi, jotka ovat esittämässä juonelle sopivaa roolia.

Tämä romaani on kirjoitettu tiukasti Aristoteleen draaman kaaren mukaan, mutta sille on annettava kiitosta juonen mukana tuomista yllätyksistä, jotka pitivät mielenkiintoa yllä. Kaikki huipentuu seikkailukirjallisuudelle tyypilliseen väijymis- ja jännityskohtaukseen, jossa pistetään paikkoja mäsäksi sitä mukaan kun ehditään. Pure mua tuokin aikuisille suunnatut aiheet nuortenkirjallisuudesta tuttuun jännitysjuoneen. Tämän vuoksi kirja voi toimia aikuisille lukijoille, jotka ovat kasvaneet lapsuuden lukemassa kirjoja, joiden lopussa pahis pitää monologin ja päähenkilöt päihittävän vastustajat oveluudellaan. Romaanin ääressä on tuttu ja nostalginen olo.

TERHI TARKIAINEN: PURE MUA
SIVUJA: 403

KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 2018
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Finncon 2019

Kuva: Finncon 2019
Näin bloggaamisen kannalta Finncon tuli alisuoritettua. En ottanut juuri yhtään kuvaa enkä oikeastaan ehtinyt seurata edes kovin montaa ohjelmanumeroakaan. Silti löydän itseni blogitekstin ääressä.


Finncon järjestettiin Jyväskylässä 5.–7.7.2019. Laadin ennen conia ohjelmatärppilistan. En listaa laatiessani kuitenkaan tiennyt vielä työvuorojani. Olin nimittäin ilmoittautunut vänkäriksi, mutta työvuorot ilmoitettiin vasta päivää ennen conia. Loppujen lopuksi pääsin seuraavaan vain neljää ohjelmanumeroa ja tämän lisäksi olin vetämässä itse yhtä ohjelmanumeroa.

Tällä kertaa ihan peruskävijänä?

Olin mukana tekemässä Finnconia Turkuun kesällä 2018. Vastasin myyntipöydistä ja ohjelmalehden mainoksista. Conin rakentaminen Turkuun, jossa ei seitsemään vuoteen ollut pidetty Finnconia, oli suuren ponnistuksen takana. Paikallisen fandomin aktiivinen porukka oli vaihtunut, joten iso määrä tietotaitoa oli ehtinyt kadota. Itse tapahtuma oli menestys, mutta järjestävänä tahona olin conin jälkeen niin uupunut, etten jaksanut edes kirjoittaa siitä bloggausta. (Paitsi ostoksia esittelevän postauksen. Ja jonkin verran kirjoitin ajatuksiani Spinin numeroon 2/2018, jossa julkaistiin juttu Finnconista.)

Joskus päähän ei päädy monta eri hattua,
vaan kaulassa roikkuu monta eri lätkää.
Tänä vuonna oli mukavaa marssia coniin ihan vain peruskävijänä. No, en minä ihan peruskävijä enää ole. Ajoin coniin pakettiautolla, jossa Finnconin maallinen omaisuus siirtyi Turun varastosta Jyväskylän coniin ja sieltä lopulta vuoden 2020 Tampereen Finnconin varastoon. Kun saavuin coniin, sain kaksi lätkää: yhden esiintyjälätkän ja yhden vänkärilätkän. Tehtäväni oli jakaa lauantaina Atorox-novellipalkinto ja toimia muuten erilaisissa coniin liittyvissä tehtävissä.

Olin onnistunut haalimaan conin ajaksi velvollisuuksia, mutta silti tunsin oloni peruskävijäksi. En olisi kovin monesta asiasta vastuussa. Samalla tiesin paljon konkreettisemmin kuin ennen, kuinka paljon työtä Finnconin kokoisen tapahtuman järjestämisessä on. Vaikka minä en ollut myynyt ohjelmalehteen mainoksia enkä organisoinut myynti- ja taidekujapöytiä, joku ne oli tehnyt.

