torstai 24. marraskuuta 2011

The Justin Bieber Experience

En ole mikään kovin suuri Justin Bieber fani. Kun hän tuli julkisuuteen, pidin häntä itseasiassa jopa naurettavana. Mutta pienen henkisen kasvun jälkeen olen todennut, ettei minulle ole oikein mitään syytä tuomita häntä. En vain nyt kauheasti fanityttöile. Olen katsonut monta haastattelua joissa hän vaikuttaa ihan mukavalta jalat maassa -tyypiltä. Hänen musiikissakaan ei periaatteessa ole mitään muuta ongelmaa kuin persoonattomuus. Myönnän että hän on ihan suloinen, mutta koska hän on kaksi vuotta minua nuorempi, minusta olisi ehkä hieman outoa niin sanotusti kuolata hänen peräänsä.

Jostain syystä pidän tästä haastattelusta, vaikka se onkin lyhyt. En suuremmin seuraa hänen suhdettaan Selena Gomeziin, mutta se miten Justin puhuu hänestä on ihan suloista.


Mutta yksi asia hänessä todellakin mättää: Hänen faninsa. En ole varmaan koskaan nähnyt niin pelottavia faneja. Tällä viikolla sain kokea Bieber-feveristä kärsiviä faneja ihka oikeassa luonnossa.

Tarina menee näin: Olen tällä hetkellä työkkärin kautta töissä ala-asteella kouluavustajana. Olen nyt koko syksyn ollut avustamassa erästä villin luokan mainetta ylläpitävää kutosluokkaa matikantunneilla. Koska minulla ei ole auktoriteettia ollenkaan, olen välillä aivan hukassa. Olin valvomassa heidän koettaan, ja koska minulle tuli tylsää, nappasin suttupaperia ja piirsin siihen jotain. Kokeita palauttavan koululaiset huomasivat piirustukseni ja siitä kehittyi jonkinlaista pientä fanitusta, sillä 12-vuotiaiden silmissä saatan näyttää hyvinkin taitavalta.

Heille ilmeisesti jäi mieleen piirustukseni, sillä kun olin seuraavan kerran valvomassa matikkaa, he pohtivat mitähän minä tällä kertaa piirrän. Luokka oli yllättävän hiljainen, joten minulla oli aikaa antaa hieman ajatusten kulkea. Muistin, että yhdellä tytöistä oli joskus päällään Bieber-fanipaita. Sen enempää ajattelematta piirsin hyvin muistilapulle moppipäisen pojan jonka alle kirjoitin muutaman säkeen Babysta. Juuri silloin tytöt huomasivat että piirrän taas jotain. Minä kysäisin, että kuka se heistä olikaan Bieber-fani.

Innostuksesta päätellen kaikki. Kaikki luokan tytöt olivat yhtäkkiä ylhäällä ja katsomassa minun kahden minuutin piirustusta. Lahjoitin piirustuksen fanipaidan omaavalle, mistä tietenkin syntyi hieman kateutta. Sanoin heille, etten minä voi alkaa piirtää kymmentä erilaista piirustusta, jolloin yksi ehdotti, että menisin kopioimaan piirustuksen koulun kopiointikoneella. Olin hieman vastahakoinen, sanoin ettei koulun paperia kannata käyttää tuollaiseen. Siinä samalla minulla kuitenkin kehkeytyi pieni idea: voisin sittenkin piirtää heille jotain.

Tein tyttöjen kanssa sopimuksen. Jos he käyttäytyvät tulevilla tunneilla kunnolla, voin piirtää heille Justin Bieberin ja kopioida sen kotona omalla skannerillani. Diili tuntui miellyttävän tyttöjä, ja se pantiin saman tien täytäntöön.

Kaksi päivää sitten seurasin heidän käytöstään. Olin piirtänyt Bieberin ja maanantai-iltana, mutta vasta keskiviikkona pääsin seuraavan kerran heidän tunneilleen. Olin kyllä vinkannut eräälle toiselle kouluavustajalle diilistämme ja kysyin häneltä olihan luokka ollut kunnolla.

