torstai 29. maaliskuuta 2012

Doctor Who

Varoitus! Brittisarjat ovat vieneet sydämeni! Ensiksi Downton Abbey, sitten Sherlock, ja nyt Doctor Who!


Kumisia avaruusolioita. Älyttömiä paikkoja ympäri universumia. Reinkarnaatiota harrastava avaruusolio joka on ottanut ihmisen hahmon ja matkustaa ajassa ja paikassa sinisellä poliisiboksilla seuralaisenaan nuori tyttö. Scifiä ja mysteerejä joissa kaikki fysiikan lait menevät sekaisin. Kun ensimmäistä kertaa kuulin Doctor Whosta, en ollut kovinkaan innostunut. Olen aina vannonut fantasian nimiin ja onnistunut lähes kaikin keinoin välttämään scifin. Nykyään jopa hävettää myöntää, että olen nähnyt vain neljännen Star Warsin.

Niin siinä kuitenkin kävi että päädyin katsomaan Doctor Whota. Osasyynä oli internetistä lähtevä suuri painostus varsinkin muutaman brittiläisen Youtuberin suunnalta. Muutama kaverini joiden makuun luotan olivat myöskin koukuttuneet sarjaan. Päätin antaa sarjalle tilaisuuden viime kesänä ja onnistuin katsomaan kuusi ensimmäistä jaksoa. Se ei kuitenkaan tuntunut minun jutultani. Totesin, että ainakin olin yrittänyt, ja kuusi jaksoa riittäisi ymmärtämään jotain jos joskus tulevaisuudessa ajautuisin Doctor Who:ta käsittelevään keskusteluun.

En enää muista, miten päädyin katsomaan lisää. Kaverini saivat idean pistää pystyyn watch alongin jossa katsomme ensimmäisen kauden. Muistin, etten ollut juurikaan pitänyt sarjasta, mutta päätin lähteä watch alongiin mukaan sosiaalisista syistä. Vähänpä minä silloin tiesin. Sosiaaliset syyt saivat minut katsomaan sarjaa paljon pidemmälle, ja nyt mieleni on lähes kokonaan muuttunut.

Kun yrittää selittää mistä Doctor Whossa on kyse, onnistuu aina antamaan sarjasta todella kummallisen kuvan. Lyhyesti sanottuna sarja kertoo Doctorista, joka on kotiplaneettansa ainoa eloonjäänyt Time Lord, joka matkustaa ympäri universumia eräänlaisella aikakoneella etsien kaikkia kummallisia tilanteita joissa voi olla avuksi. Hänellä on apunaan ja seuranaan yleensä nuorehko naishenkilö. Sarjan yksi juju on siinä, että Doctor ja hänen seuralaisensa vaihtuvat useaankin otteeseen. Sarja on kuitenkin onnistunut säilyttämään suosionsa, vaikka päänäyttelijöiden vaihto saattaa olla joskus hyvinkin suuri riski. Doctor Who on myös yksi pisimpään jatkuneista brittiläisistä TV-sarjoista, sillä sarja on ollut olemassa jo vuodesta 1963 kähtien. Sarjan näyttäminen lopetettiin vuonna 1989, mutta se aloitettiin uudestaan vuonna 2005 BBC:n toimesta. Vuonna 2005 näkynyttä kautta sanotaan yleisesti ensimmäiseksi kaudeksi, ja siitä minäkin aloitin katsomisen. 80- luvun (tai peräti 60-luvun) erikoistehosteet voisivat kyllä joskus olla hauskaa katsottavaa.

Aluksi minua jarrutti sarjasta puuttuva jatkuvuus. Tuntui, että jokainen jakso oli oma seikkailunsa eikä niihin palattu enää aiemmin. Tietenkin Gleetä seuraavana minun on vähän huono alkaa valittaa jatkuvuuden puutteesta, sillä siinä vasta onkin sarja joka unohtaa kokonaan mitä edellisissä jaksoissa on tapahtunut. Doctor Whosta kuitenkin tuntui puuttuvan edes tietyt jatkuvuutta tuovat elementit, esimerkiksi cast. Doctoria ja hänen seuralaistaa (kahden ensimmäisen kauden aikana Rosea) lukuunottamatta kaikki muut hahmot vaihtuivat joka jakso kun mentiin taas uuteen paikkaan. Jos oltiin onnekkaita ja jakso päättyi cliffhangeriin, oli mahdollista nähdä samoja hahmoja jopa kahden jakson verran.

