maanantai 26. joulukuuta 2011

Lahjoja!

Vaikka muutama postaus taaksepäin valitinkin kadonneesta joulumielestä, pakkohan se on myöntää että lahjoja on ihan kiva saada. Olin tämän vuoden lahjoihin tyytyväinen, sillä en saanut oikein mitään turhaa. Äiti on vihdoin ehkä oppinut, että on parempi että ostan itse yöpuvut että saan sellaisia mitkä tulevat varmasti käyttöön.



Ostin tämän lahjan itselleni. Olen jo pitkään harmitellut että Jere-sarjakuvia myydään niin huonosti sillä ne ovat aivan loistavia! Mutta tällä viikolla huomasin Akateemisessa kirjakaupassa vinon pinon englanninkielisiä Jerejä, joten oli pakko ostaa. Lähestyvä joulu oli hyvä tekosyy ;)



tinjam- antoi minulle tälläisen. Muistan että olimme joskus joulukuussa keskustassa kun löysin tuon kirjan ja ihastuin siihen välittömästi. Tarkkana joulutonttuna tinjam- taisi huomata ihastukseni kirjaan, ja tällainen sitten löytyikin pukinkontista. Jep, mulla on joku juttu herrasmiesvaatteisiin. Yksi syy miksi tykkään Sherlock Holmeseista on ne vaatteet. Tykkään myös yhdistellä elementtejä herrasmiesmuodista omiin asuihini. Hankin muun muassa jonkin aikaa sitten miesten juhlakengät. H&M:n naistenosastolta tosin... Mutta ainakin ne näyttävät ihan juhlakengiltä.


Peili. Olen ollut huono nainen, sillä sen jälkeen kun muutin nykyiseen huoneeseeni melkein kaksi vuotta sitten, minulla ei ole ollut minkäänlaista peiliä huoneessani. Nyt kuitenkin pyysin sitä joululahjaksi ja kävin itseasissa sen itse ostamassa että varmasti tulee mieluinen. Sen raahaaminen ei ollut kovin mukavaa...


Konvehteja sain perinteisesti aivan liikaa. Nämä kuitenkin haluan mainita, sillä tutustuin näihin ensimmäistä kertaa töissä tänä syksynä, kun joku oli tuonut kahvipöytään, ja tykästyin näihin saman tien. Ehkä se, että on koko ikänsä syönyt suomalaista laatusuklaata joulusta toiseen, Nestlen suklaa tekee mukavan poikkeuksen. Voi Nestle, Nestle, sinua ei kyllä pääse pakoon missään.


Ehkä mielenkiintoisin lahja oli tämä kirjateline tädiltäni. Saa nähdä kuinka käytännölliseksi se osoittautuu. Kokeilin sitä jo tänään ja huomasin että sivunkäännökset ovat aika vaikeita tuon kanssa. Mutta teetä oli mukavampi hörppiä samalla kun kirja oli tukevasti telineessään. Olen muuten lukemassa Veljeni, Leijonamieltä. Huomatkaa myös hieno Route 66 -kirjanmerkki.


Kummeilta tuli lahjaksi tällainen kirja. Olin yllättynyt että vielä 19-vuotiaana sain kummeilta lahjan, mutta se oli positiivinen yllätys! Aihe vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta, raportoin sitten kun olen kirjan saanut luettua.


Hieman musiikkia. Adeleen olen jo aika hyvin ehtinytkin tutustua, mutta halusin silti levyn ettei minun tarvitse aina avata hidasta tietokonettani hänen kuuntelemistaan varten. Tai jotta voin kuunnella häntä autoa ajaessani. Tykkäsin Nightwishin edellisestä levystä, joten minua kiinnosti myös uusikin. Jos pelkäät kauhuelokuvissa esiintyviä demonilapsia, muutama kappale ei saata olla sinun suosikkisi. Monissa kappaleissa oli käytetty lapsikuoroa, joka oli aika välillä hieman horror minunkin makuuni.


Lakanasetti. Tuli tarpeeseen, sillä minulla on noin neljät lakanat eli vaihtelu virkistää!


Nämä lapaset ovat todella lämpimän oloiset. Nyt jos vielä tulisi kovemmat pakkaset!

Kaksi lahjaa vielä odottaa saapumistaan: minun piti tilata uudet puuvärit kun ne olivat kaupasta loppuneet, ja tilasin netistä itselleni Starkid-fanipaidan jonka pitäisi saapua ensi viikolla.

perjantai 23. joulukuuta 2011

Juhlapyhät

Kaikenlaisissa juhlapyhissä on ainakin se hyvä puoli, että internetin ihmeellisessä maailmassa tapahtuu kaikenlaista jännää. Ensimmäisenä huomasin sen aprillipäivänä, jolloin monilla sivustoilla tapahtui kaikenlaista kummallista. Monet ehkä muistavat kuinka väitettiin että irc-galleria oli myyty ruotsalaiselle firmalle, jonka vuoksi paikan nimi oli Irken ja kaikki oli ruotsiksi. Jonain vuona kaikki DeviantARTin profiilikuvakkeet olivat muuttuneet Team Edward ja Team Jacob kuviksi, ja jonain vuona koko DeviantARTin sivustolla juoksenteli erilaisia troll-naamoja ympäriinsä.

Viime aikoina olen huomannut erilaisten juhlapyhien aiheuttavan monenlaisia ilmiöitä internetissä. Google on hyvin tunnettu. Erääseen aikaa jos haki googlesta hakusanoja gay, bi tai lesbian, enterin painon jälkeen ilmestyi sateenkaari. Viime viikolla jos teki haun Let it snow, koko google alkoi sataa lunta. Itsenäisyyspäivänä Googlen etusivu toivotti minulle hyvää itsenäisyyspäivää. Jos kirjoitat googleen: Do a barrel", google tekee jotain hauskaa. Mene vaikka kokeilemaan!

Nyt joulun kunniaksi olen huomannut pari uutta ilmiötä:

  • Google. Jälleen kerran. Menkää sinne ja painelkaa vähän jouluvaloja.
  • YouTube. Katso joku video ja etsi sieltä lumihiutalenappi. Saat koko videon satamaan hiljalleen lunta. Myös videon aikapalkki on lumihiutaleen muotoinen
  • VLC- media player: Ainakin minun VLC- media playerin pikkuiselle oranssille ikonille on ilmestynyt tonttulakki päähän.
Tällaiset pienet jutut saavat ainakin minut hymyilemään. Jotkut tyypit ovat käyttäneet aikaa näidenkin asioiden koodaamiseen, vaikka kukaan ei ole niitä edes pyytänyt.

Kävin muuten katsomassa uuden Sherlock Holmesin. Rakastin soundtrackia,  kuten ensimmäisessäkin osassa.  Ja kuten ensimmäisessäkin osassa, juoni oli jotain käsittämätöntä. Mutta saanpahan ainakin viktoriaanisia kiksejä. Ja ah sitä bromancen määrää.

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Wanted: Christmas Spirit

Olin tänään keskustassa hieman ostoksilla. Kaupoissa soivat joululaulut ja kaikki paikat oli laitettu jouluiseen kuntoon. Ulkona oli räntäinen keli, mutta tämän syksyn perusteella saa olla kiitollinen että ulkona on edes jotain valkoista. Siellä kaupallisen joulun keskellä tajusin, ettei minulla ole lainkaan joulutunnelmaa!

Minulla on ollut tämä ongelma jo pari vuotta. Haluaisin vain hypätä jouluajan yli. Tänä vuonna olen sitten oikeasti miettinyt, miksi minulla ei enää ole joulufiilistä ollenkaan. Voisin aloittaa vaikka siitä, että pienenä, vaikka odotinkin aina joulua lahjojen takia, inhosin sitä että jouluna ei saanut nähdä naapurissa asuvia kavereita koska se muka rikkoi joulurauhan. Sovimme sitten aina kaverien kanssa etukäteen, että näemme pihalla kello kaksi, sen sijaan että menisimme soittamaan ovikelloja.

Vanhempana minulle on sitten aina iskenyt henkinen paha olo joulun aikoihin. Kaikki se tavaran ostaminen ja kaikki ne velvollisuudet mitä joulu tuo mukanaan. Laita jouluvalot, leivo piparit, leivo tortut, osta kinkku, vaihda jouluverhot, osta ja koristele kuusi, tee joulusiivous, pukeudu punaiseen, kuuntele joululauluja, osta lahjat kaikille, tuki posti lähettämällä 100 tutulle postikortit.

Mikä näissä kaikissa mättää?

Jouluvalot: Ne eivät koskaan lähde sitten joulun jälkeen pois sieltä ikkunoista ja pylväiden ympäriltä. Joskus ne poistuvat vasta heinäkuussa. Ilman lunta ne vain masentavat. Valoissa on aina se yksi rikkinäinen lamppu jonka vuoksi on ostettava uudet. Ja joissakin taloissa jouluvalot vain menevät aivan over the top. Onneksi näin kuitenkin käy enimmäkseen vain Amerikassa.


Piparit ja joulutortut: Minusta olisi ihan mukava leipoa huvikseen muutama pellillinen pipareita ja koristella ne nätisti, samoin tehdä yhden taikinan verran oikein hienoja torttuja. Mutta ainakin minun äitini tehtailee niitä satamäärin eikä tehtailu koskaan ole kivaa.

Kinkku: En ole kasvissyöjä, mutta jokin joulukinkussa pistää mietityttämään. Varsinkin kun työpaikan seinälle oli isketty sanomalehden lehtileike joulukinkkupossun puolen vuoden mittaisesta elämästä. Enkä muutenkaan ole punaisen lihan ystävä.

