maanantai 15. kesäkuuta 2020

Hiljaiseloa – blogi päivittyy toistaiseksi harvemmin

Muutaman viime kuukauden blogini on viettänyt hiljaiseloa. Valitettavasti en osaa sanoa, milloin se päättyy. 

En aio lopettaa bloggaamista, mutta olen joutunut priorisoimaan muita asioita elämässäni. Keväällä tein gradua ja vietin sen päälle aika paljon aikaa ahdistuen koronatilanteesta. Nyt kesän alettua olen aloittanut uudessa työssä, mikä vie aikaani kokopäivätyön verran. Kun tähän päälle lisää muutaman vastuutehtävän ja gradun jatkotyöstämisen, aikaa bloggaamiselle jää hyvin vähän.

Bloggaaminen on minulle edelleen rakas harrastus, mutta välillä elämäntilanne muuttuu sellaiseksi, ettei sitä ole mahdollista tehdä. Bloggaaminen kun on muutakin kuin pelkkiä kirja-arvioiden kirjoittamista: en halua tuutata bloggausta ulos ja sen jälkeen kadota blogimaailmasta, kunnes jälleen kerran ilmestyn julkaisemaan uuden bloggauksen. Bloggaamiseen kuuluu, ainakin minulle, vahvasti blogiyhteisö. Tykkään lukea muiden blogeja, kommentoida niihin ja pysyä perässä siitä, mistä kirjamaailmassa puhutaan. Tällä hetkellä aikani ei riitä siihen. Haluan blogata silloin, kun pystyn panostamaan siihen.

Toivottavasti pääsen pian palaamaan bloggaamisen pariin! Voi olla, että julkaisen kesän aikana bloggauksen silloin tällöin, jos satun sille tuulelle.

Voitte seurata lukemisiani Goodreadsin puolella ja kuulumisiani Twitterin puolella. Instagramiin taas teen vähintään kerran kuussa koosteen siitä, mitä olen lukenut viime aikoina.

Nähdään taas!
Kuva: cybersoybean

sunnuntai 31. toukokuuta 2020

Scifi-lukuhaaste: yhteenveto


Yöpöydän kirjat -blogin scifilukuhaaste on tullut päätökseen. Tämä haaste oli ensimmäinen, johon osallistuin pitkän tauon jälkeen, sillä luen scifikirjoja muutenkin aika paljon. Päätin ottaa haasteen rennosti: luen mitä luen ja merkitsen ne osaksi haastetta, jos ne täyttävät kriteerit. On aika katsoa, kuinka paljon scifiä sain vuoden aikana luettua.

Lopulta vuoden aikana sain luettua yhteensä yksitoista scifiteosta. Tulkitsen scifiä hyvin laajasti, eli olen laskenut mukaan niin luonnontieteellisen kuin sosiologisen scifin sekä kaikki muut vivahteet, jotka mielestäni ovat jollain lailla scifiä.

Vuoden aikana luin seuraavat teokset:
  1. Becky Chambers: The Long Way to a Small, Angry Planet (avaruusscifi)
  2. Anniina Mikama: Huijarin oppipoika (steampunk, aikamatkustus)
  3. Margaret Atwood: Herran tarhurit (dystopia, ekokritiikki)
  4. Becky Chambers: A Closed and Common Orbit (avaruusscifi, tekoäly)
  5. Becky Chambers: To Be Taught, If Fortunate (kova scifi)
  6. Briitta Hepo-Oja: Suomea lohikäärmeille (vaihtoehtohistoria, vaihtoehtotulevaisuus)
  7. Margaret Atwood: Testamentit (dystopia)
  8. Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli (dystopia, aikamatkustus) (bloggaus tulossa)
  9. J. Pekka Mäkelä: Alas (avaruusscifi, vieras planeetta)
  10. Marilyn Kaye: Amy, numero seitsemän (kevyt scifi, kloonit, nuorten scifi) (bloggaus tulossa)
  11. Marilyn Kaye: Amyn takaa-ajo (kevyt scifi, kloonit, nuorten scifi) (bloggaus tulossa)

