maanantai 22. toukokuuta 2017

Arthur Golden: Geishan muistelmat

Tammikuussa alkanut ikuisuusprojektini on viimein saanut päätöksensä. Sain juuri Arthur Goldenin lähes 600-sivuisen romaanin Geishan muistelmat loppuun. Ikuisuusprojekti ei ole johtunut kirjan tylsyydestä. Geishan muistelmat on kiehtova tarina, mutta opiskelukiireet ovat estäneet siihen tarttumisen moneen kuukauteen. Kaiken lisäksi olin jo nähnyt kirjaan perustuvan elokuvaversion, minkä takia tarina oli jo entuudestaan tuttu, eikä minulla ollut suurta kiirettä päästä kirjassa loppuun Nyt kun kesälomani on aluillaan, oli aika tarttua kirjaan uudestaan.

Kirjan kertojaääni on vanha New Yorkissa asuva Sayuri-niminen geisha, joka on päättänyt kertoa erikoisesta elämästään. Hän aloittaa tarinansa pienestä kalastajakylästä, jossa 9-vuotiaan tytön Chiyon elämän muuttuu, kun hänen äitinsä kuolee luusyöpään. Chiyon vanha isä ei jaksa huolehtia Chiyosta ja hänen isosiskostaan Satsusta, joten heidät myydään eteenpäin. Sisarukset erotetaan ja Chiyo päätyy okiyaan, eli talouteen, jossa elää yksi tai useampi geisha. Aluksi Chiyo on alhainan palvelija, mutta erikoisten sinisten silmiensä ja muutenkin hätkähdyttävän ulkomuotonsa seurauksena hänet huomataan ja hän päätyy geishakoulutukseen. Muilla tarinan hahmoilla saattaa olla omat motiivinsa Chiyon koulutukseen, mutta itse päähenkilö haluaa kouluttautua mahtavaksi geishaksi, jotta voi saada itselleen erään sähkölaitoksen puheenjohtajan, johon hän on ehtinyt ihastua.

Geishan muistelmat on saanut paljon kritiikkiä siitä, että sen on kirjoittanut yhdysvaltalainen mies esimerkiksi sen sijaan, että sen olisi kirjoittanut oikea geisha. Romaani perustuu Goldenin jälkisanojen mukaan 1960-70-luvuilla vaikuttaneen geishan Mineko Iwasakin kertomuksiin. Huomiotava on, että Mineko Iwasaki on itsekin kirjoittanut kirjan Geisha, a life (tunnetaan myös nimellä Geisha of Gion: The True Story of Japan's Foremost Geisha. 2002.) Se kannattaa lisätä lukulistaan. Toivoisin, että olisin tarttunut siihen ennen fiktiivistä teosta, mutta sain selville oikean elämäkerran olemassaolosta vasta Goldenin romaanin aloittamisen jälkeen.

Jos pistää siivun keskustelun siitä, kenellä on oikeus kertoa kenenkin tarina, romaanina Geishan muistelmat ei ole niin vaikea mitä pelkäsin. Odotin runollista, hidaslukuista teosta, jossa puhutaan paljon japanilaisesta taiteesta. Kun Geishan muistelmat ilmestyi elokuvana 2005 (suomessa 2006), olin 14-vuotias. Katsoin elokuvan ja ihastuin siihen, vaikkakin englannin käyttö Japaniin sijoittuvassa elokuvassa häiritsi suunnattomasti. Yritin lukea kirjaakin, mutta se tuntui vaikealta. Nyt kymmenen vuoden kuluttua kirja tuntuu jopa liian monotoniselta. Kenties tähän vaikuttaa aikuistuminen ja runsas lukeneisuus. Jos tarinasta riisutaan kaikki koreilu, se on yksinkertaisuudessaan kertomus nuoresta naisesta, joka kouluttautuu ammattiin ja pyrkii sen kautta voittamaan itselleen miehen, johon on jo nuorena rakastunut.

