tiistai 31. joulukuuta 2013

Vuosi 2013

Vuosi 2013. Kun vuosi viime vuonna vaihtui, olin sitä mieltä, että tämä vuosi kuulostaa scifimmältä kuin koskaan. Miten olenkaan elossa vuonna 2013? Eikös vaikka Keskimaan vuosi 2940 kuulostaisi paljon mukavammalta? Toisaalta olen hyvin iloinen, että olen elossa juuri tähän aikaan, sillä tänä vuonna tulin lukeneeksi useita hyviä kirjoja.

Tänä vuonna pääsin kunnolla kirjabloggaukseen sisälle. Vaikka blogini on jo useita vuosia vanha, vasta noin vuosi sitten aloin kunnolla tajuta, minkälainen kirjabloggaajien yhteisö Suomessa on. Muut kirjabloggaajat ovat kannustaneet minua olemaan parempi ja myös lukemaan kirjoja, joihin en ehkä muuten olisi tarttunut. Olen useasti astunut mukavuusalueeni ulkopuolelle, enkä ole katunut sitä.

Blogini listauksen mukaan olen lukenut 69 kirjaa, mutta Goodreadsin mukaan 71. Tämä johtuu siitä, että Goodreadissa olen pitänyt kirjaa myös joistain oppikirjoista, joita en ole "viralliseen" otteeseen merkinnyt. Minulla on kolme tapaa pitää kirjaa. Blogiini tulee lähinnä kaunokirjalliset teokset, tosin muutama tietokirja on päätynyt mukaan, jos olen niistä blogannut. Paperiseen vihkoon taas merkitsen vielä kaiken muun, kuten esim. kaverini romaanikäsikirjoituksen, jonka luin vuoden aikana.

Vuoden saldo

  • 69 kirjaa, eli 5,75 kirjaa kuukaudessa.
  • Aktiivisin kuukausi maaliskuu (9 kirjaa), mutta siihen sisältyy kaksi hyvin lyhyttä kirjaa
  • 18 kirjaa, jotka aloittavat kirjasarjan tai ovat kaksiosaisen teoksen ensimmäinen osa.
  • 7 sarjaa, joiden lukemista aion jatkaa / olen jo jatkanut kuluneen vuoden aikana
  • 3 uudelleenlukua
  • 8 englanninkielistä kirjaa, muut suomeksi
  • 1 lukuhaaste
  • 1 muu haaste (30 päivän kirjahaaste), jota en kyllä saanut vuonna 2013 loppuun saakka, koska aina välillä unohdan haasteen olemassaolon. Aion jatkaa haasteen vuoden 2014 alussa loppuun.
  • 4 lukumaratonia (sivujen keskiarvo 451,25 sivua / maraton)
  • 8 kirjaa, joista en blogannut (yhdestä tulen tosin vielä bloggaamaan)
  • 20 suomalaista kirjaa


Tammikuu

1. Cornelia Funke: Mustesydän
2. J.R.R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
3. Taivas mikä työpaikka
4. Agatha Christie: They Do It With Mirrors
5. George R.R. Martin: Tulen ja jään laulu - Korppien kestit
6. Cornelia Funke: Musteloitsu

Helmikuu

1. Antoine De Saint-Exupéy: Pikku Prinssi
2. Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa
3. osh Sundquist: Just Don't Fall
4. Markku Turunen: Vaeltaja
5. Sabine Kuegler: Elämän viidakossa
6. Random Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille
7. Mirja Tervo: Huimaavat korot. luksuskenkien vaarallinen viehätys

Maaliskuu
  1. Beth Revis: Across The Universe - Matka alkaa
  2. Antologia: Steampunk! Koneita ja korsetteja
  3. J.R.R. Tolkien: Tom Bombadilin seikkailut
  4. Kami Garcia & Margaret Stohl: Lumoava kirous
  5. Kazuo Ishiguro: Perheillallinen (novelli)
  6. Markus Zusak: Kirjavaras
  7. Kuka Harry Potter? Avain fantasian maailmaan
  8. Philip Pullman: Lyran Oxford
  9. Ian McEwan: Lauantai
Huhtikuu
  1. Diane Gaston: Skandaalilehdistön hampaissa
  2. Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani
  3. J.S. Meresmaa: Mifongin perintö
  4. Marja Björk: Poika



Toukokuu
1. Eve Hietamies: Yösyöttö
2. Vesa Heikkinen & Harri Mantila: Kielemme kohtalo
3. Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä
4. Cecilia Ahern: Tyttö peilissä
5. J. S. Meresmaa: Mifongin aika

Kesäkuu

1. Lauren Weisberger: Paholainen pukeutuu Pradaan
2. Cassandra Clare: The Infernal Devices - Clockwork Princess
3. Rick Riordan: Percy Jackson - Salamavaras
4. Melanie Gideon: Vaimo 22
5. Isaac Marion: Warm Bodies
6. Eve Hietamies: Tarhapäivä
7. Jonathan Stroud: The Amulet of Samarkand 


Heinäkuu
  1. Caitlin Moran: Naisena olemisen taito
  2. Magdalena Hai: Kellopelikuningas
  3. Petteri Hannila: Kaukamoinen
  4. Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi
  5. Katherine Neville: Kahdeksan
  6. Noble Smith: Konnun kootut viisaudet
  7. Antologia: Huomenna tuulet voimistuvat
  8. Gail Carriger: Etiquette & Espionage
Elokuu
  1. Ally Condie: Rajalla
  2. Kristiina Vuori: Siipirikko
  3. Dan Brown: Enkelit ja demonit
  4. Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Kirjablogikirja - Rivien välissä







Syyskuu

1. J. S. Meresmaa: Aseenkantajan kunnia
2. Ian McEwan: Makeannälkä
3. Sofokles: Kuningas Paksujalka
4. Homeros: Odysseia

Lokakuu

1. Dante Alighieri: Jumalainen näytelmä (Helvetti-osio, 10 laulua)
2. Antologia: Ken vainajia muistelee ja muita myyttisiä tarinoita
3. William Shakespeare: Hamlet
4. Sergei Lukjanenko: Yöpartio
5. Miguel de Cervantes: Don Quijote osa I




Marraskuu
  1. Chris Colfer: The Land of Stories - The Enchantress Returns
  2. Jen Archer Wood: Point Pleasant
  3. Molière: Saituri
  4. Goethe: Faust I
Joulukuu
  1. Antologia: Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita
  2. Ally Condie: Perillä
  3. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
  4. John Green & David Levithan: Will Grayson, Will Grayson
  5. Joanne Harris: Pieni suklaapuoti
  6. Pauhliina Rauhala: Taivaslaulu



Vuoden parhaat kirjat (Ilman mitään suurempia analyyseja. Arvioni perustuu yksinkertaisesti siihen tunnelmaan, että kirja oli hyvä)

 - Random Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille
 - J. S. Meresmaa: Mifongin perintö
 - Magdalena Hai: Kellopelikuningas
 - Kristiina Vuori: Siipirikko
 - Ian McEwan: Makeannälkä
 - Jen Archer Wood: Point Pleasant
 - Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
 - John Green & David Levithan: Will Grayson, Will Grayson

Tasaisesti puolet kotimaisia ja puolet ulkomaalaisia kirjailijoita. Kirjojen tyylistä voi päätellä, etten näköjään vielä ole päässyt nuortenkirjojen "yli". Mutta mikäs siinä.

Vuoden kehnoimmat kirjat taas ovat seuraavat:
Kehnojen kirjojen valinta oli vaikeaa, sillä vaikka kirja olisikin ollut mielestäni tylsä, se ei välttämättä ole mielestäni huonosti kirjoitettu tai aivan mitäänsanomaton kirja.

Siksi listaankin erikseen kirjat, joiden lukeminen on ollut kuin tervassa uintia, mutta joiden kirjallisuushistoriallisen merkityksen tiedostan tai joissa on ollut selvästi hyvä taustatyö takana, mutta silti kirja vaan ei ole napannut. Tai kenties kirjan tyyli vaan ei tehnyt minuun vaikutusta.

Vuoden tapahtumia

Jos olisin romaanin päähenkilö, vuosi 2013 olisi ollut hahmokehityksen aikaa. Vuoden alussa olin vailla opiskelupaikkaa eikä töitäkään meinannut löytyä. Keväällä ahkeroin pääsykokeiden parissa ja pääsin vihdoin yliopistoon, mistä seurasi aivan uusi elämänvaihe muuttoineen kaikkineen. Aloin innoissaan blogata fuksivuoteni seikkailuista, mutta muutaman postauksen jälkeen lopetin. Ensinnäkin ajattelin, ettei lukijoita ehkä kiinnostaisi päiväkirjamainen bloggaus, sillä yritän tässä kuitenkin olla kirjablogin pitäjä ja sen takia minun blogiani varmaan luetaankin. Toinen syy kuitenkin fuksivuoden raportoimisen lopettamiseen oli se, että jutut olisivat olleet liian masentavia. 

Syksy on ollut rankkaa aikaa. Uusi kaupunki, uudet ihmiset. Olen syksyn aikana tajunnut, että vaikka minä muutin uuteen paikkaan ja olisin valmis tutustumaan uusiin ihmisiin, monet ovat asuneet uudella paikkakunnallani jo vuosia ja ehtineet muodostaa omat sosiaaliset verkostonsa, ja minun on tehtävä paljon töitä, jotta uudet tuttavuuteni haluavat mahduttaa minut heidän jo valmiiksi täysiin kaveripiireihinsä. Se ei ihan helposti onnistu, sillä minun käsitykseni hyvästä illasta on rauhallinen koti-ilta teekupin äärellä, mutta suurin osa yliopiston vapaa-ajanmenoista ovat baareilua, ja olen sen vuoksi kärsinyt syksyn aikana yksinäisyydestä.

Onneksi blogin kautta olen kuitenkin tavannut uusia ihmisiä, jotka ovat tuoneet iloa syksyyn. Yksi hauska tapahtuma oli Tampereen kirjablogimiitti, josta en itse blogannut, mutta Anna J.:n blogista voi käydä kurkkaamassa, mitä miitissä tapahtui.

