keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Tylycon 2017


Tylycon järjestettiin 8.4.2017 Malmitalolla Helsingissä. Kun tapahtuma julkistettiin, siihen ilmoitti Facebookissa osallistuvansa huima määrä ihmisiä. Lopulta lippuja laitettiin myyntiin huomattavasti vähemmän kuin mitä kiinnostuneita olisi ollut, tilasyistä johtuen, ja liput myytiin loppuun alta aikayksikön. Minäkään en onnistunut saamaan lippua.

Onneksi tapahtuman aulatila oli kuitenkin avoin kaikille. Kun Finncon 2018:n coniteassa tuli puheeksi se, että kuka menee edustamaan tapahtumaa, ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Mukaan matkalle tuli conitean sihteeri Johanna. Yhdessä valikoimme Finnconia järjestävän seuran myytävistä rintanapeista mukaan Potter-henkisimmät, nappasimme seuramme maskotit ja Finncon-esitteet matkaan ja varasimme aamuvarhaiset paikat Onnibussiin. Hyppäsimme 6:35 läheiseltä pysäkiltä bussin kyytiin ja suuntasimme kohti Helsinkiä.

Hississä noin 6.15 aamulla, asianmukaisesti pukeutuneena.
Olimme Helsingissä vähän ennen yhdeksää. Heti bussipysäkillä seuraamme liittyi kaksi naista, jotka myös olivat matkalla tapahtumaan ja halusivat kulkea sinne yhdessä. Kenties paikallisliikenne ei ollut heille tuttua? Ei se kyllä ollut meillekään, mutta etukäteen tehdyn selvityksen avulla päädyimme ilman välikohtauksia Malmitalolle, jossa meitä jo odotti iso rivi lipunvaihdon väkeä. Koska meillä ei ollut lippuja, jotka vaihtaa rannekkeiksi ovella, meidät ohjeistettiin vain suoraan marssimaan sisälle ja hakeutumaan toisen kerroksen seura- ja tapahtumapöytien luo. Huomasimme siellä, ettei pöytiä ollut mitenkään merkitty etukäteen, joten koska olimme ensimmäiset paikalla, valitsimme yksinkertaisesti mielestämme parhaalla paikalla olevan pöydän. Vanhalla rutiinilla pöytä oli kasassa käden käänteessä.

Kuva: Johanna Junnila
Tämä oli minulle ensimmäinen kerta, kun olin jossain conissa pelkästään edustamassa jotakin. Olen kyllä usein ollut seurapöydän takana päivystämässä, mutta kun puhutaan Finnconista, muista isoista coneista tai kirjamessuista, päivystäjiä on niin paljon, että itselle jää vain muutaman tunnin vuoroja, ja muu aika menee conin ohjelmaan tutustuessa. Nyt emme edes voineet osallistua ohjelmaa, ja meitä oli muutenkin paikalla vain kaksi, joten pöydän takana täytyi pysyä tiiviisti.

Aika onneksi sujui oikein mukavasti. Ensinnäkin otimme asiaksemme saada jaettua mahdollisimman paljon uusia, värillisiä esitteitä, joten pidimme kirjaa niiden menekistä. (Yleensä kirjaa pidetään vain myynnistä.) Olin myös ottanut mukaan neuletyöni, korpinkynnen tupahuivin. Minun oli pitänyt saada se valmiiksi coniin mennessä, jotta itse voisin käyttää jo minulla olevaa luihuishuivia ja Johanna olisi saanut lainaan korpinkynsihuivin, mutta kiireistä johtuen huivi oli vielä kesken. Oli kuitenkin tapahtumalle sopivaa neuloa paikan päällä tupahuivia. Aika kului myös mukavasti Pokémonia pelaten, sillä tapahtuman välittömässä läheisyydessä sattui olemaan kolme stoppia.