Geishaksi kouluttautuminen on esitetty kirjassa kiinnostavasti. Kirja on erittäin yksityiskohtainen sen suhteen, mitä rituaaleja tyttö suorittaa ennen kun aloittaa koulutuksensa, ja mitä kaikkea liittyy itse koulutukseen ja ammatin harjoittamiseen. Geishana olo ei ole helppoa, vaan kauneus ja epämukavuus yhdistyvät muun muassa myrkillisissä meikeissä, tukkalaitteissa, joiden kanssa on lähes mahdoton nukkua mukavasti ja asiakkaissa, jotka vaativat mitä oudoimpia asioita. 

Kaikesta työmäärästä huolimata geisha ei kykene hallitsemaan omaa talouttaan, ei ainakaan Chiyo, joka on geishaki tultuaan saanut nimen Sayuri. Sayuri asuu okiyassa, jossa hänen asemansa on huono, sillä häntä ei ole adoptoitu talon tyttäreksi. Hänen isosiskonsa Mameha, eli häntä kouluttava geisha, asuu muualla, ja talossa asuva toinen geisha Hatsumomo on ottanut elämäntehtäväkseen tehdä Sayurin elämästä vaikeaa. Hatsumomon motiiveja ei käydä kovin tarkkaan läpi, sillä tarinankerronta on subjektiivinen, eli se mitä Sayuri ei itse halua muistella, ei ole päässyt kirjan sivuille saakka. Oman tulkintani mukaan Hatsumomo näkee Sayurissa sellaista potentiaalia, jonka hän kokee uhkana omalle uralleen, ja pyrkii tuhoamaan Sayurin uran ennen kun se pääsee kunnolla alkuun. Loppujen lopuksi pakkomielle Sayurin tuhoamisesta ajaa Hatsumomon tuhoon.

Kiehtovuudesta huolimatta romaani syyllistyy suureen määrään toistoa. Varsinkin romaanin loppupuolella jatkuvat yksityiskohtaiset kuvauksen teeseremonioista ja muista illanistujaisista tuntuvat ikävystyttäviltä. Romaanin loppu tuntuu pitkitetyltä, sillä omasta näkökulmastani tarina loppuu siihen, kun Sayuri saavuttaa itselleen hyvän aseman okiyassaan. Sitä seuraa kuitenkin vielä puheenjohtajan valloitus, mikä ei minua jaksanut kiinnostaa, sillä tiesin jo, miten se päättyy. En pysty pitämään Sayurin ja puheenjohtajan suhdetta romanttisena, sillä se on epätasa-arvoinen. Toisaalta Sayurin näkökulmasta hän saavutti juuri sen, minkä halusi: hyvän aseman ja miehen, josta on unelmoinut koko elämänsä. Olisin vain toivonut, että Sayurilla olisi ollut elämässään muitakin haaveita. Tai kenties luin romaania liikaa länsimaalaisen feministin linssien läpi.

Geishan muistelmat tarjoaa taatusti monille lukijiolle paljon mielenkiintoista tietoa geishoista. Lukuisista pienistä virheistä huolimata se taatusti korjaa yleisimpiä harhaluuloja, esimerkiksi sen, että geishat olisivat olleet prostituoituja. Kirja tarjoaa kurkistusikkunan geishojen ja heidän lähipiirinsä elämään toisen maailmansodan aikana, aikana, jonka jälkeen koko kulttuuri alkoi kuihtua. Suosittelen kirjaa heille, jotka eivät niin ryppyotsaisesti suhtaudu kaikkien yksityiskohtien paikkaansapitävyyteen.

ALKUPERÄINEN NIMI: Memoirs of a Geisha
SIVUJA: 590
KUSTANTANUT: WSOY, Loisto-pokkari
JULKAISTU: 1997 (suom. 1997) 
SUOMENTANUT: Irmeli Ruuska 
MISTÄ MINULLE: Oma ostos divarista

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

"Sanot, ettei rotu ole ongelma vaan koska toivot, ettei olisi. Me kaikki toivomme sitä. Mutta se on vale. Minä tulin tänne maasta, jossa rotu ei ole ongelma. En pitänyt itseäni mustana, vaan musta minusta tuli vasta, kun tulin Amerikkaan." s. 323

Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat on rönsyilevä romaani, joka käsittelee universaaleja aiheita, jotka koskettavat suurinta osaa maailman ihmisistä: rakkautta, elämänvalintoja, itsenäistymistä, ulkopuolisuuden tunnetta ja kasvua ihmisenä. Juonellisesti Adichien teos ei ole uraauurtavan kekseliäs, mutta helposti lähestyttävä juoni tarjoaa ympäristön, jossa voi esitellä lukuisia yksityiskohtia, joihin lukijan toivotaan kiinnittävän huomiota. 

