torstai 29. maaliskuuta 2012

Doctor Who

Varoitus! Brittisarjat ovat vieneet sydämeni! Ensiksi Downton Abbey, sitten Sherlock, ja nyt Doctor Who!


Kumisia avaruusolioita. Älyttömiä paikkoja ympäri universumia. Reinkarnaatiota harrastava avaruusolio joka on ottanut ihmisen hahmon ja matkustaa ajassa ja paikassa sinisellä poliisiboksilla seuralaisenaan nuori tyttö. Scifiä ja mysteerejä joissa kaikki fysiikan lait menevät sekaisin. Kun ensimmäistä kertaa kuulin Doctor Whosta, en ollut kovinkaan innostunut. Olen aina vannonut fantasian nimiin ja onnistunut lähes kaikin keinoin välttämään scifin. Nykyään jopa hävettää myöntää, että olen nähnyt vain neljännen Star Warsin.

Niin siinä kuitenkin kävi että päädyin katsomaan Doctor Whota. Osasyynä oli internetistä lähtevä suuri painostus varsinkin muutaman brittiläisen Youtuberin suunnalta. Muutama kaverini joiden makuun luotan olivat myöskin koukuttuneet sarjaan. Päätin antaa sarjalle tilaisuuden viime kesänä ja onnistuin katsomaan kuusi ensimmäistä jaksoa. Se ei kuitenkaan tuntunut minun jutultani. Totesin, että ainakin olin yrittänyt, ja kuusi jaksoa riittäisi ymmärtämään jotain jos joskus tulevaisuudessa ajautuisin Doctor Who:ta käsittelevään keskusteluun.

En enää muista, miten päädyin katsomaan lisää. Kaverini saivat idean pistää pystyyn watch alongin jossa katsomme ensimmäisen kauden. Muistin, etten ollut juurikaan pitänyt sarjasta, mutta päätin lähteä watch alongiin mukaan sosiaalisista syistä. Vähänpä minä silloin tiesin. Sosiaaliset syyt saivat minut katsomaan sarjaa paljon pidemmälle, ja nyt mieleni on lähes kokonaan muuttunut.

Kun yrittää selittää mistä Doctor Whossa on kyse, onnistuu aina antamaan sarjasta todella kummallisen kuvan. Lyhyesti sanottuna sarja kertoo Doctorista, joka on kotiplaneettansa ainoa eloonjäänyt Time Lord, joka matkustaa ympäri universumia eräänlaisella aikakoneella etsien kaikkia kummallisia tilanteita joissa voi olla avuksi. Hänellä on apunaan ja seuranaan yleensä nuorehko naishenkilö. Sarjan yksi juju on siinä, että Doctor ja hänen seuralaisensa vaihtuvat useaankin otteeseen. Sarja on kuitenkin onnistunut säilyttämään suosionsa, vaikka päänäyttelijöiden vaihto saattaa olla joskus hyvinkin suuri riski. Doctor Who on myös yksi pisimpään jatkuneista brittiläisistä TV-sarjoista, sillä sarja on ollut olemassa jo vuodesta 1963 kähtien. Sarjan näyttäminen lopetettiin vuonna 1989, mutta se aloitettiin uudestaan vuonna 2005 BBC:n toimesta. Vuonna 2005 näkynyttä kautta sanotaan yleisesti ensimmäiseksi kaudeksi, ja siitä minäkin aloitin katsomisen. 80- luvun (tai peräti 60-luvun) erikoistehosteet voisivat kyllä joskus olla hauskaa katsottavaa.

Aluksi minua jarrutti sarjasta puuttuva jatkuvuus. Tuntui, että jokainen jakso oli oma seikkailunsa eikä niihin palattu enää aiemmin. Tietenkin Gleetä seuraavana minun on vähän huono alkaa valittaa jatkuvuuden puutteesta, sillä siinä vasta onkin sarja joka unohtaa kokonaan mitä edellisissä jaksoissa on tapahtunut. Doctor Whosta kuitenkin tuntui puuttuvan edes tietyt jatkuvuutta tuovat elementit, esimerkiksi cast. Doctoria ja hänen seuralaistaa (kahden ensimmäisen kauden aikana Rosea) lukuunottamatta kaikki muut hahmot vaihtuivat joka jakso kun mentiin taas uuteen paikkaan. Jos oltiin onnekkaita ja jakso päättyi cliffhangeriin, oli mahdollista nähdä samoja hahmoja jopa kahden jakson verran.

