torstai 31. tammikuuta 2013

Vertailua

Olen tämän viikon ahertanut esseen parissa. Sain sen juuri valmiiksi, joten palkkioksi on tiedossa vähän bloggausta.

En ole tammikuussa blogannut kovin ahkerasti kirjoista, mutta se johtuu siitä, että minulla on kesken muutama opus joiden lukeminen on osoittautunut hyvin pitkäksi projektiksi. Kunhan saan George R. R. Martinin Korppien kestit luetuksi, luvassa on pitkä teksti, sillä minulla on paljon sanottavaa tästä sarjan neljännestä osasta.

Sillä aikaa voidaan keskittyä vähän taiteen saralle. Tätä blogia seuraavat voivat ehkä jo tietää, että harrastan myös kuvataidetta eri muodossa, enemmän ja vähemmän aktiivisesti, vähän silloin kun huvittaa. Tänä vuonna olen käynyt maalaustunneilla ja piirrän myös aika paljon vapaa-ajalla.

Nyt maalaustunneilla meillä on meneillään mustavalkoinen maalaus, jossa harjoitellaan valoa ja varjoa. Liityin maalauskurssille siksi, koska haluan oppia erityisesti maalaamaan. Meinaan helposti jämähtää lyijykynään ja puuväreihin, joten viikottainan "pakottaminen" tekee hyvää. En ole kuitenkaan muistanut ottaa kuvaa keskeneräisestä maalauksesta, joten tarjoan vain kaksi luonnosta jotka piirsin.

Mallina toimii kipsivalos Michelangelon Kuolevasta orjasta.



Halusin jakaa nämä kuvat, koska niissä näkee erittäin hyvin kumin tärkeyden. Olin unohtanut penaalin kotiin, enkä löytänyt luokkahuoneesta ylimääräistä pyyhekumia, joten piirsin alempana olevan kuvan ilman kumia. Sitten opettaja sattui löytämään kumin, jonka jälkeen päätin tehdä paremman luonnoksen. Molempiin meni ehkä yhtä paljon aikaa. Mielenkiintoisinta tuossa erossa on se, etten ylempään kuvaan edes tarvinnut pyyhekumia juuri lainkaan. Jo pelkkä tieto siitä, että pystyn pyyhkimään virheet pois jos siihen tulee tarvetta sai minut itsevarmemmaksi ja onnistuin piirtämään huomattavasti paremman version kuin aiemmin. (Ja alemmassa kuvassa loppui kärsivällisyys varjostuksen kohdalla, heh heh.)

Tappelen tällä hetkelle öljyvärien kanssa. Sain ne joululahjaksi ja vaikka jälki onkin mukavampaa kuin akrylleillä, on niiden käyttäytyminen erilaista mihin olen tottunut ja siksi täytyy melkein opetella uudestaan maalaamaan. Niin, ja kaikki on vaikeampaa kun ei voi pestä siveltimiä vedellä.

Ensimmäinen öljyvärikokeilu, yhden tunnin työ. Valitsin malliksi kerrankin jotain värikästä, kun tuppaa maalauksen muuten olemaan liian synkkiä.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Marttakerhoilua



En ole marttaliittoon liittynyt, mutta päätimme Annikan (x) ja Nallen (x) kanssa kutsua lauantaitamme sillä nimellä. Joskus kauan aikaa sitten, varmasti ainakin kaksi vuotta sitten, päätimme kokoontua ja ommella yhdessä, ja saimme nyt idean tehdä sitä uudestaan. Minä en omista ompelukonetta, mutta kahdella muulla osapuolella sellainen on, joten kaksi ompelukonetta kolmella henkilöllä ei ole paha tilanne, varsinkin kun Annika aina alivarautuu ja ottaa mukaan vain jonkun pienen ompelutyön jonka hän saa nopeasti valmiiksi ;)

Minä en ole mikään mestariompelija. Minulla oli käsityö yläasteella valinnaisena mutta vihasin niitä tunteja. Jälkikäteen ajateltuna taidan ymmärtää miksi. En osannut ottaa tunneista hyötyä irti, koska minulla ei ollut silloin minkäänlaista pukeutumistyyliä, joten en tiennyt minkälaisia käsitöitä haluan tehdä joten päädyin tekemään jotain tylsiä vaatteita joita en koskaan pitänyt. Kässätunnit kuitenkin opettivat minulle perusjutut: miten paikata reikä sukissa, miten ommella nappi, miten neuloa ja virkata, miten käyttää ompelukonetta yms, joten olen sen jälkeen pystynyt soveltamaan taitojani aina tarpeen tullen. Koska joskus ompelen jotain kavereiden lainakoneilla, pääsin kouluavustajana ollessani opastamaan käsityötunneille ompelukoneenkäyttöä kolmosluokkalaisille. Heidän silmissään olin varmasti mestari.


