maanantai 31. joulukuuta 2012

TV-sarjat vuonna 2012

Vuosi 2012 on ollut minulle mullistava TV-sarjojen osalta. Ennen tätä vuotta seurasin ainoastaan Gleetä, mikä oli välillä hyvin kuluttavaa, sillä jos odotin koko viikon vain yhtä uutta jaksoa, rakensin jaksolle hirveät odotukset, minkä seurauksena olin lähes aina pettynyt. Sitten löysinkin BBC:n taianomaisen maailman, mistä seurattavien sarjojeni määrä nousi huimasti.

Listaan nämä suunnilleen siinä järjestyksessä, missä olen alkanut niitä katsomaan. Laitan linkit aiempiin kirjoituksiini, mutta monet niistä ovat jo aika vanhoja, joten mielipiteeni ja kirjoitustyylini alkuajan postauksista ovat saattaneet muuttua joten en ota vastuuta jos siellä lukee jotain höpsöä.

Glee (x)
Pitkäaikaisin seuraamissuhde täyttää ensi tammikuun lopussa kaksi vuotta. Tätä ennen olen seurannut monta vuotta Täydellisiä naisia, jonka lopetin loppukausien kohdalla, sillä sarja ei ollut enää kiinnostava. Ennen Gleetä ja Täykkärien jälkeen en seurannut oikein mitään sarjaa, enkä oikeastaan kaivannutkaan mitään, sillä mielestäni kaikki mitä näkyi suomalaisesta TV:stä oli todella tylsää.
Vuonna 2012 olen enimmäkseen vain jatkanut sarjan seuraamista hieman ristiriitaisin tuntein, sillä en pitänyt kolmannen kauden lopusta, mutta neljäs kausi on ollut yllättävän hyvä ainakin ensimmäisten kymmenen jakson ajan. Olenkin kuullut huhuja, että sarja olisi suunnittelemassa päätöstä viidenteen kauteen, jolloin käsikirjoittajilla on jo suunnitelmat mitä kenellekin hahmolle tapahtuu, joten he ovat jo viemässä heitä niihin suuntiin. En oikeastaan olisi kauhean harmissaan, jos Glee loppuisi viidenteen kauteen (uskon siis, että viides kausi vielä tulee), sillä mielestäni on hyvä lopettaa sarjoja ennen kuin ne alkavat venyä liikaa ja toistaa itseään.

Avatar: The Last Airbender (x)
Katsoin tätä joululomalla ollessani Rukalla kun siskoni oli ottanut DVD-boksin mukaan. Ensireaktioni oli: "Mikä ihmeen piirretty tämä oikein on?" Mutta kun pääsin mukaan, olin yhtäkkiä koukussa. Loistava piirretty, lapsille ehkä suunnattu, mutta ei aliarvioi vanhempia katsojia. Tästä ilmestyi tänä keväänä myös jatko-osa, The Legend of Korra, mutta en pitänyt siitä yhtä paljon, sillä sitä oli länsimaalaistettu. Siinä missä A:tlassa seikkaillaan muinaiskiinaa muistuttavissa maisemissa, Korrassa kehitys on mennyt eteenpäin, ja nyt siellä seikkaillaan varsin eurooppalaisessa 40-luvun ympäristössä. Vaikka Korra onkin hieman steampunk, siitä lähti pois se viehätys, joka A:tlassa oli.

Downton Abbey
Tähän sarjaan rakastun koko ajan yhä enemmän ja enemmän. Katsoin uudestaan kaikki jaksot ihan vasta, sillä Yle esitti tänä syksynä kaikki uudet jaksot TV:ssä uusinta joulujaksoa lukuunottamatta. Pienen googlettamisen jälkeen sain selville, että joulujaksokin esitetään ensi viikolla, eli vain viikko sen jälkeen kun se on näkynyt Briteissä. Ihan hyvin. Mitä enemmän katson tätä sarjaa, sitä enemmän tunnun tajuavan sitä ja ymmärtämään kaikki pienet nyanssit ja syy-seuraussuhteet. Loistava sarja, ja pääsääntöisesti vain yhden miehen käsikirjoittama, joten hatunnosto sinne päin.
Sarja on opettanut minulle kamalasti englantilaisesta yhteiskuntaluokista ja 1900-luvun alun historiasta, muodista ja tavoista. Olen oppinut minkälaisia palvelijoita tarvitaan mihinkin tehtävään ja millä tittelillä lordeja ja ladyja ja kaiken maailman yläluokkaisia herroja tulee milloinkin nimittää, ja että palvelijoita kutsutaan yleisesti alakerran porukaksi ja muut ovatkin sitten yläkerran porukkaa.
Minua tuntuu aina kiinnostavan paljon enemmän alakerran porukan tapahtumat, sillä heille aina sattuu ja tapahtuu. Yläkerrassa vain keskustellaan rahasta ja avioliitoista. Lempihahmojani ovat Daisy Mason ja Thomas Barrow, mutta ihailen myös Anna Batesin luonnetta ja tunnen suurta sympatiaa Lady Edithiä kohtaan. Päähenkilöpari Matthew ja Mary ovat siinä mielessä harvinainen pääpari, että en pidä heitä ärsyttävinä, mutta samaan aikaan he ovat aika tylsä pariskunta, joten minua ei haittaa, jos heitä ei näy ruudussa.
Tämän pukudraaman takia juuri mikään muu pukudraama ei tunnu enää olevan tarpeeksi vauhdikas. Vaikka Downton Abbey onkin hidastempoinen, siinä ei kuitenkaan ole romansseja joissa vain vaihdetaan kaihoja katseita viiden vuoden ajan, kuten Parade's Endissä. (x)

Olen postannut tämän piirustuksen tänne jo aiemmin, mutta eilen sain vihdoin skannatuksi sen, joten laitetaanpas uudestaan, sillä sehän on Thomas Barrrow.


Doctor Who (x)(x)
Hyppäsin sarjan matkaan aika kiinnostavassa vaiheessa, sillä companion on vaihtumassa sekä ensi vuonna juhlitaan sarjan 50-vuotista taivalta, joten luvassa on varmaan todella mahtipontisia jaksoja. En ollut aluksi kauhean innostunut hölmöstä scifisarjasta, mutta kunhan pääsin sisälle, olin jo auttamattomasti sarjan koukussa.
Joulujakso näkyi joulupäivänä, ja siinä esilteltiin uusi companion, Clara, joka onkin aika kummallinen tapaus. Harmi vain, että sarja jatkuu vasta huhtikuun puolella.

River Song on ehkä lempihahmoni.


Sherlock (x)
Ehdottomasti paras sarja johon olen tänä vuonna tutustunut. Sarjan ainoa heikkous on hidas jaksojen tuotanto. Kuusi jaksoa kuitenkin ovat tarjonneet todella paljon iloa kuin myös suruakin. Uutta kautta aletaan kuvata todennäköisesti ensi maaliskuussa, mikä tarkoittaa, että kolmas kausi nähdään aikaisintaan vuoden 2013 lopussa, mutta turvallista on odottaa sitä vasta vuotena 2014. Nyt kun päätähdet Benedict Cumberbatch ja Martin Freeman ovat suuria tähtiä, kiitos Hobitin ja Star Trekin, olen kuullut huhuja, ettei sarja ehkä jatkuisi neljännelle kaudelle. Cumberbatch ja Freeman molemmat kuitenkin sanovat, että tykkäävät sarjassa näyttelemisestä, joten jos se heistä vain on kiinni, sarjaa aiotaan jatkaa niin kauan kuin mahdollista.
Sarja yski tekijöistä, Steven Moffat, on kertonut kolme sanaa liittyen kolmanteen kauteen, yksi sana per jakso, ja ne sanat ovat bow, wedding ja rat. Näistä sanoista on tietenkin lähtenyt paljon teoriota. Wedding viittaa ilmeisesti John Watsonin avioliittoon Mary Morstanin kanssa, mutta Conan Doylen tarinoissa on monia muitakin tarinoita, joissa käsitellään avioliittoa. Bow voi viitata viimeiseen Sherlock Holmesin tapaukseen, mikä tietenkin saa fanit stressaamaan. Entäpä jos kolmas kausi todella on viimeinen? Rat on kaikista kummallisin, enkä ole nähnyt siitä mitään yksiselkoista tulkintaa. Ehkä Steven Moffat on tahallaan näin epämääräinen.

Merlin (x)
Merlinin faneille koitti suru-uutinen tänä syksynä, kun ilmoitettiin, että sarja päättyy viidennen kauden jälkeen, sillä sarjan tekijöiden mielestä tarina on nyt saatu päätökseen. Sen jälkeen alkoikin sitten jäljelläolevian jaksojen kiihkeä seuraaminen, sillä halusin tietää, miten koko sarja päättyy. Minun suhteeni Merlinin kanssa jäi lyhyeksi, sillä löysin sarjan vasta kesällä.
Viides kausi oli huomattavasti synkempi kuin aiemmat kaudet. Ehkä jopa liian synkkä. Aloin kaivata alkukausien kepeitä jaksoja joissa Camelotiin hyökkäsi jälleen kerran jonkin sortin velho ja Merlin joutuu taas pelastamaan päivän, ja matkan varrella muodostuu hauskaa komediaa siitä, että Merlin yrittää peitellä taikuuttaan Arthurilta. Lopulta Merlin varmaan tajusi, ettei Arthur huomaa, vaikka Merlin taikoisi hänen nenän edessään, joten viidellä kaudella Merlin aivan surutta loitsi suuriakin loitsuja täysin tietämättömän Arthurin seurassa, eikä kuningas silti tajunnut mitään.
Päätösjakso oli mielestäni hienoinen pettymys, mutta en sano siitä sen enempää siltä varalta että tätä lukee joku, joka ei vielä ole sitä nähnyt. Toisaalta, päätökset eivät ikinä tunnu tyydyttävän minua, mikä ei kuitenkaan tarkoita, ettei kaikesta muusta voisi iloita. Enhän minä pidä Potterinkaan viimeisestä luvusta. Yleensä yritän kuvitella, ettei 19 vuotta myöhemmin tapahtunut. Se ei kuitenkaan estä minua nauttimasta koko muusta sarjasta.

