maanantai 26. marraskuuta 2012

Kärpästen herra

Kirjoittanut William Golding, sivuja 264
Julkaistu: 1954, suom. 1960

Monet ovat lukeneet Kärpästen herran koulussa, mutta minun kohdalleni ei tätä velvollisuutta koskaan sattunut. Muistan yhden pojan pitäneen kirjasta esitelmän ala-asteella, mutta sen enempää siitä ei koskaan koulussa puhuttu. Olen kuitenkin ollut pitkään tietoinen kirjan olemassaolosta, ja joskus jopa se oli listallani johon laitan ylös kirjoja joita haluan ostaa omaksi. En enää muista, miksi kirja lähti listaltani pois. Ehkä olin vain pihi.

Törmäsin kuitenkin tumblrissa vähän yli viikko sitten tällaiseen juttuun:


Se antoi minulle idean, että ehkä minun pitäisi hieman sivistää itseäni ja lukea tämä kirja jonka kaikki muut tuntuvat lukeneen. Huomasin sen olevan lähikirjaston hyllyssä, joten lainasin sen saman tien. Kerrankin oli kirjastossa edes jotenkin pätevä olo, sillä minusta tuntuu että lainaan sieltä aina vain noloja teinikirjoja joita tällainen sivistynyt 20-vuotiashan ei ikinä lue. *Köh*

En oikein tiedä, pidinkö kirjasta vai en. Se oli kiinnostava, mutta oletin että siinä olisi tapahtunut enemmän. Ensimmäinen puolisko oli enimmäkseen pelkkää tutkimusmatkailua, ja vasta puolen välin jälkeen alkoi oikeasti tapahtua sitä mistä takakansi oli lupaillut. Olen kuullut sanottavan, että Kärpästen herra on hirveän raaka kirja, joten olin jopa hieman pettynyt, että vain kaksi poikaa saivat surmansa.

Näin käy minulle aina kun kuulen jostain paljon, mutta en ole itse tutustunut siihen. Muodostan päässäni niin sanotunut headcanonin kirjan tapahtumista (tai elokuvan/tv-sarjan/vastaavan) ja kun vihdoin tutustun teokseen, se melkein aina tuottaa jonkinlaisen pettymyksen. Ehkä mielikuvani ovat liian mahtipontisia.

Mutta kuten sanoin, kirja oli kiinnostava. Kun olin päässyt yli siitä, ettei se vastannut mielikuviani, pystyin keskittymään itse tarinaan. Loppujen lopuksi tarina oli sitä mitä luvattiin: joukko englantilaispoikia, jotka joutuvat autiolle saarelle, jossa heidän englantilainen sivistyksensä alkaa pikkuhiljaa kadota. Villiintyminen tapahtui niin hienovaraisesti, etten tajunnut sitä kuin vasta loppupuolella. Aluksi heillä oli tarkkoja ja hieman huvittaviakin sääntöjä, jotka kuitenkin kadottivat merkityksensä sitä mukaan kun oikea taistelu elämästä ja kuolemasta alkoi.

Ainoat hahmot joiden luonteesta sai kunnolla kiinni, olivat Ralp, Jack ja Possu. Muihin viitattiin vain pikaisesti nimillä, mikä oli kyllä ihan hyväksin, sillä näin lyhyessä kirjassa ei tarvita paljon hahmoja.

Ja kyllä, kirja kertoi vähintään sen 101 syytä miksi kannattaisi aina kantaa taskussa sytytintä, ihan vain sen takia jos sattuu joutumaan autiolle saarelle. Pojilla ei ollut minkäänlaisia tulentekovälineitä, eivätkä he osanneet tehdä sitä alkeellisin tavoin, minkä takia tuli oli lopulta se mikä aiheutti isoimmat riidat. Ainoa keino sytyttää tuli oli Possun silmälasit. Kyllä, kalliot ja niiltä putoilut aiheuttivat ongelmia. Ja kyllä, loppujen lopuksi tilanne saarella yltyi varsin nopeasti. Aikajanallisesti on vaikea arvioida, kuinka kauan pojat viettivät saarella, mutta ainakin hiusten kasvusta päätellen he viettivät siellä vähintään muutaman kuukauden.

Mielestäni kirja kuitenkin loppui aika lyhyeen. Olisin kaivannut edes muutaman sivun lisää.


Olen laittanut tänne muutaman kuva maalauksesta jota olen opiston maalaustunneilla tehnyt. Tänään päätin vihdoin, että se on valmis.




Olin myös viime lauantaina jonottamassa lippuja Hobitin ensi-iltaan.


Loppujen lopuksi jonotus ei ollut kauhean pitkä operaatio. Heräsin aamulla kahdeksalta, ajoin keskustaan ja olin paikalla noin viittä vaille yhdeksän, jolloin Finnkinon edessä oli pienoinen jono. Oikeastaan oletin, että jono olisi ollut lyhyempi. Jonottamisen tarvetta on aina vaikea arvioida, joten olin päättänyt perjantai-iltana, että menen hakemaan lipun Hobittiin heti yhdeksältä ihan vain varmuuden vuoksi.

Kun minun ostovuoroni tuli, suurimmasta salista oli mennyt noin puolet paikoista. Sain kuitenkin Annikan ja Merin kanssa hyvät paikat yönäytökseen. Tiedänpähän missä olen 12.12.12. klo 00:12.