Atoroxin ohjissa jälleen

Atorox on Turun Science Fiction Seuran jakama novellipalkinto, joka myönnetään edellisen vuoden parhaalle tieteis- tai fantasianovellille. TSFS on jakanut palkinnon vuodesta 1983 lähtien.

Minusta tuli Atorox-vastaava vähän vahingossa. Lähdin alun perin TSFS:n toimintaan mukaan, koska halusin Spinin päätoimittajan pestin. Alkuvuoden kokouksessa silloinen Atorox-vastaava ilmoitti, ettei halua enää jatkaa hommaa, ja kun mietimme hänelle jatkajaa, minä päätin lopulta vapaaehtoistua. 

Vuonna 2018 vedin ensimmäistä kertaa Atoroxin itsenäisesti. Siitä on hyvin vähän todistusaineistoa, sillä con-vauhdissa muun muassa kuvien ottaminen unohtui. Turussa oli silloin sietämättömän kuuma ja minulla oli hiukset oudosti, koska olin aamulla yrittänyt laittaa paksuja hiuksiani edes jollain lailla kiinni. Olin pukeutunut puuvillaiseen Finncon-paitaan ja pitkään keinokuituhameeseen, jotka riitelivät räikeästi keskenään. Huomasin tämän tietenki vasta con-paikalla. Jännittyneenä luin palkintojenjakopuheen suoraan paperista. Tämä harmitti, sillä minulla oli juuri takanani vuoden mittaiset opettajan pedagogiset opinnot, joiden olin kuvitellut antavan minulle esiintymisvalmiuksia.

Tänä vuonna otin omaksi henkilökohtaiseksi haasteekseni saada tilaisuudesta edes jotain kuvia ja olla edes hiukan eloisampi yleisön edessä. Tein palkintojenjakopuhetta varten vain suuntaa antavat muistiinpanot, jotta puheestani tulisi edes vähän spontaanimpi. Jälkikäteen olin ihan tyytyväinen, vaikka kehittymisen varaa on edelleen. Tilaisuudesta otettiin myös kuvia, ja kaiken lisäksi tapahtumassa oli aikaa aikaa hiukan haastatella voittajaa.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)
Kuvassa vasemmalta sijoittuneet Anne Leinonen, J.S. Meresmaa, Shimo Suntila, Janos Honkonen, Katariina Kotila,
Reetta Vuokko-Syrjänen sekä minä Atorox-vastaava ja TSFS:n sihteeri, joka ojensi tilaisuudessa sijoittuneiden palkintokukat. Kuva: Leila Paananen.
Atorox-vastaavana palkinnonjakotilannetta pitää miettiä myös ehdokkaiden kannalta. Yleisön joukossa on noin kymmenen henkilöä, jotka jännittävät sitä, miten heidän novellinsa on sijoittunut. Atorox-tilaisuus ei ole siis vain minun jännä paikkani. Atoroxissa sijoittuminen voi merkitä ehdokkaalle tärkeää huomionosoitusta, joka kannustaa jatkamaan kirjailijanuraa.

Tänä vuonna ensimmäiselle sijalle tuli Janos Honkosen novelli Sadan vuoden huuto (Portti 4/2017). Novelli kertoo aikamatkustajasta, joka jää jumiin vuoden 1918 Jyväskylään. Sattumalta Atorox-tilaisuuskin pidettiin nyt Jyväskylässä. Lisätietoa sijoittuneista löytyy TSFS:n verkkosivuilta.

Palkinnon myönnön jälkeen Atorox-vastaava saa hengähtää. Jälleen on yksi Atorox-vuosi pulkassa. Seuraavan kerran asiaa kannattaa alkaa ajattelemaan aikaisintaan syyskuussa.

Samassa tilaisuudessa julkistettiin Nova-novellikilpailun tulokset sekä palkittiin vuoden paras spefigradu. Tilaisuuden lopuksi julkistettiin myös Noviisi-kirjoituskilpailu, joka on suunnattu 13–17-vuotiaille kirjoittajille.