Viimein sitten koitti autuaan ihana matikantunti, jossa oikeasti oli aivan mielettömän rauhallista. Koko luokka oli hiljaa ja kaikki jopa tekivät tehtäviäkin. Ihme oli tapahtunut! Tytöt muistivat hyvin lupauksen ja yksi oikein hymyili leveää pepsodent-hymyä joka kerta kun kohdistin katseeni häneen. Ruokailun jälkeen leiriydyin heidän luokkansa eteen lukemaan kirjaa (Vettä elefanteille) ja kun tytöt palasivat ruokalasta, kysyin heiltä olivatko he mielestään olleet kilttejä. Pidin heille pienen saarnan siitä miten oikeasti on mukavampaa tunnilla jos osataan olla rauhassa, ja kuinka hyvä käytös aina palkitaan tavalla tai toisella. Vetäisin kirjan välistä piirustuksen ja karkasin paikalta, sillä vaikka suomalainen fanityttöily ei ole niin hullua kuin amerikkalainen, olin kuitenkin hyvin kauhuissani siitä, kuinka Suomesta tosiaan löytyy noin kovia faneja.

Valitsin ihan tahallaan mahdollisimman ylisöpöilevän mallikuvan

Itse piirtämiseen en kuluttanut kauheasti aikaa. Katsoin maanantai-iltana Gleetä SubTV:ltä ja aina mainoskatkojen tullen piirsin tuota hieman eteenpäin. Kuin pisteeksi iin päälle, tällä kertaa Gleessä oli vuorossa jakso jossa lauletaan kaksi Justin Bieberin laulua. Muistan, kuinka katsoin jaksoa viime keväänä tietokoneeni ruudulta hieman epäuskoisena. Silloin en kuitenkaan tiennyt, että Gleen suurin trolli (Friday) oli vasta tekemässä tuloaan. Pakko kuitenkin myöntää, että he onnistuivat vetämään molemmat laulut kunnialla kotiin.


Juttelin koulussa tapahtuneesta asiasta kaverini kansa ja mainitsin kuinka hämmentunyt olin tyttöjen fanittamisesta, koska en minä ikinä kuule Bieberin lauluja radiosta. Luulin, että se on enemmänkin amerikkalainen juttu. Vähän niin kuin Martha Steward. Iso juttu jenkeissä, mutta ei niin täällä. Eilen olin kuitenkin ajamassa yliopistolta kotiin, kun radiojuontaja sanoi, että nyt häneltä on toivottu erästä laulua niin paljon, että vaikka sitä ei NRJ:n soittolistoilla ole vielä ollut, se on nyt sinne yleisön pyynnöstä lisätty. Mikäs muu kappale sieltä lähti soimaan kuin Justin Bieberin uusin joulusinkku Mistletoe.

Tänään iltapäivällä kun olin kävelemässä opettajanhuoneeseen, minua vastaan tuli muutama kuutosluokkalainen poika. Kun he olivat kävelleet ohitseni, kuulin heidän sanovan: "Meidän täytyy olla kilttejä että se piirtää meillekin jotain!" En voi uskoa, että ideani toimi! En tiedä kauanko tämä kestää. Voi olla ihan hyvin että ensi viikolla he ovat jo unohtaneet koko asian (tai ainakin unohtaneet lupauksensa) Minä kuitenkin aion muistaa ja muistuttaa heitä että jos he ovat jatkossa kilttejä, ennen joulua on mahdollisuus ehkä saada uusi piirustus. He toivoivat Taylor Lautneria, mutta se jää kyllä nähtäväksi. Ainakin minun versiossani pysyisi paita päällä.

torstai 17. marraskuuta 2011

Sam Tsui

Myönnän, tykkään covereista. Coverit ovat oivia osoittamaan, että monesti itse laulussa ei ole vikaa, vaan se on itse laulajassa. Huomasin tämän ehkä ensimmäistä kertaa kun kuulin The Baseballsin version Rihannan Umberallasta. Coverit ovat myös yksi suurimmista syistä (Klainen lisäksi luonnollisesti) miksi nautin niin paljon Gleen katsomisesta. Coverit tekevät joskus todella ihmeitä huonoille kappaleille, esimerkkinä Rebekka Blackin Fridaylle.

