lauantai 29. syyskuuta 2012

Gangnham Style

Tänään autoa ajaessani kuuntelin Voicea, jossa soi Suomen virallinen latauslista jossa tämän hetken hämmentävin menestyskappale oli muistaakseni toisella sijalla.

Muistan, kuinka kesän lopussa menin Merin luokse kylään ja hän näytti minulle ehkä kummallisimman musiikkivideon jonka olen koskaan nähnyt. Videolla oli silloin alle miljoona katselukertaa. Siitä noin kuukauden kuluttua istuin Lady Gagan konsersin jonossa ja vieressä jonottavat tyttö ja poika huudattivat hyvin tutun kuuloista kappaletta silloin kun eivät jaksaneet Lady Gagaa toistaa. Muistin sen olevan se sama korealainen artisti. Siitä noin muutama viikko eteenpäin, ja yhtäkkiä se kappale oli kaikkialla.

Minä siis kuulin Gangham Stylen ennen kuin se oli kuuluisia. *Lisää hipsterpose*

Olen siitä ehkä hieman poikkeva 90-luvulla syntynyt tietynlainen tyttö sillä minä skippasin manga/anime vaiheen yli kokonaan. Joskus ala-asteella olin hieman kiinnostunut manga-tyylistä, mutta luettuani yhden Ranman en jaksanut innostua enempää ja jatkoin vain fantasiakirjojen lukemista. Jälkikäteen ajateltuna minulla olisi ollut paljonkin potentiaalia hypätä aasialaisen populaarikulttuurin kummalliseen maailmaan, mutta jotenkin se vain jäi. Sen takia en koskaan tutustunut kunnolla edes j-poppiin, Wonders Girliä lukuunottamatta, ja siihenkin bändiin tutustumiseen liittyy tarina. Kuulin kuitenkin muilta, että jo pitkään on pohdittu mikähän kappale on se ensimmäinen joka ponnahtaa länsimaalaisten tietoisuuteen.

Minä en edes tiedä miksi juuri tästä kappaleesta tuli niin suosittu. Ehkä sen älytön musiikkivideo herätti huomiota? Ehkä siksi että LMFAO oli viime talvena niin suuri hitti ja tämä kappale muistuttaa hitusen sitä. Viime talvena naureskelin salaa kun työpaikkani vitosluokkalaiset kuuntelivat Sexy and I know It'ä ja kun kysyin heiltä ymmärtävätkö he sanoja, he vastasivat että eivät. Mutta kuka ymmärtä mitä Gangnham Stylessä lauletaan?

En tiedä kuinka moni tietää, mutta kappaleesta on olemassa myös toinenkin versio. Kun pääsi yli naislaulajan kimeästä äänestä, taidan jopa pitää siitä versiosta enemmän.


Kun katsoin videota, kiinnitin huomiota naislaulajan olemukseen. Minusta oli mukava vaihtelua sen amerikkalaisen yliseksikkääseen tanssimistyyliin verrattuna nähdä vähän viattomampaa tanssintaa. Meri kuitenkin kertoi, että häntä on arvostelu liiasta seksikkyydestä. Hmm. Amerikka vs. Korea.

Suurissa ilmiöissä on aina jotain kiinnostavaa. Adele, One Direction, Nyan Cat, Rebecca Black...Robin. Miksi juuri ne nouseva suosioon?



Ps. Tänään näkyy Doctor Whon seitsemännen kauden ensimmäisen osan päätösjakso jonka jälkeen alkaa tauko joka kestää jouluun saakka. Tässä viidennessä jaksossa näemme miten Pondit lähtevät. Jaksossa on mukana Weeping Angelsit, joten voiko se luvata mitään hyvää? Mukana on myös River Song, minkä luulisi nostavat jakson kiinnostavuutta entistä enemmän. Minulla on aika korkeat odotukset jaksoa kohtaan. En pety jos se ei saa minua itkemään, mutta odotan ainakin jonkinlaista tunnekuohua! Ja entä jos näemme Doctorin uuden companionin Claran jo tämän jakson lopussa?

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Varjojen kaupungit 1-3

Tästä tuli spoilaava kirjoitus. Suosittelen lukemaan jos olet itse lukenut tai et välitä spoilereista.



Ensimmäisestä kirjasta ei ole kuvaa koska olen palauttanut sen jo kirjastoon. Tässä kuitenkin kuva jos olet kiinnostunut.

Varjojen kaupungit (The Mortal Instruments) on Cassandra Claren kirjoittama kirjasarja, joka koostuu tavallaan kahdesta trilogiasta. Sain luettua ensimmäisen puoliskon, joten kirjoitan nyt siitä. Sarja kertoo Clary Fraysta, joka outojen sattumien kautta ajautuu mukaan varjonmetsästäjien menoihin vetäen samalla mukaansa parhaan kaverinsa Simonin. Matkan varrella paljastuu vaikka mitä eikä kenenkään elämä palaa tuosta seikkailusta enää ennalleen. Clare kertoo saaneensa idean sarjaan nähtyään tatuointiliikkeen joka näytti siltä että sinne olisi hyökännyt demoni. Yksi varjometsästäjien ominaisuuksista on tästä johtuen ihoon piirrettävät riimut jotka antavat heille ominaisuuksia demoneita vastaan taistellessa.

Nyt haluaisin varoittaa, että jos olet kirjasarjan suuri fani, tämä teksti ei ehkä sovi sinulle. Pidin kirjasarjaa viihdyttävänä, mutta viihdyttävyyden syy oli aivan jotain muuta kuin vaikka juonen nokkeluus. Olen lukenut paljon hyvä nuorille suunnattuja kirjoja (Nyt ei tietenkään tule mieleen mitään esimerkkejä... no, vaikka Stephen Chboskyn Elämäni seinäruusuna tai John Greenin Looking for Alaska) joten tiedän, ettei hyviä nuortenkirjoja lukiessa tule sellainen olo että olisi liian vanha niitä lukemaan. Varjojen kaupungeissa kuitenkin tuli moneen otteeseen sellainen olo.

Haluaisin sanoa Varjojen kaupunkeja huumorisarjaksi. Uskon kuitenkin, ettei kirjailija niin tarkoittanut. Mielestäni sarja on kuitenkin todella hauska, sillä juonenkäänteet ja kuvailut olivat välillä sen verran huvittavia että nauroin ääneen.

Mielestäni sarjan suurin ongelma on kummallinen kerronta. Päähenkilö Clary on mielestäni hyvin epämääräinen hahmo. Vaikka hän on päähenkilö, hänen ajatuksistaan on vaikea saada selvää. Hän pikemminkin toimii ilman ajattelua, ja lukijalle jää epäselväksi hänen motiivinsa. Joko se oli kirjailijan temppu tai sitten vain huonoa kerrontaa. Kallistun hieman jälkimmäiseen vaihtoehtoon, sillä olisi aika riskialtista valita päähenkilölle tuollainen ominaisuus kun sarjassa olisi niin paljon reagoitavaa.

Sarjan toinen ongelma on juuri tuo reagointi. Siinä tapahtuu monia vakavia asioita jotka vaikuttavat monien elämään, kuten perheenjäsenten kuolemia ja alamaailman asukeiksi kuten vampyyreiksi ja ihmissusiksi muuttumista. Kun eräs hahmo kuolee, sen olisi voinut kirjoittaa paljon tunteellisemmin, mutta jotenkin kohtaus onnistui olemaan täysin tunteeton ja asia tunnuttiin unohtavan sen jälkeen kokonaan.

Kaikesta vakavuudesta huolimatta sarja pysyy kevyenä. Kun Simon muuttuu vampyyriksi, lukija ei saa tietää mitään Simonin päänsisäisestä elämästä. Simonista vain tulee kuolematon teinipoika jonka ulkonäkö kohentuu huomattavasti. Missään vaiheessa ei syvennytä siihen, mitä mieltä Simon on siitä, että on nyt kuolematon ja hänen on joko kerrottava perheelleen vaikea asia tai lavastettava oma kuolemansa koska ei enää kasva fyysisesti. Plussaa tulee kuitenkin siitä, että Claryn isähahmo Luke antoi Simonille "kuinka kertoa vanhemmille olevansa homo" esitteen auttamaan vaikean asian kertomisessa. :D

Vaikka Simonin vamppyyrius kuvataankin meko twilightmaisesti romantisoituna, koituu siitä hänelle kuitenkin jotain ongelmia. Koko varjometsästäjien yhteiskunta on todella konservatiivinen ja sen tapa hoitaa asiat on ihan mätä. Edellisessä postauksessa kerroin kuinka Tessa tutustuu liberaaliin varjometsästäjien yhteisöön. No, se oli liberaalia 1800-luvulla. Varjometsästäjien maailma ei ole edennyt juuri ollenkaan Tessan ajoista. Ainoa muutos ehkä on se, ettei naisvarjometsästäjät ole enää harvinaisia. Kaikessa muussa ollaan kuitenkin ahdasmielisiä. Esimerkiksi homoseksuaalisuus on tabu, mistä koituukin ongelmia Alec-paralle.