Vuoden aikana olen myös ehtinyt osallistua novellikilpailuun, jossa sijoituin yllättävän hyvin. Kävin kahdessa conissa, Finnconissa ja Fanfestissä. Olen myös suorittanut ihka ensimmäinen blogiarvontani ja osallistunut kirjabloggaajien joulukalenteriin, kaikkien aikojen parhaan kirjan äänestykseen ja kahteen Blogistanian lukumaratoniin. Vuoden aikana osallistyin myös Gishwhesiin, josta bloggasin blogiini ja varmasti hämmensin useita lukijoitani.

Minua jäi harmittamaan, etten päässyt osallistumaan yhtiinkään kirjamessuihin. Ensi vuonna sitten!

Vuoteen on mahtunut kaikenlaista. Ensi vuodelta odotan luonnollisesti entistä parempia kirjoja, joidenkin sarjojen jatko-osia ja lempikirjailijoideni uusimpia kirjoja. Innolla odotan, mikä nousee alkuvuoden hittikirjaksi.

Hyvää uutta vuotta teille kaikille!

maanantai 30. joulukuuta 2013

Joululahjojen esittelyä vähän viime tipassa

Nyt kun suurin osa on jo alkanut koota yhteen vuotta 2013, minä vasta pääsen leuhkimaan esittelemään, millaisia joululahjoja olen saanut. Vaikka tuntuu, etten joululomalla ole mitään tehnyt, siltä aika on lentänyt huimaa vauhtia, enkä muistanut tehdä lahjaraporttia aiemmin. Sain toki muitakin lahjoja, kuten erittäin kauniit lapaset, mutta esittelen tässä nyt niitä, joiden uskoisin kiinnostavan lukijoita.


Kavereiltani sain Philip K. Dickin kirjan A Skanner Darkly, josta en ole koskaan ennen kuullut, mutta joka takakannen perusteella vaikutti ihan kiinnostavalta. Toinen lahja oli Robert Calbraithin, eli J. K. Rowlingin kirja Käen kutsu. Kuvassa mukana myös korvakorut.


Tätini lupaili minulle syksyllä, että jos en ole jouluun mennessä lukenut Monte Criston kreiviä, saan sen häneltä joululahjaksi. En sitten saanut luettua, joten sain kirjan omaksi. Ehkä se on seuraava ikuisuusprojektini, kunhan saan Tarun sormusten herrasta luettua.

Perheeltä sain Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa. Eihän kirjaa kannen perusteella saisi valita, mutta totta puhuakseni PIJ:n kirjan kansi on erittäin komea ja ihanan hyytävä. 
Kuvassa mukana kaulakoru, jonka hankin kaverilleni ja tilasin itselleni samaan syssyyn samanlaisen.


Joulun nostalgisin lahja on Hobitti: Odottamaton matka Extended Edition. 2000-luvun alussa olin noin 10-vuotias tyttönen kun joulupukki toi perheelle TSH:n Extended Edition DVD:itä, joita katsottiin sitten koko joululoma. Minkään elokuvan Making On -dokumentti ei ole tuntunut miltään sen jälkeen, kun on tottunut TSH:n laatuun ja määrään.


Tapansa mukaan pakkaus on erittäin kaunis, levyjä useita ja mukana on kartta, joka lämmittää fantasian ystävän mieltä.


Olen loman aikana katsonut ahkerasti läpi levyjen lisämateriaalia ja harmitellut sitä, etten tajunnut pestautua kuvauspaikalle kahvinkeittäjäksi, jotta olisin saanut kokea edes murto-osan sitä yhteishenkeä, joka lisämateriaalien dokumenteista välittyy. Nyt en malta odottaa, että joskus saan käsiini Smaugin autioittaman maan DVD:n.

Yhtään lahjakirjaa en ole vielä ehtinyt lukea, jos ei lasketa Pauliina Rauhalan Taivaslaulua, jonka äitini sai joululahjaksi. Hän sai niitä kaksin kappalein, joten toinen kappale annettiin minulle, mutta totesin myöhemmin, etten ehkä tarvitse sitä, sillä joistain kirjoista aavistaa, ettei niitä halua omaan hyllyynsä. Niinpä luin äidin kappaleen, ja minulle annettu palautettiin kauppaan. Myöhemmin Taivaslaulun omassa postauksessa kerron tarkemmin, miksi en sitä hyllyyni halua.

torstai 26. joulukuuta 2013

Pieni suklaapuoti

Kirjoittanut: Joanne Harris, sivuja: 413

En tiedä oliko huono idea lukea Pieni suklaapuoti juuri joulun aikaa, jolloin kaikkia ympäröi suklaan suuri yltäkylläisyys. Lainasin sen kuitenkin joululukemiseksi, kuten aiemmin jo kerroin. Olen joskus nähnyt kirjasta elokuvan, mutta muistan siitä vain hyvin harvoja kohtauksia.

Kirja kertoo Vianne Rocherista, joka saapuu tyttärensä Anoukin kanssa pieneen Lansquenetin kylään pääsiäisen alla. Vianne pistää pystyyn suklaapuodin, mistä kylän pappi Reynaud ei ole lainkaan mielissään. Vianne on hänen silmissään vaarallinen nainen, aviottoman lapsen äiti, liian lähellä kulkureita. Vianne on tullut kylään rikkomaan sen rauhan, varsinkin kun pääsiäisen paastonaika on lähestymässä ja kyläläisiltä vaadittaisiin mielenlujuutta. Osa kyläläisistä on samaa mieltä pappi Reynaudin kanssa, mutta osasta tulee nopeasti Viannen kanta-asiakkaita. Joidenkin mielestä Vianne on saapunut kylään juuri oikeaan aikaan. Hänen ystävällisyytensä muuttaa monen kyläläisen elämää.

Kirja käsittelee rasismia ja ennakkoluuloja, vääryyttyä jota pahaa tahtomattomat ihmiset kokevat. Vianna on todella herttainen ja ystävällinen nainen, mutta silti hänestä ei pidetä. Hänessä on aina jokin väärin. Hänen hiuksensa ovat säädyttömät, hänen katseensa on liian suora, hän on liian itsenäinen, hän ei käy kirkossa. Mutta jos useampi ihminen olisi yhtä hyväntahtoinen ja avulias kuin Vianne, kuinka paha paikka maailma olisi? Välillä tosin Viannen hyvyys ärsytti. Eikö hän ole mistään katkera? Hänen tapansa suhtautua kaikkeen meni jo hieman pyhimuksen puolelle. Pyhimys, joka ei käy kirkossa.

Kirja kritisoi uskontoa, mutta ei mielestäni osoittele sitä liikaa sormella. Vaikka Reynaud on kirjan "pahis", hänen näkökulmastaan päästään lukemaan, että Reynaud on ihminen siinä missä muutkin. En kuitenkaan pitänyt Reynaudin näkökulmasta. Hänen ajatuksensa olivat todella epäselviä. Pakko myöntää, että vähän tuli hypittyä yli.

Pieni suklaapuoti on  siinä mielessä erikoinen kirja, etten koskaan kunnolla osannut hahmottaa, mihin vuoteen se oikein sijoittuu. Ranskalaisen kylän ahdasmielisyyten, yleisten maailmannäkemyksen ja vaatekuvausten perusteella olisin sijoittanut kirjan ehkä noin 60-luvulle, mutta jossain vaiheessa alettiin puhua laajakuvatelevisioista ja Pariisin Disneylandista, joka on avattu vasta vuonna 1992. Kirja hämmensi minua. Voiko olla mahdollista, että 90-luvulla ja edelleen nykyaikanakin esiintyy tällaista syrjintää?

Jälleen kerran sain kyllä todeta, ettei ranskalainen kirjallisuus ole oikein minun juttuni. Varmasti sieltä löytyy poikkeuksiakin, mutta jotenkin minusta tuntuu, että lähes kaikki nykyajan ranskalaiset kirjat ovat makuuni aivan liian maalailevia. Tuntuu siltä, etten saa tekstistä kunnon otetta, kun juuri mitään ei kerrota tarkasti. Pienessä suklaapuodissa tyyli tuntui vaihtelevan. Välillä mennään hyvinkin runollisesti, välillä kerrotaan paljon tarkemmin ja selvemmin. Näkökulmat vaihtuvat vähän epämääräisesti ja joitain asioita toistetaan vähän turhankin usein. Kaiken tämän alta kuitenkin löytyy ajatuksiaherättävä tarina. Jäi vähän harmittamaan, että tyyli ei sopinut minulle, sillä vähän suoremmalla kerronnalla kirja olisi voinut nousta uudeksi suosikikseni.

keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Lumikko ja yhdeksän muuta

Kirjoittanut: Pasi Ilmari Jääskeläinen, sivuja: 322 + liite

Joskus on todella vaikea kirjoittaa hyvistä kirjoista. Tämän vuoksi kirjoitan Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjasta vasta yli viikko sen jälkeen, kun olen saanut sen luettua, vaikka yleensä kirjoitan noin vuorokauden sisällä kirjan lukemisesta. Aluksi minusta tuntui, että kirjan täytyy antaa hautua mielessä jonkin aikaa. Sitten tulikin kaiken maailman joulukiireitä.

Saamansa blogihuomion vuoksi olen ollut kiinnostunut Jääskeläisen kirjoista jo jonkin aikaa. Ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui kronologisesti kirjailijan ensimmäinen romaani, eikä tämä varmasti ole viimeinen Jääskeläisen kirja, jonka luen. 

Kirja alkaa siitä, kun Ella Amanda Milana -niminen äidinkielen ja kirjallisuuden sijaisen novelli julkaistaan ja kuuluisa kirjailija Laura Lumikko lukee sen. Ella saa kutsun Lumikon kuuluisaan kirjallisuusseuraan, joka ei ole saanut uusia jäseniä sitten sen alkuaikojen. Kaikki yhdeksän muuta jäsentä ovat enemmän tai vähemmän menestyneitä kirjailijoita ja nyt Ellallakin olisi mahdollisuus ryhtyä kirjailijaksi. Ellaa kuitenkin kiinnostaa kirjallisuusseuran menneisyys. Seuran jäsenten kesken käydään jatkuvasti Peliä, jolla on omat erikoiset sääntönsä. Pelin sääntöjä noudattaen Ella alkaa kaivaa muilta seuran jäseniltä tietoa seuran alkuajoista, tietoja joita kaikki eivät halua muistaa.