Yhteen ohjelmanumeroon ehdin osallistua. Kunniavieras Jaana Kapari-Jatan nimikirjoitustilaisuus oli kaikille avoin, joten pidin taukoni päivystyksestä siinä vaiheessa. Yleisesti ottaen pidän nimikirjoitustilaisuuksia vähän hassuina, sillä en osaa suhtautua nimmareihin ihan niin fanittavasti kuin mitä jotkut suhtautuvat (en esimerkiksi ostaisi koskaan nimmaroitua kirjaa netistä, vaikka se olisikin joku hieno ennakkotilausjuttu), mutta ne ovat kuitenkin käteviä tilanteita tavata henkilöitä, joita jostain syystä ihailee. Olin siis ottanut mukaan Kapari-Jatan kirjan Pollomuhku ja posityyhtynen, ja asetuin nimmarointijonoon.

Tilaisuus oli organisoitu hyvin. (Myöhemmin kuulin eräältä järjestäjältä, että järjestely oli täysin spontaani.) Jono ohjattiin erään salin katsomoon istumaan, ja rivi kerrallaan nousimme seisomaan ja asetuimme varsinaiseen nimmarijonoon.


Suunnittelin sanomisen jonottamisen aikana. Ajatuksenani oli kehua Kapari-Jatan Dorian Grayn muotokuvan suomennosta, sillä pidin siitä enemmän kuin hieman vanhemmasta suomennoksesta, mutta kun oli minun vuoroni, sanoinkin sitten kaikkea muuta. Sanoin, että minulla on monia kääntäjätuttuja, jotka arvostavat hänen työtään, ja että kuinka itsekin suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijana arvostan hyvää käännöstyötä. Kuten aina, tällaisen tilaisuuksien jälkeen oloni oli vähän pöljä, mutta pöljempi olo olisi ollut, jos olisin vain ollut tuppisuuna.


Tapahtuma itsessään vaikutti kaikin puolin erittäin hyvin järjetetyltä. Itse pelkäsin kauheaa kaaosta, kun tuhannet Potter-fanit yrittävät viettää hauskaa käytävillä, mutta onneksi kauhukuvani ei toteutunut. Kaikkialla mahtui kulkemaan mukavasti, mutta kaikkialla oli silti aina jonkin verran porukkaa, niin että kunnon con-pöhinä saatiin päälle.

Yksityiskohdat oli mietitty tarkkaan. Koko tila oli koristelty Potter-henkisesti. Tupavärit oli edustettu ja kahvilan leivokset nimetty teeman mukaisesti. Erityisen paljon iloa toi näyttely, joka sattui olemaan sillä alueella, missä pidimme pöytäämme. Se veti kivasti porukkaa, ja saimme itsekin tutustua erilaisiin Potter-tavaroihin, muun muassa maatuskaan, jossa kaikista pienin hahmo oli Kalkaros. Harmittaa, etten muistanut ottaa siitä kuvaa.


Tapahtuma tarjosi kaikkea hauskaa niillekin, joilla ei ollut lippua: näyttelyitä, myyntipöytiä, nimmarointitilaisuuden, tietovisan... Oikeastaan ainoa kritiikki, mitä olen tutuiltani kuullut, on ollut ohjelma. Sitä oli kyllä paljon, mutta kuulemma koville Potter-faneille ne eivät tuoneet kovin paljon uusia näkökulmia. 

Pöydän pitäjänä kaikki sujui rennosti. Ainoa miinus voisi olla se, ettei pöytien pitäjille ollut järjestetty kahvia. Joissain coneissa sellainen nimitäin on. Ymmärrän kuitenkin, ettei uudella, pienellä conilla ole välttämättä resursseja tähän. Kyllä yhden conin ilman kahvia pärjää. :)

Toivoa voi, ettei Tylycon jää yhden conin ihmeeksi, vaan se tehdään joskus uudestaan. Ainakaan Potter-fandom ei ole hiipumassa, vaan pikemminkin se tuntuu elävän uutta innostuksen aikaa uusien elokuvien ja muun materiaalin kautta. Mitä mieltä muuten olette siitä, että Jude Law on kiinnitetty nuoren Dumbledoren rooliin?