Salivänkärinä ohjelmaa kuuntelemassa

Vänkäröinti vei minut muutamaan ohjelmasaliin. Ensimmäinen ohjelma käsitteli YA-kirjallisuutta. Paneelissa Sini Helminen, Iida Simes (pj), Virva Paloviita ja Salka Rauvola keskustelivat suosikeistaan. Virva ja Salka ovat molemmat 15-vuotiaita, joten paneeliin oli otettu mukaan "oikea teininäkökulma". Virva ja Salka olivat tosi kovia puhumaan, joten Helminen ei tuntunut saavan lainkaan puheenvuoroa. Minulle paneeli ei tuonut paljon uusia ajatuksia, sillä olen ollut kuuntelemassa YA-aiheista ohjelmaa jo kahdessa Hel-YA-tapahtumassa. Paneelissa näytettiin myös Nälkäpelin traileri, joka jostain saa minut aina itkemään.

Toinen vänkäröimäni ohjelma oli sunnuntaina, Potterin jälkeen: Fantastic Beasts ja Cursed Child. Paneeliin osallistuivat Riikka Heinilä, Chris Kaukonummi, Eero Korpinen ja Sini Helminen (pj). Olin kiinnostunut tästä ohjelmasta, sillä osallistuin itse vastaavanlaiseen paneeliin vuonna 2018. Meidän näkökulmamme oli pitkäaikaisessa Potter-faniudessa. Paneelissa pohdimme, miten fanius on vaikuttanut elämäämme ja miltä Potter-fandom näyttää nyt. Tällä kertaa paneeli siirtyi käsittelemään Potter-kirjojen jälkeen ilmestyneitä teoksia.

Mielestäni panelistit olivat valmistautuneet kysymyksiin hyvin, mutta vastaukset eivät olleet erityisen monipuolisia. Kaikki panelistit tuntuivat olevan samaa mieltä kaikesta ja toistivat samat asiat uudestaan, mikä vei paljon vastaustaikaa. Paneeli ei ehtinyt mennä kauhean syvälle, vaan ohjelmasta jäi pintaraapaisun maku. 

Yhden mielenkiintoisen ajatuksen kirjoitin kyllä paneelista ylös. Eero Korpinen sanoi, että hänen mielestään Ihmeotukset-elokuvat ovat outo konsepti, sillä ihmeotukset ja Grindelwald eivät millään lailla kohtaa. Se, mitä Grindelwald tekee, ei vaikuta taikaolentoihin, eivätkä taikaolentojen tekemiset vaikuta Grindelwaldiin. Miksi nämä kaksi asiaa ovat sitten samassa elokuvasarjassa? Lisko Scamanderkin on mukana vain... koska niin on käsikirjoitettu. Korpinen osasi sanoittaa sen, mikä on minulla ollut kielen päällä jo pitkään.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)
Äärimmäisellä vasemmalla: Sini Helminen. Äärimmäisellä oikealla: Eero Korpinen. Keskimmäisiä en valitettavasti tunnista toisistaan. Paneeliin oli otettu mukaan myös viides henkilö, jonka nimeä ei löydy ohjelmasta.
Vapaa-aikaa, eli lisää ohjelmaa!

Ehdin osallistua kahteen ohjelmaan ihan omalla ajallani. Sunnuntainaamuna päätin kuunnella Raine Koskimaan kunniavieraspuheen joka käsitteli scifin ja videopelien suhdetta. Koskimaan esitys oli pikemminkin luento kuin puhe. Se kävi erittäin mielenkiintoisesti läpi videopelien historiaa ja sitä, milloin scifi on tullut siihen mukaan. Koskimaan mukaan ensimmäinen tiedossa oleva scifivideopeli on vuonna 1962 julkaistu Space War. Peli oli monipelaajapeli, jossa oli avoin lähdekoodi. Peliä pelattiin usein öisin, jolloin tietokoneiden serverit olivat vapaina. Pelikulttuuriin on siis jo alusta alkaen kuulunut yöpelaaminen.