Tykkäsin kirjasta todella paljon. Jo se on hyvän kirjan merkki, kun ei malta odottaa, että olisi seuraavan kerran vapaa-aikaa, jotta voi paneutua kirjaan oikein kunnolla. Pidin siitä, kuinka kaikkialla tapahtui pieniä selittämättömiä asioita, pidin siitä kuinka pienistä yksityiskohdista pystyi rakentamaan mielikuvaa siitä, mitä oikeasti on tapahtunut. Pidin kirjan tunnelmasta, joka nousi minulle jopa tärkeämmäksi kuin se mitä lopulta tapahtuu. Kirja on sopivalla tavalla outo ja sopivalla tavalla tuttu, sopivalla tavalla suomalainen, mutta sopivalla tavalla kuin jostain vieraasta paikasta. Tapa puhua kirjan henkilöhahmoista tittelien ja sukunimien kera tuntui omalla tavallaan erottavan romaanin maailmaa suomalaisesta kasuaalista meiningistä, jossa joskus kutsumme tasavallan presidenttiäkin Saleksi.


Tykkäsin myös todella paljon siitä, kuinka lähellä monet jutut olivat omia opintojani. Ella on äikänopena käynyt läpi suunnilleen samoja juttuja yliopistossa kuin minä parhaillaan, joten oli mukavaa bongailla jotain, jota on itse käsitellyt aivan vasta. Tykkäsin siitä, kuinka kirja tuntui kuin oodilta kirjoittamiselle. Olen jostain lukenut, ettei kirjailijan kannattaisi kirjoittaa ensiteoksenaan kirjaa, joka käsittelee kirjoittamista, mutta tässä se toimi oikein hyvin. (Tosin nyt wikipediasta kurkkasin, ettei tämä taidakaan olla Jääskeläisen ensiteos, vaan sitä ennen on julkaistu novellikokoelma.)

Olisin kuitenkin halunnut, että lopussa olisi selitetty asioita hieman enemmän. Lukuhetkellä, juuri kun sai kirjan luettua, loppu tuntui täydelliseltä. Tykkään kirjoista, joissa kirjailija vähän huijaa lukijaa ennen lopun viimeistä paljastusta. Sellaisia kirjoja pitäisi olla enemmän. Mutta kun annoin kirjan vähän aikaa hautua, mieleen nousi uusia ajatuksia. Miksi jotain ei selitetty? Eihän sitä kaikkea tarvitsisi selittää auki, mutta tuntui, että osa luoduista konflikteista jäivät huonolla tavalla epämääräisiksi.

Nyt heti risujen jälkeen on kuitenkin pakko todeta, että pidin kirjasta sen verran paljon, että hankin sen englanninkielisenä amerikkalaiselle ystävälleni joululahjaksi. Olen jo jonkin aikaa etsinyt suomalaista kirjaa, josta pidän ja joka on käännetty englanniksi, jotta voin vähän esitellä suomalaista kirjallisuutta hänelle. Lumikko ja yhdeksän muuta on sellainen, jonka takana voin seisoa tukevasti ja jota viitsii suositella muille.

lauantai 21. joulukuuta 2013

Will Grayson, Will Grayson

Kirjoittanut: John Green & David Levithan, sivuja: 310 + liitteet, kieli: englanti
"Grayson, are you abandoning your asexuality?" -- "I'm not asexual, I'm arelationshipal." s. 42
Tämä kirja on ollut hyllyssäni ikuisuuden. Joskus selaisin nettikauppoja ja päätin tilata John Greenin Looking for Alaskan, koska olin kuullut siitä paljon kehuja ja seurasin John Greenin Youtube-kanavaa. Sorruin kerrankin hankkimaan vielä toisen kirja, jota kauppa ehdotti minulle. Olin lukenut kirjan toisenkin kirjoittajan toisen teoksen, eikä tämä Will Grayson, Will Grayson ollut kauhean kallis. Kun paketti saapui kotiin, luin vain Looking for Alaskan, ja Will Grayson, Will Grayson jäi hyllyyn kummittelemaan. Jonkin aikaa sitten bloggasin kirjoista, jotka minun olisi jo ajat sitten pitänyt lukea. Postaus sai minut ottamaan itseäni niskasta kiinni, joten pakkasin kirjan laukkuun kun lähdin joululomalle. 

Kirja kertoo kahdesta Will Grayson -nimisestä high schoolia käyvästä pojasta, joilla on molemmilla omat ongelmansa. John Greenin Will Grayson on poika, joka jää aina parhaan ystävänsä Tiny Cooperin varjoon, eikä ole edes varma, haluaisiko olla Tinyn kaveri. Tiny on isokokoinen ja äänekäs jalkapallojoukkueen jäsen, joka rakastuu uuteen poikaan joka toinen päivä ja suunnittelee musikaalia nimeltään Tiny Dancer, joka kertoo hänen elämästään. Will taas ei ole koskaan ollut erityisen onnekas naisrintamalla, eikä ole oikeastaan aivan varma, sopiiko hän nykyajan high school pojan stereotypiaan.
"I realize that properly speaking guys should only think about sex and the acquisition of it, and that they should run crotch-first toward every girl who likes them etc. But: That part I enjoy most is not the doing, but the noticing. Noticing the way she smells like oversugared coffee, and the difference between her smile and her photographed smile, and the way she bites her lower lip, and the pale skin of her back. I just want the pleasure of noticing these things at safe distance - I dont want to have to acknowlegde that I am noticing. I dont want to talk about it or do stuff about it." - s. 47
David Levithanin will grayson (hänen joka lukunsa oli kirjoittu lähinnä pienin kirjaimin, mikä ärsytti minua aluksi suunnattomasti, mutta totuin siihen nopeasti ja loppujen lopuksi taisin pitää Levithanin tyylistä vähän enemmän, ja tästä eteenpäin puhun hänen willistään aina pienin kirjaimin) on poika, jolla on diagnosoitu masennus ja joka on melko tietoisesti työntänyt lähes kaikki ihmiset pois elämästään. Ainoa ihminen, joka tuntuu tuovan iloa hänen elämäänsä on Isaac-niminen poika, jonka hän on tavannut netissä ja jonka kanssa hän jutteelee päivittäin netin kautta.

Will Grayson ja will grayson asuvat aivan eri paikkakunnilla, mutta eräänä päivänä Tiny raahaa Willin Chicagoon katsomaan jotain bändiä ja samana päivänä will ja Isaac päättävät vihdoin tavata ja valitsevat paikaksi Chicagon. Sattumalta molemmat Willit kohtaavat, ja vaikka kohtaaminen on varsin lyhyt, se tuntuu kääntävän poikien elämän suunnan.

Minulla on aina ollut vähän ongelmia John Greenin kirjojen kanssa, sillä kaikki ylistävät niitä, mutta minusta ne ovat tuntuneet vain keskivertoisilta nuortenkirjoilta. Nyt voin kuitenkin liittyä John Greenin (ja David Levithanin) ylistyskuoroon. Lyhyesti sanottuna: kirja oli loistava! Nautin sanavalinnoista ja pienistä arkielämän huomioista. Se olisi ollut nopealukuinen, mutta halusin välillä pitää taukoa, jotta loistavaa kirjaa olisi vielä vähän jäljellä. Aiemmat John Greenin kirjat ovat olleet hirveän masentavia. Vaikka Will Grayson, Will Grayson sisälsi myös masentavia ja sydäntäsärkeviä kohtia, pääsääntöisesti tarina on täynnä riemua.

Kirjaa oli kiinnostavaa lukea, koska siinä oli paljon asioita, joita olen itsekin huomannut jokapäiväisessä ihmissuhdeviihdyssiä. Vaikka kirja kertookin teini-ikäisistä, tietyt ihmissuhdeongelmat eivät katoa iän myötä. Tai sitten minä vain olen jämähtänyt teini-ikään ja kaikki muut ovat päässeet eroon epävarmuudesta ja kommunikaatio-ongelmista. Tai sitten kaikki vain näyttelevät olevansa aikuisia, vaikka oikeasti ovatkin vain ylikasvaneita lapsia, joiden täytyy esittää ympäröivän maailman paineesta, että ymmärtävät kaiken veronmaksusta ja olevansa okei sen kanssa, että kaikki vapaa-aika menee ruokakaupassa, tiskaamisessa, pyykkituvassa tai muissa Aikuisissa Asioissa. Ainakin siltä minusta joskus tuntuu. Teini-ikäiset ovat vasta opettelemassa elämää, mutta ei täysi-ikäisyyden koittaessa kukaan vielä ole valmis aikuinen. Siksi en kokenut missään vaiheessa olevani liian vanha lukemaan tätä kirjaa.

Pidin kirjassa siitä, kuinka Willin ja willin elämät olivat kääntäen rinnasteisia toisiinsa. Samaan aikaan kun Will koki, että hän etääntyy Tinysta, will muuttui lähemmäksi Tinyn kanssa. Will inhosi jotain asiaa elämässään, josta will oli kateellinen, ja toisin päin. Mielestäni kirjan päähenkilö loppujen lopuksi on Tiny. Tinya seurattiin molempien näkökulmien kautta, ja kaikki pyöri sen sateenkaaria joka suuntaan syöksevän persoonan ympärillä. Oli kiinnostavaa lukea, miten eri tavoin molemmat Willit suhtautuivat Tinyyn.

