keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Stalinin lehmät

Kun kyyhkyset katosivat -kirjan ilmestyminen aloitti uutisvirran joka sai minut uudellenharkitsemaan valintaani etten aio lukea Sofi Oksasta. Minulla ei ollut mitään suurta aatetta päätökseni takana. En vain ollut kauhean kiinnostunut hänen kirjoistaan vaikka kuinka niitä kehuttiinkin. Kun Oksasesta puhutaan entistä enemmän, lopulta päätin että ehkä minun pitää ihan yleissivistyksen nimessä lainata kirjastosta jotain. Päätin aloittaa ilmestymisjärjestyksestä ja lainasin Stalinin lehmät.


Stalinin lehmät on erittäin mukaansatempaisevaa tekstiä. Luin ensimmäiset 100 sivua aivan hujauksessa. Jos joku ei vielä tiedä mistä Stalinin lehmät kertoo, se on tarina Anna-nimisestä nuoresta naisesta ja hänen äidistään Katariinasta. Katariina on virolainen joka on mennyt naimisiin suomalaisen kanssa ja he asuvat nyt Suomessa. Suurin osa kirjasta sijoittuu aikaan jolloin Viro ei vielä ollut itsenäinen. Katariina taistelee kokoajan virolaisuutensa takia ja se heijastuu myös Annan käytökseen bulimian oireilla.

Välihuomautus: aina kun kirjan päähenkilön nimi on Anna, minulla on vähän hassu olo, sillä onhan se aina vähän hassua lukea kaimansa tarinaa. Anna on kuitenkin sen verran tavallinen nimi, ettei sitä useinmiten oteta päähenkilön etunimeksi joten törmään siihen aika harvoin. Mutta sitten kun törmään, virnistelen hölmösti lukiessani.

Uskon, että yksi syy miksi päähenkilö nimi oli Anna, selittyy Annan äidin asenteesta virolaisuuteen. Katariina on saanut päähänsa ajatusmallin, että virolaisuus on todella noloa ja hänen pitää kaikin keinoin peittää kaikki siihen viittavat todisteet. Tyttärelleen hän antaa neutraalin nimen jolla ei ole suuria kytköksiä mihinkään kulttuuriin erityisesti, eikä hän anna Annan edes oppia kunnolla viron kieltä. Mummulassakin kyläilyt selitetään tutuille aivan erillä tavalla. Yksi Stalinin lehmien kiinnostavimmista aiheista oli juuri tämä virolaisuuden peitteleminen. Toinen oli Viroon matkustaminen, kulttuurien törmäämien ja virkamiesten kanssa selviytyminen. Kirja ei anna mielestäni selkeää mielipidettä kommunistista, vaikka hieman sen vastainen tuntuu olevankin. Kirjan virolaishahmojen mielestä Suomessa tuntuu asiat olevan aina paljon paremmin, mutta kun Katariina muuttaa Suomeen uuden aviomiehensä luo, hän huomaa, ettei siellä kaikki olekaan hyvin.

Tarina kerrotaan kahdessa osassa, joista toinen keskittyy Annan aikuisuuteen jossa hän kamppailee bulimian parissa, ja jossa toisessa kerrotaan Katariinan lapsuudesta, nuoruudesta ja suomalaismiehen tapaamisesta. Vaikka kerronta olikin mukaansatempaisevaa, välillä minua ärsytti kuinka hajanaisesti jotkut asiat oli kerrottu ja kuinka joskus ei menty aikajärjestyksessä. Aluksi takaumissa kerrottiin Katariinan aikuisuudesta, mutta yhtäkkiä hypättiinkin aikaan jolloin Katariina oli aivan pieni lapsi ja keskityttiin enemmän hänen perheeseensä. Annankin tarinassa on aikahyppyjä ja epäloogisuuksia. Yhdessä luvussa Anna eroaa senhetkisestä poikakaveristaan mutta seuraavassa luvussa kerrottiin taas ajasta kun he olivat yhdessä.

(Onko tämä joku suomalaisen kirjallisuuden trendi? Kun Riitta Pulkkinen oli koulussamme vierailulla, hän kertoi että kustantamot oikein sanovat joillekin kirjoittajille, että heidän pitää tehdä tekstistä pirstaleisempi.)

Vaikka minulla ei ole bulimiaa, on Annan käyttäytyminen jollain tavalla tuttua ja samaistuttavaa. Varmasti jokaisella ihmisillä on jotain tapoja joista ei ehkä halua kertoa muille tai tapoja jotka rauhoittavat. Vaikkapa aika tavallinen "jäikö silitysrauta päälle". Eri asia on, antaako niiden hallita elämäänsä. Annan ajatukset ovat osittain pelottavan samaistuttavia. Vertaisin tätä samaistuttavuutta Millenium-trilogian Lisbeth Salanderiin: Vaikka minulla ei ole aspergerin oireyhtymää, pystyin hyvin ymmärtämään hänen käytöksensä.

Lopputulos: Tykkäsin kirjasta. Miinuksia ovat kirjan ajoittainen hajanaisuus ja sen pituus. Ensimmäiset 300 sivua jaksoi vielä kiinnostaa se ainainen varovaisuus kun ylitettiin raja, mutta minun painokseni oli melkein 500 sivua pitkä, ja aloin miettiä että miten ihmeessä tämä kirja voi olla näin pitkä. Osittain loppua kohti se alkoi toistaa itseään. Siinä oli kuitenkin omalla tavallaan onnellinen loppu, mikä on kuitenkin ihan mukava juttu kirjoissa.

Aion lukea lisää Oksasta. Nyt vain pohdin luenko ilmestymisjärjestyksessä, mikä tarkoittaisi että seuraavaksi olisi vuorossa Baby Jane.


Nyt Oksasta lukeneena minun ehkä pitäisi alkaa lukea enemmän suomalaista kirjallisuutta. Näkijän tytär sai minut havahtumaan kuinka vähän suomalaisia kirjoja luenkaan. Siksi luonkin nyt uuden tagin nimeltään "suomalainen kirjallisuus".

maanantai 29. lokakuuta 2012

Nick and Norah's Infinite Playlist & kiintoisa arvonta



Vaikka Nick and Norah's Infinite Playlist (David Levithan ja Rachel Cohn) on noin 180 sivun mittainen kirja, minulla meni sen lukemiseen muutama päivä. Laittaisin kirjan samaan kategoriaan John Greenin kirjojen kanssa (ovathan Green ja Levithan kirjoittaneet yhdessä kirjan joka odottaa hyllyssäni lukemista) sillä kirja on samantyylinen lyhyehkö amerikkalainen nuortenkirja joka kertoo melko tavallisista nuorista nuorien ongelmineen mutta joka sisältää jonkinlaista keittiöfilosofiaa. Päähenkilö on hieman hiljaisempi tyyppi joka pohtii paljon ja joka ei ehkä ole se kaikista menevit eksovertti. Koska kirjassa oli paljon ajatuksia herettäviä monologeja, sen lukeminen oli hidasta. Jokainen luku oli alle 10 sivua pitkä, mutta minusta tuntui että jokaisen luvun jälkeen täytyi pitää pieni tauko.

Kirja kertoo Nickista ja Norahista, pojasta ja tytöstä, jotka tapaavat sattumalta kun Nick näkee entisen tyttökaverinsa toisen pojan kanssa ja haluaa esittää exälleen että hänkin on päässyt jo yli suhteesta. Hän pyytää Norahia esittämään hänen tyttökaveriaan seuraavat viisi minuuttia. Viisi minuuttia kuitenkin venyy vähän pidemmäksi ja kun Norah tekee sopimuksen Nickin kavereiden kanssa, Norah päättää jäädä Nickin seuraksi koko loppuillan ajaksi. Illan aikana selviää, että heillä on paljon muutakin yhteistä kuin samanlainen musiikkimaku. Kirja kattaa yhden yön tapahtuvat New Yorkin kaduilla, yökerhoissa, pikaruokaloissa, 24/7h marketeissa ja takseissa.

Minusta tuntui kuin olisin lukenut erittäin hyvin kirjoitettua ja suunniteltua roolipeliä. Tapahtumia on aika vähän, mutta hahmojen ajatukset pitävät tekstin kiinnostavana. David Levithan on kirjoittanut kaikki Nickin osuudet, kun taas Rachel Cohn on kirjoittanut Norahin luvut. Heidän kirjoitustyylinsä erottuivat selkeästi toisistaan, mutta se ei haitannut, sillä olivathan luvut aina kahden eri ihmisen näkökulmista. Levithan ja Cohn ovat tykänneet yhdessä kirjoittamisesta niin paljon, että ovat kirjoittaneet yhdessä kaksi muutakin kirjaa, Naomi and Ely's No Kiss List ja Dash & Lily's Book of Dares. Minua kiinnostaisi lukea nuo kirjat, mutta niitä ei saa kirjastosta joten minun pitää harkita olenko valmis ostamaan ne omaan hyllyyni.

Jos onnistut Nick and Norah's Infinite Playlistin jostain käsiisi saamaan, suosittelen lukemaan. Se on myös hyvää kannustusta englanniksi lukemiselle, sillä teksti on aika helppoa ja kirja on lyhyt, joten tästä kirja on hyvä saada onnistumisen tunne. Kirjasta on myös elokuva, mutta en ole katsonut sitä.



Lopussa vielä haluan mainita arvonnasta jonka löysin tänään. Luen ja kirjoitan -blogissa on arvonta jossa on tarjolla todella kätevän näköinen lukulamppu. Arvontaan pääset TÄSTÄ.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Langenneiden enkelten kaupunki

Se on tällä taas! Teinifantasia! Varjojen kaupunkien piti päättyä kolmanteen osaan, mutta kirjailija Cassandra Clare ilmoitti kirjoittavansa vielä kolme uutta kirjaa.

Langenneiden enkelten kaupunki on näistä kolmesta ensimmäinen osa ja aloittaa tavallaan oman trilogian samoilla vanhoilla hahmoilla. Kirjasarjoissa on aina se hyvä puoli, että vaikka juoni ei olisikaan kauhean erikoinen, joidenkin hahmojen pariin on aina mukava palata. Varjojen kaupungeissa juoni ei ole koskaan ollut mitenkään etusijalla, joten en edes odota mahdottomuuksia. Haluan kuitenkin tietää miten Simonin käy.

Kirjan alussa Simonin vampyyrius alkaa oikeasti aiheuttaa ongelmia hänen perheensä sisällä ja alkaa olla aika tehdä päätös kuinka kauan hän haluaa jatkaa normaalin ihmisen elämän esittämistä. Elämää vaikeuttavat myös salamurhaajat jotka tuntuvat olevan liian kiinnostuneita Simonista. Samaan aikaan Clary on vihdoin aloittanut varjometsästäjäkoulutuksensa ja rakkaus Jacen kanssa tuntuu kukoistavan siihen saakka kunnes Jace alkaa nähdä kummallisia painajaisia.

CassJayTuck sanoi yhdessä videossaan, että Cassandra Claren juonenrakennus rikkoo kaikki ne juoni- ja jännityskaaviot joita yläasteella on opetettu. Kun normaali juonikaavio näyttää suunnilleen tällaiselta


Cassandra Claren kirjojen juoni näyttää tältä


Tarina paukuttaa eteenpäin pysähtymättömä tapahtuman vyörynä, jossa ei saa hetkeäkään aikaa hengähtää, vaan jossa joka luvussa tuntuu vähintään yksi hahmoista olevan hengervaarassa. Ennen kuin huomaakaan, on lukenut 3/4 kirjasta melkein yhdeltä istumalta ja tajuaa että loppujännityskohtaus on täydessä vaiuhdissa, eikä edes huomannut milloin se on alkanut, koska tuntuu että koko kirja on ollut pelkkää loppujännistystä. Välillä seassa on jotain ihmissuhdejuttuja, mutta nekin ovat hyvin monimutkaisia.