Lippujen oston jälkeen menimme Annikan kanssa kahvilaan aamiaiselle ja totesin että kahvila-aamiainen on todella fancy asia. Päätin, että sitten kun olen menestynyt ja rikas kirjailija, muutan jugend-linnan kauniiseen ullakkohuoneeseen ja käyn joka aamu aamiaisella vakiokahvilassani, jonka muut vakioasiakkaat löytävät pian itsensä minun seuraavista menestyskirjoistani.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Nanowrimo kuvina



En ole tässä kuussa lukenut juurikaan, mutta olen kirjoittanut sitä enemmän. Olen käynyt myös luennoilla, joissa minulla on aina tapana piirrellä. Niinpä olen luennoilla tehnyt jonkinlaisia luonnoksia nanoni maailmasta. En ole kauhean hyvä piirtämään maisemia (perspektiivit, apua), mutta kun hahmojen ulkonäöt ovat jo selvillä, päätin haastaa itseeni ja koittaa vähän hahmotella minkälaisissa maisemissa hahmoni seikkailevat.

Musiikki on valittu Spotifyni nano-soittolistalta.



Merenneitosuihkulähde

Biljardihuone, vaikka biljardipöytää ei näykään.

Keskuspuistossa.

Okei, piirsin minä myös vähän lisää hahmojakin. Ne ovat nyt vähän erinnäköisiä kuin edellisessä kuvassani, sillä minun on pakko myöntää että katsoin aiemman hahmogallerian kuviin hieman mallia julkkiksista, mutta nämä on piirretty ilman malleja.

Casper

Elia, David ja Casper

Voi voi. Olisi pitänyt piirtää tytötkin. Itseasissa piirsin, mutta en pidä niitä senkään vertaa onnistuneina että voisin esitellä ne edes luonnoksina.

Ps. Sain töitä joulukuuksi! Jee!

Päivitys:
Tietenkin unohdin skannata kaiken. Löysin tämän vielä nanomuistiinpanojen seasta. Tietenkään en enää pääse käyttämään skanneria, joten otin siitä kuvan.


lauantai 17. marraskuuta 2012

City of Lost Souls

Spoilerit alkavat loppupäässä, ilmoitan niistä erikseen.

Kansi on erittäin... kaunis. Ooh Jace! Ooh Clary! We are made for each other!

Menin sitten laittamaan rahaani The Mortal Instruments (suomeksi: Varjojen kaupungit) -sarjaan noin viidentoista euron verran. Kiintoisaa tässä ostoksessa oli se, että ostin George R. R. Martinin A Dance With Dragonsin samaan aikaan, ja GRRM:n fantasiaeepos oli noin 7 euroa edullisempi. Molemmat kirjat ostin, koska en jaksa odottaa suomennoksia.

Ostamani painokseni on todella iso. Epätavallisen iso jopa englanninkieliseksi paperbackiksi, jotka ovat aina olleet suomalaisia pokkareita suurempia. Mielestäni City of Lost Soulin paperback versio on aivan liian iso. Se on jo vaikeasti hallittavissa. Ennen kuin kurkistin sisään, ajattelin sen olevan täynnä pienenpientä fonttia ja tämä painos oli pienin mahdollinen mitä pystyi tuottaa. Mutta kun kurkistin sisälle, huomasin että fontin on todella suurta.


Melkein tarpeettoman suurta. En nyt tiedä, miksi tämä on päätetty painaa näin epäkäytännöllisene malliin? Ostin sen kuitenkin Akateemisesta, sillä muualla ei sitä ollut myynnissä. Tietenkin parin viikon päästä löysin suomalaisesta samaisen kirjan taskukirjan kokoisena ja muutaman euron halvemmalla. Pahus.

Anteeksi, minun on pakko vielä vähän vertailla. Samainen, 7 euroa halvempi A Dance with Dragons on suomalaisen pokkarin kokoinen ja siinä on 1112 sivua. Sen sivut ovat raamatunohuita ja fontti niin pientä, että vanhempi lukija tarvitsee siihen suurennuslasin. City of Lost Soulin sivut ovat normaalin paksuisia, fonti suurta, sivuja 553. En ole A Dance With Draconsia vielä lukenut, mutta ehkä pystyttekin jo arvaamaan kumpaa kirjaa tulen arvostamaan enemmän. Miksi sitten teinifantasia on paljon kalliimpaa? Kannustetaanko edullisilla hinnoilla lukemaan parempaa kirjallisuutta. Oho, nyt alan olla jo liian puolueellinen.



Okei, nyt itse kirjaan. Edellinen osa, City of Fallen Angels (Langenneiden enkelten kaupunki) päättyi siihen, että Clarin ilkeä veli Jonathan Cristopher aka Sebastian heräsi maagisesti eloon ja taikoi/kirosi/lumosi Jacen mielen haltuunsa. City of Lost Souls alkaa kaksi viikkoa siitä, mihin edellinen osa päättyi. Ihmiset ovat toipuneet suuresta taistelusta Lilithin kanssa, mutta Jace on edelleen kadoksissa. Kukaan ei anna Claryn tehdä mitään, ja lopulta Claavi vielä ilmoittaa, että aikoo siirtää Jacen etsimisen toissijaikseksi tehtäväksi, sillä heillä on muitakin ongelmia. Clary päättää kumppaneineen alkaa selvittää Jacen katoamista omin neuvoin apunaan hieno jengi ystäviään: Simon, Isabelle, Alec, Magnus, Maia ja sekä uusin tuttavuus Jordan. He päättävän kutsuja apuaan keijuilta, mutta juuri ennen kuin he ehtivät tehdä mitään ratkaisevaa sopimusta keijujen kanssa, Jace ilmestyy Instituutin kirjastoon täysin hyvinvoivana. Mutta hänen seurassaa on Sebastian. Ja Jace näyttii hengaavan mielellään Sebastianin kanssa.