Erityisen kiinnostavaa oli myös se, kuinka David Levithan kirjoitti tarinaa masentuneen henkilön näkökulmasta. Monesti lukee kirjoja, joissa käsitellään masennukseen sairastumista tai sen diagnosointia ja hoidon aloittamista, mutta will graysonin tarina aloitetaan vaiheesta, jossa hän on saanut pillerit käteen ja toivotettu hyvää loppuelämää. will graysonin elämässä on hyviä ja huonoja päiviä, eikä hänen elämänsä muutu maagisesti paremmaksi, kun hän kohtaa oikeita ihmisiä. Kuinkahan monta nuortenkirjaa olen lukenut siitä, kuinka söpö mutta masentunut teinityttö tapaa oikean pojan, jolloin kaikki ongelmat katoavat saman tien? will grayson ei parannu kuin salaman iskusta, mutta hänen tarinansa osoittaa, että oikeiden ihmisten parissa elämä voi olla helpommin elettävää.
"mental health days only exist for people who have the luxury of saying 'i don't want to deal with things today' and then can take the whole day off, while the rest of us are stuck fighting the fights we always fight, with no one really caring one way or another, unless we choose to bring a gun to school or ruin the morning announcements with a suicide." s. 227
Olen erittäin iloinen, että luin tämän kirjan. Ainoa kysymys vain on se, miksi ihmeessä minulla kesti niin kauan aloittaa?

Alle vielä asioita, jotka sisältävät suuria spoilereita. Maalaa näkyviin.
Vaikka kirja onnistui monessa asiassa hyvin, minua aluksi ärsytti todella paljon se, että Isaac osoittautui huijaukseksi. Olin mielettömän vihainen Mauralle. Miten hän saattoi tehdä niin? Miten hänen mieleensä ei tullut, että Isaac kenties merkitsi jotain willille, ja että will antaisi anteeksi helposti? Haluaisin joskus lukea kirjan, jossa nettisuhde osoittautuu menestykseksi. Liian monesti ihmisiä varoitetaan nettisuhteiden vaaroista. Ne ovat kuitenkin viisikymppisiä pedofiileja! Todellisuudessa olen tutustunut moniin mukaviin ihmisiin netin kautta ja tavannut heitä onnistuneesti oikeassa elämässä. Toki aina riski on olemassa... mutta haluaisin silti lukea kirjan, jossa nettisuhde onnistuu.

perjantai 20. joulukuuta 2013

Hamlet

Kirjoittanut: William Shakespeare, sivuja: 144

Viivyttelin tämän kirjallisuuspaketin kirjan kanssa pitkään, sillä olen aina pelännyt Shakespearea. Pelkäsin, etten tajua sanaakaan. Deadline kuitenkin lähestyi, joten luin näytelmän yhdellä istumalla junassa...

...ja yllätyin positiivisesti! Teksti oli hyvin helppolukuista (kenties helppo suomennos?) Pakko myöntää, etten Hamletin juonesta tiennyt juuri mitään ennen kun aloin lukemaan, joten luin tarinaa aivan tuorein silmin. En ollut edes ihan varma, mitä Shakespeare-kliseet ovat mistäkin näytelmästä, joten niiden bongaaminen oli hauskaa. Kaiken lisäksi sain suurta huvia näytelmää ohjeistavista suluissa olevista lauseista, sillä lauseet olivat todella lyhyitä ja tuntuivat aina katkaisevan muuten dramaattisen vuoropuhelun. (Hamlet pois) (kuolee)

Näytelmähän siis alkaa siitä, kun Hamlet saapuu Tanskaan isänsä kuoleman jälkeen. Hänelle tullaan kertomaan, että satamassa on nähty haamu, joka muistuttaa Hamletin isää. Hamlet menee epäuskoisena tapaamaan haamua, joka paljastaa, että Hamletin isä on murhattu. Siitä seuraa yllättävän monimutkainen juoni, jossa Hamlet yrittää saada murhaajaa kiinni.

Ensimmäisellä lukukerralla keskityin eniten siihen, mitä Hamlet tekee murhaajan kiinnisaamiseksi, mutta vasta toisella lukukerralla keskityin enemmän siihen, mitä kaikkea muuta näytelmässä tapahtuukaan. Jälleen keran on pakko todeta, että olisin paljon mieluummin katsonut tämän näytelmänä, sillä lukiessa pystyy liian helposti hyppäämään jonkun epäkiinnostavalta vaikuttavan, mutta juonen kannalta merkittävän kohtauksen.

Toisella lukukerralla kiinnitin erityisesti huomiota Hamletin suhtautumiseen näytelmän naishahmoihin, sillä minun piti tarkastella tekstiä siltä kantilta, miten rakkausmotiivi ilmenee näytelmässä. Minulle jäi lopulta hyvin epäselväksi, näyttelikö Hamlet inhonsa Ofeliaa kohtaan, vai menettikö hän oikeasti kunnioituksensa naisia kohtaan sen seurauksena, ettei hänen äitinsä ollut pysynyt uskollisena kuollelle aviomiehelleen. Mitään suurta rakkaustarinaa en näytelmän sivuilta löytänyt. Koin kaiken enemmänkin suvun kunnian puolustamisena, minkä senkin tosin voi tulkita tietynlaiseksi rakkaudeksi. Vai kenties velvollisuudeksi? Luin samaan aikaan Shakespearen sonetteja, joihin verrattuna Hamletin rakkaus jäi hyvin laimeaksi. Olen Hamletin lukemisen jälkeen alkanut vähän pyöritellä silmiäni kun joissain muissa kirjoissa Hamletiin ja Ofeliaan on viitattu kuin he rakkaussanoman suurimpia lähettiläitä. Keksin kyllä muutaman paljon paremman.

Vai olenko lukenut näytelmän jotenkin ihan väärin? Nytkö Shakespeare pyörii haudassaan?

Ehkä Shakespeare on hyvin merkittävä kirjailija, mutta kuten eräs kaverini on sanonut, kliseet saavat aina lähtönsä jostakin, ja hyvin suuri osa kliseistä tuntuu olevan peräisin juuri Shakespearen teksteistä. Tämän vuoksi minusta tuntui, että luin tarinan jonka olen lukenut jo aivan liian monta kertaa aiemmin. Vaikka sanoinkin postauksen alussa, että yllätyin positiivisesti, se ei tarkoita, että näytelmä nousisi suosikikseni.

torstai 19. joulukuuta 2013

Joululoman lukemisia


Nyt on kuulkaas niin, että minulla on alkanut joululoma! Joululomalla haluan lukea vain kivoja kirjoja. Toki minä aina pyrin lukemaan kivoja kirjoja, mutta koetin etsiä oikein niitä, mistä tiedän tykkääväni aivan varmasti. Sen kunniaksi kasasin pinoon kirjoja, jotka olen jo pitkään halunnut lukea ja aloitin urakan junamatkalla.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Ehdin jo oikeastaan lukea tämän. Aloitin sen jo ennen joululoman alkua ja sain luettua junassa loppuun.

Joanne Harris: Pieni suklaapuoti
Hankin kirjan tädille lahjaksi, mutta totesin samalla, että vaikka olen elokuvan nähnyt, pitäisi minun myös kirjaversio lukea, varsinkin kun en muista elokuvasta juuri mitään. Pinkassa oleva kirja on se, joka on menossa lahjapaperiin, joten pitäisi kipittää kirjastoon hakemaan toinen kappale.

Douglas Adams: Linnunrata
Toivottavasti saan vihdoin luettua!

John Green & David Levithan: Will Grayson, Will Grayson
Joululoman lukuputki on hyvässä vauhdissa, sillä sain tämän kirjan muutama tunti sitten luettua.

J. R. R. Tolkien: Taru sormusten herrasta
Tavoitteenani ei ole lukea koko Sormusten herraa joululomalla, mutta koska ikuisuusprojekti on aloitettu, aion jatkaa sitä hitaasti mutta varmasti koko joululoman yli. Kuvassa oleva kappale ei ole minun pokkariversioni, joka ei pokkariudestaan huolimatta enää mahtunut matkalaukkuuni. Valitin asiasta jo twitterin puolella. Niinpä kaverini lainasi minulle oman kirjansa.

On päässyt käymään niin, että minulla on tällä hetkellä kolme kirjaa, joista voisin blogata. Pitäisikö blogata niistä jotain ennen kun siirryn seuraavaan kirjaan? Muutenhan tässä voi  mennä ajatukset ihan solmuun.

Minulle syntyi myös idea lukea vähän lisää John Greeniä. Muistaakseni minulla on vielä kaksi kirjaa lukematta ja ne olisi helposti saatavilla. Saa nähdä mitä oikeasti ehdin lukea.

perjantai 13. joulukuuta 2013

Perillä

Kirjoittanut: Ally Condie, sivuja: 444

Ally Condien Young Adult dystopiatrilogia on ollut hämmentävä lukukokemus. Aloin lukea sarjaa paremman puutteessa. Tarvitsin lukemista lomamatkalle, enkä päässyt kirjastoon, tai jotain vastaavaa, ensimmäisen osan lukemisesta alkaa olla jo puolitoista vuotta niin en muista ihan tarkkaan. Kirja alkoi mielestäni erittäin tylsästi, nimittäin kolmiodraamalla, joka on yksi inhokkini romantiikan saralta. Yllättäen kirja kuitenkin muuttui kiinnostavaksi, joten pitihän seuraavatkin osat lukea.

Sarja on siinä mielessä kiinnostava, että jokainen kirja on ollut aivan erilainen ja ne ovat lähteneet suuntaan, jota en osannut odottaa. Ensimmäisessä osassa paljastui Yhteiskunnan epätäydellisyys, toisessa osassa juostiin Yhteiskuntaa karkuun ja trilogian päätösosassa päähenkilöt palaavat Yhteiskuntaan, ainoastaan sillä erotuksella, että he ovat nyt kansannousun jäseniä ja työskentelevät salaa Yhteiskuntaa vastaan.

Aluksi Perillä tuntui todella tylsältä. Yhteiskunta murtuu, kansannousu tulee tilalle ja pelastaa kansan ruttoepidemiasta, joka riehuu valloillaan. Ja kaikki alle sadassa ensimmäisessä sivussa. Mietin paljon, että mitä ihmettä kirjassa enää voi edes tapahtua. Onneksi juuri siinä vaiheessa ruttovirus päättää muuntautua niin ettei kansannousun lääke enää tehoa siihen. Yhteiskunta/kansannousu on pulassa, kun epidemiasta tulee pandemia ja ihmisiä alkaa oikeasti kuolla.

