tiistai 21. toukokuuta 2019

Sekaannuksia hämmentää kahta näytelmää, mutta ei sekoita katsojaa

Sekaannuksia on Teatteri Maneerin näytelmä, joka on osa Kokeelinen kevät -sarjaa. Näytelmässä yhdistetään kaksi vanhaa näytelmää ja muodostotetaan niistä uusi kokonaisuus, joka taatusti saa yleisön nauramaan.

Kuva: Teatteri Maneeri / Ikaros Ainasoja
Jo kolmatta kertaa järjestettävä Kokeellinen kevät on Turun yhden vanhimman harrastajateatterin Teatteri Maneerin konsepti, jossa teatterin oma jäsenistö pääsee käsikirjoittamaan ja ohjaamaan omia näytelmiään. Konsepti poikkeaa perinteisestä teatterista, jossa käsikirjoitukset hankitaan valmiina ja sitä ohjaamaan valitaan ammattiohjaaja.

Kokeellinen kevät on ollut yleisömenestys. Sen näytelmien esitysajat ovat lyhyitä ja budjetit pieniä, mikä kannustaa työryhmää tekemään mielikuvityksellisia ratkaisuja puvustuksessa ja muissa tuotantovaiheissa.

Teatteri Maneeri kutsui minut katsomaan näytelmänsä Sekaannuksia. Sen on ohjannut Petra Lähde ja käsikirjoitus on Willian Shakespearen, T. Maccius Plautuksen ja Petra Lähteen käsialaa. Lähde on yhdistänyt Shakerpearen näytelmän Erehdysten komedia ja Plautuksen näytelmästä Kaksi Menaechmusta. Shakespeare inspiroitui aikoinaan Plautuksen näytelmästä, minkä seurauksena näytelmissä on paljon samankaltaisuuksia. Sekaannuksia yhdistää nämä kaksi näytelmää muodostaen niistä samalla uuden kokonaisuuden, joka lainaa sekä juonta että hahmoja molemmista näytelmistä.

Ohjaaja Petra Lähde kirjoittaa näytelmän ohjelmalehdessä näin: "[J]uonen kierrättäminen ja sovittaminen mielensä mukaiseksi kuuluu osaltaan teatterin historiaan: varhaisina vuosisatoina käännökset olivat tulkintoja, ja toisaalta myöhemmin juonia kirjoitettiin siekailematta itselle sopivammiksi. Niinpä, kun en osannut tehdä valintaa (...) päätin ottaa molemmat ja valmistaa niiden tarjoamasta materiaalista oman keitokseni."

Kokonaisuus on kerrassaan ilahduttava. Antiikin näytelmille tyypillisesti katsojalle kerrotaan jo alusta alkean, mitä on homman juju, minkä jälkeen katsoja jää jännittämään, miten tarinan henkilöhahmot saavat ratkaistua ongelmansa. Olin aluksi huolissani, pysynkö näytelmässä mukana, sillä Shakespearen ja Plautuksen näytelmät eivät olleet minulle entuudestaan tuttuja. Ilokseni sain huomata, näytelmä pitää katsojasta hyvää huolta.

Sekaannuksia käyttää klassista kaksoisolento-trooppia, joka aiheuttaa jos jonkinlaista hämminkiä kaupungissa, jossa synti kukoistaa. Näytelmä nojaa pitkälti komediaan, ja sen huumori onnistuu olemaan hauskaa loukkaamatta ketään – pidän huumorista, joka perustuu hahmojen tietämättömyyteen tai omaan tyhmyyteen. Tässä näytelmässä jokainen hahmo on hiukan tollo ja saa kärsiä myös sen seuraukset.

Näytelmä kestää reilun tunnin, mikä onkin sopiva mitta tälle huumoripläjäykselle. Suosittelen näytelmää, jos haluat saada maistiaisia siitä, minkälaista teatteri on ennen ollut. Sekaannuksia hyödyntää antiikin näytelmien tyyliä ja vetää nykynäkökulmasta överiksi, mutta se sopii sille. Näytelmä on virkistävä pala turkulaista teatteria.

Sekaannuksia Teatteri Maneerissa 29.5.2019 asti. Kesto: 1h 15 min, ei väliaikaa.

Kuva: Teatteri Maneeri / Ikaros Ainasoja

lauantai 11. toukokuuta 2019

Esittelyssä Daphne du Maurierin romaani Rebekka

Kun Daphne du Maurierin Rebekka julkaistiin vuonna 1938, se myi 20 000 kappaleen ensipainoksensa loppuun alle kuukaudessa. Siinä oli kaikkea, mitä yleisö halusi: jännitystä, romantiikkaa, salaperäisyyttä ja tunnelmaa. Rebekka on ilmestymisestään asti myynyt hyvin, ja vuosien kuluessa se on vaikuttanut voimakkaasti oman kirjallisuuden alagenrensä syntyyn. Tässä genressä nuoret naiset ajautuvat omituisten tapahtumien pariin keskellä kaunista englantilaista maalaiskartanomiljöötä. 