Selviää, että Jace on sidottu Sebastiaanin sellaisen voiman avulla, joka on saanut Jacen unohtamaan, ettei pidä Sebastianista. Sama voima estää toisen tappamista ilman että toinen kuolee. Team Goodin (oikeasti, he antoivat porukalleen nimen Team Good) on löydettävä ase, jolla on mahdollista tappaa Sebastian ilman että Jace vahingoittuu.

Kun olen aiemmin sanonut, että yksi kirjasarjan hienouksista syntyy huumorista joka aiheuttuu kirjan älyttömyyksen seurauksena, olin hieman pettynyt kun sitä ei tässä kirjassa ollut enää niin paljon. Kirjassa ei ehditty kauheasti elää normalia elämää, sillä Team Good oli kokoajan työn touhussa. Mukana taisi olla vain yksi tai kaksi järkyttävää mielikuvaa aiheuttavaa vaatekuvausta. Toisaalta, tästä kirjasta löytyi myös sitä aivan oikeaa huumoria jolle nauroin ääneen. Kaikki ne taisivat liittyä Magnukseen. Voi Magnus... miten tämä sarja selviäisi ilman sinua?

City of Lost Souls poikkesi aika lailla aiemmista kirjoista. Clary vietti suurimman osan ajasta Euroopassa kun taas Team Good asusti koko ajan Magnuksen kämpällä eivätkä käyneet juuri missään. Kirja oli rakenteeltakin hieman erilainen. Edellisen osan postauksessa tein juonikartan joka osoitti kuinka Cassandra Claren kirjat eivät koskaan anna rauhaa hengähtää, sillä kokoajan tapahtuu jotain. City of Lost Soulsissa taas oli todella paljon aikaa hengähtää.

Kirja koostuu kolmesta osasta, joista keskimmäinen oli mielestäni aika lailla paikalla jumittamista. Ensimmäisessä osassa tapahtui paljon pohjustusta, hahmot tapasivat toisaan, vauhtia ja vaarallisia tilanteita yms. Keskimmäinen osa koostui suurimmaksi osaksi Clarysta, joka vähän niin kuin lomaili Sebastianin ja Jacen kanssa Euroopan idyllisissä matkakohteissa käyden erilaisia keskusteluja. Heidän keskustelunsa olivat toki informatiivisia; kirja kävi läpi paljon Claryn ja Sebastianin mutkikasta sisarussuhdetta ja toi paremmin esille miksi Clary ja Jace ovat tarkoitettuja toisilleen, mutta en voinut olla selaamatta muutamaa sivua eteenpäin tarkistaakseen, milloin hahmot joista oikeasti välitän pääsevät taas ääneen.

Kun pääsin keskimmäisen hitaan kohdan yli, kolmannessa osassa alkoi tapahtua niin nopeasti, etten meinannut pysyä perässä. Aloin jo laskea sivuja ja pelätä että kirja päättyy pahaan cliffhangeriin. No, tietynlainen cliffhanger siinä luonnollisesti olikin, mutta ei yhtä paha kun City of Fallen Angeleissa.

Koska tein kielenvaihdoksen tämän osan kohdalla, osa dialogista ei kuulostanut enää yhtä tönköltä. Toisaalta, samassa missasin varmaan useita kohtia ihan vain omaa laiskuuttanut, sillä en jaksa katsoa jokaista vierasta sanaa sanakirjasta. Kielenvaihdos ei kuitenkaan erityisemmin parantanut kirjasarjaa. Olen edelleen sitä mieltä, että The Infernal Devices on parempi sarja. Odotan jopa sen jatko-osaa. Aion lukea myös The Mortal Instrumentsin viimeisen osan, mutta en odota sitä yhtä innokkasti kuin TID:n viimeistä osaa.

Sarjan ensimmäisestä osasta on tulossa elokuva, jokna traileri julkaistiin tällä viikolla.

Elokuva näyttää positiiviselta yllätykseltä. Ehkä tässä käy nälkäpelit ja elokuva on oikeasti hyvä, ellei jopa parempi, kuin kirja. Misfitsistä tuttu Robert Sheehan näyttelemässä Simon Lewisiä ei haittaa minua lainkaan, ehei. Trailerin ainoa paha miinus on se, ettei siinä näytetä Magnusta ollenkaan, tosin olen aika varma että hänen äänensä kuullaan. "There is a map inside your head, Clary."

Spoiler-osuus alkaa tästä. Maalaa näkyviin.

Mitäpä olisi teinifantasia ilman isoa monimutkaista kasaa ihmissuhteita. En edes tiedä mistä aloittaa...
Minusta tuntuu, että vaikka Cassandra Claren kirjoissa on aina jokin eeppinen juoni taustalla, kaikista suurimmassa roolissa ovat ihmissuhteet.

Simon/Isabelle.
Alusta alkaen on ollut selvää, että Simonin mielestä Isabelle on upea, mutta kun heidän suhteensa tuotiin esille ensimmäistä kertaa Lasikaupungissa, en meinannut uskoa sitä. Nyt kun se on kuitenkin jatkunut parin kirjan verran, se on muuttunut todella suloiseksi. Simonin kautta Isabellesta on vihdoin nähty vähän herkempi ja ihmismäisempi puoli. Se kohta, jossa Isabelle antoi Simonin juoda hänestä verta oli (hieman häiritsevällä tavalla) erittäin suloinen kohtaus.