Loppujen lopuksi Perillä olikin hyvin kiinnostava lukukokemus. Nautin kaikista lääketieteellisistä jutuista. Lukiessa oli kiinnostavaa seurata taudin kehitystä, ihmisten reagoimista ja parannuskeinon kehittämistä. Kirjan aikana näytetään myös enemmän Yhteiskunnan alueita, esitellään uusia hahmoja ja kerrotaan vähän lisää Yhteiskunnan historiasta. Olisin kuitenkin kaivannut jotain enemmän. Edes vähän. Muutama raotus historiaan.

Erityisen kiinnostavaa kirjassa on se, että jossain vaiheessa ei enää pysty sanomaan, missä menee Yhteiskunnan ja kansannousun raja ja kumpi niistä oikeasti on se pahempi puoli. Osa kansannousun jäsenistä ovat kiihkoilijoita, jotka turvautuvat radikaaleihin keinoihin saavuttaakseen päämääränsä, Yhteiskunnan viranomaiset taas ovat kylmän rauhallisia ja syrjivät tiettyjä ihmisiä lakeihin nojaten. Yhteiskunnalla ei ole johtajaa. Ketkä siellä ovat päättäjiä? Kansannousua taas johtaa luotsi, eivätkä kaikki ole samaa mieltä siitä, kuka luotsi on. Loppujen lopuksi luotsi taisikin tarkoittaa ketä tahansa ihmistä, joka haluaa epäitsekkäästi taistella kansan vapauden puolesta.

Minun onnekseni kolmiodraama häivytetään taitavasti, vaikka se edelleen pyörii taustalla. Kirjassa keskityttiin ihmisten selviämiseen sen sijaan että huokailtaisiin toisten perään. Kirja oikeasti uskalsi mennä melko pitkälle, se laittaa tärkeitä ihmisiä sairastumaan ja saa tilanteen näyttämään todella epätoivoiselta.

Ei tämä kuitenkaan mikään uusi lempikirjani ole. Välillä tapahtui epäkiinnostavia asioita enkä osannut arvostaa päähenkilön Cassian innostusta runoihin sillä mittakaavalla kuin olisi ehkä pitänyt. Perillä on hyvin nopealukuinen, sivut kääntyivät kevyesti, koska halusin tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kieli on hyvin minimalistista ja runollista, ehkä välillä jopa liian minimalistista, sillä olisin kaivannut edes hieman kuvailua paikoista tai henkilöistä.

No, nyt on tämä trilogia saatu pakettiin. Ihan kiinnostava tapaus. Hieman vain harmittaa, ettei hieno klooniteoriani toteutunutkaan. *

Kirjabloggaajat edustavat kansilehdellä. Pääset alkuperäisiin arvosteluihin tästä ja tästä.

* Teoriani mukaan Yhteiskunta kerää kudosnäytteitä, jotta voi kloonata uusia ihmisiä, sillä jossain vaiheessa syntyvyys on lähtenyt kriittisesi laskuun. Kun Cassia löysi luolasta kudosnäytteet, kuvittelin että siinä on jonkun edellisen Cassian kudosta, josta nykyinen on kloonattu.

torstai 12. joulukuuta 2013

Smaugin autioittama maa

Olen istunut tyhjän palstan edessä jo vaikka kuinka kauan, mutta en tiedä, mistä aloittaisin. Minusta tuntuu kuin Smaugin autioittama maa olisi ennakkovaroituksetta repäissyt minut jonkinlaiselle Keskimaa-tripille, enkä ole vieläkään kunnolla laskeutunut. Pää huitelee Konnussa, Ereborissa, Rohanissa, Gondorissa ja välillä myös Mordorissa.






Kävin katsomassa Hobitin toisen osan yönäytöksessä. Finnkino oli järjestänyt paikan päälle fanitapahtuman, jossa oli arvontaa, livemusiikkia ja rekvisiittaa. Suuri osa yleisöstä oli pukeutunut teeman mukaan. Myös minun teemapukeutumiseni oli kehittynyt viime vuodelta, jolloin olin ainoastaan mieleltäni keskimaalainen. Tänä vuonna muistin ripustaa kaulaani Arwenin iltatähden, jonka olen hankkinut itselleni joskus lukion aikana.


Koen että en pysty kirjoittamaan elokuvasta juuri mitään spoilaamatta kaikkea, joten tässä tulee lyhyt spoilaamaton mielipide ennen kun siirryn itse fanituksen puolelle. Jos tykkäsit ensimmäisestä osasta, pidät varmasti tästäkin. Elokuva ei ehkä ole yhtä selkä draaman kaareltaan, mutta se onkin trilogian keskiosa, joilla monesti on ongelmana se, että niiden täytyy jatkaa siitä, mihin ensimmäinen osa päättyi ja luoda pohja päätösosalle. Hobitti on sellainen elokuva, jossa kohtausten leikkaamisen sijasta lähes joka sivu kuvataan onnistuen silti säilyttämään kaikki kiinnostavana. Kaikki näyttää upealta, kuulostaa hienolta ja elokuvan jälkeen tulee sellainen olo, että voisi lähteä metsästämään örkkejä jousipyssy aseenaan. Jos Odottamattoman matkan onnistui tekemään kääpiöistä siistejä, niin Smaugin autioittama maa sai minut rakastumaan haltioihin uudelleen. 

Saliin asteltiin mukavasti hobittikolon oven kautta. Tosi kiva, että joku oli jaksanut panostaa tuollaiseen!

Mielestäni elokuva alkoi vähän tökkien. Kaikki alun takaumasta Beornin talolle tuntui vähän kummalta. Kaiken lisäksi minua harmitti, että kääpiöiden esittäytyminen Beornille oli jätetty pois, sillä se on yksi kirjan lempikohdistani. Ehkä se löytyy Extended Editionista. Olin aluksi vähän huolissani. Miksi elokuva ei tunnu nappaavan? Mutta kun kääpiöt ja Bilbo pääsevät vihdoin Synkmetsään, saa tarina vihdoin vähän ryhtiä ja unohdin kokonaan alun kankeuden. Siinä vaiheessa kun Legolas ja Tauriel pelmahtivat paikalle varsin näyttävästi, olin jo täysin elokuvan lumoissa.

Tässä vaiheessa pakko kehaista mahtavaa leffaseuraa, eli salillista selkeitä faneja. Juuri sellaista tunnelmaa hankin yönäytöksestä. Kun hahmoja esiteltiin valkokankaalla ensimmäistä kertaa, ihmiset hurrasivat. Suomalainen leffayleisö on yleensä aika ujoa, joten on mukava poikkeus olla joskus faninäytöksessä, jossa uskalletaan kunnolla reagoida. Yleisössä oli ilmiselvästi kunnon Legolas-faneja, ainakin volyymitasosta päätellen. 

 Ennen elokuvaa valkokankaalle heijastettiin kuvia elokuvasta. Kuvassa Tauriel.

Monia varmasti kiinnostaa Tauriel, sillä mikäli ymmärsin oikein, hahmo on täysin uusi eikä se perustu mihinkään Tolkienin nimeämään hahmoon. Siitä huolimatta Taurielilla on todella paljon ruutuaikaa. Olin aluksi hyvin epäileväinen Taurielin suhteen, mutta päädyin kuitenkin tykkäämään hänestä. Hänen jousella ampumistaan oli ilo seurata. Ja kuten Taurielia näyttelevä Evangelina Lilly itsekin on sanonut, on naurettavaa kuvata yhdeksän tunnin elokuva ilman yhtäkään suuremmassa roolissa olevaa naishahmoa. No, onhan Galadriel olemassa, mutta Smaugin autioittamassa maassa hän taisi vilahtaa noin kaksi sekuntia.

Tässä vaiheessa on pakko kyllä myöntää, etten ole ihan varma, mitä mieltä olla. Tauriel oli hieno nainen, mutta oliko hänen roolinsa tarpeellinen? Ehdin jo jonkun kuulla valittavan siitä, että hän on kyllästynyt naishahmojen tunkemiseen sinne missä niitä ei alun perin ole ollut. Tolkien kirjoitti Hobitin käsittelemään miesten seikkailua.

Naishahmoilla on vaikeaa. He ovat aina liikaa jotain ja liian vähän jotain. Jos heitä ei ole, siitä valitetaan, ja jos heitä on, ilmeisesti siitäkin valitetaan.

Ainakin Taurielilla oli upean pitkät hiukset. Monta kertaa elokuvaa katsoessa mietin millä ihmeen haltiavoimillaan hän saa ne pysymään niin siistinä ilman että hänen jousipyssynsä sotkeutuu niihin örkkijahdin aikana.

En kuitenkaan lämmennyt kolmiodraamalle, jota yritettiin viritellä Legolaksen, Taurielin ja Kilin välille. Se tuntui aivan siltä, että kolme hämmentynyttä teini-ikäistä kamppailevan ensi-ihastuksiensa kanssa osaamatta kunnolla nimetä tunteitaan. Legolas ei näyttänyt olevan oikeasti kovin rakastunut Taurieliin, hän tuntui pikemminkin leikittelevän ajatuksella Taurielista ja hämmentyvän tajutessaan, ettei ehkä merkitsekään Taurielille koko elämää. Taurielin kiintymys Kiliin taas tuli vähän puun takaa - käydään muutaman keskustelun talismaaneista ja seuraavaksi juostaan jo erämään halki pelastamaan kääpiöprinssiä pulasta. No, onneksi joku sentään pelasti Kili-paran, jotta hän pääsee kuolemaan siihen aikaan kun kirja sen hänelle on määrännyt. En nyt muista, oliko Kilillä kirjassa ongelmia örkkinuolen kanssa...

Onneksi kolmiodraama oli vain pieni osa elokuvaa. Myönnän kuitenkin vähän hymyilleeni kun Kilin ja Taurielin sormet hipaisivat. :)

Kääpiöt ovat erittäin pulaanajatuvaa väkeä. Koko kirja/elokuva koostuu episodeista, joissa kääpiöt ajatuvat ongelmasta toiseen. Juuri kun he vapautuvat hämähäkkien hyökkäyksestä (hämähäkit muuten puhuivat aivan samalla tavalla kuin Klonkku) he jo joutuvat haltioiden saartamiksi. Välillä elokuvaa katsoessa tuli sellainen olo, että voiko tästä enää pahemmaksi mennä, ja ilmeisesti voi. Örkit astuvat kehiin!