Koska lempihahmoni on Simon, olen erittäin tyytyväinen Langenneiden enkelten kaupunkiin. Vaikka Clary väittääkin olevan sarjan päähenkilö, tässä kirjassa Simonilla on vähintään yhtä paljon, ellei jopa enemmän, sivutilaa. Kirja alkaa Simonilla ja melkein koko alkupuolisko keskittyy Simonin ongelmiin vampyyrina (Vihdoin! Olen odottanut kaksi kirjaa että Cassandra Clare muistaisi että vampyyrius ei ole keijukaiselämää.) kun taas Claryn suurimman huolenaiheet johtuvat Jacesta joka on alkaunut käyttätyä etäisesti. Kirjan lopunkin juonenkäänteet liittyvät hyvin vahvasti Simoniin. Ei siitä sen enempää. ;)

Tämä kirja onnistui yllättämään minut positiivisesti ainakin kahdessa asiassa. Toinen koskee muutamaan sivuhahmoa, jotka aiemmissa kirjoissa vaikuttivat melko turhilta mutta jotka saivat paljon lisää hahmokehityssä tässä neljännessä osassa. Sarjaan tuli kokonaan uusi hahmo, Kyle, josta paljastui muutama mielenkiintoinen asia ja jäin hetkeksi miettimään, oliko Clare päättänyt nämä asiat jo Tuhkakaupunkia kirjoittaessaan. Toinen positiiven yllätys oli kirjan pahis. Clare oli nostanut pahikseksi aika mielenkiintoinen raamatullisen henkilön. Olisin kuitenkin toivonut että hän olisi selittänyt hieman tarkemmin henkilöä sillä varauksella, että kirjaa todennäköisesti lukee myös ihmisiä jotka eivät ole raamatullisten henkilöiden kanssa niin tuttuja.

Kaiken kaikkiaan, kirja oli oikein luettava, mutta ei edelleen mikään mestariteos. Kuinka nautinkaan joskus hieman hupsusta teinikirjallisuudesta jossa ei edes tarvitse odottaa suuria elämäämullistavia filosofisia oivalluksia.

Siinä missä kirja jatkaa samaa tapaa kiitää juonessa hirveää vauhtia eteenpäin, kirja pysyy myös hyvin uskollisena monille claremaisille piirteille. Vakaviin asioihin suhtaudutaan liian kevyesti. Sukulaiskiemurat ovat edelleen suuressa roolissa. Jace angstaa menneisyydestään ja on kokoajan sitä mieltä, ettei ole tarpeeksi hyvä Clarylle. Kaikilla on karseat vaatteet. Sain jälleen kerran muutaman kerran huokaista ääneen kun luin vaatekuvailuja. Muutama Claryn asuvalinta sai minut melkein pahoinvoivaksi. Isabelle pukeutuneena hopeiseen metallirenkaista tehtyyn mekkoon joka hohtaa kuin majakka...? Clary punahiuksinen pukeutuneena vaaleanpunaiseen mekkoon, jossa on vihreitä rusettinappeja kahdessa rivissä. Toisaalta, tässä kirjassa Magnus Bane pukeutunui hyvin neutraalisti. Ei enää sateenkaaren värisiä nahkahousuja, verkkopaitaa ja piikkutukkaa jossa on glitteriä.

Magnuksesta puheen ollen, vaikka olen hyvin tyytyväinen Simonin osuuteen kirjassa, Magnus jäi todella vähäiseksi. Noin puolet kirjasta Magnus ja Alec ovat lomalla Euroopassa jostain syystä, mitä ei muistaakseni koskaan mainittu. Kun he vihdoin saapuivat takaisin New Yorkiin, tapahtumat alkoivat käydä niin jänniksi, ettei Magnukselle jäänyt juurikaan aikaa. Magnus ehti vähän taistella ja haastatella ja käydä muutaman keskustelun Alecin kanssa.

Ja Alecista ja Magnuksesta puheen ollen, olen hyvin pettynyt että he olivat romanttisella lomamatkalla Euroopassa mutta siitä ei kerrottu juuri mitään lukijalle. Alecilla ja Magnuksella olisi niin paljon mahdollisuuksia olla hieno juttu, mutta jotenkin sarja vain epäonnistuu siinä. Langenneiden enkelten kaupungissa heidän suhteelleen oli varattu noin kymmenen sivua (jep, laskin) ja siinä ajassa ehdittiin käydä jokseenkin suuri kriisi siitä kuinka Magnus on kuolematon velho ja Alec kuolevainen varjometsästäjä. Liian isoja aiheita ja liian vähän sivuja.

Mutta vaikka Alecia ja Magnusta tunnutaan jätettävän taka-alalle, olen kuitenkin ihan tyytyväinen heidän olemassaolostaan. Luin erään Cassandra Claren haastattelu joka hieman valaisee asiaa.

RACEBENDING.COM: Did you also have to be adamant about the inclusion of the Alec and Magnus romance and their sexual orientations? 
 CASSANDRA CLARE: Yes, I got a lot of pushback about having gay characters in my books when my film agent was trying to sell the rights: “No one cares about your gay characters.” That’s the one I remember. I asked before I sold the rights to Unique/Constantin if the gay relationship would be preserved and they said yes. I was adamant from the start that Magnus and Alec’s romance and sexual orientation remain. So adamant that I can’t say what would have happened if I hadn’t been! I never saw a script where Alec and Magnus’ sexuality wasn’t preserved. I’d like to think that would have been the case no matter what I had done. Alec’s talk with Clary about his sexuality was one of the audition pieces for his character.

Vaikka tuossa puhutaankin enemmän kirjasarjan elokuvaversiota, siitä kuitenkin käy ilmi, että oletetaan, ettei lukijoita kiinnosta homohahmot ja näköjään joidenkin kustantajien mielestä ne olisi hyvä leikata pois, mutta Clare on taistellut että saisi pitää ne. Hatun nosto sille.

Koko haastattelun voit lukea TÄÄLTÄ. Se oli mielestäni oikein mielenkiintoinen ja siinä puhutaan paljon siitä kuinka kaikkea muuta kuin valkoisia heteroita pidetään edelleen kummana asiana ja joka katsotaan joskus myös myyntiä alentavaksi seikaksi.

Niin, sarjan ensimmäisestä osasta on tulossa elokuva. Se voi olla todella loistava, sillä taistelut demonien kanssa voi tehdä todella näyttäviksi. Tai sitten se voi olla aivan hirveä. En oikein tiedä mitä ajatella siitä. Simonin roolia näyttelee Robert Sheehan, mikä on tosi yllättävä mutta aika osuva valinta. Toivottavasti hän kuitenkin tietää mitä tekee. Kaikki näyttelijät näyttävät vähintään 5 vuotta liian vanhoilta, mutta jos elokuvassa ei kertaakaan mainita heidän ikiään, se ei haittaa niin paljon.

Loppuun vielä pieni spekulaatio kirjan kannesta, jonka pääset katsomaan TÄSTÄ. Mietin pitkään kuka tuo poika on. Tyttö on selvästi Clary, mutta en vain saanut päähäni kuka tuo poika voisi olla. Vaatteiden perusteella se on Simon, mutta hän on aivan liian vahvarakenteinen ollakseen hän. Mietin hetken Alecia, mutta se ei sopisi hänen vähäisen osuutensa takia. En keksinyt ketään hahmoa joka käyttäisi jousipyssyä. Pienen googlettamisen jälkeen sain kuitenkin selville että se on Simon.


Lisäys klo 15:56
Unohdin mainita, että kirjan lopussa oli pieni ekstra, nimittäin Jacen kirje jonka hän kirjoitti Clarylle Lasikaupungissa. Olin itse unohtanut koko kirjeen olemassaolon, mutta ilmeisesti fanit halusivat tietää sen sisällön. Lopulta en edes lukenut sitä kunnolla. Vaikka romanttinen runopoika voi olla oikein kiva ajatus, en jaksa lukea sellaista diipadaapaa.

Tässä neljännessä kirjassa mainittiin vihdoin hieman The Infernal Devicesin hahmoja ja tapahtumia. Oli ihan kiva että siihen viitattiin.

tiistai 23. lokakuuta 2012

The Casual Vacancy - helpotuksen huokaus

Teksti ei sisällä spoilereita!


Kun J. K. Rowling hyppää aivan toisenlaiseen tyyliin, on hyvin sallittua olle hieman peloissaan. Luettuani The Casual Vacancyn pystyn kuitenkin huokaisemaan helpotuksesta. Samalla pystyn vihdoin nimittämään Rowlingia yhdeksi lempikirjailijakseni, nyt kun hän on kirjoittanut muutakin kuin Pottereita.

Kirja kertoo hyvin perinteisestä englantilaisesta Pagfordin kylästä, jonka kunnanvaltuuston puheenjohtaja Barry Fairbrother kuolee täysin yllättäen jonkinlaiseen aivoverenvuotoon. Hän jättää jälkeensä vaimon ja lapset sekä tyhjän paikan kunnanvaltuustossa. Kirja keskittyy Barry Fairbrotherin tuttuihin ja muihin ihmisiin jotka ovat häneen jollain tapaa kytköksissä.

Mielestäni tarina lähti hyvin hitaasti liikkeelle. Melkein puolet kirjasta meni uutisten levittämiseen, hahmojen esittelyyn ja hautajaisiin. Vasta kun tietyt henkilöhahmot olivat päättäneet asuttua vaaleihin ehdolle korvaamaan Fairbrotherin paikan, minusta tuntui että tarina lähti kunnolla liikkeelle.

Rowling on ottanut todellisen pesäeron Pottereista. Kirja on hyvin erilainen sekä kerronnaltaan että sisällöltään. Vaikka Potterien teema oli aika synkkä, taustalla oli silti aina jotain iloisuutta ja toivoa. The Casual Vacancyssa oikeasti tuli sellainen olo, että tässä nykyajan harmaassa maailmassa ei ole mitään kaunista. Pottereissa hädin tuskin suudeltiin, kun taas TCV:ssa harrastettiin seksiä, kiroiltiin ja käytettiin huumeita. Pottereiden kerronta oli varsin Harry-painotteista, mutta TCV on kerrottu todella monen henkilön näkökulmasta.

Olen viime aikoina kallistumassa yhä enemmän ja enemmän siihen suuntaan, että monen henkilöhahmon näkökulmat kirjassa on paras mahdollinen vaihtoehto. Tietenkin joskus tarinaa palvelee eniten yhden henkilön näkökulma, mutta suurimmassa osassa tapauksista monta näkökulmaa on paras ratkaisu. Monen näkökulman kohdalla ei ehdi muodostua ah-niin-yleistä vihaa päähenkilöä kohtaan ja pääsee näkemään oikeasti asioita vähemmän mustavalkoisesti. Tykkäsin todella paljon Rowliningin tavasta punoa juonta pikku hiljaa eri hahmojen kautta.

Toisaalta, aluksi suuri hahmomäärä tuntui aika raskaalta. Minun piti tehdä jonkinlainen hahmokartta jota täydensin sitä mukaan kun luin eteenpäin ja hahmojen suhteet tulivat paremmin selviksi. (Minkä vuoksi hahmokartta ei ole kauhean selkeä.) Listasta puuttuu Sukhvinder ja hänen perheensä, koska tajusin vasta myöhemmin että hekin ovat osaa tarinaa eivätkä vain satunnaisia sivuhahmoja.





Kun hahmot olivat selvillä, pääsin vihdoin sisään tarinaan. Kirja kertoo oikeastaan tarinan siitä miten ihmisten elämä voi muuttua kun ihminen jota ei välttämättä edes tunne kunnolla kuolee äkillisesti.

Vaikka kirjaa markkinoidaan aikuisten kirjana, mielestäni kiinnostavimpia hahmoja olivat teini-ikäiset. Itse olen jo onnellisesti ohittanut teini-iän, joten en enää täydellisesti samaistu kaikkiin teini-iän ongelmiin, mutta samaistun heihin kuitenkin enemmän kuin yli 30-vuotiaisiin aikuisiin joilla on työhuolia tai ongelmia aviopuolisoidensa kanssa. Kirjan viisi teiniä, Andrew, Fats, Krystal, Gaia ja Sukhvinder ovat kaikki aivan erilaisia ihmisiä mutta joiden kaikkien rooli juonen kannalta on merkittävä. Aikuisten kirjassa pystyy rivien välistä lukemaan, ettei teinejä kannattaisi aina aliarvioida, sillä lopulta kaikken suurimmat juonenkäänteet (ja sabotaasit) aiheuttavat juuri nämä viisi hahmoa.