Game of Thrones
Tätä olen pikemminkin katsonut DVD:ltä, sillä en ehtinyt kakkoskauden TV-tahtiin mukaan. Olen uskollisesti lukenut ensiksi kirjat ja vasta sitten katsonut sarjan, mutta olen silti pitänyt jaksoja hyvin jännittävinä. Vaikka tiedänkin lopputuloksen, on ollut kiinnostavaa katsoa kirjan maailman heräävän eloon. Sarja on todella uskollinen kirjalle, tiettyjä pieniä poikkeuksia lukuunottamatta, esimerkiski Daeneryksen kummallista juonikuviota kakkoskaudella. Näyttelijävalinnat ovat osuneet nappiin, varsinkin lempihahmojeni Tyrionin ja Aryan kohdalla, joten koko sarjaa on ollut ilo seurata. Jotkut eivät ole lukeneet kahta kirjaa pidemmälle, jotta eivät spoilaantuisi sarjan tapahtumista, mutta suosittelen kyllä lukenaan kirjat. Vielä ehtii lukea Miekkamyrskyn (x) ennen kolmannen kauden alkamista.

The New Normal
Ryan Murphyn uusi sarja, joka käytönnässä katsoen kertoo aikuisiksi kasvaneista Kurtista ja Blainesta, Bryanista ja Davidista. Bryan ja David haluavat adoptoida lapset, joten he saavat suloisen Goldien vuokraamaan heille kohtunsa ja kantamaan heidän vauvansa. Goldie muuttaa tyttärensä Shanian kanssa Bryanin ja Davidin katon alle, ja soppaan heitetään vielä vanhollinen isoäiti Jane Forrest joka yrittää kaikin keinoin kaiken tämän tapahtumasta.
Luin juuri viihdeuutisen, joka kertoo Ryan Murphyn ja hänen kumppaninsa saaneen pojan jouluna, joten on olettavaa että Bryanin (huom, kirjoitettu y:llä) ja Davidin vauvakohellukset ovat saaneet inspiraatiota Murphyn omasta elämästä. Sarja oikein kiljuu omaelämänkerrallisuutta, mutta koska se on muuten niin suloinen ja elämäniloinen, pystyn helposti katsomaan sen läpi sormien ja vain nauttimaan söpöistä jaksoista. Katson niin paljon elämääkin vakavampia TV-sarjoja, että pieni sokerinen hömppä on oikein tervetullutta vaihtelua.

Once Upon a Time
Tämä on uusin tuttavuuteni, ja kaiken lisäksi ainoa sarja jota seuraan Suomen tahtiin. Minulla ei ole vielä paljon sanottavaa, sillä olen katsonut vain noin puoli kautta, mutta tähän asti olen pitänyt. Menneisyys ja satumaailma on sarjassa huomattavasti kiinnostavampaa kuin nykyhetki. Tykkään sarjassa siitä, kuinka se ei kerro menneisyyttä kronologisessa särjestyksessä, vaan asioita paljastuu pikkuhiljaa. Odotan edelleen sitä suurta paljastusta, joka antaa Evil Queen Reginalle syyn olla paha, sillä he ovat jo antaneet syyn Tittelintuurellekin.
Lempihahmoni on kyllä Tittelintuure.

Doctor Whosta ei tule uusia jaksoja kuin vasta huhtikuussa, Downton Abbeysta vasta ensi syksynä, Merlin on loppunut, Sherlockia ei edes kannata odottaa, The Legend of Korra tulee joskus mutta en oikein odota sitä ja Game of Throneskin jatkuu vasta keväällä. Minulle jää alkukeväälle vain Glee, Once Upon a Time ja The New Normal, ja amerikkalaiset sarjat tuntuvat kokoajan olevan vain tauolla. Tulee hieman syksyä tylsempi kevät TV-sarjojen parissa.

Ratkaisu: Lue enemmän kirjoja. Minun To Be Read -listani sen kuin vain kasvaa.

Luvassa on vielä vuoden 2012 kirjat ja elokuvat, kunhan saan ne kirjoitettua.


PS. Olen unohtanut päivittää nanowrimon sanalaskuria, mutta ei se haittaa. Tilanne on tämä: Sain sen valmiiksi! Kyseessä on kuitenkin vasta raakaversio, jota pitää muokata ahkerasti. Tämä on kuitenkin käännekohta kirjoittajana, sillä en ole koskaan ennen saanut pitkää tekstiä edes raakaversiona valmiiksi.

tiistai 25. joulukuuta 2012

Ole luonani aina

Sisältää spoilereita.

Kirjoittanut Kazuo Ishiguro, 394 sivua.

Olin jo pitkään halunnut lukea tämän kirjan. Satuin mainitsemaan asian ollessani Merin luona kylässä. Hän sattui omistamaan kirjan, joten hän lainasi sen saman tien minulle ja aloin myös saman tien lukea tätä. 

Minulle annettiin ohje, että kirja kannattaa lukea niin, ettei siitä tiedä yhtään mitään. En siis lukenut edes takakantta, koska edellinen lukemani kirja, Yösirkus, toimii ikävänä esimerkkinä siitä, kuinka takakansi voi joskus paljastaa aivan liikaa. Ainoa juttu jonka tiesin kirjasta, oli oikeastaan se, että se luokitellaan scifiksi, mutta siltä ei todellakaan kannata odottaa avaruusseikkailuja. Haluan kuitenkin jakaa muutaman ajatuksen. Jos haluat lukea tämän kirjan ja saada parhaan lukukokemuksen, lopeta lukeminen tähän ja mene hopihopi lainaamaan kirja kirjastosta. Tai ostamaan.

Kirja kerrotaan Kathy H.:n näkökulmasta. Kathy on 31-vuotias ja alkaa muistella eriskummallista lapsuuttaan. Kirja sijoittuu 1990-luvun loppuun, eräänlaiseen vaihtoehtohistoriaan, jossa lääketiede on ottanut  uhkaavan suunnan kloonauksessa. Ihmisten kloonaaminen on onnistunut ilman kamalia sivuvaikutuksia, mutta kaikki haluavat katsoa sen olemassaolon läpi sormien. Kukaan ei halua tietää, mistä heidän elintensä luovuttajat ovat peräisin.

Kathy H. elää koko lapsuutensa eristyksissä ulkomaailmasta Hailshamin sisäoppilaitoksessa, jossa asuville lapsille ei ikinä kerrota kunnolla, mihin tarkoitukseen heidät on luotu siihen maailmaan. Heille kerrotaan, että he ovat erityisiä ja että heidän on menestyttävä mahdollisimman hyvin opinnoissaan. Kathy ja hänen kaksi ystäväänsä, Ruth ja Tommy, pohtivat koko lapsuutensa ajan heidän tarkoitustaan. He ovat kuitenkin varsin viattomia ja naiiveja, ja koska kukaan aikuinen ei koskaan kerro heille kunnolla, mitä heidän tulevaisuutensa tuo tullessaan, he joutuvat vain arvailemaan.

He kasvavat aikuisiksi kyseenalaistamatta tulevaisuuttaan. He ovat tuntuneet hyväksyvänsä, että heidän paikkansa tässä maailmassa on elää mahdollisimman terveenä siihen saakkaa kunnes heille ilmoitetaan, että heidän on aika alkaa luovuttaa elimiään.

Mielestäni kirja oli todella hyvä. Se piti otteessaan aivan loppuun saakka, sillä halusin tietää yhä vain enemmän kirjan maailmasta. Sanoisin tämän olevan aika lailla samaa luokkaa kuin Ian McEwanin Sovitus. Annoin kuitenkin Sovitukselle aikoinaan 5 tähteä, mutta tälle kirjalle 4. Mutta miksi?

Vaikka kirja oli erittäin mukaansatempaiseva ja kerronta oli todella sujuvaa, olisin kaivannut hieman enemmän tietoa ja hieman enemmän Kathyn omia mielipiteitä hänen ennaltapäätetystä tulevaisuudestaan. Aivan kuin Kathy oli jo aikoja sitten hyväksynyt, ettei hänen tarkoituksensa ole elää vanhaksi. Hänestä puuttuu täysin kokonaan taistelutahto. Hän on täydellisesti mukautunut yhteiskunnan hänelle antamaan muottiin, eikä hän tuntunut näkevän siinä mitään väärää. Ehkä se oli tyylikeino? Lukijana näin heti, että lähes kaikki mitä tapahtuu, on todella väärin ja loukkaa ihmisoikeuksia. Toisaalta, kirjassa paljastui, etteivät sen maailman ihmiset kaikki olleet varmoja, ovatko elinten luovuttamista varten luodut kloonit ihmisoikeuksien arvoisia. Lukija kuitenkin pääsi Kathyn pään sisälle ja pystyi näkemään, että kyseessä oli aivan tavallinen nainen. Ehkä hänen reaktionsa kaikkeen olivat vaisuja siksi, koska hän oli jo kokenut ne ja päässyt asioista yli, joten hän pystyi muistelemaan kaikkea hieman poissaolevasti.

Olisin myös halunnut paljon yksityiskohtaisempaa tietoa elinten luovuttamisesta. Kirjan tyylille sopi, että se kertoi kaiken hyvin hienovaraisesti ja lähes kaikki piti selvittää itse rivien välistä, mutta olisin kaivannut edes jotain tietoa käytännön järjestelyistä. Esimerkiksi, mitä elimiä he enimmäkseen luovuttavat? Epäilen, että ensiksi munuasia ja keuhkoja, koska niitä on kaksi kappaletta ja ihminen pystyy elämään yhdellä. Luuydintä? Ihoa? Mahdollisesti jopa sydämiä? Yhden ainoan kerran aihetta sivuuttiin, mutta silloinkin vain aivan hiukan: mainittiin, että Tommylla on ongelmia munuaisensa kanssa. 