Romaani kertoo nigerialaisista Ifemelusta ja Obinzesta, jotka ovat nuoruuden rakastavaisia, mutta jotka joutuvat erilleen elämänvalintojen edessä. Kumpikin muuttaa ulkomaille, Ifemelu Yhdysvaltoihin ja Obinze Lontooseen, sillä he kokevat kotimaansa tarjoamat mahdollisuudet kapeiksi. Romaani seuraa enemmän Ifemelun kokemuksia Yhdysvalloissa: kuinka hän elää uskomattomassa köyhyydessä, sillä hän ei meinaa saada töitä, vaikka olisi kuinka pätevä mihin tahansa, kuinka hänen suhteensa Obinzeen hiipuu köyhyydessä tehtyjen valintojen takia, kuinka hänen elämänsä muuttuu riippuen siitä seurusteleeko hän valkoisen miehen vai afroamerikkalaisen miehen kanssa, kuinka hän ensimmäistä kertaa elämässään huomaa olevansa tummaihoinen. Obinzen elämä Lontoossa ei taas mene yhtä hyvin kuin Ifemelulla. Obinze päätyy maahan laittomasti ja hän yrittää saada laillisen oleskeluluvan, mutta se ei käykään niin helposti. Molemmat päätyvät palaamaan juurilleen vuosien kuluttua, mutta Nigeriassa he huomaavat muuttuneensa. He ovat nyt kotiinpalaajia.

Keskeisiin rooleihin romaanissa nousevat kulttuurien kohtaaminen, kulttuurishokki, rasismi, rotu ja rakkaus. Näistä rakkaus ei siinä mielessä ole esillä, että kirjaa voisi kutsua romanttiseksi kirjallisuudeksi, vaan rakkaus on enemmänkin hahmojen motiivi toimia tai olla toimimatta, ja keino saada elämäänsä jotain, mitä heiltä heidän mielestään puuttuu. Kirjan päärakkaustarina, Ifemelun ja Obinzen koko kirjan halki kattava kaari, on kuin naiivi nuoruuden ensirakkaus, joka kuitenkin säilyy lähes muuttumattomana yli vuosikymmenen ajan. Hahmot muuttuvat romaanin aikana, mutta heidän keskinäinen suhteensa ei muutu merkittävästi, vaikka se toki saa vivahteita. Kenties Ifemelun ja Obinzen romanssi mukailee väitettä, jonka mukaan suurin osa ihmisistä on kohdannut elämänkumppaninsa teini-ikäisenä. Heidän romanssinsa on romaanin tukipilari: kaikkien sivupolkujen jälkeen tietää, että teksti jossain vaiheessa palaa vielä heihin.

Kotiinpalaajat on maahanmuuttokirjallisuutta siinä mielessä, että se käsittelee kulttuurishokkia, mutta se käsittelee myös käänteistä kulttuurishokkia, joka aiheutuu kotiin palaamisessa. Vaikka romaanin suomennettu nimi kertoo kotiin palaamisesta, se käsittelee enemmän kotoa lähtöä ja sitä, miten uuteen ympäristöön sopeutuminen aiheuttaa yksilölle. Alkuperäinen nimi Americanah on taas sana, jolla Nigeriassa kuvataan henkilöä, joka on asunut ulkomailla, varsinkin Amerikassa, ja amerikkalaistunut siellä ollessaan.