Maia/Jordan
Olin iloinen, että he vihdoin suostuivat puhumaan asioista. Olin myös iloinen, etteivät he päätyneet yhteen aivan saman tien. Minua ärsytti hieman, että kun he lopulta päätyivät sänkyyn, kirjailija oli päättänyt käyttää teinisensuuria. Okei, onhan kirja suunnattu teini-ikäisille, enkä minäkään haluaisi lukea uutta Fifty Shades of Greytä, mutta muistan jo yläasteikäisenä ärsyyntyneeni näistä kohtausteen skippailuista.

Magnus/Alec
Varoitus, vuodatusta tiedossa! Olin nimittäin spoilaantunut, että Magnus ja Alec eroaisivat tässä kirjassa. Odotin sitä puoliksi kauhuissani ja puoliksi mielenkiinnolla. Magnus/Alec eroaminen = paljon Magnus/Alec kohtauksia. Olin kuitenkin väärässä. Jollain tavoin Clare on onnistunut kätevästi kertomaan Magnuksen ja Alecin suhteen ilman että lukija saa olla sitä todistamassa juuri ollenkaan. Heidän alkunsa on ohitettu kokonaan, sillä Clary ei tiedä siitä. Sitten kun lukija pääsee vihdoin todistamaan kohtauksia Alecin näkökulmasta, alkavat ihmissuhdeongelmat. City of Lost Soulsin alussa aloin heti tarkkailla, mitkä seikat johtavat heidän eroonsa. Yksi suuri syy näillä pojilla on näköjään se, ettei heidän kommunikaationsa toimi lainkaan. Alec on kummallisen mustasukkainen Magnuksen existä, sillä Magnus ei halua kertoa jokaisen exänsä nimeä, ja Magnus taas tuntuu kohtelevat Alecia kuin pikkupoikaa. Kun Alec meni tapaamaan Camillea ja kysymään keinoja miten voisi saada kuolemattoman elämän, arvasin heti että tämä on se käännekohta joka aiheuttaa Malec break upin. Valitettevasti toisen osan pitkittynyt Clary/Sebastian/Jace leikki vei niin paljon alun jännitteistä, että kun Malec lopulta erosi aivan lopussa, se ei enää tuntunut miltään. Ero tuntui tulevan melkein puun takaa, sillä heidän ongelmistaan ei oltu kunnolla puhuttu moneen sataan sivuun. Hmph.

Minua edelleen harmittaa, että Simon on päiväkulkija (vai mikä lie) Toivottavasti seuraavassa kirjassa hänestä vihdoin tulee vampyyri joka ei kestä päivänvaloa.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Tunnustus

Sain tunnuksen Satulta. Kiitoksia!


Säännöt:
1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita heille tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Satunnaiset asiani:

1. En ole koskaan värjännyt hiuksiani. En ole kokenut siihen tarvetta sitten sen jälkeen kun 13-vuotiaana äiti kielsi mustaksi värjäämisen. Pidän luonnollisesta väristäni eikä tarvitse kärsiä juurikasvuista.

2. Olen todella nopea tekemään asioita kunhan saan aloitettua. Esimerkiksi siivoaminen tai ruuanlaitto hoituvat hetkessä jos vain saan aloittamisen aikaiseksi.

3. En ole kauhean tarkka ihminen. Teen asiat aina mielummin vähän sinne päin kuin tismalleen ohjeiden mukaan. Teen myös päätöksen todella nopeasti. En oikein ymmärrä, mitä järkeä on kuluttaa ikuisuus pohtien jotain asiaa, kun päätös on kuitenkin yksinkertainen: punainen vai sininen? Kanaa vai jauhelihaa?

4. Koen olevani ikävällä tavalla taiteilijoiden ja ns. tavisten välissä. En ole tarpeeksi taiteellinen ja "omaperäinen" ryhtyäkseni ammattitaiteilijaksi, mutta en ole myöskään viihtyisi ammatissa jossa ei saisi käyttää ollenkaan taiteellista silmääni.

5. Opiskelen tällä hetkellä avoimessa yliopistossa suomen kieltä ja tavoitteenani olisi päästä sinne ensi vuonna sisään. Ihan sama oikeastaan mihin kaupunkiin, kunhan saisin opiskelupaikan. Mitä enemmän käyn luennoilla, sitä enemmän aihe alkaa kiinnostaa. Huomasin olevani kiinnostunut jopa lauseopin luennoilla!

6. Vaikka olen hyvin kriittinen kaiken sen kohtaa mitä luen tai katson, nautin jollain kierolla tavalla kaikesta huonosta, jota saa oikein kunnolla sättiä. Mielestäni on myös viihdyttävää lukea huonoa kirjaa ja pohtia miten siitä saisi paremman. Ehkä tämä on tulevan kustannustoimittajan ominaisuus?

7. Mielentilani mukaan olen joko todella sosiaalinen tai todella sisäänpäinkääntynyt. En ole löytänyt sille edes mitään selkeää kaavaa. Onneksi minulle sattui sosiaalinen päivä toissapäivänä kun kävin työhaastattelussa, niin pystyin antamaan itsestäni parhaan mahdollisen kuvan.

8. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän huomaan nauttivani aivan uusista ruokalajeista. Uusimmat rakkauteni ovat kuuma maito ja liköörikonvehdit. Ennen vihasin kuumaa maitoa, mutta nyt juon sitä mielummin kuin kaakaota. Ennen myös vihasin liköörikonvehteja, mutta noin kuukausi sitten ostin sellaisen joulukonvehtipaketillisen niitä ja olen mussutellut menemään.