Tässä blogikirjoituksessa käsitellään Daphne du Maurierin romaania Rebekka ja sen juonekäänteitä, joten teksti spoilaa romaania joiltain osin.

Naisetkin lukevat!

Daphne du Maurierin (1907–1989) Rebekka (1938) on vaikuttanut merkittävästi naisille suunnatun kirjallisuuden muovautumiseen. Siinä missä Jane Austen vaikutti voimakkaasti itse romanttisen kirjallisuuden syntyyn ja jopa fanikulttuurin syntymiseen – voidaan jopa sanoa, että Austenin romaanit loivat koko romanttisen kirjallisuuden genren – Daphne du Maurierin Rebekka sai kustannusmaailman huomaamaan, että naiset lukevat paljon ja että heille kannattaisi alkaa myydä kirjallisuutta.

Ennen Daphne du Maurierin romaanien suosiota suurin osa genrejulkaisuista oli suunnattu miehille. Naisille ei erityisemmin kirjoitettu romaaneja, vaikka naiset toki lukivat hyvin paljon. Vaikka Rebekka oli suuri menestys jo ilmestyessään 1930-luvun lopussa, 1950-luvulla sen suorio sai kustannusmaailma havahtumaan, että naisille kannattaa markkinoida kirjallisuutta.

Rebekka inspiroi monia kirjailijoita kirjoittamaan romaaneja, joissa kauhun ja uhkan elementit sekoittuvat romanttisiin elementteihin. Tavanomaisesti romaanit kertoivat naishahmoista, jotka sotkeutuivat vaarallisiin asioihin. Tästä alkoi pikku hiljaa muotoutua goottilaisen romanssin genre ja sitä kautta romanssin genre muutenkin sai uusia muotoja. Kustannusmaailmassa alettiin puhua kategoriakirjallisuudesta. Lukeva yleisö ihastui yhteen kirjaa ja halusi lukea lisää samanlaisia kirjoja, joten tällaisia kirjoja piti alkaa kirjoittaa. Monet kirjailijat löivät rahoiksi kirjoittaessaan keskenään samankaltaisia kategoriakirjoja nälkäisille lukijoille.

Goottilaisen kirjallisuuden perillinen

Goottilainen romanssi ja populaarikirjallisuus muutenkin ovat paljon velkaa goottilaiselle kirjallisuudelle, joka syntyi Horace Walpolen (1717–1797) kynästä. Hän kirjoitti romaanin The Castle of Otranto (suom. Otranto linna), painatti sitä pienen määrän ja antoi sen lahjaksi joukolle ystäviäään jouluna 1764. The Castle of Otranto sijoittuu goottien aikaan, myöhäsikeskiaikaan, ja kertoo monivaiheiden tarinan, jossa seikkaillaan rapistuvassa, uhkaavassa linnassa. The Castle of Otranto sisälsi yliluonnollisia elementtejä, kuten aaveita, mutta myöhemmin goottilaisessa romaanissa alkoi yleistyä niin sanottu selitetty yliluonnollisuus, joka tarkoittaa sitä, että yliluonnolliselta vaikuttavat asiat selittyvät lopulta niin, etteivät ne olletkaan yliluonnollisia. (Esimerkiksi aave olikin apupoika, joka oli pudonnut jauhotynnyriin.)

Erityisesti Ann Radcliffen (1764–1823) vuonna 1794 ilmestynyt romaani The Mysteries of Udolpho (suom. Udolpho) hyödynsi selitettyn yliluonnollisuuden keinoa. The Mysteries of Udolpho on merkittävä teos myös siinä mielessä, että se nosti goottilaisen kirjallisuuden ilmiöksi ja vakiinnutti sen kaavan. Tyypillisesti goottilaisessa romaanissa esiintyy nuori ja viaton nainen, jonka vastustajana on vanhempi mies, joka uhkaa sekä tytön henkeä että siveyttä. Yleensä naisen apuna on hiukan tohelo mies, joka auttaa naista, vaikka nainen hoitaa itse suurimman osan seikkailuistaan. The Mysteries of Udolphon päähenkilöä Emilyä voidaan pitää jopa proto-feministisenä hahmona, sillä häntä edeltäneisiin naishahmoihin verrattuna hän oli varsin aktiivinen toimija.

Erityisesti The Mysteries of Udophon ilmestyminen aiheutti suuren moraalipaniikin, sillä goottilainen kirjallisuus oli suosittua nuorten naisten keskuudessa. Naisten lukeminen on lähes aina koettu ongemallisena – joko lukeminen ylipäätänsä on ollut ongelma, tai sitten he ovat lukeneet vääriä kirjoja. Tästä huolimatta naiset ovat merkittävästi muovanneet sitä, mistä on tullut suosittua. Onkin kiinnostavaa, että naisille markkinoiminen keksittiin verrattain myöhään.