Becky Chambers: The Long Way to a Small, Angry Planet 

(avaruusscifi)

Kerroin juuri yllä, etten ottanut haasteesta stressiä enkä erityisemmin valikoinut kirjoja vain haaste mielessäni, mutta tein heti alkuun poikkeuksen. Olin toki jo kiinnostunut Chambersin kirjasta, mutta scifihaaste antoi motivaatiota tarttua siihen. En ollut ennen lukenut scifiä englanniksi, joten kielitaitoni arvelutti, varsinkin kun luvassa oli avaruusscifiä aluksilla, vierailla planeetoilla ja avaruusolentohahmoilla. Scifihaaste antoi potkua kirjan lukemiseen, ja onneksi tein sen. Becky Chambers on yksi ilahduttavimmista viime aikojen kirjailijalöydöistäni. Tämän kirjan juonta on vaikea kuvailla – se on kuin hiukan sekalainen Babylon 5 -sarjan ensimmäinen kausi – mutta kirjan tunnelma ja hahmot yltävän kaiken yli.

Anniina Mikama: Huijarin oppipoika 

(steampunk, aikamatkustus)

Mikaman trilogian toinen osa Huijarin oppipoika kolahti minuun jopa enemmän kuin ensimmäinen osa. Tässä osassa päästään näkemään, minkälaisia seikkailuja nuori Wiktor ja Tom-androidi pääsivät kokemaan 1800-luvun alun Krakovassa. Mikama on täynnä ideoita eikä pelkää käyttää niitä. Osa hänen ideoistaan on hiukan sillä rajalla, että voiko näin edes kirjoittaa! Mutta Mikama ei hidastele. Tällaisten kirjojen lukeminen on virkistävää. Kaikki kirjallisuuden rajat ovat vain ihmisten tekemiä, joten miksei niitä voisi rikkoa. Osaksi kyseessä on vain tottumiskysymys. Soisin jatkossakin nuortenkirjallisuuden olevan yhtä rikasta, ja rikkaus saisi laajeta aikuistenkirjallisuuteenkin.

Margaret Atwood: Herran tarhurit 

(dystopia, ekokritiikki)

Herran tarhurit jatkaa Atwoodin MaddAddam-sarjaa, jonka ensimmäisen osan luin osana kirjallisuudenopintojani keväällä 2019 ja jonka viimeisen osan luin jo vuonna 2015 osana Turun Science Fiction Seuran lukupiiriä. Herran tarhurit muodostaa vastaparin Oryxille ja Crakelle, eli se kertoo saman ajan tapahtumat mutta eri näkökulmasta. Vaikka pidin Herran tarhureista kirjana, olisin ehkä pärjännyt ilman sitä. Atwood luo huiman dystorian jo Oryxissa ja Crakessa, joten Herran tarhurit tuntui vain yliselittävän sitä. Toisaalta kuvaus uskovaisista tarhureista on mielenkiintoinen.

Becky Chambers: A Closed and Common Orbit 

(avaruusscifi, tekoäly)

Samaan Wayfarers-sarjaan The Long Way To A Small, Angry Planetin kanssa sijoittuva romaani on mielestäni paljon yhtenäisempi teos kuin sarjan aloittanut kirja. A Closed and Common Orbit kertoo selkeän tarinan Pepperistä ja hänen lapsuudestaan klooniorjana sekä Lovelacesta, joka joutuu asentamaan tietoisuutensa tekokehoon ja piileskelemään Sidra-nimisenä nuorena naisena Pepperin kanssa. Kirjan tunnelma on tuttua chambermaista ihmislähtöistä scifiä. Suosittelen hänen kirjojaan erityisesti niille, jotka eivät ole aiemmin scifiin tarttuneet.