Varjojen kaupungeissa yhtenä teemana onkin rasismi. Varjometsästäjät eivät melkein voi sietää silmissään alamaailman asukkeja He ovat siis esimerkiksi vampyyrit, ihmissudet ja velhot. Varjometsästäjät kuitenkin tarvitsevat alamaailman asukkien apua ja ovat siksi luoneet rauhansopimuksen, jonka noudattaminen on kuitenkin vähän niin ja näin. He eivät myöskään tunnu arvostavan maallikkoja. Vaikuttaa että he kokevat olevansa jonkinlaista ylempää rotua (Hmm, valkoiset eurooppalaiset imperalismin aikaan, kuulostaako tutulta?) Sarjassa on käytetty paljon sivuja tälle teemalle, mistä tykkäsin todella paljon. Lisävivahdetta mukaan tuovat alamaailman hahmot joita on nostettu päähenkilöiksi: velho Magnus Bane, ihmissusi ja entinen varjometsästäjä Luke ja Simon joka on entinen maallikko.

Sarjan kolmantena ongelmaksi voisi nimetä kuvailun. Kuten The Infernal Devicessä, minulla on nytkin vaikea kuvitella joidenkin hahmojen ulkonäköjä, sillä niistä kerrottiin hyvin vähän. Mikä on tämä teineille suunnattujen kirjojen trendi jonka mukaan on sopivaa kertoa vain hahmojen hiusten ja silmien väri ja mainita kuinka hyvännäköisiä he ovat? Haluan rumia hahmoja! Myös paikkoja oli kuvailtu huonosto. Kirjailija varmaan oletti että lukija kuvittelee itse New Yorkin? Olenhan minä monta New Yorkiin sijoittuvaa elokuvaa nähnyt, mutta minulle ei sano mitään jos Clary kävelee kadulla x.

Toisaalta, sitten kun kuvailtiin, se saattoi olla jotain älytöntä. Tässä onkin sarjan yksi huumoripuoli: älyttömät kuvaukset. En tiedä oliko suomennos huono vai eivätkö minun ja Cassandra Claren käsitys esteettisyydestä vain kohtaa, sillä aina kun Clare kuvaili jotain mielestään kaunista, minä en voinut muuta kuin pyöritellä silmiäni. Minkä sille voi jos ensiksi sanotaan vaikka että joku hahmo oli todella seksikäs, mutta sitten hänen kerrotaan pukeutuneen aamutakkiin ja verkkopaitaan. Verkkopaitaan? Se vaatekappale on hyväksyttävää vain Uuno Turhapuron päällä. Tai kun hahmon sanotaan muistuttavan Sonic-siilen homoversiota. Jos minun olisi pelkkien vaatekuvausten perusteella pitänyt päätellä mihin aikaan kirjasarja sijoittuu, olisin veikannut 90-luvun loppua. Toisaalta, Clare on itse 39-vuotias, joten ehkä hänestä noin 8 vuoden heitto muodissa ei ole niin paha.

Neljäs ongelma onkin sitten se juoni. Mikä tässä edes oli se juoni? Varjometsästäjillä on synkkä lähihistoria, sillä noin 16 vuotta sitten toimi Piiri, jota johti Valentine joka halusi luoda paremman varjometsästäjärodun. Valentine kuitenkin kukistettiin ja hänen luultiin kuolleen, mutta ensimmäisessä kirjassa hän tekee paluun ja alkaa punoa ilkeitä juoniaan. Kolmessa kirjassa keskitytään Valentinen uudelleenkukistamiseen, mutta mielestäni paljon suurempi rooli on saippuasarjamaisella ihmissuhdedraamalla. Kuka onkin kenen lapsi ja kuka kenen veli ja kuka onkaan rakastunut kehenkin.

Silti minusta tuntui, että kaikki juoneen liittyvä oli tapahtumassa jossain muualla kuin siellä missä päähenkilömme oli. Clary useinmiten sai vain kuulla asioista jälkeenpäin tai nähdä tapahtuvat sivusta, kun taas minä olisin halunnut olla paikalla näkemässä kun se tapahtuu. Onneksi sarjan edetessä useammat hahmot ottivat kerronnan haltuunsa. Ensimmäinen kirja oli melkein kokonaan Claryn näkökulmasta, mutta toisessa kirjassa mukaan astuivat myös Simon ja Jace. Kolmannessa kirjassa kerrottiin jotain myös Alecin silmien kautta, mikä antaa minulle toivoa että Alec olisi isommassa roolissa.

Ja lempihahmoni? Simon ehdottomasti. Vaikka valitinkin Simonin liian rennosta suhtautumisesta kuolemattomaksi olennoksi muuttumisesta, hän silti onnistui säilyttämään asemansa lempihahmonani. Simon on nörtti. Hän pelaa Dungeons&Dragonsia ja Nintendo DS:ää, pukeutuu fanipaitoihin ja heittää hauskoja populaarikulttuuriin liittyviä kommentteja. Hän on juuri sellainen suloinen hahmo josta minä tykkään.

Toinen lempihahmoni on edelleen Magnus. Hän on edelleen random, mutta vihdoin sain selville miksi hän on niin random. Hän ei pahemmin välittäisi varjometsästäjien elämästä, mutta tuntuu olevan heikkona kauniisiin poikiin. The Infernal Devicessä hän auttoi Instituuttia koska tuntui olevan mieltynyt Williin, kun taas Varjojen kaupungeissa hän autaa muita miellyttääkseen Alecia. Vaikka Magnus säilyttääkin sijani lempihahmona, en silti suostu kuvittelemaan häntä sateenkaarenvärisissä nahkahousuissa ja glitteröidyssä piikkikampauksessa. (Vinkki: älkää tehkö DeviantARTiin hakua Malec (Magnus+Alec) ellette halua nähdä yaoi-henkistä fan artia.)

Pidän edelleen enemmän The Infernal Devicestä. Pystyn ottamaan sen hieman vakavammin. Toisaalta, tietynlainen älyttömyyden mukana tuleva huumori jää siitä kokonaan pois. Tai ehkä se johtuu vain kielestä. Englanniksi lukiessa on helpompi ignoorata juttuja.

En tiedä kenelle suosittelisin tätä sarjaa. Sanoisin, että tämä on hyvä portti fantasiakirjallisuuteen. Sarjassa on fantasiaelementtejä mutta se ei ole liian mielikuvituksellinen. Jos olet vielä teini-ikäinen, saatat tykätä sarjasta todella paljon, mutta toivon että tämän sarjan jälkeen tutustuisit muihinkin sarjoihin ja siirtyisit pikkuhiljaa vähän vakavamminotettavien kirjojen puoleen. En sano että kaikki teineille suunnatut kirjat ovat huonoja, sanon vain että haluaisin lukea kirjoja jotka ovat suunnattu teineillä mutta jotka eivät aliarvioi teinityttöjen älykkyyttä.

Tagaan tämän postauksen uudelle tagilleni "teinifantasia: guilty pleasure", sillä sitä se minulle on. Tiedostan että se on monesti aika keskinkertaista, mutta en silti voi lopettaa sen lukemista. Jotain hauskaa siinä on pakko olla.

Monesti on myös helpompaa kirjoittaa asioista joissa on vikoja. Tämän vuoksi en ole kirjoittanut mitään Georhe R. R. Martinin Tulen ja jään laulusta. Pitäisikö? Olisiko kukaan kiinnostunut kuulemaan mielipiteeni siitä? Sain muuten tänään melkein nolouden asteelle kohoavan fanikohtauksen kun huomasin, että uusimman osan, A Dance With Dragonsin, suomennoksen ilmestymisajankohdasta oli vihdoin tullut tietoa. Aion tosin ostaa ja lukea sen englanniksi jos suomennos ei ole vielä ilmestynyt silloin kun pääsen sinne asti.