Olen hieman lueskellut muiden ihmisten mielipiteitä tästä kirjasta. Suurin osa on tuntunut tykkäävän, mutta osa ei ollut pitänyt ollenkaan. Ehkä tässä on sama juttu kuin Sovituksessa. Kokoajan lukiessaan odottaa, että kirjailija pudottaa pommmin josta seuraa suuri juonenkäänne, mutta sitä ei oikeastaan koskaan tapahdu kunnolla. Lopussa kuitenkin paljastuu asioita, jotka saavat olonsa tuntumaan huijatulta. Jotkut pitävät tästä, jotkut eivät. Minun kokemukseni tästä tavasta ovat kuitenkin olleet positiivisia. 

Joidenkin mielestä kirja taas on ollut todella karmiva. Minusta taas aihe oli erittäin mielenkiintoinen, minkä vuoksi minua jäi harmittamaan, ettei siitä kerrottu enempää. Pieni pätkä historiaa olisi ollut tervetullutta. 

Kirjasta on myös tehty elokuva, jossa näyttelevät Carey Mulligan, Andrew Garfield ja Keira Knightley, joista kukaan ei ole huono näyttelijä. Pitäisiköhän katsoa? Voisi olla kiinnostavaa nähdä, miten sama tarina on tehnyt valkokankaalle. Traileri ainakin näyttää hyvältä.


sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Joulupostaus

Noniin, huomenna on sitten jouluaatto. Viime vuonna ehdinkin jo hieman valittaa, kuinka en ole kauhean kova jouluihminen. Ehkä säästän teidät valituksilta tänä vuonna ja sen sijaa vähän kerron kuvien avulla miten olen jouluun valmistautunut. Musiikkina toimii jokajouluinen Klaine-duetto.

 

Pikkujouluista:



Jouluisia ja hobittisia ruokia.


Vähemmän jouluisia ruokia.

Finnish Sherlockian Unitedin ja Doctor Who Finlandin joulukorttivaihdon omia tekeleitä:








Tämä lähti kaverille rapakon taa:

Olen myös saanut kivoja kortteja FSU:lta ja DWF:lta:



Kaksi uupuu! Kuinka surullista. Ehkä saan ne välipäivinä.

Ostin myös eilen todella siistin takin. Tästä tämä "muotiblogin" siirtäminen tähän blogiin alkaa. Olin kiertelemässä kauppoja vähän sillä silmällä että löytäisi tummanpunaisen samettitakin, mutta kun sitä ei löytynyt, mukaani tarttui jotain muuta tummanpunaista alennusmyynneistä.


Harmi, että on erittäin kylmät säät.

Hmm... Kyllä ne Gleessä laittaa Chris Colferin laulamaan todella korkealta.

Ps. Jee! Nanowrimon uusi tavoite tuli täyteen oikeana päivänä, mutta valitettavasti tarina on yhä kesken. Enää on kuitenkin vain pari lukua jäljellä. Veikkasin, että hieman yli 80 tonnin menee.

perjantai 21. joulukuuta 2012

Yösirkus

Koska maailmanloppu ei ole vielä koittanut, jatkanpa vanhaan malliin ja kirjoitan jotain siitä mitä olen lukenut.

Kirjoittanut Erin Morgenstern, 399 sivua.

Rehellisesti sanottuna kiinnitin huomiota tähän kirjaan koska huomasin kirjailijan sukunimen olevan Morgenstern, joka on siis The Mortan Instrumentissa esiintyvä sukunimi ja törmäsin nyt nimeen jossain muualla kun sen kirjasarjan yhteydessä. Luin takakannen, joka kertoo kirjan keskittyvän Celiaan ja Marcoon, jotka on väärätty eräänlaiseen kilpaan keskenään. Luin aluksi, että kyseessä olisivat Cerdic ja Marco, joten kohotin kulmiani kun seuraavassa lauseessa sanotaan heidän rakastuvan toisiinsa. Cerdic olikin Celia, mutta päätin lainata kirjan, koska olen aina ollut kiinnostunut sirkuskirjoista eikä edellinen lukemani sirkuskirja Vettä elefanteille oikein täyttänyt odotuksiani. Vasta kotiin tultuani huomasin, että kirja on saanut huomiota muissakin blogeissa.

Kirja kertoo kahdesta nuoresta taikurista Celiasta ja Marcosta, joiden isä ja huoltaja laittavat heidät kilpaan, jonka sääntöjä he eivät suostu kertomaan edes kilpaan osallistujille. Pelikentäksi kilpailulle asetetaan Marcon työnantajan perustama Yösirkus, jonne Celia värväytyy taikuriksi. Kirjan takakansi lupaa ainutlaatuisen ja lumoavan rakkaustarinan, sillä kilpailun vastapuolet kokevat kiinnostusta toisiaan kohtaan, vaikka heidän kouluttajansa yrittävät kieltää sen.

Pitää heti sanoa, että mielestäni takakansi paljastaa aivan liikaa. Minulle olisi riittänyt jo kuvaus taianomaisesta yöllä toimivasta sirkuksesta jossa kilpailee kaksi taikuria, mutta takakansiteksti menee vielä pidemmälle ja kertoo kilpailun yksityiskohdista ja jopa siitä, mitä aivan lopussa tapahtuu. Kun olin lukenut takakannen, aloin ihmetellä, mikseivät Marco ja Celia ole puoleen väliin mennessä edes kunnolla tavanneet ja milloin tämä luvattu maalaispoika tekee merkittävät tekonsa.

Takakannen yksityiskohtaisuus sai minut hämmenyksiin monesta muustakin asiasta. Koska tarinaa kerrotaan eri ihmisten näkökulmista ja jokainen ihminen ei tunne kaikkia nimiä, erehdyin monesti kuka ihminen oli missäkin kohtauksessa kyseessä. Luulin esimerkiksi useaan otteeseen, että joku toinen henkilö tapasi Celian, vaikka kyseessä olikin joku toinen nainen. Luulin myös, että Yösirkus on jo olemassa ja Celia varttuu siellä, joten vasta kun Yösirkusta alettiin perustaa, tajusin, että eihän Celia ole koskaan voinut ollakaan siellä.

Kirja on yllättävän nopealukuinen, vaikka sen kieli onkin ehkä haastavaa. Luin ensimmäiset 50 sivua tosi hitaasti (muutaman luvun illassa) mutta toissapäivänä aloin kunnolla lukemaan ja olinkin yhdessä illassa lukenut yli 200 sivua. Eilenillalla luin koko kirjan loppuun. Kirjassa on hyvin lyhyitä lukuja, jotka monesti ovat minun ansani, mutta joskus ne kannustavat lukemaan, kuten tässä kirjassa. Vielä yksi luku, se on vain neljä sivua. Vielä toinen.

Kerronta on hyvin hienovaraista. Pidin siitä. Olisin kuitenkin halunnut joidenkin asioiden tulevan hieman selkeimmiksi. En saanut kunnolla kiinni, miten nämä upeat kellot toimivat. Tykkäsin kirjan kuvailusta. Päähenkilöt jäivät hieman latteiksi, mutta heitä ei loppujen lopuksi ollut kovin paljon. Suosikkejani olivat Bailey ja kaksoset Poppet ja Widget sekä Friendrick Thiessen jonka innostus sirkusta kohtaan oli suloista.

Annoin kirjalle sekä Risingshadowsissa että Goodreadsissa neljä tähteä. Neljä tähteä annoin siksi, että vaikka pidinkin kirjasta, sen lumoava rakkaustarina ei saanut minua niin lumoutuneeksi kuin olisin odottanut ja vaikka kerronta olikin kivaa, se oli silti pikkuisen liian rikkonaista. Olen tosi huono antamaan tähtiä, joten välttelen sitä täällä blogissa. Tähdet eivät anna täydellistä kuvaa. Annoin Goodreadissa esimerkiksi sekä Fifty Shades of Greylle ja Vampyyri Lestatille vain kaksi tähteä, mutta täysin eri syistä

Valitan tästä usein, mutta tässäkin kirjassa oli jonkinlaista elokuvamaisuutta, jota en aina haluaisi kirjoissa lukea. Kuulinkin, että kirjasta on ehkä tulossa elokuva. Sillä on mahdollisuuksia olla todella hienon näköinen.

Dance like the world is ending

On 21. joulukuuta. Sen kunniaksi jaan kanssanne lempimaailmanloppukappaleeni. Koska mayojen mukaan maailman loppuu tänään (eivät pahukset paljastaneet kellonaikaa tai aikavyöhykettä jolta se alkaa) ajattelin että on aika kerätä tunnustusten lista.

Retan seitsemän tunnustusta:

1. En halua luokitella blogiani.
Olen huomannut, että monet pysyttelevät tiiviisti yhdessä tai muutamassa aiheessa ja bloggaavat vain niistä. Ymmärrän kyllä ajatuksen, sillä se antaa lukijoille mahdollisuuden valita paljon tarkemmin minkälaisia blogeja he haluavat lukea. Koen kuitenkin itselleni sen liian rajoittavaksi. Siksi olenkin kirjoittanut kuvaukseeni, että bloggaan sekä kirjoita, elokuvista että musiikista. Lisätäänpä mukaan vielä TV-sarjat. Joskus otan kehnoja valokuvia puhelimellani ja haluan jakaa niitä. Joskus bloggaan arjestani. Suunnittelen myös "muotiblogini" lopettamista ja joskus aika ajoin kirjoittaa tänne jostain vaateostoksistani. Tämä on minun blogini ja kirjoitan tänne mitä haluan. Uusimmat lukijani ovat ehkä alkaneet seuratat blogiani kirjojen takia, jotka kyllä muodostavat suuren osan sisällöstä, mutta en halua rajoittaa bloggaamistani pelkkiin kirjoihin.