Joulukuusi: Muutama vuosi sitten laskin kuusen iän ja totesin, että se oli minua vanhempi. Kuusi oli kasvunsa aikana kasvatettu niin että siitä tulisi mahdollismman tuuhea. Aito joulukuusi on kallis, se sotkee ja sitä pitää kastella. Jostain syystä minulle tulee todella paha olo kun ajattelen että kuusi on kasvanut minuakin kauemmin vain jotta se saisi olla olohuoneessamme kaksi viikkoa.

Joulusiivous: Miksi vuoden pimeimpään aikaan pitäisi tehdä kauhea urakkasiivous? Varsinkin kun joulu tuo vielä niin paljon kaikkea muuta velvollisuuksia. Työt ja koulut pitää saada hyvään päätökseen ennen joululoman alkamista, niin kuka sitä enää haluaa alkaa mattoja pesemään ja nurkkia jynssäämään? Itse kannatan tasaista siivousta ympäri vuoden niin, ettei suursiivousta tarvitse koskaan tehdä.

Pukeutuminen punaiseen: Okei, tässä ei ole mitään vikaa, myönnän että olen tehnyt niin itsekin. Punainen ei vain sovi kaikille.

Joululaulut: Niitä ei pääse pakoon minnekään! Suomalaiset joululaulut ovat todella masentavia tai tylsän hengellisiä, ruotsalaiset kummalliset ylipirteitä mutta sanat silti surullisia (Hei tonttu-ukot hyppikää, nyt on riemun raikkasin aika! Hetken kestää elämää ja sekin synkkää ja pimeää.) ja amerikkalaiset joululaulut ovat... liian amerikkalaisia. Olen kuitenkin tänä vuonna onnistunut löytämään muutaman hyvän joululaulun, jotka voin lisätä vaikka bloggauksen loppuun.

Joululahjat: Ikuinen ongelma! Ensinnäkin, perheenjäsenille on vaikea hankkia lahjoja sillä en todellakaan tiedä mitä he haluaisivat. En haluaisi ostaam mitään turhaa. Sitten on kavereita, joille haluaisi hankkia lahjan, mutta ei tiedä haluaisiko hän hankkia minulle enkä halua aiheuttaa kiusallista tilannetta jossa minä olen hankkinut lahjan ja hän ei ole. Koskaan ei tiedä, kenelle ostaisi lahjan. Mihin vetää raja lahjallisten ja lahjattomien kavereiden välissä? Entä jos he juttelevat keskenään ja selviää, että olen hankkinut vain toiselle lahjan ja sitten he luulevat että jompi kumpi on mielestäni parempi kaveri? Entä jos olisi joku jolle todella paljon haluaisi hankkia lahjan mutta toinen sanoo ettei aio hankkia lahjoja tänä vuonna rahatilanteen vuoksi?
Tänä vuonna minun on hankittava ensimmäinen lahja kummipojalleni, mutta mitä ostaa 1-vuotiaalle?

Joulukortit: Nyt varmasti ihmiset tuomitsevat minua todella, todella, todella pahasti, mutta sanonpahan sen kuitenkin: mielestäni joulukortit ovat hieman turhia. Niitä tulee jouluna niin paljon, että ne tuntuvat ihan menettävän merkityksensä. Olen muutenkin sellainen ihminen, joka ei kauheasti pidä korteista. Anteeksi, muotoilen toisin: Pidän niistä! Pidän niin paljon että haluan laittaa niitä aina huoneeseeni esille. Mutta yleensä tilanteet joissa saa kortteja, ovat joulu, syntymäpäivät ja erinäiset juhlat kuten lakkiaiset ja rippijuhlat, jolloin kortteja saa niin kamalan paljon, ettei niitä kaikkia mitenkään voi laittaa esille. Silloin niistä tulee vain pinkka kortteja viemässä tilaa eikä tiedä mitä tehdä niille, koska ei niitä raskisi roskiinkaan heittää.

Luulin, että työ ala-asteella saisi minut joulutuulelle. Olenhan joka päivä lasten ympäröimänä. He odottavat joulua todella paljon. Mutta olin väärässä. Vietin töissä valehtelematta kaksi työpäivää purkamassa tekokuusia koska edellinen kouluavustaja oli pakannut ne aivan liian hyvin viime vuonna. Seuraavat kaksi päivää vietin jouluvalojen kanssa. Mikään ei kuvaa sitä turhautumisen tunnetta kun joutuu kokeilemaan jokaista lamppua erikseen ennen kuin löytää sen yhden rikkinäisen ja saa valot vihdoin toimimaan. Tämän melkein viikon projektin jälkeen näen melkein punaista aina kun näe tekokuusia ja jouluvaloja. Tämän lisäksi olen saanut olla selvittämässä pikkujouluista aiheitunutta draamatilannetta ja kuunnellut yhtä ja samaa todella huonoa joululevyä.

Olen oikeasti yrittänyt tänä vuonna! Olen yrittänyt muokata asennettani. Olen luonut Youtubeen jouluisen soittolistan, olen piirtänyt muutaman jouluisen kuvan... Mutta jotenkin joulutunnelmani vain on aivan hukassa. Haluaisin oikeasti että minusta tuntuisi kivalta että joulu on tulossa, mutta minusta ei vain tunnu silti. Olen vain tyytyväinen kunhan ensi viikon viikonloppu on ohi.

Tunnen nimittäin suurta syyllisyyttä. Tuntuu, kuin koko maailma tuomitsee minut sydämettömäksi ihmiseksi kun haluaisin vain skipata joulun kokonaan. Joulunhan pitäisi olla perheen, ystävyyden ja anteeksiannon kulta-aikaa. Joulurauhaa ja rakkautta! Tietenkin, jos se vain pysyisi tuollaisena. Mutta kaikki siinä oheessa tulevat velvollisuudet saavat minut sekoamaan. Kaikista eniten minua kuitenkin ärsyttää joulun kaupallisuus, enkä pääse siitä millään yli.

Jos jollain on neuvoja saada joulumieli takaisin, neuvoja otetaan vastaan? 

Tähän loppuun nyt upotan muutaman lempijoululauluni, jotta saisin edes vähän tunnelmaa.

Jokainen suomalainen varmasti tunnistaa tämän. Tämä saa minut ehkä eniten jouluiselle tunnelmalle. Katson Lumiukon joka joulu ja se on tällä hetkellä ehkä ainoa jouluperinne jonka oikeasti haluan itselläni säilyttää. Mikään ei saa minua muistamaan lapsuuden jouluja paremmin kuin tämä. Muistan, että isä halusi joka joulu aina nauhoittaa tämän, vaikka kukaan ei ikinä katsonut Lumiukkoa muulloin kuin jouluna jolloin se tuli TV:stä.
Nightwishin versio on myös vallan mainio, mutta tästä saan paremmat lapsinostalgiat.


Vaikka mainitsinkin että suomalaiset joululaulut ovat masentavia, tämä tekee poikkeuksen joka vahvistaa säännön. Meinasin aluksi valita Vesa-Matti Loirin version, mutta tulin toiseen tulokseen. Suuri ongelma mielestäni joululauluissa yleensä on se, etteivät ne vaan vastaa musiikkimakuani juuri ollenkaan. Pidän tästä versiosta siksi, että siinä on jotain asennetta. Loirin versio on kyllä oikein mainio myöskin.


Tällaiset joululaulut ovat mainiota! Vanhoja! Kuulin tänään Novalta todella jazzaavan ja vanhahtavan joululaulun ja minua harmittaa, etten muista laulun nimeä saatika esittäjää, sillä olisin halunnut kuulla sen uudestaan. Minulla on muutenkin heikko kohta vanhaan musiikkiin, joten joululaulutkin kuulostavat paljon paremmalta näin.


Tutustuin tähän lauluun yläasteella eräänä jouluaattona kun se sattui tulemaan radiosta. Rakastuin heti sen tunnelmaan, ja vasta myöhemmin sain selville se olevan John Lennonin.

And two songs from my favourite gays. Eli Gleen Kurt ja Blaine ovat ehtineet esittää jo kaksi jouluduettoa, toisen viime vuoden jouluspesiaalissa ja toisen tällä viikolla näkyneessä kolmannen kauden joulujaksossa. Varoitus: ensimmäisenä linkkaamani videon takia päätin vihdoin antaa sarjalle mahdollisuuden ja sen seurauksena jäin koukkuun. Eli, jos sinulla on pieninkin heikkous jonkinlaiseen herrasmiesromanssiin etkä halua seurata Gleetä, en ehkä suosittele katsomaan! :)


Älkää välittäkö espanjankielisistä teksteistä. Virallinen full performance video oli jostain syystä poistettu YouTubesta, joten jouduin etsimään hieman huonolaatuisemman ja peilikuvaksi käännetyn version.


Video on tarkoituksella mustavalkoinen. Uusimmassa jaksossa he kuvasivat jonkinlaisen tribuutin vanhoille jouluspesiaaleille. Mutta Suomihan ei vielä ole edes tuolla päinkään. Miksi Suomi on aina ihan jäljessä :(

Jouluun on nyt alle viikkoa. Myönnän, olen ostanut vasta kaksi lahjaa! Aion ensi viikolla mennä ostamaan kaikki yhden päivän aikana jotta sekin on hoidettu alta pois. Sitten vain selviydyn taas yhdestä joulusta ja toivon että ensi vuonna parempi mieli.

maanantai 12. joulukuuta 2011

Vettä elefanteille

Varoitus! Sisältää spoilereita kirjasta!