Becky Chambers: To Be Taught, If Fortunate 

(kova scifi)

Innostuin todella Chambersista, joten luin häneltä kolmannenkin teoksen vuoden aikana. Hänen uusin kirjansa, pienoisromaani To Be Taught, If Fortunate, kertoo joukosta tutkijoita, jotka on lähetetty tutkimaan kaukaisia eksoplaneettoja, joilla mahdollisesti on elämää. Tutkijoiden mieltä varjostaa tieto siitä, etteivät he tule koskaan näkemään sukulaisiaan elossa, sillä kun he palaavat Maahan, Maan aika on edennyt paljon nopeammin kuin heidän subjektiivisesti kokema aikansa. Tämä kirja on avaruusscifiä niille, jotka pelkäävät liian teknisiä termejä, mutta ovat samalla kiinnostuneita astrobiologiasta. Chambers ei itsekään ole luonnontieteilijä, joten kaikki on avattu niin, että mukana on helppo pysyä. Pienoisromaani on kaunis ja koskettava. Ehdotonta scifin parhaimmistoa vuonna 2019.

Briitta Hepo-Oja: Suomea lohikäärmeille 

(vaihtoehtohistoria, vaihtoehtotulevaisuus)

Olisin toivonut tietäväni kirjaa lukiessani, että Briitta Hepo-Ojan Suomea lohikäärmeille aloittaa sarjan. Ilman tätä tietoa lukukokemukseni oli lattea. Harmittelin koko ajan sitä, kuinka kirjassa on mahtava idea, mutta kuinka se hyödyntää sitä tosi vähän. Ajatus Suomesta, joka onkin kuningaskunta, jossa luonnonuskonto on Suomen valtauskonto ja jossa lohikäärmeitä on olemassa, kutkutti mieltäni, mutta kirja keskittyy eniten pariskuntaan, jolla mielestäni ei ole kemiaa lainkaan. Vasta kirjan lukemisen jälkeen sain tietää, että kyseessä oli sarjan aloitus. Saa nähdä, minne sarja lähtee tulevaisuudessa.

Margaret Atwood: Testamentit 

(dystopia)

Olen lukenut vuoden sisällä paljon Atwoodia. Hänen uusin kirjansa Testamentit on kerännyt paljon palkintoja, Blogistanian Globalia ja Tähtivaeltaja-palkinto nyt mainitakseni. Mielestäni Gileadin totalitaarista valtiota avaava romaani oli vetävä ja hyvin kirjoitettu, mutta koin paikoin, ettei se tuonut enää hirveästi uutta Orjattaresi-romaanin rinnalle. Toki romaani avaa tosia monia yksityiskohtia, mutta toisaalta monet näistä yksityiskohdista olivat tulkittavissa jo Orjattarestasi. Atwoodin helmasynti tuntuu olevan yliselittäminen. 

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli 

(dystopia, aikamatkustus)

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia voittanut Auringon pimeä puoli on ansainnut voittonsa. Romaani on huikea aikamatkustustarina ja kertomus siitä, kuinka joitain asioita on mahdotonta muuttaa. Lisäksi romaani on kiinnostava dystopia, jonka reunoilla päähenkilö on kasvanut koko ikänsä. Tässä kirjassa aikamatkusta selitetään aika pitkälle suhteellisuusteorian avulla, mikä tekee matkustamisesta uskottavampaa kuin jos se esitettäisiin jonkinlaisena hokkuspokkus-temppuna. Onnistuneiden scifielementtien lisäksi romaani on tosi vetävästi kirjoitettu.

(bloggaus tulossa)

J. Pekka Mäkelä: Alas 

(avaruusscifi, vieras planeetta)

Luin tämän kirjan osana Turun Science Fiction etälukupiiriä. Alas on scifihaasteen yksi scifeimmistä teoksista Chambersin kirjojen rinnalla. Romaani sijoittuu vieraalle planeetalle, jonka ihmiset ovat asuttaneet. Planeetan avaruushissi sortuu. Romaani keskittyy seuraamaan sortumista viiden eri henkilön kautta. J. Pekka Mäkelän maanläheinen ote yhdistyy teknisiin yksityiskohtiin. Kokonaisuutena on helposti seurattava ja mielikuvitusta kutkuttava romaani planeetasta, jonka ihmisillä on ihan erilainen historia kun Maan ihmisillä. 