Sarjakuva ei ole minun. Jos joku tietää kuka sen on tehnyt, ilmoittakaa, sillä haluaisin tietää!

Joskus joillekin asioille kuitenkin pitää vain antaa tilaisuus. Kun pääsimme ensimmäisne kauden loppuun, yhtäkkiä kaikki irrallisilta vaikuttaneet jaksot linkittyivät eeppiseksi juoneksi jolla päädyttiin pelastamaan maailma. Satunnaisilta sivuhahmoilta vaikuttavat hahmot tulivat yllättävissä tilanteissa takaisin ja pienet jutut aivan kauden alussa merkitsivät yhtäkkiä todella paljon. Totesin jo ensimmäisen kauden aikana, että Doctor Whon jatkuvuus on erittäin hyvää ja välillä hyvinkin positiivisesti yllättävää.

En olisi ikinä uskonut että koukuttuisin koko perheen scifisarjaan. Minun on vain nyt pakko vedota käsikirjoitukseen. Tietenkin jokaisessa sarjassa on aina huonot hetkensä, mutta kun jakso sitten on hyvä, se oikeasti on hyvä. Doctor Wholla on jonkinlainen ominaisuus onnistua kääntämään lähes jokaisen maailmaa uhkaavan vaarallisen avaruusolion elämäntarina todella surulliseksi ja traagiseksi nyyhkykertomukseksi. En edes pysty laskemaan kuinka monta kertaa jakso on alkanut massiivisella avaruusoliohyökkäyksellä tai vastaavalla joka saa toivomaan että Doctor ja Rosa vain hoitavat viholliset pois mahdollisimman nopeasti, mutta päättynyt siihen kun tajuaa tuntevansa suurta empatiaa kyseistä monsteria kohtaan. Lainaten erästä osuvaa kommenttia jonka löysin Youtubesta: "Doctor Who is the only show that can make me go from laughing to crying in under ten seconds."

Nyt brittisarjoja hieman enemmän katsoneena olen kiinnittänyt huomiota mikä tekee niistä yleensä hyviä. Amerikkalaiset sarjat kuvataan yleensä "emme tiedä miten kausi tulee päättymään" periaatteella ja siksi joskus sarjoissa tapahtuu jotain aivan uskomattomia juoniratkaisuja joissa ei joskus ole mitään järkeä. Surullisenkuuluisa esimerkki tästä on Lost. Voi että rakastin sitä ensimmäistä kautta ja kuinka syvästi petyinkään kun siitä eteenpäin kaikki vain muuttui yhä hämärrämmäksi ja hämärämmäksi, ja vaikutti etteivät sarjan käsikirjoittajat koskaan keskustelleet keskenään sarjan kulusta. Brittisarjat tunnutaan aina tekevän erillä tavalla. Ensiksi koko kausi kirjoitetaan, kuvataan ja jälkituotetaan ja vasta sitten esitetään televisiossa. Tämä yleensä tarkoittaa että jaksoja on vähemmän per tuotantokausi (Doctor Whossa noin 13 jaksoa, Skinssissä taisi olla kahdeksan,  Dowton Abbeyn ensimmäisessä kaudessa seitsemän, Sherlockissa vain kolme) mutta mielummin minä katson kahdeksan hyvin tehtyä jaksoa kuin 24 jaksoa joista melkein puolet ovat kummallisia täytejaksoja. Vähäinen jaksomäärä ja koko kauden kirjoittaminen ennen sen esittämistä näyttävät mahdollistavan sen että koko kautta pystytään katsomaan kokonaisuutena jossa on jotain järkeä. En tietenkään tiedä miten asiat oikeasti hoidetaan studioissa, mutta ainakin olettaisin näin. Vähäisen jaksomäärän ainakin olettaisi antavan enemmän aikaa tehdä jaksoista parempia.