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

The Infernal Devices

Pyrin taas pitämään tekstin mahdollimman puhtaana massiivista spoilereista.


Kirjoittanut: Cassandra Clare. Sarjaan kuuluu kolme kirjaa, joista viimeinen, Clockwork Princess, ilmestynee ensi maaliskuussa. Suomennoksista ei mitään tietoa.

Päädyin lukemaan tätä sarjaa hieman mutkan kautta. Luin Cassandra Claren Varjojen kaupungit -sarjan ensimmäisen kirjan, mutta koska kirjastossa ei ollut toista osaa saatavilla, sarjan lukeminen jäi siihen. Meri oli kuitenkin ostanut Varjojen kaupunkien prequel-sarjan ensimmäisen osan Tukholmasta. Olin tehnyt sopimuksen että saan lukea vain englanninkielisiä kirjoja ennen englannin ylioppilaskokeen uusintaa, mutta kun mikään hyllyssä olevista englanninkielisistä kirjoista ei sillä hetkellä innostanut, pyysin Meriltä Clockwork Angelia lainaan.

Minulla oli aika alhaiset odotukset. Varjojen kaupunkien ensimmäinen osa ei ollut mielestäni ollut erityisen maata mullistava, mutta halusin antaa prequelille mahdollisuuden, sillä kyseessä on viktoriaaniseen englantiin sijoittuva sarja joka sisältää kellokoneistoja. Steampunkia! Olen kuullut että Cassandra Clarea pitäisi lukea pikemminkin julkaisu - kuin kronologisessa järjestyksessä, mikä tarkoittaisi että Clockwork Angeliin olisi pitänyt tarttua vasta Varjojen kaupunkien kolmannen osan jälkeen. Luin sitten väärässä järjestyksessä. Ainakaan vielä The Infernal Devices ei ole kuitenkaan paljastanut mitään mielestäni merkittävää Varjojen kaupunkien tulevista osista, joten ole sitä mieltä että kirjoja voi lukea ihan miten vain. Suosittelen kuitenkin edes VK:n ensimmäisen osan lukemista ennen TID:iin tutustumista, sillä Clockwork Angel lähtee oletuksesta että lukija tuntee jo ennestään kirjassa esiintyvien varjometsästäjien ja alamaailman asukkaiden elämäntavat ja termistön.

Sarja sijoittuu 1880-luvun Lontooseen ja kertoo 16-vuotiaasta Tessa Graysta, joka muuttaa sinne New Yorkista tätinstä kuoleman jälkee. Hänen veljensä on asunut Lontoossa jo jonkin aikaa, ja nyt veli Nate on pyytänyt Tessan Lontooseen. Saapuminen ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan, vaan Tessa kidnapataan ja hän päätyy Dark Sistersien vangiksi. (Kutsun heitä Synkiksi siskoiksi tästä eteenpäin taivutussyistä) Synkät siskot tuntuvat tietevän Tessasta enemmän kuin Tessa itse ja pakottavat Tessan tottelemaan heitä tai muuten he satuttaisivat Natea. Tessa saa tietää olevansa muodonmuuttaja. Siskot opettavat Tessan vaihtamaan muotoaan toiseksi ihmiseksi, ja heti kun Tessa on oppinut taidon, hän saa kuulla että hänet aiotaan naittaa salaperäiselle Magisterille. Tessa onnistuu kuitenkin pakenemaan ja päätyy muutaman sattuman kautta Lontoon varjonmetsästäjien instituuttiin. Varjometsästäjät ovat eräänlaisia sotilaita jotka taistelevat demoneja vastaan jotta maallikot eivät joutuisi ongelmiin. Instituutissa hän pääsee tutustumaan hänelle vieraaseen elämään: liberaaliin varjometsästäjien kommuuniin jota johtaa nainen ja jossa tytöt ja pojat saavat viettää aikaa keskenään ilman esiliinaa. Instituutissa asuvista ihmisistä tulee pian hyvin läheisiä Tessalle. Varsinkin Willistä, joka auttoi häntä pakemaan, ja Jemistä jota vaivaa outo sairaus.

Varjojen kaupungien tapaan The Infernal Devices keskittyy lopulta paljon enemmän valtapeliin, sukujuonitteluun ja romantiikkaan kuin demonien metsästämiseen. Se että suurimmalla osasta hahmoista on jotain yliluonnollisia kykyjä on pikemminkin mauste kuin itse idea. Hahmot käyvät aina välillä taistelemassa demoneja vastaan, mutta yleensä ne ovat vain välikohtauksia joita tapahtuu pääjuonen seassa.

Tykkään tästä sarjasta ehkä hieman enemmän kuin Varjojen kaupungista, vaikka kokemukseni siitä sarjasta onkin vasta yhden kirjan mittainen. TID tuntuu napsahtavan kohdalle hieman paremmin. Olen aina pitänyt enemmän kirjoista jotka eivät sijoitu nykyaikaan. Nykyaikaa saan elää joka päivä. Haluan kirjoissa päästä muihin aikoihin ja paikkoihin. Kirja tuntuu paljon kotoisammalta jos siinä ei ole kännyköitä ja tietokoneita. Viktoriaaninen Englanti on mielikuvituksellista aikaa, joten tietenkin olin aivan mielissäni kuvitttelemassa heille ajanmukaisia vaatteita päälle. Sarjan alkuasetelma on myös hieman kiinnostavampi: Tessa on aivan tyhjän päällä ja hänen on aloittettava kokonaan uusi elämä maailmassa jossa on hyvin tiukkoja sääntöjä vaikka ei sisälläkään hyvin tiukkoja viktoriaanisia tapoja. Tessa katsotaan alamaailman jäseneksi muodonmuutostaitonsa takia, ja yleensä alamaailman jäsenet ja varjometsästäjät elämät aika erillään. Tessa ei kuitenkaan koe olevansa alamaalainen vaan haluaa jäädä varjometsästäjien pariin.

Tietenkin, koska kyseessä on pääsääntöisesti teinitytöille suunnattu kirjasarja, tässä sarjassa keskitytään myös aika paljon romantiikkaan. Minulle on jäänyt aivan kamala kolmiodraaman kammo Twilightin jälkeen ja aina kun kirja antaa vinkkejä orastavasta kolmiodraamasta, jatkan lukemista kauhun vallassa. Kertooko se jotain Stephenie Meyerin taidosta luoda ihmissuhteita kirjoihinsa, että minä en tunnu enää kestävän minkäänlaista kolmiodraamaa? Kun TID osoitti merkkejä kolmiodraamasta, mieleni olisi tehnyt paiskata kirja seinään, mitä en kuitenkaan tehnyt sillä se on lainakirja eikä Meri ehkä arvoistaisi jos turmelisin hänen kirjansa ennen kuin hän edes itse ehtisi lukea sitä.

Melkein aina teinifantasiaa lukiessani tyttö päätyy juuri sen pojan kanssa yhteen josta en niin välittäisi. En edes tiedä miksi jatkan teinifantasian lukemista. Loinkin tuonne uuden tagin ja nimesin sen "teinifantasia: quilty pleasure"ksi ihan vain sen takia että juuri tällaista kirjallisuutta on joskus niin hauska lukea. TID:ssa kuitenkin tapahtui jotain ihmeellistä: asia ei ollutkaan niin yksinkertaista. Tyttö ei saanut poikaa ihan tuosta vain, muka joidenkin pienien vaikeuksien kautta. Kaiken lisäksi Tessa osoittaa kiinnostusta siihen poikaan jonka toivoinkin kiinnittävän Tessan huomion.

Positiivisena puolena tästä kirjasarjasta voin sanoa, että vaikka se kuuluutiin tavallaan samaa kategoriaan Twilightin kanssa, tässä sarjassa sentään tapahtuu jotain. Sain luettua Clockwork Princen tänään loppuun ja kun mietin mitä kaikkea siinä noin 500 sivussa ehti tapahtua, minusta tuntui että olisin lukenut yhdessä kirjassa kokonaisen kirjasarjan. Silti joitain asioita on vielä paljastamatta. Clockwork Princen loppu oli myös mielestäni aika mainio. Valitan monesti cliffhangereista, mutta tietynlainen cliffhanger on hyväksyttävää kirjasarjalle: sellainen joka antaa ymmärtää että jatkolle on tarvetta, mutta sellainen joka ei saa kiljumaan kun jatko-osan ilmestymiseen on vielä puoli vuotta aikaa. Kolmas positiivinen ominaisuus on se, että sarja ei ole täysin heteronormatiivinen. Clockwork Princen yksi parhaista minidraamoista on kohtaus jossa velho Magnus Bane haluaa loukata entistä rakastajaansa Camillea huijaamalla että Magnuksella on suhde Williin, eikä Will pysty sillä hetkellä sanomaan mitään vastaan koska on huumaavien särkylääkkeiden vaikutuksen alaisena.