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

ALKUPERÄINEN NIMI: We Should All Be Feminists
SIVUJA: 45
KUSTANTANUT: Otava
JULKAISTU: 2014 (suom. 2017) 
SUOMENTANUT: Sari Karhulahti 
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Chimamanda Ngozi Adichie on minulle henkilökohtaisesti uusi tuttavuus, mutta tutustuin häneen sattumalta kevään aikana kirjallisuuden opintojen kautta, kun nykykirjallisuuden kurssilla luimme hänen kirjansa Kotiinpalaajat (Americanah, 2013). Adichie on menestynyt nigerialainen kirjailija, jonka romaanit käsittelevät yhteiskunnallisia asioita, kuten rotua, ihmisoikeuksia ja feminismiä. Hänen esseensä Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on alun perin esitetty puheena TED-tilaisuudessa. Niin sanotut Ted Talkit ovat puheita, joita esitetään TED-konferenseissa, joissa on tarkoitus jakaa erilaisia ideoita hyvin laajalta kentältä. Yksi kenttä, feminismi, oli Adichien aiheena, kun häntä pyydettiin puhumaan sinne. Puheen voi kokonaisuudessaan kuunnella tästä linkistä.

Puhe on muokattu esseemuotoon ja julkaistu kirjana. Kohu kirjasta nousi, kun ilmoitettiin, että se jaetaan kaikille 9.-luokkalaisille keväällä 2017. Lahjoituksen rahoituksessa ovat mukana muun muassa opetus- ja kulttuuriministeriö, Otava, Jyväskylän yliopisto, Tampere-talo ja ajatushautumo Hattu. Kohu tuntui nousevan erityisesti siitä, että termi feministi aiheuttaa edelleen väärinymmärryksiä, eikä hoksata, että feministi tarkoittaa tasa-arvon edistämistä eikä kannustusta miesvihaan.

Lainasin kohutun kirjasen kirjastosta ja istuin alas. Neljänkymmenen viiden sivun lukemiseen ei varmaan mennyt kauemmin kuin mitä Adichiella menee puheen esittämisessä jakamassani linkissä. Kaikin puolin kirja vaikuttaa sellaiselta, johon jokaisen on helppo tarttua. Se ei karkoita luotaan paksuudellaan tai liian pienellä fontillaan. Sen voisi surutta törkätä jokaisen epäileväisen kanssaeläjän käteen sivistystarkoituksessa.

Henkilökohtaisella tasolla kirja ei tarjonnut suuria älynväläyksiä, sillä olin suunnilleen kaikesta samaa mieltä Adichien kanssa. Olen jo vuosia sitten havahtunut arkipäivän seksismiin ja tiedän myös oman arvoni, mutta en kyllä ollut yhtä valistunut vielä 9-luokkalaisena. Siksi olenkin sitä mieltä, että tämän kirjan lukemisesta ei ole kenellekään 9-luokkalaiselle ainakaan mitään haittaa. Jos joku juuri peruskoulun päättävä ymmärtää tämän esseen avulla, mitä on feminismi ja miksi kaikkien pitäisi olla feministejä, lasken sen plussaksi.

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Kiera Cass: Ainoa (Valinta osa 3)

ALKUPERÄINEN NIMI: The One
SIVUJA: 318 (+ näyte seuraavasta kirjasta) 
KUSTANTANUT: Pen & Paper
JULKAISTU: 2014 (suom. 2017) 
SUOMENTANUT: Laura Haavisto 
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Illéan kuningaskunnan prinssin puolisonvalintakilpailu on edennyt vaiheeseen, jossa lukijalle alkaa olla jo täysin selvää, että päähenkilö America on prinssi Maxonin mieleen. Oikeastaan jo kirjasarjan ensimmäisen osan ensimmäisessä luvussa tämä oli täysin selvää. Ainoa, jolle se ei ole ollut selvää, on America, joten tämä sarjan kolman osa kuluu siihen, kun America lopulta saa pohdittua loppuun sen, että rakastaako hän Maxonia vai ei. Tärkeä pohdinta, onhan kyse koko loppuelämäksi solmittavasta liitosta ja samalla sitoutumisesta prinsessan ja tulevaisuudessa kuningattaren ammattiin.