Ja säveltää siihen parempaa musiikkia. Doctor Whon kahden ensimmäisen kauden soundtrack on kuin mistä tahansa seikkailuelokuvasta. Olen tottunut että sarjojen soundtrackeissa on vain kappaleita eri artisteilta, koska sen uskoisi olevan nopeampi tapa saada jotain taustamusiikkia. Minulla on monesti tapana kuunnella hyvin tarkkaan TV-sarjojen ja elokuvien soundtrackeja.

Seuraava kappale on toisen kauden päätösjaksosta. En tiedä mitä on tapahtunut, avasiko Sherlock umpeen kasvaneet kyynelkanavani, vai miksi tämäkin päätösjakso sai minut nyyhkyttämään?


Sen verran voin paljastaa, että toisen kauden päätösjakso sisältää Doctorin seuralaisen Rosen lähdön. Aiemmin jo mainitsinkin siitä, kuinka sarjalla on tapana vaihtaa päähenkilöitä vähän väliä. Ensimmäinen päähenkilövaihdos tapahtui kun sarjan yhdeksättä Doctoria näyttelevä Christopher Eccleston (alussa oleva gif) ei enää pystynyt jatkamaan sarjassa, joten Doctorin rooliin otettiin David Tennant (ylhäällä olevassa kuvassa). Tennant on tuttu myös Harry Pottereista Barty Kyyry juniorina. Olin nähnyt internetin ihmeellisessä maailmassa enimmäkseen juttuja vain David Tennantista ja Matt Smithistä, joka näyttelee Doctoria tällä hetkellä näkyvissä jaksoissa, joten kun ensimmäisen kerran näin Christopher Ecclestonin, minun piti oikein tarkistaa olenko varmasti nyt katsomassa edes oikeaa sarjaa. Doctori hahmoon tuntuu kuuluvan tweedtakki, mutta Ecclestonin Doctor pukeutui nahkatakkiin. Ensimmäinen kausi sai minut kuitenkin rakastamaan Ecclestonin versiota, hänen "brilliant!" huudahdukseksiaan, ilmehdintäänsä ja karismaa. Tiesin kuitenkin, että hän on vain ensimmäisessä kaudessa, joten valmistauduin henkisesti hänen lähtöönsä.

En kuitenkaan tiennyt että Rose on mukana vain kahdessa ensimmäisessä kaudessa. Juuri kun olin tottunut David Tennantiin uutena Doctorina, toisen kauden päätösjakso alkoi Rosen loppua valmistelevilla sanoilla. Olen nyt katsonut kaksi ensimmäistä kautta, ja aloitan kolmannen kauden katsomisen pian. Uusilla näyttelijöillä on aina suuret saappaat täytettävänään, sillä käsikirjoittavat tuntuvat aina onnistuvan luomaan senhetkisistä päähenkilöistä rakastettavia.

Melkein jokainen brittinäyttelijä on joskus vieraillut Doctor Whossa. Siksi yksi sarjan iloista onkin bongata näyttelijöitä, samaan tapaan kuin bongailee Disney-piirrettyjen ääninäyttelijöitä. Varsinkin moni Potter-näyttelijä on ollut myös Doctor Whossa. Murjottava Myrtti, Matami Huiski, Party Kyyry junior ja senior, Rymistyir... en edes muista kaikkia. Tämä, ja se tunne että katsoisi kaikkia lapsuuden lempilauantaipiirrettyjä yhtä aikaa mutta vain vanhemmalle yleisölle suunnattuna, aiheuttaa sarjaa katsoessa kokoajan suuria lapsinostalgisointeja.

Sarjaa on hieman vaikeaa katsoa Suomessa, sillä vain ensimmäinen kausi on näytetty Ylellä joskus aikoinaan. Sarjalla ei kuulemma ole Suomessa sopivaa kohdeyleisöä. Kaikkia pieniä juttuja en ole ymmärtänyt tekstityksen puutteessa, sillä skottilainen aksentti osaa joskus olla hyvinkin haastava. Kiitoksia vain, Tennant. Nyt kuitenkin voin kertoa ilouutisen, sillä sarjaa aletaan vihdoin näyttää Suomessa uudestaan. Avatkaa televisio Yle2:llta 7.5.2012 klo 20:00, ja siitä eteenpäin aina maanantaista torstaihin. Tämän uutisen mukaan luvassa on ainakin kaksi ensimmäistä kautta. Luin kuitenkin jostain muualta, että Yle olisi hankkinut oikeudet kuudeen kauteen. Toisin kuin Sherlockissa, tässä sarjassa eivät jaksot ainakaan heti lopu hetkessä.