Toinen sunnuntain ohjelma käsitteli sitä, onko genrellä väliä. Nimellä Genre - rikkaus vai rasite? kulkevaan paneeliin osallistuivat J. Pekka Mäkelä, Antti Salminen, Jani Saxell (pj), Terhi Tarkiainen ja Helena Waris. Paneelin vetäjä Jani Saxell -parka oli saanut auringonpistokset ja sen vuoksi vaikutti huonokuntoiselta. 

Paneeli vedettiin kuitenkin kunnialla loppuun. Siinä saatiin aikaan mielenkiintoista keskustelua muun muassa siitä, kuinka genrekirjailijaksi leimaantuessa voi olla vaikeaa saada kustantamossa läpi kirjaa, joka ei ole genreä. Helena Waris valotti yleisöä siitä, kuinka pitkän tien hänen uusin romaani Nuorgamin vettä sai kulkea, ennen kun kustannussopimus syntyi. Teos on suunnatu aikuisille eikä siinä ole spefiä, kun taas muu Wariksen tuotanto on nuorille suunnattua fantasiaa. 

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)
Vasemmalta: Antti Salminen, Jani Saxell, J. Pekka Mäkelä, Helena Waris ja Terhi Tarkiainen.
Uusia kirjoja hyllyyni

Vaikka olen jo ainakin vuoden harjoittanut jonkinlaista kirjaostolakkoa, suurten tapahtumien aikana se saa olla paussilla. Tästä conista päädyin ostamaan kolme kirjaa.

Ensimmäisenä kuvassa: Graham Mooren Kuolema Sherlock-seurassa. Nappasin kirjan kolmella eurolla kirjakirppispöydästä. Kirja vaikuttaa tarpeeksi pöhköltä viihdyttääkseen.

Keskellä: Maria Carolen Sinisen talon noita. Romaani jatkaa löyhästi Tulen tyttäriä -romaanin tarinaa mutta uusin päähenkilöin. Odotan kirjalta tunnelmallista fantasiaa.

Oikealla: Anni Nupposen Putoavan tähden prinsessa. Luin tämän kirjan jo vuonna 2014 ja pidin siitä sen verran paljon, että olen monesti harkinnut ostavani kirjan. Kun kuulin, että painos loppuu pian Vaskikirjoilta, varasin yhden kappaleen ja kävin noutamassa sen Finnconista.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Taas yksi Finncon takana

Muistelen ensimmäistä Finnconiani. Oli kesä 2013. En ollut silloin vielä saanut tietää, että olin päässyt opiskelemaan. (Tulokset julkaistiin seuraavana maanantaina.) Matkustin Finnconiin tuntematta ketään. Kiersin ohjelmasta toiseen puhumatta kenellekään. Lauantai-iltana uskaltaduin Sherlock-miittiin. Tallensin kokemukseni sarjakuvamuodossa ja julkaisin sen blogissani

Ensimmäisessä Finncon-kokemuksessani on aloittelijan suloisuutta. Tietyllä tapaa kaipaan sitä. Kaikki oli uutta. Mutta samalla on myös hauskaa osallistua Finnconiin niin, että siellä on joku roolii. Muistan, kun joku joskus kommentoi minulle, että muutaman vuoden päästä ohjelma ei enää ole tärkein syy osallistua coniin, vaan coniin saapuvat ihmiset. Pidän edelleen ohjelmaa tärkeänä osana conia, mutta ihmisistä on tullut yhtä tärkeitä. On mukavaa saapua coniin ja tietää, että siellä on jotain muutakin tekemistä kuin ohjelma. Joko on itse osana ohjelmaa tai auttaa muuten conin rullaamisessa.

Jyväskylän harjun näyttävä portaikko tarjosi fyysisiä haasteita väsyneelle conittajalle.

lauantai 13. heinäkuuta 2019

Blogistanian 24h kesälukumaraton 13.7. - Päivittyvä postaus ja yhteenveto


Kirjabloggaajien jokakesäinen lukumaraon on täällä jälleen. Pääsen osallistumaan lukumaratoniin pitkästä aikaa. Edellinen kerta oli kesällä 2017, kuten Haasteet-sivultani näkyy. Lukumaratonin organisoinnista on vastuussa aina joku kirjabloggaaja. Tällä kertaa vastuussa on Unelmien aika -blogin Johanna.