Lempihahmojani sarjassa ovat ehdottomasti Jem ja Magnus. Jem ehkä siksi että hänet on kirjoittu juuri niin että minä alan tykkäämään hänestä. Jem on todella sympaattinen hahmo, mutta hänen sairautensa varjostaa häntä. Minua häiritsee, ettei kirjoissa ole koskaan kunnolla kerrottu kuinka paljon Jemillä on elinaikaa. Kirjoissa on useampaan otteeseen mainittu parannuskeinon löytäminen, mutta minä ehkä jopa toivon että parannuskeinoa ei löydettäisi. Kaiken ei tarvitse loppua onnellisesti. Olisin tyytyväinen jos vaikka he keksisivät keinon saada Jemille lisävuosia, mutta ei määrättömästi, vaikka 5-10 vuotta. Magnuksesta tykkään siksi että hän on niin random ja hänen motiivinsa ovat hyvin epämääräiset. Hän vain tulee välillä hiippailemaan tarinaan taustalle ja katoaa taas yhtäkkiä.


Yleensä piirrän fan arttia vain jutuista joita fanitan aivan tosissani. TID ei ole yhtä vakavalla fanitustasolla kuin vaikka Sherlock, mutta koin silti tarvetta piirtää fan artia. Teinifantasian tapaan Cassandra Clare ei ole kovin innokas kuvailemaan asioita yksityiskohtaisesti, joten minulla oli hieman ongelmia muodostaa päähenkilöistä mielikuvia. Päätin siis piirtää heistän kuvat avukseni.

Ylimpänä on William "Will" Herondale. Hänen kerrotaan olevan poikkeuksellisen kaunis tummahiuksinen 17-vuotias poika jolla on korkeat poskipäät. Tummahiuksisuus ja korkea poskipäisyys toi ensiksi mieleeni Colin Morganin ja Merlinin, mutta pyrin kuitenkin välttämään suoraa Colin Morganin kasvonpiirteiden kopioimista. Willin silmät on kuvailtu sinisiksi. Pienellä goolettamisella sain selville että 1800-luvun lopussa oli tapana kammata hiuksia taaksepäin, joten päättelin että Will todennäköisesti tekee itsekin niin, mutta unohtaa huolehtia hiuksistaan päivän mittaan minkä seurauksena hiukset pääsevän valloilleen.

Ja tässä vaiheessa ihmettelen Cassandra Claren viehätystä mustiin hiuksiin ja sinisiin silmiin ja siihen että hän käyttää tällaista melko mahdotonta väriyhdistelmää kirjassa joka sijoittuu aikaan jossa hiusten värjääminen ei ollut yleistä,

James "Jem" Carstairs oli yhtä aikaa sekä vaikea että helppo. Jos olen ymmärtänyt oikein, hänen äitinsä on kiinalainen, joten hänessä on aasialaisia piirteitä.Sairauden takia Jem on kuitenkin todella kalpea ja hänen hiuksensa ovat vaaleat. Tein hänen hiustyylistään myös hieman modernimman koska hän on asunut Kiinassa, joten hän ei ehkä ole omaksunut kaikkia englantilaisia tapoja.

Theresa "Tessa" Greyn kasvonpiirteitä ei juurikaan kuvailla, mutta hänellä kerrotaan olevan ruskeat hiukset. Päättelin hän on ehkä hieman isokokoisempi kuin keskiverto tytöt sillä aina kun hän vertaa itseään johonkin toiseen naiseen, hän kommentoi olevansa isokokoisempi. Hän on myös melkein yhtä pitkä kuin Will ja Jem, mikä kertoo jotain hänen pituudestaan. Googlasin 1800-luvun lopun naisten tyyliä ja päädyin tuollaiseen yhdistelmään. Kaulassa tietenkin enkelikaulakoru, joka todennäköisesti tulee olemaan merkittävä asia kolmannessa kirjassa, ainakin jos Naten viimeisiä sanoja on uskominen.

En taaskaan pysty kauheasti sanomaan kirjan kielestä, sillä päätavoitteeni oli vain ymmärtää se. Yksi asia kuitenkin pisti silmääni. Koska Cassandra Clare on amerikkalainen, en voinut olla miettimättä kuinka uskottavaa brittienglantia hän kirjoittaa. Tessan ajatukset olivat melko selkeitä, mutta välillä hahmot puhuivat todella kummallisesti ja monimutkaisesti. Olisikin mielenkiintoista kuulla jonku englantia paremmin taitavan mielipide englannin uskottavuudesta.

perjantai 14. syyskuuta 2012

Mash-up

Mikäpä olisi parempaa kuin todella ennalta-arvaamattoman hyvä mash-up? Itse tutustuin mash-uppien maailmaan Gleetä katsoessa, mutta sen jälkeen olen löytänyt joitain loistavia kappaleita jotka eivät ole kahden kappaleen yhdistettyjä covereita vaan kaksi alkuperäistä kappaletta jotka on vain miksattu yhteen.

Tässäpä muutama lempikappaleeni viikonloppua varten.

 






Ja tämä on ehkä kaikkein yllättävin, mutta mielestäni ehkä parhain:


Löysin myös Lady Gaga/Adele kappaleen  nimeltään Turning Speechless, jota ei kuitenkaan ole Youtubessa helposti upotettavissa. Tästä pääsette kuitenkin kuuntelemaan sen.

Löysin muuten kaverini Pauliinan blogista mukavan arvonnan. Palkintona on kauniit korvakorut jotka olisi kiva omistaa. Käykää katsomassa! Pauliinan blogi on muutenkin kiva. Seuraan yllättävän monia tyyliblogeja vaikka itse vähän nörtisti bloggaan kaikesta muusta.

Hauskaa viikonloppua teille kaikille! :)

torstai 13. syyskuuta 2012

The Wishing Spell (The Land of Stories 1)

Pyrin kirjoittamaan tämän jutun spoilaten mahdollisimman vähän, jotta jos joku on kiinnostunut kirjasta, tämä teksti on turvallista lukea.



Chris Colferia on helppo fanittaa. Hän näyttelee ja näyttää hyvältä, laulaa ja kuulostaa hyvältä, kirjoittaa ja vielä kirjoittaa hyvin. Hänen fanittamisensa ei rajoitu vain yhteen alaan, joten mahdollisuudet kyllästyä ovat pienet. Kaikki ehkä tietävät hänet Gleen Kurt Hummelina, mutta hiljattain hän on myös käsikirjoittanut elokuvan jonka pääosaa hän esitti ja ehtinyt julkaista kirjan joka on trilogian ensimmäinen osa. Uskollisena fanina ostin ja luin kirjan.

Kirja kertoo kaksosista Alexista ja Connorista, joiden elämäntilanne ei ole ehkä paras mahdollinen. He saavat kuitenkin isoäidiltään syntymäpäivälahjaksi satukirjan, joka paljastuu taikakirjaksi joka imee heidät kirjan sisään ja mukaan satumaailmaan. Heidän päätavoitteenaan on päästä satumaailmasta kotiin, mutta se osoittautuu yllättävän monimutkaiseksi operaatioksi ja matkan varralle mahtuu monia hyvin tuttuja satuhahmoja.

Näin alkuun on pakko myöntää, että olin aluksi todella epäluuloinen. Ensinnäkin, olen lukenut aika vähän englanniksi, joten pelkäsin sitä kuinka hyvin taitoni riittävät. Olin myös hieman epävarma siitä olisiko kirja oikeasti hyvä. Tietenkin kaikki sanoivat että se on hyvä, mutta ei koskaan kannata uskoa sokeasti muiden arvioihin kirjoista, koska jokainen tykkää erilaisista jutuista. Suurimman osan arvioista olivat vieläpä Colferin omien ystävien tai mainostajien tekemiä, joten heidän sanansa olivat aika puolueellisia.

Kirja löytyi mukavasti CDON.comista edulliseen hintaan kovakantinsena, ainakin verrattuna siihen kuinka paljon kovakantinen suomennettu versio maksaisi. Heti kun kirja oli käsissäni, sain huomata että vaikka sisältö olisi aivan surkea, ainakin kirja näytti pahuksen hyvältä.