Yleensä minun rituaalini uuteen fandomiin liittyessä on fan artin piitäminen, mutta jostain syystä en ole kauheasti piirrellyt mitään Doctor Whon liittyvää. Doctor esiintyy minun tumblr-taustakuvassani jonka piirsin muutama viikko sitten  ja tässä nopeassa luonnoksessa:


Loppuun vielä Chameleon Circuitin kappale An Awful Lot of Running, joka kertoo miltä tuntuu seikkailla Doctorin mukana.

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Hugo

Vietettyäni viikon omassa ylväässä yksinäisyydessäni, totesin että on sosiaalisen elämän aika ja kysyin kaveriltani huvittaisiko häntä mennä katsomaan tätä uuttaa Oscareitakin kahminutta elokuvaa. Suuntasin siis lauantaina klo 12:45 Finnkinolle katsomaan Hugoa 3D:nä.

Minun on pakko myöntää, ettei minulla ollut juuri minkäänlaisia ennakko-odotuksia. En ollut edes nähnyt kunnollista traileria. Muistan vain joskus ennen joulua katselleeni elokuvateatterissa olevasta TV:stä trailereita odottaessani elokuvasalin oven avautumista ja nähnyt sen ilman ääniä. Visuaalinen maailma kuitenkin kiinnitti huomioni, samoin kaikki ne steampunkmaiset vivahteet. Se myös onnistui iskemaan yhteen lukuisista heikoista kohdistani, eli seikkaileviin lapsiin, joista toinen vielä sattuu olemaan orpo.

Oletin jonkinlaista Lontooseen sijoittuvaa fantasiaseikkailua. Olin kuitenkin aika väärässä. Olin odottanut myös jonkinlaista "mitä tapahtui isälleni" -mysteeriä. Lopulta itse Hugon isän tarina jäi hyvin sivuun. Tarina sijoittuu 1930-luvun Pariisiin (minkä vuoksi minua häiritsi että he puhuivat englantia) eikä siinä ollut mitään yliluonnollista. Se ei kuitenkaan vähentänyt elokuvan taianomaista tunnelmaa. Tunnelma syntyi musiikkin, kuvauksen ja steampunk-kiksejä antavien kellokoneistojen avulla. Elokuvan jälkeen oli sellainen olo että voisin hylätä kaikki tulevaisuudenhaaveeni ja ryhtyä kellosepäksi.

Koska minulla ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia, en voinut myöskään pettyä suuresti. Tykkään ehkä eniten sellaisista kokemuksista, joissa tutustun johonkin ilman mitään ennakkotietoa. (Esimerkiksi kaveri tyrkkää kirjan käteen ja sanoo vain että "Lue! Se on hyvä!", tai juuri tällainen elokuvateatteriin käveleminen ilman että on edes vaivautunut traileria etukäteen katsomaan) Pikkusiskoni myös tietää kuinka vihaan spoilereita, joten hän ei kertonut minulle mitään muuta kuin että elokuvassa on tavallaan kaksi juonta ja että Jude Lawia on siinä vain hyvin vähän. Kiitoksia siitä ennakkovaroituksesta. Jude Lawia saisi kylläkin olla elokuvissa hieman enemmän. En voinut pettyä Hugoon, mutta saatoin kuitenkin taas analysoida sitä kuinka traileri antaa aivan erilaisen kuvan itse elokuvasta.