Totta puhuakseni örkit kiinnostivat minuta elokuvassa kaikista vähiten, mutta mitäpä olisi Keskimaa ilman örkkejä. He sentään tekivät tynnyrikohtauksesta erittäin vauhdikkaan. Kohtaus oli hyvin pitkä, mutta viihdyin sen parissa joka sekuntin. Kääpiöillä näyttää olevan aivan uskomaton tiimityö, sillä he heittelivät aseita toisilleen niin sulavasti. Ilmeisesti kääpiöt osaavat lukea toistensa ajatukset. Myös Legolas ja Tauriel olivat erittäin sulavaliikkeisiä. Kaikki sujui kuin rasvattu salama, joka hyppelehtii kääpiöiden päiden päällä ja lävistää nuolella kolme örkkiä yhdellä iskulla. Sitä oli ilo katsella, vaikka realistisuus oli jäänyt jonnekin Synkmetsän alkumetreille.

Olin onnellisesti unohtanut Bard Jousimiehestä lähes kaikki yksityiskohdat, joten elokuvan Bard sai voittaa minut puolelleen aivan omin voiminsa. Minulla on aina ollut heikko kohta vähän kapinallisiin hahmoihin, joten Bardin ei tarvinnut nähdä siinä paljon vaivaa. Bard muuten näytti enemmän Will Turnerilta kuin Orlando Bloom koskaan.

Rakastuin Esgarothin kaupunkiin. Sen pieniä siltoja, lauttoja ja soppeja oli kiinnostava katsella. Voisin katsoa kokonaisen elokuvan, jossa seikkaillaan pelkästään Esgarothissa.

Ja sitten Smaug. Trailerin perusteella olin vähän epäileväinen. Entä jos Smaug onkin pettymys? Onneksi Weta Workshop ei pettänyt, vaan Smaug oli hieno näky. Pidin erityisesti Smaugin esittelykohdasta, siitä kun Bilbo näkee silmän, sitten sieraimen ja siitä päättelee kuinka suuri lohikäärme onkaan. Martin Freeman näytteli Bilboa jälleen kerran erinomaisesti, hänen Bilbollaan on monia pieniä söpöjä eleitä ja varsinkin hermostuessaan hän on todella mainio.

Pelkäsin aluksi myös Benedict Cumberbatchia Smaugin äänenä. Trailerissa kuullaan muutama lause, jotka eivät vakuuttaneet minua. Kuvittelin jo kauhulla, kuinka joudun katsomaan koko kohtauksen epämukavasti kiemurrellen, mutta kävikin niin, että traileriin oli valittu juuri ne vuorosanat, jotka kuulostivat elokuvassa vähän oudoilta, mutta muuten Smaug kuulosti oikein smaugmaiselta.


Elokuvan jälkeen Taru sormusten herrasta päätyi jotenkin mystisesti yöpöydälleni. Nyt alkaa ikuisuusprojekti. Ehkä kesällä pystyn bloggaamaan TSH:sta.

Muutama elokuvan yksityiskohta, jotka haluan vielä nostaa esiin. En varmasti ole ainoa, joka lähes kiljaisi riemusta kun Legolas näki kuvan Gimlistä, enhän? Enkä varmasti ole ainoa, jolle on TSH-elokuvan repliikin iskostuneet päähän ikuisiksi ajoiksi, joten välillä tuntui, että elokuva teki tahallisia paralleleja repliikkien avulla. Kun Bard sanoi pojalleen Bainille "Keep it secret" (piilottaessaan mustaa nuolta), odotin että hän olisi vielä lisännyt "keep it safe". Kiinnostavaa oli myös seurata kuinka Hobitissa toistuu (tai ennakoituu, miten sen haluaa ajatella) teema jonkun tietyn esineen lumoavuudesta. Bilbolle, Klonkulle ja Frodolle se on sormus, mutta Thorin on aivan Arkkikiven vallassa.

Kaiken kaikkiaan pidin Hobitin toisesta osasta todella paljon. Kaikki näytti siltä kuin olin kuvitellutkin, mutta ainoastaan noin tuhat kertaa paremmalta. Elokuvista poistuttua kuulin ympärilläni mielipiteitä elokuvasta. Osa oli sitä mieltä, että Smaugin autioittama maa oli paljon parempi kuin Odottamaton matka, jonkun taas kuulin sanovan, että hän olisi voinut nukahtaa saliin ja nähdä unia, jotka ovat mielenkiintoisempia.

Olin yllättynyt kuinka pitkälle elokuva jatkui. Seuraavassa osassa varmaan sitten vain soditaan, suretaan kuolleita ja matkamaan kotiin. Puolen tunnin loppuhäivytys. Ei ainakaan minua haittaa. Peter Jackson tuntuu tykkäävän näyttävistä sotakohtauksista, ja niitä on mielestäni kiinnostava seurata. Kirjassa sota tapahtuu hyvin nopeasti (niin nopeasti, että ekalla lukukerralla se melkein meni minulta ohi), joten odotan innolla, että kolmannessa osassa päästään kunnolla perehtymään asiaan.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita

Kirjoittanut: Useita kirjoittajia, sivuja: 323 + liite

Viime maaliskuussa päätin astua pois mukavuusalueeltani ja lukea novelleja. Siihen valikoitui Osuuskumman antologia Steampunk! Koneita ja korsetteja, joka oli sopivasti genreä, josta olin ollut kiinnostunut jo pidemmän aikaa. Tykkäsin novelleista, joten on ainoastaan luonnollista, että hankin itselleni Osuuskumman toisen steampunk-kokoelman. 

Kirja on ollut minulla jo useamman kuukauden, mutta vasta nyt sain sen luettua kokonaan. Novellikokoelmissa on se hyvä puoli, ettei sitä tarvitse lukea alusta loppuun samalla kertaa, vaan novelleita voi lukea sieltä täältä, vaikka ihan eri järjestyksessä miten ne on kokoelmaan aseteltu. Höyryä ja helvetinkoneita onkin ollut minun syksyni fiilistelykirja, josta olen lukenut yhden novellin silloin tällöin, aina kun on tehnyt mieli vähän höyrypunkkia.

Kirja sisältää kymmenen novellia:

Jussi Katajala: Sierra Nevadan salaisuus
Taru Luojola: Missä paikkasi, tiedätkö sen?
J. S. Meresmaa: Alexandre
Magdalena Hai: Siivekäs mies Isaac
Shimo Suntila: Valkean naisen palvelija
Jani Kangas: Varjo Angelinrovan yllä
Markus Harju: Rautainen aika
Hanna Morre: Rafael
Anne Leinonen: Falachustin talossa
Tero Niemi: Lorelein laulu

Olen vuoden aikana lukenut neljä spefi-novellikokoelmaa ja se alkaa näkyä. Suomalaiset spefipiirit taitavat olla aika pienet, sillä novellikokoelmissa esiintyy jatkuvasti vanhoja tuttuja nimiä. Tässä kokoelmassa on vain kolme kirjoittajaa, joilta en ole lukenut mitään aiemmin. He ovat Taru Luojola, Hanna Morre ja Tero Niemi. Oho, nyt pääsi lipsahtamaan valhe, ainakin Hanna Morren blogia olen lukenut, mutten aiemmin novellia.

En voi olla vertaamatta Hyöyryä ja helvetinkoneita -kokoelmaa  Koneita ja korsetteja -kokoelmaan, ovathan ne niin sanotusti samaa sarjaa. Koneita ja korsettaja tuntui olevan aika tasainen paketti, josta mikään novelli ei erottunut räikeästi. Kokoelmaa oli mukava lukea ja se oli hyvä maistiainen höyrypunkin ihmeelliseen maailmaan. Höyryä ja helvetinkoneita tuntuu kuitenkin vähän laajentavan. Tällä kertaa kokoelmassa on mukana novelleja, joita en ehkä aivan ensimmäisenä sijoittaisi steampunkin genreen, mutta en kuitenkaan näe syytä, mikseivät ne kokoelmassa voisi olla. Enää ei mässäillä viktoriaanisella vaihtoehtoisteknologialla siihen malliin kuin aiemmin. Koneissa tuli välillä sellainen olo, että teknilliset vempaimet on tungettu mukaan vain teknillisten vempainten takia, mutta Höyryässä steampunkelementit ovat pikemminkin tarinan muun aineksen mausteena. Ja hyvänä sellaisena.

Yksi Höyryn yllättävistä puolista on se, kuinka monta "jatko-osaa" siinä on mukana. Vähintään neljä novellia pystyin tunnistamaan edes jonkinlaiseksi vanhan idean laajentamiseksi. Osa mainittiin jo esipuheessa, ja siitä kiittäminen, mutta osa tuli yllätyksenä. Omalla tavallaan jatko-osien käyttäminen saattaa asettaa kynnyksen sille, joka ei ole aiempaa tuotantoa lukenut, mutta ainakaan minulla ei ollut ongelmia. Onhan Koneiden lukemisesta jo aikaa, joten olen onnellisesti ehtinyt unohtaa novellien yksityiskohdat, mutta minulla ei silti ollut ongelmia ymmärtämisessä. Jos olisi aikaa ja viitsimystä, voisi joskus lukea toisiinsa liittyvät novellit peräkkäin ja katsoa kuinka paljon niistä saa silloin irti.

Kokoelma on hyvin monipuolinen. On tiivistä seikkailua, joita edustaa muun muassa Sierra Nevan salaisuus ja Varjo Angelinrovan yllä. On juonellisempaa kerrontaa, kuten esimerkiksi Alexandre, on haikeaa muistelua, jota löytyy Siivekkäästä miehestä Isaacista ja Rafaelista ja on mysteeriä ja salaisuuksia, mitä löytyy Falachustin talosta ja juonittelua, mistä vastaa muun muassa Valkean naisen palvelija. 

