keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia

SIVUJA: 81
KUSTANTANUT: Otava
JULKAISTU: 2017
MISTÄ MINULLE: Oma ostos

Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historia julkaistiin Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuonna. Olin itsekin Turun kirjamessuilla kuuntelemassa hänen haastatteluaan ja päätin ostaa kirjan itselleni. Kirjan lukeminen venähti, sillä lyhyiden tarinoiden takia pidin pitkiäkin taukoja ennen kun tartuin kirjaan uudestaan. Hidas lukutahti ei tarkoittanut tylsää kirjaa - kirjan tarinat pikemminkin saivat enemmän huomiota, kun niitä luki vain muutaman kerrallaan.

Koiramäki-kirjat kuuluvat voimakkaasti lapsuuteeni ja onkin Kunnasta kiittämisen, että kiinnostuin hyvin nuorena historiasta. Pärjäsin pitkään koulussa historiantunneilla, sillä perusasiat olivat hallussa. Vaikka Kunnaksen kirjat on suunnattu lapsille, niitä varten on tehty huolellinen taustatyö, joten kirjan sivuilla oleviin faktoihin voi luottaa.

Tämän seurauksena Koiramäen Suomen historiaa voi pitää lähes kulttuuritekoa Suomelle. Lukuiset lapset ovat kirjan seurauksena taatusti paremmin perillä Suomen historiasta. Ei se ihan turhaan juhlavuotena ilmestynyt. Kunnas käy kirjassa läpi Suomen historiaa keskiajalta aivan autonomian aikaan asti. Kytkös Koiramäkiin on löyhä, mutta ihan paikallaan, varsinkin jos kirjaa on tarkoitus lukea lapsille, jotka tuntevat Koiramäen väen entuudestaan. Koiramäen esivanhempia löytyy monista historian merkkitapahtumista, ja pääsevät he tarinoiden päähenkilöiksikin välillä, jos tarina ei varsinaisesti vaadi jonkun oikean historiallisen henkilön läsnäoloa. Voin kuvitella, kuinka tätä kirjaa lukiessa monet lapset (ja vanhemmatkin) oppivat paljon uutta Suomen historiasta.

Minullekin kirjan lukeminen oli hyödyllistä, sillä satuin lukemaan kirjaa sellaisten kurssien kanssa, joissa tarvitsi historiantietoisuutta. Kirja palautti mukavasti mieleen monia asioita, jotka olivat päässeet karkaamaan mielestä.

Suosittelen tätä kirjaa erittäin lämpimästi lahjaksi lapsiperheille tai vaikka opettajan omaan kirjastoon, jos opetettava aine sattuu olemaan historia tai äidinkieli. Historia lienee ilmiselvää, mutta näen tässä kirjassa myös potentiaalia äidinkielen opetukseen: jollekin seiskaluokkalaiselle tämä voi olla se kirja, joka innostaa lukemaan. Kerronta on helppoa ja kuvitus on täynnä hauskoja yksityiskohtia.

Kunnaksen mukaelma Albert Edelfeltin maalauksesta
Kaarle-Herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista.
Kirjan sisällys:

maanantai 4. helmikuuta 2019

Elina Rouhiainen: Astienvartija (Väki 2)

Aistienvartija jatkaa Elina Rouhiaisen Väki-trilogiaa. Edellisen osan päähenkilö Kiuru on muuttanut Pohjois-Irlantiin opiskelemaan sisäoppilaitokseen. Kätevää sisaoppilaitoksen tiukoissa säännöissä on se, ettei Väki, joka jahtaa Kiurua ja hänen piiriään, pääse turvatoimien läpi Kiuruun käsiksi. Kiuru on ainoa, joka muistaa oman piirinsä kesken koetut edelliskesän tapahtumat, sillä muilta hän on poistanut muistot kesään liittyen. Näin on kaikista turvallisinta.

Tämä sarjan toinen osa keskittyy enimmäkseen Kiurun ystävään Bollywoodiin, jonka tarina alkaa Latviasta, jossa hän saa merkillisen kirjeen. Kirjeessä on lentolippu Pohjois-Irlantiin ja kehoitus etsiä Kiuru-niminen tyttö. Bollywoodilla ei ole mitään hajua, kenestä on kyse, mutta koska hänen elämänsä ei tunnu etenevän Latviassa, hän menee lentokentälle. Pohjois-Irlannissa hän saa kuulla, että hänen erikoiset ominaisuutensa ovat osa kykyjoukkoa, jotka yhdessä muodostavat piirin. Kokonainen piiri koostuu aina viidestä eri kyvyn taitavasta ihmisestä, ja yhdessä he ovat voimakkaita. Väki taas on joukko, joka yrittää väkivalloin kerätä itselleen kokonaisia piirejä. Tästä päästäänkin siihen, miksi Bollywood ei muista mitään. Jos kukaan heistä ei tiedä kuuluvansa piiriin, Väki ei voi ottaa heitä kiinni.