Kohti rakkaustarinoita

Monipuoliset rakkausjuonet olivat goottilaisessa kirjallisuudessa yleisiä, vaikkei tässä vaiheessa niitä pidetty ensisijaisesti rakkauskirjallisuutena. Yleisö kuitekin kiinnitti huomiota niihin. Esimerkiksi The Castle of Otranton eriskummallista rakkaustarinaa, jossa nuori mies lopulta päätyy naimisiin edesmenneen morsiamensa siskon kanssa, pidettiin hyvin romanttisena.

Jane Austen (1775–1815), joka tunnetaan erityisesti realistisista rakkausromaaneistaan (joskin on olemassa mielipide-eroja siitä, edustavatko hänen kirjansa romantiikan vai realismin tyylisuuntaa), parodioi gotiikkaa. Hänen ensimmäinen käsikirjoituksensa Northanger Abbey, joka julkaistiin postuumisti vuonna 1817, on vahvasti gotiikan perillinen, mutta romaani käsittelee enimmäkseen sitä, kuinka päähenkilö Catherine odottaa Northanger Abbey -kartanossa tapahtuvan kummallisuuksia, sillä hän on lukenut paljon goottilaista kirjallisuutta. Catherine tekee monenlaisia päätelmiä romaanin tapahtumista pohjautuen lukemiinsa romaaneihin, mutta päätelmät paljastuvat perättömiksi.

Austen karsi muista romaaneistaan pois goottilaiset elementit. Jäljelle jäi rakkausjuoni. Austenin romaanien painopiste oli naisten kokemuksissa ja molemminpuolisen rakkauden etsimisessä. Aiemmin rakkauskirjallisuus oli pääsääntöisesti kertonut miehistä, jotka ihastuvat kauniiseen, passiiviseen neitoon ja jotka suorittivat urotöitä päästäkseen neidon kanssa naimisiin. Austenin myötä rakkauskirjallisuus alkoi käsitellä yksilöiden tunteiden kehitystä ja sitä, kuinka pariskunta voittaa kaikki rakkautensa tiellä olevat ulkoiset ja sisäiset esteet.

Romanttisen juonen kaava

Rebekka on sekä goottilaisen kirjallisuuden että rakkauskirjallisuuden perillinen, mutta se ei edusta kumpaakaan tyyliä puhtaasti. Tämän vaikuttaa merkittävästi sen ilmestymisajankohta 1930-luku, jolloin erityisesti gotiikan kultakausi, 1790-luku, oli jo kauakana menneisyydessä, mutta myös rakkauskirjallisuus oli edennyt pitkälle Jane Austenin ajoista. Austenin myötä syntyi kuitenkin selkeä rakkauskirjallisuuden kaava, jota on mahdollista hyödyntää vielä nykyäänkin lähes mihin tahansa populaarikirjallisuuden genren edustajaan. Voisi jopa väittää, että lähes kaikki populaarikirjallisuus on nykään edes jollain tavalla romanttista.

Kaavan on tunnistanut ja nimennyt tutkija Pamela Regis. Hänen mukaansa rakkausjuonen voi jakaa kuuteen eri osaan, jotka ovat tapaaminen, este, rituaalinen kuolema, tunnistaminen, rakkaudentunnustus ja kihlaus.

Rebekka kertoo naisesta, joka menee naimisiin vastikään leskeytyneet Max de Winterin kanssa. Naisen etuniemä tai tyttönimeä ei paljasteta missään vaiheessa. Hänestä tulee uusi rouva de Winter, mutta muutettuaan aviomiehensä sukukartanoon Manderleyhin hän saa pian huomata, että edesmennyt rouva de Winter, Rebekka, on jättänyt jälkensä kaikkialle. Romaani kertoo siitä, kuinka uusi rouva de Winter kamppailee saadakseen tilaa ja arvostusta tilanteessa, jossa vastustaja on saavuttamattomissa. Kartanon palvelijoiden mielestä Rebekka oli ihana emäntä, ja pikku hiljaa alkaa näyttää siltä, että Maxim de Winterkin taitaa haikailla entisen vaimonsa perään.

Pariskunnan tapaaminen luo yleensä romaanin jännitteen. Rebekan tapauksessa jännitteitä on kaksi: Max de Winter on vasta leskeytynyt ja hän kosii päähenkilöä hyvin nopeasti. Miten edesmenneen vaimon varjo tulee vaikuttamaan päähenkilön elämään? Toinen jännite syntyy de Winterin ja päähenkilön ikäerosta ja sosiaalisen statuksen eroista. Max de Winter on nelikymppinen, kun taas päähenkilö on noin 21-vuotias. Max de Winter on myös hyvin rikas kartanonherra, kun taas päähenkilö on orpo ja vähävarainen nainen, joka ei ole käynyt kunnollisia kouluja.