Elokuvaa on varmasti markkinoitu lastenelokuvana, mitä se onkin. Elokuvassa oli kuitenkin sen verran hidas tempo, että en tiedä olisinko minä 10-vuotiaana jaksanut katsoa sitä. Toisaalta, olinhan minä 10-vuotias kun kävin katsoassa Kaksi tornia... Rauhallinen tempo kuitenkin sopi elokuvalle. Oli todella virkistävää katsoa elokuvaa, jolla ei oikeasti ole mikään kiire eteenpäin, mutta joka ei kuitenkaan jumita paikallaan. Hugossa oli monia pitkiä kohtauksia joissa ei puhuttu mitään ja joissa Hugo esimerkiksi vain seurasi juna-asemalla olevien ihmisten elämää.

En olisi ollenkaan arvannut, että elokuva päätyy lopulta kertomaan surullisen tarinan kuuluisasta mykkäfilmien tekijästä. Olen myös hieman opiskellut elokuvahistoriaa, joten tiesin melkein kaikki faktat mitä elokuvien synnyn alkuvaiheista kerrottiin, mutta niitä oli silti todella hauska bongailla. Uskon, että ehkä kunnianosoituksena mykkäfilmeille Hugossa oli paljon kohtauksia joissa ei puhuttu mitään. Kaiken kaikkiaan pidin elokuvasta todella paljon ja se oli todella kaunista katseltavaa. Suosittelen sitä kaikille niille jotka pystyvät katsomaan muutakin kuin räiskintää ja kauhua.

Itse elokuvasalikokemus oli myös ihan mielenkiintoinen. Aikaisen ajankohdan takia salissa ei ollut juurikaan ihmisiä. Samalla penkkirivillä minun ja kaverini kanssa istui yksi noin 25-vuotias mies jonka paikka sattui olemaan aivan minun vieressäni. Sanotaanko vaikka, että se oli varsin lähellä. Tuntui kuin olisimme katsoneet elokuvaa kolmestaan. Nauroimme aina samojen vitsien kohdalla, ja muutaman kerran melkein meinasin kääntyä väärään suuntaan kommentoimaan jotain.




Ennen itse elokuvaa näytettiin Hobitin traileri. Yleensä olen todella rauhallinen fanittaja, säilytän pokerinaaman ja kiljun sisäisesti, mutta saatoin ehkä hieman äännähtää kun kuulin ensimmäiset nuotit trailerista. Miksei ole jo joulukuu?

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Sherlock

Olin aluksi hyvin skeptinen kun kuulin että BBC:n uusi Sherlock sijoittuu nykyaikaan. Viktoriaaninen miljöö on aina ollut minulle se yksi suurin tekijä joka tekee Sherlock Holmesin tarinoista kiinnostavia. Kaiken lisäksi olin ottanut Jude Lawin niin hyvin Watsonin roolissa vastaan että en osannut enää kuvitella ketään toista näyttelemään tätä hurmaavaa sidekickiä. Tämän vuoksi en edes vaivaantunut tutustumaan BBC:n uuteen Sherlockiin ennen kuin muutama viikko sitten.

En edes tiedä mikä muutti mieleni. Muutama kaverini oli katsonut sarjaa ja kehunut sitä hyväksi. Sen lisäksi  tumblriin alkoi ilmestyä todella paljon kaikenlaisia kuvia kyseistä sarjasta, joten aloin pikkuhiljaa kiinnostua siitä. Muutama viikko sitten olin tinjamin ja Mäyn kanssa pitämässä Doctor Who maratonia, ja pyysin Mäyn tuomaan minulle lainaan Sherlockin ensimmäisen kauden. Päädyimme lopulta katsomaan koko kauden sinä iltana. Molemmissa kausissa on vain kolme puolentoista tunnin mittaista jaksoa, joten emme siis tapittaneet salapoliisimysteerejä 18 tuntia putkeen.


Nyt kuin jälkikäteen ajattelee, minä olin todella potentiaalinen fani jo ennen kuin olin katsonut yhtään jaksoa. Minulla on ollut jo monta kuukautta tietokoneen taustakuvana Sherlock soittamassa viulua ja ostin heräteostoksena aiheeseen liittyvän julisteen kun olin noin kuukausi sitten Kitaconissa Kemissä. Minulla on myös ollut jaksottaisia kausia jolloin olen ollut hyvinkin innostunut kyseisistä roolihahmoista kaikissa mahdollisissa muodoissa, esimerkiksi Guy Ritchien kahdessa elokuvassa ja itse alkuperäisissä kirjoissa. Kävin myös viime kesänä Lontoossa ja vierailin osoitteessa Baker Street 221B.