Pidän oikeastaan kaikesta kirjan ulkoasussa. Tykkään kannesta, jossa on paljon kaikkea jota voi katsella. Kulutin vaikka kuinka paljon aikaa pelkästään kansikuvan tutkimiseen, vaikka olinkin nähnyt sen jo aiemmin netissä. Kirjaa lukieassa palasin takaisin kanteen tunnistamaan hahmoja joita tuli vastaan tarinan varrella.


Tykkään myös siitä että kirjassa on muistutus kuka sen on kirjoittanut. Kirjaa lukiessa unohti aivan kokonaan kirjailijan ja keskittyi vain tarinaan. Se on tietenkin merkki mukaansatempaisevasta tarinasta, mikä on positiivinen ominaisuus. Jossain välissä piti kuitenkin pysähtyä muistuttumaan itseään että tämän tarinan on kirjoittanut Chris Colfer, jonka olen itseasiassa nähnyt livenäkin. Yleensä kirjailijat ovat hieman etäisiä hahmoja, joista ei kauheasti näe vaikkapa videomateriaalia. Esimerkiksi George R. R. Martinista olen nähnyt vain muutaman haastattelun. Tietenkin lisää löytäisi etsimällä, mutta Chris Colferia näkee väkisinkin kun seuraa Gleetä.





Kirjan kuvitus oli todella suloista. Siitä täytyy antaa kiitosta Brandon Dormanille. Kuvituksessa ei esiintynyt yhtään hahmoja, sen sijaa joka luku alkoi jollain lukuun liittyvällä esineellä tai maisemalla. Vietin myös paljon aikaa tutkien kuvia oikein läheltä saadakseni selville onko ne tehty lyijykynällä. Olen aina pitänyt tämänkaltaisesta kuvituksesta. Cornelia Funkella on tapana kuvittaa kirjojaan tähän tapaan. Se ei vie liikaa huomiota itse tarinasta, mutta on silti mukava lisä.

Kun kirjan ulkoasu oli tutkittu, oli aika aloittaa lukeminen. Myönnän että aloittamisessa meni kauan, sillä minulla oli muita kirjoja kesken. Uusin kuitenkin englannin ylioppilaskokeen ja päätin siihen saakka lukea pelkästään englanniksi, joten minulla oli hyvä syy aloittaa. Muutaman sivun alkukankeuden jälkeen tarina lähti mukavasti liikkeelle ja ilokseni huomasin, ettei minulla ollut ollenkaan ongelmia kielen kanssa. Kaikki adjektiivit joita ei tiedä voi vain hypätä yli.

Juonta sen enempää spoilaamatta voin kertoa, että pidin kirjasta todella paljon. Olin huolehtinut aivan turhaan. Joissain paikoissa juoni tuntui ehkä hieman laahaavan, mutta eihän mikään kirja voi olla täydellinen. Idea oli todella suloinen. Maailma, jossa kaikki sadut ovat totta. Perinteiden fantasiakirjan tapaan hahmot matkasivat koko maan halki suorittaen tehtävää. Kirjan mukana tuli kartta, josta pystyi seuraamaan missä milloin ollaan, ja kaikki tärkeät tapahtumapaikat oli merkitty karttaan. Tietenkin unohdin ottaa kuvan kartasta, mutta löysin kirjan virallisilta sivuilta hyvä version ja pääsette sinne tästä.

Kielestä en osaa sanoa oikein mitään, sillä minun päätavoitteeni oli pysyä juonessa mukana. Loppujen lopuksi ainoat ongelmat tulivat joidenkin idiomaattisten sanontojen kohdalla joita en ollut aiemmin kuullut. Vaikka en osaakaan arvioida oliko kieli hyvää, pystyn kyllä arvioimaan kerrontaa, ja mielestäni se oli onnistunutta. Se oli juuri sellaista kerrontaa minkä takia tykkään lukea fiksuille lapsille kirjoitettuja kirjoja. Kerronta ei aliarvioi lukijaa, mutta pitää asiat kuitenkin yksinkertaisena. Juuri sopivan verran kuvailua ja dialogia. En tiedä kuinka paljon se on Chris Colferia ja kuinka paljon editointia, mutta ainakin se oli sujuvaa lukea.

Colferilla tuntuu ainakin olevan hanskassa tietynlainen tilannetaju. Mitä kannattaa kertoa milloinkin. Olen lukenut paljon tekstejä (enimmäkseen fan fictiota mutta valitettavasti myös julkaistuja kirjoja) joissa kuvaillaan aivan turhia asioita tai paljastetaan jotain tärkeää tietoa todella huonossa vaiheessa, aivan kuin se olisi tullut kirjoittajalla vasta silloin mieleen, mikä todennäköisesti on totta. Colfer taas onnistui kertomaan oikeat asiat oikeissa kohdissa. Minusta tuntuu, että Colferin tyyli oli juuri sellainen mihin itse pyrin kirjoittaessani fiktiota.

Koska kyseessä oli nuoremmalle yleisölle suunnattu kirja, uskon sen vaikuttaneen siihen että loppuratkaisu oli hieman ennalta-arvattava. Se ei ollut ärsyttävällä tavalla ennalta-arvattava, niin kuin kaikissa amerikkalaisissa romanttisissa komedioissa joissa loppuratkaisun arvaa ensimmäisen viiden minuutin aikana, vaan siinä oli kuitenkin tiettyä epävarmuutta. Minulla oli lukiessa ehkä kolme teoriaa miten kirja tulee päättymään, ja pikkuhiljaa yksi teorioistani sai lisävahvistusta, ja niinhän se sitten päättyikin. Loppuun asti olin kuitenkin kahden vaiheilla erään hahmon henkilöllisyydestä, mutta se päättyi toivomallani tavalla.

Kirjan lopetus oli mukavan ehjä, siinä ei ollut pahaa cliffhangeria joka olisi jäänyt vaivaamaan. Inhoan turhia cliffhangereita. Luottakaa siihen mitä teette sen verran että siitä tulee niin hyvää, että lukija/katsoja haluaa tutustua seuraavaankin osaan! Kirja kuitenkin jäi odottamaan jatkoa, sillä lopussa tuli sellainen olo että vasta nythän sitä päästiin alkuun. Odotan innolla mitä seuraavassa kirjassa tapahtuu. Ensimmäisessä osassa, The Wishing Spellissä, ei esitelty vielä kaikki tunnettuja satuja. Eniten jäin kaipaamaan Kaunotarta ja hirviötä. Ehkä tulevassa kirjassa niitä on lisää.

Suosittelisin kirjaa kaikille jotka tykkäävät saduista ja nauttivat varsinkin kaikista intertekstuaalisista viittauksista. Kirjaa ei kannata lukea jos haluaa kokea suuren filosofisen valaistuksen, siihen on olemassa aivan omat kirjansa. The Land of Stories on 400 sivun hauska seikkalu jonka lukemisesta voi nauttia niinkin paljon että valvoo viiteen asti aamulla lukeakseen vielä ne viimeiset sata sivua. Kirja on myynyt varsin hyvin, se on ollut New York Times Bestseller listalla numero ykkösenä. Chris Colfer tweettasi jonkin aikaa sitten että kirja tullaan kääntämään usealle kielelle. Ehkäkä myös suomeksi?



Colfer kuulemma sai inspiraatiokohtauksia kesken Glee Live esiintymisen? Mahtoikohan hän saada ideoita siinä konsertissa missä minä olin? :D

tiistai 11. syyskuuta 2012

Merlin

Jälleen kerran tuli todistetuksi se, että ei kannata tuomita ennen kuin tutustuu.

Olin ollut jo hyvin pitkään tietoinen Merlinin olemassaolosta, mutta en vain ollut kiinnostunut. Keväällä minulla oli kuitenkin  tylsää, joten päätin alkaa katsomaan jotain uutta TV-sarjaa. Ainoat TV-sarjat mitä silloin keksin olivat Merlin ja Torchwood. Aloin katsoa Torchwoodia, mutta koska olin tavallaan jo luvannut Merille ja Annikalle että katsoisimme joskus Torchwoodia yhdessä (olemmehan katsoneet kaikki Doctor Who -jaksotkin yhdessä ja Torchwood on Doctor Whon spin-off sarja) sain kuulla moitteita kun he kuulivat että olen aloittanut sarjan katsomisen ilman heitä. Siispä minulle muodostui tavaksi katsoa aina jakso Merliniä kun teki mieli katsoa Torchwoodia.