Romaani pistää miettimään, minkälaisilla elämänvalinnoilla muokkaamme elämäämme, kuinka paljon elämänvalinnat ovat pakon sanelemia ja kuinka paljon kyseessä on todellinen valinnanvapaus. Toisaalta samalla kirja kommentoi länsimaalaista elämäntyyliä ja sitä, kuinka se keskittyy menneisyyteen ” (- -) kolmannen maailman ihmiset katsovat eteenpäin, me pidämme kaikesta uudesta, koska meille paras on vasta edessä, kun taas länsimaaisille ihmisille paras on jo takana, ja siksi heidän täytyy tehdä menneisyydestä fetissi” (s. 479), ja kuinka länsimaalainen elämäntapa peilautuu kolmannen maailman elämään. 

Kysymykset rodusta ja rasismista nousevat kirjassa hyvin keskeiseen asemaan – jopa niin keskeiseen, että kirjaa on syytetty alleviivauksesta ja liiallisesta luennoinnista. Oma näkemykseni on, että Kotiinpalaajat kommentoi nykyajan tilannetta varsinaisesti saarnaamatta, mutta samalla teos ei säästele sanoja. Mikä lie teoksen kirjoittamisen takana ollut motiivi onkaan ollut, mutta ainakin tällaisenaan teosta voi suositella sekä ajatuksia herättävänä lukuromaanina että silmiä avaavana opetusmateriaalina. Romaani kertoo runsassanaisesti, miten asiat ovat tai miten niitä mahdollisesti koetaan, mutta äärimmäisyyksin se ei mene. Se osoittaa pienillä arjen tapahtumilla, miten nykyajan jokapäiväinen rasismi näkyy Yhdysvalloissa ja miten erilaiset ihmiset siihen suhtautuvat. 

Länsimaalaisena valkoisena lukijana mieleen jäivät varsinkin kohdat, joissa valkoihoiset yhdysvaltalaiset kohtelivat mustia omasta mielestään tasa-arvoisesti, mutta rivien välistä oli luettavissa fetissimäisyyteen taipuva ihailu tai vähintään suhtautuminen mustiin ystäviinsä jonkinlaisina statussymboleina: 
” (- -) ja aina naiset, joihin hän näin viittasi, osoittautuivat tavallisen näköisiksi mutta olivat poikkeuksetta mustia” s. 164.
ALKUPERÄINEN NIMI: Americanah
SIVUJA: 522
KUSTANTANUT: Otava
JULKAISTU: 2013 (suom. 2013) 
SUOMENTANUT: Hanna Tarkka 
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Teksti on mukaelma miniesseestä, jonka kirjoitin nykykirjallisuuden kurssille.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Michel Houellebecq: Alistuminen

"Kirja kertoo alistumisesta", sanoi Rediger hiljaa. "Se tuo ennennäkemättömän vahvasti esille sen mullistavan ja yksinkertaisen ajatuksen, että ihmisen suurin onni piilee ehdottomassa alistumisessa." s. 231

Michel Houellebecqin Alistumista lukiessa herää kysymys kirjojen takakansiteksteistä. Tässä tapauksessa teksti nimittäin paljastaa kutakuinkin koko kirjan juonen. Odotin, että takakansitekstin tapahtumat juostaan läpi korkeintaan viidessäkymmenessä sivussa, mutta loppujen lopuksi romaani päättyy samaan tilanteeseen, mihin takakansitekstikin.

Romaanissa ei välttämättä kuitenkaan ole kyse siitä mitä tapahtuu, vaan miten se tapahtuu, ja miten päähenkilö François kaikkeen suhtautuu. François on keski-ikäinen kirjallisuuden professori, joka on omien sanojensa mukaan saavuttanut akateemisen uransa ja sitä kautta koko elämänsä kohokohdan jo jonkin aikaa sitten. Hänen ihmissuhteensa ovat vähäisiä eikä hänen elämässään muutenkan ole paljon sisältöä. Hän miettii enimmäkseen sitä, minkä itämaisittain maustetun mikroaterian söisi seuraavaksi ja miten saisi hoidettua kaikki viikon yliopistovelvollisuudet vain yhdessä päivässä. Romaani kertoo miehestä, joka on elänyt melko ateistista, lähes arvopohjatonta ja ihanteetonta elämää, jonka käänteitä edes hän itse ei ole kokenut merkityksellisiksi.