Aistienvartija käyttää paljon aikaa siihen, että piiri kootaan jälleen kasaan ja muistot palautetaan. Hetkellisellä muistamattomuudella Kiuru, Bollywood, Dai ja Nelu ovat onnistuneet harhauttamaan Väkeä, mutta pian se on taas heidän kintereillään. Piirillä on myös ongelma: heiltä puuttuu viides jäsen, joka vahvistaisi heidän voimaan. He tietävät, että alkuperäinen viides jäsen menehtyi lapsena ja lapsen kyvyn on varastanut Kiurun lapsuudenaikainen ystävä Samuel, mutta kukaan ei halua tehdä yhteistyötä Samuelin kanssa. Onneksi Nelu on löytänyt päiväkirjan, jossa on paljon tietoa piiristä, voimista ja Väestä, ja sieltä löytyykin apua siihen, miten piiri saadaan täydennettyä.

Väki-sarja alkoi vahvasti ja pidin erityisesti Muistojenlukijan lopussa, jossa Kiuru joutuu poistamaan uusien ystäviensä muistot. Aistienvartija taas tuntuu hakevan itseään. Se ei tarkoita, etteikö kirjan lukeminen olisi ollut miellyttävää: pidin erityisesti Kiurun ja Bollywoodin kouluseikkailuista ja koko Euroopan kattavasta roadtripistä. Kirjan lopussa olin kuitenkin kummastuksen vallassa: mitä hahmot oikein oppivat tässä romaanissa? Kirja alkaa siitä, kun Väki jahtaa heitä, ja loppuu siihen, kun Väki jahtaa heitä edelleen. Sarjan päätösosaan ladataan paljon, ja minulla on olo, ettei kaikkea saada siinä selvitetyksi.

Spekulatiivisen fiktion lukijana olen myös pettynyt siihen, kuinka vähän hahmojen voimia kirjassa hyödynnetään. Mukana on muistojen ja ajatusten lukua, aistien vääristämistä sekä tunteiden ja unien hallintaa. Hahmot ovat suurimman osan ajasta niin stressaantuneita, etteivät he halua käyttää voimiaan. Onhan tämä realistista... mutta kirja tuntuu hukkaavan potentiaaliaan jättämällä yliluonnolliset kyvyt sivuun. 

Ennen kirjan lukemista olin kiinnostunut siitä, että Aistienvartija on tiettävästi ensimmäinen lukemani romaani, jonka päähenkilö on muunsukupuolinen. (Lukuunottamatta David Levithanin Every Dayta, mutta siinä päähenkilön sukupuoli on määrittelemätön spefisistä syistä, kun taas Bollywoodin sukupuoli-identiteetti on todellista totta ja meidän arkielämässämme mahdollista.) Olen ilahtunut, kuinka normaalisti Bollywoodin muunsukupuolisuutta siinä käsitellään. Hän on, eikä siitä tehdä kovin suurta numeroa, mutta samalla tekstissä on hiukan infoa niille lukijoille, jotka eivät ole muunsukupuolisuuteen aiemmin törmänneet. 

Aistienvartija loppuu kuin veitsellä leikaten, ja olenkin kiinnostunut tietämään, miten trilogia saa päätöksensä. Mielestäni siihen liittyy riskejä - seuraavan osan nimi, Unienpunoja, viittaa siihen, että Dai olisi pääosassa. Aistinevartija ei kuitenkaan onnistunut nostamaan Dain pisteitä silmissäni. Mitähän tästä jurottavasti, mustasukkaisuuteen taipuvasta pojasta paljastuukaan?

ELINA ROUHIAINEN: AISTIENVARTIJA
SIVUJA: 411
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 2018
MISTÄ MINULLE: Oma ostos

lauantai 2. helmikuuta 2019

Aino Kallas: Sudenmorsian


Osana Suomen kirjallisuuden opintokokonaisuutta oli kahden opintopisteen essee. Alun perin tarkoitukseni oli tehdä Timo K. Mukan romaanista Maa on syntinen laulu, mutta aivan viime hetkillä päätin vaihtaa romaania. Tajusin, että kirjalistassa on Aino Kallaksen Sudenmorsian, jonka olin jo aiemmin lukenut. Päätin lukea romaanin uudestaan uusin, opinnoissa pidemmälle edennein silmin.

Romaani kertoo Aalosta, Priidik metsävahdin vaimosta, joka eräänä päivänä susijahtia seuratessaan saa sudelta kutsun tulla suolle. Kutsu on voimakas, ja vaikka Aalo aluksi yrittää sitä vastustaa, juhannusyönä hän ottaa kutsun vastaan ja saa ylleen sudenturkin, jonka turvin pääsee kokemaan aivan uudenlaista hekumaa. Ihmissudet ovat kuitenkin nousseet riesaksi Hiidenmaalla, eikä Aalokaan ole turvassa yhteisöstä, joka pitää kaikkea vierasta vaarallisena.