Yksi covereiden mestasri mielestäni on kuitenkin Sam Tsui. Löysin kyseisen herran todella sattumanvaraisesti Spotifyn kautta. Etsin jotain kappaletta kun huomasin että Lady Gaga -haulla löytyi jonkun Sam Tsuin medley. Medleyt ovat aina kiinnostavia, joten kuuntelin sen ja siitä se kaikki sitten alkoikin.



Koska minulla on tapana tykästyä mieslaulajiin jotka laulavat korkealta, potentiaalit tykästyä Sam Tsuin ääneen olivat korkealla jo alusta alkaen. Ehkä kuitenkin käännekohta hänen coveriensa "fanittamiseen" tapahtui kun kuulin kyseisen herran version Britney Spearsin Hold It Against Me'stä. Vaikka tietääkseni yhtään sanaa kappaleesta ei olla muutettu, Tsui onnistuu laulamaan laulun niin, että se muuttuu niin sanotusta likaisesta yön pimeiden tuntien tanssibiisistä kauniiksi rakkauslauluksi. En aluksi meinannut edes tunnistaa laulua!



Monet covereista on tehny Kurt Hugo Schneiderin kanssa yhteistyössä, mutta muutama viikko sitten Tsui perusti oman kanavansa YouTubeen. Innolla seuraten mitä kaikkea sinne ilmestyy.

Edit:

Katsokaa mitä löysin! Sam Tsui oli näköjään vuosi sitten Ellenissä.



Loppuun vielä tällä hetkellä uusin coveri, eli Maroon5:n Moves Like Jagger.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Oma taivas

Varoitus! Teksti sisältää spoilereita kyseisestä kirjasta!

Alkuperäinen nimi: The Lovely Bones
Kirjoittanut: Alice Sebold
Julkaistu: 2002


Joskus aikoja sitten näin Peter Jacksonin ohjaaman elokuvan The Lovely Bonesin trailerin ollessani elokuvissa katsomassa jotain ihan muuta. Traileri sai minut jokseenkin vakuuttuneeksi elokuvasta. En kuitenkaan koskaan mennyt katsomaan sitä. Myöhemmin internetin keskustelupalstoilta löysin löysin kehuja itse elokuvasta ja monet puhuivat myös paljon kirjasta, johon elokuva perustuu. Jossain välissä kuitenkin unohdin koko asian enkä muistanut kirjaa moneen vuoteen.

Syksyn aikana juttelin kaverini kanssa jostain kun mieleeni muistui tämä kirja. Päätin saman tien lainata sen ja vihdoin lukea. En ollut edes tutustunut kirjan takakanteen vaan lainasin sen trailerin perusteella.

Kirja meni suoraan asiaan. Oli ehkä hieman kiusallista lukea raiskauskohtausta bussipysäkillä yläasteteinien läheisyydessä, mutta selvisin ja jatkoin kirjaa eteenpäin. Heti alkumetreillä minua viehätti kerrontatapa. Se ei ollut täysin suoraviivaista mutta en kuitenkaan järkyttävää aikahyppelyä. Tykkäsin siitä, kuinka hahmot tuotiin tarinaan mukaan rauhalliseen tahtiin. Kammoan aina sitä tapaa jolla tarinaan heitetään kymmenen hahmoa muutaman sivun aikana, sillä minun on mahdotonta pysyä silloin heidän perässään ja pitää kokoajan palata taaksepäin tarkistamaan kuka on kukin. Tässä kirjassa ei ainakaan ollut sitä ongelmaa. 