Vuoden 2022 vaaleissa Muslimiveljeskunta nousee presidenttipuolueeksi ja virat aletaan jakaa vain muslimeille, François joutuu valintojen eteen. Vastustaako jotain, mitä hän on oppinut elämässään vastustamaan, vaikkei itse koe suurta paloa vastustamista kohtaan, vai alistuako uuteen valtaan? Aluksi hän vastustaa uutta poliittista tilannetta, joskin enemmänkin tottumuksesta ja ponnettomasti: hän lähtee ystävien neuvosta maaseudun rauhaan välttyäkseen pahimmilta rauhattomuuksilta, muttta lopulta hän palaa kotiinsa Pariisiin. Hän ei koe olevansa suuressa hengenvaarassa, joten miksi paeta, vaikka pakoyrityksensä aikana hän onkin nähnyt merkkejä verilöylyistä.

François on siinä mielessä etuoikeutetussa tilanteessa, että hän on heteromies, jolle äärioikeistolainen muslimivalta ei tuota kovinkaan paljon haittaa. Maailma on rakennettu hänelle: häntä odottaa työpaikka ja kuuliainen vaimo, kenties useampikin, jos hän vain kääntyy muslimiksi. Ainoa haitta tuntuu olevan se, ettei kaduilla ole yhtä paljon silmäruokaa kuin ennen, mutta kuten hän toteaa myöhemmin romaanissa, siihenkin tottuu: 
”(- -) nyt kun uusi islamilainen hallius oli vienyt naisten pukeutumisen häveliäämpään suuntaan, minäkin tunsin, miten intoni vähitellen hiipui, meni välillä kokonaisia päiviä, etten ajatellut seksiä.” (s.249–250.)

Romaani pohtii, mitä tapahtuu ihmisille, joka kokee, ettei hänen elämässään ole enää mitään., mutta joka yhtäkkiä näkee edessään jonkinlaisen vaihtoehdon. Muslimiyhteisö näyttäytyy François'lle mahdollisuutensa saada elämäänsä loppupuoliskolle vielä joku merkitys sellaisessa maailmassa, jossa kaikki muut merkitykset ovat kadonneet.

Romaania sanotaan poliittiseksi faabeliksi ja nykyajan George Orwellin 1984:ksi. Ranskan poliittista tilannetta heikommin tuntevalle useat poliittiset kommentit voivat mennä ohi, mutta se on selvää, että romaani kommentoi 2010-luvun länsimaista poliittista tilannetta. Se, miten mutkattomasti vallanvaihto tapahtuu, pelottaa aikalaiskokijaa. Mutta mitä romaani pohjimmiltaan haluaa kertoa? Haluaako se toimia varoittavana esimerkkinä siitä, mitä voisi tapahtua, vai haluaako se kertoa länsimaisen elämäntavan rappeutumisesta ja arvopohjan katoamisesta? Romaanin nimi, Alistuminen, ei ainakaan rakenna lukijalle positiivista odotushorisonttia tulkinnoille. Lisäksi kansiliepeen luonnehdinta Houellebecqistä muun muassa rasistina, misogyyninä ja oikeistopopulistina ohjaavat tulkitsemaan romaania tietyllä tavalla, vaikka itse lukisin romaania varsinkin misogynian ja oikeispopulismin vastaisena teoksena.

Lukukokemuksena Alistuminen on absurdi. Teksti on jouhevaa ja omalla tavalla miellyttävää, minkä seurauksena eriskummalliset tapahtuvat ottaa vastaan miltei kyseenalaistamatta. Kenties tyylillä tavoitellaan päähenkilön tunnelmaa: kaikki tapahtuu niin sutjakasti, ettei muutosta edes huomaa, ennen kun on tosi syvällä mukana. Kirja on kirjoittu niin helppolukuiseksi, että välillä unohtaa olevansa lähes kaikesta tekstin kanssa eri mieltä.