Toinen juonen elementti on este. Rebekassa yksi selkeimmistä esteitä on itse Rebekka. Vaikka Max de Winter ja päähenkilö ovat juuri menneet naimisiin, päähenkilö silti epäilee aviomiehensä tunteita häntä kohtaan. Kartanon palvelusväki muistuttaa jatkuvasti häntä siitä, kuinka Rebekka oli ihana emäntä ja kuinka on kummallista, että herra de Winter on mennyt naimisiin niin hiljaisen, mitättömän ja merkittävästi nuoremman naisen kanssa.

Rituaalinen kuolema tarkoittaa juonenkäännettä, jossa joku romaanin henkilöistä joko käy lähellä kuolemaa tai kokee jonkinlaisen metaforisen kuoleman. Yleensä tämä tapahtuu noin romaanin keskikohdan ja lopun välissä. Tässä vaiheessa romaanin tapahtumat ovat sellaisessa pisteessä, josta on enää vaikea palata takaisin. Yleensä pariskunnan välissä oleva este kasvaa.

Rebekassa on oikeastaan monta rituaalisen kuoleman kohtaa, jotka kaikki tapahtuvat keskikohdan ja lopun välissä. Romaanin alkupuoliskossa käytetään paljon aikaa tunnelman luomiseen, eikä päähenkilö ehdi oikein tehdä mitään muuta kuin kuljeskella ympäri kartanoa oppien samalla irrallisia faktoja Rebekasta. Hiukan puolenvälin jälkeen de Winterit päättävät järjestää naamiaiset, joista Manderleyn kartano on aiemmin ollut kuuluisa. Naamiaiset laukaisevat tapahtumaketjun, johon kuuluu monia väärinkäsityksiä. Lopulta päähenkilö on niin suuressa ahdingossa, että hän meinaa hypätä kartanon ikkunasta taloudenhoitajan rouva Danversin houkuttelemana.

Toinen rituaalisen kuoleman hetki on se, kun Max de Winter joutuu poliisin tutkimuksiin. Romaanin loppupuolella merestä löydetään hylky, jossa on ruumis. Herää epäilys, ettei Rebekka olekaan hukkunut ja ajautunut useiden kilometrien päähän rantaan, josta hänet löydettiin vasta useamman kuukauden kuluttua katoamisestaan, vaan että veneen kabinetissa oleva ruumis on Rebekan. Poliisi alkaa epäillä, että Rebekan kuolemaan liittyy jotain muuta. Herra de Winter kutsutaan kuulusteluihin, joissa suurimpana uhkana on joutua vangituksi ja sitä kautta jopa hirtetyksi.

Rituaalisesta kuolemasta seuraa tavanomaisesti tunnistaminen. Lähellä käynyt kuoleman tai menetyksen pelko saa yleensä pariskunnan tajuamaan tunteensa. Rebekassa tanssiaisten tapahtumat ja ruumiin löytyminen saavat herra de Winterin viimein kertomaan päähenkilölle oman näkökulmasta edesmenneestä vaimostaan. Paljastuu, että herra de Winter todella rakastaa päähenkilöä, ja näin päähenkilökin pystyy hyväksymään oman rakkautensa aviomiestään kohtaan. Pariskunnan side syvenee ja he tekevän voimakkaasti yhteistyötä ratkaistakseen vielä ne ongelmat, jotka ovat romaanissa kesken. Tämä on osa myös rakkaudentunnustuksen vaihetta.

Kaikista kaavamaisimmassa rakkauskertomuksessa juoni päättyisi kihloihin. Kihlaus on mahdollista korvata myös naimisiinmenolla, tai modernimmissa tapauksissa esimerkiksi sillä, että lukijan annetana ymmärtää pariskunnan jollain tapaa jatkavansa yhteistä elämää hamaan loppuun saakka. Rebekassa pariskunta on jo mennyt naimisiin, mutta tarina silti päättyy eräänlaiseen symboliseen kihlaukseen. Avioliitostaan huolimatta he ovat olleet etäisiä toisilleen, mutta romaanin lopussa he viimein ymmärtävät toisiaan ja alkavat suunnitella yhteistä elämää.

Henkilökohtaisia mielipiteitä

Daphne du Maurierin Rebekan lukeminen herätti monia tunteita. Olen käsitellyt tässä bloggauksessa romaania enimmäkseen romanttisen kirjallisuuden näkökulmasta, mutta en itse kokenut tarinaa erityisen romanttisena. Päähenkilön ja herra de Winterin suhde ei ole tasapuolinen. Koin lukuisia ärsytyksen hetkiä romaanin aikana, sillä en pitänyt lainkaan siitä, minkälainen ihmissuhde heillä oli.

Romanttiselle kirjallisuudelle tuntuu olevan tyypillistä, että heteropariskunta on jollain tapaa epätasapainoinen, yleensä niin päin, että miehellä on enemmän valtaa. Pistää miettimään, onko tämä oikeasti asetelma, jonka valtaosa lukijoista kokee romanttisena? Valta-aseman lisäksi mies on yleensä jollain tapaa epäkohtelias naista kohtaan. Naisen syitä rakastua mieheen on hyvin vaikea ymmärtää.