Trilogian pääparin kohtalon ollessa selvää pässinlihaa Ainoan mielenkiintoisimmaksi puoleksi nousee sen poliittinen juoni, joskin hyvin kehnosti toteutettu sellainen. Ehdin jo Goodreadsiin kirjoittaa seuraavan pika-arvostelun: 
"Höttöisenä alkanut trilogia pitää yllä höttöistä otettaan trilogian loppuun saakka, mikä on varsin valitettavaa, sillä jos kirjailija olisi uskaltanut, tarinassa olisi ollut ainesta pureutua hyvinkin yhteiskunnallisiin kysymyksiin."
Tähän ehdin saada Filemon Tursaalta (joka pitää blogia nimeltään Limapeikon kirjablogi) vastauksen: 
"Vähemmän yllättävää, ettei sarja jossa tuntuu olevan kyse lähinnä kolmiodraamasta ja jonka kansissa on keimailevia prinsessoja, ole kovin yhteiskunnallinen :P" 
mihin vielä vastasin: 
"Odotin paljon enemmän keimailua ja prinsessointia, joten kun juoni alkoi mennä yllättävän yhteiskunnalliseksi, aloin toivoa että kirjailijalla olisi ollut kanttia mennä vielä vähän pidemmälle." 
Tähän ajatustenvaihtoon tiivistyykin se, mistä haluan eniten tämän kirjasarjan kohdalla puhua. Odotin hömppää, mutta sainkin pienen ripauksen jotain, mistä olisi saanut kehitettyä varsin mielenkiintoisen trilogian. Odotin kimallemekkoja ja kunnon tosi-TV-draamaa, mutta sainkin päähenkilön, joka ei niin erityisemmin välitä siitä, mitä hänellä on päällään eikä edes jaksa juurikaan draamailla kanssakilpailijoiden kanssa. Tarkemmin ajateltuna juuri kukaan kilpatoveri ei ole mikään keimaileva prinsessa, vaan kaikilla on taustalla tarve selviytyä maailmassa, joka ei anna kovin hyviä eväitä elämään. 

Tuntuu vähän siltä, että Kiera Cass ei osannut päättää, kumpaan suuntaan lähteä kirjasarjassaan. Ehkä sarjaa on markkinoitu niin vaaleanpunaiseen glitteriin kuorrutettuna, että liian syvälle pureutuvat poliittiset juonikuviot on karsittu ankarasti kustanustoimittajan pöydällä pois. Tai sitten Cassilla ei ole ollut suuria taitoja rakentaa tarpeeksi uskottavaa ja syvällistä yhteiskunnallista juonta. Tai ehkä Cassia ei ole niin paljon kiinnostunut. Sen sijaan hän... on halunnut kirjoittaa keskinkertaista ihmissuhdejunnausta?* 

Alusta alken kirjasarjan taustalla on lymyillyt kuningaskunnan epäoikeudenmukainen kastijärjestelmä, joka halutaan murtaa. Joka ikinen siihen liittyvä juonenkäänne vain tuntuu epäuskottavalta, liian helpolta tai liian lapselliselta. Kaikki tärkeät päätökset tehdään tiloissa, joihin päähenkilöllä ei ole pääsyä, joten Cass on taktisesti pystynyt välttelemään yksityiskohtien selittelyn (ja selvittelyn). Välillä jossain aiheessa sentään päästään melko lähelle jotain oikeasti hyvää oivallusta, mutta Cass ei vie sitä tarpeeksi pitkälle, vaan hyppääkin yhtäkkiä taas vatvomaan ihmissuhdeongelmia. Kirjassa annetaan lukuisia suuria paljastuksia, kerrotaan vastarintaliikkeistä ja pohjoisen järjestäytyneistä kapinallisista**, mutta silti America vain haluaa palata kamariinsa pohtimaan sitä, että rakastaako se Maxon häntä nyt oikeasti.