Olen lukenut ennenkin kirjoja, jotka kertovat päähenkilön kuolemasta niin, että päähenkilö jää seuraamaan jälkeenjääneiden läheisten elämää. (Mm. Marjaleena Tiainen: Rakas Mikael) Idea on aina mielenkiintoinen, sillä silloin kyseessä on hieman poikkava kertoja. Mutta toisin kuin Rakkaassa Mikaelissa, Omassa taivaassa päähenkilö Susie pystyy jollain tavalla ottamaan yhteyttä eläviin.

Kirja alkaa hyvin lupaavasti: Murhaa tutkitaan, hahmoja esitellään, todisteita tulee esiin ja todisteita katoaa. Mutta yhtäkkiä huomasin, että kirja meni aika nopeaa tahtia eteenpäin. Kun päähenkilön kuolemasta oli kulunut jo yli vuosi, aloin olla jo ihmeissään: Eikö tarinassa aiotakaan ratkaista kuka tappoi Susien? Tietenkin lukijana minä jo tiesin sen, sillä katsoin tapahtumia Susien silmien kautta, mutta olisin halunnut lukea kuinka Susien perhe tutkii tapausta poliisien kanssa.

Tarina ei kuitenkaan mennyt odotusteni mukaan, vaan aika kulki eteenpäin, ja pian olikin kulunut jo viitisen vuotta itse murhasta. Juonenkäänteet muuttuivat hämmentäviksi enkä oikein enää tiennyt mitä edes odottaa. Tämä vähensi minun mielenkiintoani lukea kirjaa enää eteenpäin, mutta jatkoin kuitenkin sillä enhän minä voin arvostella kirjaa jos en lue sitä loppuun. Viime viikolla sitten olin jumissa pääsykokeissa, joissa en olisi edes halunnut olla, joten sain luettua kirjan loppuun.

Sanoisin, että olin odottanut aivan jotain muuta. Trailerin perusteella odotin kirjaa, jossa joku kuolee ja syyllinen selvitetään ja samalla seurataan perheen selviämistä menetyksestä. Loppujen lopuksi kirja kuitenkin kertoo yli kymmenen vuotta kestävän tarinan siitä, kuinka yhden ihmisen kuolema vaikuttaa jopa niihin ihmisiin jotka eivät edes kunnolla tunne kuollutta, ja kuinka kauan oikeasti kestää selvitä jostain mikä tuntuu ylitsepääsemättömältä. Susien vanhemmat esimerkiksi reagoivat tapaukseen aivan erillä tavalla, ja vasta aivan kirjan lopussa he tuntuivat jollain tapaa hyväksynen tapahtumat.

Lopetus oli ihan kaunis siinä mielessä että Susie pääsi vihdoin niin sanotulle toiselle tasolle taivaassa jonne pääsi sitten kun ei tuntenut enää olevansa niin kiinni paanpäälisessä elämässä, mutta yksi asia minua jäi todella pahasti häiritsemään. (Seuraavaksi pahoja juonipaljastuksia!) Ruth, joka oli ehkä yksi mielenkiintoisimmista hahmoista ja joka uskoi kokoajan Susien olevan jollain tapaa läsnä, joutuu kirjan lopussa jonkinlaiseen auto-onnettomuuteen. Silloin Susielle tapahtuu jotain kummallista ja hän ikään kuin "putoaa pilven reunalta" ja asettuu hetkeksi Ruthin ruumiiseen. (Missään välissä ei kunnolla mainita minne Ruthin henki siksi aikaa menee.) Näin Susie pääsee takaisin elämään maan päälle. Ja mitä hän tekee? Menee harrastamaan seksiä ihastuksensa kanssa! Ihastuksensa, jota on seurannut kaikki ne kymmenisen vuotta. Tämä juonnenkäänne jotenkin tuntui tappavan koko kirjan idean. Susie ei kuitenkaan pysy Ruthin ruumissa kuin noin vuorokauden verran ja Ruth palaa takaisin, mutta jotenkin koko tapahtumasarja oli sen verran kummallinen että jos kirjaa olisi ollut vielä paljonkin jäljellä, en olisi ehkä jatkanut enää lukemista.