Rebekassa päähenkilön suurin syy rakastua de Winteriin vaikutti olevan se, että de Winter edes sattui puhumaan hänelle. Max de Winter kohtaa päähenkilön sosiaalisesti ja emotionaalisesti haavoittuvassa tilassa ja sitoo hänet avioliitolla itseensä. Tämän jälkeen päähenkilö on sosiaalisesti, emotionaalisesti ja taloudellisesti riippuvainen aviomiehestään, joka kohtelee häntä huonosti. Päähenkilö jää vaille tukea uudessa elämäntilanteessaan ja aiheuttaa monia ongelmia, joista häntä myös syytetään, silkkaa tietämättömyyttään.

Kehnosta romanssista huolimatta Rebekan tunnelma on kerrassaan lumoava. Daphne du Maurier on onnistunut rakentemaan jännitteen, joka pitää otteessaan. Vaikka lopun paljastukset ovat sellaisia, että ne kenties olisi voinut aavistaa jo aiemmin, romaani antaa niistä niin epämääräisiä viittauksia, että arvaukset olisivat voineet mennä myös metsään.

Päähenkilö on yhtä aikaa sekä rasittava että herttainen. Hänet heitetään englantisen yläluokan maailmaan ilman minkäänlaista valmistautumista. Palvelusväki olettaa hänen hallitsevan suuren talon emännöinnin, mikä aiheuttaa konflikteja konfliktien perään. Päähenkilö on myös uskomattoman arka. Tämä on varmasti kirjailijan keino ylläpitää jännitettä – kun päähenkilö ei uskalla kysyä mitään, ei lukijakaan saa mitään uutta tietoa. Tiedonmuruja tippuu hitaasti, jättäen lukijan aina nälkäiseksi.

Kenties aikalaislukijatkin ihastuivat juurikin romaanin salaperäiseen tunnelmaan. Daphne du Maurier kuvailee kartanon miljöötä ja henkilöhahmojen yksityiskohtia niin kiinnostavasti, että romaaniin imeytyy helposti mukaan. Koin haikeutta silloin, kun tajusin, etten elänytkään romaanin maailmassa, vaikka siellä olikin omat epämiellyttävyytensä. Rebekka laukaisi minussa innon jatkaa aktiivisemmin niin sanotun kartanoromantiikan lukemista, sillä sellaisia kirjoja löytyy nykyään pilvin pimein. Siihen on Daphne du Maurierin Rebekan suosio vaikuttanut merkittävästi.

Rebekan avulla pääsin jälleen kerran siihen lapsuuden ikuisen kesän tunnelmaan, johon kuului paljon tyttökirjallisuuden lukemista. Rebekka tarjoaa mehukkaita hetkiä kaikille anglofiileille, mutta tarkempaa modernia feminististä tarkastelua kirja ei kestä. Kirjasta tuleekin nauttia oman aikansa tuotteena.

ALKUPERÄINEN NIMI: Rebecca
SIVUJA: 431
KUSTANTANUT: WSOY, Loisto-pokkarit
JULKAISTU: 1938 (suom. 1938, tämä painos 2008) 
SUOMENTANUT: Helvi Vasara
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Tämän bloggauksen lähteenä on käytetty Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen oppiaineen Populaarikulttuurin historiaa -kurssin luentomuistiinpanoja. Bloggauksen yksi tavoite on ollut kerrata kurssin sisältö tenttiä varten.

perjantai 5. huhtikuuta 2019

Proosalukijan tutkimusmatka runouden äärelle. Lyyra Virtanen: Epätodellisuus

olen aika monta runoa jo kirjoittanut masennuksesta
ja tiedän etten ole ainoa
mutta onhan se nyt ihan saatanan väärin tuhlata koko
nuoruus sairaudelle
- Katkelma sivulta 63

Epätodellisuus on Lyyra Virtasen esikoisteos. Se on 72:n sivun mittainen runokokoelma, joka on Virtasen sanojen mukaan kirjoitettu kesällä 2018. Kiinnostuin runoteoksesta viime syksynä, kun tapasin Lyyran opiskelijatuutoroinnin yhteydessä. En ole ollut tuutoroinnin jälkeen häneen erityisen paljon yhteydessä, sillä 6. vuoden ja fuksin opintotiet kohtaavat melko vähän. Satuin kuitenkin törmäämään häneen Twitterissä, missä aloin häntä seuraamaan. Pian minulle selvisi, että hän on julkaissut runoteoksen. 