Merlinin katsominen ei siis alkanut mitenkään hohdokkaasti. Olin kuullut juttua sarjasta, lähinnä negatiivista. Monet sanovat sitä BBC:n Gleeksi: sarjaksi jossa ei joskus ole mitään järkeä ja jonka käsikirjoittajat unohtavat edellisten jaksojen tapahtumat. Olen myös lukenut/katsonut historiallisesti suunnilleen oikeaoppisia fantasiakirjoja tai elokuvia sen verran paljon, että kun aloin katsoa sarjaa jonka pitäisi sijoittua feodaaliseen yhteiskuntaan jonnekin Englanin tai Pohjois-Ranskan seuduille, minun oli hyvin vaikea sulattaa liian modernilta kuulostavaa kieltä ja aivan liian räikeitä meikkejä. Useimmat fantasiaelementitkin olivat mielestäni todella laimeita eikä sarjassa oleva lohikäärme, jonka olisi tarkoitus neuvoa Merliniä, antanut yhtään oikeasti hyödyllistä neuvoa.



Silti jatkoin sarjan katsomista. Aina kun oli todella tylsää, katsoin yhden jakson. Jatksot kuitenkin olivat sen verran kiinnostavia, etten luovuttanut heti kättelyssä. Näin hahmoissa potentiaalia ja toivoin että ehkä tulevilla kausilla erikoistehosteet parantuisivat. Loppupuolella oli muutama oikeasti mielenkiintoinen jakso, ja sain kuin sainkin ensimmäisen kauden katsottua.

Meri lainasi minulle toisen kauden DVD-boxin suomenkielisillä teksteillä, mikä tuntuu ihan luksukselta. Nykyään katson niin paljon TV-sarjoja ilman tekstityksiä koska tekstejä ei vain saa suomeksi (tai olen liian laiska etsimään fanikäännöksiä). Ilman teksityksiä katsominen ei tietenkään tuota enää mitään ongelmia, paitsi erittäin haastavan aksentin kohdalla, mutta kyllä joskus on rentoa katsoa jotain tekstien kanssa, ihan vain vaihteen vuoksi. Ei tarvitse volyymiakaan vääntää isolle koska ei tarvitse kuulla tarkkaan joka sanaa.

DVD-boxi lojui huoneeni pöydällä muutaman viikon. Yritin aloittaa toista kautta mutta motivaationi oli matalalla. Ensimmäisellä kerralla laitoin DVD:n soittimeen mutta vanha soittimemme oli nirso eikä päättänyt sinä päivänä soittaa juuri sitä levyä. Toisella yrityskerralla sisko halusi katsoa Doctor Whota joten en jaksanut alkaa väittämään vastaan ja katsoin sitten kolmannennen kerran sen päivän jakson. Vasta kolmannella kerralla pääsin aloittamaan kunnolla. Ensimmäinen jakso ei edelleenkään vakuuttanut, mutta jakson jälkeen tuli hämmentävän kiinnostavalta vaikuttava traileri koko kaudesta. 

Mutta eihän trailereihin koskaan kannata luottaa. Niihin laitetaan tietenkin kaikki kiinnostavimmilta vaikuttavat juonenkäänteet ja hauskimmat vitsit.

Oho. Katsoin toisen jakson. Ja kolmannen. Ja neljännen. Kun ensimmäinen DVD loppui, tajusin että kello on jo reilusti yli puolen yön ja on ehkä aika lopettaa, varsinkin kun seuraava jakso oli tuplajakso. Seuraavana aamuna katsoin kolme seuraavaa jaksoa, iltapäivällä seuraavat kolme.


Merlin on sarja, joka kertoo Camelotista, jonka kuningas Uther on kieltänyt taikuuden lailla. Syyt taikuuden kieltämiseen tulevat pikkuhiljaa ilmi. Merlin osaa kuitenkin taikoa, joten hänen äitinsä lähettää Merlinin Camelotiin Utherin hovilääkärin Gaiuksen oppiin. Virallisesti Merlin opiskelee Gaiuksen luona parannustaitoja. Merlin kohtaa pian prinssi Arthurin, ja monien tapahtumien kautta hän pelastaa Arthurin hengen. Palkkioksi siitä Uther nimittää Merlinin Arthurin henkilökohtaiseksi palvelijaksi. Prinssi-palvelija suhteesta kehittyy kuitenkin pian ystävyyssuhde, jota vaikeuttavat monet taikavoimia osaavat olennot. Merlin joutuu kävelemään nuoralla, josta pudottuaan joko Arthur saa tietää että Merlin osaa taikoa tai taikaolennot onnistuvat kukistamaan Camelotin. Kukaan ei koskaan tajua kuinka Merlin joka kerta pelastaa päivän.

Nykyään olen sitä mieltä, että jos selviät ensimmäisestä kaudesta, olet oikealla tiellä. Ensimmäisen kauden jälkeen sarja tuntuu vain paranevan kausi kaudelta. Joka kautta sävyttää aina vain synkempi pääjuoni, mutta mukaan mahtuu todella komediapohjaisia jaksoja. En muista milloin viimeksi olisin nauranut ääneen niin paljon katsoessani yhtä sarjaa joka ei ole sitcom.

Minusta tuntuu, että kunhan olin päässyt yli siitä, että sarja muistuttaa miljööltään niitä kaikki teinifantasiakirjoja joita luin yläasteella (kuten vaikka Anu Holopaisen kirjat) ja on monin paikoin hyvin romantisoitu ja modernisoitu, voi alkaa keskittyä itse sarjaan. Aluksi yritin kuvitella että kaikki olisi oikeasti voinut tapahtua Arthurin legendoissa, mutta sarjaa oli lopulta helpompi katsoa kun hyväksyi että kaikessa on otettu vapauksia.


Koska Merlin perustuu Arthurin legendaan, sarjaa katsoessa oli tosi hauskaa bongata viittauksia legendoihin. En muista niitä kaikkia, sillä viimeksi tutustuin kuningas Arthuriin yläasteella kun luin muutaman kirjan häneen liittyen. Tiedän kuitenkin kaikki perusasiat, kuten miekan kivessä, pyöreän pöydän ritarit, sen kenen kanssa Arthur meni naimisiin, että Arthurin miekan nimi on Excalibur, ja että Lancelotilla ja Guineverellä oli suhde. Vaikka sarja ei noudattanutkaan ledengaa orjallisesti, siinä on muutama todella hauska tulkinta.

Esimerkiksi Excalibur. Miekan tarina lähtee liikkeelle jo ensimmäisessä kaudessa, jossa Arthurin on voitettava tärkeässä taistelussa ja siihen kelpaa ainoastaan miekka jolla voi voittaa kuolemattoman. Merlin pyytää lohikäärmeeltä apua ja saa tältä taikamiekan johon on puhallettu lohikäärmeen tulta. Arthur saa miekan, mutta Merlinin on hankkiuduttava miekasta eroon koska Arthur ei noudattanut sääntöä jonka mukaan vain hän saa käyttää miekkaa. Merlin heittää miekan järveen. Toisessa kaudessa Merlin auttaa Freya-nimistä noitaa joka kuitenkin kuolee, joten Merlin hautaa hänet tuohon samaan järveen. Kolmannella kaudella Morgana on luonut kuolemattoman armeijan, jollon Freya ilmestyy lähteessä Merlinille ja neuvoo Merlinin järvelle, jossa naisen käsi nostaa Excaliburin järvestä. Jälleen kerran, voitettuaan kuolemattoman armeijan, Merlinin on vietävä miekka pois. Hän vie sen tällä kertaa metsään ja iskee sen kiveen. Neljännellä kaudella Arthur on menettänyt uskonsa kuninkuuteensa, jolloin Merlin ajattelee että Arthur tarvitsee vähän kannustusta. Hän sepittää tarinan miekan historiasta ja käskee Arthurin vetää miekan kivestä yleisön edessä.



Yksi kaverini totesi, että jos ikärajaa nostettaisiin hieman, sarjalla voisi olla suurempikin fanikunta. On totta, että välillä sarja on ehkä liiankin perheystävällinen. Mieleeni tulee vain yksi kohta jossa näkyy verta, vaikka sarjassa miekkaillaan jatkuvasti. Tietynlainen lapsiystävällisyys on kuitenkin myös hauskaa, sillä se takaa tietynlaisen huumorin joka varsinkin Colin Morganin näyttelemänä on todella viihdyttävää. Ja vaikka juoni ei kiinnostaisikaan juuri sillä hetkellä, aina voi keskittyä katsomaan kauniita asuja ja kauniita näyttelijöitä. Olen monta kertaa unohtanut seurata juonta kun olen harhautunut seuraamaan Colin Morganin poskipäitä tai Katie McGrathtin hiuksia.

