keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Stalinin lehmät

Kun kyyhkyset katosivat -kirjan ilmestyminen aloitti uutisvirran joka sai minut uudellenharkitsemaan valintaani etten aio lukea Sofi Oksasta. Minulla ei ollut mitään suurta aatetta päätökseni takana. En vain ollut kauhean kiinnostunut hänen kirjoistaan vaikka kuinka niitä kehuttiinkin. Kun Oksasesta puhutaan entistä enemmän, lopulta päätin että ehkä minun pitää ihan yleissivistyksen nimessä lainata kirjastosta jotain. Päätin aloittaa ilmestymisjärjestyksestä ja lainasin Stalinin lehmät.


Stalinin lehmät on erittäin mukaansatempaisevaa tekstiä. Luin ensimmäiset 100 sivua aivan hujauksessa. Jos joku ei vielä tiedä mistä Stalinin lehmät kertoo, se on tarina Anna-nimisestä nuoresta naisesta ja hänen äidistään Katariinasta. Katariina on virolainen joka on mennyt naimisiin suomalaisen kanssa ja he asuvat nyt Suomessa. Suurin osa kirjasta sijoittuu aikaan jolloin Viro ei vielä ollut itsenäinen. Katariina taistelee kokoajan virolaisuutensa takia ja se heijastuu myös Annan käytökseen bulimian oireilla.

Välihuomautus: aina kun kirjan päähenkilön nimi on Anna, minulla on vähän hassu olo, sillä onhan se aina vähän hassua lukea kaimansa tarinaa. Anna on kuitenkin sen verran tavallinen nimi, ettei sitä useinmiten oteta päähenkilön etunimeksi joten törmään siihen aika harvoin. Mutta sitten kun törmään, virnistelen hölmösti lukiessani.

Uskon, että yksi syy miksi päähenkilö nimi oli Anna, selittyy Annan äidin asenteesta virolaisuuteen. Katariina on saanut päähänsa ajatusmallin, että virolaisuus on todella noloa ja hänen pitää kaikin keinoin peittää kaikki siihen viittavat todisteet. Tyttärelleen hän antaa neutraalin nimen jolla ei ole suuria kytköksiä mihinkään kulttuuriin erityisesti, eikä hän anna Annan edes oppia kunnolla viron kieltä. Mummulassakin kyläilyt selitetään tutuille aivan erillä tavalla. Yksi Stalinin lehmien kiinnostavimmista aiheista oli juuri tämä virolaisuuden peitteleminen. Toinen oli Viroon matkustaminen, kulttuurien törmäämien ja virkamiesten kanssa selviytyminen. Kirja ei anna mielestäni selkeää mielipidettä kommunistista, vaikka hieman sen vastainen tuntuu olevankin. Kirjan virolaishahmojen mielestä Suomessa tuntuu asiat olevan aina paljon paremmin, mutta kun Katariina muuttaa Suomeen uuden aviomiehensä luo, hän huomaa, ettei siellä kaikki olekaan hyvin.

Tarina kerrotaan kahdessa osassa, joista toinen keskittyy Annan aikuisuuteen jossa hän kamppailee bulimian parissa, ja jossa toisessa kerrotaan Katariinan lapsuudesta, nuoruudesta ja suomalaismiehen tapaamisesta. Vaikka kerronta olikin mukaansatempaisevaa, välillä minua ärsytti kuinka hajanaisesti jotkut asiat oli kerrottu ja kuinka joskus ei menty aikajärjestyksessä. Aluksi takaumissa kerrottiin Katariinan aikuisuudesta, mutta yhtäkkiä hypättiinkin aikaan jolloin Katariina oli aivan pieni lapsi ja keskityttiin enemmän hänen perheeseensä. Annankin tarinassa on aikahyppyjä ja epäloogisuuksia. Yhdessä luvussa Anna eroaa senhetkisestä poikakaveristaan mutta seuraavassa luvussa kerrottiin taas ajasta kun he olivat yhdessä.

(Onko tämä joku suomalaisen kirjallisuuden trendi? Kun Riitta Pulkkinen oli koulussamme vierailulla, hän kertoi että kustantamot oikein sanovat joillekin kirjoittajille, että heidän pitää tehdä tekstistä pirstaleisempi.)

Vaikka minulla ei ole bulimiaa, on Annan käyttäytyminen jollain tavalla tuttua ja samaistuttavaa. Varmasti jokaisella ihmisillä on jotain tapoja joista ei ehkä halua kertoa muille tai tapoja jotka rauhoittavat. Vaikkapa aika tavallinen "jäikö silitysrauta päälle". Eri asia on, antaako niiden hallita elämäänsä. Annan ajatukset ovat osittain pelottavan samaistuttavia. Vertaisin tätä samaistuttavuutta Millenium-trilogian Lisbeth Salanderiin: Vaikka minulla ei ole aspergerin oireyhtymää, pystyin hyvin ymmärtämään hänen käytöksensä.

Lopputulos: Tykkäsin kirjasta. Miinuksia ovat kirjan ajoittainen hajanaisuus ja sen pituus. Ensimmäiset 300 sivua jaksoi vielä kiinnostaa se ainainen varovaisuus kun ylitettiin raja, mutta minun painokseni oli melkein 500 sivua pitkä, ja aloin miettiä että miten ihmeessä tämä kirja voi olla näin pitkä. Osittain loppua kohti se alkoi toistaa itseään. Siinä oli kuitenkin omalla tavallaan onnellinen loppu, mikä on kuitenkin ihan mukava juttu kirjoissa.

Aion lukea lisää Oksasta. Nyt vain pohdin luenko ilmestymisjärjestyksessä, mikä tarkoittaisi että seuraavaksi olisi vuorossa Baby Jane.


Nyt Oksasta lukeneena minun ehkä pitäisi alkaa lukea enemmän suomalaista kirjallisuutta. Näkijän tytär sai minut havahtumaan kuinka vähän suomalaisia kirjoja luenkaan. Siksi luonkin nyt uuden tagin nimeltään "suomalainen kirjallisuus".

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...