Lukumaratonin säännöt
  • Lue kirjoja ja kuuntele äänikirjoja 24 tunnin ajan. Kaikki kirjallisuus lasketaan mukaan (perinteinen kirjallisuus, sarjakuvat, runot, äänikirjat jne).
  • Maratonin voi aloittaa perjantain 12.7. puolella tai sitä voi jatkaa sunnuntaina 14.7. (esim. perjantaista klo 17.00 lauantaihin klo 17.00).
  • Maratoniin saa sisältyä taukoja, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan.
  • Bloggaajat: Maratonista voi blogata etukäteen, sen kuluessa ja jälkikäteen. Postauksissa voi esimerkiksi kertoa lukusuunnitelmista, tunnelmista ja hyvistä lukuvinkeistä. Maratonin lopuksi tehdään koontipostaus, jossa kerrotaan luettu sivumäärä ja kuunnellut tunnit ja minuutit sekä luetut kirjat. Linkki postaukseen ilmoitetaan Unelmien aika-blogissa julkaistavassa koontipostauksessa.
  • Instagrammaajat: Unelmien aika -tilin kohokohdista löytyy lukumaratonin story-pohjia, joita tulee käytää raportoitaessa lukumaratonille valmistautumista, etenemistä ja lopputulosta. Julkaisuissa ja tarinoissa käytetään tunnistetta #lukumaraton.
  • Voit osallistua myös ilman blogia tai sometiliä ja ilmoittaa loppufiilikset, luetut kirjat ja sivumäärät kommenteissa.
  • Seuraa halutessasi muiden lukumaratonia ja nauti tunnelmasta.
  • Lukumaratonin tunnisteena on somessa #lukumaraton.
Omat tavoitteeni

Opinnoistani on jäljellä vielä yksi tentti, jonka aion tehdä nyt kesällä. Lukeminen on kuitenkin edistynyt hitaasti. Päätavoitteeni on tämän lukumaratonin aikana lukea tenttikirjaani, joka onneksi on ihan kiinnostavaa tekstiä.

Ennen sitä aion kuitenkin lukea loppuun keskeneräisen kirjan. Olen aivan loppusuoralla Tara Westoverin Opintiellä-muistelmissa.

Jotta lukumaratonini ei jää pelkkään tenttiinlukuun, olen ottanut mukaan kasan sarjakuvuia. Aion rytmittää lukemistani niin, että luen jokaisen tenttikirjan luvun jälkeen yhden sarjakuva-albumin.

Luettavat kirjat

Liisa Saariluoma: Muuttuva romaani
Tämä tenttikirja käy läpi romaanin lajihistoriaa noin 1600-luvulta 1900-luvun alkuun. Romaani on yksi tuoreimmista kirjallisuudenmuodoista, mutta samalla kaikista suosituin, joten on kiinnostavaa lukea, miten romaani on kehittynyt.

Tara Westover: Opintiellä
Tara kasvoi Idahossa tiukasti uskonnollisessa perheessä, joka varautui maailmanloppuun. Tara ei käynyt lapsena lainkaan koulua eikä hänellä ollut lapsena edes syntymätodistustakaan. 17-vuotiaana hän päätti mennä collegeen. Koulumaailmassa hän joutui ensimmäistä kertaa haastamaan kaiken, minkä oli kotoaan oppinut. Olen aivan romaanin lopussa. Romaani on huima kertomus siitä, kuinka nuori nainen tulee sinuiksi rankan menneisyytensä kanssa ja kuinka koulutuksen avulla todella voi avartaa maailmankatsomustaan.

Sarjakuvat

Carolyn Nowak: Girl Town
Liv Strömquist: Einsteinin vaimo
Rainbow Rowell & Kris Anka: Runaways vol 3. That Was Yesterday
Brian K. Vaughan & Adrian Alphona: Runaways vol 1. Pride & Joy
Brian K. Vaughan & Adrian Alphona: Runaways vol 3. The Good Die Young
Watters, Leyh, Pietscg, Sotuyo & Laiho: Lumberanes vol 7. A Bird's-Eye View
Watters, Leuh, Pietsch & Laiho: Lumberjanes vol 8. Stone Cold
Watters, Leyh, Nowak & Laiho: Lumberjanes vol 9. On a Roll


Aloitan lukumaratonin klo 12.00

Bloggaus päivittyy tähän alle.