Vaadinko minä nyt liikaa tällaiselta nuortenkirjasarjalta? Ehkä, ehkä en. Nuoret nimittäin eivät ole mitään tyhmiä. Eniten minua turhauttaa se, että näin kirjassa loistavan potentiaalin, mutta sitä ei hyödynnetty. Ajatella, jos kirja olisi kertonut tosi-TV-kilpailusta, mutta sitten kehittänyt tarinaa huomattavasti syvällisemmäksi? Cass tuntui kuitenkin olevan tiukasti jumissa premississään. Aivan sama, mitä kirjassa tapahtuu, valinta-kilpailuun palataan takaisin uskollisesti. Vaikka America ehtii seikkailla hetken aikaa kapinallisten kanssa palatsin ulkopuolella (jolloin mínulla heräsi toivo, että nyt kirja täräyttää!), America silti palaa palatsiin takaisin kiltsti. 

Cass pysyy premississään niin tiukasti, että sarjan seuraavakin osa lypsää siitä ideoita: tarina kertoo siitä, kuinka American ja Maxonin tyttärelle Eadlynille järjestetään oma valinta. Historia toistaa itseään, mistään ei ole opittu mitään. Kastijärjestelmäänkin haikaillaan kuulemma takaisin. Kuulostaa harmittavan ajankohtaiselta.

Saatan silti lukea sen, sillä odota edelleen niitä kohtauksia, joissa mainitaan Swendway-niminen maa, jossa puhutaan virallisena kielenä suomea. Ehkä joku valintaan osallistuvista henkilöistä on sieltä kotoisin.
_______________________________

* Kaiken kukkaraksi pistää pohtimaan, että onko jotenkin epäkirjallisuustieteellistä edes yrittää miettiä, mitä kirjailija on kirjallaan halunnut kertoa. Eikö kirjailija ole kuollut? Toisaalta en kutsuisi tätä blogiarviota millään muotoa tieteelliseksi kirjallisuusanalyysiksi, joten kysymys lienee turha.

** Kuinka olikaan jännä huomata, että pohjoisen kapinalliset ovat järjestäytyneitä ja hyväntahtoisia, ihan mukavia heppuja, vaikkakin vähän vieraan tuntoisia, kun taas etelän kapinalliset ovat väkivaltaisia ja epäjohdonmukaisia sabotoijia? Huomaako kukaan yhteyttä Yhdysvaltojen etelä- ja pohjoisrajojen naapureihin?

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Chris Colfer: Stranger Than Fanfiction

SIVUJA: 295
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: Atom
JULKAISTU: 2017
MISTÄ MINULLE: Oma ostos

Chris Colfer ei kyllä ole lukenut kovin paljon fanifiktiota, jos hän uskaltaa nimittää omaa kirjaa kummallisemmaksi kuin fanifiktio.

Kirjan nimeä on kyllä kiitettävä siitä, että se kiinnittää heti huomion. Se haastaa. Voiko joku olla kummallisempaa kuin fanifiktio?

Chris Colfer on Glee-näyttelijäuransa jälkeen kunnostautunut kirjailijana. Hänen The Land of Stories -fantasiakirjasarjasta on julkaistu viisi osaa, kuudes ja viimeinen ilmestyy tämän vuoden heinäkuussa. Olen lukenut sarjan kaksi ensimmäistä osaa, niiden (aika vanhat) arvostelut voi lukea tästä ja tästä. Noin 8-14-vuotiaille suunnattujen fantasiakirjojen lisäksi Colfer on päättänyt laajentaa nuortenkirjojen puolelle. Nuortenkirjat eivät ole hänelle aivan täysin uusi aluevaltaus, sillä ennen The Land of Stories -kirjoja hän on julkaissut Struck by Lightning -nimisen kirjan, jonka niin ikään arvioin blogissani vuosia sitten. Kenties Colfer on kirjallisuusmaailmassa onnistunut profiloitumaan lastenkirjailijana, sillä hänen uusin kirjansa Stranger Than Fanfiction sisälsi jälkikirjoituksessa pahoittelut siitä, että kirja sisälsi niin paljon kiroilua ja epäkunnioitettavaa käyttäytymistä.