Käsittelin esseessäni romaania 1900-luvun alun modernismin ja uuden naiskuvan näkökulmasta. Vaikka suomalainen modernismi liitetään usein 1950-luvulle, jo vuosisadan alussa, varsinkin 1920-luvulla, oli nähtävissä modernismin merkkejä: romaanit käsittelivät nykyaikaa, uusia keksintöjä ja kaupunkielämää. Tässä suhteessa Sudenmorsian on poikkeus, sillä se sijoittuu 1600-luvun talonpoikaismiljööseen, mutta maalaismiljööstään huolimatta Aalo on luettavissa osaksi 1900-luvun uutta naiskuvaa. 

Aalo ei suostu asettumaan yhteiskunnan muottiin yksipuolisena kilttinä vaimona, vaan hänessä on kaksi puolta, yön villi peto ja päivän kuuliainen puoliso. Hän itse kokee elämänsä hyvänä eikä hänellä ole vaikeuksia sovittaa kahta puoltaan elämäänsä, mutta kyläyhteisö ei pysty hyväksymään Aaloa. Näin Aalo kuvastaa 1900-luvun alun naista, jossa on monta puolta ja joka ei koe puolien olevan toisiaan poissulkevia, mutta joita muiden on vaikea sulattaa. 1900-luvun alussa todelliset naiset kamppailivat esimerkiksi perheen ja ammatin yhdistämisessä - muun muassa Aino Kallas.

Nykylukijasta Aaloa voi olla vaikea pitää erityisen feministisenä hahmona, sillä hänen puolestaan tehdään paljon päätöksiä, ja romaanin lopussa Aalon aviomies vielä päättää, mitä Aalon susimuodolle tapahtuu. Aaloa voi olla vaikea nähdä suoraan uuden naisenkaan näkökulmasta, sillä hän ei tunnu tekevän romaanin aikana yhtään päätöstä itse. Hänet on jo syntymästään saakka merkitty paholaisen merkeillä eli punaisilla hiuksilla ja luomella vasemman rinnan alla, ja suden kutsu suolle kuvataan enemmänkin pakkomielteenä kuin aktiivisena päätöksenä ryhtyä ihmissudeksi. Aalolle ei anneta vaihtoehtoja, vaan hänet on merkitty lankeavaksi ilman hänen omaa päätöstään. Tarkastelinkin tätä esseessäni huolellisesti ja tulin lopulta lopputulokseen, että vaikka Aalo ei itsenäisesti teekään kaikkia elämänsä ratkaisuja, romaani silti kuvastaa sitä, kuinka uusi nainen yrittää saada itselleen vapautta. Aalossa on syntymästään saakka monta puolta ja kun hän päästää kaikki puolet vapaaksi, hän kokee itse olevansa täysi. Romaanin julkaisuajankohta vain on voinut vaikuttaa siihen, kuinka Aalon tarina on kerrottu. Maailma ei kenties ollut silloin valmis lukemaan täydellisen aktiivisesta naishahmosta, vaan Aalon kamppailu piti kertoa toisin.

Sudenmorsian on mielestäni edelleen erittäin mielenkiintoinen teos, enkä päässyt kahdeksan sivun esseessäni edes lähellekään sitä syvyyttä, mistä olisin halunnut romaania tarkastella. Se sisältää lukuisia viittauksia Raamattuun, paikalliseen historiaan ja ihmissusimyyttiin. Teksti vilisee latinankielisiä lainauksia ja jopa sen vanhahtava suomen kieli tarjoaisi mielenkiintoisia tutkimusmahdollisuuksia. En lainkaan ihmettele, että Sudenmorsiamesta on kirjoitettu lukuisia artikkeleita ja väitöskirjoja. Se toimii sekä yhdellä istumalla luettavana kauniskielisenä romaanina, josta voi nauttia hetken ja laittaa sen jälkeen sivuun, mutta kun siihen alkaa paneutua, tekstistä on löydettävissä lukuisia tasoja. 