Katie McGrathin Morgana ja Colin Morganin Merlin ovatkin lempihahmojani. Harvoin lempihahmoni ovat päähenkilö ja se hemmoteltu tyttö. Morganalle tapahtuu sarjan aikana paljon kiinnostavia asioita. Hänen elämäntilanteensa muuttuu ehkä kaikista merkittävimmin. Alussa hän on hemmoteltu prinsessa, mutta neljännen kauden viimeisessä kohtauksessa hän vaeltaa metsässä kaiken menettäneenä noitana.

Yksi Morganan kohtaloon suuresti vaikuttava tekijä on Merlinin yritys myrkyttää hänet. Tämän takia Merlinkin on noussut lempihahmokseni. Vaikka Merlin on todella suloinen ja viattoman oloinen hahmo, hänestä löytyy hienoa synkkyyttä. Mikään ei ole parempaa kuin synkkä hahmo. Merlin on kausien aikana myrkyttänyt, haudannut rakkaansa, joutunut tekemään todella ristiriitaisia päätöksiä koska hänen on pidettävä kulissit yllä, ja neljännen kauden lopussa hän myös tappoi. Merlin ei toimi loogisesti koska hänen on yrittävä vain jotenkin selvitä.

Tähän väliin onkin hyvä laittaa fanivideo jossa on angstia Merlinin ja Morganan kamppailusta valtakunnassa jossa taikuus on kielletty.



Kaiken kaikkiaan, suosittelen Merliniä lämpimästä ihan jokaiselle. Eniten se kuitenkin ehkä vetoaa ihmisiin, jotka ovat viettäneet suuren osan lapsuudestaan erilaisten satujen parissa. En tiedä kummasta tykkään enemmän, Merlinistä vai Doctor Whosta. Olen aina ollut enemmän fantasiaan päin kallistuva, mutta en ole sulkenut scifiä pois. Doctor Who onnistuu aina räjäyttämään mielen monimutkaisella juonellaan, kiitoksia vain Steven Moffat, mutta kukapa ei pystyisi vastustamaan romantisoitua keskiaikaista fantasiaa? ;D Jos vielä satut innostumaan ajatuksesta Merlin/Arthur, sarja antaa mielikuvitukselle tilaa.

Loppuun vielä fan artia. En ole virallisesti alkanut fanittaan uutta asiaa, ellen ehdi tehdä siitä fan artia.





Miksi aina kirjoitan yöllä?

And someone who reads my blog from Russia, who are you? I can see you.

tiistai 4. syyskuuta 2012

Lady Gaga 27.8.2012

Kun kuulin Poker Facen ensimmäistä kertaa radiosta, en pystynyt sietämään sitä korvissani. Siitä on tultu pitkä matka eteenpäin, sillä viime huhtikuussa kerroin kuinka myöhästyin jonotuksesta mutta silti sain hankittua permantolipun Lady Gagan keikalle. Sillä kertaa pystyin hieman huijaamaan jonotuksessa, mutta kun itse konserttipäivä tuli, en päässyt luistamaan siitä mitenkään.

Saavuin Helsinkiin lauantaipäivänä, vaikka keikka olikin vasta maanantaina. Helsingissä voi kuitenkin tehdä kaikkea muutakin, joten nyt oli hyvä hetki käyttää tilaisuutta hyväksi. Heti kun olin käynyt heittämässä tavarat kaverin kämpälle, jossa aion yöpyä, lähdin takaisin keskustaan ja menin Ateneumiin Helene Schjerfbeckin näyttelyyn, koska olenhan niin kultturelli ihminen. Minulla oli loistava ala-asteen opettaja joka piti meille hyviä kuvistunteja joihin yleensä kuului teoriaa jostain taiteilijasta jonka jälkeen maalasimme jotain tämän taiteilijan teoksista inspiroituen. Ala-asteella tuli maalattua niin Van Goghin auringonkukkia kuin Albert Edelfeltin Leikkiviä poikia rannalla ja Schjerfbeckin Toipilaita. Ala-asteella sain kiinnostuksen taidetta kohtaan, joten tietenkin halusin mennä katsomaan Schjerfbeckin teoksia livenä, vaikka tuota sukunimeä en vielä kertaakaan ole saanut kirjoitettua oikein ensiyrittämällä.

Paikan päällä ei saanut ottaa kuvia, mutta eihän niitä kuvia edes tarvitse kun kaikki maalaukset voi katsella uudestaan googlen kuvahausta jos haluaa. Mielestäni näyttely oli mielenkiintoinen vaikka taisin kiertää sen vahingossa väärään suuntaan. Oli hienoa nähdä omin silmin niitä maalauksia joista on puhuttu kuviksentunneilla. Opin myös Ateneumissa näkyvästä dokumentista että Schjerfbeck oli kihloissa tuntemattoman englantilaisen miehen kanssa mutta mies purki kihlauksen koska tämän vanhemmat uskoivat Schjerfbeckin lapsuuden onnettumuudesta johtuvan lonkkavian olevan merkki tuberkuloosista...

Kun olin kiertänyt päänäyttelyn, eksyin ylinpään kerrokseen jossa olikin mukavasti esillä Albert Edelfetin, Akseli Gallen-Kallelan ja Hugo Simbergin maalauksia. Monta kärpästä yhdellä iskulla!

Sunnuntaina menimme Gaga-porukalla Itäkeskukseen, jonka totesin ahdistavan suureksi ja sokkeloiseksi paikaksi. Kaiken lisäksi melkein joka kauppa tuntui olevan muuttomyynnissä. Liekö ne muuttavat vain paikkoja keskenään että saavat syyn pitää alennuksia?

Seppälässä oli myynnissä hyvin Glee-mäisiä takkeja. Melkein ostaisinkin, ellen jo omistaisi Warblers-inspiroitunutta tummansinistä blazeria. Too much glee.

Tapasin Itäkeskuksessa kaveriani jonka kanssa juttu luisti varsin hyvin vaikka emme olleet koskaan ennen kasvokkain tavannetkaan. Internet-tuttuja on aina jännä tavata. Minulla olisi yhteiskuva, mutta meillä molemmilla on niin kauniit ilmeet, ettei blogini ehkä kestäisi sitä. Ehkä on parempi säilyttää se kuva yksityisessä kansiossa.

Maanantaina oli konserttipäivä. Järjestäjät olivat kieltäneet paikalla jonottamisen yön yli, mikä oli helpotus minulle sillä en olisi millään suostunut nukkumaan yötäni kadulla. Menimme sinne sitten aamukahdeksaksi. Muut heräsivät paljon aikaisemmin kuin minä sillä he halusivat laittautua. Minulle ei ollut tullut edes mieleenkään, että sinne pitäisi jotenkin laittautua. Mukavuus, ennen kaikkia. Matalapohjaiset kengät ja meikit jotka eivät suttaannu päivän kuluessa. Taivuin kuitenkin aamulla sen verran että lainasin kaverilta glitterhiuslakkaa jota suihkutin hiuksiini.

Jonotus aamukahdeksalta oli jäätävää. Kirjaimellisesti ja kuvannollisesti. Silta jonka alle meidät määrättiin jonottamaan oli hyvin kylmä paikka enkä ollut tajunnut ottaa tarpeeksi vaatetusta koska edellisenä päivänä oli ollut melkein helle. Olin myös syönyt aamulla huonosti enkä ollut tajunnut ottaa mukaan eiväitä, joten jouduin odottamaan ruokaa monta tuntia. En ole koskaan ennen jonottanut mitään konserttia näin pitkään, enkä siksi ollut tajunnut varautua ollenkaan. Näin jonon etupäässä hyvin viisaan miehen jolla oli mukava retkituoli jossa oli käsinojat ja kaikki. Onneksi olin tajunnut pukeutua shortseihin tavanomaisen hameen sijaa, joten maassa istuminen oli edes hieman mukavampaa.