Marilyn Kaye: Amy, numero seitsemän & Amyn takaa-ajo

(kevyt scifi, kloonit, nuorten scifi)

Aivan haasteen loppumetreillä innostuin lukemaan nostalgisesti Replica-sarjaa. Rakastin tätä sarjaa nuorena teininä ja luin sen loppuunkin, mutta internetin amyvihamieliset mielipiteet saivat minut vähättelemään sarjaa ja lopettamaan sen fanituksen. Nyt olen onneksi kasvanut aikuiseksi ja päässyt yli siitä, että joku internetissä on kanssani eri mieltä. Nautin suunnattomasti vanhan lapsuudensuosikkini lukemisesta. Sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa ovat todella nopeatempoisia nuortenkirjoja, joissa yhdistyy scifi, teini-ikä ja seikkailu. Koin olevani jälleen 12-vuotias ja lukemisharrastukseni alun kynnyksellä. <3

(bloggaus tulossa)

Mitä hyviä scifikirjoja sinä olet lukenut viime aikoina? Osaisitko suositella minulle jotain?

lauantai 2. toukokuuta 2020

Keskikesän taikaa ja nuoruutta säemuodossa: J.S. Meresmaan Dodo

Jos löytää jotain
ja antaa sille nimen, 
tarkoittaako se
ettei se ollut olemassa
ennen löytämistä ja nimeämistä?
Dodo, s. 94.

Säeromaani. Sehän näyttää ihan runolta! Näin ajattelin, kun törmäsin säeromaaniin ensimmäisen kerran kirjastossa. Jätin kirjan hyllyyn, koska säikähdin. Minä ja runot emme tule toimeen. Pohdin sitä tarkemmin noin vuosi sitten bloggauksessa, jossa käsittelin Lyyra Virtasen runoteosta Epätodellisuus. Myönnän, ettei Dodo runouden tavoin herättänyt ensiksi suurta kiinnostusta, vaikka olen pitänyt J.S. Meresmaan tuotannosta noin yleisesti ottaen. Mutta kuten Epätodellisuuden kohdalla, myös Dodo jäi mieleen. Julkaisun jälkeen kirjasta alkoi tippua kehuja. Kiinnostuin. Päätin pyytää kirjasta arvostelukappaleen.

Säeromaani on ilmavasti aseteltu genre, joka lainaa paljon runolta, mutta joka kertoo yhtenäisen tarinan. Se on asettelultaan selkokirjamainen ja kieleltään lyyrinen. Englanniksi säeromaani tunnetaan nimellä verse novel tai novel in verse. Ulkomailta on käännetty jonkin verran säeromaaneja suomeksi, kuten Elizabeth Acevedon Runoilija X, ja ensimmäisiä suomalaisia säeromaaneja on kirjoittanut Kirsi Kuronen.

Mielestäni ei ole yllättävää, että ensimmäisen spefisäeromaanin julkaisi juuri J.S. Meresmaa. Hän on kirjallisuuden moniosaaja: hän on julkaissut monessa mitassa, eeppisen Mifonki-sarjan kuudessa niteessä, kolme Ursiini-sarjan pienoisromaania, novelleja ja raapaleita. Hän kokeilee erilaisia mittoja ja onnistuu jokaisessa.

Dodo kertoo Iinasta, jonka elämään on sujahtanut lukuisia ongelmia. Hän kantaa koko maapallon tulevaisuutta harteillaan ilmaistohuolen muodossa. Hänen poikaystävänsä Tuukka on masentunut, eikä Iinalla siksi riitä aikaa suorittaa ysiluokkaa kunnolla loppuun. Lisäksi hän on löytänyt luolasta harvinaisen eläimen, jonka hän nimesi Dodoksi. Dodo se ei kuitenkaan ole, vaan jotain muuta. Mutta asioille on annettava nimi.