Luonnollisesti novellikokoelmissa on aina tekstejä, joista pidän enemmän kuin toisista. Suosikiksini nousi J. S. Meresmaan Alexandre, joka oli ihanan ehyt kokonaisuus, jossa seurataan nuoren pojan seikkailua suurkaupungissa. Jokainen lause tuntui tarkkaan mietityltä ja kertoi jotain tärkeää novellin kannalta. Luin sen eräänä aamuna kahvilassa sen jälkeen kun olin käynyt hakemassa liput Hobitin yönäytökseen. Alexandre sijoittuu samaan maailmaan Meresmaan aiemman novellin Augustinen kanssa. Piti oikein lukiessa pysähtyä. "Hetkinen, eikös tämä hahmo ollut myös siinä edellisessä novellissa?" En lainkaan pahastuisi, jos sarja saisi vielä kolmannen novellin, sillä ei kahta ilman kolmea!

Toinen muiden ylitse nouseva novelli on Hanna Morren Rafael, joka on yhtä aikaa haikea ja karmiva. Novelli antaa ajattelemisen aihetta. Siitä voisi tehdä kiinnostavaa analyysia vaikkapa äitihahmoista ja naisihanteista, mutta myös siitä, miten novellin päähenkilön Rafaelin elämään tietyn seikat vaikuttavat ja millä lailla.

Kolmas suosikkini on Anne Leinosen Falachustin talossa, joka luo kiinonstavan ympäristön ajattomasta tilasta ja siitä miten se vaikuttaa tietyn talon aukkaisiin. Novelli piti minua otteeseen niin tiukasti, että myöhästyin kahvilatreffeiltä, jonne olin menossa tapaamaan kaveriani, hyi minua.

Höyryä ja helvetinkoneita on kaiken kaikkiaan mukava kokoelma, jota ei kannata kavahtaa, vaikka muuten välttelisi spefikirjallisuutta. :)

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Päivä 24 – Kirja joka jokaisen pitäisi lukea

En nyt ole ketään paheksumassa, jos et ole lukenut jotain kirjaa. Varmasti sinulla on hyvä syy, miksi et ole lukenut sitä, tai kenties et ole kuullut siitä, tai kenties sinua vain ei kiinnosta. Se ei tee yhtään vähemmän kultturellia tai yhtään enemmän tyhmää. Kaikkihan me tässä maailmassa vähän tyhmiä ollaan :) Jokainen lukekoon juuri niitä kirjoja mitä haluaa.

Haasteessa nyt kuitenkin pitää puhua kirjasta, jonka jokaisen pitäisi lukea, niin toimitaanpa ohjeen mukaan.


Sinuhe egyptiläinen on kirja, jonka luin muistaakseni ysillä tai lukion alussa, eli siitä alkaa olla jo aikaa. Kirja kuitenkin kuuluu lue-joskus-uudestaan -listalleni, sillä pidin kirjasta ensimmäisellä lukukerralla sen verran paljon, että toinen lukukerta on toivon mukaan mielekäs. Olen ehtinyt unohtaakin kirjasta sen verran asioita, että lukukokemus saattaisi avautua aivan uudella tavalla.

Jos joku ei ole lukenut kirjaa siksi, koska pelkää sen olevan liian raskas tai vieroksuu Egyptiä ja sen historiaa, niin huoli pois! Kirja on mielestäni aika helppolukuinen, vaikka sivut saattavat näyttää raskailta. Ainakin minä pystyin hyvin kiinnostuneena koko kirjan halki. Joku kaverini joskus sanoi, että kirja on vähän masentava, mutta minua se ei haitannut. Mielestäni historia esitetään kirjassa todella kiinnostavasti ja yksityiskohtaisesti.

Saatan kuitenkin olla hieman puolueellinen suosittelija, sillä olen aina ollut kiinnostunut muinaisesta egyptistä, minkä vuoksi ei ollut lainkaan yllättävää, että kirja osui ja upposi.

Selätä klassikkopelkosi tällä kirjalla!

lauantai 7. joulukuuta 2013

Päivä 23 – Kirja joka sinun olisi pitänyt lukea jo kauan sitten


Hyllyssäni on muutama kirja, jotka aion lukea ihan-kohta-ehkä-seuraavaksi, mutta jotenkin aina jostain löytyy joku muu kirja, jonka luen ennen näitä kirjoja. Ja ne kirjat ovat seuraavat:

Emily Brontë: Humiseva harju
Sain tämän joululahjaksi jo monen monta vuotta sitten. Minä jopa toivon tätä joululahjaksi. Jostain syystä kirja on jäänyt lojumaan. Nyt pitäisi jonkun tulla hakkaamaan minua tällä kirjalla päähän, että lopulta otan niskasta kiinni ja luen sen.

John Green & David Levinthan: Will Grayson, Will Grayson
Ostin kirjan noin kaksi vuotta sitten, oikein tilasin netistä, mutta en ole koskaan lukenut. En tiedä miksen, sillä kirja on varmasti aika nopealukuinen ja uskon sen olevan viihdyttävä.

Jari Tervo: Layla
Toivon joululahkaksi Sherlock Holmes -kirjoja, sain tämän. Olin silloin hieman pettynyt, mutta nyt kiinnostukseni kirjaa kohtaan on herännyt. Joku päivä luen sen...

Douglas Adams: Linnunrata
Viisiosainen trilogia, jonka kolme ensimmäistä sivua olen lukenut ja se nappasi heti mukaansa, mutta luin kolme ensimmäistä sivua kaverini luona ja kotona odotti kasa muita kirjoja, jotka olivat kesken.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras
Sain kummiltani ylioppilaslahjaksi saatesanoilla: "Lukupiirini piti kirjaa erikoisena, mutta sinä voisit pitää siitä!" Silloin en tiennyt, että kirja on suurehkoa suosiota niittänyt teos. Kirja kummittelee hyllyssäni, vielä minä sen luen. Pelkään vain, että sen scifiys menee yli tajuntani, en nimittäin ole erityisen harjaantunut scifin lukija. Mieluumin fantasiaa.

Hyvä että tämä haaste vähän muistuttaa minua kirjoista, jotka ovat pesiytyneet hyllyyni. Ehkä joululoman aikana pakkaan matkalaukkuun kirjoja vain hyllystäni ja yritän vältellä kirjastoa parhaani mukaan. :)

Oletteko te, rakkaat lukijani, lukeneet näitä kirjoja? Mitä tykkäsitte?

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Kirjabloggaajien joulukalenteri 4.12.2013

(Kuva Yöpöydän kirjat -blogin Niina Tolosen käsialaa)

Tervetuloa kirjabloggaajien joulukalenterin neljänteen luukkuun! Eilisen päivän luukku aukesi Kaikkea kirjasta -blogissa.

Tänään aiheena:

Kirjaisaa taidetta

Sain idean, kun olin Turun yliopiston pääkirjastossa ja huomasin ilokseni, että joku oli rakentanut sinne tämän kauniin joulukuusen.


Vanhat kirjat ovat yleensä hyvin kauniita, mutta valitettavan usein niiden sisältö on todellä epäkiinnostavaa. Siksi tykkäänkin nähdä taidetta, joka on rakennettu kauniista vanhoista kirjoista. Joku kirjoja rakastava ihminen saattaa nyt säikähtää, eihän kirjoja saa tuhota! Näin minäkin ennen ajattelin, mutta sitten mietin asiaa vähän enemmän. Maailma on täynnä kirjoja ja niitä painetaan koko ajan lisää. Samaan aikaan esimerkiksi kirjastot poistavan vanhoja ja kuluneita kirjoja kokoelmistaan, eikä kukaan tunnu niitä kirjoja kaipaavan. Toki niistä voi löytää helmiä, mutta joukossa on varmasti paljon sellaisia kirjoja, joilla ei ole edes minkäänlaista historiallista arvoa, josta joku tutkija voisi kiinnostua. En siis näe mitään pahaa siinä, että vuoden 1976 puhelinluettelo tuhotaan taiteen nimissä. On myös olemassa taidetta, kuten tuo esittelemäni joulukuusi, joka ei tuhoa kirjaa laisinkaan.

Kun olin poistumassa kirjastosta, huomasin että alakerran aulassa oli hylly, jossa jaettiin poistuvia kirjoja ilmaiseksi kaikille halukkaille. Hylly oli täynnä kauniita kyrillisillä aakkosilla kirjoitettuja vanhoja kirjoja. Nappasin kaksi saman sarjan kirjaa mukaani ja olen muodostanut niistä mukavan sisustuselementin kotiini.



Joulukuun alkuun kuuluu joulun valmistelu. Itse ainakin olen sen verran tarkka, etten valmistele joulua marraskuussa, vaan ryhdyn vasta joulukuussa hommiin, koska silloin minusta on oikea tunnelma. Yksi joulun operaatioista on joulukorttien lähettäminen. Huomasin, että mukaan nappaamissani kirjoissa on tosi viehättävän näköiset sivut, joten päätin hyödyntää kirjojen sivuja ja käyttää niitä korttien teossa.

En ymmärrä venäjää (tai jotain muuta kieltä, jota kyrillisillä aakkosilla kirjoitetaan), joten en tiedä laisinkaan, mistä kirja kertoo. Toivottavasti ei mistään hirveän kamalasta ja joulukortteihin sopimattomasta.

Glögi on luonnollinen juoma nautittavaksi joulukorttien teon lomassa. 

Minulla on aina askarrellessa vähän sellainen tyyli, että en suunnittele, vaan teen täysin fiiliksen mukaan. Siksi korttien lopputulos tuli minulle itsellenikin yllätyksenä. Sain aikaiseksi nämä neljä korttia ja saatan tehdä myöhemmin muutaman lisää. Selvästi tänään mieleni on kaivannut minimalistisuutta ja geometrisia muotoja.


Jos haluatte nähdä paljon taidokkaampaa kirjaisaa taidetta, kurkatkaa tämä linkki, jonka takaa löytyy kokoelma hienoja veistoksia, joissa päämateriaalina on käytetty kirjoja.

Mukavaa joulunodotusta teille kaikille!

Huomenna luukku aukeaa Järjellä ja tunteella -blogissa.

Muokkaus klo 17:29

Pahus, unohdin tietenkin lisätä yhden kuvan! Lisään sen nyt jälkikäteen.