Kirja: Vettä elefanteille
Kirjoittanut: Sara Gruen
Sivuja: 366
Julkaistu: 2006

Alkusystä olin kavereiden kanssa viettämässä viikonloppua mökillä. Joku oli vuokrannut aika uuden elokuvan, Vettä elefanteille, joten katsoimme se, ettei raha menisi hukkaan. Elokuvasta oli ihan ok, katsottava, mutta en varmaan koskaan katso sitä uudestaan. Huomasin kuitenkin, että se perustui kirjaan. Päätin tutustua kirjaankin, sillä elokuvasta oli jäänyt sellainen tunne, että kirjana se voisi toimia paljon paremmin.

Tuumasta toimeen ja kirjastoon oikeaa kirjaa etsimään. Tästä kirjasta muodosti niin sanottu työpaikkakirja, joka kulki minulla aina laukussa ja jota luin jos töissä oli hiljainen hetki tai joku muu oli lukemassa työpaikalle tilattua Anna-lehteä ruokailun aikana. Tämän vuoksi lukeminen oli hieman katkonaista, mutta muodostuipahan siitä hauskoja asiayhteyksiä! Muistan ainakin että luin sitä erästä vanhainkotikohtausta kun odotin kutosluokkalaisia ruokailusta jotta voin antaa heille Justin Bieber -piirustuksen. Tai sen kuinka erään ruokailun aikana kirjassa oli monen sivun mittainen seksikohtaus. Miksi muuten aina luen kaikki seksikohtauksen vahingossa julkisilla paikoilla? Oman taivaan raiskauskohtaus tuli luettua bussipysäkillä.

Kirja lupaa tarinan, joka on hullaannuttanut amerikkalaiset ja joka pysyi bestseller-listalla yli 70 viikkoa ja New York Timesin listalla yli 50 viikkoa. Omien kokemusteni mukaan bestseller-kirja on sellainen, jossa on joku hieman tavallisesta jännittävämpi aihe, mutta joka on kirjoitettu helppolukuiseksi, niin että kiireiset ihmiset ehtivät lukea sen muutamassa päivässä läpi, saada kokemuksen jännittävästä tarinasta, suositella sitä kaverilleen ja jatkaa sen jälkeen elämäänsä. Vaikka poikkeuksiakin on, bestsellerit eivät ehkä ole maailman suurimpia tajunnanräjäyttäjiä.

Osuin aika lailla oikeaan. Vettä elefanteille kertoo vanhasta miehestä, joka muistelee vanhainkodissa omaa nuoruuttaan junan päällä liikkuvan sirkuksen töissä 30-luvun lamaisessa Amerikassa. Suurin osa tarinasta sijoittuu 30-luvulle ja päähenkilön Jacob Jankowskin nuoruuteen, mutta välillä palaamme nykyisyyteen, jossa Jacob on kuullut että sirkus on tulossa kaupunkiin ja hän odottaa sukulaisia viemään hänet katsomaan sitä. Kirjan alussa eläinlääkäriksi opiskelevan Jacobin vanhemmat kuolevat auto-onnettomuudessa. Selviää, että perhe on puilla paljailla Jacobin yliopistomaksujen takia. Jacob masentuu ja lähtee kesken loppukokeiden kävelemään kotikaupungistaan. Yöllä hän hyppää junaradalla kulkevaan junaan kyytiin ja huomaa päätyneensä Veljekset Benzinin Loistavaan Suur-Sirkukseen. Junassa hän pääsee monen suosioon koska hän osaa käsitellä eläimiä hyvin. Eläintenkesyttäjän vaimo taas päätyy Jacobin suosioon. Luvassa on siis sirkuselämää, romantiikkaa ja kolmiodraamaa.

Kirjassa on siis hyvin perinteiseksi jo käynyt rakennelma, jossa vanha ihminen muistelee nuoruuttaan. Koska näin elokuvan ensin, en voi olla vertaamatta sitä ja itse kirjaa. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa vanha Jacob on sirkuksessa ja alkaa kertoa tarinaansa työtekijälle joka sattuu tulemaan paikalle. Aluksi luulin, että se oli vain tekaistu kohtaus, mutta kun itse kirja lähestyi loppuaan, Jacob itseasiassa pääsi vierailemaan sirkukseen ja päätyi yhteen asuinvaunuun juttelemaan nuoruusajoistaan työtekijän kanssa. Tällaisesta tavasta tulee tosi vahvasti mieleen Anne Ricen Veren vangit, jossa koko kirjan idea on vampyyri Loui kertomassa elämäntarinaansa toimittajalle.



Monesti minä tunnun valittavan siitä, että elokuva poikkeaa aivan liikaa kirjasta. Tällä kertaa kyllä voin valittaa toisin päin. Tuntui, kuin käsikirjoittajat ja ohjaaja halusivat kuvata jokaikisen sivun kirjasta. Aina kun kirjassa alkoi uusi luku, hetken päästä tunnistin kohtauksen elokuvasta ja tiesin jo mitä tapahtuu. Yleensä kirja antaa paljon enemmän kuin elokuva, mutta nyt melkein pitää sanoa että toisin kävi. Kirjassa ei juurikaan ollut kuvailua (mikä on harmi, sillä 30-luvun sirkuselämä olisi aivan ihanteellinen miljöö kuvattavaksi!) ja monesti keskustelut tuntuivat paperilla tökkivältä. Tai ehkä kyse oli suomentajasta.

Minulla oli kokoajan sellainen olo, että luin paperille kirjoittettua, muokattua elokuvakäsikirjoitusta. Hahmojen ajatukset olivat hyvin pinnallisia, kohtauksen oli kerrottu melko minimalistisesti ja ne vaihtelivat joskus vähän hassusti. Ainoa aika jolloin oikeasti pääsi kunnolla päähenkilön pään sisään, oli hänen vanhainkotiaikansa jolloin hän istui suurimmaksi osaksi ajastaan omassa huoneessaan tai jutteli Rosemary-nimisen hoitajan kanssa. Nämä vanhainkotikohtaukset eivät tosin vieneet juonta eteenpäin, vain olivat pikemminkin kantaanottavia kirjoituksia nykyajan vanhustenhoidosta.

Ehkä hämmentävin hetki ensiksi elokuvan katsoneelle oli se, kuinka kaksi hahmoa oli elokuvassa tiivistetty yhdeksi. Loistava Christopher Waltz (tunnettu Hans Landan roolista Kunniattomista paskiaisista) esitti eläintenkesyttäjää Augustia, mutta hänen rooliinsa oli lisätty myös kirjassa olevan Al-sedän (tirehtöörin tai vastaavan) ominaisuuksia, kun taas itse Al-setä oli hahmona kokonaan jätetty pois. Tietenkin tämän ymmärtää elokuvallisista syistä. Vähemmän hahmoja, helpompi seurata juonta. Mutta minulla ainakin kesti jonkin aikaa selvittää, mikä rooli Augustilla nyt edes kirjassa on. Elokuvassa hänestä oil tehty selkeä tirehtööri ja sirkuksen johtaja.

Sanoisin, että ehkä jos en olisi nähnyt elokuvaa ensin, olisin nauttinut enemmän kirjasta. Jos haluat lukea jotain nopealukuista, ripauksella menneisyyttä ja romantiikkaa, sekä tutustua hienoon ja hieman traagiseen ystävyystarinaan Jacobin ja erään sirkuksessa työskentelevän esiintyjän välillä, lue pois vaan. Ja jo melkein vanhaksi tavaksi muodostuneen tapaan laitan tähän vielä trailerin elokuvasta. Traileri lupaa hieman liikoja, mutta olihan elokuvan miljöö todella kaunista katseltavaa! Ketäpä ei 1900-luvun alun sirkuselämä edes hieman kiehtoisi?



Pieni hauska fakta: Kun varaan kirjastosta kirjoja, joista on tehty elokuva, valitsen yleensä varattavaksi sen teoksen joka on julkaistu ennen elokuvan tekoa, jolloin pääsen lukemaan kirjaa sen alkuperäisillä kansilla. En kauheasti pidä elokuvakansista.

maanantai 5. joulukuuta 2011

Adele

On melkein huvittavaa kuinka paljon tykkään Adelen kappaleista ottaen huomioon etten ole koskaan elämäni aikana kokenut riipaisevaa eroa jonka kautta voisin samaistua kappaleen sanoihin. Mutta jollain tavoin Adele onnistuu tulkitsemaan laulut niin, että voin tuntea sen tunteen jonka hän ehkä on tuntenut laulun sanoja kirjoittaessaan.

Itse tutustuin laulajaan viime keväänä internetin kautta. Muistaakseni silloin yksikään hänen sinkuistaan ei vielä soinut Suomen radiokanavilla. Minulle oli itseasissa yllätys huomata jossain vaiheessa että Rolling In The Deep ja Set Fire To The Rain oikeasti soivat radiossa.

Eilenillalla kuuntelin hänen koko levyn 21 läpi. Sain yhtäkkiä kovan inspiraation piirtää hänet. Sen lisäksi että hänellä on hieno lauluääni, mielestäni hän on myös todella kaunis. Varsinkin silmät ovat todella vangitsevat. Piirsin lyijykynäluonnoksen eilen ja väritin kuvan tänään. Kokeilin ensimmäistä kertaa sellaista tekniikkaa, jossa väritin ensiksi pohjalle Pro Marker -tusseilla ja varjostin ja korostin kohtia puuväreillä. Piirustuksen lomassa kirjoitin  Facebook-statuksekseni "On se Adele hieno nainen."