Klo 13.20

Sain luettua Tara Westoverin kirjan Opintiellä. Minusta tuntuu, että tämä kirja on todennäköisesti voimakkain kirja, jonka luen vuoden 2019 aikana. Koin kirjan ääressä yhtä vahvoja tunteita kuin viime kesänä Maria Turtschaninoffin Anachén äärellä.

Kirjoitin kirjastai Goodreadiin näin: "Joskus vastaan tule kirja, joka on niin voimakas, että jo lukuhetkellä tietää sen jättävän merkittävän jäljen. Tara Westoverin Opintiellä on kirja, joka on ansainnut kaikki ylisanoilla kyllästetyt kehuvat arvionsa."

Sivuja luettu: 44

Klo 16.35

Sain luettua Muuttuvasta romaanista Honoré de Balzacia käsittelevän luvun loppuun. Olen joutunut opintojeni vuoksi lukemaan Balzacin Ukko Goriot'n, joka ei silloin tehnyt minuun vaikutusta, kuten vuonna 2014 kirjoittamasta bloggauksestani on mahdollista lukea. Käsitykseni romaanista muuttui Saariluoman käsitteluluvun jälkeen. Romaanissa on kiinnostavia elementtejä. Ne eivät kuitenkaan  aikoinaan välittyneet 2010-luvun parikymppiselle lukijalle.

Seuraavaksi siirryin sarjakuvien pariin. Päätin aloittaa Lumberjaneseista. Kun selasin seitsemättä albumia, A Birds-Eye Viewiä, tajusin lukeneeni sen jo aiemmin. Hups. No, siirryin suoraan kahdeksanteen albumiin, Stone Coldiin. Albumi tarjosi hauskan seikkailun kreikkalaisten jumalien parissa. Sarjakuva käsitteli ystävyyden voimaa ja vaikeita perhesuhteita, aiheita jotka alkavat olla jo peruskauraa Lumberjanes-sarjakuvissa.

Nyt on ensimmäinen "kierros". Pidän pienen lounastauon ja palaan sitten tenttikirjan ääreen. Seuraava luku käsittelee Émile Zolaa.

Sivuja luettu: 174
Klo 23.20

Viimeisen seitsemän tunnin aikana olen lukenut jälleen yhden luvun tenttikirjaa sekä Liv Strömquistin uusimman sarjakuvaesseekokoelman Einsteinin vaimo. Tulin lukeneeksi sarjakuvasta monia kohtia ääneen seuralaiselleni, sillä Strömquist osaa hienosti sanoittaa yhteiskuntamme tosi pöljiä ilmiöitä. Strömquistin ääni oli myös mukavaa vastapainoa varsin mieskirjailijavoitteiselle tenttikirjalleni.

Lukemisen lisäksi olen syönyt peräti kaksi lämmintä ruokaa, päivällisen viiden maissa ja illallisen äskettäin. Nyt aion vielä katsoa, jos jaksaisin lukea yhden luvun tenttikirjaa. Émile Zolasta ollaan päästy Henry Jamesiin.

Sivuja luettu: 335
Klo 01.55

Huh, päätin lukea vielä yhden luvun tenttikirjaa ja sain sen juuri luettua. Tenttikirjan lukeminen on hitaampaa kuin romaanin, sillä teen muistiinpanoja, joten etenin vain 20 sivua. Henry James vaikuttaa kirjoittaneen varsin pitkäveteisiä kirjoja muutaman porvarihahmon hienovaraisista salonkikeskusteluista. Saariluomakin on sitä mieltä, että lukijan on vaikea pysyä Jamesin teksteissä perässä. Nyt menen nukkumaan.