Muistan kuinka lukion toisena vuotena kävin katsomassa Guy Ritchien Sherlock Holmesin ja olin sen jälkeen hyvin hämmentynyt Robert Downey Juniorin tulkinnasta. Pian elokuvan jälkeen hankin käsiini paksun kirjan johon oli koottu kaikki Sherlock Holmesin lyhyet seikkailut. Luettuani ne totesin, että RDJ:n versio oli eräänlainen ja omalla tavalla osuva tulkinta Holmesin hahmosta, mutta silti vierastin hieman tätä viktoriaanista action-sankaria joka käyttäytyi välillä kuin pummi. Mutta koska en tiennyt paremmasta, se sai kelvata.

Mielestäni Benedict Cumberbatchin tulkinta Sherlockista on ehkä kaikista lähimmäksi osuva mihin olen törmännyt. Hänkin joskus lyö hieman yli ja tekee Sherlockista ehkä hieman villimmän mitä Sir Arthur Conan Doyle tarkoitti, mutta koska sarja sijouttuu nykyaikaan, se on helposti anteeksiannettavissa. Kaiken kaikkiaan Cumberbatch tekee Sherlockin hahmosta hyvin rakastettavan vaikka tämä käyttäytyykin välillä todella epäkohteliaasti ja tuntuu omistavan sosiopaatin piirteitä.


Watson taas oli minulle hieman vaikempi sulateltava. Kutsun häntä mieluusti nyt Johniksi, koska sarjassa häntä kutsutaan enimmäkseen etunimellään. Nykyään Watson tarkoittaa minulle Jude Lawin viiksekästä herrasmiestä ja John Martin Freemanin roolittamaan hyvin massaan katoavaa mutta silti omalaatuista entistä sotilasta. Watson henkilöhahmona on aina ollut Holmes-universumissa se lempihahmoni, eikä Martin Freemanin versio tee poikkausta. Hän tekee Johnista hyvin rauhallisen henkilön, joka ei silti pelkää raakoja asioita ja hengenvaarallisia tilanteita johtuen hänen sotilastaustastaan. Häneen on helppo samaistua; hän ei koe tarvetta tehdä itsestään suurta numeroa. Olin ehkä ensimmäisen jakson puolessa välissä kun olin ottanut jo tämän Johnin omakseni, enkä haluaisi enää kenenkään muun häntä näyttelevän. Kuulin, että tämän hetken Doctor, Matt Smith, koe-esiintyi Johnin rooliin, mutta olen erittäin tyytyväinen, ettei häntä valittu.


Sherlock Holmesista ei nykyään voi enää puhua sivuamatta niin kutsuttua Johnlockia, eli Sherlockin ja Johnin romanttista suhdetta. Siispä en itsekään voi olla hiljaa. Itse kirjoja lukeneena olen todennut, että niistä löytyy eräänlainen romanttinen jännitys, eikä sitä edes tarvitse aina lukea rivien välistä. Teoriota on esitelty suuntaan ja toiseen. Watson on naimisissa melkein kaikkien kertomusten ajan, mutta tiedämmehän me että Oscar Wildekin oli kulissien vuoksi naimisissa ja kahden lapsen isä, vaikka olikin homoseksuaali.

Mietin voiko Robert Downey Juniroin ja Jude Lawin SH: The Game of Shadowsin valssahtelun jälkeen Holmesin ja Watsonin suhde mennä enää yhtään slashimmaksi, mutta näköjään voi. Koska BBC:n Sherlock sijoittuu nykyaikaan, noin kolmekymppiset poikamieskämppikset herättävät luonnollisesti kaikenlaisia kysymyksiä. Yhtään jaksoa ei kulu ilman jonkinlaista vihjailua. Pidän kuitenkin siitä kuinka asia on tuotu sarjassa esiin. Olen ehkä katsonut liikaa amerikkalaisia sarjoissa joissa huudetaan että OMG BEING GAY IS SO BIG THING kaikilla mahdollisilla neonväreillä ja spottivaloilla, joten brittiläinen suhtautuminen on todella virkistävää. Yli viisikymppinen vuokranantaja Mrs. Hudson vitsailee asiasta, tarjoilija tunkee väkisin ravintolapöytään kynttilän anteekseen romanttisemman tunnelman vakoilukeikalle, John heittelee välillä "Now people will definitely talk" -kommenttejaan... Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Kaiken lisäksi John ja Sherlock käyvät itsekin keskusteluja, jotka ovat mielestäni loistavia sekä käsikirjoitukseltaan että näyttelemiseltään.