Iinan äiti lähettää Iinan isänsä luokse maaseudulle, jotta hän saa mahdollisuuden keskittyä korottamaan arvosanojaan. Etäisyys kaikesta saa asiat voimistumaan, ja kesästä tuleekin nopeasti Iinalla kesä, joka muuttaa kaiken.

Mielestäni Dodo tekee aika rohkean tempun viemällä Iinan pois kaikkien tapahtumien keskeltä. Juuri, kun Iinan tilanne on selitetty lukijalle auki, hänen on lähdettävä pois. Hän matkustaa isänsä luo ja lukijalle esitellään taas uusi ympäristö uusine ongelmineen. Dodo onnistuu kuitenkin tuomaan lopussa kaiken yhteen. On ihmeellistä, kuinka noin 150 sivuun mahtuu niin paljon tapahtumia. Vieläpä säemuodossa!

Säemuoto tuntui aluksi pelottavalta. Melkein livistin ensimmäisen sivun kohdalla. Tämähän näyttää runoudelta! Jokaisella "runolla" on jopa oma nimensä, niin kuin monissa runoteoksissa. Karistin epäluulon kuitenkin harteiltani ja hyppäsin kirjan matkaan. Tyyliin tottui nopeasti. 

Meresmaa kirjoittaa todella hauskaa kieltä. Mukana vilisee nuorten puhetta, emojeja ja kirosanoja. Muutama sana riittää kertomaan paljon. Kieli on myös hauskaa. Raskaista aiheista huolimatta Dodo on täynnä nuoruuden asennetta. Vaikka elämä heittää lokaa niskaan, kaikkeen voi suhtautua huumorilla.  

Se katsoo muhun
ja hymyilee
ja mä vajoan ja kohoan samaan aikaan

system error

system error
Dodo, s. 76.

Ilmavasta asettelusta ja lyhyestä sivumäärästä huolimatta minulla menin Dodon lukemiseen muutama päivä. Ehkä olen vain sellainen lukija. Tarvitsen taukoja tekstin aikana, jotta voin sulatella lukemistani. En halua saada lukuähkyä. Se ei synny tekstin määrästä, vaan tarinan määrästä. Dodon jokaiseen sanaan on ladattu paljon, joten se ei välttämättä ole niin kevyt kuin miltä vaikuttaa. 

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita tutustumaan säeromaaneihin. Kirja taatusti uppoaa moniin nuoriin lukijoihin, mutta en näe syytä, miksei vanhempikin lukija voisi tästä kirjasta nauttia. Dodo muistuttaa lukijaa siitä, minkälaista on olla teini-ikäinen keskellä kesää, keskellä luontoa, saunassa, ja tuntea, että mitä vain voi tapahtua. Ehkä se on sitä suomalaista keskikesän taikaa.

Muissa blogeissa

Bibbido Bobbidi Book -blogin Lauran mukaan pieneen opukseen on saatu mahdutettua uskomattoman suuria teemoja ilman ahtamisen tai hätiköimisen tunnetta.
Kirjapöllön huhuiluja -blogin Heidi P:n mukaan Dodo on järisyttävän hieno ja kaunis säeromaani rakkaudesta, ystävyydestä, oman identiteetin löytämisestä, irti päästämisestä, valinnoista ja vastakohdista.
Kirjojen keskellä -blogin Kaijan mielestä Dodon kerronta on kivutonta, vaikka Iinan elämä ei sellaista olekaan. 
Lukupino-blogin Simo Sahlman löysi kirjan sivuilta nostalgiaa nuoruuden kesiin, vaikka itsessään tarina on tuoreen oloinen ja kertoo vahvasti nykypäivästä.
Siniset helmet -blogin Sini Helminen sanoo, että Dodo sopii kunnon YA-romaanin tavoin vanhemmillekin lukijoille, mutta erityisesti Iinan pohdinta seksuaali-identiteetistään ja ihmissuhteistaan koskettaa tietään etsiviä nuoria. 
Yöpöydän kirjat -blogin Niina T. huomauttaa, että Dodo on ensimmäinen hänen lukemansa säeromaani, jossa on mukana spefielementti.