Poliitiikan ja ihmissuhteiden lisäksi kirjassa keskityttiin todella paljon huonotuloisten/työttömien/syrjäytyneiden ongelmiin, mikä oli mielestäni todella ajatuksia herättävää luettavaa.

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta tosi paljon, vaikka minulla menikin sen lukemisessa varmaan kaksi viikkoa. J. K. Rowling sanoi itse jossain haastattelussa, että jos lukija ei itke lopussa, hän ei halua puhua tälle. No, minä en itkenyt, mutta ehkä Rowling silti haluaisi puhua minulle, sillä kirjan loppu aiheutti suuria tunteita. Yksi minun kriteerini hyvästä kirjasta on se, että minun on jossain vaiheessa pakko nostaa katseeni kirjasta ja henkäistä koska juuri äsken tapahtunut juonenkäänne on jotain minkä vuoksi on pakko pitää tauko. Muistaakseni tein näin ainakin kolme kertaa TCV:n kohdalla.

Suosittelen kirjaa oikeastaan kaikille, mutta jos et ole varma englanninkielen taidoista, kannattaa odottaa suomennosta. Minä en ole loistava englannissa ja siksi minulla oli välillä vaikeuksia ymmärtää, mutta onneksi on sanakirja ja hyvä päättelytaito. Tarina on kylläkin hyvin surullinen, mutta mielestäni sillä tavalla surullinen että siitä tulee kuitenkin hyvä olo. Onko siinä mitään järkeä?


Löysin kirjakaupasta kirjaa myynnistä sanakirjojen keskeltä. Hmm...

perjantai 19. lokakuuta 2012

Kiinnostavia kirjastolöytöjä #2 ja muuta elämää

Sain vihdoin tänään luettua J. K. Rowliningin The Casual Vacancyn, mikä tarkoittaa että minulla on lupa alkaa lukea muita kirjoja. Aion kirjoittaa The Casual Vacancysta ajatuksia ylös hieman myöhemmin, kunhan olen toipunut kirjasta.


Nämä eivät tosin ole todellisia "löytöjä", sillä jokainen kirja on hankittu kirjaston sivuilta varaamalla. Yhtenä iltana istuin koneen ääressä ja tylsistyneenä tein hakuja kirjaston sivuille etsien vaikka mitä kirjoja. Päädyin näihin neljään.

Ensimmäinen on Cassandra Claren Langenneiden enkelten kaupunki, joka on jatkoa Varjojen kaupungit sarjalle josta tein jutun jonkin aikaa sitten. Odotan kirjaa hieman sekalaisin tunnelmin, sillä periaatteessa tarina sai jo päätöksen eikä minua jaksaisi kiinnostaa Claryn ja Jacen rakkauselämä, mutta Simon ja Alec ovat hyviä kannustimia jatkamaan. Odotan kirjan olevan yhtä omalla tavalla viihdyttävä kuin kolme aikaisempaa osaa.

Toinen on Sofi Oksasen Stalinin lehmät. Tähän minun pitäisi käydä käsiksi mahdollisimman nopeasti, sillä kirjasta on muita varauksia. Tämä on ensimmäinen Oksasen kirja jonka tulen tulemaan. Päätin jonkin aikaa sitten että minun pitää lukea enemmän suomalaista kirjallisuutta ja päätin aloittaa yleissivistämisen Oksasesta.

Susanna Kaysenin Girl, Interruptediin perustuvan elokuvan Vuosi nuoruudestani ostin joskus yläasteella aivan  satunnaisena heräteostoksena. Pidin elokuvasta ja olen katsonut sen useampaan kertaan, joten kun hetken mielijohteesta naputtelin hakukoneeseen tämän kirjan ja huomasin että se on mahdollista lainata kirjastosta, varasin sen saman tien. Kirja on melko lyhyt ja nopealla vilkaisulla kerronta on melko katkonaista (lyhyitä lauseta ja lyhyitä lukuja) mutta olen kuitenkin kuullut positiivista puhetta kirjasta.

Luin viime syksynä David Levithanin Boy Meets Boyn. Englanninkielisiä kirjoja on tosi huonosti saatavilla kirjastosta, joten Nick and Norah's Infinite Playlist oli ainoa David Levithanin (ja Rachel Cohnin) kirjoittama kirja jonka löysin. Lainasin sen saman tien.

Kaiken lisäksi minua on alkanut pahasti kummittelemaan tuo Linnunradan käsikirja liftareille kirjahyllyssäni. Mietin että ehkä lukisin jossain välissä sen ensimmäisen osan.

Ja sitten muihin aiheisiin, sanoo uutistenlukija. Olen tänä syksynä alkanut käymään maalaustunneilla koska valmistuin taidekoulusta eikä minulla enää ollut mitään harrastusta joka pitäisi taiteilua yllä. Kotona tulee liian usein vain piirreltyä lyijykynällä ja puuväreillä. Olen maalannut muutaman julkaisukelvottoman taulun, mutta tänä uusin maalaus on edes jotain. Minun kyllä pitää ostaa synteettisiä pensseleitä sillä ne pensselit joita opettaja suositteli ovat ihan surkeita pienten yksityiskohtien maalaamiseksi. Siksi maalauksessa oleva kello on paljon yksinkertaisempi kuin se mitä käytin mallina.


Törmäsin tähän alla näkyvään julisteeseen yliopiston käytävällä tällä viikolla. Vain ne jotka ovat katsoneet Doctor Whon kolmannen kauden tajuavat tämän kuvan.


Löysin kesällä sattumalta netistä hauskan nutella-suklaakeksiohjeen ja leivoin niitä. Nyt Annika halusi tehdä niitä samoja keksejä ja hengasin hänen seuranaan luentojen jälkeen. Kekseissä oli kuitenkin jotain vikaa ja ne levisivät koko pellin laajuudelle.




Saanko esitellä... yksi koko pellin levyinen keksi! Hyvin rasvainen sellainen. Kekseissä oli nimittäin liian vähän jauhoja.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Parade's End

Parade's End on BBC:n 5-osainen period drama joka sijoittuu aikaan ensimmäisen maailmansodan kieppeille ja joka perustuu samannimiseen kirjasarjaan. Päätin katsoa sarjan koska Downton Abbeyn kauttaa olen todennut, ettei pukudraama ole aina pelkkää tylsää katsottavaa ja päätin siis antaa tälle minisarjalle tilaisuuden. Osasyynä sarjan katsomiseen oli Benedict Cumberbatch joka näyttelee sarjassa miespääosaa.

Minisarja kertoo Christopher Tietjensistä joka menee naimisiin Sylvian kanssa välttääkseen seurapiirikohun Sylvian lapsen isän epäselvyydestä. Sarja käsittelee heidän onnetonta avioliittoaan ja sitä miten he selviävät ensimmäisen maailmansodan aikana. Christopherin ja Sylvian avioliitto toden totta olikin aika surkea liitto. Sylvialla on huhujen mukaan montakin rakastajaa eikä Christopher voi edes olla varma onko hänen poikansa Michael todella hänen. Sylvia ei tunnu viihtyvät Christopherin seurassa koska Christoper on kuulemma pitkäveteinen ja aivan liian kunniallinen mies. Sylvia antaa erikseen aviomiehelleen luvan ottaa itselleen rakastaja jotta heidän välinsä olivat tasoissa. Vaikka Christopher törmääkin kotiseudullaan viehättävään suffragettiin (naisasialiikkeen kannattajaan) Valentineen, ja vaikka Valentine osoittaa kiinnostusta, Christopher kokee olevansa liian kunniallinen tahratakseen neidon mainetta.

Downton Abbey on onnistunut kohottaman pukudraamoja minun silmissäni mutta Parade's End taisi jälleen laskea niiden arvoa. Vaikka sarja oli tosi kauniisti kuvattu ja puvut olivat hienoja, minun on pakko myöntää että se ei ollut kauhean mukaansatempaiseva.

Ehkä kaikkein suurin tökkivä tekijä oli se, että sarja tuntui olettavan että katsoja tietää jo valmiiksi kaiken 1900-luvun alun politiikasta ja muusta historiasta. Jos en sattuisi tietämään jotain englannin naisten äänioikeuteen liittyvästä taistelusta, olisi minulta jäänyt monta oleellista kohtaa täysin ymmärtämättä. Toinen silmäänpistävä seikka oli se, että juoni tuntui aina tapahtuvan jossain muualla kuin paikan päällä. Sarjassa keskusteltiin monista hahmojen elämään merkittävästi vaikuttaneista tapahtumista mutta itse tapahtumia ei kuvattu. Monesti merkittävät kohtaukset kestivät vain hetken jonka jälkeen tapahtui monia mielestäni merkityksettömiä seikkoja.

Mielestäni sarjan tapahtumia olisi pitänyt jakaa hieman erillä tavalla. Ensimmäinen jakso oli aika kiinnostava, kun taas toinen ja kolmas olivat melko tylsiä. Neljännessä jaksossa taas tapahtui vaikka kuinka paljon, joten osa neljännestä jaksosta olisi hyvin voitu siirtää kolmanteen jaksoon. Näin sarja olisi pysynyt tasaisemmin kiinnostavampana.

Vaikka Christopherilla, Sylvialla ja Valentinella oli koko sarjan ajan meneillään jonkinlainen kolmiodraama, se oli tehty jotenkin todella varovasti. Christopher ja Valentine tuskin puhuivat toisilleen mutta olivat silti niin rakatuneita toisiinsa. Sarjassa oli kokoajan myös todella toistuva turhauttavien juonenkäänteiden sarja joka aina lupasi jotain kiinnostavaa tapahtuvan tässä kolmiodraamassa, mutta jossa aina ilmeni joku mutka matkaan. Milloin se on on sodan alkaminen, milloin kuollut sukulainen ja milloin mikäkin huhu.

Olen nyt soimannut tätä sarjaa muutaman kappaleen verran, joten on aika myös mainita joitain hyviä puolia. Tykkäsin todella paljon siitä miten sarja oli kuvattu. Mitä enemmän katson filmejä, sitä enemmän alan kiinnittää huomiota kaikkeen muuhun kuin näyttelijöihin. (Joihin tietenkin kiinnitän edelleen huomiota, mutta olen alkanut huomioda myös muita seikkoja.) Pukudraaman tyylin mukaan sarja on hyvän näyttävä, ja jos ei jaksanut kiinnostaa joku tylsähkö keskustelu kahden herrasmiehen välillä joiden suhteesta päähenkilöihin en ollut ihan varma, saatoin aina tuijottaa vaikka Sylvian hienoja punaisia hiuksia tai jonkun herrasmiehen tyylikästä takkia.

Näyttävyys ei kuitenkaan aina pelasta kaikkea. Näyttelijävalinnat taas voivat pelastaa jotain, mutta valitettavasti minun täytyy todeta että tämä ei ehkä ollut Cumberbatchin parhaimpia suorituksia. Tai sitten se oli vain hänen roolinsa mitä hän näytteli. Minun oli monesti vaikea saada selvää Christopherin puheesta eikä hänen eleensä tai ajatuksensa olleet kovin selviä. Loppua kohti Christopher kuitenkin ryhdistäytyi sodan avustamana ja se tekikin hahmosta paljon kiinnostavamman. Sylvian näyttelijä Rebecca Hall taas oli oikein hurmaava tapaus joka näyttelijä Sylviaa eloisasti. Hän näyttelee myös tulevassa Iron Man 3 elokuvassa, jonka todennäköisesti tulen katsomaan vaikka en suuri Iron Man fani olekaan.

Suosittelisin sarjaa niille jotka rakastavan pukudraamoja eivätkä välitä nopeista juonenkäänteistä. Ehkä jos minulla olisi ollut tekstitykset, olisi muutama kohtaus auennut hieman paremmin.


sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Miksi jätän kirjoja kesken

Viime heinäkuussa kerroin kuinka olin tehnyt kiinnostavia kirjastolöytöjä. Mainitsin siinä löytäneeni sattumalta  Gernard Cornwellin Talvikuninkaan. Totuus kuitenkin on se, etten koskaan saanut luettua sitä loppuun. Aloin sitten miettimään miksi oikein jätin sen kirjan kesken. Se ei ollut huono kirja. Se vain... jäi kesken.