Jos jollakulla on vangitsevat silmät, niiden vangitseminen paperille on kuitenkin yllättävän haastavaa.

Tänään isoveljeni tuli käymään kotona sunnuntailounaalla. Vähän aikaa keskusteluamme jotain aivan muuta hän yhtäkkiä kysyi miksi Adele on hieno nainen. Isoveljelläni on tapana olla hiljainen facenook-käyttäjä joka stalkkii mitä siellä tapahtuu, muttei itse koskaan kommentoi mitään. Kerroin sitten hänelle eilisillastani jolloin sain yhtäkkiä fanituskohtauksen. Hän kertoi opetelleensa Someone Like Youn ihan vastikään pianolla, joten hän meni soittamaan kappaletta. Jossain vaiheessa liityin mukaan laulamalla ja vedimme koko kappaleen läpi koska satun muistakaan melkein kaikki sanat. Kuva ei kuitenkaan ole niin idyllinen kuin kuvitella saattaisi, sillä en todellakaan osaa laulaa hyvin, joten enimmäkseen lauloin vain hyvin hiljaa xD

Juttelimme sen jälkeen miltähän Adelen exästä mahtaa tuntua. Joka kerta kun hän avaa radion, Adele laulaa heidän erostaan oikein hyvällä levymyyntimenestyksellä.

Uskon että kaikki ovat kuulleet hänen radiosoittonsa, joten ajattelin että voisin jakaa kanssanne muutaman kappaleen jotka eivät ainakaan vielä soi sinkkuina.






Minusta oli hieman surullista huomata että melkein kaikki kommentit YouTubessa hänen kappaleidensa alla olivat hänen painostaan. Joko puolesta tai vastaan, mutta kuitenkin, hänen painostaan.

torstai 24. marraskuuta 2011

The Justin Bieber Experience

En ole mikään kovin suuri Justin Bieber fani. Kun hän tuli julkisuuteen, pidin häntä itseasiassa jopa naurettavana. Mutta pienen henkisen kasvun jälkeen olen todennut, ettei minulle ole oikein mitään syytä tuomita häntä. En vain nyt kauheasti fanityttöile. Olen katsonut monta haastattelua joissa hän vaikuttaa ihan mukavalta jalat maassa -tyypiltä. Hänen musiikissakaan ei periaatteessa ole mitään muuta ongelmaa kuin persoonattomuus. Myönnän että hän on ihan suloinen, mutta koska hän on kaksi vuotta minua nuorempi, minusta olisi ehkä hieman outoa niin sanotusti kuolata hänen peräänsä.

Jostain syystä pidän tästä haastattelusta, vaikka se onkin lyhyt. En suuremmin seuraa hänen suhdettaan Selena Gomeziin, mutta se miten Justin puhuu hänestä on ihan suloista.


Mutta yksi asia hänessä todellakin mättää: Hänen faninsa. En ole varmaan koskaan nähnyt niin pelottavia faneja. Tällä viikolla sain kokea Bieber-feveristä kärsiviä faneja ihka oikeassa luonnossa.

Tarina menee näin: Olen tällä hetkellä työkkärin kautta töissä ala-asteella kouluavustajana. Olen nyt koko syksyn ollut avustamassa erästä villin luokan mainetta ylläpitävää kutosluokkaa matikantunneilla. Koska minulla ei ole auktoriteettia ollenkaan, olen välillä aivan hukassa. Olin valvomassa heidän koettaan, ja koska minulle tuli tylsää, nappasin suttupaperia ja piirsin siihen jotain. Kokeita palauttavan koululaiset huomasivat piirustukseni ja siitä kehittyi jonkinlaista pientä fanitusta, sillä 12-vuotiaiden silmissä saatan näyttää hyvinkin taitavalta.

Heille ilmeisesti jäi mieleen piirustukseni, sillä kun olin seuraavan kerran valvomassa matikkaa, he pohtivat mitähän minä tällä kertaa piirrän. Luokka oli yllättävän hiljainen, joten minulla oli aikaa antaa hieman ajatusten kulkea. Muistin, että yhdellä tytöistä oli joskus päällään Bieber-fanipaita. Sen enempää ajattelematta piirsin hyvin muistilapulle moppipäisen pojan jonka alle kirjoitin muutaman säkeen Babysta. Juuri silloin tytöt huomasivat että piirrän taas jotain. Minä kysäisin, että kuka se heistä olikaan Bieber-fani.

Innostuksesta päätellen kaikki. Kaikki luokan tytöt olivat yhtäkkiä ylhäällä ja katsomassa minun kahden minuutin piirustusta. Lahjoitin piirustuksen fanipaidan omaavalle, mistä tietenkin syntyi hieman kateutta. Sanoin heille, etten minä voi alkaa piirtää kymmentä erilaista piirustusta, jolloin yksi ehdotti, että menisin kopioimaan piirustuksen koulun kopiointikoneella. Olin hieman vastahakoinen, sanoin ettei koulun paperia kannata käyttää tuollaiseen. Siinä samalla minulla kuitenkin kehkeytyi pieni idea: voisin sittenkin piirtää heille jotain.

Tein tyttöjen kanssa sopimuksen. Jos he käyttäytyvät tulevilla tunneilla kunnolla, voin piirtää heille Justin Bieberin ja kopioida sen kotona omalla skannerillani. Diili tuntui miellyttävän tyttöjä, ja se pantiin saman tien täytäntöön.

Kaksi päivää sitten seurasin heidän käytöstään. Olin piirtänyt Bieberin ja maanantai-iltana, mutta vasta keskiviikkona pääsin seuraavan kerran heidän tunneilleen. Olin kyllä vinkannut eräälle toiselle kouluavustajalle diilistämme ja kysyin häneltä olihan luokka ollut kunnolla.

Viimein sitten koitti autuaan ihana matikantunti, jossa oikeasti oli aivan mielettömän rauhallista. Koko luokka oli hiljaa ja kaikki jopa tekivät tehtäviäkin. Ihme oli tapahtunut! Tytöt muistivat hyvin lupauksen ja yksi oikein hymyili leveää pepsodent-hymyä joka kerta kun kohdistin katseeni häneen. Ruokailun jälkeen leiriydyin heidän luokkansa eteen lukemaan kirjaa (Vettä elefanteille) ja kun tytöt palasivat ruokalasta, kysyin heiltä olivatko he mielestään olleet kilttejä. Pidin heille pienen saarnan siitä miten oikeasti on mukavampaa tunnilla jos osataan olla rauhassa, ja kuinka hyvä käytös aina palkitaan tavalla tai toisella. Vetäisin kirjan välistä piirustuksen ja karkasin paikalta, sillä vaikka suomalainen fanityttöily ei ole niin hullua kuin amerikkalainen, olin kuitenkin hyvin kauhuissani siitä, kuinka Suomesta tosiaan löytyy noin kovia faneja.

Valitsin ihan tahallaan mahdollisimman ylisöpöilevän mallikuvan

Itse piirtämiseen en kuluttanut kauheasti aikaa. Katsoin maanantai-iltana Gleetä SubTV:ltä ja aina mainoskatkojen tullen piirsin tuota hieman eteenpäin. Kuin pisteeksi iin päälle, tällä kertaa Gleessä oli vuorossa jakso jossa lauletaan kaksi Justin Bieberin laulua. Muistan, kuinka katsoin jaksoa viime keväänä tietokoneeni ruudulta hieman epäuskoisena. Silloin en kuitenkaan tiennyt, että Gleen suurin trolli (Friday) oli vasta tekemässä tuloaan. Pakko kuitenkin myöntää, että he onnistuivat vetämään molemmat laulut kunnialla kotiin.


Juttelin koulussa tapahtuneesta asiasta kaverini kansa ja mainitsin kuinka hämmentunyt olin tyttöjen fanittamisesta, koska en minä ikinä kuule Bieberin lauluja radiosta. Luulin, että se on enemmänkin amerikkalainen juttu. Vähän niin kuin Martha Steward. Iso juttu jenkeissä, mutta ei niin täällä. Eilen olin kuitenkin ajamassa yliopistolta kotiin, kun radiojuontaja sanoi, että nyt häneltä on toivottu erästä laulua niin paljon, että vaikka sitä ei NRJ:n soittolistoilla ole vielä ollut, se on nyt sinne yleisön pyynnöstä lisätty. Mikäs muu kappale sieltä lähti soimaan kuin Justin Bieberin uusin joulusinkku Mistletoe.

Tänään iltapäivällä kun olin kävelemässä opettajanhuoneeseen, minua vastaan tuli muutama kuutosluokkalainen poika. Kun he olivat kävelleet ohitseni, kuulin heidän sanovan: "Meidän täytyy olla kilttejä että se piirtää meillekin jotain!" En voi uskoa, että ideani toimi! En tiedä kauanko tämä kestää. Voi olla ihan hyvin että ensi viikolla he ovat jo unohtaneet koko asian (tai ainakin unohtaneet lupauksensa) Minä kuitenkin aion muistaa ja muistuttaa heitä että jos he ovat jatkossa kilttejä, ennen joulua on mahdollisuus ehkä saada uusi piirustus. He toivoivat Taylor Lautneria, mutta se jää kyllä nähtäväksi. Ainakin minun versiossani pysyisi paita päällä.

torstai 17. marraskuuta 2011

Sam Tsui

Myönnän, tykkään covereista. Coverit ovat oivia osoittamaan, että monesti itse laulussa ei ole vikaa, vaan se on itse laulajassa. Huomasin tämän ehkä ensimmäistä kertaa kun kuulin The Baseballsin version Rihannan Umberallasta. Coverit ovat myös yksi suurimmista syistä (Klainen lisäksi luonnollisesti) miksi nautin niin paljon Gleen katsomisesta. Coverit tekevät joskus todella ihmeitä huonoille kappaleille, esimerkkinä Rebekka Blackin Fridaylle.