AINO KALLAS: SUDENMORSIAN. HIIDENMAALAINEN TARINA
SIVUJA: 141
KUSTANTANUT: Otava (minun painokseni)
JULKAISTU: 1928 (minun painokseni 2003)
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Edellinen bloggaukseni Sudenmorsiamesta.

torstai 31. tammikuuta 2019

S. J. Watson: Kun suljen silmäni


Kaverini kehaisi S. J. Watsonin romaania Kun suljen silmäni, ja koska kaipasin jotain vetävää luettavaa joululoman ajaksi, varasin sen kirjastosta. Romaani kertoo Christinestä, jolla on anterogradinen amnesia. Hän on ollut nuorena onnettomuudessa, josta saadun aivovamman seurauksena hän ei kykene muodostamaan uusia muistoja. Joka aamu hän herää vieraasta sängystä vieraan miehen vierestä ja joutuu joka aamu kuulemaan, ettei ole enää 27-vuotias, vaan keski-ikäistynyt nainen, ja vieras mies on hänen pitkäaikainen aviomiehensä. Hän kykenee muistamaan kyseisen päivän tapahtumat, mutta pitkän, syvän unen jälkeen hänen muistonsa ovat taas kadonneet.

Christine saa kuulla, että hän pitää päiväkirjaa pysyäkseen perillä elämästään. Joka aamu hänen lääkärinsä soittaa hänelle ja muistuttaa päiväkirjan olemassaolosta. Pikku hiljaa päiväkirjan avulla alkaa paljastua, ettei kaikki olekaan niin kuin Christinen aviomies väittää.

S. J. Watson on ottanut romaaniinsa käyttöön idean, johon voi törmärä monessa muussakin paikassa. Mieleeni nousee esimerkiksi elokuva Memento (2000), jonka päähenkilö ylläpitää muistiaan muun muassa tatuointien ja valokuven avulla. Myös Christinen koti on täynnä valokuvia, joiden avulla hän kykenee tunnistamaan miehensä, muut läheisensä sekä muita yksityiskohtia elämästään.

Romaanin jännitys syntyy siitä, kun Christinelle alkaa paljastua, mitä päivien aikana todellisuudessa on tapahtunut. Mielestäni tämä on samalla romaanin heikkous, sillä Christinen päiväkirjamerkinnät ovat epäuskottavan pitkiä, vaikka Christine onkin ennen muistinmenetystään ollut romaanikirjailija ja siksi varmasti taipuvainen pitkään muotoon. En pidä uskottavana, että hän ehtisi päivän aikana kirjoittaa kymmeniä sivuja käsin ja vielä lukea joka päivä edelliset merkinnät, joiden määrä kasvaa joka päivä. Lisäksi Christinen muistuttamistekniikka on mielestäni heikko: jos minulla olisi muistinmenetys, pitäisin yllä jämptiä listaa tärkeästä informaatiosta ilman että tieto pitäisi joka kerta poimia pitkän proosatekstin joukosta. Päiväkirjamerkintöjen aikana selviää nimittäin monia suuria asioita, joista olisi hyödyllistä tietää aamulla aina ensimmäisenä eikä vasta sen jälkeen, kun on lukenut sata sivua päiväkirjaa.

Kuten monissa valtavirtaromaaneissa, tässäkin ongelmaksi lopulta muodostuu se, että romaani on rakennettu vain yhden mysteerin varaan, ja jos siitä ei anneta vihjeitä tarpeeksi usein, mielenkiinnon ylläpito voi olla vaikeaa. Christinen elämä on melko tylsää ja toisteista. Se on ymmärrettävää hänen elämäntilanteessaan, mutta romaanin lukeminen oli tämän vuoksi paikoin hyvin pitkästyttävää. Halusin tietää, mitä Christinelle oikeasti on tapahtunut, mutta välillä romaani unohti tämän asian tyystin useiksi kymmeniksi sivuiksi. Minua ei lukijana kiinnostanut Christinen arki, halusin selvittää arvoituksen. 

Toisaalta Kun suljen silmäni onnistuu kuvaamaan aika hyvin sen ahdistuksen, mikä muistinmenetyksessä voi olla. Christine kokee välillä suurta avuttomuutta, sillä hän ei kykene itse huolehtimaan itsestään, ja usein hän epäilee jopa omien päiväkirjamerkintöjensä todenperäisyyttä.

Tätä romaania on ylistetty takakansitekstissä ja internetissä. Minulle tuli olo, että tämä on kuitenkin yhden hetken ilmiö. Kirja on ilmestynyt vuonna 2011 ja suomennettu heti seuraavana vuonna, mutta en olisi millään törmännyt tähän, ellen olisi kuullut siitä kaverilta. Tällaisia kirjoja julkaistaan paljon: valtavia myyntimenestyksiä ja keskustelun herättäjiä ilmestysmiajankohtanaan, mutta nopeasti unohduksiin painuvia, kun seuraava uusi hittikirja nousee pinnalle. Ihan ok kirjahan Kun suljen silmäni on, mutta en usko, että tästä puhutaan paljon tulevaisuudessa.

S. J. WATSON: KUN SULJEN SILMÄNI
ALKUPERÄINEN NIMI:  Before I Go to Sleep
SIVUJA: 380
KUSTANTANUT: Bazar Kustannus
JULKAISTU: 2011 (suom. 2012) 
SUOMENTANUT: Laura Beck
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...