Sarjakuva ei ole minun. Jos joku tietää kuka sen on tehnyt, ilmoittakaa, sillä haluaisin tietää!

Joskus joillekin asioille kuitenkin pitää vain antaa tilaisuus. Kun pääsimme ensimmäisne kauden loppuun, yhtäkkiä kaikki irrallisilta vaikuttaneet jaksot linkittyivät eeppiseksi juoneksi jolla päädyttiin pelastamaan maailma. Satunnaisilta sivuhahmoilta vaikuttavat hahmot tulivat yllättävissä tilanteissa takaisin ja pienet jutut aivan kauden alussa merkitsivät yhtäkkiä todella paljon. Totesin jo ensimmäisen kauden aikana, että Doctor Whon jatkuvuus on erittäin hyvää ja välillä hyvinkin positiivisesti yllättävää.

En olisi ikinä uskonut että koukuttuisin koko perheen scifisarjaan. Minun on vain nyt pakko vedota käsikirjoitukseen. Tietenkin jokaisessa sarjassa on aina huonot hetkensä, mutta kun jakso sitten on hyvä, se oikeasti on hyvä. Doctor Wholla on jonkinlainen ominaisuus onnistua kääntämään lähes jokaisen maailmaa uhkaavan vaarallisen avaruusolion elämäntarina todella surulliseksi ja traagiseksi nyyhkykertomukseksi. En edes pysty laskemaan kuinka monta kertaa jakso on alkanut massiivisella avaruusoliohyökkäyksellä tai vastaavalla joka saa toivomaan että Doctor ja Rosa vain hoitavat viholliset pois mahdollisimman nopeasti, mutta päättynyt siihen kun tajuaa tuntevansa suurta empatiaa kyseistä monsteria kohtaan. Lainaten erästä osuvaa kommenttia jonka löysin Youtubesta: "Doctor Who is the only show that can make me go from laughing to crying in under ten seconds."

Nyt brittisarjoja hieman enemmän katsoneena olen kiinnittänyt huomiota mikä tekee niistä yleensä hyviä. Amerikkalaiset sarjat kuvataan yleensä "emme tiedä miten kausi tulee päättymään" periaatteella ja siksi joskus sarjoissa tapahtuu jotain aivan uskomattomia juoniratkaisuja joissa ei joskus ole mitään järkeä. Surullisenkuuluisa esimerkki tästä on Lost. Voi että rakastin sitä ensimmäistä kautta ja kuinka syvästi petyinkään kun siitä eteenpäin kaikki vain muuttui yhä hämärrämmäksi ja hämärämmäksi, ja vaikutti etteivät sarjan käsikirjoittajat koskaan keskustelleet keskenään sarjan kulusta. Brittisarjat tunnutaan aina tekevän erillä tavalla. Ensiksi koko kausi kirjoitetaan, kuvataan ja jälkituotetaan ja vasta sitten esitetään televisiossa. Tämä yleensä tarkoittaa että jaksoja on vähemmän per tuotantokausi (Doctor Whossa noin 13 jaksoa, Skinssissä taisi olla kahdeksan,  Dowton Abbeyn ensimmäisessä kaudessa seitsemän, Sherlockissa vain kolme) mutta mielummin minä katson kahdeksan hyvin tehtyä jaksoa kuin 24 jaksoa joista melkein puolet ovat kummallisia täytejaksoja. Vähäinen jaksomäärä ja koko kauden kirjoittaminen ennen sen esittämistä näyttävät mahdollistavan sen että koko kautta pystytään katsomaan kokonaisuutena jossa on jotain järkeä. En tietenkään tiedä miten asiat oikeasti hoidetaan studioissa, mutta ainakin olettaisin näin. Vähäisen jaksomäärän ainakin olettaisi antavan enemmän aikaa tehdä jaksoista parempia.

Ja säveltää siihen parempaa musiikkia. Doctor Whon kahden ensimmäisen kauden soundtrack on kuin mistä tahansa seikkailuelokuvasta. Olen tottunut että sarjojen soundtrackeissa on vain kappaleita eri artisteilta, koska sen uskoisi olevan nopeampi tapa saada jotain taustamusiikkia. Minulla on monesti tapana kuunnella hyvin tarkkaan TV-sarjojen ja elokuvien soundtrackeja.

Seuraava kappale on toisen kauden päätösjaksosta. En tiedä mitä on tapahtunut, avasiko Sherlock umpeen kasvaneet kyynelkanavani, vai miksi tämäkin päätösjakso sai minut nyyhkyttämään?