Matkalla teokseen

En ensiksi ollut kiinnostunut runoteoksesta, sillä minä ja runot emme tule toimeen. Olen joutunut opintojeni takia opiskelemaan aika paljon runouden teoriaa, mutta se on aina perustunut ulkoaopetteluun. Todellista ymmärrystä en ole onnistunut saavuttamaan. Olen aina kallistunut enemmän proosan ja jopa draaman puoleen. Muistan jo lapsuudesta, kuinka hyppäsin fantasiakirjallisuuden trubaduurikohtausten yli, sillä runous ei mielestäni vienyt juonta millään lailla eteenpäin.

Alkuvuodesta 2019 minun piti osallistua kirjallisuuspedagogiikan kurssille, johon kuului iltapäivän mittainen Runoutta oppimaan -seminaari, joka oli järjestetty yhteistyössä Turun yliopiston Yleisen kirjallisuustieteen ja Koneen Säätiön projektin ”Miten luemme? Kaunokirjallisuuden lukemisen muodot kirjallisuudenopetuksessa” kanssa. Seminaarin aikana, ja erityisesti oppimispäiväkirjan äärellä, huomasin suhtautumiseni runouteen muuttuneen. Ensinnäkin, jos mielin äidinkielenopettajaksi, minun on pystyttävä opettamaan runoudesta edes jotain. Toiseksi, seminaarissa puhuttiin paljon ilmiöstä nimeltään runopelko. Ihmiset pelkäävät lukea runoja, koska he pelkäävät ymmärtävänsä ne jotenkin väärin. Seminaarissa nousikin esiin se, kuinka taiteen opetus koulumaailmassa on haastellista, sillä koulumaailma opettaa siihen, että on olemassa oikea ja väärä vastaus. Oppilaat ymmärtävät helposti, että opettajan mielipide runon tulkinnasta on oikea, tehden oppilaiden omasta tulkinnasta väärän. Tästä syntyy käsitys siitä, että he analysoivat "väärin". 

Olen itse kärsinyt tästä väärin analysoimisen pelosta. Taustalla vaikuttaa pitkä kirjallisuusanalyysin perinne, jonka mukaan erityisesti runoudesta täytyisi osata huomata ne vihjeet, joita kirjoittaja antaa "oikean" tulkinnan löytämiseksi. Asiaan on lisäksi vaikuttanut äidinkielen oppituntien kehnot arvosanat runoanalyyseistä, kun näitä vihjeitä ei ole onnistunut löytämään opettajaa miellyttävällä tavalla. Omalle tulkinnalle ei ole annettu tilaa, minkä seurauksena olen ajatellut, etten ymmärrä runoutta, sillä tulkitsen niitä väärin.

2000-luvulla kirjallisuuspiireissä on alkanut puhaltaa uudet tuulet. Esimerkiksi lukijakeskeinen tutkimus on nousussa. Akateemikkoja kiinnostaa, miltä lukeminen tuntuu ja miksi ihmiset edes lukevat. Samalla myös oma asenteeni on muuttunut. Minulla on lukijana oikeus ottaa teksti omakseni ja tulkita sitä haluamallani tavalla. Toki kirjallisuuden tunteminen vaikuttaa, sillä kirjailijat tuppaavat käyttämään tunnettuja kirjallisia keinoja, jotka tehostavat viestiä, jonka he haluavat teksteillään välittää. Kirjallisuuden opetuksen pitääkin keskittyä siihen, että oppilas ymmärtää, miten esimerkiksi yleisten retoristen keinojen avulla lukijaan pystytään vaikuttamaan. Analyysilla ei ole olemassa oikeaa tai väärää vastausta, mutta analyysi täytyy perustella tekstillä, joka on tarkastelun kohteena. 

Lukijalla on oikeus tulkita runoutta miten hän haluaa. On luonnollista, että tekstiä heijastaa omaan kokemusmaailmaansa, josta saa pohjaa tulkinnalle. Tätä vakuuttaa myös aivotutkimus, jonka mukaan ihmisellä on tapana huomata enimmäkseen asioita, joilla on hänelle jokin merkitys. Tämä on nähtävissä esimerkiksi kielen havaitsemisen tutkimuksissa: ihminen kykenee erottamaan hyvinkin pieniä äänteellisiä eroja omasta äidinkielestään, mutta jos äänne ei kuulu hänen äidinkieleensä, sitä voi olla vaikeaa erottaa muista samankaltaisista, omalle äidinkielelleen vieraista äänteistä. (Lähde: Vieraan kielen äänteiden oppimisen luentosarja Turun yliopistossa.)

Oman kokemusmaailma tarjoaa tulkintapohjaa, mutta yksi taiteen vaikuttamiskeinoista on muotoilla taide niin, että se on aseteltu jotenkin eri tavoin kuin miten arki toimii. Runous voikin olla erittäin mieluisa muoto monelle juuri sen takia, että uudella tavalla aseteltu teksti voi auttaa huomaamaan jotain sellaista, mihin ei aiemmin ole kiinnittänyt huomiota. 