Yhteenvetona voisin sanoa, että kirja ei vastannut odotushorisonttiani ja olin siksi aika pettynyt. Monet ovat kuitenkin kehuneet kirjaa, joten jos haluat lukea sen, kannattaa kokeilla! Pettymyksen yksi suurimmista syistä on ehkä Peter Jacksonin tapa ohjata todellisia eeppisyyspläjäyksiä. Vilkaiskaapa nyt tuota traileria!


lauantai 5. marraskuuta 2011

Seikkailu pakkokoehauissa

Olen tällä hetkellä työkkärin kautta kouluavustajana ala-asteella. Sen seuraksena olen saanut kokea byrokratian hampaat muutamaan otteeseen. Aluksi jouduin käymään paperisotaa monenlaisten työtodisten takia, mutta sen jälkeen minua odotti uusi ongelma: syksyn yhteishaut. Systeemi vaati, että minun on haettava jokaikisessä yhteishaussa mitä vuoden aikana järjesteteään, tai muuten työharjoittelustani ei makseta rahaa.

Koska tavoitteenani ei ollut päästä minnekään sillä aion pyrkiä yliopistoon ensi keväänä, perehdyin yhteishakuun vähemmän kuin maitopurkin tuoteselosteeseen. Viimeisenä mahdollisena hakupäivänä tein yhteishaun mahdollismmat suosittuihin aloihin, jotta en joutuisi pääsykokeisiin. Niin kuitenkin kävi, että sain kutsun jokaikiseen paikkaan jonne olin hakenut.

Eilen minun siis piti tehdä mutka Oulaisiin, jonne olin hakenut jotain terveyteen liittyvää alaa. Menin sinne kaverini Helin kanssa, joka oli myös saanut kutsun samoihin pääsykokeisiin. Päivittelimme koko matkan ajan mitä ihmettä tulee tapahtumaan. Meidän olisi pitänyt kirjoittaa jonkinlaiset 4-6 sivun urasuunnitelmat joiden, ja haastattelun, pohjalta tehtäisiin valintaperuste. Meistä kumpikaan ei ollut viitsinyt tehdä portfoliota. Junamme olisi Oulaisissa kaksi tuntia ennen pääsykokeiden alkua, joten ehtisimme oikein hyvin kirjoittaa jotain ylös siinä ajassa.

Matkamme alkoi bussimatkalla, sillä jostain syystä junarata ei ollut käytössä kun vain yhteen suuntaan. Kiitos, VR. Vihannissa vaihdoimme junaan, joka olikin jo varsin nopeasti Oulaisen rautatieasemalla.


Sumuinen aamu Laanaojan varressa. Kuva otettu bussin ikkunasta.

Oulaisissa oli hyvin hiljaista, olihan kello vasta jotain varttia vaille kymmenen. Seikkailimme keskutassa etsien jotain paikkaa jonne pääsisi lämpimään ja istumaan. Kahvilaa, huoltoasemaa... kaikki baarit olivat kiinni. Lopulta löysimme yhden kahvilan, jonka sohvanurkkaan majoitumme kahdeksi tunniksi. Kahvilan tunnelma oli todella kodikas, lattioilla oli räsymatot ja tunnelma oli todellakin kuin pienemmällä paikkakunnalla. Söimme jotain välipalaa samalla kuin kirjoittelimme portfolioitamme. Mitä ihmettä kuitenkaan kirjoittaa portfolioon johon pitää kertoa miksi juuri itse haluaisi paikalle? Kun kirjoittelin sitä, totesin etten todellakaan olisi oikea henkilö sinne. Tavoitteeni ovat pikemminkin yliopiston jollain humanistisella alalla.