2. En pidä korteista.
Olin postilla kausiapulaisena lajittelemassa joulukortteja, jolloin minulla oli paljon aikaa pohtia asiaa. Okei, korjaan nopeasti yhden jutun: minä kyllä pidän korteista ja arvostan ajatusta niiden takana, mutta eniten pidän korteista jotka on itse tehty, eli joihin on käytetty hieman enemmän aikaa. Minusta on mukava vastaanottaa sellaisia tai lähettää sellaisia. En kuitenkaan ymmärrä sitä, että ostetaan Tiimarista 10snt valmiskortteja joihin liitetään vain vastaanottajan osoite ja oma nimmari.
En ikinä voisi kuvitella lähettäväni valmiskortteja. Lähetin tänä vuonna seitsemän korttia, jotka tein kaikki itse, ja joista kuusi meni Finnish Sherckian United ja Doctor Who Finland -facebookryhmien joulukorttivaihtoihin. En ymmärrä miksi kortteja pitää lähettää joka kissan kummin kaimalle, jos ei mitenkään muuten olla enää yhteyksissä. Kavereistani lähetin yhdelle kortin, sillä hän on muuttanut eri paikkakunnalle. Muille pystyn toivottamaan hyvät joulut kasvotusten.
Tämä korttiongelmani koskee vähän jokaista tilaisuutta joissa on mahdollista saada kortteja. Syntymäpäivät. Lakkiaiset. Mitä tahansa. Yksi ongelmani koskee myös sitä, että haluan laittaa hienot kortit esille, mutta sienätilani loppuu, ja liian usein (varsinkin keski-ikäiset ja vanhemmat naiset) antavat persoonattomia ruusukortteja.
Äitini mielestä tämä on epäsosiaalisuutta. Onko se? Minä en vain tiedä, mitä teen niille kaikille korteille joita en voi laittaa esille! En voi heittää niitä poiskaan, mutta tuntuisi epäkohteliaalta laittaa ne laatikkoon piiloon. En halua antaa muille ihmisille kortteja koska en halua aiheuttaa heille samaa ongelmaa minkä minä saan kortteja vastaanottaessani. Olen ratkaissut asian monesti kirjoittamalla onnentoivotukset suoraan lahjapaperiin.

3. Nautin kun huomaan olevani muita parempi jossain.
Ehkä tämä on ihan inhimillistä. Koen olevani tosi monessa asiassa kaikkia muita huonompi, mikä on masentavaa ja mikä ei todellakaan tee hyvää itsetunnolle. On mukavaa huomata, että on jotakuta parempi, sillä sellaisia tilanteita ei tule usein. No, jos vaikka törmään piirustukseen joka on tehty mielestäni kehnosti, huomaan ajattelevani että minäpä osaisin paljon paremmin. Samalla tunnen kuitenkin syyllisyyttä, sillä tekijä on varmasti panostanut siihen eikä varmasti olisi ilahtunut kuullessaan ajatukseni. En haluaisi ajatella vahingoniloisesti, mutta en toisaalta voi sille mitään.

4. Luen lahjaksi antamani kirjat
Yksi periaate: en halua antaa lahjaksi kirjoja joita en ole lukenut, sillä mitä jos niissä on jotain kamalaa jota en halua antaa lahjaksi. En esimerkiksi voinut antaa tädilleni joululahjaksi Ian McEwanin Sovitusta koska siinä on seksikohtaus enkä halunnut että tätini lukee sen ja tietää minun lukeneen sen koska sukulaiseni tuntuvat näkevän minut edelleen pienenä tyttönä jolla ei ole hajuakaan mistä vauvat tulevat.
Tämä on johtanut siihen, että minun on luettava kirjat ennen kun annan ne lahjaksi. Olen monesti ostanut kirjan ja lukenut sen varovasti että kirjan kunto pysyisi mahdollisimman hyvänä, ja jos se läpäisee testini, annan sen lahjaksi. Yleensä ostan kirjoja jotka olen jo valmiiksi lukenut, mutta poikkeuksia on. Äidilleni ostin äitienpäivälahjaksi harlekiinin lähikaupasta ja luin sen lauantai-iltana varmistaakseni, etten vahingossa ostanut eroottista kirjallisuutta. (Yritin valita hyllystä kaikkein siveellisimmän kirjan)
Joidenkin mielestä saattaa olla epäkohteliasta jos "käytän" heidän lahjaansa ennen kun annan sen heille. Olen parhaillaan lukemassa sarjakuvakirjoja jotka hankin isälleni ja veljelleni joululahjaksi. En kuitenkaan halua antaa sikaa säkissä. Olen saanut sukulaisiltani tosi kummia kirjoja lahjaksi ja veikkaan, etteivät he ole lukeneet niitä. "Hei, Annahan tykkää lukea! Mennään kirjakauppaan ja kysytään myyjältä mitä kannattaisi ostaa sen ikäiselle tytölle."
Jos Annika lukee tätä: En ehtinyt lukea sitä Tom Bombadurin seikkailuja, mutta lainaan sen kyllä mielelläni. ;)

5. Ryöstän törkeästi istumapaikkoja julkisissa
Opin tämän tavan lukioaikoina kun kuljin paljon aamun ruuhkabussissa. Minun pysäkkini kohdalla oli yleensä muutama paikka vapaana, tai sitten paikan saattoi saada seuraavalla pysäkillä kun yhdellä tietyllä poikaporukalla oli aina sen pysäkin vieressä olevalla liikuntakentällä liikuntaa. Opin kolmen vuoden aikana hyviä tekniikoita saada istumapaikkoja, sillä ne olivat todella kortilla. Lukiolaisen laukku painaa todella paljon  jos on päättänyt säilyttää kaikkia muistiinpanojaan kunnon kansiossa, joten istumapaikka tuli tarpeeseen. Minun on pakko myöntää, että useasti otin paikan joidenkin minua vanhempien ihmisten nenän edestä. Tämä tapa on jumittunut minuun, ja nykyäänkin kun astun bussiin, painatan saman tien hyvälle paikalle.

6. En pidä kauheasti suomalaisesta kirjallisuudesta
Yritän korjata asennettani kokoajan, mutta näin se silti edelleen on. Luin pienempänä paljon nuorille suunnattua suomalaista fantasia- ja historiallista kirjallisuutta, mutta sen jälkeen se on vähän jäänyt. Koen, ettei minun ikäisilleni ole kiinnostavia kirjoja. Suomalaiset kirjat tuntuvat aina sijoittuvan joko toiseen maailmansotaan tai nykyajan huonoihin ja masentaviin oloihin ja ne kertovat ihmisistä joilla on kurjaa ja joiden elämässä on huono kohtalo. Finlandia-palkitut tuntuvat olevan niitä pahimpia. Yritin lukea Nenäpäivää, mutta lopetin alle puolessa välissä, sillä minua ei vain kiinnostanut. Minua ei kiinnosta tämä uusi voittajakirja Jää. Aion lukea Puhdistuksen, mutta pikemminkin sen takia että kaikki puhuvat siitä joten koen jo yleissivistäväksi että se pitäisi olla luettuna. Suomalaisissa kirjoissa tuntuu monesti olevan myös kieltä, josta en pidä. Itse tarina tuntuu jäävän taka-alalle, koska kirja keskittyy vain kieleen. Minä taas luen kirjoja tarinoiden takia. Kielen lisäksi aiheet ovat usein epäkiinnostavia, ehkä siksi että haluan lukemisen avulla päästä erilaisiin maailmoihin ja pidän suomalaista maailmaa liian tuttuna. Suomalaiset harvoin kirjoittavat tarinoita jotka sijoittuvat muihin maihin. Poikkeuksia on, kuten Sinuhe egyptiläinen, ja siitä kirjasta pidinkin.
Hassua tässä ajatusmallissa on se, että haaveenani olisi joskus julkaista kirja, jolloin minusta tulisi osa suomalaista kirjallisuutta. Ehkä minun pitääkin kirjoittaa kirja jonka kohdeyleisönä on parikymppiset jotka eivät tunnu löytävän miellyttävää kotimaista kirjallisuutta.

7. Olen luulosairas
Monet varmasti pohtivat terveydentilaansa paljon, mutta minulla tuntuu joskus kokonaan katoavan realistisuus niissä ajatuksissa. Jos minulla on flunssa, tulkitsen sen vaikka merkitsi syövästä, ja jos minulle tulee epätavallisen paljon finnejä, mietin että mikähän vakava ihosauraus minulla on, ja jos kärsin menkkakivuista, saattaa päähäni pulkahtaa että ehkä umpilisäkkeeni onkin tulehtunut. Koska en viitsi kertoa huoliani muille, ainoaksi keinoksi jää asian järkeily omassa päässä. Tietenkin, jos minulla on joku selkeä oire, kuten korva lukossa flunssan aikana (mahdollisesti korvatulehdus) osaan silloin hakeutua hoitoon, mutta tämän lisäksi mieleeni putkahtelee vähän väliä mitä kummallisempia sairauksia. Entä jos? Tykkäsin katsoa Housea ja Greyn anatomiaa, mutta minun piti lopettaa kun elohiiri sormessa sai minut panikoimaan että entä jos minulla onkin MS-tauti ja lihaskipu miettimään että entä jos kärsin harvinaisesta sairaudesta jossa lihas alkaa muuttua luuksi.

Onneksi maailmanloppu tulee niin ei tarvitse jäädä huolehtimaan asioista.
On ollut ilo blogata kanssanne.

tiistai 18. joulukuuta 2012

Helsingin alla


Yritin olla taiteellinen kuvakulman kanssa, mutta nyt se vain näyttää hassulta. Ehdin jo palautata kirjan kirjastoon, niin en pysty ottamaan uuttakaan kuvaa.
492 sivua, kirjoittanut Maria Turtschaninoff, julkaistu 2013.

Luen nykyään paljon kirjoja tarkkaan suunnitellusti. Minulla on alati kasvava lista kirjoita jotka haluan lukea, joten joudun miettimään tarkkaan, mitä luen missäkin vaiheessa. Siksi joskus on mukava vain lainata joku satunnainen kirja kirjastosta ilman suunnittelua ja lukaista se. Joskus tulee mukavia yllätyksiä vastaan. Joskus taas hieman tylsempiä tapauksia. Helsingin alla on ehkä hieman tylsempi tapaus, mutta en kuitenkaan kadu sen lukemista.

Alunperin lainasin kirjan koska olen tajunnut että luen liian vähän suomalaista kirjallisuutta. Halusin lukea jotain kääntämätöntä tekstiä. Kirjan lainattua kuitenkin huomasin, että vaikka kirjailija on suomalainen, hän on suomenruotsalainen, joten kirjan alkuperäiskieli on ruotsi joka on käännetty suomeksi. Jopas sattui... No, ei kun lukemaan!