Kahdeksan Viisi bloggaajaa:

Teekupin äärellä
Alice on Ice
Kirja käsilaukussa
Memento mori
MJAU

Blogger-sosiaalisuuteni on surkeassa jamassa, joten en keksinyt enempää tagattavia. Pahoittelen, jos joku halukas ei löydä itseään listalta, olin todennäköisesti liian arka tagaamaan sinua.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Nanoajatuksia ja maalauksia



Minulla on ollut todella surkeiden sattumusten maanantai alkaen siitä, että käytössäni oli seitsemän hengen automaattivaihteinen tila-auto jota en hallitse kunnolla ja joka aiheutti suuria ongelmia pysäköinnin ja polkimien takia...

En ole tässä kuussa lukenut juuri mitään. Minulla on kesken Cassandra Claren City of Lost Souls, mutta olen jumittunut hieman yli puoleen väliin sillä minua ei jaksaisi kiinnostaa päähenkilön tekemiset. Huolestuttavaa? Minua myös huolestuttaa, että minun nanowrimoni päähenkilö alkaa muistuttaa liikaa Clarya.

Tästä onkin hyvä aasinsilta jälleen kerran nanowrimon tunnelmiin. Linkkasin tähän postaukseen yhden kappaleen, joka on viime aikoina inspiroinut minua kirjoittamaan. Noin viikko sitten tajusin, ettei tarinassani ole tarpeeksi angstia, joten ei kun angstikappaleet soimaan ja niiden sanoja analysoimaan hahmojen kautta. Harmi vain, että kaikki Florence + The Machinen kappaleet on tultu analysoitua jo Sherlockin ja Doctor Whon kautta, niin en enää voinut niitä käyttää.

Olen löytänyt Nanowrimo sivulta suomalaisten piirit ja eksyin sitä kautta miittiinkin. Seuraava on keskiviikkona, ja ajattelin mennä sinnekin. Vertaistuki on aina poikaa, vaikka sanamäärä oliskin kohdallaan. En voi tarjota teille aina niin viihdyttävää valitusta siitä, kuinka sanamäärä laahaa ja kuinka kaikki menee ihan sekaisin ja sitten päätyy kirjoittamaan hyvin yksityskohtaisesti porkkanalaatikon valmistuksesta jotta saisi päivän sanat kirjoitettua, ja kuinka lisää tarinaan peikkoja tai ninjoja tai tappaa hahmoja vain jotta pääsisi kirjoitusblokin yli.

Ehei, minulla menee sanamäärällisesti ihan hyvin. Minun ongelmani vain on lavea kirjoitusmuoto. Koska nanoni sijoittuu rinnakkaistodellisuuteen, minun on kerrottava hyvin tarkkaan miltä missäkin näyttää. Alunperin rinnakkaistodellisuus vain oli osa laiskuuttani, sillä en pystyisi mitenkään kirjoittamaan uskottavaa 1900-luvun alun englantilaista miljöötä, mutta nyt sekin on osoittautunut ongelmalliseksi. Yhtäkkiä huomaan googlaavani mistä materiaalista kylpyammeita valmistetaan ja milloin aurinko laskee Lontoossa keväällä.

Kuvaily syö kauheasti sanoja, ja sen lisäksi olen luonut hahmoja joilla on tapana lörpötellä. Juoneni etenee siis hyvin hitaasti. Yli 20 000 sanassa on ehkä 1/4 juonesta kerrottuna. Seuraavaksi minun pitäisi tehdä sellainen aikahyppyvaihe, jotta sen jälkeen pääsisi alkamaan loppuratkaisuun johtava tapahtumavyöry. Yritän kuitenkin tunkea mukaan seä romanssia, seikkailua, juonittelua, yhteiskuntakritiikkiä, pohdintaa uskonnoista ja filosofisia lausahduksia. Ehkä yritän liikaa? Tekstiä syntyy, mutta pelkään onko minulla enää innostusta kirjoittaa tarina loppuun joulukuun puolella.



Muistaako kukaan maalausta, jonka postasin viime viikolla? Nyt se näyttää tältä. Tästä ei todellakaan pitänyt tulla tällainen.

Päivän ärsytysten jälkeen harkitsin, etten menisi opiston maalaustunneille ollenkaan. Harmi vain, että aloitin harkinnan vasta opistolle päästyäni. Istuin sitten aulassa puoli tuntia, jonka jälkeen menin sinne erittäin myöhässä ja aloin vain lätkiä värejä tauluun. Taulusta piti tulla oranssisävyinen ja yksityiskohtainen, mutta toisin kävi. Tykkäsin niin paljon sinisestä pohjasta, että halusinkin maalauksesta sinisen. Minun ongelmani on vain aina ollut liian samansävyisten värien käyttö, joten hetken mielijohteesta sekoitin okraa ja keltaista ja aloin lätkiä sitä kankaalle.

Okei, ehkä menen vielä vähän jatkamaan nanoa. Olen jumissa eräässä romanttisessa kohdassa enkä tunnu osaavan kirjoittaa sitä. Miten kirjoitetaan romanssi ilman että siitä tulee creepy Twilight? Tai Fifty Shades of Grey.

perjantai 9. marraskuuta 2012

Skyfall

Koska ihan elokuvateatterin valkokankaallakin oli kehoitus jossa ehdotettiin, ettei elokuvan spoilereita jaettaisi sosiaalisessa medissa, pidän tämänkin jutun mahdollisimman turvallisena niille jotka eivät ole elokuvaa nähneet.