Epätodellisuus

Lyyra Virtanen jakoi Twitter-tilillään kuvan runoteoksensa yhdestä sivusta. Kielen proosamaisuus kiinnitti huomioni. Teksti on aseteltu runomaisesti, mutta jos asettelun poistaisi ja tekstiin lisäisi välimerkkejä, voisivat runot olla kuin proosakatkelmia. Runouden vaikea muoto on työntänyt minua aiemmin kauemmas siitä, mutta selkeään luettavaan muotoon kirjoitettu runous sai aikaan minussa innostuksen haastaa itseni vannoutuneena proosalukijana. Varasin Epätodellisuuden kirjastosta.

Proosamaisuus ei tietenkään tee runoudesta proosaa. Teksti on kirjoitettu runoudeksi ja siksi se on runoutta. Virtanen käyttää teksteissään pikemminkin tyyliä, joka saa runot tuntumaan arkisilta ajatuksilta, jotka on puuskahdettu jossain vaiheessa paperille ja jätetty siihen elämään. Tämä toimii erinomaisesti varsinkin siitä syystä, että runot tuntuvat erittäin henkilökohtaisilta.

Epätodellisuus käsittelee mielenterveysongelmia, ihmissuhteita, identiteetin ymmärtäistä, taloushuolia sekä lukuisia muita aiheita, joita erityisesti nuoren aikuisen elämässä voi olla, kuten kasvua ja epäoikeudenmukaisuutta sekä sitä, kuinka ihmiset eivät ymmärrä toisiaan. Virtanen on onnistunut välittämään kuvan siitä, miltä tuntuu, jos ei jaksa tai jos ei saa viestiään perille.

Vaikeuden aiheiden lisäksi runoissa on myös huumoria. Runot osoittavat, että vaikka elämä olisi hankalaa, sieltä löytyy myös hauskoja hetkiä. Sieltä voi löytyä myös ironiaa, sillä mielenterveysongelmat aiheuttavat välillä kummallisia tilanteita.

Virtasen runoja on helppo lukea. Samalla ne ovat hyvin raskaita, varsinkin kun Twitterin perusteella runoussa on mukana omaelämäkerrallisuutta. Runot saavat toivomaan, että jokin muuttuisi, kenties yhteiskunnallisella tasolla, jotta mahdollisimman monen ei tarvitsisi enää kokea runojen puhujan ajatuksia. 

Epätodellisuus on runoteos, johon proosalukijan on helppo tarttua. Suosittelen siis haastamaan itsesi. Minulle suurin haaste runoudessa on sen äärelle pysähtyminen. Olen tottunut paahtamaan romaaneja läpi nopealla tahdilla. 72:n sivun mittaisen runoteoksen olisi helposti lukenut yhdessä illassa, mutta mitä siitä olisi jäänyt käteen? Runous pakottaa joskus hidastamaan. Joskus se on erittäin tervetullutta. 

LYYRA VIRTANEN (ENT. MAISA VIRTANEN): EPÄTODELLISUUS
SIVUJA: 72
KUSTANTANUT: Mediapinta
JULKAISTU: 2018
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Lyyra Virtanen opiskelee Turussa suomen kieltä. Esikoisteoksensa hän ehti julkaista entisellä nimellään, joten kirjan kannessa lukee edelleen Maisa Virtanen ja kirja löytyy kirjastoista ja kirjakaupoista sillä nimellä. Lyyran Twitter-elämää voi seurata täältä.

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Hank Green: An Absolutely Remarkable Thing

April May on 23-vuotias graafinen suunnittelija, joka on juuri valmistuttuaan saanut oikean työpaikan firmasta, joka suunnittelee älykännykkäsovelluksia. Työ on tylsää, mutta ainakin hän tekee koulutustaan vastaavaa työtä! Työpäivät venyvät pitkiksi. Eräänä yönä matkalla kotiin hän tulee kulkeneeksi valtavan veistoksen ohi Manhattanin 23. kadulla. Newyorkilaisena hän melkein ohittaa ihmismäisen robottiveistoksen, sillä hän kokee nähneensä jo kaiken. Sitten hän pysähtyy. Hän on opiskellut taidetta ja hän huomaa, kuinka erikoislaatuinen kyseinen veistos on. April soittaa ystävälleen Andylle, ja yhdessä he kuvaavat veistoksesta videon, jossa April ylistää sitä sekä puhuu taiteen puolesta. April menee nukkumaan ja Andy editoi ja lataa videon YouTubeen.

Aamulla maailma on muuttunut. Kun April herää, hän saa kuulla tyttöystävältään Mayalta, että videosta on tullut yön aikana viraali. Sen lisäksi veistoksia, joita nyt kaikki kutsuvat nimellä Carl (Aprilin videon mukaan), on ilmestynyt ympäri maailmaa. Kukaan ei tiedä, mistä veistokset ovat tulleet.