Yksi covereiden mestasri mielestäni on kuitenkin Sam Tsui. Löysin kyseisen herran todella sattumanvaraisesti Spotifyn kautta. Etsin jotain kappaletta kun huomasin että Lady Gaga -haulla löytyi jonkun Sam Tsuin medley. Medleyt ovat aina kiinnostavia, joten kuuntelin sen ja siitä se kaikki sitten alkoikin.



Koska minulla on tapana tykästyä mieslaulajiin jotka laulavat korkealta, potentiaalit tykästyä Sam Tsuin ääneen olivat korkealla jo alusta alkaen. Ehkä kuitenkin käännekohta hänen coveriensa "fanittamiseen" tapahtui kun kuulin kyseisen herran version Britney Spearsin Hold It Against Me'stä. Vaikka tietääkseni yhtään sanaa kappaleesta ei olla muutettu, Tsui onnistuu laulamaan laulun niin, että se muuttuu niin sanotusta likaisesta yön pimeiden tuntien tanssibiisistä kauniiksi rakkauslauluksi. En aluksi meinannut edes tunnistaa laulua!



Monet covereista on tehny Kurt Hugo Schneiderin kanssa yhteistyössä, mutta muutama viikko sitten Tsui perusti oman kanavansa YouTubeen. Innolla seuraten mitä kaikkea sinne ilmestyy.

Edit:

Katsokaa mitä löysin! Sam Tsui oli näköjään vuosi sitten Ellenissä.



Loppuun vielä tällä hetkellä uusin coveri, eli Maroon5:n Moves Like Jagger.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Oma taivas

Varoitus! Teksti sisältää spoilereita kyseisestä kirjasta!

Alkuperäinen nimi: The Lovely Bones
Kirjoittanut: Alice Sebold
Julkaistu: 2002


Joskus aikoja sitten näin Peter Jacksonin ohjaaman elokuvan The Lovely Bonesin trailerin ollessani elokuvissa katsomassa jotain ihan muuta. Traileri sai minut jokseenkin vakuuttuneeksi elokuvasta. En kuitenkaan koskaan mennyt katsomaan sitä. Myöhemmin internetin keskustelupalstoilta löysin löysin kehuja itse elokuvasta ja monet puhuivat myös paljon kirjasta, johon elokuva perustuu. Jossain välissä kuitenkin unohdin koko asian enkä muistanut kirjaa moneen vuoteen.

Syksyn aikana juttelin kaverini kanssa jostain kun mieleeni muistui tämä kirja. Päätin saman tien lainata sen ja vihdoin lukea. En ollut edes tutustunut kirjan takakanteen vaan lainasin sen trailerin perusteella.

Kirja meni suoraan asiaan. Oli ehkä hieman kiusallista lukea raiskauskohtausta bussipysäkillä yläasteteinien läheisyydessä, mutta selvisin ja jatkoin kirjaa eteenpäin. Heti alkumetreillä minua viehätti kerrontatapa. Se ei ollut täysin suoraviivaista mutta en kuitenkaan järkyttävää aikahyppelyä. Tykkäsin siitä, kuinka hahmot tuotiin tarinaan mukaan rauhalliseen tahtiin. Kammoan aina sitä tapaa jolla tarinaan heitetään kymmenen hahmoa muutaman sivun aikana, sillä minun on mahdotonta pysyä silloin heidän perässään ja pitää kokoajan palata taaksepäin tarkistamaan kuka on kukin. Tässä kirjassa ei ainakaan ollut sitä ongelmaa. 

Olen lukenut ennenkin kirjoja, jotka kertovat päähenkilön kuolemasta niin, että päähenkilö jää seuraamaan jälkeenjääneiden läheisten elämää. (Mm. Marjaleena Tiainen: Rakas Mikael) Idea on aina mielenkiintoinen, sillä silloin kyseessä on hieman poikkava kertoja. Mutta toisin kuin Rakkaassa Mikaelissa, Omassa taivaassa päähenkilö Susie pystyy jollain tavalla ottamaan yhteyttä eläviin.

Kirja alkaa hyvin lupaavasti: Murhaa tutkitaan, hahmoja esitellään, todisteita tulee esiin ja todisteita katoaa. Mutta yhtäkkiä huomasin, että kirja meni aika nopeaa tahtia eteenpäin. Kun päähenkilön kuolemasta oli kulunut jo yli vuosi, aloin olla jo ihmeissään: Eikö tarinassa aiotakaan ratkaista kuka tappoi Susien? Tietenkin lukijana minä jo tiesin sen, sillä katsoin tapahtumia Susien silmien kautta, mutta olisin halunnut lukea kuinka Susien perhe tutkii tapausta poliisien kanssa.

Tarina ei kuitenkaan mennyt odotusteni mukaan, vaan aika kulki eteenpäin, ja pian olikin kulunut jo viitisen vuotta itse murhasta. Juonenkäänteet muuttuivat hämmentäviksi enkä oikein enää tiennyt mitä edes odottaa. Tämä vähensi minun mielenkiintoani lukea kirjaa enää eteenpäin, mutta jatkoin kuitenkin sillä enhän minä voin arvostella kirjaa jos en lue sitä loppuun. Viime viikolla sitten olin jumissa pääsykokeissa, joissa en olisi edes halunnut olla, joten sain luettua kirjan loppuun.

Sanoisin, että olin odottanut aivan jotain muuta. Trailerin perusteella odotin kirjaa, jossa joku kuolee ja syyllinen selvitetään ja samalla seurataan perheen selviämistä menetyksestä. Loppujen lopuksi kirja kuitenkin kertoo yli kymmenen vuotta kestävän tarinan siitä, kuinka yhden ihmisen kuolema vaikuttaa jopa niihin ihmisiin jotka eivät edes kunnolla tunne kuollutta, ja kuinka kauan oikeasti kestää selvitä jostain mikä tuntuu ylitsepääsemättömältä. Susien vanhemmat esimerkiksi reagoivat tapaukseen aivan erillä tavalla, ja vasta aivan kirjan lopussa he tuntuivat jollain tapaa hyväksynen tapahtumat.

Lopetus oli ihan kaunis siinä mielessä että Susie pääsi vihdoin niin sanotulle toiselle tasolle taivaassa jonne pääsi sitten kun ei tuntenut enää olevansa niin kiinni paanpäälisessä elämässä, mutta yksi asia minua jäi todella pahasti häiritsemään. (Seuraavaksi pahoja juonipaljastuksia!) Ruth, joka oli ehkä yksi mielenkiintoisimmista hahmoista ja joka uskoi kokoajan Susien olevan jollain tapaa läsnä, joutuu kirjan lopussa jonkinlaiseen auto-onnettomuuteen. Silloin Susielle tapahtuu jotain kummallista ja hän ikään kuin "putoaa pilven reunalta" ja asettuu hetkeksi Ruthin ruumiiseen. (Missään välissä ei kunnolla mainita minne Ruthin henki siksi aikaa menee.) Näin Susie pääsee takaisin elämään maan päälle. Ja mitä hän tekee? Menee harrastamaan seksiä ihastuksensa kanssa! Ihastuksensa, jota on seurannut kaikki ne kymmenisen vuotta. Tämä juonnenkäänne jotenkin tuntui tappavan koko kirjan idean. Susie ei kuitenkaan pysy Ruthin ruumissa kuin noin vuorokauden verran ja Ruth palaa takaisin, mutta jotenkin koko tapahtumasarja oli sen verran kummallinen että jos kirjaa olisi ollut vielä paljonkin jäljellä, en olisi ehkä jatkanut enää lukemista.

Yhteenvetona voisin sanoa, että kirja ei vastannut odotushorisonttiani ja olin siksi aika pettynyt. Monet ovat kuitenkin kehuneet kirjaa, joten jos haluat lukea sen, kannattaa kokeilla! Pettymyksen yksi suurimmista syistä on ehkä Peter Jacksonin tapa ohjata todellisia eeppisyyspläjäyksiä. Vilkaiskaapa nyt tuota traileria!


lauantai 5. marraskuuta 2011

Seikkailu pakkokoehauissa

Olen tällä hetkellä työkkärin kautta kouluavustajana ala-asteella. Sen seuraksena olen saanut kokea byrokratian hampaat muutamaan otteeseen. Aluksi jouduin käymään paperisotaa monenlaisten työtodisten takia, mutta sen jälkeen minua odotti uusi ongelma: syksyn yhteishaut. Systeemi vaati, että minun on haettava jokaikisessä yhteishaussa mitä vuoden aikana järjesteteään, tai muuten työharjoittelustani ei makseta rahaa.

Koska tavoitteenani ei ollut päästä minnekään sillä aion pyrkiä yliopistoon ensi keväänä, perehdyin yhteishakuun vähemmän kuin maitopurkin tuoteselosteeseen. Viimeisenä mahdollisena hakupäivänä tein yhteishaun mahdollismmat suosittuihin aloihin, jotta en joutuisi pääsykokeisiin. Niin kuitenkin kävi, että sain kutsun jokaikiseen paikkaan jonne olin hakenut.