Maistoin valkoista haudutettua teetä, mutta en kyllä huomannut siinä oikein mitään eroa verrattuna mustaan pussiteehen. Ehkä makuaistini ei ole tarpeeksi hienostunut?

Minulla oli kokoajan sellainen olo, että olisin koko paikan suurin trolli. Sinne olisi tulossa ihmisiä jotka oikeasti haluavat sisään ja ovat ehkä stressaneet asiaa jonkin verran, mutta minä keksisin paljon hyödyllisempiäkin tapoja käyttää aikaani. Minun portfolio itsestäni oli käsinkirjoitettu A4-ruutupaperi, noin puolitoista sivua tekstiä. Selitin siinä tilanteeni siitä, kuinka minun oli ollut pakko hakea jonnekin. Sen jälkeen kun olimme kysyneet kahvilan ylläpitäjältä reittiohjeita pääsykoepaikalle ja nainen oli toivottanut meille onnea kokeisiin, mielialamme laski oikeasti. Emme viitsineet sanoa naiselle, ettemme todellakaan olleet tosissaan.

Kun nainen oli antanut reittiohjeita, hänen ensimmäinen kysymyksensä oli ollut: "Oletteko autolla liikkeellä?" Tietenkin se jo enteili pahaa. Emme olleet arvanneet, että matka rautatieaseman läheisyydestä itse paikan päälle olisi niin pitkä, varsinkin suhteellisen painavan laukun kanssa. Sumuista metsää, ylä- ja alamäkeä, ja täysin ventovieraita paikkoja. Onneksi minujja (ja vissiin myös Helilläkin) on hyvä suuntavaisto joten emme eksyneet.


Matkan varrella näimme tällaisen liikkeen. Hyvin, sanoisinko, suurellista! Mutta olisiko sittenkin pitänyt viedä tietokone tuonne huoltoon, sillä minulla jos jolla on paljon ATK-huolia.

Kun saavuimme itse oppilaitokseen perille, olin varautunut että minun on osallistuttava hyvin kiusallisdeen haastatteluun jossa paljastuu että olen vain pakkohakija. Onneksi paikalla oleva nainen tiesi tilanteen ja sanoi saman tien että pakkohakijat voivat mennä toimintoon hakemaan todistuslaput paikallaolostaan.

Eli, raahauduin toiselle paikkakunnalle yhden A5-paperin takia. Naurettavaa.

Tämä systeemihän on aivan mätä, sillä olen joutunut näkemään aivan hirveästi vaivaa sen eteen että saan käydä töissä ja tienata todella huonoa palkkaa. Jos olisin laiska, olisin voinut viettää koko välivuoteni vain kotona istuen ja kehittäen piirustustaitojani. Koska asun vielä vanhempieni luona, taloudellinen tilanne olisi tämän vaihtoehdon sallinut. Mutta sen sijaa päätin keksiä istelleni syyn herätä aamuisin. Yhteiskunta kuitenkin haluaa tehdä sen minulla mahdollisimman vaikeaksi.

Ja palatakseni takaisin itse seikkailuun Oulaisissa, voin todeta ettei matka todellakaan ollut vielä lopussa. Kun pääsimme juna-asemalle, virkailija myi meille todella kummalliset liput jotka kulkivat Ylivieskan kautta. VR kuitenkin onnistui pilaamaan hommat myöhästelevien junien takia. Toisaalta, milloin VR:n junat eivät olisi myöhässä? Junamme Oulaisista Ylivieskaan oli yli puoli tuntia myöhässä. Ylivieskassa meillä olisi ollut puoli tuntia aikaa vaihtaa toiseen junaan joka olisi mennyt Vihantiin asti, mutta... aivan, ehkä laskitkin oikein. Olimme yli puoli tuntia jäljessä aikataulusta. Kun saavuimme Ylivieskaan, kysyimme konnarilta miltä raiteelta seuraava junamme lähtee. Konnari vilkaisi taaksemme ja totesi: "No tuollahan se menee."