ALKUPERÄINEN NIMI: Soumission
SIVUJA: 266
KUSTANTANUT: WSOY
JULKAISTU: 2015 (suom. 2015) 
SUOMENTANUT: Lotta Toivanen 
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Teksti on mukaelma miniesseestä, jonka kirjoitin nykykirjallisuuden kurssille.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Tylycon 2017


Tylycon järjestettiin 8.4.2017 Malmitalolla Helsingissä. Kun tapahtuma julkistettiin, siihen ilmoitti Facebookissa osallistuvansa huima määrä ihmisiä. Lopulta lippuja laitettiin myyntiin huomattavasti vähemmän kuin mitä kiinnostuneita olisi ollut, tilasyistä johtuen, ja liput myytiin loppuun alta aikayksikön. Minäkään en onnistunut saamaan lippua.

Onneksi tapahtuman aulatila oli kuitenkin avoin kaikille. Kun Finncon 2018:n coniteassa tuli puheeksi se, että kuka menee edustamaan tapahtumaa, ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Mukaan matkalle tuli conitean sihteeri Johanna. Yhdessä valikoimme Finnconia järjestävän seuran myytävistä rintanapeista mukaan Potter-henkisimmät, nappasimme seuramme maskotit ja Finncon-esitteet matkaan ja varasimme aamuvarhaiset paikat Onnibussiin. Hyppäsimme 6:35 läheiseltä pysäkiltä bussin kyytiin ja suuntasimme kohti Helsinkiä.

Hississä noin 6.15 aamulla, asianmukaisesti pukeutuneena.
Olimme Helsingissä vähän ennen yhdeksää. Heti bussipysäkillä seuraamme liittyi kaksi naista, jotka myös olivat matkalla tapahtumaan ja halusivat kulkea sinne yhdessä. Kenties paikallisliikenne ei ollut heille tuttua? Ei se kyllä ollut meillekään, mutta etukäteen tehdyn selvityksen avulla päädyimme ilman välikohtauksia Malmitalolle, jossa meitä jo odotti iso rivi lipunvaihdon väkeä. Koska meillä ei ollut lippuja, jotka vaihtaa rannekkeiksi ovella, meidät ohjeistettiin vain suoraan marssimaan sisälle ja hakeutumaan toisen kerroksen seura- ja tapahtumapöytien luo. Huomasimme siellä, ettei pöytiä ollut mitenkään merkitty etukäteen, joten koska olimme ensimmäiset paikalla, valitsimme yksinkertaisesti mielestämme parhaalla paikalla olevan pöydän. Vanhalla rutiinilla pöytä oli kasassa käden käänteessä.

Kuva: Johanna Junnila
Tämä oli minulle ensimmäinen kerta, kun olin jossain conissa pelkästään edustamassa jotakin. Olen kyllä usein ollut seurapöydän takana päivystämässä, mutta kun puhutaan Finnconista, muista isoista coneista tai kirjamessuista, päivystäjiä on niin paljon, että itselle jää vain muutaman tunnin vuoroja, ja muu aika menee conin ohjelmaan tutustuessa. Nyt emme edes voineet osallistua ohjelmaa, ja meitä oli muutenkin paikalla vain kaksi, joten pöydän takana täytyi pysyä tiiviisti.

Aika onneksi sujui oikein mukavasti. Ensinnäkin otimme asiaksemme saada jaettua mahdollisimman paljon uusia, värillisiä esitteitä, joten pidimme kirjaa niiden menekistä. (Yleensä kirjaa pidetään vain myynnistä.) Olin myös ottanut mukaan neuletyöni, korpinkynnen tupahuivin. Minun oli pitänyt saada se valmiiksi coniin mennessä, jotta itse voisin käyttää jo minulla olevaa luihuishuivia ja Johanna olisi saanut lainaan korpinkynsihuivin, mutta kiireistä johtuen huivi oli vielä kesken. Oli kuitenkin tapahtumalle sopivaa neuloa paikan päällä tupahuivia. Aika kului myös mukavasti Pokémonia pelaten, sillä tapahtuman välittömässä läheisyydessä sattui olemaan kolme stoppia.