Eilen minun siis piti tehdä mutka Oulaisiin, jonne olin hakenut jotain terveyteen liittyvää alaa. Menin sinne kaverini Helin kanssa, joka oli myös saanut kutsun samoihin pääsykokeisiin. Päivittelimme koko matkan ajan mitä ihmettä tulee tapahtumaan. Meidän olisi pitänyt kirjoittaa jonkinlaiset 4-6 sivun urasuunnitelmat joiden, ja haastattelun, pohjalta tehtäisiin valintaperuste. Meistä kumpikaan ei ollut viitsinyt tehdä portfoliota. Junamme olisi Oulaisissa kaksi tuntia ennen pääsykokeiden alkua, joten ehtisimme oikein hyvin kirjoittaa jotain ylös siinä ajassa.

Matkamme alkoi bussimatkalla, sillä jostain syystä junarata ei ollut käytössä kun vain yhteen suuntaan. Kiitos, VR. Vihannissa vaihdoimme junaan, joka olikin jo varsin nopeasti Oulaisen rautatieasemalla.


Sumuinen aamu Laanaojan varressa. Kuva otettu bussin ikkunasta.

Oulaisissa oli hyvin hiljaista, olihan kello vasta jotain varttia vaille kymmenen. Seikkailimme keskutassa etsien jotain paikkaa jonne pääsisi lämpimään ja istumaan. Kahvilaa, huoltoasemaa... kaikki baarit olivat kiinni. Lopulta löysimme yhden kahvilan, jonka sohvanurkkaan majoitumme kahdeksi tunniksi. Kahvilan tunnelma oli todella kodikas, lattioilla oli räsymatot ja tunnelma oli todellakin kuin pienemmällä paikkakunnalla. Söimme jotain välipalaa samalla kuin kirjoittelimme portfolioitamme. Mitä ihmettä kuitenkaan kirjoittaa portfolioon johon pitää kertoa miksi juuri itse haluaisi paikalle? Kun kirjoittelin sitä, totesin etten todellakaan olisi oikea henkilö sinne. Tavoitteeni ovat pikemminkin yliopiston jollain humanistisella alalla.


Maistoin valkoista haudutettua teetä, mutta en kyllä huomannut siinä oikein mitään eroa verrattuna mustaan pussiteehen. Ehkä makuaistini ei ole tarpeeksi hienostunut?

Minulla oli kokoajan sellainen olo, että olisin koko paikan suurin trolli. Sinne olisi tulossa ihmisiä jotka oikeasti haluavat sisään ja ovat ehkä stressaneet asiaa jonkin verran, mutta minä keksisin paljon hyödyllisempiäkin tapoja käyttää aikaani. Minun portfolio itsestäni oli käsinkirjoitettu A4-ruutupaperi, noin puolitoista sivua tekstiä. Selitin siinä tilanteeni siitä, kuinka minun oli ollut pakko hakea jonnekin. Sen jälkeen kun olimme kysyneet kahvilan ylläpitäjältä reittiohjeita pääsykoepaikalle ja nainen oli toivottanut meille onnea kokeisiin, mielialamme laski oikeasti. Emme viitsineet sanoa naiselle, ettemme todellakaan olleet tosissaan.

Kun nainen oli antanut reittiohjeita, hänen ensimmäinen kysymyksensä oli ollut: "Oletteko autolla liikkeellä?" Tietenkin se jo enteili pahaa. Emme olleet arvanneet, että matka rautatieaseman läheisyydestä itse paikan päälle olisi niin pitkä, varsinkin suhteellisen painavan laukun kanssa. Sumuista metsää, ylä- ja alamäkeä, ja täysin ventovieraita paikkoja. Onneksi minujja (ja vissiin myös Helilläkin) on hyvä suuntavaisto joten emme eksyneet.


Matkan varrella näimme tällaisen liikkeen. Hyvin, sanoisinko, suurellista! Mutta olisiko sittenkin pitänyt viedä tietokone tuonne huoltoon, sillä minulla jos jolla on paljon ATK-huolia.

Kun saavuimme itse oppilaitokseen perille, olin varautunut että minun on osallistuttava hyvin kiusallisdeen haastatteluun jossa paljastuu että olen vain pakkohakija. Onneksi paikalla oleva nainen tiesi tilanteen ja sanoi saman tien että pakkohakijat voivat mennä toimintoon hakemaan todistuslaput paikallaolostaan.

Eli, raahauduin toiselle paikkakunnalle yhden A5-paperin takia. Naurettavaa.

Tämä systeemihän on aivan mätä, sillä olen joutunut näkemään aivan hirveästi vaivaa sen eteen että saan käydä töissä ja tienata todella huonoa palkkaa. Jos olisin laiska, olisin voinut viettää koko välivuoteni vain kotona istuen ja kehittäen piirustustaitojani. Koska asun vielä vanhempieni luona, taloudellinen tilanne olisi tämän vaihtoehdon sallinut. Mutta sen sijaa päätin keksiä istelleni syyn herätä aamuisin. Yhteiskunta kuitenkin haluaa tehdä sen minulla mahdollisimman vaikeaksi.

Ja palatakseni takaisin itse seikkailuun Oulaisissa, voin todeta ettei matka todellakaan ollut vielä lopussa. Kun pääsimme juna-asemalle, virkailija myi meille todella kummalliset liput jotka kulkivat Ylivieskan kautta. VR kuitenkin onnistui pilaamaan hommat myöhästelevien junien takia. Toisaalta, milloin VR:n junat eivät olisi myöhässä? Junamme Oulaisista Ylivieskaan oli yli puoli tuntia myöhässä. Ylivieskassa meillä olisi ollut puoli tuntia aikaa vaihtaa toiseen junaan joka olisi mennyt Vihantiin asti, mutta... aivan, ehkä laskitkin oikein. Olimme yli puoli tuntia jäljessä aikataulusta. Kun saavuimme Ylivieskaan, kysyimme konnarilta miltä raiteelta seuraava junamme lähtee. Konnari vilkaisi taaksemme ja totesi: "No tuollahan se menee."

Katsoimme kuinka junamme oli lähtenyt liikkeelle noin kaksi minuuttia sitten.

Menimme Ylivieskan rautatieasemalle valittamaan siitä miten meille oli käynyt. Virkailija ei tuntunut ollenkaan ymmärtävän tilannetta. Hän tuntui melkein olevan meille vihainen kun olimme ostaneet niin huonot liput. Puolen tunnin vaihtoaikahan ei yleensä ole tarpeeksi, laiturilta toiselle hyppimiseen menee paljon enemmän aikaa. Virkailijan mielestä oli meidän vika että olimme myöhästyneet junasta, vaikka todellisuudessa syypää taitaa olla joku ratatyö Oulun ja Vihannin välissä, koska joku siellä junia myöhästyttää.

Virkailija kuitenkin sanoi, että todennäköisesti voisimme jatkaa seuraavalla junalla matkaa tuolla samalla vanhalla lipulla. Meillä oli siis noin puolitoista tuntia aikaa tapettavana Ylivieskassa. Ylivieska on ehkä rahtusen tutumpi kuin Oulainen, sillä mummulani sijaitsee siellä. Se on kuitenkin ollut maatila, joten keskustaa en tunne juuri yhtään. Lähdimme Helin kanssa seikkailemaan mutta emme edes päätyneet kauas kun törmäsimme Koti Pizzaan. Ruoka-aika!


Kuin mikäkin turisti konsanaan, retkillä syödään aina epäterveellisesti ja koetaan uusia makuelämyksiä. Niinpä maistoin Burger Pizzaa. Se oli ihan hyvää, mutta cheddar-juustoa oli loppujen lopuksi hieman liian paljon. Salaatti pizzan päällä toimii mainisti.

Vihdoin pääsimme kotiin vievään junaan (joka sekin oli noin kummenen minuuttia myöhässä). Junamatkalla kotiin nukuimme väsyneinä kummallisesta päiväreissusta, juttelimme DeviantART taiteilijoista, piirsimme itsekin ja valitimme tilanteesta. Koko matkan ajan olimme myös pohtineet koko reissun hyviä ja huonoja puolia:

Hyviä:
  • Jotain vaihtelua elämään.
  • Pääsee vähän tutustumaan paikkakuntiin joissa ei ole ennen käynyt.
  • Kelan pitäisi maksaa meille palkka tästä päivästä vaikka emme olleet töissä.
  • Pizza oli hyvää.
  • Helin äiti antoi suklaata joka oli myöskin hyvää.
  • Ainakin jotain kirjoitettavaa blogiin.
  • Plus ihan omana hyvänä puolena voin mainita sen, että vaikka olen Helin kanssa pyörinyt samoissa piireissä kohta jo nelisen vuotta, taisi olla ensimmäinen kerta kun oikeasti vietimme aikaa kahdestaan. :)
Huonoja:
  • Täydellistä ajanhukkaa
  • Todella ikävä kävelymatka
  • VR:n myöhästelevät junat
  • Valtion rahojen tuhlausta
  • Saatoimme oikeasti estää jonkun toisen sisäänpääsyn
  • Koulussa jossa toimimme avustajina olisi ollut erään opettajan 50-vuotis pippalot opettajanhuoneessa ja ne jäivät nyt meiltä väliin.
Perille vielä kävelin bussipysäkille josta pääsin melkein kotiovelle asti. Olin kotona noin kuudelta. Melkein yhdeksän tunnin reissun tarkoituksena oli saada yksi paperilappu, jonka voin näyttää Kelalle jos he alkavat kysellä kuulumisiani.

Kiitos, byrokratia!

Loppuun vielä kuva hienosta kellosta joka oli Koti Pizzan seinällä.


    maanantai 24. lokakuuta 2011

    Nälkäpeli-trilogia

     Varoitus! Sisältää hieman juonipaljastuksia Suzanne Collinsin Nälkäpeli-sarjasta!