Aluksi minulla tuli sellainen olo, että kirja tuntui aivan suomeksi kirjoitetulta. Ehkä kääntäjä oli onnistunut työssään erittäin hyvin. Loppua kohden kuitenkin kielen tasolle tapahtui jotain. Minusta tuntui, kuin olisin lukenut omaa nanowrimoania. Lauseena saattoi olla pelkkiä sivulauseita ja monia lauseita oli pätkitty ärsyttävät, vaikka minun mielestäni kieli olisi ollut sujuvampaa jos ne olisi yhdistänyt pilkulla.

Helsingin alla kertoo Alvasta, joka on adoptoitu helsinkiläiseen perheeseen. En koskaan päässyt selville, oliko perhe suomenruotalainen, sitä ei koskaan mainittu. Nimistä päätellen se kuitenkin oli. Aluksi annetaan ymmärtää, että Alvalla on joku autismin kirjosta, sillä hän ei välitä sosiaalisuudesta ja pyrkii muistamaan aivan kaiken näkemänsä. Tai näin minä ainakin tulkitsin. Kirjan mennessä eteenpäin totesin että Alva on ihan normaali teinityttö. Alva on opetellut tiukkoja muistisääntöjä, sillä hän ei kykene muistamaan mitään ajastaan ennen adoptiota ja hän yrittää tästedes muistaa aivan kaiken.

Alva tapaa mysteerisen Niden (tämä nimi häiritsi minua suunnattomasti, sille nide on myös asiaa tarkoittava sana ja automaattisesti taivuttaisin sen Niteeseen) joka kertoo Alvan olevan oikeasti kotoisin Helsingin alla sijaitsevasta Alistadista, jota on hallinnut varjokuningas. Alva on kuninkaan tytär, kadoksissa oleva Umbra.

Juuri ennen kuin Alva päättää lähteä Niden seurassa Alistadiin, hän lupautuu mennä treffeille koulukaverinsa Joelin kanssa. Joel sattuu näkemään, kun Alva lopulta lähtee Niden mukaan ja lähtee seuraavaan tyttöä ja kummalliselta näyttävää vanhempaa poikaa. Joel joutuu Alistadiin ja päätyy pelastamaan ja auttamaan Alvaa seikkailun lomassa.

Kyseessä on aika puhdas seikkailu, mutta mukaan on ahdettu kolmiodraamaakin. Yleensä vihaan kolmiodraamaa. Se tuntuu aina tappavan juonen. Yleensä en pysty ollenkaan samaistumaan siihen, että kaksi poikaa palvoo yhtä tyttöä ;) Tässä kirjassa kolmiodraama oli kuitenkin toteutettu hauskasti. Alvaa kiinnostaa Nide, Joelia kiinnostaa Alva, Nidestä ei oikein tiedä. He päätyvät seikkailemaan kolmestaan, joten heidän ryhmädynamiikkaansa oli huvittavaa lukea.

Alunperin olisin olettanut, että kirja keskittyisi Alistadiin, maanalaiseen maailmaan jonne kaikki taruolennot ovat asettuneet asumaan modernisoituneen maailman tieltä, mutta loppujen lopuksi alle puolet kirjasta vietetään maan alla. Olisin kuvitellut, että juoni keskittyy pelkästään Alistadin historiaan ja sen epäkohtien korjaamiseen (sillä peikot olivat suorittaneet jonkinlaisen vallankumouksen Alvan ollessa kateissa), mutta lopulta tarina keskittyi suurimmaksi osin eräänlaiseen paholaiseen, joka on vangittu Alistadiin ja jonka Alva ja Joel onnistuvat vahingossa vapauttamaan,

Kaiken kaikkiaan kyseessä on ihan mukava kirja, mutta se on ilmiselvästi suunnattu hieman nuoremmille. Yläasteikäinen voisi tykätä tästä kovastikin.




Joku on ehkä huomannutkin, että olen lisännyt sivupalkkiin uuden jutun. Liityn jonkin aikaa sitten Goodreads-sivustolle, joka on kuin Risingshadow, mutta jossa on mahdollista löytää melkein kaikki maailman kirjat jotka on sivuston tietokantaan vain kirjattu. Vaikka pidänkin Risingshadowsista ja se on vinkannut minulle kiinnostavia kirjoja, minua on häirinnyt sen rajoittuneisuus pelkkään suomennettuun fantasia ja scifi -kirjallisuuteen. Vaikka pidänkin fantasiasta ja scifistä, se ei ole ainoa genre jota luen.

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Hobitti: Odottamaton matka

Ei sisällä spoilereita elokuvan tapahtumista.



Yksi ensimmäisistä asioista mitä sanoin lopputekstien alettua oli: "Vitsit mää rakastan tätä kappaletta!"

Syy miksi en voinut pitkään aikaan sanoa mitään, oli se, että olin niin vaikuttunut elokuvasta, etten pystynyt mitään muuta kuin istumaan hiljaa ja tuijottamaat lopputekstejä.

Olen elänyt henkiksesti Keskimaassa siitä lähtien. Näin kääpiöunia, eikä edes kuuden tunnin joulukorttilajittelu postilla saanut päätäni palaamaan takaisin arkitodellisuuteen. Eli oli aika hyvä elokuva kun sai tämänkin nirson tytön ihan sekaisin. Luvassa ei siis ole minkäänlaista kriittistä analyysiä, pelkkää fanityttöilyä.


Kun eilen sain kirjoitettua edellinen postaukseni, lähdin siitä saman tien Finnkinolle odottamaan elokuvan alkua. En muista, milloin olen viimeksi oikeasti jännittänyt jotain elokuvaa näin paljon. Pottereiden elokuvista en ole koskaan kauheasti pitänyt ja muutenkin lähes kaikki leffat mitä menen katsomaan ovat extempore päätöksiä enkä oikein odota koskaan mitään. Kun kuitenkin pääsin saliin, vuoden kestänyt odotus tuntui purkaantuvan juuri sillä hetkellä.

Elokuvayleisö oli muuten erilaista kuin mihin olen tottunut. En ole varmaan koskaan ennen ollut teatterin suurimassa salissa jossa on niin paljon parikymppisiä poikia. Mistä he oikein tupsahtivat paikan päälle? Ehkä he viettävät vapaa-aikansa pelaten videopelejä ja lukien korkeafantasiaa ja purkautuivat koloistaan ihmisten ilmoille ihan vain Hobittia varten ;)

Paikalla oli myös teemapukeutuneita. Suosikkini oli kyllä Gandalf joka oli todella panostanut asuunsa. Paikalla oli myös useita hobitteja ja muutama kääpiö, ainakin kirveistä päätellen. Hobittia näytettiin useissa saleissa, minkä vuoksi Finnkino oli jopa täydempi kuin päiväsaikaan.

Siellä se Gandalf menee.

(Lasketaanko elokuvateatterin sali julkiseksi tilaksi? 
Julkisesta tilasta otettuja kuviahan saa julkaista ilman että kysyy siinä esiintyviltä ihmisiltä luvan.)


Itse menin katsomaan 3D HFR -näytöksen, koska se oli isoimmassa salissa ja halusin nähdä elokuvan isoimmalta valkokankaalta, eikä HFR-tekniikka tuonut lisäeuroja hintaan. En oikeastaan odottanut tältä 48-kuvaa-sekunnissa-entisen-24:n-kuvan-sijasta tekniikalta mitään mullistavaa, mutta pakko myöntää, ettei 3D-elokuva ole koskaan ennen näyttänyt yhtä hyvältä. Vihdoin 3D alkaa näyttää siltä, miltä olisin kuvitellut sen näyttävän silloin kun se alkoi yleistyä. Nyt kun Finnkino vielä vaihtaisi epämukavat lasit sellaiseen malliin joka ei valu koko ajan nenänvartta pitkin...

Mainitsin jo eilisessä tekstissäni, että trilogia hieman epäilyttää minua. Nyt olen kuitenkin sitä mieltä, että eiköhän se trilogia onnistu. Hobitti alkoi todella rauhallisesti ja siinä oli yllättävän pitkä prologi, mutta pidin siitä. Se loi kunnon motiivit kääpiöille, sillä itse kirjassa he käytännössä vain kiskovat Bilbon mukaansa sen enempää selittelemättä. Hobitin kaikki kohtaukset olivat todella pitkiä, mutta se oli pikemminkin positiivista, sillä minua ärsyttää nykyajan elokuvien aivan liian nopea tempo. Lähes kolmetuntisessa elokuvssa en ehtinyt pitkästyä, sillä pitkät kohtaukset oli onnistuttu pitämään mielenkiintoisina.



Elokuva näytti todella upealta. Uusi teknologia teki oikeutta hienoille maisemille ja elokuvaan oli sisällytetty jo TSH-trilogiasta tuttuja kohtauksia joissa juoksennellaan pitkin Keskimaata (Uutta-Seelantia) mahtipontisten musiikkien tahtiin. Musiikkikin kuulosti hyvältä, vaikka tällä hetkelle en pysty palauttamaan mieleeni mitään muuta kuin teemakappaleen.

Näyttely oli myös mainiota. Eniten pystyn kyllä sanomaan Martin Freemanista, sillä häntä olen nähnyt muissakin filmeissä. Bilbossa ei ollut mitään muuta John Watsonmaista kuin rykäykset, mutta sitä Bilbo harrasti paljon vähemmän kun John Watson. Aluksi kiinnitin hieman huomiota Freemanin tyyliin näytellä Bilboa melko teatraalisesti; Bilbon eleet olivat ehkä hitusen liioiteltuja. Siihen kuitenkin tottui hyvin nopeasti ja loppujen lopuksi olen sitä mieltä että se sopi hahmolle oikein hyvin.

Luin juuri, että Peter Jacksonin mielestä Martin Freeman oli ainoa oikea vaihtoehto Bilbon rooliin, eikä Freemania meinattu saada rooliin, sillä hän oli jo lupautunut Sherlockiin mukaan. Jotta Freeman saatiin näyttelemään Bilboa, piti Hobitin kuvaukset keskeyttää hetkeksi siksi aikaa kun Freeman kävi kuvaamassa Sherlockin toisen kauden. Olen kyllä samaa mieltä Jacksonin kanssa, Freeman sopi rooliin täydellisesti.