Sivuja luettu: 355
Klo 12.15

Sain aamulla vielä luettua yhden Lumberjanes-sarjakuvan. Sarjan yhdeksäs albumi On a Roll käsittelee ensiksi Barneyn sopeutumista Lumberjanesien joukkoon, minkä jälkeen loppualbumi keskittyy roller derbyn pelaamiseen. En ole suuri organisoidun liikunnan fani, joten kiinnostukseni tätä osuutta kohtaan oli aika pieni. Huomasin skimmaavani urheilukohtien yli aika nopeasti. Silti tämä oli parempi kuin Band Together, joka on jäänyt mieleeni sarjan pohjakosketuksena.

Lumberjanesit jatkaa hauskaa episodimaista kertomustaan kesäleiriltä, jossa tapahtuu kummallisuuksia. Sarjan tekijän valitettavasti näyttävät vaihtuvan aika usein, mikä vaikuttaa sarjan laatuun. Huomasin kuitenkin, että sarjan kaksi seuraavaa osaa on jo kirjastossa, joten laitoin ne varaukseen.

Huomasin myös, että minun olisi kannattanut varmaan aloittaa Runaways-sarjakuvista, koska niiden viimeinen palautuspäivä on alkavalla viikolla, kun taas Lumberjaneseilla vasta myöhemmin. No, pitää reippaasti jatkaa sarjakuvien lukemista vielä alkavalla viikollakin.

Kirjoitan koosteen lukumaratoista tähän alle myöhemmin.

Sivuja luettu: 447
Oho, tulipas kuvasta epätarkka.
Myöhemmin

Luin tämän maratonin aikana kokonaisuudessaan kolme teosta. Kaikki olivat sarjakuvia. Lisäksi luin yhden keskeneräisen kirjan loppuun sekä luin noin 50 sivua tenttikirjaa. En lukenut maratonin aikana yhtään romaania. Kokonaisuudessaan luin 447 sivua.

Teokset, joita luin maratonin aikana:

Liisa Saariluoma: Muuttuva romaani
Liv Strömquist: Einsteinin vaimo
Watters, Leuh, Pietsch & Laiho: Lumberjanes vol 8. Stone Cold
Watters, Leyh, Nowak & Laiho: Lumberjanes vol 9. On a Roll
Tara Westover: Opintiellä

Lukumaratonit ovat yleensä aika rankkoja, sillä monen erilaisen tarinan vastaanottaminen päivän aikana vie aivokapasiteettia. Siksi olen yleensä menestynyt lukumaratoneissa sivumäärällisesti heikosti. Nyt sain kuitenkin sivumääräni hinattua melko korkealle, mikä tosin johtuu siitä, että luin sarjakuvia, joissa sivumäärät kerääntyvät nopeasti.

Luin myös ensimmäisen kerran osana maratonia tenttiin. Tämä johtui olosuhteiden pakosta. Halusin osallistua maratoniin, mutta minulla ei ollut varaa uhrata yhtä hyvää lukupäivää maratonin takia. Päätin siis sisällyttää tenttikirjan osaksi maratonia. Tenttikirjan lukeminen on merkittävästi hitaampaa kuin romaanin tai muun teoksen, sillä tenttikirjallisuutta tulee luettua huomattavasti huolellisemmin ja muistiinpanoja samalla tehden.

Tavoitteeni lukumaratoissa oli purkaa kirjastosta lainattujen kirjojen sumaa. Olen siirtymässä syksyllä töihin toiselle paikkakunnalle, joten haluan ennen sitä lukea mahdollisimman paljon kirjaston lainakirjoja pois ja keskittyä sen jälkeen oman kirjahyllyni kirjoihin. Kaikki maratonissa lukemani kirjat ovat kirjaston kirjoja, joten onnistuin tavoitteessani.

Lukumaratonit ovat rankkoja kokemuksia, mutta niiden vaikutus tuntuu hyvältä. Maratonit auttavat puhdistamaan tukkoon mennyttä lukulistaa. Jos elokuussa järjestetään toinen Blogistanian lukumaraton, harkitsen liittymistä mukaan.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...