    Kaikki tuntuivat puhuvan siitä. Näin siitä viittauksia aina kun menin nettiin. Muutama kaverini oli jo lukenut sen ja kuulin että siitä on tekeillä elokuva. Olin nähnyt itse kirjoja muutaman kerran kirjastossa. Mutta sitten kun näin joidenkin vertailevat Pottereita ja tätä sarjaa toisiinsa, minun oli aivan pakko ottaa selvää mistä nyt on oikein kyse.

    Hieman yli kuukausi sitten lainasin kirjastosta Nälkäpeli-sarjan ensimmäisen osan, nimeltään Nälkäpeli. Kirjoitinkin siitä jo jotain ajatuksia entiseen blogiini, vertaillen enimmäkseen päähenkilöä Katnista Twilight-sarjan Bellaan. Syy tähän vertailuun tuli tietenkin siitä, että itse kirjasarja on saanut paljon kehuja Stephenie Meyeriltä. Siksi en voinut sille mitään, että sarjaa lukiessani vertasin sitä kokoajan Stephenie Meyerin kirjoihin ja hänen surullisenkuuluisaan kirjoitustyyliinsä.

    Ilokseni voin ilmoittaa, että totesin Nälkäpelin olevan hieman parempi kuin Twilight-saaga. Kutakuinkin itsenäinen päähenkilö auttoi paljon asiaa, vaikken Katniksesta paikoitellen pitänyt, mutta kirjoissa oli paljon muutakin mitä Twilightista jäi puuttumaan. Suurinpana syynä tietenkin syy-seuraus -suhteet.


    Ensimmäinen kirja nappasi heti mukaansa. Valehtelematta voin sanoa, etten ole pitkään aikaan lukenut kirjaa, joka olisi niin hyvin koukuttanut jo ensimmäisestä luvusta lähtien. Teksti oli helppolukuista eivätkä luvut olleet liian pitkiä, joten sivu toisensa jälkeen kääntyi todella nopeasti. Muutenkin, kirjojen alut yleensä menevät nopeasti sillä kaikki on uutta ja haluaa tietää lisää. Ennen kuin huomasinkaan, olin jo lukenut noin kolmasosan.

    Itse juoni on hyvin yksinkertainen: Katniss joutuu mukaan Nälkäpeliin, johon osallistuu 23 muuta nuorta. Pelin ainoa idea on, että pelaajien täytyy tappaa toisensa ja viimeiseksi elossa oleva on voittaja. Kaikessa yksinkertaisuudessa peli kuitenkin aiheutti minussa todella paljon ajatuksia. Jos vain yksi voi jäädä henkiin, miksi pelaata liittoutuivat keskenään? Miksi auttaa toista selviämään jostain tilanteesta, kun tietää että toisen on kuoltava jokatapauksessa jos haluaa itse voittaa?

    Koko kirja oli myös täynnä piilotettua yhteiskuntakritiikkiä. Nälkäpeli kertoo yhteiskunnasta, jossa yksi diktaattorivalta pitää koko kansaa kurissa ja muistuttaa tällä julmalla pelillään kuinka kansa ei mahda mitään hallitsijalle. Vaikka kirjan pystyy ihan hyvin lukemaan vain jännittävänä seikkailuna, rivien välistä saattoi lukea (joko kirjailijan vahingossa tai tarkoituksella sinne laittamaa) kritiikkiä nykyhteiskunnasta. Minä ainakin itse tulkitsin Capitolin, eli etuoikeutettujen ihmisten asuinkaupungin, vertauksena länsimaihin, kun taas Vyöhykkeen 12, eli vyöhykkeen jossa Katniss asui, vertauksena kehitysmaihin. Vyöhykkeen 12 asukkaat taistelivat jokapäiväisestä ruoasta sillä aikaa kun Capitolin asukkaiden päivän suurin ongelma oli se, että viinirypäleet olivat loppu lähikaupasta. Capitolilaiset eivät myöskään tajunneet kuinka naurettavilta vaikuttivat vyöhykkeiden silmissä.

    Kaiken kaikkiaan, sanoisin että ensimmäinen osa oli todella jännittävä kertomus. Sitä lukiessa kohtasin saman ongelman minkä kanssa kamppailen aina jotain hyvää lukiessa: haluaisi tietää mitä tapahtuu seuraavaksi, mutta pelkää lukea koska sitten kirja loppuu. Luin kirjan kaikenkaikkiaan kolmessa päivässä mikä on minun kiireiselle aikataululleni nykyään todella lyhyt kirjanlukuaika. (Voi niitä yläasteaikoja jolloin luin helposti kolme kirjaa viikossa.) Kirjan loppuratkaisu sai sitäpaitsi haluamaan jatkoa.


    Onneksi jatkoa todellakin oli tiedossa. Ei nyt ehkä ole kauhean yllättävää, että Katniss selvisi keinolla jos toisella Nälkäpelistä kotiin. Mutta ei siinä kaikki. Katniss on nimittäin onnistunut suututtamaan Capitolin ja sen presidentin Snow'n. Toinen kirja keskittyykin siihen, kuinka Snow on pidettävä tyytyväisenä, ja kun siinä ei oikein onnistuta, Snow keksii jotain hauskaa kaikkien Nälkäpelin joskus voittaneiden kesken.

    Kuten kaverini Nalle sanoikin minulle kun juttelimme kirjasta messengerissä, tämä on selkeästi trilogian keskimmäinen osa. Osa, joka täyttää aukot edellisestä kirjasta ja valmistelee seuraavaan. Ensimmäisessä kirjassa oli hyvin selkeä rakenne ja selkeä päämäärä, mutta tässä kirjassa se tuntui puuttuvan kokonaan. Ensimmäinen puolisko oli edellisen osan spekulointia, jonka jälkeen alkoi vasta itse action. Action taas tuntui loppuvan kuin seinään, sillä jännittävän loppukohtauksen jälkeen kirjassa oli enää vain muutama sivu jossa nopeasti vain selitettiin muutama asia.

    Selkeä cliff hanger, jotta lukija tarttuisi vielä viimeiseen osaan.


    Jotenkin minulle tuli tätä kirjaa lukiessa sellainen olo, että kirjailija yritti tavoitella suurta ja eeppistä kansakunnan taistelua, mutta epäonnistui siinä aika monellakin saralla. Ensinnäkin, kirjat ovat selkeitä nuortenkirjoja, joihin on tungettu vähän liikaa seurusteludraamaa ja vähän liian vähän sanoja, jotta puitteet eeppiseen sotakertomukseen täyttyisivät. Toiseksi, Katniksen asenne koko sotaan Capitolia vastaan aiheutti sen, ettei itseäni ainakaan lopulta kiinnostanut kovin paljon, kuinka koko tarinassa käy. Vaikka nykyaikana yritetään päästä eroon tietynlaisesta täydellisestä sankarihahmosta, antisankarikaan ei aina ole paras vaihtoehto. En edes tiedä, voiko Katnista kutsua antisankariksi. Viimeisessä kirjassa hän on muuttunut lähes taistelutahdottomaksi heikoksi tytöksi joka mieluiten vain käpertyy nurkkaan piiloon toivoen, ettei kukaan löydä häntä. Moneen otteeseen olisi tehnyt mieli tarttua tyttöä olkapäistä ja ravistaa häntä. Ymmärrän, että ihmiset käyttäytyvät joskus hyvin säälittävästi, mutta ei sellaista jaksa lukea koko kirjan ajan.

    Tietenkin Katniss ryhdistyi aina aika-ajoin. Mutta valitettavasti hän joutui sen seurauksena aina johonkin vaaratilanteeseen, joka päättyi tajunnan menettämiseen ja sairaalassa heräämiseen. (Tämä temppu tuntuu olevan kirjailijoilla joskus liian yleistä. Tietenkin on helppoa laittaa hahmo tajuttomaksi ja tehdä aikahyppy jonka jälkeen selitetään asiat, kuin oikeasti kertoa mitä tapahtuu.)

    Verrattuna ensimmäiseen osaan, tämän lukemiseen meni yli viikko. Kirja ei kannustanut itse jatkamaan eteenpäin, vaan jouduin aina pakottamaan itseni avaamaan se siitä kohdasta johon viimeksi jäin. Tietenkin siinä oli omat hienot hetkensä, mutta yleisesti ottaen minulle jäi vähän nihkeä olo koko päätösosasta. Vaikka sanoinkin, että toinen osa oli selkeä toinen osa, oli se kuitenkin päätösosaa parempi.

    Luin kirjan loppuun eräänä yönä vaikka minun olisi pitänyt jo olla nukkumassa. Loppuratkaisu oli minusta hieman sekava ja siitä saattoi huomata kuinka fanit olivat painostaneet kirjailijaa tiettyyn suuntaan. Lopussa oli tietenkin muutama varsin yllättävä käänne, mutta itse olisin tehnyt monta asiaa toisin. Ottean huomioon kuinka suureksi tarinaksi sarja tuntui pyrkivän, muutamat viimeiset luvut tekivät todella mahalaskun.
    Kaiken kaikkiaan, yhteenvetona voisin sanoa, että jos haluat lukea jotain hyvin jännittävää, lue Nälkäpeli ihmeessä. Mutta vaikka kuinka tekisikin mieli tarttua toiseen osaa, suosittelen pikemminkin juonipaljastusten lukemisen netistä. Kirjat olivat kuitenkin ihan luettavia, joten jos kestät sen ettei ensimmäisen hyvän osan jälkeen ole enää parempaa tiedossa, voit kyllä aivan hyvin lukea jatko-osatkin. Varsinkin, jos olet vielä yläasteikäinen. Itse 19-vuotiaana koin monta kertaa olevani jo hieman liian vanha tälle sarjalle.