En ole koskaan ollut suuri James Bondien ystävä, mutta syy tähän on varmaankin se, etten vain ole tutustunut siihen tarpeeksi. Viime keväänä luin Charlie Highsonin Young Bond -kirjoja, jotka hieman valaisivat Bondin taustoja, mutta kyllä minun pitäisi joskus tutusta myös itse Ian Fleminingin kirjoihin.

Olen nähnyt sekä Casino Royalen että Quantum Solacen, joista ensimmäisestä pidin vaikka en pokerin sääntöjä ymmärräkään, ja joista toinen oli mielestäni vain kostoelokuva siihen mitä Vesperille tapahtui Casino Royalessa, ja tämän vuoksi vähän turha. En itseasiassa edes tiennyt milloin uusi Bond tulee, saatikka että olisin ollut kiinnostunut siitä. Yhtäkkiä se vain oli elokuvissa, kaikki ylistivät sitä ja sen uusi tunnuskappale oli aivan loistava.

Ehkä juuri tämän takia koin elokuvan niin loistavaksi: minulla ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Pelkäsin, etten pysy juonessa mukana, sillä Quantum Solacen olen nähnyt tasan yhden kerran ja senkin elokuvateatterissa. Katsoin Casino Royalea puolella silmällä kun se tuli TV:stä viime viikonloppuna. Minun piti kouluttaa itseäni katsomalla Dark Knight ennen kuin menin katsomaan Dark Knight Risesin, mikä oli hyvä ratkaisu, sillä pysyin juonessa paljon paremmin mukana. Nyt en kuitenkaan ehtinyt kerrata edellisten elokuvien tapahtumia.

Eikä olisi tarvinnutkaan. Riitti, että tiesi James Bondin olevan MI-6:sen agentti jolla on lupa tappaa ja jonka pomo on M. Kaikki muu tuli kyllä selitetyksi elokuvan aikana.

Minulla on usein ongelmia toimintaelokuvien kanssa, sillä koen hirveän useat toimintakohtaukset aivan turhiksi. Isälläni on sama ongelma, ja hän katsookin monia elokuvia kelaamalla takaa-ajokohtauksten ohi pysyen silti juonessa oikein hyvin mukana. Skyfall oli kuitenkin onnistunut todella loistavasti takaa-ajo kohtauksissa. Tietenkin jossain paikoissa räjähteli vähän liikaa, ja minua hirvitti kun aivan lopussa pistettiin yksi erittäin hieno talo matalaksi, mutta kaiken kaikkiaan jokainen action-kohtaus vei juonta aina eteenpäin. Olin erittäin positiivisesti yllättynyt siitä, että yksi takaa-ajo sijoittui Lontoon metroon. Kahdesti Lontoossa vierailleensa ne käytävät ovat jokseenkin tuttuja. Erittäin hyvin organisoitu verkosto, mutta kamalan helppo terrorismin kohde. Olikohan kohtaus kuvattu oikeasti metrotunneleissa, vai oliko heidän budjettinsa sallinut kopion rakentamisen studioon?

Skyfall oli mielestäni onnistunyt siksi, että siitä oli riisuttu kaikki ne bondmaiset elementit joista en ole koskaan tykännyt. Vaikka Bondilla olikin naisia, tässä elokuvassa ei ollut ketään selkeää Bond-naista joka kanssa hän olisi harjoittanut epätasa-arvoista suhdetta. Veneilykohtaukset (ja naiset uimapuvuissa) oli jätetty aika minimiin eikä mukana ollut enää niin monta kallista ja kiiltävää autoa. Kun autoja vilahti ruudussa, ne olivat kyllä oikein tyylikkäitä. Varsinkin se lopussa ollut.

Tässä elokuvassa tunnuttiin palaaman juurille. Siinä pohdittiin mitä agenttina olo 2000-luvun Englannissa tarkoittaa ja onko heille enää edes tarvetta. Tykkäsin myös todella paljon elokuvan "pahiksesta" jonka rooli oli kiinnostava eikä vain joku satunnainen venäjänmaalta kotoisin oleva konna. Silva oli mielestäni pelottavan suloinen ja pikkuriikkisen BBC:n Sherlockin Moriartymainen. Hänellä ja Bondilla oli loistava kemia, tykkäsin kaikista kohtauksista joissa he olivat yhdessä.

Ehkä en sano enää enempää. Paitsi sen, että musiikki oli loistavaa ja kuvaus kiinnostavaa. Loppukohtaukset miljöö oli oikein virkistävä vaihtoehto johon olin erittäin tyytyväinen. Suosittelen tätä elokuvaa oikeastaan kaikille, myös niille jotka yleensä jättävät action-elokuvat katsomatta.

Soundtrack on myös hyvää Nanowrimo kirjoitusmusiikkia.

Tässä alla on muutama spoileripitoinen ajatus valkoisella fontilla.