Kirja kertoo kaveriporukasta, jota yhdistää yhteinen fanituksen kohde, kovasti Doctor Whota muistuttava TV-sarja nimeltään Wiz Kids. Teini-ikäiset ovat juuri valmistuneet high schoolista ja he ovat syksyllä aloittamassa jatko-opiskelupaikoissaan, kukin eri koulussa. He ovat huolissaan ystävyytensä pysyvyydestä, joskin he ovat varmoja, että yhteinen fanituksen kohde pitää heidät yhteyksissä vielä collegenkin aikana. Sinetöidäkseen ystävyytensä he tekevät sen, mitä lukuisissa amerikkalaisissa nuortenkirjoissa tehdään: lähdetään road tripille. Hetken mielijohteesta yksi kaveruksista, Topher, kutsuu Wiz Kidsin päätähden Cash Carterin heidän seurakseen, varmana siitä, ettei Carter edes näe koko viestiä. Kaikkien yllätykseksi Cash Carter kuitenkin ilmestyy lähtöaamuna pikkukaupungin lähiöön ja hyppää kaveriporukan auton kyytiin.

Stranger Than Fanfiction on vaikea lukea täysin fiktiivisenä kirjana. Jopa omistuskirjoituksessa Colfer viittaa siihen, että osa kirjan tapahtumista on sattunut hänelle oikeasti. Chris Colfer on minulle tuttu näyttelijä, joten huomasin kirjassa useita yksityiskohtia hänen elämäänsä. esimerkiksi selkeästi päähenkilön asemaan nousevalla Topherilla (huom. lyhenne Christopherista) on erityishoitoa vaatia sisarus, samoin kuin Colferilla. Myös Cash Carter on vaikea olla kuvittelematta minkään muun kuin Colferin näköisenä. Luonteeltaan Colfer on kuitenkin Carterin erottanut itsestään: Carten paljastu todelliseksi Hollywood-ääliöksi, joka marssii road tripille design-nahkasaappaissa ja tukevasti aineissa. Koko ikänsä Wiz Kidsejä fanittanut kaveriporukka joutuu arvioimaan uudelleen sen, kuinka paljon he oikeasti sarjasta pitävätkään.

Chris Colfer on siinä mielessä hyvä kirjoittaja, että hän tietää, missä vaiheessa paljastaa tietoa. Stranger Than Fanfiction on sillä tavalla rento kirja, että sitä lukiessa pystyi luottamaan siihen, että joka luvussa tapahtuu jotain merkittävää, joten kirjaa oli palkitsevaa lukea esimerkiksi illalla väsyneenä pienikin pätkä. Juoni eteni. Kirja pohjustaa hyvin jokaisen road tripille lähtevän henkilön elämäntilanteen ja ongelman, jolle todennäköisesti löytyy ratkaisu automatkan aikana.

Hyvin tasaisessa johdonmukaisuudessa piilee myös kirjan heikkous. Koska joka luvussa odottaa jotain juonen kannalta tärkeää, mikään käänne ei tule yllätyksenä. Jokainen ongelma saa jonkinlaisen päätöksen, ja kirjan lopetus on jotenkin hyvin hollywoodmainen. Jollain tapaa se sopii niin kirjan luonteelle kuin itse fiktiiviselle näyttelijälle Cash Carterillekin - kirja selvästi kritisoi Hollywoodia ja filmibisneksen absurdiutta, Cash Carter selvästi haluaa taistella sitä vastaan, mutta sekä kirja että hahmo ovat jumissa elokuvamaailman kahleissa. Kysymys kuuluukin, tekikö Colfer loppuratkaisun tietoisena tästä näkökulmasta, vai onko hän itse niin syvällä siinä maailmassa, ettei edes huomannut kirjansa kliseitä. Tahdon veikata ensimmäistä vaihtoehtoa.

Mitä siihen fanifiktioon tulee, niin olen kyllä lukenut oudompaa fanifiktiota kuin tämä kirja, enkä edes ole kovin lukenut fanifiktion saralla. Stranger Than Fanfiction on silti ihan kiitettävä nuortenkirja, joka tarjoaa taatusti monille hauskoja hetkiä varsinkin fanielämän osuvasta kuvauksesta. Toivottavasti Colfer kirjoittaa lisää. 
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...