Ja sitten ne kääpiöt. En ole koskaan ollut suuri kääpiöiden ystävä (mitä nyt meinasin ostaa jonkun kääpiötrilogian Tukholman Sciense Fiction Bokhandelnista, mutta jätin sen sitten hyllyyn), mutta Hobitti onnistui vähän kirkastamaan niiden asemaa minun pääkoppani sisällä. Yleensä elokuvissa nähdään vain yksittäisiä kääpiötä tai he esiintyvät yksilöttömänä massana. Hobitissa oli kuitenkin kolmetoista yksilöityä persoonallista hahmoa, joiden nimet minun kyllä pitää opetella ennen seuraavan osan ilmestymistä. Olen myös edelleen hieman hämmentynyt, sillä osa näistä kääpiöistä oli stailattu erittäin hyvännäköisiksi... Enpäs ole ennen ajatellut että kääpiö voisi olla komea.

Elokuva päättyi mielestäni ihan sopivaan kohtaan. Ensimmäinen osan teemana tuntui olevan Bilbon sopeutuminen kääpiöiden seuraan, mihin saatiin lopussa vastaus kaiken sen eeppisyyden jälkeen. Vielä olisi kaksi elokuvaa edessä. Aloin muistella, että mitä kaikkea kirjassa vielä tapahtuikaan. Olen unohtanut aika paljon. En tiedä, haluanko lukea kirjaa uudestaan ennen seuraavan osan ilmestymistä vai annanko mennä vanhalla muistilla. Kirjoihin perustuvia elokuvia on rentoa katsoa silloin kun ei enää muista jokaikistä yksityiskohtaa.

Minua aina harmittaa kun me suomalaiset olemme niin ujoa kansaa, ettei elokuvateatterissakaan uskalleta reagoida. Onneksi yönäytöksiin yleensä tulee kovimmat fanit, jolloin reagointi on parempaa. Kun lopputekstit lähtivät pyörimään, salissa annettiin aplodit. :)

Joko mennään katsomaan se uudestaan?

tiistai 11. joulukuuta 2012

Tänä yönä: Hobitti

Nyt alkaa jo jännittää! Hieman yli tunti Hobitin yönäytökseen! Tuntuu, kuin ihan vasta olisin ollut ostamassa lippuja. Ihan kuin eilen olisin nähnyt ensimmäisen trailerin. Onpas mennyt nopeasti vuosi, vaikka silti tuntuu että olen odottanut ikuisuuden.

Alunperin ideana oli teemapukeutua, mutta laiskuuden vuoksi taidan tyytyä vain suihkunraikkauteen ja vaatteisiin joilla on mukava istua salissa. Tämä on ensimmäinen yönäytökseni, sillä viimeisimmät Potteritkin katselin vuotiksen faninäytöksissä jotka olivat päivällä ja TSH-leffojen aikana olin liian nuori.

Olin yläasteella todella kova Taru sormusten herrasta -fani. Olen tietenkin edelleen, mutta nykyään pidän niin monesta asiasta, etten enää omista kaikkea fanitustani vain yhdelle aiheelle. TSH-fanius aina putkahtelee aika-ajoin pintaan, kuten esim tänä iltana Hobitin muodossa.

Luin Hobitin oikeastaan aika myöhään, vasta viime vuonna. Muistan kuitenkin pitäneeni siitä ja innostuneeni toden teolla trailerista. Olin Rukalla sen ilmestymisen aikaan ja seurasin twitteristä ihmisten reaktiota siihen harmitellen, etten itse vielä pääse näkemään sitä. Olen sen jälkeen seurannut tarkkaan Peter Jacksonin Youtubeen lataamisia Production videopäiväkirjoja, jotka ovat olleet todella kiintoisia, sillä minua aina kiinnostaa tietää mitä kulissien takana tapahtuu. Olin myös tyytyväinen siitä, ettei Production-videoissa kauheasti haastateltu päänäyttelijöitä, sillä he saavat kyllä haastatteluaikaa nyt kun elokuva pyörii teattereissa.

Ei sillä, etten päänäyttelijöistä pitäisi. Martin Freeman on oikein mainio tapaus. Tutustuin häneen (näyttelijänä) vasta Hobitin trailerin nähtyäni kun aloin katsomaan BBC:n Sherlockia, jossa hän näyttelee John Watsonia. Odotan innolla näkeväni miten hän vetää Bilbon roolin. Hobitti kirjana pelasti Bilbon hahmon minun kohdallani, sillä TSH:ssa olin aina pitänyt häntä epämiellyttävänä hobittina, mutta Hobitti sai minut tajuamaan että hän on oikeastaan ihan mukava heppu josta tulee myöhemmin vanha ja kärttyinen sormuksen omistaja.

Pitemmittä puheitta... Toivon, että elokuva oikeasti on hyvä. Olen odottanut sitä kauan. Pakko myöntää, että uutiset elokuvan venyttämisestä trilogiaksi nostivat hieman epäilykset pintaan, mutta jos Peter Jacksonia on uskominen, kaikki lisäkohtaukset ovat suoraan Tolkienin muistiinpanoista ja liitteistä. Olen yrittänyt olla muodostamatta liian suuria ennakko-odotuksia. Aina jos odotan liikaa, se onkin liian vähän. Avoimin mielin kohti teatteria siis!

En muista, olenko näyttänyt jo tämän piiristuksen täällä. No, ainakin uusille lukijoille tämä voi olla uusi.
Viime keväänä piirretty. Olin silloin tähän erittäin tyytyväinen. Nyt... no, onhan se edelleenkin ihan ok. :)

lauantai 8. joulukuuta 2012

The Fault In Our Stars

Kirjoittanut: John Green, 313 sivua, kieli: englanti

Olin kuullut tästä kirjasta todella paljon. Seuraan myös kirjailijan John Greenin youtube-kanavaa. Kun yhtenä tylsänä iltana tein hakuja kirjaston sivulla, huomasin että lähiseudun kirjastoissa on yksi kappale tätä kirjaa, laitoin sen samalla jonotukseen. Kiitoksia lähikuntien kirjastojen yhdistymiselle! Se on laajentanut valikoimaa huimasti. On melkein ihme, että sain kirjan käsiini näinkin nopeasti, sillä jonossa oli useita ihmisiä ja varauduin noin puolen vuoden jonotukseen.

Kirja kertoo 16-vuotiaasta Hazelista, jolla on kilpirauhassyöpä joka on levinnyt keuhkoihin, mutta joka on uuden ihmeellisen lääkityksen avulla saanut itselleen määrittelemättömän jakson lisäaikaa. Hazel ei kuitenkaan elä hänen vanhempiensa mielestä täysillä. Hän viettää liikaa aikaa kotona maratoonaten TV-sarjoja ja lukien lempikirjaansa uudelleen ja uudelleen läpi. Hazelin äiti keksii, että Hazel on masentunut, joten hän passittaa tytön syöpää sairastavien lasten tukiryhmään. Tukiryhmässä on ikävää ja ainoa ilo tuntuu olevan silmäsyöpää sairastava Isaac, jonka kanssa he jakavat inhon ryhmää kohtaan. Eräänä päivänä Isaac ottaa mukaansa luusyövästä parantuneen kaverinsa Augustuksen, joka iskee silmänsä saman tien Hazeliin.

Minusta oli kyllä kiinnostavaa lukea vihdoin kirja, josta olen kuullut niin paljon puhetta. Koin jatkuvasti ahaa-elämyksiä. "Ai tätä tämä juttu tarkoittaa!" tai "Oho, tämä lainaus onkin tästä kirjasta." Aina kun lukee jotain, josta on kuullut paljon juttua, muodostaa omia headcanoneita. Siksi minusta oli kiinnostaa huomata, mitsä koko kirjassa on oikein kyse. Hazel nimittäin esittelee Augustukselle lempikirjansa, joka päättyy heidän mielestään kesken. Kirjailijaa on vaikeaa tavoittaa, mutta lopulta Augustus onnistuu ottamaan yhteyttä kirjailijan assistenttiin. Paljastuu, että kirjailija asuu nykyään Amsterdamissa ja haluaa kutsua Hazelin ja Augustuksen luokseen kylään keskustelemaan kirjasta. Augustus käyttää Toiveensa matkaan Amsterdamiin, jossa he toivovat saavansa vastauksen kirjan kysymyksiin.

The Fault in Our Stars ei ole mielestäni syöpäkertomus. Se on kertomus rakkaudesta kahden ihmisen välistä joilla molemmilla sattuu olevan syöpä. Siihen aina välillä viitataan, mutta se ei ole pääidea. Päähenkilön Hazelin mielestäkin syöpäkirjat ovat tyhmiä, sillä niissä päähenkilöt esitetään aina marttyyrimaisina pyhimyksinä. Hazel ei ole mikään marttyyri, mutta ei hän mikän pahuuden ruumiillistumakaan ole. Hän on ihan tavallinen teinityttö, jota ärsyttää että hänellä sattuu olemaan kasvain keuhkoissa ja sen takia hän ei pysty hengittämään kuin normaali ihminen. Oikeastaan, olen todella positiivisesti yllättynyt kuinka uskottavan teinitytön John Green on onnistunut luomaan. Monet naiskirjailijat jotka itsekin ovat olleet joskus teinityttöjä eivät ole onnistuneet yhtä hyvin.

Tai sitten se vain johtuu siitä, minkälaiset kriteerit minä itse annan uskottavalle teinityttöhahmolle ja John Green vain osuu lähemmäs kriteerejäni.