Olen yleensä aika perfektionisti lukemiseni suhteen ja luen melkein kaikki aloittamani kirjat loppuun. Tämä koskee myös vaikka Pappi, lukkari, talonpoika, vakoojaa, jonka juonesta en vieläkään ole ihan varma vaikka olen sekä nähnyt elokuvan että lukenut kirjan. (Eihän se juoni ole aina tärkein. Tykkäsin tosi paljon kirjan maailmasta ja tunnelmasta.)

Valitettevasti suurin syy kirjojen keskenjäämiseen on se että luen niitä hitaasti. Tykkään lukea kirjoja aika nopeasti. Jos kirjaan menee yli viikko, minua alkaa turhauttaa ja haluaisin alkaa lukea jo jotain uutta kirjaa, ihan sama vaikka parhaillaan kesken oleva kirja olisi hyvä. Yleensä saatan vilkaista jotain toista kirjaa ja päättää että luen siitä muutaman luvun ja ja jatkan sitten sitä toistaa kirjaa. Mutta sitten luenkin vahingossa sen kirjan kokonaan. Silloin olen pitänyt muutaman päivän tauon edellisestä kirjasta, jolloin kynnys jatkaa sitä nousee korkeammalla. Sitten silmiini osuu joku toinen kirja.

Yhtäkkiä kesken jäänyt kirja on lojunut yöpöydälläni monta viikkoa. En enää muista kaikkea mitä siinä on tapahtunut. Minusta tuntuu, että minun pitäisi palata vähän taaksepäin jotta pääsen taas juoneen mukaan. Kynnys jatkaa kirjaa sen kuin kasvaa ja kasvaa, ja suurimmissa osissa näistä tapauksista päädyn sitten siihen, etten jatka lukemista.

Näitä kirjoja ei ole paljon. Talvikuningas jäi kesken, sillä aloin lukea jotain toista kirjaa (en muista enää mitä) ja kirjaston laina-aika meni umpeen. Yritin aina uusia lainaa, mutta muistin uusimisen monesti aika myöhään illalla, jolloin kirjaston sivut olivat pois käytöstä yöllisen huollon takia. Päätin lopulta palauttaa kirjan. Olen miettinyt, pitäisikö lainata se uudestaan, sillä tykkäsin todella paljon kerronnasta. Olin päässyt vasta tarinan alkuun. Itse Arthur oli ihan vasta tullut kuvioihin. Mutta niin se vain jäi kesken.

Toinen tapaus on Felix J. Palman The Map of Time, jonka ostin Tukholmasta siitä ihanasta scifi-fantasia kirjakaupasta josta kerroin. The Map of Time oli todella hauskasti kerrottu ja luin sen parissa päivässä puoleen väliin. Olin kuitenkin alkanut lukea kirjaa siksi koska CDON.comin tilaukseni GRRM:n Kuninkaiden koitoksesta oli myöhässä ja luin kirjaa odotellessani paketin saapumista. Kun kirja saapui, olin The Map of Timessa puolessa välissä ja jätin sen saman tien kesken koska halusin lukea lisää Westerosista. Olen yrittänyt monta kertaa jatkaa, mutta se on aina jäänyt kesken. Kirja on jaettu kolmeen selkeään osaan, josta toista osaa olen aloitellut. Joskus vielä palaan toisen osan alkuun ja jatkan siitä lukemista.

Kolmas lähiajan tapaus on Monte Criston kreivi. Aloin lukea kirjaa kun olin mummulassa, ja lainasin sen kotiin, mutta kun saavuin kotiin, minulla olikin muuta luettavaa ja se vain jäi. Kirja on kuitenkin pitkä, joten kun aion lukea sen, aloitan varmaan alusta.

Lyhyesti sanottuna, suurin syy kirjojen kesken jäämiseen on vain se, että minua alkaa kiinnostaa joku muu juttu enemmän. Tällä hetkellä pelkään vähän The Casual Vacancyn puolesta. Tykkään siitä kirjasta, monet hahmot ovat todella mielenkiintoisia ja pidän sen kerronnasta, mutta se on aika hidaslukuinen minulle (olen noin sivulla 200). Luin tänään Annikan luona kylässä ollessani hiljaisena hetkenä hänen pöydällään lojuvaa Linnunradan käsikirjaa liftareille ja sen ensimmäiset sivut tuntuivat pelottavasti imaisevan mukaan tarinaan. Nyt taistelen vastaan halua ottaa oma Linnunratani hyllystä, alkaa lukea sitä ja unohtaa The Casual Vacancy. Iiks.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Glee - Syystauon ajatuksia

Näköjään aina kun alan kirjoittaan jotain blogiin, siitä tulee superpitkä megapostaus. No, nauttikaa. Tai kärsikää. Jälleen kerran spoilervaara.


Amerikkalaisten TV-sarjojen kirous on se, että ne ovat enemmän tauolla kun TV:ssä. Glee jäi viime torstaina viiden viikon syystauolle ja siksi ajattelin että tähän väliin olisi hyvä tehdä pieni väliaikakatsaus. Lainatakseni elokuussa kirjoittamaani juttua syksyn TV-sarjoista: "Aion olla rento sarjan suhteen ja katsoa jaksoja sen enempää nipottamatta."

Ja niin teinkin. Koska en rakentanut mitään odotuksia jaksoja kohtaan, sarja tuntui yhtäkkiä paljon paremmalta. Vai onko käsikirjoitus oikeasti hieman parantunut? Vaikea sanoa. Neljännen kauden aloitus on kuitenkin ollut hyvin lupaava. Mistä siis pidin? Ja mistä en? Mitkä laulut jäivät mieleen?

Ensimmäinen jakso The New Rachel on tapansa mukaan lukukauden aloitus. Tänä vuonna Glee club on todella suosittu edellisvuoden valtakunnallisen mestaruuden voitton seurauksena. Ensimmäisessä jaksossa keskitytään uusiin hahmoihin jotka liittyvät clubiin ja Racheliin joka tasapainoittelee uudessa koulussa NYADA:ssa. New Directions yrittää samaan aikaan päättää kuka heistä täyttää Rachelin jättämän aukon.

Melkein aina uuden kauden aloitusjakso on hyvä, oli kyseessä mikä tahansa sarja. Tässä jaksossa käsiteltiin sitä, kuinka Glee clubilaisilla on vähän noussut päähän heidän äkillinen suosionsa koulussa. He saavat kuitenkin kylmän palautuksen todellisuuteen uusien hahmojen kautta.

Muutama sana uusista hahmoista. Marley Rose on sophomore joka on vaihtanut koulua McKinleyyn koska edellisessä koulussa hommat eivät sujuneet. Hänen äitinsä on koulun ruokalassa työskentelevä keittäjä josta suositut oppilaat keksivät kokoajan jotain ikävää sanottavaa. Marley vaikuttaa mukavan suloiselta, mutta samalla hän on ehkä hieman vaisu ja tylsä hahmo. Hän on kumman pakkomielteinen vaatteidensa merkistä ja muista seikoista jotka saisivat hänet vaikuttamaan kiinnostavammalta. Toisaalta, hän on vasta suunnilleen 16-vuotias, ja tuon ikäisille tytöille tuollaiset jutut voivat olla hyvinkin tärkeitä. Ensimmäisessä jaksossa nostetaan esille merkkivaatteiden tärkeys, mikä tuntuu minulle todella kaukaiselta ongelmalta. Mutta asiat voivat olla hyvin toisenlaiset Amerikassa.

McKinleyn käytävillä astelevat nyt myös Kitty ja Jake. Kitty on ilkeä cheerleader joka muistuttaa hyvin paljon Quinnia, joten en olisi kiinnostunut uudesta Quinnista. Jake taas on herkkä runoilijapoika joka on kuitenkin leimaantunut pahikseksi. Ehkä hänen asenteensa koulutuslaitosta kohtaan tekee hänestä pahiksen. Jakson aikana paljastuu, että Jake on Noah Puckermanin velipuoli.

New Yorkissa taas tapaamme kaksi uutta hahmoa, joista toinen on Rachelin tanssiopettaja Cassandra July, joka ottaa Rachelin silmätikukseen. Toinen hahmo on Brody Weston, vanhempi NYADA:n opiskelija joka alleviivaa Rachelille olevansa hetero. Fincheliin lopen kyllästyneenä minua ei ollenkaan haittaisi jos Brodylle ja Rachelille tulisi juttua. Näiden neljän jakson perusteella Brody on niin sanotusti hyvä jätkä kaikin puolin miten hyvä jätkä vain voi olla. Aluksi pelkäsin, että Brody paljastuu jossain vaiheessa kusipääksi, mutta ainakaan neljässä jaksossa sitä ei ole vielä tapahtunut.

Ensimmäinen jakso yllätti hyvillä lauluvalinnoillaan. Tietenkin heidän piti laulaa Call Me Maybe, joka ei edes ollut niin paha kuin pelkäsin. Viimeisenä lauluja laulettiin Adelen Chacing Pavements, joka oli hieno coveri mutta ehkä turhan masentava päätöskappale näin alkukaudesta. Ehdottomasti lempikappaleeni oli kuitenkin Blainen laulama It's Time. Saatan ehkä olla hieman puolueellinen sillä Kurt ja Blaine ovat lempihahmojani ja Klaine on paras juttu Gleessä ikinä, mutta puolueettomasta näkökulmasta puhuen minun on pakko myöntää että Blaine vain aina saa ne parhaimmat laulut laulettavaksi. Minkäs sille voi. ;)



Toisaalta, New York State of Mind on myös erittäin kiva kappale.



Toinen jakso, Britney 2.0, on ehkä vähiten suosikkini tästä kaudesta. En voi sanoa että se olisi inhokkini, koska se ei ollut huono, pidän siitä vain vähiten. En ole koskaan ollut suuri Britney-fani ja mietinkin miksi ihmeessä he tekevät toisen Britney-jakson. Mikään lauluista ei ollut mitenkään loistava, mutta jakso on mielestäni aika hauska ja minun piti pysäyttää se moneen kertaa pitääksi naurutauon. Marleysta, Jakesta ja Kittystä on pelottavasti tulossa Finn/Rachel/Quinnin kaltainen kolmiodraama, mikä ei jaksaisi kiinnostaa minua ollenkaan.

Uudet hahmot tuotiin todella hyvin mukaan ensimmäisessä jaksossa, mutta toinen jakso jo osoitti että kyllä minua edelleen kiinnostaa enemmän vanhat hahmot. Ymmärrän kuitenkin tämän uusien hahmojen mukaan tuomisen. High Schooliin sijoittuvaan sarjaan pitää jatkuvasti tuoda uusia hahmoja koska kauden lopussa osa hahmoista kuitenkin valmistuu. Vaikka Glee yrittää parhaansa pitääkseen valmistuneet hahmot mukana, tämä on toteutunut parhaiten ainoastaan Kurtin ja Rachelin kohdalla. Osa hahmoista ovat päässet vain vilahtamaan jaksoissa, kuten Puck, Santana ja Finn, mutta osaa ei ole näkynyt ollenkaan.

Kolmannessa jaksossa, The Make Overissa, saadaan tietää lisää mitä Kurtille kuuluu. Koska Kurt ei päässyt NYADA:an, hän on jäänyt viettämään jonkinlaista välivuotta Limaan, mutta ensimmäisessä jaksossa sekä Blaine että Kurtin isä lähettävät Kurtin New Yorkiin etsimään unelmaansa. Kolmannessa jaksossa Kurt on sitten päättänyt, että hakee työharjoitteluun Vogue.comiin. (Haluaako joku fiksumpi valaista minua, ovatko Vogue ja Vogue.com kaksi eri asiaa?) Päätoimittaja Isabella Wright on heti kiinnostunut palkkaamaan Kurtin.

Mielestäni Kurt pääsi työharjoitteluun aivan liian nopeasti ja päätoimittaja on liian tuttavallinen Kurtin kanssa liian nopeasti, mutta toisaalta, kaiken sen kolmoskauden alamäen jälkeen on mukana nähdä että Kurtilla pyyhkii kerrankin hyvin. Vaikka Vogue.comin osuus kolmannessa jaksossa oli hieman liian sokerinen, se oli kuitenkin ihan mukavaa katseltavaa joten pystyn ignooramaan sen epärealistisuuden. Ainoa mikä minua ehkä oikeasti häiritsee on se, että Isabellaa näyttelevä Sarah Jessica Parker on selvästi yhden roolin näyttelijä, joten minusta tuntui kokoajan että olisin katsonut kummallista Sex and The City/Glee cross overia jossa Carrie Bradshawista on tullut Vogue.comin päätoimittaja.