Sen verran voin paljastaa, että toisen kauden päätösjakso sisältää Doctorin seuralaisen Rosen lähdön. Aiemmin jo mainitsinkin siitä, kuinka sarjalla on tapana vaihtaa päähenkilöitä vähän väliä. Ensimmäinen päähenkilövaihdos tapahtui kun sarjan yhdeksättä Doctoria näyttelevä Christopher Eccleston (alussa oleva gif) ei enää pystynyt jatkamaan sarjassa, joten Doctorin rooliin otettiin David Tennant (ylhäällä olevassa kuvassa). Tennant on tuttu myös Harry Pottereista Barty Kyyry juniorina. Olin nähnyt internetin ihmeellisessä maailmassa enimmäkseen juttuja vain David Tennantista ja Matt Smithistä, joka näyttelee Doctoria tällä hetkellä näkyvissä jaksoissa, joten kun ensimmäisen kerran näin Christopher Ecclestonin, minun piti oikein tarkistaa olenko varmasti nyt katsomassa edes oikeaa sarjaa. Doctori hahmoon tuntuu kuuluvan tweedtakki, mutta Ecclestonin Doctor pukeutui nahkatakkiin. Ensimmäinen kausi sai minut kuitenkin rakastamaan Ecclestonin versiota, hänen "brilliant!" huudahdukseksiaan, ilmehdintäänsä ja karismaa. Tiesin kuitenkin, että hän on vain ensimmäisessä kaudessa, joten valmistauduin henkisesti hänen lähtöönsä.

En kuitenkaan tiennyt että Rose on mukana vain kahdessa ensimmäisessä kaudessa. Juuri kun olin tottunut David Tennantiin uutena Doctorina, toisen kauden päätösjakso alkoi Rosen loppua valmistelevilla sanoilla. Olen nyt katsonut kaksi ensimmäistä kautta, ja aloitan kolmannen kauden katsomisen pian. Uusilla näyttelijöillä on aina suuret saappaat täytettävänään, sillä käsikirjoittavat tuntuvat aina onnistuvan luomaan senhetkisistä päähenkilöistä rakastettavia.

Melkein jokainen brittinäyttelijä on joskus vieraillut Doctor Whossa. Siksi yksi sarjan iloista onkin bongata näyttelijöitä, samaan tapaan kuin bongailee Disney-piirrettyjen ääninäyttelijöitä. Varsinkin moni Potter-näyttelijä on ollut myös Doctor Whossa. Murjottava Myrtti, Matami Huiski, Party Kyyry junior ja senior, Rymistyir... en edes muista kaikkia. Tämä, ja se tunne että katsoisi kaikkia lapsuuden lempilauantaipiirrettyjä yhtä aikaa mutta vain vanhemmalle yleisölle suunnattuna, aiheuttaa sarjaa katsoessa kokoajan suuria lapsinostalgisointeja.

Sarjaa on hieman vaikeaa katsoa Suomessa, sillä vain ensimmäinen kausi on näytetty Ylellä joskus aikoinaan. Sarjalla ei kuulemma ole Suomessa sopivaa kohdeyleisöä. Kaikkia pieniä juttuja en ole ymmärtänyt tekstityksen puutteessa, sillä skottilainen aksentti osaa joskus olla hyvinkin haastava. Kiitoksia vain, Tennant. Nyt kuitenkin voin kertoa ilouutisen, sillä sarjaa aletaan vihdoin näyttää Suomessa uudestaan. Avatkaa televisio Yle2:llta 7.5.2012 klo 20:00, ja siitä eteenpäin aina maanantaista torstaihin. Tämän uutisen mukaan luvassa on ainakin kaksi ensimmäistä kautta. Luin kuitenkin jostain muualta, että Yle olisi hankkinut oikeudet kuudeen kauteen. Toisin kuin Sherlockissa, tässä sarjassa eivät jaksot ainakaan heti lopu hetkessä.

Yleensä minun rituaalini uuteen fandomiin liittyessä on fan artin piitäminen, mutta jostain syystä en ole kauheasti piirrellyt mitään Doctor Whon liittyvää. Doctor esiintyy minun tumblr-taustakuvassani jonka piirsin muutama viikko sitten  ja tässä nopeassa luonnoksessa:


Loppuun vielä Chameleon Circuitin kappale An Awful Lot of Running, joka kertoo miltä tuntuu seikkailla Doctorin mukana.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...