Kun jonotuspaikka oli taattu, uskalsimme pikkuhiljaa liikkua niin että osa porukasta jäi aina pitämään paikkaa. Kävin jossain vaiheessa Pasilan asemalla ostoksilla, ja kun kädessäni oli iso kuppi kuumaa teetä, oli koko maailman taas paljon kauniimpi.











Demistä opin että olen tunnetasoltani kuin 1700-luvun valistuneet. Loistavaa! 

Ihmiset olivat pukeutuneet hyvin gagamaisesti, mikä oli loppujenlopuksi hyvin oletettavaa, enkä tajua miksei minulla tullut se aiemmin mieleen. En kuitenkaan onneksi ollut ainoa joka oli mennyt siitä mistä aita on matalin, joten en tuntenut oloani täysin alipukeutuneeksi.

Joskus puolen päivän jälkeen ei ollut enää sateen uhkaa, joten jonotettavat siirrettiin siltojen alta sateensuojasta viralliselle jonotuspaikalle. Sain silloin kuulla, että jotkut ulkomaalaiset fanit olivat kiellosta huolimatta jonottaneet yön yli. Se ei kuitenkaan meidän muita haitannut, sillä järjestäjät sanoivat että kaikki klo 8 tulleet jonottajat pääsevät Monster Pittiin, joka on siis paikka kaikista lähimpänä lavaa.

En ole koskaan mikään suurien tapahtumien fani, sillä minulle tulee hölmö olo kun suuria ihmismassoja liikutellaan paikasta toiseen. Aivan kuin olisimme karjaa. Nytkin minusta tuntui todella hassulta kun järjestäjät siirsivät jonoa järjestelmällisesti Hartwall-areenan lähelle. Siirron jälkeen aika kuitenkin tuntui kuluvat paljon nopeammin kuunnellen ympärillä olevien ihmisten juttuja ja vakoillen ihmisten erilaisia asuja. Lähellä olevat tytöt alkoivat pelätä pullonpyöritystä pelkällä totuudella ja nyt minusta tuntuu että tiedän vähän liikaa täysin tuntemattomien ihmisten henkilökohtaisista asioista.


Jonottavaa kansaa! Minä näytän erittäin iloiselta xD

Kun vihdoin pääsin sisälle, tajusin yhtäkkiä kuinka lähellä Monster Pit oikeasti oli! Se oli tavallaan lavan keskellä, sillä päälavasta lähti catwalk joka kiersi koko Pitin. Kun asetuin vähän reunemmas, pääsin todella lähelle päälavaa. Pitin hienouksiin vielä kuului se, että pääsi käymään vessassa ennen konsertin alkua ilman että menetti paikkaansa. Tuollaisen paikan takia kannattikin herätä kuudelta.


Ensimmäinen lämppäri, Lady Starlight, ei ollut kauhean erikoinen. En oikeastaan edes tajunnut hänen olevan lämppäri ennen kuin joku huomautti siitä minulle. Hän esitti jonkinlaisen tanssin käyttäen naamareita apunaan. Hän myös tuli Monster Pittiin hengaamaan ennen toisen lämppärin alkua ja sain ottaa kuvan hänestä ja niistä tytöistä jotka pelasivat pullonpyöritystä.

Toinen lämppäri, The Darkness, oli enemmän minun mieleeni. En ollut koskaan ennen kuunnellut The Darknesia, mutta kunnon rock-meininki oli tarttuva ja olen jälkeenpäin kuunnellut heidän kappeleitaan lisää.

Viimeisen lämppärin jälkeen sitten kaikki drinkeilläkin olijat ilmaantuivat istumapaikoilleen.


Ja vasta silloin tajusin kuinka paljon paikalla on porukkaa. Niin edessä ei tajunnut kuinka isosta konsertista on kyse. Toisaalta, Lady Gagalle tämä taisi muistaakseni olla koko kiertueen pienin konserttitila.

Aluksi lava oli peitetty melkein kokonaan. Mietimme Tonin kanssa, mitähän esiripun takaa paljastuu. Esilleolevien kaiteiden perusteella veikkasimme goottilinnaa, ja kun esirippu lopulta vedettiin ylös, olimme osuneet aika lailla oikeaan. Lavaste oli todella suuri ja näyttävä, mutta joissain kohdissa pohdin että olisikohan esitys ollut ehkä hieman toimivampi ilman noin näyttävää linnaa.



En oikein tiedä mitä voisin kertoa itse konsertista. Tietenkin minua jännitti alussa, koska kyseessä oli aika suuri tähti, mutta kun muutama kappale oli laulettu, en enää ajatellut että edessäni esiintyy Suuri Amerikkalainen Tähti, vaan pystyin nauttimaan itse esityksestä. Olihan se tietenkin hieman epätodellista, että edessäni todella esiintyi se nainen jonka olen nähnyt useissa haastatteluissa, kuvissa ja musiikkivideoissa, varsinkin kun välillä Lady Gaga esiintyi vain muutaman metrin päässä. Silloin kyllä iski melkein paniikki: apua, se voi nähdä juuri minut, enkä kuitenkaan näytä tarpeeksi innostuneelta koska lämpenen hitaasti enkä osaa hyppiä ja heilutella käsiä ja hurrata mukana keikan alkupuoliskolla.


Lady Gaga esitti varmaan kaikki uusimman levynsä kappaleet ja edellisten levyjen hitit. Pidin tästä järjestelystä, sillä näin kaikki kappaleet jotka soitettiin olivat minulle tuttuja. Pakko myöntää, etten ole kaikkia ensimmäisen levyn kappaleita koskaan kuunnellutkaan. Ilokseni huomasin että Gaga lauloi aika paljon livenä, vaikka joitakin kohtia soitettiin nauhalta todennäköisesti sen takia, ettei tanssiessa pysty aina laulamaan, tai ääniraitoja on niin monta päällekäin, ettei Gaga ehdi niitä kaikkia laulamaan.


Gaga esitti myös uuden kappaleen jonka nimi on Princess Die. Sanoja en muista ollenkaan, mutta ainakin se kuulosti hyvältä. Tapansa mukaan Gaga esitti muutaman kappaleen pelkästään pianosävellyksen kanssa. 





Kaiken kaikkiaan pidin keikasta todella paljon. Aamun jäätävä jonotus unohtui konsertin aikana, ja vasta kun se oli ohi, tajusin kuinka jalkoihini sattui. Ainoana miinuspuolena nimeäsin basson, joka oli aivan liian kovalla. Välillä basso hukutti alleen kaiken muun äänen, vaikka pidinkin korvatulppia. Toisena miinuspuolena taidan vielä nimetä sen pitkän tauan ennen encorea. Aloin jo oikeasti miettiä että oliko Schesse todellakin viimeinen kappale. Joku vieressäni kuitenkin huusi kaverilleen että "Edge of Glorya ja Marry The Nightia ei ole vielä soitettu!"

Ennen Marry The Nightia Gaga pyysi lavalle kaksi eturivissä olevaa tyttöä. Vaikka tytöt olivat minusta liian nuoria Lady Gagan keikalle, se oli kuitenkin todella suloista.



"I don't speak Finnish but I can if you like!"

Konsertin jälkeen kuulin yhden eturivin tytöistä puhuvan järjestyksenvalvojalle. Tytöllä oli ollut päällään nahkatakki, jonka selässä luki Bad Kid. Bad Kid -nimisen kappaleen aikana hän oli heiluttanut takkia ilmassa, jolloin Gaga oli huomannut takin ja poiminut sen itselleen. Hän piti takkia päällään koko kappaleen ajan ja piti sen itsellään. Nyt takin omistanut tyttö kyseli järkkäriltä olisiko mitenkään mahdollista saada takkia takaisin kun sitä ei ollut tarkoitettu Gagalla ja tytön avaimet ja rahat olivat takin taskussa...

Illan paras quote:
Olimme tulossa porukalla Pasilan asemalle, kun vastakkaiseen suuntaan tulevissa liukuportaissa vastaan tuli tyttöporukka. He puhuivat konsertista ja yksi tyttö sanoi todella yllättyneen kuuloisena: "Siellä oli ihan kauheasti gay-ihmisiä!"



Parempilaatuiset kuvat ovat kaverini Helin ottamia, joten kiitokset hänelle kuvien lainasta! :)

lauantai 1. syyskuuta 2012

King's Crossin asemalla



Pikainen päivitys ennen kun astun junaan. Pikajuna Tylypahkaan lähtee ihan juuri nyt. En ole ihan varma toimivatko kaikki jästivempaimet koulussa, mutta koetan parhaani. Näkyillään!

 
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...