    En kuitenkaan kadu että luin ne. Harvoin minä kadun minkään lukemista. Mielestäni lukeminen on aina hyväksi. (Kyllä, vaikka se olisikin Twilight. Silloin kuitenkin kannatan hyvin kriittistä lukemista.) Nyt kun olen tähänkin sarjaan tutustunut, tiedän mistä puhutaan kun näen Nälkäpeliin liittyviä vitsejä. Mutta samalla saatan ihmetellä ihailevia tekstejä/kuvia nähdessäni: Lukivatko he oikeasti saman sarjan?

    Loppuun vielä Luke Conardin, Joey Graceffan ja Whitney Milamin Britney Spears parodia Nälkäpelistä.

    torstai 20. lokakuuta 2011

    Klaine plus Owl City on yhtä kuin yliannostus sokeria



    Löysin tämän videon juuri Tumblrista ja ajattelin jakaa sen kanssanne. Yleensä tämänkaltaiset videot ovat melko huonoja, mutta tämä oli sen verran suloinen että sai minut hymyilemään varmasti todella hölmön näköisesti. Erityisesti pidin siitä, kuinka videon tekijä oli käyttänyt aina yhtä ihanaa Owl Cityä taustamusiikkina.

    Syysloma alkaa kohta ja voisinkin lupailla että kirjoittelen ylös joitain ajatuksia Nälkäpelistä. Olen myös katsonut elämäni ensimmäistä kertaa Skinssiä, joten minulla olisi siitäkin jokunen sana sanottavana,

    lauantai 15. lokakuuta 2011

    Jokilaakso

    Olin noin kuukausi sitten käymässä lapissa, josta äitini suku on lähtöisin. Tätini asuu joen rannalla, joten jossain välissä hiippailin ulos ja otin muutaman luontokuvan kännykän kameralla.





    tiistai 11. lokakuuta 2011

    Boy Meets Boy

    Tekstissä saattaa olla pieniä juonipaljastuksia, vaikka yritin pitää ne vähäisinä!


    Kirjoittanut: David Levithan
    Kieli: Englanti
    Sivuja: 185
    Julkaistu: 2003
    Kustantanut: Knopf Books for Young Readers

    Näin kaverini lukeman kyseistä kirjaa töissä ja pyysin katsoa sen takakannen. Kiinnostuin kirjasta sen verran, että pyysin sitä lainaan.

    Kirja kertoo Paulista joka on high schoolin sophomore (tokaluokkalainen) ja avoimesti homo. Hän elää suhteellisen suvaitsevaisessa nimeltämainitsemattomassa amerikkalaisessa kaupungissa ja käy aivan tavallista koulua.

    Aluksi kirja ei herättänyt minussa kovin suuria tunteita. Olihan se vain alle 200 sivua pitkä (laskeskelin, että suomennettu voisi ehkä olla noin 220-230 sivuinen kirjanen) joten en odottanut että se osaisi mennä hahmoihin tarpeeksi syvälle. Kirja kertoo Paulin arkipäiväisestä elämästä, johon kuuluu kuitenkin varsin värikkäitä persoonia. On hänen paras kaverinsa Joni, joka ei ehkä enää ole hänen paras kaverinsa ja joka tuntuu pelkäävän sinkkuutta niin paljon että on valmis ottamaan melkein kenet tahansa kun on eronnut entisestään. On Infinite Darlene, jopa koulun muiden drag queenien mielestä yliampuva tapaus. On exä. On Tony, jonka kiihkouskovaiset vanhemmat yrittävät käännyttää lastaan heteroksi ja antavat Tonyn hengata ystäviensä kanssa vain koska he luulevat heidän pitävän Raamattupiiriä. Ja Noah, koulun uusi oppilas.

    Osittain kirjan juoni oli varsin ennalta-arvattava high school draama. Uusi oppilas kiinnittää kaikkien huomion, erityisesti päähenkilön. Siinä sitten seurustellaan, erotaan, draamaillaan, selvitetään ongelmia ja yritetään saada Tony kotivankilastaan vapauteen.

    Kaiken tuon ennalta-arvattavuuden lisäksi kirjassa oli paljon hyviä juttuja, joita en usein nuortenkirjoissa näe. Minusta oli todella virkistävää lukea tarina, jossa ei joka viikonloppu ryypätty. Nuortenkirjallisuuskokemukseni on kuitenkin pääsääntöisesti suomalaista, joten en osaa sanoa oliko tämä kirja englanninkielisessäkin kirjallisuudessa poikkeus. Tietenkin amerikkalainen siveellisyys tunki jonkin verran läpi. Joskus toivoisin sitä olevan vähän myös suomalaisessa, nimimerkillä Häräntappoaseen lukenut ja sen kiroilusta ja sekstaamisesta erittäin vähän nauttinut. Virkistävää oli myöskin se, että päähenkilö oli homo. Sitä ei millään tavalla korostettu, minusta hän vaikutti aivan tavalliselta ihmiseltä. Harvoin kuitenkin pääsee lukemaan (julkaistua) tarinaa jossa päähenkilö edustaa seksuaalivähemmistöä. Tähän väliin voisin myös sanoa sen, että oli mukavaa lukea niin sanottu slash tarina joka ei ollut fanityttöjen kirjoittama boy love fantasia.

    Pääsääntöisesti kirja kertoi Paulin ja Noahin tarinan kaikkia kliseitä välttäen. Kirjan wikipediasivulla kirjailija Levithan sanookin, että yritti välttää tarinassa mahdollisimman paljon kliseitä. Mutta vaikka tarina keskittyikin Pauliin ja Noahiin, eniten minua ehkä kuitenkin kosketti Tonyn tarina. Tony kertoi minusta ehkä turhan usein vaietun tarinan lapsesta, jonka vanhemmat rakastavat lastaan niin paljon, etteivät anna lapsen olla oma itsensä. Tässä tapauksessa vanhemmat uskoivat Tonyn tosissaan joutuvan helvettiin jos hän aikoo jatkaa elämäänsä homoseksuaalina. Joidenkin korvaan se saattaa kuulostaa ihan naurettavalta, mutta kannattaa aina muistaa että tuollaisia ihmisiä oikeasti on. Eikä vain Amerikassa. Vaikka en itse ole täsmälleen samassa elämäntilanteessa kuin Tony, hän oli kuitenkin hahmo johon pystyin kirjassa eniten samaistumaan.

    Kirjan alkupuheessa käy ilmi, että tarina on alunperin kirjoitettu ystävänpäivätarinaksi kirjailijan ystäville. Vaikka tarina käy välillä hyvinkin angstin puolella, lupaus ystävänpäivätarinasta jaksoi jatkaa eteenpäin. Sillä eihän ystävänpäivätarina voi päättyä huonosti!

    Jos jollain keinolla onnistut hankkimaan kirjan käsiisi, suosittelen lukemaan. Tämä kappale on ostettu ihan Suomesta, mutta nopealla kirjastohaulla ainakaan Oulun kirjastosta ei löytynyt kappaleita.

    Ps. Tänään muuten vietetään National Coming Out Day'ta! Vaikka kirjassa ei ole yhtään eeppistä kaapista ulos astumis kohtausta, sivuaa se aihetta kuitenkin tarpeeksi läheltä.

    perjantai 7. lokakuuta 2011

    Hei! :)

    Uuden blogipalvelun kunniaksi voisin kertoa muutaman faktan itsestäni, aivan kuin olisin uusi bloggaaja.

    1. Olen 19-vuotias, syntynyt vuonna 1992. Minua pelottaa noin puolen vuoden päästä olevat syntymäpäiväni jolloin ikäni alkaa kakkosella!

    2. Ennen vihasin syksyä, mutta jostain syystä olen tänä vuonna tykännyt siitä. Mitä "huonompi" sää, sitä innostuneempi olen.

    3. Kirjoitan oikealla kädellä, mutta olen huomannut että teen todella monia juttuja myös vasemmalla. Esimerkiksi piirtäessä tai käsitöitä tehdessä moni asia hoituu paremmin vasemmalla, ja liikunnanopettaja aina valitti kun pelasin tennistä "väärällä" kädellä.

    4. Minulla ei ole hajuakaan tulevaisuudesta. Minulla on töitä joulukuuhun asti, mutta... mitä sitten?

    5. Olen vapaa-ajallani varsinainen no-life. Kun avaan tietokoneen, se pysyy päällä siihen saakka että menen nukkumaan. En kuitenkaan usko että olisin todellinen tietokonenörtti, sillä minulla on aina koneen kanssa sellaisia ongelmia joita en osaa ilman apua korjata...

    6. Tumblr on koukuttava paikka.

    7. En lukenut pienenä juurikaan lastenkirjoja. Muistan, etten edes ollut mikää lukutoukka ekaluokalla, vaikka opinkin lukemaan jo ennen koulun alkua. Innostuin lukemisesta 9-vuotiaana kun avasin ensimmäisen Potterin.

    8. Sen sijaa lastenelokuvia katsoin hyvinkin ahkerasti. Ja katson edelleenkin.

    9. Saatan olla joskus todella suorasanainen ja piikikäs, mutta todellisuudessa olen todella arka ja sosiaalisesti awkward.

    10. Pidän blogia koska aina kun olen keksinyt jotain ajatuksiaherättävää, en osaa olla hiljaa.
    Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...