Katsoimme kuinka junamme oli lähtenyt liikkeelle noin kaksi minuuttia sitten.

Menimme Ylivieskan rautatieasemalle valittamaan siitä miten meille oli käynyt. Virkailija ei tuntunut ollenkaan ymmärtävän tilannetta. Hän tuntui melkein olevan meille vihainen kun olimme ostaneet niin huonot liput. Puolen tunnin vaihtoaikahan ei yleensä ole tarpeeksi, laiturilta toiselle hyppimiseen menee paljon enemmän aikaa. Virkailijan mielestä oli meidän vika että olimme myöhästyneet junasta, vaikka todellisuudessa syypää taitaa olla joku ratatyö Oulun ja Vihannin välissä, koska joku siellä junia myöhästyttää.

Virkailija kuitenkin sanoi, että todennäköisesti voisimme jatkaa seuraavalla junalla matkaa tuolla samalla vanhalla lipulla. Meillä oli siis noin puolitoista tuntia aikaa tapettavana Ylivieskassa. Ylivieska on ehkä rahtusen tutumpi kuin Oulainen, sillä mummulani sijaitsee siellä. Se on kuitenkin ollut maatila, joten keskustaa en tunne juuri yhtään. Lähdimme Helin kanssa seikkailemaan mutta emme edes päätyneet kauas kun törmäsimme Koti Pizzaan. Ruoka-aika!


Kuin mikäkin turisti konsanaan, retkillä syödään aina epäterveellisesti ja koetaan uusia makuelämyksiä. Niinpä maistoin Burger Pizzaa. Se oli ihan hyvää, mutta cheddar-juustoa oli loppujen lopuksi hieman liian paljon. Salaatti pizzan päällä toimii mainisti.

Vihdoin pääsimme kotiin vievään junaan (joka sekin oli noin kummenen minuuttia myöhässä). Junamatkalla kotiin nukuimme väsyneinä kummallisesta päiväreissusta, juttelimme DeviantART taiteilijoista, piirsimme itsekin ja valitimme tilanteesta. Koko matkan ajan olimme myös pohtineet koko reissun hyviä ja huonoja puolia:

Hyviä:
  • Jotain vaihtelua elämään.
  • Pääsee vähän tutustumaan paikkakuntiin joissa ei ole ennen käynyt.
  • Kelan pitäisi maksaa meille palkka tästä päivästä vaikka emme olleet töissä.
  • Pizza oli hyvää.
  • Helin äiti antoi suklaata joka oli myöskin hyvää.
  • Ainakin jotain kirjoitettavaa blogiin.
  • Plus ihan omana hyvänä puolena voin mainita sen, että vaikka olen Helin kanssa pyörinyt samoissa piireissä kohta jo nelisen vuotta, taisi olla ensimmäinen kerta kun oikeasti vietimme aikaa kahdestaan. :)
Huonoja:
  • Täydellistä ajanhukkaa
  • Todella ikävä kävelymatka
  • VR:n myöhästelevät junat
  • Valtion rahojen tuhlausta
  • Saatoimme oikeasti estää jonkun toisen sisäänpääsyn
  • Koulussa jossa toimimme avustajina olisi ollut erään opettajan 50-vuotis pippalot opettajanhuoneessa ja ne jäivät nyt meiltä väliin.
Perille vielä kävelin bussipysäkille josta pääsin melkein kotiovelle asti. Olin kotona noin kuudelta. Melkein yhdeksän tunnin reissun tarkoituksena oli saada yksi paperilappu, jonka voin näyttää Kelalle jos he alkavat kysellä kuulumisiani.

Kiitos, byrokratia!

Loppuun vielä kuva hienosta kellosta joka oli Koti Pizzan seinällä.


    Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...