The Make Overissa näemme hieman lisää Rachelia ja Brodya. Brody on osoittanut olevansa jo niin hyvä tyyppi, että aikoo kunnioittaa Rachelia eikä yritä mitään niin kauan kun Rachel on vielä epävarma suhteestaan Finn'iin. Finn ja Rachel selkeästi erosivat kolmannen kauden lopussa, mutta jotenkin kummasti heidän suhteensa tuntuu olevan epävarma näin neljännen kauden alussa. Jännää. Muistavatkohan käsikirjoittajat mitä kirjoittivat? No, vaikka Finchelistä ei ole tietoa, niin sanottu Brochel jatkaa kehittymistään. The Make Overissa Rachel huomaa että muut oppilaas dissaavat häntä hänen vaatteidensa takia, joten hän päättää laittaa tyylinsä uusiksi. Brody ja Kurt auttavat, minä seurauksena Rachel hylkää tyylinsä joka on yhdistelmä musikaali-Mariaa ja katolilaista koulutyttöä. Sen sijaan hän alkaa näyttää paljon enemmän... Lea Micheleltä. Brody on erittäin vaikuttunut tästä uudesta Rachelista, ja he päätyvät laulamaan yhdessä dueton joka on ehkä ensimmäinen Rachel/kuka-tahansa-muu-kuin-Kurt duetto joka nosti hymyn huulille.



Samaan aikaan McKinley highissa on meneillään senioreiden presidentinvaalit. Blaine-parka, joka yrittää täyttää päivänsä useilla erilaisilla aktiviteeteilla Kurtin ollessa New Yorkissa päättää pyrkiä presidentiksi. Hän käy hyvin kummallisen kamppailun ainoan vastustajansa Brittanyn kanssa ja lopulta voittaa vaalit. Vaalien voitto ei kuitenkaan tunnu tuovan iloa Blainelle, joka vihdoin myöntää että vaihtoi koulua pelkästään Kurtin takia ja on nyt yksinäinen Kurtin valmistuttua. Olin tässä vaiheessa jo spoilaantunut neljännestä jaksosta, joten pystyin hyvin selvästi näkemään miten tässä jaksossa pohjustettiin tulevaan. Blaine yrittää soitta Kurtille, mutta Kurt on liian kiireinen nauttiessaan glamour-elämää Vogue.comin parissa ehtiäkseen vastata puheluihin.

Kolmas jakso päättyy cliffhangeriin, jossa Finn yllättää Rachelin eräänlaisilta treffeiltä Brodyn kanssa. Iiks.

Melkein heti sen jälkeen kun Ryan Murphy teki twitter-tunnuksen, hän kertoi faneille että neljännen jakson nimi on The Break Up. Siinä vaiheessa tietenkin jokainen joka tykkäsi yhdestäkään sillä hetkellä yhdessä olevasta pariskunnasta alkoi panikoida. Entä jos se onkin heidän lempipari joka eroaa? Loppujen lopuksi jaksossa nähdään neljä pariskuntaa ongelmiensa parissa.

Finn ja Rachel eivät tiedä mitä oikein tekevät, ovatko he yhdessä vai eivät, ja miten Brody liittyy asiaan. Kurt ja Blaine kärsivät kaukosuhteesta sillä Blaine kokee olonsa yksinäiseksi ja tekee peruuttamattomia tekoja. Santana ja Brittany potevat myöskin kaukosuhteen tuskaa, tosin mitään peruuttamatonta ei ole kuitenkaan ehtinyt tapahtua. Will ja Emma taas ajautuvat erimielisyyksiin, sillä Will on saanut jotain töitä jostain joka ei jaksanut minua kiinnostaa ja hän vain olettaa että Emma lopettaa oman työnsä ja lähtee hänen peräänsä.

Vaikka jakso olikin aika angstinen, minun on pakko myöntää että se oli hyvä jakso. Ehkä paras tältä kaudelta. Gleellä on usein vaikeuksia tasapainoitella hyvien ja huonojen jaksojen välillä, mutta aika ajoin se onnistuu tekemään loistavan jakson. Tätä jaksoa kutsuisin yhdeksi niistä loistavista jaksoista.

Todennäköisesti suurin syy miksi käsikirjoittajat laittoivat hahmoja eroamaan, on se että hahmot sijaitsevat nyt eri kaupungeissa ja olisi vaikeaa laittaa heitä kokoajan hyppäämään toistensa luona tai skype-keskustelemaan. Tykkäsin kuitenkin siitä, miten jokaisen pariskunnan ongelmaa oli pohjustettu jo aiemmissa jaksoissa.


Jakso alkaa siitä, kuinka sekä Finn että Blaine ovat hyvin surkeita sillä heidän parisuhteensa eivät voi hyvin. Rachel on todennäköisesti pettänyt Finn'iä ja Finn kokee olevansa riittämätön niin täydelliseksi muuttuneelle tyttöystävälleen. Blaine taas kokee, ettei Kurt ole paikalla kun häntä tarvittaisiin ja ajautuu pettämään Kurtia mysteerisen Eli.C:n kanssa.

Katsoja ei tietenkään vielä tiedä kunnolla mitä on tapahtunut, mutta kun Blaine saapuu yllätysvierailulle New Yorkiin, on selvästi nähtävissä että kaikki ei ole kohdallaan. Blaine päätyy laulamaan Kurtille akustisen version Teenage Dreamista, jonka tunnelataus saa Kurtin hämilleen ja hänkin vihdoin huomaa, ettei kaikki ole kohdallaan. Myöhemmin Kurt, Blaine, Finn ja Rachel ovat ulkona kävelemässä ja he kaikki keskustelevat missä nyt oikein mennään. Blaine myöntää pettääneensä Kurtia, mikä taitaa olla Kurtin mielestä kamalinta mitä Blaine voisi ikinä tehdä, ottaen huomioon että edellisenä keväänä Kurt melkein petti Blainea ja Blaine loukkaantui siitä todella pahasti.

Vaikka neljää paria uhattiin erolla, lopulta Finchel ja Brittana ovat ainoat jotka (toivon mukaan) lopullisesti eroavat. Jakson toiseksiviimeisessä kohtauksessa Rachel vihdoin päättää, ettei jaksa Finn'in kummallista käytöstä ja haluaa tehdä jutulle lopun. Vaikka olet varmaan huomannut etten ole Finchelin fani, pidin kohtauksesta sillä sekä Lea Michele että Cory Monteith näyttelivät sen hyvin uskottavasti. Jälleen kerran, kun Glee onnistuu jossain, se onnistuu siinä hyvin. Finchelin eroaminen pisti loppujen lopuksi syvemmältä kuin olisin koskaan arvannut, sillä pystyn samaistumaan todella hyvin sekä Racheliin että Finn'iin. Osasyy siihen, miksi en tykkä Finn'stä enkä Rachelista johtuu siitä, että näen molemmissa hahmoissani liikaa niitä puolia itsestäni joista en ole ylpeä enkä haluaisi että niitä piirteitä heiteltäisiin naamalleni koko ajan. Pystyn erittäin hyvin samaistumaan Finn'n elämäntilanteeseen ja pystyn erittäin hyvin ymmärtämään miksi Rachelin on niin vaikea hyväksyä, ettei juttu Finn'n kanssa toimi.

Jakso päättyy Coldplayn The Scientist -kappaleeseen, joka on mielestäni tähänastisen kauden hienon musikaalinumero. Bring me all the angst. Glee-nimiseksi sarjaksi tällä kaudella on ollut hyvin paljon angstia.



Tietenkin tämän jakson jälkeen Klaine-fanit sekosivat. Jakso jättää Kurtin ja Blainen kohtalon avoimeksi niin että on oikein tuskaisaa odotella seuraavaa jaksoa viisi viikkoa. Lupasin itselleni, etten odota uusia Glee-jaksoja, mutta nyt alan jo pakosta odottamaan. En ole huolissani Klainesta, olen melko varma että he pystyvät sopimaan. Sen sijaan että pohtisin sopivatko he, pohdin että missä jaksossa he vihdoin sopivat. Olen jopa kuullut teorioita, ettei Blaine oikeasti edes pettänyt siinä mielessä miten useimmat mieltävät pettämisen. Ehkä hän vain meni tämän mysteerisen Eli.C:n luokse pettämisaikeissa mutta tuli sitten toisiin aatoksiin.

Koska en ole niinkään huolissani Klainesta, olen huolissani Blainesta. Blainella ei ole kaikki kunnossa. Jo hahmon alkuvaihessa tuli selväksi, ettei hänellä ole ruusuinen menneisyys, ja pikkuhiljaa siitä on paljastunut aina vain lisää. En tiedä kuinka paljon käsikirjoittajat suunnittelevat hahmojen menneisyyttä etukäteen ja kuinka paljon he suunnittelevat tulevaisuutta (Gleen kohdalla on pakko sanoa että epäilen että he suunnittelevat ollenkaan) mutta Blainea on kokoajan viety yhä enemmän ja enemmän tähän suuntaan. Luin jonkun teorian siitä, kuinka Blaine saattaa olla masentunut. Ei pidä rakentaa taas liian suuria odotuksia tätä sarjaa kohtaan, mutta toivon että Glee onnistuisi jatkamaan tätä tarinaa jotenkuten onnistuneesti.

Huh huh. Mulla on ihan liikaa vapaa-aikaan... Lyhyenä yhteenvetona, Gleen neljäs kausi on onnistunut yllättämään minut tähän mennessä, ehkä sarjan tekijät alkavat oppia vihdoin. Rachel on muuttunut huomattavasti kiinnostavammaksi hahmoksi nyt kun hän asuu New Yorkissa, ja koko sarja tuntuu aikuistuneen nyt kun osa hahmoista on pois high schoolista. Musiikki on ollut erittäin loistavaa.

Lopputulos: Glee säilyy edelleen guilty pleasurenani. En vain voi sille mitään. Koko sarja inspiroi minua niin monella tavalla. Aivan kuin olisin puolitoista vuotta sitten hypännyt syvään kaivoon josta en vain ikinä onnistu pääsemään pois.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Blogi 1v!

Mietin jonkin aikaa, miten voisin juhlistaa vuoden kestänyttä bloggailua. Oikeasti kuitenkin olen blogannut paljon kauemmin. Perustin ensimmäisen Todella vaiheessa -blogin vuodatukseen yhdeksännellä luokalla ja se oli alunperin sarjakuvablogi. Pikkuhiljaa kuitenkin kävi selväksi, että sarjakuvat eivät ole ehkä minun juttuni, joten siirryin pikemminkin tekstimuotoiseen blogiin jonne postailin välillä kaikkea mitä olen piirtänyt. Pikkuhiljaa sekin jäi, ja kun siirryin bloggeriin, olen vain kokoajan siirtynyt kohti kirjabloggaamisen maailmaa. En kuitenkaan halua olla puhdas kirjablogi, vaan kirjoitan mistä haluan, kuten vaikka TV-sarjoista.

Päätin näin 1 vuoden bloggertaipaleen kunniaksi palata vähän juurille ja postata jälleen kerran yhden piirustuken vaihe vaiheelta.


Päätin pitkästä aikaa tehdä jotain vähän isompitöistä Gleehen liittyvää fan artia. Minulle jäi viime keväältä kauheasti ylimääräistä mustaa kartonkia taidekoulun lopputyön jäljiltä, joten olen yrittänyt käyttää sitä aina jonnekin. Viime aikoina olen kiinnostunut entistä enemmän mustalle paperille piirtämisestä. Kun olin saanut idean tätä kuvaa varten, tajusin että musta paperi palvelisi ideaani parhaiten. Ylläolevasta kuvasta näkee että aluksi luonnostelin lyijykynällä ja aloitin sitten värittämisen.

Tein ensiksi taustan, mikä oli mukavan terapeuttista värittämistä ilman että tarvitsisi huolehtia että pilaa kasvonpiirteet tai hiukset.