  • Vaikka tykkäsinkin lopusta, minusta oli hieman hassua, että M lopulta kuoli, sillä melkein koko elokuvan ideahan oli pelastaa M.
  • Harmitti hieman, etten tiennyt kuka neiti Moneypenny on ennen kuin leffaseurani valaisi minua. Minulta meni siis tämä "suuri paljastus" aivan ohi.
  • Q:n näyttelijä näyttää ihan siltä minkälaiseksi olen kuvitellyt Varjojen kaupunkien Simon Lewiksen.
  • Syanidin vaikutukset.. Hyi hitto. Pystyn katsomaan vaikka minkälaista teurastusta, mutta se yksi kohtaus jossa Silva paljasti mitä syanidi teki kasvoilleen tulee vainoamaan minua pitkään.
Kaikki varmaan ovat jo kuulleet Adelen tunnuskappaleen, joten jaankin Sam Tsuin hienon coverin kyseisestä kappaleesta.


tiistai 6. marraskuuta 2012

Kirjanmerkeistä

En ole mikään himohamstraaja, pystyn heittämään pois paljon turhaa tavaraa enkä juurikaan koe suurta tarvetta shoppailla, mutta kirjanmerkit ovat yksi asia joita ei koskaan voi olla liikaa. Huomaan aivan liian usein ostavani kirjanmerkkejä. Toisaalta, ostan aika harvoin kirjanmerkkejä kotikaupunkinin tutuista kaupoista. Lähes kaikki merkkini on jotenkin hieman erikoisemmin hankittu.


Aloitetaan vaikka näistä "tylsistä". Tykkään näistä, koska ne pitkiä ja niiden taakse voi kirjoittaa, mutta ulkonäöltään ne eivät ole mitään kauhean erikoisia. Sellaisia perusnättejä. Mustan hankin Tiimarista lukion alussa, mikä heti tekee poikkeuksen sääntööni, etten osta kirjanmerkkejä kotikaupungin kaupoista. Keskimmäisen äitini osti minulle kun olin ala-asteella (tai seiskalla) kun olimme mummulassa ja jossain tosi tylsässä tilaisuudessa jonne hän oli minut raahannut. Tämä kirjanmerkki oli jonkinlainen lohdutus. Riikinkukkomerkki tuli minulle postissa, sillä joku CP-vammaisten liitto on saanut minun osoitteeni käsiinsä ja he lähettävät minulle joka syksy paketillisen taidekortteja. Kortin riikinkukko on maalattu joko suulla tai jalalla. Aika taitavaa, eikö vain?


Niiden kirjanmerkkien taakse joissa on tilaa tulee kirjoiteltua niiden kirjojen nimiä joita olen lukenut sen merkin kanssa. Tämä merkki on edellisen kuvan mustan merkin kääntöpuoli. Tällä tavalla ei ole mitään tekemistä sen kanssa että pidän kirjaa mitä olen lukenut (siihen minulla on oma vihko) mutta minä vain kirjoittelen noita kirjoja ylös. Kun merkin kääntöpuoli on täynnä, jatkan merkin käyttöä aivan normaalisti. Merkin taakse tulevat vain ne kirjat jotka luin sillä merkillä ensiksi.

Tämä unohtui ylimmästä kuvasta. Löysin sen vasta lopuksi yhden kirjan välistä. Merkki on tätini joululahja vuosien takaa. Jos kirja ei sillä hetkellä jaksa kiinnostaa, voinpahan leikkiä kirjanmerkin hologrammilla. 


Kirjanmerkkejä ulkomailta. Vasemmanpuoleinen on puinen ja paksu, joten en käytä sitä kovin usein. Sain sen kaveriltani, joka oli Meksikossa vaihto-oppilaana. Hän osti merkin joltain reissultaan ja lähetti sen minulle kirjeessä. Hän oli pyytänyt myyjää kaivertamaan siihen nimeni. Kaksi seuraavaa ovat nahkaisia. Keskimmäisen ostin Roomasta jonkun syrjäkujan putiikista jossa oli erittäin mukana ja aika gay myyjä. Oikeanpuoleinen on Lontoon Sherlock Holmes museosta. Ulkomailta on aina mukana ostaa kirjanmerkkejä. Olen hankkinut myös Eiffeltorni-merkin Pariisista, mutta se on hukassa. :(


Suloinen lapsi -kirjanmerkki on metallinen ja aika pieni ja se on hankittu tänä kesänä Tukholman Gamla Stanista. Tämä on pikkuhiljaa nousemassa lempikirjanmerkikseni. Route 66:n ostin vuosi sitten samalla kun hankin Annikalle joululahjan. Ostin suomalaisesta kaksi merkkiä (toinen nähtävillä sivupalkissa. What women want in bed?) joista toisen päätin pitää itselläni ja toisen antaa lahjaksi.  Oikeanpuoleinen on kaikista uusin kappaleeni, joka on itseasiassa kaksi viikkoa sitten ostamieni yöhousujen hintalapun mukana tullut ylimääräinen koristelappunen. Totesin vain, että onpas nätti lappu ja säästin sen kirjanmerkkinä.


Kaikki fandom-merkkini! Vasemmanpuoleinen on oikeasti ovikyltti jonka sain kun ostin viidennen Potterin (oi niitä aikoja). Kolme seuraavaa olen tilannut aika vasta netistä suomalaiselta fan art taitelijalta joka myy omia juttujaan. Kannattaa tsekata, siellä on kaikkea kivaa Doctor Who ja Sherlock -krääsää ja joitain muitakin fanijuttuja, kuten hieman Gleetä ja The Big Bang Theorya. LINK

Nälkäpeli-merkin otin mukaan Finnkinolta ja se hieman huvittaa minua koska en ole Nälkäpelin ykkösfani. Olihan se ihan OK ja sarja oli ihan viihdyttävää luettavaa, mutta en fanita sitä Potter- tai Tulen ja jään laulu -tasolla.

Doctor Who -merkin olen askarrellut itse. Näin idean netissä ja menin saman tien tulostamaan oikeaa kuvaa. Alla oleva kuva näyttää, miten kortin on tarkoitus toimia. Valkoinen alue on varattu kirjojen nimiä varten, mutta en ole vielä ehtinyt tätä merkkiä näyttää mihinkään kirjaan.