J.S. MERESMAA: DODO
SIVUJA: 157
KUSTANTANUT: Myllylahti
JULKAISTU: 2020
MISTÄ MINULLE: Arvostelukappale

PS: Spoiler: Tämä on varmaan ensimmäinen lukemani kirja, jossa kolmiodraama ratkaistaan polyamorisella suhteella! Viimein jollakin oli kanttia tehdä niin! En ole lainkaan yllättynyt, että tällaiseen ratkaisuun on päätynyt suomalainen kirjailija. Suomalainen nuortenkirjallisuus tuntuu olevan hyvin perillä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asioista ja nyt viimein myös monisuhteista. Toki monisuhteita on esiintynyt suomalaisessa spefissä aiemminkin, mutta Dodo on ensimmäinen lukemani kirja, jossa kenenkään ei pidä valita kahden väliltä, vaan kaikki päätyvät yhdessä yhteen.

keskiviikko 29. huhtikuuta 2020

Etälukupiirikirja: J. Pekka Mäkelän Alas

Alshain-planeetta on ollut yksi ihmiskunnan kodeista jo satoja vuosia. Sinne on ehtinyt muodostua oma historiansa ja kulttuurinsa. Planeetan omaa elämää löytyy vain merestä, joten ihmiset ovat ainoita kuivan maan olentoja Alshaihin muutamilla karuilla saarilla. Planeetta käy kauppaa raaka-aineista, jotka ovat käyneet Maasta vähiin ajat sitten. Polttoainetta säästääkseen kaikki rahti kuljetetaan maan kamaralle kolmen kiertoratahissin kautta. Alas kertoo siitä, kuinka yksi näistä avaruushissitorneista romahtaa.
"Ihminen ei arvosta sitä, minkä eteen hän ei ole nähnyt vaivaa. Tehnyt työtä. Maapallon tuhosivat ihmiset, jotka ostivat siihen oikeuden rahalla, jota he eivät olleet itse ansainneet. Perijät, sijoittajat, osakkaat, keinottelijat, huijarit. Heidän rahansa oli peräisin muilta, ei itse ansaittua, ja he tuhosivat maata, joka ei ollut heidän muuten kuin juridisessa mielessä. Rahalla ostettua, ei omaa." s. 163.
Tutustuin Alas-romaaniin ensimmäisen kerran todennnäköisesti vuoden 2013 aikana, eli heti kirjan ilmestymisen aikoihin. Muistan lukeneeni siitä eräästä blogista, mutta en nyt googlauksen jälkeen enää löytänyt bloggausta. (Sen sijaan löysin Kujerruksia-blogin bloggauksen, joka taitaa olla yksi ainoista netistä löytyvistä bloggauksista tästä romaanista.) Kiinnostuin kirjasta todella paljon, sillä olin juuri heräilemässä siihen, että scifi voisi olla ihan tutustumisen arvoinen genre. (Vuonna 2013 J. Pekka Mäkelä oli muuten elämäni ensimmäisen Finnconin kunniavieraana.)

Luulin ostavani kirjan Sammakon kirjakaupasta ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana vuonna 2013. Virhe on hyvin ymmärrettävä, sillä Alas on toinen osa viisiosaista sarjaa, jotka kaikki sijoittuvat samalla planeetalle, ja sarjan kaksi toistaiseksi ilmestynyttä osaa ovat hyvin samannäköisiä. Vasta kotona huomasin, että olinkin ostanut kirjan nimeltään Alshain. Luin sen kuitenkin.


Alas on romaani, joka on kerrottu viiden ihmisen näkökulmasta. Sen tapahtumat pyörivät avaruushissitornin sortumisessa. Ensimmäisenä ääneen pääsee Mafalda, joka on töissä avaruushissitornissa matkaoppaana. Hän on juuri esittelemässä Alshaihin upeaa auringonnousua turisteille kahdenkymmen kilometrin korkeudessa, kun torni alkaa heilua tavanomaista enemmän.