Jos vertaa edellistä kuvaa tähän ylläolevaan kuvaan, huomaa että olen vielä muuttanut Kurtin kasvoja. Jostain syystä en vain saanut hänen kasvojaan onnistumaan, ja vaikka piirsin kasvot monta kertaa uudestaan, en ole 100% tyytyväinen lopputulokseen.




Yleensä kun olen saanut piirustuksen valmiiksi, annan sen olla hetkn rauhassa ja katson sitä uudelleen vasta parin tunnin kuluttua tai seuraavana päivänä. Silloin huomaa aina paremmin jos on jotain korjattavaa. Tällä kertaa päätin muuttaa hieman toista polvea ja tehdä punaisesta ruusukimpusta hieman näkyvämpi.

Sitten onkin skannauksen aika. Skannaus on aina kamala vaihe, sillä tuntuu että kone tappaa kaikki värit aivan kokonaan.

Tämä skannaus on täysin käsittelemätön versio.


Ja tämä taas käsitelty versio joka päätyi DeviantARTiin. Yleensä pidän alkuperäistä piirustusta koneen näytön vieressä ja koitan saada kaikki värit mahdollisimman lähelle alkuperäistä. Joskus joudun sumentamaan joitain kohtia joita skanneri on tehnyt rakeiseksi tai aivan manuaalisesi värittää liian harmaiksi jääviä kohtia mustemmiksi.

Kuvan aiheesta en sano kauheasti, mutta jos olet katsonut Gleen neljättä kautta, saatat hyvinkin arvata.

perjantai 5. lokakuuta 2012

Miekkamyrsky

Erittäin spoileripitoista tekstiä. Sisältää satunnaisia ajatuksia kyseisestä kirjasta ja toimii ehkä parhaiten niille jotka ovat myöskin kirjan lukeneet.


Minun kesän lukuhaasteeni kaatui siihen, että haastelistassani oli George R. R. Martinin Valtaistunpeli. Kun olin lukenut sen, olin saman tien koukussa ja minun piti alkaa lukemaan loputkin sarjassa ilmestyneet kirjat. En ole kuitenkaan pitänyt kiirettä, sillä mitä hitaammin luen, sitä vähemmän minun pitää odottaa sitten uusinta osaa. Sain kuitenkin eilen luettua Miekkamyrsky 2:sen ja yllä oleva kuva osoittaa aika hyvin tunteitani tuota kolmatta kirjaa kohtaan. Ensimmäinen osa: "Mitä ihmettä?" Toinen osa: "MIKÄ ON TÄMÄ KIRJASARJA?"Suuri hämmennys, mutta onneksi hyvällä tavalla.

Oikeasti minun tekisi mieli vain huutaa ja hakata sormia näppäimistöön, mutta ehkä voisin koittaa kirjoittaa jotain järkevän kuuloista.

Venytin Miekkamyrsky 2:sen lukemista, koska minua alkoi turhauttaa Miekkamyrsky 1. Se oli kyllä hyvä, mutta siinä oli muutama juonenkäänne joista en kauheasti innostunut. Kaikkein eniten kyllä minua vain turhautti. Minua turhautti se, että en ollut tajunnut että Gendry on Roberin äpärä kun vasta nyt vaikka se lukee kirjan takana, ja minua inhotti kun luulin hetken että Robbin vaimo Jeyne on sama Jeyne joka oli Sansan seuralainen Kuninkaansatamassa, minua turhautti että GRRM käyttää kahdesta aika pienessä roolissa olevasta sivuhenkilöstä samaa nimeä, minua turhautti että en ikinä pysy perässä kaikkien niiden serien kanssa. Liian paljon ritareita. Mutta kaikkein eniten minua turhautti ensimmäisen osan loppu, jossa Jon ja Bran olivat niin lähellä toisiaan ja Bran vielä näki Jonin mutta he eivät silti kohdanneet. Onko liikaa pyydetty että haluaisin joskun jonkinlaisen Starkin perheen uudelleenkohtaamisen?

Olin vihainen kirjalle eikä edes tehnyt mieli alkaa lukea toista osaa saman tien. Mietin jo että nytkö sarja lähtee huonompaan suuntaan eikä johonkin Valtaistuinpelin tai Kuninkaiden koitoksen hienouteen enää ylletä. Pidin noin puolentoista kuukauden mittaisen tauon jonka aikana luin aika paljon Cassandra Clarea. Pakko myöntää, tuntui oudolta että joka luvussa oli sama päähenkilö ja seuraava luku aina jatkui suunnilleen siitä mihin edellinen päättyi. Saatoin ehkä tiedostamatta vähän hidastella senkin takia että Merillä oli yo-kirjoitukset eikä hän voinut lukea, joten ehkä vähän hidastelin jotta lukisimme sarjaa suunnilleen samassa tahdissa että voimme fanittaa sitä toisillemme ilman spoileripelkoa.

Viime viikolla kuitenkin luin Näkijän tytärtä, mikä antoi minulle kauheat Game of Thrones fiilikset, ja kun olin lukenut sen loppuun eikä The Casual Vacancya vielä näkynyt postissa, tartuin hetken mielijohteesta osaan 2.

En oikeasti tiedä mitä tapahtui. Yhtäkkiä vain jokaikinen luku oli kamalan kiinnostava enkä malttanut nukkua ja päivisin vain luin ja melkein suutuin äidilleni joka yritti jutella minulle kun halusin lukea. Ne juonenkäänteet! Miekkamyrsky 2 korjasi aivan kaiken mikä minua turhautti ensimmäisessä osassa.

Ehkä puolentoista kuukauden tauko teki oikeasti hyvää. Nyt en enää edes olettanut että hahmot kohtaisivat toisensa tai muistaisin jotaisen ritarin nimen ja kuka on mitäkin sukua kenellekin. Ehkä Game of Thrones TV-sarjan katsominen auttoi myöskin. Vaikka en edelleen suostu kuvittelemaan Jonia sen näköiseksi ja Jaime on ihan liian Mister Hollywood, sarja auttoi minua palauttamaan mieleen joitain hahmosuhteita. Nyt kun muistin taas kuka ser Loras oikeasti on ja miten Jorah Mormount liittyykään mihinkään, Miekkamyrsky 2:sta oli paljon helpompi lukea.

Tykkään aina sanoa että pessimisti ei koskaan pety, mikä tässäkin tapauksessa oli totta. En odottanut enää mitään, aloin vain lukea uteliaisuudesta että mitähän kirja tuo tullessaan, ja se onnistui yllättämään minut aivan täysin. Ensiksi Jaime on aivan mahtava ja menee pelastamaan Briennen. Sitten Aryan loputtomalle vaeltelulle tulee jokin suunta, ja sitten Jon oikeasti pääsee Muurille takaisin. Yhtäkkiä Robb ja Catelyn yllätetään Edmuren häissä ja heidän tapetaan, hyvänen aika! Ja nämä kaikki tapahtuivat ensimmäisen 150 sivun aikana.

George R. R. Martin on tehnyt ennenkin tämän tempun, että hän antaa lukijan uskoa hetken että joku hahmo on kuollut. Hän oli kirjoittanut Branin ja Rickonin kohtaukset niin, että luulin hetken oikeasti että he ovat kuolleet. Vaikka hän kirjoitti vielä Theonin, murhaajan, näkökulmasta, siinäkin luvussa selvisi vasta aivan lopussa että Bran ja Rickon olivat vielä elossa. Nyt siis toivoin vielä pitkään että Catelyn olisi elossa. Robbin tavallaan pystyisin sulattamaan, mutta Catelynia en. Minulla on aina ollut suuria ongelma Catelynin luvuissa, mutta juuri kun ne alkoivat oikeasti käydä mielenkiintoisiksi, ne loppuivat. Niin väärin. Kun lopussa sitten paljastettiin, että Catelyn saattaa olla elossa, itkin melkein ilon kyyneleitä. Olen kuitenkin hyvin kummissani koko tilanteesta, sillä Korppien kestien takaliitteissä sanotaan, että Catelyn olisi kuin olisi kuollut.

Miekkamyrsky 2 oli varsinaista teurastusta. Nyt alankin vähän ymmärtää miksi seuraavan osan nimi on Korppien kestit. Korpit tulevat korjaamaan kuoleman aiheuttamat jäljet. Minun piti alkaa pitää listaa kaikista kirjassa kuolleista hahmoista, koska välillä oli sellainen olo että päitä vain lenteli.


Greyjoy ei ollut mikään kauhea järkytys, sillä en kauheasti välittänyt hänestä eikä hänestä ollut edes kauheasti kerrottu mitään. Robb tuli todella nurkan takaa ja nyt toivon että Jeyne olisi raskaana niin koko sotkuun tulisi taas lisää ulottuvuuksia. Joffreyn kuolemasta olin spoilaantunut. Spoilaannuin ihan sillä että selaisin kaikessa viattomuudessani Korppien kestiä sen jälkeen kun olin ostanut sen ja huomasin takana että Tommenista on tullut kuningas. Johtopäätös: Joffrey kuolee. Joffrey on ollut kokoajan varsinainen kusipää, mutta oli se kohtaus silti aika dramaattinen. Varsinkin kun en oikeasti tiedä kuka on syyllinen. Tyrionin luvussa ei sanottu mitään että hän olisi laittanut myrkkyä viiniin, mutta silti hän on itse tunnustanut, mutta toisaalta hän saattoi höpöttää omaan Jaimelle suutuspäissään. Pikkusormi väitti sen olleen Margaeryn isoäiti, kun taas minulla on joku outo tunne että se olisi voinut olla Cersei.

Joskus saan jotain outoja tunteita joistain jutuista. Cerseillä ei ole mitään syytä myrkyttää Joffreyta, mutta jostain syystä se käy minun päässäni täysin järkeen. Epäilen kuitenkin. (Ja vähän sama juttu minulla on Jonin ja Satiinin kanssa. En usko että mitään tapahtuisi, mutta jostain syystä aivoni vain päättivät että Jon ja Satiini voisivat olla hieno pari. Mitä?)

Ygritten kuolema oli aika yllättävä koska minusta hahmolle olisi ollut vielä käyttöä, mutta ymmärrän kyllä miksi Jonin rakkaudenkohde piti saada pois että Jonista pääsee tulemaan Yövartion ylikomentaja. Sandon Cleganen kuolema on epävarma. Arya jätti hänet tilanteesee joka oli aika kuolettava, mutta Korppien kestien liitteissä Hurtta näyttäisi vielä olevan elossa. Shaen kuolema oli kirjoitettu todella, todella epäselvästi. Minun piti sekin tarkistaa muualta. Haluan tietää lisää Shaesta. Olin aivan varma että Shae oikeasti tykkää Tyrionista, mutta ehkä Shae loukkaantui niin paljon Sansasta että teki pari juttua jotka suututtivat Tyrionin.

Tywin Lannisterista olin spoilaantunut myöskin, tällä kertaa A Dance With Dragonsien takakannesta kirjakaupassa. Ja Lady Lysa oli vielä viime hetken juonenkäänne jota en todellakaan osannut arvata. Viimeinen luku ennen loppunäytöstä oli todella hieno. Sansasta on tullut lempihahmoni, vaikka hän olikin ärsyttävä Valtaistuinpelissä.

Musta tuntuu että tämä kirjasarja koittaa tappaa minut hukuttamalla erilaisiin tunteisiin. Tuokin alle neljän vuorokauden luku-urakka oli välillä sellaista tunteiden vuoristorataa että en tiennyt pitäisikö heittää kirja seinään vai suudella sitä. Ja siksi minä tykkäänkin tästä sarjasta. Ei mitään Varjojen kaupunkeja jossa hauskuun syntyy siitä että se on niin huono, ehei, vaan jotain minkä koen oikeasti hyvänä. Tietenkin tässä sarjassa on omat vikansa, kuten joskus jopa 100 sivun tauot joidenkin hahmojen kanssa, mutta kun vikoja on vähemmän kuin hyviä puolia, se on tarpeeksi.