Kyseessähän on siis bestselling nuortenkirja, ja sen kyllä näki kirjasta. Bestsellerit tuntuvat melkein aina olevan melko samanlaisia. Ne ovat yleensä melko helppolukuisia. On olemassa hyviä ja huonoja bestsellereitä. Tämä oli hyvä sellainen. Tämä on esimerkki hyvästä nuortenkirjasta, sellaisesta joita nuorille pitäisi kirjoittaa enemmän. Hazelin ja Augustuksen suhde on suloinen. Minusta kuitenkin tuntui, että vaikka kirja ei aliarvioinut lukijaa, koin itseni hieman liian vanhaksi kunnolla samaistumaan päähenkilöön. Ehkä tämä on sitä paljonpuhuttua aikuisuutta. Minua myös hieman kyllästytti kirjassa olevat jatkuvat runolainaukset, sillä minua itseäni ei runous kiinnosta ei sitten yhtään, vaikka stereotyyppisesti jokainen kirjoja rakastava tyttö haluaisikin itselleen pojan joka lukee hänelle ääneen runoja.

Kirjan on tarkoitus olla todella surullinen. Olin kuullut, kuinka lähes kaikki ovat itkeneet sitä lukiessa. Olin kasannut siis todella suuret odotukset kirjaa kohtaan. Odotin jotain aivan kamalan murskaavaa, mutta valitettavasti olin spoilaantunut lopusta, joten suuri juonnenkäänne ei tullut minulle niin shokkina kuin ehkä joillekin muille lukijoille on tullut. Ehkä yksi syy myös miksi en ollut kauhean tunteellinen lopussa johtui siitä, etten kokenut Hazelin ja Augustuksen suhdetta kovin vahvasti. Kuten sanoin jo, he olivat söpöjä, mutta siitä puuttui se jokin, joka olisi saanut minut murheen murtamaksi.

Kun sain luettua kirjan loppuun, myönnän, olin surullinen. Mutta en kokenut sitä hyvänä suruna. Yleensä jos joku asia onnistuu nostamaan tunteita pintaan, olen iloinen siitä. Nostan hattua kirjailijalle/käsikirjoittajille/näyttelijöille ja jatkan melko pian elämääni. Tämä kirja taas... en halua nostaa hattua John Greenille. En itkenyt, mutta en kyllä nukkunutkaan viime yönä tämän kirjan takia. Tämä kirja ei onnistunut nostamaan tunteita pintaan. Sen sijaan se tuntui jättävän jälkeensä tosi tyhjän tunteen.

En tiedä... Tavallaan ymmärrän, miksi niin monet rakastavat tätä kirjaa, mutta olen lukenut parempiakin rakkaustarinoita. Oli tämä kuitenkin huimasti parempi kuin Twilight ;)

Olen nyt lukenut kaksi John Greenin kirjaa, tämän ja Looking for Alaskan. Molemmat keskittyvät kuolevien teinien ympärille ja ovat jokseenkin masentavia, vaikka sisältävätkin rutkasti inspiroivia lauseita ja elämänohjeita. Pitäisikö lukea lisää Greeniä, että tulisi varmuus kirjoittaako hän vain onnettomia loppuja. Kolmas kertahan se toden sanoo.

Alla muutama spoilerilause valkoisella fontilla.
Jos Augustus olisi kuollut paljon nopeammin, minusta kirja olisi ollut paljon surullisempi. Ymmärrän kyllä miksi loppu oli tehny niin, mutta se ei tehnyt minuun niin suurta vaikutusta. Peter Van Houtenin syöpään kuollut lapsi oli todella ilmiselvä loppuratkaisu jonka arvasin jo aika alussa. Minusta oli hieman epärealistista, että Augustus viimeisinä elinpäivinään kirjoitti kirjeitä Hazelista ja lähetti ne Peter Van Houtenille, vaikka hän oli todennut Van Houtenin olevan kusipää. Ja minusta Kaitlynin hahmo oli täysin turha. En edes muistanut hänen olemassaoloaan lopussa, ennen kuin hänet uudestaan mainittiin.

DeviantArtissa on kivaa fan artia. TÄSSÄ ja TÄSSÄ.

torstai 6. joulukuuta 2012

Turku 30.11.-2.12.



Kuten jo aiemmassa blogimerkinnässä mainitsinkin, kävin Turussa viime viikonloppuna. Minulla on ollut koko syksyn ajatuksena käydä siellä, sillä yhtäkkiä kolme kaveriani asuivat siellä. Koko syksyn ajan viivyttelin, aina tuli jotain muuta menoa tai Turun päässä ei ollut aikaa sinä viikonloppuna nähdä, mutta lopulta, hieman yhden kaverin painostamana, päätin tehdä pienen tuuletusreissun etelän kylmiin lumimaisemiin stressaavan tentin ja nanowrimon oltua ohi.

Täytyy heti sanoa, että olen huono turistikuvaaja, sillä yleensä keskityn enemmän asioiden näkemiseen ja kokemiseen kuin kameran kanssa heilumiseen. Minulla on siis erittäin heikosti kuvia, mutta kyllä tässä nyt jotain voi näyttää.


Matka alkoi kenkien ihailulla. Unohdan aina, että omistan nämä kengät, joten ne tuntuvat uusilta joka kerta kun muistan niiden olemassaolon. Edessä on kuuden tunnin junamatka.


Junamatkalla tapoin aikaa muun muassa piirtämällä tämän piirustuksen jossa Downton Abbeyn Thomas Barrowilla nähdään harvinasen iloinen ilme. Kuva on puheliman taustakuvanani. (Ei siis piirustukseni, en ole vielä niin ylpeä piirustuksistani että pitäisin niitä taustakuvina, vaan se alkoperäinen josta katsoin mallia.)

Perillä olin vasta myöhään illalla, joten perjantaina en käyttänyt aikaani mihinkään muuhun kuin kaverin kämpälle pääsemiseen ja siellä iltahengailuun. Olin aika väsynyt päästyäni kämpille, sillä olin saanut perinteisen joulukuun alun flunssan ja unohtanut eväät kotiin ja olin ollut liian pihi ostaakseni ylihinnoiteltuja leipiä junan ravintolavaunusta. Ehdin kuitenkin ihmetellä Turussa olevaa mystistä valkoista ainetta ja sitä tunnetta että siellä etelässä oli lämpötila nollan alapuolella. Harvinaisia sääilmiöitä pohjolassa.

Lauantaina leikin kaverini kissan kanssa jota kutsuin vuorotellen kummitätitin kissan mukaan Maijaksi ja nanowrimoni kissan mukaan Friaksi, vaikka kyseessä olikin poikakaissa nimeltään Ruuti. Mutta hieno herra oli niin samannäköinen kuin Maija ja Fria, joten virheitä sattuu.





Säilyin onneksi hengissä kissan hyökkäykseltä.

Lauantaipäivä kului kaupungilla pyöriessä, tosin en ostanut muuta kuin kaksi vuoden 2013 kalenteria. Miksi kaksi? Toisen laitan oikeasti seinälle, ja toisen ostin koska pidin sen kuvista niin paljon, että aion leikellä kalenterin ja laittaa kuvat seinille esille, kunhan vain keksin minne huoneeseeni enää mahtuu uusia leikekuvia.

Iltapäivällä joimme glögiviiniä ja katsoimme John Barrowmanin live-DVD:tä.


Jos kuka tahansa muu kuin John Barrowman vetäisi konsertin jossa hän laulaa imeliä balladeja koirilleen,  romanttisia duettoja jonkun toisen miehen kanssa ja medleyn 80-luvun discolauluista, pitäisi esitystä todella kornina, mutta John Barrowman jotenkin vain onnistuu tekemään siitä loistavan.


Kaverini kirjahyllystä löytyi myös tämä kirja. Olisi tehnyt mieli lainata se, mutta koska en tiedä milloin näemme seuraavan kerran, en sitten viitsinyt. Ehkä joku päivä ostan sen itselleni. Nyt veronpalautusten jälkeen on yllättävän varakas olo... Hmm.

Valitettavasti en ehtinyt katsoa koko DVD:tä, sillä minun piti rientää tapaamaan toista kaveriani. Osallistuin hänen sivuaineensa, museologian, pikkujouluihin. Aluksi minulla oli todella ulkopuolinen olo sillä en ole edes yliopistolainen (vielä) mutta illan mittaan meno parantui. Osallistiun myös pikkujoulujen tietokisaan, vaikka en museologiasta juuri mitään tiedäkään.


Valaistus on karmaiseva, mutta tässä kuitenkin todiste siitä, että jaksoin jotenkin laittautua pikkujouluihin. En ole suurin joulun ystävä, mutta kyllä minulta yksi jouluiseksi laskettava mekko löytyy kaapista.


Sunnuntaina suuntasin Turun linnaan, mikä oli museologian pikkujoulujen jälkeen hauska yhteensattuma, sillä tapasin pikkjouluissa ihmisiä jotka ovat töissä Turun linnassa. Tapasin linnassa Siirin, jonka kanssa meillä on ollut mutual followship ikuisuuden varmaan jokaisessa sosiaalisessa mediassa joissa molemmat olemme osallisina (ensiksi vuodatus, nyt blogger, tumblr ja deviantart). 

Kengät Turun linnassa.

Osallistuimme joulupöytänäyttelyyn jossa opas esitteli meille erilaisia suomalaisia jouluperinteitä vuosisatojen varrelta. Opaskierros oli erittäin mielenkiintoinen. Siihen osallistui minun ja Siirin lisäksi vain kaksi muuta naista, joista toinen oli muistaakseni joku suomen kulttuurihistorian asiantuntija sillä hän kertoi välillä oppaan kanssa kilpaa asioita. Minäkin olen sattunut opiskelemaan lukiossa kaikki historiankurssit hyvällä menestyksellä, joten minulla on ihan hyvät pohjatiedot, vaikka tuntuukin että olen unohtanut paljon, joten mitä pidemmälle kierros eteni, sitä rohkeammin minä uskalsin kysyä tarkentavia kysymyksiä. Opas mainitsi kierroksen lopussa että meidän historiantietämyksemme yllätti hänet. Ehkä he ovat tottuneet opastamaan ihmisiä jotka eivät muista enää yhtään mitään koulun historiasta.

(Kun kuuntelin oppaan kertovan, että keitetyt kuorimattomat kananmunat olivat suosittuja koska niitä oli vaikea myrkyttää, ja kun kerrottiin kuinka anoppeja tapettiin entisaikaan, minulla tuli sellainen olo että tämähän on ihan kuin Game of Thronesista. George R. R. Martin on ilmiselvästi vähän tutkinut kuninkaallista menoa ennen kun on alottanut kirjoittamisen.)