Seuraavaksi pääsevät ääneen Osiem ja Aami. He ovat viettämässä vuosipäiväänsä (Alshainin vuosi kestää 3,2 Maan vuotta) tornin huipulla olevassa painottamassa hotellihuoneessa. Heidän parisuhteensa ei ole niin vakaa kuin he toivoisivat, ja suuri katastrofi saa heidät sen tajuamaan.

Ääneen pääsevät myös tornin omistaja Ursana Néng, joka tietää jotain, mutta ei tiedä, miten se liittyy mihinkään, ja nuori Wolfam, joka on lapsesta saakka kasvanut erikoisissa oloissa ja on jotain, minkä ei toivota enää olevan elossa.

Rakastan tarinoita, joissa sama asia kerrotaan usean ihmisen näkökulmasta. Pidän siitä, kuinka tarinat sekoittuvat toisiinsa ja samat yksityiskohdat on mahdollista bongata jokaisen hahmon näkökulmasta. Näkökulmat muodostavat kiinnostavan kuvan siitä, mitä avaruushissin sortumisen hetkellä tapahtuu. 

Kaikki näkökulmat paljastavat hiukan lisää tornin sortumisen ympärillä pyörivästä mysteeristä, joten odotus viimeistä näkökulmaa kohtaan oli korkealla. Se ei kuitenkaan ihan onnistunut lunastamaan lupauksiaan: viimeinein osa on hyvin ajatusvirtamainen ja läpijuokseva, minkä seurauksena muuten niin mainio lukukokemus hiukan lässähti.

Usean eri näkökulman vaihtelussa on usein se vaara, että näkökulmat paisuvat. Uuden hahmon päästessä kertojan rattiin kaikkiin aiemmin mainitut tapahtumat täytyy noreetata ja sen päälle tuoda vielä jotain uutta. Mäkelä onnistuu kuitenkin pitämään jokaisen hahmon osuuden kohtuullisessa mitassa. Näkökulmat vihjaavat toisiinsa, mutta yliselittämiseen se ei sorru. Tämä kirja on napakka kolmensadan sivun mittainen scifiromaani, jossa ei ole mitään ekstraa. Se on virkeä tuulahdus tiiliskiviscifin joukossa. 

Uskon, että tämä kirja sopii sellaisellekin lukijalle, joka ei ole aiemmin lukenut scifiä. Sen pääpaino on ihmiskohtaloissa. Avaruushissin sortuminen on oikeastaan vain väline, jolla voi kertoa muita tarinoita. Romaanin tiede on avattu tarpeeksi selkokielisesti, ja nykypäivänä voi myös hiukan etsiä tietoa netistä, jos kaikki ei pelkästään kirjan avulla aukea.

*

Luin kirjan Turun Science Fiction koronakevään ensimmäiseen etälukupiiriin. Piiriin piti lukea joku omassa hyllyssä pitkään jumittanut scifikirja ja esitellä se muille piiriläisille. Jokainen oli lukenut eri kirjan, mutta piiri toimi hyvänä kirjavinkkaustapahtumana sekä yleisen scifikeskustelun pohjana. Keskustelimme kirjoista eri teemojen kautta, kuten siitä, minkälaisia scifielementtejä kirjoissa oli, kuinka kauas tulevaisuuteen tai menneisyyteen ne sijoittuivat ja kuinka pitkään jokaisen kirja oli odottanut hyllyssä lukemista.

J. PEKKA MÄKELÄ: ALAS
SIVUJA: 314
KUSTANTANUT: Like
JULKAISTU: 2013
MISTÄ MINULLE: Itse ostettu

PS. Ostin tämän kirjan Tampereen Finnconista kesällä 2016. Esittelin ostostani Turun Science Fiction Seuran pöydän ääressä kaverilleni, kun itse kirjailija Mäkelä käveli ohitse. Hän tuli kommentoimaan, ettei tiennyt kirjan olevan enää missään myynnissä. Olin itse iloinen edullisesta löydöstäni.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...