April ja Andy joutuvat median pyöritykseen, osittain haastattelupalkkioiden motivoimina. He päätyvät antamaan haastatteluja ja osallistumaan erilaisiin keskustelutilaisuuksia. Pian he jo huomaavat palkanneensa agentin ja assistentin, jotka auttavat heitä mediahumun keskellä luomaan uutta brändiään, jonka avulla he puhuvat taiteen, ihmisyyden ja rauhan puolesta.

An Absolutely Remarkable Thing on Hank Greenin esikoisromaani, jolle on myös luvassa jatkoa. Hank Green on tunnettu muun muassa Vlogbrothers-YouTube-kanavastaan, jota hän pitää yhdessä veljensä John Greenin kanssa. Greenin veljeksistä John on kiistatta tunnetumpi kirjailijana, sillä hänen teoksensa, kuten Tähtiin kirjoitettu virhe ja Kilpikonnan kuorella, ovat olleet yleisö- ja arvostelumenestyksiä. Herääkin kysymys, kuinka hyvin nuorempi veli Hank osaa kirjoittaa.

Tämän romaanin perusteella Hank Greenillä ei ole mitään hävettävää. An Absolutely Remarkable Thing on erinomainen esikoisteos, joka ottaa kantaan nykypäivän sosiaalisen median ilmiöihin, mutta onnistuu samalla ujuttamaan mukaan aimo annoksen tieteiskirjallisuuden konventioita.

Aloin lukea teosta nuorten aikuisten romaanina, joka pysyisi tiukasti reaalimaailman raameissa. Hyvin nopeasti romaani kuitenkin osoitti olevansa jotain aivan muuta. Jo alkuvaiheessa Aprililla ja hänen uudella tieteilijäystävällään Mirandalla herää epäilys, että Carlit saattavat olla ulkoavaruudesta. Siitä ilmestyy vinkkeä muun muassa Wikipediaan, mutta pian ihmiset kautta maailman alkavat nähdä hyvin kummallisia unia, jotka ovat täynnä arvoituksia. Alkaa näyttää siltä, että Carlit ovat tuoneet unet mukanaan ja että arvoitusten lopullinen ratkaisu antaa avaimen, jolla on mahdollista aukaista jotain. Mutta mitä?

En muista, milloin olisin viimeksi lukenut romaanin, joka lähtee näin rohkeasti omille teilleen. Romaani ei häpeile, vaan se tarjoilee rikkaan sisältönsä itsevarmasti. Minulle tuli olo, että kukaan ei ole jarrutellut Greeniä kirjoitusprosessin aikana, vaan hänen visioonsa on luotettu. Lopputuloksena on romaani, joka ampuu korkealle, toteuttaa villeimmätkin ideat täysillä ja onnistuu laskeutumaan jaloilleen. Tällaista kirjallisuutta haluan lukea.

An Absolutely Remarkable Thing on ehdottomasti lukemisen arvoinen romaani. Se käsittelee sitä, miten ihmiskunnan on mahdollista yhdistää voimansa ratkaistakseen isoimman mysteerin, mihin se on koskaan törmännyt. Se myös, ennakko-odotusteni mukaisesti, käsittelee sosiaalisen median ja julkisuuden ilmiöitä, mutta aivan eri tavalla kuin odotin - miten esimerkiksi muukalaisviha voi vaikuttaa suureen yleisöön.

Toki kirjassa on myös jotain kritisoitavaa. Kirja on kirjoitettu autobiograafiseen muotoon, mikä mahdollistaa päähenkilön Aprilin ajoittaisen kommentoinnin romaanin tapahtumista. Välillä sitä oli liikaa. Romaani ennakoi ja paisuttelee tapahtumia, joiden merkittävyyden lukija todennäköisesti olisi huomannut ilman Aprilin alleviivausta. Romaani on kirjoitettu niin, että tulevaisuuden April pystyy kommentoimaan menneisyyden Aprilin huonoja päätöksiä, mutta lukijan on silti kuljettava niiden läpi. Tämän seurauksena April on välillä hahmo, josta on vaikea pitää. Hän on kuitenkin hahmo, jolle tarina tapahtuu, joten hänen asemansa päähenkilönä on oikeutettua. Yksi romaanin toistuvasta teemasta onkin se, kuinka April on vain ihminen, joka on sattunut osumaan kaiken keskelle. Ja ihmiset tekevät joskus virheitä.

Hank Green on onnistunut kirjoittamaan erinomaisen ensimmäisen romaaninsa. Kirja pitää otteessaan aivan loppuun saakka, mutta minun on myönnettävä, että aivan loppu oli pettymys. Lievittääkseni pettymystäni päädyin katsomaan Greenin haastattelun YouTubesta. Sain sitä kautta kuulla, että romaanille on tulossa jatkoa. Pystyin tämän jälkeen tekemään rauhan lopun kanssa. Odotan mielenkiinnolla jatkoa.

HANK GREEN: AN ABSOLUTELY REMARKABLE THING
SIVUJA: 343
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: Trapeze
JULKAISTU: 2018
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...