Kierroksen jälkeen seikkailimme linnan muissa osissa. Tykkäsin erittäin paljon pienistä mutkikkaista käytävistä ja portaista, jotka todella saivat mielikuvituksen liikkeelle.





Ainoa turistikuva jonka otin linnassa. Vankityrmistä.

Turun linnan jälkeen oli lounaan aika jolloin valitimme yhdessä sitä kuinka Les Miserables tulee Suomen teattereihin vasta ensi vuoden puolella. Kuinka surullista! Ja olen odottanut sitä elokuvaa niin kauan. Vasta jälkeenpäin tajusin, että olisin voinut käydä katsomassa Åbo Svenska Teaterissa Les Misin kun kerta Turussa olin, mutta en olisi oikeastaan ehtinyt.

Paluumatkalla takanani istui sama mies joka oli istunut menomatkalla vieressäni. Olin ihan tyytyväinen, ettei hän tällä kertaa istunut vieressäni, sillä vaikka hyvännäköinen olikin, en pitänyt siitä kuinka hän ramppasi kokoajan tupakalla, joi olutta ja katsoi läppäriltään huonolta vaikuttavia toimintaelokuvia huonoilla kuulokkeilla joista kuului selvästi läpi.

Ruutin/Maijan/Frian innoittamana piirsin tämän kuvan, tosin hänen kaulassaan on anatomisia ongelmia, ja luin suomalaista fantasiakirjaa ja suunnittelin nanoa eteenpäin.


Nyt pitää jatkaa joulukorttitehtailua. Olen ihan innossani siitä, mitä olen tälle vuodelle keksinyt, mutta en aio julkaista kuvia ennen kuin korttien omistajat ovat vastaanottaneet omansa.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Sunshine Award

Sain Jaanalta tämän haasteen, kiitoksia!



1) Mistä unelmoit?
Yliopistoelämästä, sillä en ole siihen vielä päässyt osalliseksi.

 2) Kolme tärkeintä asiaa arjessasi?
Sosiaaliset suhteet (ystävät), sillä lukion jälkeen kavereiden näkeminen on harventunut, joten jokainen kerta kun heitä näkee on paljon arvokkaampi. Hyvät tarinat, sillä perusarki on monesti tylsää, joten haluan piristää elämääni jännittävillä kertomuksilla, tulevat ne sitten kirjan, elokuvan, TV-sarjan tai minkä tahansa muun formaatin muodossa. Hyödyllisten asioiden tekeminen, sillä jos en saa päivässä tehtyä edes jotain minkä katson hyödylliseksi (siivoaminen, opiskelu yms), minulla meinaa pää hajota.

3) Jos ryhtyisit kaksoiskansalaiseksi, mikä olisi toinen kotimaasi?
Britiksi. Juttelin asiasta oikeastaan viime viikonloppuna kaverini kanssa ja totesimme, että minä taidan olla "kansalaisuustransukupuolinen". Tuntuu kuin olisin syntynyt väärään maahan. Kaikki brittein saarilta tuleva aiheuttaa minussa kauhean koti-ikävän, kun taas moni suomalainen juttu ei tunnu omalta ollenkaan. Melkein kaikki josta pidän, on brittiläistä. En tee sitä mitenkään tietoisesti. Saatan löytää uuden lempibändin jota kuuntelen pitkään ennen kuin saan selville että oho, taas uusi lisäys brittiläiseen pitkään lempimusiikkilistaan. 

4) Elämäsi paras saavutus?
Ylioppilaaksi valmistuminen? En tiedä. Se ei koskaan ollut kovan työn alla, se vain tapahtui. Lasketaanko saavutuksiksi vain ne asiat, joiden parissa on kamppaillut pitkään? Sitten se on ajotaito, sillä minulla oli kauheita ongelmia ajokortin saamisessa, mutta nyt ajaminen kuitenkin sujuu todella hyvin.

 5) Suosikkiharrastuksesi?
Maalaaminen? Se on tavallaan ainoa ohjattu harrastus jossa käyn parhaillaan. Jostain syystä lasken harrastuksiksi vain ne, jotka ovat viikottaisia jonkun järjestön järjestämiä iltamenoja, kun taas kotona tehtävät asiat, kuten lukeminen, kirjoittaminen, piirtäminen, bloggaaminen yms ovat pikemminkin elämäntapoja.

6) Suosikkimusiikkisi?
Hiptermusiikki. Toisin sanoen, kaikki mitä ei ikinä soiteta radiossa ja joka kuulostaa mahdollisimman uniselta ja mystiseltä ja jossa on paljon kummallisia rytmejä. Lisäksi soundtrackit.

 

Okei, ehkei musiikkimakuni ole kuitenkaan niin yksiselkoista. Tykkään todella monenlaisesta musiikista, mutta enimmäkseen kuuntelen sellaista, joka auttaa minua ajattelemaan ja joka helpoittaa ajattelemista, joka inspiroi ja jonka sanat pystyn sijoittamaan johonkin elämäntilanteeseen. Minulle musiikki ei ole pelkkää taustahälyä. Minun pitää aina kuunnella sitä tarkkaan. Siksi saattaa mennä päiviä jolloin en kuuntele musiikkia ollenkaan, sillä tarkka kuuntelu on joskus henkisesti todella raskasta.

Apua, tagasin ihan vasta ne jotka uskallan tagata, joten minulla ei ole enää tagattavia jäljellä. :(

Ps. Unohdin mainita, että Nanowrimo on ohi! Voitin sen, päivän etuajassa! Tarina on kuitenkin vielä kesken. Pitää jatkaa kirjoittamista. Siksi laitoinkin sivuun uuden oman tavoitteeni. Laskeskelin, että jos saan 75 000 sanaa kasaan, tarina pitäisi olla aika lailla valmis. Uusi tavoite: Ennen jouluaattoa tämä 75 tonnia on kasassa.

maanantai 3. joulukuuta 2012

Struck By Lightning - The Carson Phillips Journal

Kirjoittanut: Chris Colfer, 258 sivua

Kuten olen jo sanonut aiemmin, Gleestä Kurt Hummelina tunnettua Chris Colferia on helppoa fanittaa. Kesällä hän julkaisi kirjan The Land of Stories: The Wishing Spell, jonka luin ja josta pidin. Hän on myös käsikirjoittanut ja näytellyt pääroolia elokuvassa Struck By Lightning joka tulee piakoin rapakon taakse teattereihin.

Nyt hän päätti julkaista elokuvastaan myös kirjaversion. Tämä kirja sopi minulle vallan mainiosti, sillä epäilen suuresti että elokuva koskaan päätyy suomalaisiin teattereihin, joten minun pitäisi odottaa ikuisuus jotta pääsisin katsomaan sen. Siispä ostin kirjan ja luin sen junamatkalla Turkuun.

Struck By Lightning kertoo high schoolin seniorista Carson Phillipsista, joka asuu mitättömässä pikkukaupungissa. Hän kokee, ettei kaupungilla ole hänelle mitään annettavaa, joten hänen on päästävä hyvään jatkokoulutukseen, ettei hän jumittuisi vihaamaansa kaupunkiin vihaamiensa ihmisten keskelle. Jotta hän pääsisi unelmiensa yliopistoon opiskelemaan journalistiksi, hänen on perustettava kouluun literary magazine osoittaakseen, että pystyy inspiroimaan myös koulutovereitaan kirjoittamaan. Ongelmana vain on se, ettei kukaan muu kuin Carson tunnu olevan kiinnostunut kirjoittamisesta. Yllättävä WC-reissu tarjoaa Carsonille kuitenkin ratkaisun: kiristämisen.

Mielestäni kirja oli loistava. Enkä sano tätä vain kirjailijan takia. Edellinen kirja jonka postista saapumista odotin näin kovasti oli The Casual Vacancy (Paikka vapaana, nyt myös suomennettu), ja edellinen kirja jonka lukemisesta nautin 100% ajasta näin kovasti oli ehkä Miekkamyrsky 2. Suurin osa kirjoista, vaikka hyviä ovatkin, sisältävät joitain laahaavia kohtia jotka eivät jaksa kiinnostaa. Struck By Lighting ei ollut yksi niistä kirjoista.

Kirja on hyvin ajankohtainen, sillä se sisältää paljon viittauksia tämän hetken ilmiöihin (One Direction, Justin Bieber, Glee, Fifty Shades of Grey), mikä saattaa kuitenkin pitkällä tähtäimellä olla sen yksi heikkous. Jos joku lukee kirjan kymmenen vuoden kuluttua, varsinkin jos ei ole amerikkalainen, hän ei välttämättä ymmärrä kaikkia viittauksia. Minäkään en ymmärtänyt ihan jokaista juttua. Kirjan kaksi muuta heikkoutta ovat toistaminen ja elokuvamaisuus. Joihinkin alkupään vuorosanoihin palataan lopussa liian sanatarkasti, mikä ei ehkä olisi alle 300-sivuisessa kirjassa tarpeellista. Kirjasta myös näki, että se on alunperin käsikirjoitettu elokuvaksi, sillä siinä oli hyvin vähän kuvailua. Toisaalta, high school maailmaan sijoittuva tarina ei vaadi yhtä paljon maisemakuvauksia kuin fantasiakirja.

Koska elokuvaa en ole nähnyt, en pysty sanomaan kuinka paljon kirja poikkeaa siitä, mutta uskoisin, että osa Carsonin ajatuksista ovat sellaisia joita ei ole saatu elokuvaan mukaan. Osan vuorosanoista tunnistin kuitenkin suoraan trailerista. Kirja on päiväkirjamuotoinen, joten se sisältää paljon sarkastisia huomiota, jotka naurattivat varsinkin tällaista mustan huumorin rakastajaa.

En kadu, että ostin kirjan. Vaikka tiedänkin nyt loppuratkaisun, kirjaan on mahdollista aina palata lukemaan vaikka vain yhden luvun, sillä ne sisältävät hauskoja ajatuksia.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...