Pohjustus videolle: Hieman aiemmin John joutui mystisen henkilöt "kidnappaamaksi" ja kun pääsi sieltä takaisin Baker Streetille, Sherlock sanoi Johnin tavanneen hänen arkkivihollisensa. Tämän jälkeen he lähtevät vakoilukeikalle.

Mietin pitkään, kuinka hieman yli kolmikymppinen entinen sotilas ja lääkäri ei nosta minkäänlaista numeroa mahdollisesta homoseksuaalisuudesta. Sen ikäisellä ihmisellä voi olla takanaan hyvinkin konservatiivinen kasvatus. Tajusin kuitenkin piloottia katsoessa, että siinä mainitaan epäsuorasti että Johnin sisko on lesbo . Tämä antaa loistavan syyn sille, ettei John ole moksiskaan.

Vaikka itsekin myönnän tykkääväni Johnlockin ideasta ja mieltäni lämmittää monet asiaan vihjaavat kohtaukset, en tiedä miten todellisuudessa reagoisin jos käsikirjoittajat päättäisivä oikeasti lähteä kehittämään heidän suhdettaan romanttiseen suuntaan. Itse henkilökohtaisesti olen oikein tyytyväinen tähän tilanteeseen, sillä Johnlock on jo niin canonia kuin se vain voi olla. Voisin olla jopa hieman järkyttynyt. Toisaalta, ottaen huomioon toisen kauden päätösjakson tapahtumat ja mahdolliset tapahtumat tulevassa kolmannessa kaudessa, en ehkä olisi edes yllättynyt jos joku käsikirjoittajista toisi idean esille. Se juonikuvio kyllä tarvitsisi todella paljon ruutuaikaa. (Mikä puolentoista tunnin jaksoissa ei kyllä olisi suuri ongelma.)

Pidän myös todella paljon siitä, ettei kahden kauden aikana John ole vielä tavannut Mary Morstania, jonka kanssa hän on naimisissa melkein kaikkien Conan Doylen tarinoiden aikana. Conan Doylen piti aina keksiä tekosyy miksi Watson ei ole viettämässä aikaa vaimonsa kanssa, ja lopulta päätyy tappamaan Maryn kahden tarinan välillä kuluneena aikana. Johnilla on aika monta tyttökaveria BBC:n sarjassa, mutta mikään suhteista ei tunnu olevan pysyvää laatua. Tarinat pääsevät paljon kätevämmin kulkemaan kun oletetaan että John asuu samassa osoitteessa Sherlockin kanssa, eikä vain aina satu hetken mielijohteesta vierailemaan Baker Street 221B:ssä ohikulkumatkallaan löytäen Sherlockin aina mitä kummallisempien rikosten keskeltä. Kolmannella kaudella tietenkin voi tapahtua mitä tahansa. Minusta olisi ehkä mielenkiintoisinta jos John oikeasti menisi Maryn kanssa naimisiin, mutta myös Mary kuolisi jossain vaiheessa, sillä se voisi tuoda kiinnostavia asioita esille ja mukailisi myös kirjojen tarinankulkua.