Valitsen kirjanmerkin sen mukaan miten se sopii kirjan kanssa. Pieneen kirjaan pieni merkki, romanttiseen ruusuinen, moderniin metallinen jne. Aika fiiliksen pohjalta kuitenkin mennään. Kirjanmerkin valinta on yksi osa lukemistani. Niin, mikä kirjaston kuitti? Hyi hyi sellaiset pyhäinhäväistykset. (En kyllä tuomitse sinua jos sinä teet niin. Jokaisella on oma tapansa ja se on varmasti ihan yhtä hyvä.)

Ja minähän oikeasti tarvin kirjanmerkkejä! En jaksa painaa mieleeni millä sivulla olen menossa enkä muista koskaan minkä luvun luin viimeksi. Ilman merkkiä pystyisin vain sanomaan olenko alussa, keskellä vai lopussa.

Kirja käsilaukussa -blogi esitti oman vaihtoehdon: postikortit! Idea kuulostaa kivalta. Minulla tosin menee tällä hetkellä kaikki nätit kortit seinälle.



Samalla kun latasin näitä kuvia bloggeriin, mukaan tuli vahingossa kuva keskeneräisestä maalauksesta jonka aloitin eilen. No, laitetaanpa sekin sitten tänne! :D


Jos olisin Helene Schjerfbeck, tuo voisi melkein mennä jo valmiista maalauksesta. Valitettavasti minulla ei ole sanavaltaa taiteen piireissä, joten minun pitää tyytyä tekemään vähän valmiimman näköisiä maalauksia.

Minulla on tällä hetkellä maalaustarvikekassissani vieraan miehen hiilet. Hän kohteliaasti lainasi niitä minulle, koska olin unohtanut penaalin kotiin, ja koska hän lähti tunnilta etuajassa, hiilet jäivät minun haltuuni.

Tänään on muuten Amerikan presidentinvaalit! Illalla jännätään, ja aamulla Suomen aikaa saadaan tietää miten käy. Obamaahan sitä tässä kannatetaan.

Loppuun vielä pikku päivitys Nanowrimosta:
Hyvin menee! Olen aikataulusta edellä. Laitoin sivupalkkiin hienon kalenterin josta voi seurata, miten minulla menee. Vihreä tarkoittaa hyvää kirjoituspäivää, keltainen ihan kohtuullista ja punainen sitä, etten ole kirjoittanut ollenkaan. Olin viikonloppuna reissussa, joten kirjoitin alkukuusta kamalalla turbovaihteella. Kirjoitin niin kovalla vauhdilla, että olen edelleen edellä aikataulusta. Minua tosin alkaa huolestuttaan se, että olen kirjoittanut melkein 1/5 vaadittavasta sanamäärästä ja vasta nyt tuntuu, että tarina pääsee vauhtiin. Seuraavaksi minun pitäisi kirjoittaa luku, jossa kaksi päähenkilöä kohtaavat ensimmäisen kerran.
Viikonlopun kirjoitustauko teki hyvää, sillä sinä aikana onnistuin suunnittelemaan loppuratkaisua vähän paremmin. Minulla oli jonkinlainen heikko luonnos, mutta nyt sain rakennettua juonenkäänteitä vähän paremmin, ja vähän traagisemmin. Onko kaikilla kirjoittajilla tämä ongelma, että he haluavat kiduttaa hahmojaan? Pahoja asioita tulee tapahtumaan.

torstai 1. marraskuuta 2012

Nyt on marraskuu

... eli toisin sanoi National Novel Writing Month. (Kirjoita 50 000 sanan mittainen tarina 30:ssä päivässä, 1667 sanaa päivässä)

Osallistuin NaNoWriMoon vuonna 2009. Vaikka voitinkin haasteen, eli sain 50 000 sanan rajan rikki, tarina oli aivan hirveä enkä haluaisi muistella sitä. Tänä vuonna päätin osallistua uudestaan, sillä minulla on ollut jo pitkään ihan potentiaalinen idea joka pitäisi vain saada oksennettua paperille. Idea on ollut olemassa jo varmaan yli vuoden, mutta nyt kun olen sitä enemmän hahmotellut vihkon sivuille, se on karannut aika pitkälle alkuperäisestä inspiraation lähteensä. Mutta sehän ei haittaa, tärkeintä on että saisin aikaiseksi edes jonkinlaisen onnistuneen kirjoittamiskokemuksen.

Tänään on marraskuun ensimmäinen päivä, joten olen jo aloittanut kirjoittamisen. Olen kirjoittanut jo yli 3000 sanaa, koska olen menossa viikonlopuksi reissuun joten minun pitää kirjoittaa sanoja varastoon. Vuonna 2009 nanoni oli melkein tuhoon tuomittu koska olin useammalla viikonloppureissulla.

En aio kauheasti kertoa itse tarinasta, mutta voin paljastaa että huomasin että tyylini saa vahvoja vaikutteita George R. R. Martinin kerronnasta, Steven Moffatin juonen rakenteesta ja Cornelia Funken kuvailusta.

Hahmogalleria.





Linkkejä:
Nanowrimo.org
Suomenkielinen wikipedia-artikkeli

Wikipediaa lainaten: "Suomeksi kirjoittaville osallistujille projektissa on selvästi enemmän haastetta kuin englanninkielisille, sillä englannin kielessä 50 000 sanaa on vielä lyhyt romaani, siinä missä suomeksi se on jo paljon laajempi kokonaisuus."
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...