Yhteen ohjelmanumeroon ehdin osallistua. Kunniavieras Jaana Kapari-Jatan nimikirjoitustilaisuus oli kaikille avoin, joten pidin taukoni päivystyksestä siinä vaiheessa. Yleisesti ottaen pidän nimikirjoitustilaisuuksia vähän hassuina, sillä en osaa suhtautua nimmareihin ihan niin fanittavasti kuin mitä jotkut suhtautuvat (en esimerkiksi ostaisi koskaan nimmaroitua kirjaa netistä, vaikka se olisikin joku hieno ennakkotilausjuttu), mutta ne ovat kuitenkin käteviä tilanteita tavata henkilöitä, joita jostain syystä ihailee. Olin siis ottanut mukaan Kapari-Jatan kirjan Pollomuhku ja posityyhtynen, ja asetuin nimmarointijonoon.

Tilaisuus oli organisoitu hyvin. (Myöhemmin kuulin eräältä järjestäjältä, että järjestely oli täysin spontaani.) Jono ohjattiin erään salin katsomoon istumaan, ja rivi kerrallaan nousimme seisomaan ja asetuimme varsinaiseen nimmarijonoon.


Suunnittelin sanomisen jonottamisen aikana. Ajatuksenani oli kehua Kapari-Jatan Dorian Grayn muotokuvan suomennosta, sillä pidin siitä enemmän kuin hieman vanhemmasta suomennoksesta, mutta kun oli minun vuoroni, sanoinkin sitten kaikkea muuta. Sanoin, että minulla on monia kääntäjätuttuja, jotka arvostavat hänen työtään, ja että kuinka itsekin suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijana arvostan hyvää käännöstyötä. Kuten aina, tällaisen tilaisuuksien jälkeen oloni oli vähän pöljä, mutta pöljempi olo olisi ollut, jos olisin vain ollut tuppisuuna.


Tapahtuma itsessään vaikutti kaikin puolin erittäin hyvin järjetetyltä. Itse pelkäsin kauheaa kaaosta, kun tuhannet Potter-fanit yrittävät viettää hauskaa käytävillä, mutta onneksi kauhukuvani ei toteutunut. Kaikkialla mahtui kulkemaan mukavasti, mutta kaikkialla oli silti aina jonkin verran porukkaa, niin että kunnon con-pöhinä saatiin päälle.

Yksityiskohdat oli mietitty tarkkaan. Koko tila oli koristelty Potter-henkisesti. Tupavärit oli edustettu ja kahvilan leivokset nimetty teeman mukaisesti. Erityisen paljon iloa toi näyttely, joka sattui olemaan sillä alueella, missä pidimme pöytäämme. Se veti kivasti porukkaa, ja saimme itsekin tutustua erilaisiin Potter-tavaroihin, muun muassa maatuskaan, jossa kaikista pienin hahmo oli Kalkaros. Harmittaa, etten muistanut ottaa siitä kuvaa.


Tapahtuma tarjosi kaikkea hauskaa niillekin, joilla ei ollut lippua: näyttelyitä, myyntipöytiä, nimmarointitilaisuuden, tietovisan... Oikeastaan ainoa kritiikki, mitä olen tutuiltani kuullut, on ollut ohjelma. Sitä oli kyllä paljon, mutta kuulemma koville Potter-faneille ne eivät tuoneet kovin paljon uusia näkökulmia. 

Pöydän pitäjänä kaikki sujui rennosti. Ainoa miinus voisi olla se, ettei pöytien pitäjille ollut järjestetty kahvia. Joissain coneissa sellainen nimitäin on. Ymmärrän kuitenkin, ettei uudella, pienellä conilla ole välttämättä resursseja tähän. Kyllä yhden conin ilman kahvia pärjää. :)

Toivoa voi, ettei Tylycon jää yhden conin ihmeeksi, vaan se tehdään joskus uudestaan. Ainakaan Potter-fandom ei ole hiipumassa, vaan pikemminkin se tuntuu elävän uutta innostuksen aikaa uusien elokuvien ja muun materiaalin kautta. Mitä mieltä muuten olette siitä, että Jude Law on kiinnitetty nuoren Dumbledoren rooliin?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...