Selasin vähän Korppien kestejä, ja se näyttää todella kummalta. Välillä lukujen alussa ei luekaan hahmojen nimiä vaan siellä on jonkinlaisia titteleitä. Ovatkohan ne jotain tuttuja hahmoja joista joistain syystä on vain alettu kutsua titteleillä. Huomasin myös että Cersei saa omat lukunsa. Jee! :D Ehkä Cerseinkin kohdalla tapahtuu jotain kiinnostavaa. Jaimesta tuli huimasti kiinnostavampi hahmo kun pääsimme hänen päänsä sisään. Jon on taas kiinnostava hahmo. Minua ei kauheasti jaksanut kiinnostaa Jonin Muurintakaiset seikkailut. Nyt minua kiinnostaa tuleeko hänestä Talvivaaran lordi. Tuskin, koska hänestä tuli iso kiho Muurilla. Daeneryksenkin tarinassa tapahtui jotain hyviä muutoksia. Korppien kesteissä ei kuitenkaan ole jokaista hahmoa mukana, joten saan odottaa seuraavaan kirjaan että saa kaikista kuulla.

Huh, olivat vuodatus. Mutta minkäs sille voi kun on pää täynnä ajatuksia.


Törmäsin kirjakapassa tähän. Kauheaa fanien rahastusta, mutta olisihan tuo siistiä omistaa.


keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Käsilaukkutiedettä ja The Casual Vacancy

Kävin tänään kaupungilla, ja matkalla autolle aloin joistain syystä miettiä, mitä käsilaukkuni kertoisi minusta. Sanotaan, että käsilaukun sisältö kertoo paljon naisesta, joten katsotaanpas minkälainen nainen minä sitten olen.

  1. Laukkuni on ulkonäöltään hyvin neutraali ja mustaa nahkaa.
  2. Jos laukkuun kurkistaisi, siellä olisi sillä hetkellä ollut GRRM:in Miekkamyrsky osa 2, jonka lukemisen aloitin eilen. Jos kirja jota olen parhaillaan lukemassa on suhteellisen kevyt painos tai se sattuu mahtumaan muuten laukkuun ongelmitta, kuljetan sitä melkein kaikkialla pukana tylsien hetkien varalta.
  3. Toisena laukkuun kurkistaja saattaisi kiinnittää huomiota varsin epätavallisiin tavaroihin: ultramariinin siniseen akrylliväripötköön ja palettiveitseen. Olin alunperin lähtenyt kaupungille ostamaan juuri noita tuotteita, sillä jostain syystä ostin maalaustuntejani varten väärän värisen sinisen ja hukkasin palettiveitseni.
  4. Pohjalla ajelehtii yksinäinen suklaanruskea kynsilakka jonka ostin tänään. Voisin kutsua sitä myös hipsterinruskeaksi sävyksi.
  5. Jos lompakkooni kurkistaisi, huomio kiinnittyisi Helene Schjerfbeckin Toipilas-tarraan, jonka lätkäisin lompakon sisäpuolelle sen jälkeen kun olin maksanut sisäänpääsymaksun taiteilijan näyttelystä.
  6. Laukussani on myös avainnippu jonka avaimenperinä toimivat muun muassa luihuisen tupamerkki, lego-ukko, vanha tietokoneen näppäin ja leikkiase.
  7. Laukusta löytyy myös korvatulpat jotka hankin Lagy Gagan keikkaa varten. 
Jos en tuntisi itseäni ollenkaan, sanoisin että olen fantasiaa lukeva taiteilijasielu joka ei kuitenkaan ole suurin aktivisti sillä käytän kosmetiikkaa. Onko tämä totta? Ehkä vähän, mutta en kyllä oikeasti ole kauhean taiteellinen. Tykkään vain piirrellä kivoja kuvia. Ilmottauduin tänä syksynä maalauskurssille jotta oppisin vähän enemmän myös maalaamaan.

Toinen asia josta aion vielä puhua on J. K. Rowlingin uusi kirja The Casual Vacancy, jonka minäkin vihdoin sain haltuuni.


Tilasin omani CDON.comista mistä sain sen noin kympin halvemmalla kuin mitä Akateemisessa näytettiin myyvän. Oman kappaleeni edullisuus tosin johtui osin alennuskoodista jonka sain kun valitin edellisen tilaukseni toimituksen hitaudesta.

Nyt on aika hieman kirjanörtteillä. En tiedä käyttääkö kukaan muu tuota termiä, mutta itse aina tarkoitan kirjanörtteilyllä kaikkea mistä kirjallisuutta harrastava saa erityisiä kiksejä. 

The Casual Vacancy on aika iso kirja (halkaisija 29cm), mutta se on silti melko kevyt, mikä on hyvä ominaisuus. Kirjassa on irtokannet, joiden suuri fani en ole oikein koskaan ollut, mutta pystyn elämään niiden kanssa. Irtokansien materiaali on todella mukavan pehmeän ja hieman mattaisen tuntoista, mutta sormenjäljet näkyvät siinä helposti. Irtokannen alla on neutraali musta kansi mutta kirjan selässä oleva nimi on tyylitelty samalla tavalla kuin kannen nimi. Värit ovat ehkä hieman liian kirkkaat, mutta en tiedä, ehkä se kuvastaa jotenkin kirjan sisältöä. Itseäni ainakin kiinnostaa tuo rasti ja miten se liittyy sisältöön. Muuten kansi on kyllä aika tylsä, vaikka fontti tuokin mieleen vanhat kirjat. Takana olevasta kuvasta joku on sanonut että se muistuttaa vähän Tylypahkaa. Itse tietenkin unohdin ottaa siitä kuvan, mutta tästä linkistä pääset katsomaan senkin. Kirja kuitenkin sijoittuu perinteiseen englantilaiseen kylään, joissa varmaan kaikissa on jonkinlainen kirkko, joten todennäköisesti takakansi vain kuvastaa kylän profiilia.

Fontti on juuri sopivan kokoista kirjan sivuihin verrattuna. Tykkään marginaalien koosta ja fonttivalinnasta. Huomasin myös, että kirjassa on useita osia, tai ainakin vähintään kaksi, ja että uudet luvut eivät ala uudelta sivulta. Koska en ole kustannuksen ammattilainen (vielä) en tiedä tarkkaa syytä miksi näin tehdään. Useinmiten tähän ratkaisuun törmää vanhoissa kirjoissa. Ehkä tässä kirjassa on päädytty tähän ratkaisuun jotta kirjasta ei tulisi sivumäärällisesti liian paksua, sillä 503 sivun mittainen kirja on jo hyvän mittainen. En tiedä kuinka monta sivua tuolla lukuratkaisulla säästettiin. 20? 30? Ehkä juuri sen ratkaisevan määrän verran. Tai ehkä vanhaa maailmaa kuvastava kannen fontti on tuotu myös taittoon mukaan. 

Kaiken kaikkiaan kirjan ulkoasu saa ihan hyvän arvosanan. Kirjasta huomaa heti että se on aikuisemmille suunnattu. Mutta onko siinä yritetty korostaa aikuisuutta hieman liikaakin, jotta Rowling saisi jonkinlaisen pesäeron lastenkirjoista? Hän kyllä sanoi jossain haastattelussa että aikoo seuraavaksi kirjoittaa taas lapsille. Myös hänen lupailemansa poliittinen romaani lapsille on edelleen työn alla, mutta julkaisun ajankohdasta hän ei anna mitään lupauksia.

Hauska fakta: kirjan on kustantanut Little, Brown, sama kustantamo joka kustansi Chris Colferin The Land of Storiesin.

Etulehdillä oleva kirjaluettelo kyllä nosti hymyn huulille.

Minun tämänhetkinen ongelmani on se, että aloitin eilen lukemaan Miekkamyrskyn toista osaa. Olin ajoittanut lukemiseni siinä luulossa, että The Casual Vacancy olisi minun hallussani jo maanantaina, mutta koska posti hituroi jälleen kerran, sain paketin vasta tiistaina ja sen seurauksena minun piti alkaa lukea jotain muuta iltalukemisena. Onneksi Miekkamyrsky on ainakin ollut tähän mennessä hyvin tapahtuarikas, joten tuon lukemisessä ei kovin montaa päivää kuluisi. 

Pakko laittaa pieni purkautuminen Miekkamyrskystä vielä tähän. Se löytyy maalaamalla.

En halua usko että Robb on kuollut! Ihan kauhea juonenkäänne! Se oli kyllä hienosti kirjoitettu, mutta en vain halua että Robb olisi kuollut! Robbin kuoleman kyllä sulattaisin paremmin, mutta vielä Catelyn! Ei! En hyväksy uskomaan Catelynia. Koko sarjan ajan mulla on ollut ongelma Catelynin kanssa ja kun vihdoin sen luvut alkoivat sujua, se meni ja kuoli! Yritän olla selaamatta eteenpäin, sillä jos näen että Catelynin luku on tulossa, silloin hän ei voi olla kuollut... GRRM teki kyllä saman tempun Branin ja Rickonin kanssa, antoi luulla että he ovat kuolleita. Miksi tässä vaan kuolee kokoajan hahmoja nyyh. Mua myös turhautti että ensiksi Jon, Bran ja Rickon olivat tosi lähellä toisiaan, mutta eivät kohdanneet, ja nyt Arya, Catelyn ja Robb olivat tosi lähellä toisiaan eivätkä kohdanneet. Alan menettää toivoni tän sarjan kanssa, eikö mikään voi koskaan mennä hyvin. Ainoa hyvä juttu oli se että Edmuren tuleva vaimo oli nätti, mutta ei sekään hääjuhla hyvin päättynyt.
Musta olisi kiinnostavaa jos Tyrion laittaisi avioliittonsa Sansan kanssa täytäntöön, vaikka Sansalle se ei olisikaan mukavaa. Tilanne on kuitenkin kiinnostava, lisää Tyrionin lukuja ja pian. Haluaisin myös että Jeyne olisi kuin olisi raskaana, Jon saisi tietää Talvivaaran perimisestään ja että Danylle tapahtuisi edes jotain jännää. Alkaa kyllästyttään se jo liian pitkään jatkunut armeijan lukumäärän kasvattaminen.

tiistai 2. lokakuuta 2012

Näkijän tytär


Kirjoittanut Kristiina Vuori, kustantanut Tammi, sivuja liitteineen 569. Tekstissä ei suuria spoilereita.

Monet kirjablogit tuntuivat lukea tätä, joten päätin itsekin kokeilla. Heti kun olin kirjan lainannut ja muutaman sivun lukenut, aloin pohtia että milloin viimeksi olen oikein lukenut suomalaisen kirjan. Selasin vähän lukupäiväkirjaani, josta paljastui että edellisen kerran luin suomalaista kirjallisuutta viime joulukuussa kun kirjallisuuden opintoja varten piti lukea Yrjö Kokon Pessi ja Illusia. Sitä edellinen kirja oli luettua syyskuussa 2011. Katumusharjoituksena tästä kamalasta laiminlyönnistä menin heti kirjaston nettisvuille varaamaan vähän Sofi Oksasta.

Ehkä siksi että olen viimeisen yhdeksän kuukauden ajan lukenut vain käännöskirjallisuutta tai jopa alkuperäsikielellä englannilla, minun oli aluksi hyvin vaikea päästä kirjan kieleen mukaan. Minusta tuntui, että jotkut asiat kuvailtiin jotenkin todella vaikeasti ja joissain kohdissa jäin miettimään pelkästään sanavalintoja ja unohdin kokonaan mitä itse juonelle kuului.

Kannen perusteella odottaisin jonkinlaista naisille suunnattua historiallista fantasiaa, mutta loppujen lopuksi kirjassa ei oikeaa taikuutta esiintynyt juuri ollenkaan. Kaikki yliluonnolliset tapahtumat pystyy selittämään nykytietämyksen mukaan eri tavoin, mutta jos haluaa uskoa että päähenkilön Eiran näyt olivat oikeita näkyjä, niin se ei tietenkään ole kiellettyä.

Itse juoni keskittyy eniten ihmissuhteisiin ja teemana ovat tasa-arvo ja rakkaus. Kirja lähtee alkuasetelmasta, jossa päähenkilö Eira syntyy raiskauksen tuloksena eikä hänen äitinsä aviomies suostu tunnustamaan lasta. Kun Eiran äiti vielä kuolee lapsivuoteeseen, on Eiran asema alusta alkaen hyvin epävarma. Vaikka hän onkin rikas perijätär, kaikki eivät sulata äpärää jonka punaiset hiukset kielivät että hänen oikea isänsä on vanhaa tietäjäsukua. Jo alussa kerrotaan muutama suuri valhe ja tehdään muutama vakava teko jotka vaikuttavat hahmojen elämään seuraavat 20 vuotta ennen kuin ne tulevat julki.