Törmäsin näihin käsilaukkuihin jo yli vuosi sitten, mutta koska kuva sopii aiheeseen, se on hyvä esitellä :)

lauantai 30. marraskuuta 2013

Päivä 22 – Paras kirja joka sinulla on hyllyssäsi

Olen esitellyt haasteen aikana aika monta hyvää kirjaa hyllystäni. On vaikea valita sitä parasta, sillä tykkään aika monista hyllyssä olevista kirjoista, joten käytän tämän osion siihen, että esittelen jonkun kivan kirjan hyllystäni.


Täydellinen herrasmies on kirja, jonka olen saanut joululahjaksi ystävältäni monta vuotta sitten. Herrasmiesmuoti miellyttää silmää, joten tällainen kirja hyllyssä ei ole lainkaan pahitteeksi.


Kirja tuntuu keskittyvän erityisesti englantilaiseen pukeutumiseen kultaisen 1900-luvun alupuoliskon mukaan.

Onhan sitä tyyliä mukava katsella, mutta osittain kirja on todella vanhanaikainen. Se esimerkiksi esittelee matka-arkkuja, joita ei nykyään kovin usein enää käytetä.

Vaikka kovin moni tuskin pukeutuukaan enää kuin täydellinen herrasmies, kirjaa on kuitenkin hauska selata. Tuntuu, että se olisi kirjoitettu vähän kieli poskessa, vaikka tyyli onkin hyväntahtoinen.

 Kirjan kuvia on erityisen mukava katsella.

Välillä kirjaa selatessaan miettii, kuinka vähän oikeastaan tietää etiketinmukaisesta pukeutumisesta. En varmasti tajuaisi, jos joku rikkoisi etikettiä hienoissa juhlissa. Toisaalta, nykyaikana etikettisäännöt ovat löystyneet ja on hyvin vähän tilaisuuksia, joissa voi tosi pahasti mokata pukeutumisellaan.


Tämä kirja kuitenkin on mukava lisä hyllyssäni. Siitä on oikeasti ollut apua joskus, kun minun on pitänyt tietää jotain herrasmiestyylistä.

Omistan aika vähän tietokirjoja, mutta tämä kuuluu siihen harvaan joukkoon. :)

perjantai 29. marraskuuta 2013

Saituri

Kirjoittanut: Molière, sivuja: 123

Saituri on yks Molièren useista komedioista. Se sijoittuu klassismin kauteen ja on julkaistu vuonna 1668. Klassismille on tyypillistä takertua tiettyihin kaavoihin. Silloin ajateltiin, että jos tekstissä on tietyt ominaisuudet, se on automaattisesti hyvä. Näytelmät koostuivat viidestä näytöksestä, henkilöhahmot olivat korkea-arvoisia ja heitä oli näytelmissä vähän ja kieli oli ylevää. Tragediaa suosittiin, mutta minun piti lukea komedia.

Saituri on viisinäytöksinen näytelmä, joka kertoo ylhäissyntyisen perheen tapahtumista noin yhden vuorokauden ajalta. Näytelmä alkaa siitä, kun Harpagon suunnittelee avioliittoa erään Marianen kanssa, mutta samaan aikaan Harpagonin poika Cléante on rakastunut samaiseen tyttöön. Näytelmän aikana juonitellaan avioliittoaikeiden parissa puolin ja toisin, Harpanonin saituruutta unohtamatta.

Kun uusin äidinkielen ylioppilaskokeen, tekstitaidon kokeessa oli pätkä tästä näytelmästä. Muistan kirjoittaneeni tarkan analyysin Harpagonin ja hänen poikansa palvelijan La Fléchen suhteesta. Oli jännää lukea kohtaus keskeltä näytelmää. Olin oikeastaan vähän pettynyt. Olin muodostanut hienoja johtopäätöksiä Harpagonin ja La Fléchen käytöksestä, mutta sain huomata, ettei La Fléchellä loppujen lopuksi ole kovin suurta roolia näytelmässä. Sen sijaan näytelmässä enimmäkseen naureskellaan salaa Harpagonin saituruudelle ja yritetään saada uppiniskainen perheenpää taivuteltua muiden perheenjäsenten tahtoon. Siitä se näytelmän koomisuus mielestäni muodostuu. Kaikki pitävät Harpagonia vähän tyhmänä, ja koska Harpagon uskoo heidän juttujaan, ehkä hän vähän tyhmä onkin.

Tämä on neljäs näytelmä, jonka olen tänä syksynä lukenut. Ottaen huomioon, että lukupakettiin kuului kahdeksan kirjaa, näytelmien osuus on ollut aika suuri. Alkaa pikku hiljaa näytelmät kyllästyttää, sillä joka kerta toivoo, että voisi katsoa näytelmät lavalla lukemisen sijaan. Samaan aikaan näytelmät ovat ihan mukava vaihtoehto 600-sivuiselle Don Quijotelle, sillä näytelmän lukee parissa tunnissa. Kevään lukupaketissa ei pitäisi onneksi näin monta näytelmää olla. Toki on ymmärrettävää, että näytelmiä on näin paljon, sillä romaani ei ollut vielä näihin aikoihin kehittynyt siihen muotoon mitä se nykyään on. 

Vielä pitäisi yksi essee naputella, niin syksyn lukupaketti olisi koossa!

Faust I

Kirjoittanut: Johan Wolfgang von Goethe, sivuja: 264

Syksyn kirjallisuuspaketin viimeinen kirja on Faust I, jonka lukemista odotin kauhulla. Bloggaan lukupaketin kirjoista vähän väärässä järjestyksessä, joten älkää hämmentykö, jos tämän jälkeen vielä tulee bloggauksia. Faust on kuitenkin se viimeinen kirja, joka minun piti tänä syksynä lukea.

Faust I on julkaistu ensimmäistä kertaa vuonna 1808 ja on Goethen pääteos. Pakko myöntää, etten Faustista tiennyt juuri mitään, mutta olin kuullut huhuja, että se on hyvin vaikea. Kyseessä on runomuotoinen näytelmä, joten olin jo senkin takia peloissaan. Näytelmiä on vähän vaikea lukea, sillä näytelmät pitäisi kokea esitettynä. Ja runot. Runot ovat ikuinen kompastuskiveni.

Loppujen lopuksi Faustin runot eivät olleet niin vaikeita kuin oletin. Olin yllättynyt siitä, kuinka lähes kaikki tuntui rimmaavan todella sujuvasti ja kuinka riimittely ylitti vuorosanojen rajat. Lukupiirissä eräs tosin huomautti, että hänelle tuli sellainen olo, että luki jonkin toisen kirjailijan uudelleenkirjoitetun version alkuperäisestä saksankielisestä Faustista, eikä itse Faustia ollenkaan. 

Minulla oli vuonna 1919 painettu versio, joka piti hakea minulle erikseen kirjaston varastosta.

Toki runomuoto vaikeutti ymmärtämistä, minkä vuoksi luulin aluksi, että olen ymmärtänyt kaikki tapahtuman ihan väärin. Jossain vaiheessa menin wikipediaan tarkistamaan ja sain vain todeta, että olen lukenut täysin oikein, kirjan tapahtumat vain ovat hyvin kummallisia. Faustin ensimmäisessä osassa Faust tekee sopimuksen paholaisen Mefistofeksen kanssa: Mefistofeles palvelee Faustia tässä maailmassa, kunhan Faust lupaa palvella Mefistofelesä helvetissä. Loppunäytelmän ajan seurataan, kuinka Faust pyytää Mefistofeleksen tekemään asioita hänen puolestaan, mutta suurin osa siitä kuluu siihen, kun Faust iskee silmänsä Margereetaan.

Luin Faustin ja Molièren Saiturin peräkkäin, joten sekoitan hyvin helposti niissä esiintyvät naishahmot, joita tarinan protagonisti havittelee puolisokseen. Kertooko tämä jotain naishahmojen yksipuolisuudesta? Kun Margareeta marssi Faustin sivuilla vastaan, teki mieli kiljua: "Ei kiitos enää kauniin, rusoposkisen, siveän immen kosiskelua!" Alkaa tulla korvista ulos, alkaa jo vähän kyllästyttää. Toisaalta, siinä vaiheessa kun Margareeta astui tarinaan mukaan, teksti kävi paljon helpommin ymmärrettäväksi. Mielummin seurasin Faustin ja Margareetan... romanssia? kuin Faustin omaa yksinäistä kärsimystään pimeässä goottilaisessa kammiossaan.

Tietyllä tapaa Faust on erittäin viihdyttävä. Olisin luullut, että olisin vihannut kirjaa, mutta huomasin naureskelevani monessa kohdassa. En tiedä, koenko jotkut jutut nykylukijana koomisina, vaikka niitä ei ole alunperin koomisiksi tarkoitettu, mutta kirjan yliampuvuus oli kyllä aika haustaa luettavaa. Faust tuntui ihan päättömältä! Siinä vaiheessa kun lukee traagista itsemurhakohtausta, jonne yhtäkkiä hyppää enkelikuorot ja opetuslapset veisaamaann, kun lukee villakoiran muuttuvan paholaiseksi ja seuraavaksi paholainen tenttaa ylioppilaalta tämän pääainevalintoja ja pian ollaankin harrastamassa siveettömyyksiä Margareetan kammiossa, ei voi muuta kun pyöritellä silmiään ja tarkistaa vielä kerran wikipediasta, että tulihan tuo riimi ymmärrettyä oikein.

Ymmärtämistäni helpotti huomattavasti kirjan edellinen omistaja/lukija, joka oli ystävällisesti kirjoittanut avainsanoja marginaaleihin.

Pahoittelen, jos joku tuli lukemaan tätä postausta siinä luulossa, että pääsisi lukemaan hienoa analyyttistä tekstiä tästä maailman(euroopan)kirjallisuuden klassikosta, mutta saikin lukea yhden sivuaineopiskelijan vuodatusta. Tällaista tämä kirjabloggaaminen joskus on.

PS: Olin vähän sosiaalinen ja kävin Tampereen kirjablogimiitissä. Siitä voit halutessasi lukea kaimani Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogista. Sieltä löytyy ihan kuvallista todistusaineistoa, että olen ollut paikalla. :)
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...