BBC:n Sherlock mukailee alkuperäisiä tarinoita todella kiinnostavalla tavalla. Jaksoja pystyy täydellisesti seuraamaan vaikka ei olisi lukenut sanaakaan alkuperäisiä kertomuksia, mutta esimerkiksi minunlaiselleni kirjanörtille pieniä yksityiskohta on aina mukava bongailla. On hauska huomata minkälaisia ratkaisuja on tehty jotta monet asiat sopisivat nykyaikaan. John kirjoittaa päiväkirjan sijaa blogia (joka on muuten olemassa, käykää katsomassa) ja sen sijaa että Sherlock käyttäisi kokaiinia, ja John yrittäisi vieroittaa häntä siitä tavasta, hän on nikotiiniriippuvainen ja käyttää paljon nikotiinilaastareita. Rikostapaukset on otettu kirjoista, mutta niitä on joskus muokattu hyvinkin paljon. Irene Adler on aika kaukana kirjasta esiintyvästä melkein viattomalta vaikuttavalta naiselta verrattuna BBC:n versioon, mutta sekä sarjassa että kirjassa Adlerilla on hallussaan kyseenalaisia valokuvia joita voisi käyttää kiristämiseen. Ensimmäisen kauden päätösjaksoon on otettu monesta lyhyesta tarinasta ongelmia jotka Sherlockin tulee ratkaista, ja jaksoa katsoessa oli hauska tunnistella niitä mitä oli lukenut.

Irene Adler

Ja vaikka aiemmin sanoinkin olleeni hieman epäileväinen ettei viktoriaanisuutta henkimätön Holmes voisi olla yhtä kiinnostava, minulla ei oikeastaan ollut mitään syytä huoleen. Sarja onnistuu välittämään hyvän 1800-luvun lopun tunnelman vaikka kaikki käyttävätkin luentevasti tietokoneita ja kännyköitä. Baker Street 221B on varmasti niiltä ajoilta säilynyt rakennus jonne on vain tungettu sekaan nykyajan välineitä kuten jääkaappi ja televisio. Mrs. Hudsonin vaatteet ovat hyvin vanhanaikaisia omalla söpöllä tavallaan. Sherlock pukeutuu melkein aina pikkutakkiin ja kauluspaitaan. Hahmot liikkuvat paljon paikoissa jotka olivat jo 1800-luvun lopussa pystyssä. Itselleni nämä kuvauspaikat ovat nyt hieman astetta kiinnostavempia, koska kävin Lontoossa viime kesänä ja muistin siis edelleen erittäin hyvin monia paikkoja. Ylipäätänsä pieni Lontoo-visiitti on tehnyt monista brittisarjoista rahtusen kiinnostavempia.

Kaiken kaikkiaan, sarjan katsominen kannattaa. Siinä on loistava käsikirjoitus, oikeasti hauskoja vitsejä, hyvä kuvaus, hyvä musiikki, kiinnostavat henkilöt ja tapaukset, vauhtia ja vaarallsia tilanteita, jännitystä, melkein mitä vain. Sarja on jaksojen pituuden vuoksi pikemminkin elokuva- kuin TV-sarja. Ainoaksi huonoksi puoleksi voisin ehkä sanoa sen, kuinka tuskallisen hitaasti uusia jaksoja tulee. Kolmannen kauden huhutaan tulevan tämän vuoden loppupuolella. Odotettavissa on siis ainakin yli puolen vuodon odotus. Kidutusta.

Tämäpäs on ollut mielettömän pitkä blogimerkintä. Onnitteluni sinulle jos jaksoit lukea sen loppuun asti, ja onnittelut itselleni jos onnistuin pitämään tekstin sen verran kiinnostava että luit tänne asti. Haluaisin vielä loppuun mainita toisen kauden päätösjaksosta kauheasti kuitenkaan spoilaamatta. Päätösjakso on hyvin dramaattinen ja saa odottamaan kolmatta kautta liiankin kivualain mielin. Viimeiset puoli tuntia jaksosta nyyhkytin sohvannurkassa pieneä ihmisrauniona, mutta kun jakso loppui, melkein hyppäsin ilmaan huutaen "LOISTOSARJA!" Minulla on jo pitkään ollut sellainen ongelma, ettei juuri mikään pysty enää liikuttamaan minua vahvasti, mutta vihdoin löytyi poikkeus. Jos joku käsikirjoitustiimi onnistuu kirjoittamaan sellaista joka saa tällaisenkin pokerinaaman vuodattamaan kyyneliä, sille on pakko nostaa hattua.

Niille jotka ovat katsoneet päätösjakson eivätkä ole vielä nähneet KatrinDeppin loistavaan videota, menkääpäs katsomaan.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...