Aluksi minusta tuntui, ettei tarina lähtenyt etenemään ollenkaan. Vaikka alussa tapahtui monia asioita jotka vaikuttivat koko loppukirjan ajan, minusta tuntui että vasta itse asiaan päästiin siinä vaiheessa kun Eira kasvoi vähän vanhemmaksi. Eiran elämää seurataan syntymästä noin parikymppiseksi asti, ja vasta siinä vaiheessa kun Eira alkoi aikuistua ja lukija pääsi kunnolla hänen päänsä sisälle, tarina otti vihdoin kunnolla tuulta siipiensä alle.

Kirja sijoittuu 1200-luvulle, jolloin kristinusko ja vanha kansanusko törmäävät. Suurin osa tarinasta sijoittuu taloon joka isäntä ei ole vielä valinnut puoltaan vaan kannattaa kristinuskoa mutta on mennyt naimisiin niin sanotun pakanan kanssa. Tämä talo antaa suojaisan kasvupaikan Eiralle joka haluaa opetella perinteisiä parannuskeinoja. Vaikka uskontojen törmäys onkin suuressa roolissa, suurinta roolia kirjassa esittää Eiran kamppailu kahden miehen välillä: toinen on hänen sukulaisensa Rikhard, jonka monimutkainen sukulaissuhde käy lukijalle kuitenkin hyvin nopeasti selväksi, toinen on Elof, josta Eira on nähnyt nuorempana näkyjä. Minulle oli jo alusta asti aika selvää kummat Eira valitsee vaikeuksista huolimatta, mutta joissain vaiheissa tarinaa en kuitenkaan voinut enää olla ihan varma.

Rehellisenä arviona sanoisin, että olen lukenut parempiakin kirjoja. Joissain kohdissa kirja hieman laahasi, joten noin 100 sivua lyhyempi kirja olisi ehkä ollut parempi ratkaisu. Paikoittain kirjailija tuntui innostuvan kuvailemaan vähän liian värikkäästi jotain aika arkisia asioita, ja monet juonen solmukohdat olivat loppujen lopuksi aika lyhyitä. Suosittelisin kirjaa kuitenkin niille jotka haluavat lukea romaanin joka sijoittuu Suomen keskiaikaan ja jossa on sopivasti romantiikkaa ja juonittelua. Joku kommentoi että kirjassa oli aivan liikaa seksiä. No, Sarah Dunantin Venuksen syntymän jälkeen tuo kirja tuntui aivan puhtoiselta.

Pöö.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Bye Bye Ponds

Viime lauantaina näkyi Doctor Whon seitsemännen kauden viides jakso The Angels Take Manhattan, joka kuitenkin kulkee fanien keskuudessa nimellä Bye Bye Ponds tai Moffat Makes You Cry. Kyseessä on viimeinen jakso jossa Doctorin uusien kausien pitkäaikaisin companion Amy Pond joutuu jättämään Doctorin. Tässä postauksessa aion kertoa ajatuksiani seitsemännestä kaudesta tähän mennessä, joten tämä ei ole turvallista tekstiä jos haluat välttyä spoilereilta.






Seitsemän kausi alkoi Dalek-jaksolla, jossa kaikkien yllätykseksi näimme Jenna-Louise Colemanin näyttelemässä hahmoa nimeltään Oswin Osward. Meille kaikille oli kerrottu, että Coleman liittyisi Doctorin companioniksi joulujaksossa ja että hänen hahmonsa nimi olisi Clara Oswin. Heti jakson näyttyä alkoi hirveä spekulaatio. Kuka oli tämä Oswin Osward? Onko hän sama henkilö kuin tuleva companion, vai onko hän vaikka joku sukulainen? Jokainen Oswinin katse analysoitiin. Aivan kuin hän olisi lopussa osoittanut että tuntee jo Doctorin. Doctor ei kuitenkaan tuntenut Oswinia. Doctor ei kuitenkaan koskaan nähnyt Oswinia kasvotusten, joten olisiko mahdollista, että kyseessä olisi jälleen monimutkainen aikakiemura jonka seurauksena Oswin on jo matkustanut Doctorin kanssa oman aikajanansa mukaan, mutta Doctor ei ole vielä tavannut häntä? Joku esitti mahdollisuuden, että Coleman oli vedetty ensimmäiseen jaksoon mukaan esittämään jotain aivan eri hahmoa antamaan kunnianosoituksen Freema Agyemanille, Catharine Tatelle ja Karen Gillanille, jotka kaikki näyttelivät Doctor Whossa vain yhden jakson roolia ennen kuin päätyivät virallisiksi companioneiksi.

Toisessa jaksossa seikkailtiin aika satunnaisessa avaruusaluksessa jonne oli päätynyt dinosauruksia. Mielestäni tämä on ollut tähänastisen kauden heikoin jakso. Siinä oli kuitenkin hetkensä, esimerkiksi hauska sanailu joka käytiin hienoja sivuhahmojen kanssa. Minua kuitenkin häiritsi että Nefertitillä oli hiukset. Tämän jakson jälkeen huomattiin kuitenkin yksi asia: molemmissa jaksoissa toistuivat kolme asiaa: välkkyvät valot/ongelmia valaistuksen kanssa, joulu ja munat.

Kolmannessa jaksossa, A Town Called Mercyssä, teoriat sen kuin kasvoivat. Villiin länteen sijoittuvassa jaksossa nähtiin taas välkkyviä valoja ja mainittiin joulu, ja alienin avaruusalus oli munan muotoinen. Mihin tämä kaikki oikein viittaa? Huomattiin myös, että joka jaksossa alkutunnari on muuttunut tummemmaksi ja tummemmaksi.

A Town Called Mercy oli mielestäni aivan loistava jakso. Siinä oli hauska juoni ja todella hienoa musiikkia ja lopetus osui juuri nappiin. Pidin kuitenkin vielä enemmän seuraavasta jaksosta, The Power of Threestä, joka kertoi miten Doctorin olemassaolo vaikuttaa Amyn ja Roryn normaaliin elämään. Jakso oli juuri sopiva pohjustusjakso syksyn päätöstä, jota monet ovat odottaneet kauhulla. The Power of Threessä taas mainittiin kaikki nämä kolme asiaa, mutta huomattiin lisää outoja juttuja. Jakson aikana Amy meni vahingossa naimisiin kuningas Henry VIII:n kanssa ja Rory unohti puhelimensa laturin kuninkaan hoviin. Edellisessä jaksossa Doctor oli kuitenkin jo maininnut Roryn pikku mokan. Sitä edellisessä jaksossa Amy oli sanonut olevansa kuningarat. Mitä ihmettä? Menivätkö jaksot nyt aivan väärässä järjestyksessä? Asia olisi aivan yksinkertainen ellei Roryn isä olisi sotkemassa kuvioita. 


Odotin, että kaikkiin kysymyksiin vastattaisiin viimeisessä jaksossa. Nyt olen kuitenkin aivan sekaisin. Mikä tätä sarjaa vaivaa? Kaikki on kerrottu niin monimutkaisesti. Ja minä rakastan sitä! Jotkut eivät tykkää uusista kausista niiden monimutkaisuuden takia, mutta minusta sarja vain tuntuu menevän kokoajan paremmaksi ja paremmaksi.

Uusimassa jaksossa Rory joutuu Wheeping Angelsien hyökkäyksen kohteeksi ja päätyy New Yorkiin vuoteen 1938. Amyn ja Doctorin pitää palata pelastamaan Rory vaikka vuodessa 38 onkin jotain kummaa mikä estää sinne pääsyn helpoimman kautta. Doctor löytää takkinsa taskusta kummallisen kirjan, jossa tuntuu olevan koko Roryn tarina valmiiksi kirjoitettuna.

Koska kyseessä on jakso jossa on mukana Wheeping Angelsit, osasin jo aika hyvin arvata mitä tapahtuu. Katkeran kiitoksen saa osoittaa suoraan niille BBC:n tyypeille jotka päättävät mitä mistäkin jaksosta promotaan. Kaikkien niiden kuvien ja trailereiden perusteella osasin jo melko hyvin aavistaa, mitä sellaista tapahtuu, ettei Amy voi enää matkustaa Doctorin kanssa. En kuitenkaan osannut aavistaa aivan lopussa olevaa käännettä. Hetken aikaa luulin jo, että kaikki on oikeasti hyvin ja Amy jättäytyy Doctorin seurasta samalla tavalla kuin Martha aikoinaan, mutta tietenkin vielä oli luvassa jotain dramaattista. Nyt minun täytyy nostaa hattua ja kohteliaasti taputtaa, sillä jakson lopetus todella nosti tämänkin jääkuningattaren silmiin tipan ja onnistui siinä vielä toisellakin katselukerralla. Mistään Sherlockin The Reichenbach Fallin kaltaisesta parkumisesta ei kuitenkaan ole kyse. Se on aivan asia erikseen. 




Jakson lopetusta on aika hyvä verrata Doomsdayhin, sillä se on aika lailla yhtä lopullinen. Rose jäi kuitenkin rinnakkaismaailmaan aivan yksin ilman omaa tahtoaan, kun taas Amy ei jäänyt yksin vain sai vanhentua Roryn kanssa. Periaatteessa Amylla ja Rorylla oli onnellinen loppu. Vaikka itkinkin lopussa, minulle jäi kuitenkin ihan hyvä mieli. Eniten minua surettaa Doctor, joka aina vain jää yksin. Onneksi hänellä on vielä seuranaan River Song, joka lupasi viettää jonkin aikaa Doctorin companionina. En kuitenkaan tiedä, näemmekö häntä seuraavassa jaksossa. Riveristä on tullut professori, ja kaikki tietävät että River oli professori kun hän saapui neljännessä kaudessa kirjastoon.

Vaikka The Angels Take Manhattan oli mielestäni loistava jakso, uutta Whota parhaimmillaan, se ei kuitenkaan selittänyt aiempien jaksojen mysteerejä. Vai oliko se vain käsikirjoittajien pilailua? Halusivatko he huvikseen mainita joulun, munat ja valot joka jaksossa sekoittaakseen fanien päitä? Ja mitä ihmettä oli se aikajanan pyöriminen kuningas Henry VIII:n ympärillä? Saatan ehkä kallistua käsikirjoittajien pilailuun, mutta koskaan ei voi tietää jos ne ovatkin merkittäviä juttuja jotka liittyvät tuleviin jaksoihin.

Seuraavaa jaksoa saakin sitten odottaa. Doctor Who palaa jouluna omassa joulujaksossaan, jossa vihdoin näemme kunnolla minkälainen on Doctorin uusi companion. Muutaman pätkän perusteella minulla on syytä toivoa, että hän voisi olla hyvin samanlainen kuin Rose, omalla tavallaan tietenkin. Mielestäni sellainen companion tekisi hyvää Doctorille. Doctor Who on siitä jännä sarja, että vaikka pelkää kauhulla sitä hetkeä kun companion tai jopa Doctor vaihtuu, odottaa aina innolla mitä uudet näyttelijät ja hahmot tuovat tullessaan. Tässä sarjassa mikä tahansa on mahdollista. Vaikka Amyn lähtö olikin surullista, eniten minulle ehkä tulee ikävä Rorya. Ei enää uusia jaksoja Roryn kanssa. :(

Saimme huikean noin 14 sekunnin mittaisen trailerin tulevasta joulujaksosta. Tuo ei oikeasti kerro mitään jakson juonesta, mutta ainakin näemme vilauksen uudesta companionista ja näemme että jaksi sijoittuu menneisyyteen. Entäpä jos Doctor nappaa mukaansa uuden seuralaisen menneisyydestä? Siitä olisin hyvinkin kiinnostunut.




Ps. Uusimmassa jaksossa esiintyvä kirja on oikeasti kirjoitettu kokonaan ja se julkaistaa e-kirjana 4.10. Hinta on vain kaksi puntaa. Minua hieman harmittaa julkaisuformaatti sillä tuo kirja näyttäisi todella hyvältä kirjahyllyssäni.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...