Päivä alkoi kangaskauppareissulla, jossa tunsin oloni välittömästi ulkopuoliseksi, koska aina ajattelen, että kangaskaupoissa on vain superkäsityöharrastajia ostamassa kankaita Suurin ja Tärkeisiin Monimutkaisiin Töihinsä ja ajattelen että myyjät arvaavat heti että olen amatoori. Kangaskaupassa on toisaalta myös hauska käydä, koska ikinä ei tiedä, mitä kangasta sieltä sillä kertaa lähtee mukaan. Minulla on yksi aika elenganttia kuosia oleva hame (katso lookbook-kuva sivupalkissa) ja yksi aika goottihenkinen hame, molemmat sillä tuloksella, etten tiennyt lainkaan, mitä haluan kaupasta, ja ostin sitten sen kankaan joka silmää miellytti. Tänään mukaan lähti edullisesta palakorista tummansinistä pilkullista kangasta. Olisin ensiksi halunnut ostaa mustaa kangasta valkoisilla polkadoteilla, mutta se oli liian joustavaa trikoota ollakseen hyvä hamekangas, mutta onneksi löysin tämän. Tykkään siitä, että pilkut ovat epäsymmentrisiä.


Hameen ohje on äärimmäisen yksinkertainen ja idioottivarma (mutta silti ompelin ensiksi yhden palan väärin päin, ups). Huolittele reunat, ompele etu- ja takakappele toisesta sivusta yhteen, ompele kuminauhakuja, pujota kuminauha hakaneulan avulla kujaan, mittaa hameen vyötärö sopivan kokoiseksi, ompele kuminauha kiinni, ompele hameen toinenkin reuna kiinni, laita pari pistoa sinne tänne kuminauhan kohdalle, ettei kuminauha käänny sen leveyden takia, päättele ja leikkaa irti jokainen ylimääräinen lanka joka hapsottaa. Tadaa, sinulla on uusi hame!

Hinnaksi tuli vain noin 13 euroa plus päivä sosiaalisessa seurassa ompelukoneen parissa. Itse ompelua oli ehkä hieman yli tunti, muu aika meni teen juontiin.


Aiomme pitää lähitulevaisuudessa hieman lisää marttakerhoilua (ehkä siirryn joskus hieman vaikeampiin kaavoihin) joten ehkä raportoin mitä silloin tulee tehtyä, jos edes tulee tehtyä mitään raportoimisen arvoista.

Tässä vielä kuva toisesta käsityöharrastuksesta. Joskus tulee neulottua lapasia ja villasukkia. Bambupuikot ovat suosikkini, ne eivät ole kylmät eivätkä kilise ikävästi.





Kirjapino kirjahyllyn reunalla sen kuin kasvaa. Olen laittanut kirjan siihen järjestykseen missä olen ajatellut ne lukea, päällimäisenä ne kirjaton kirjat joista menee laina pian umpeen ja alimpana kavereilta lainatut kirjat joista ei voi tulla myöhästymismaksua (elleivät kaverit ala ilkeiksi).


Pahoittelen jos joku säikähti yllättävää hieman henkilökohtaisempaa tekstiä lukioikävästä. En yleensä kirjoittele surumielisiä juttuja tänne, koska yritän pysyä positiivisena, mutta sinä päivänä masensi erittäin paljon.

torstai 24. tammikuuta 2013

Ollapa taas lukiossa

Tämä ajatus minulla käväisi kun tänään istuin äidinkielen tekstitaidon preliminäärissä. (Tavoitteena laudatur, mutta olen pahasti ruosteessa, pahus. Miten sitä YTL:ää nyt miellytetään kun ei enää muista mistä ne tykkää.)

Lukio oli kouluhistoriani parasta aikaa. Ala-asteella ei osannut verrata mihinkään, yläaste oli täynnä, no, yläastelaisia, ja lukiossa oli paljon kivoja omalaatuisia ihmisiä kun päätin astetta taiteellisempaan. Lukio tuntui minun paikaltani, sillä jokaisesta aiheesta kiinnostuneena saatoin opiskella yhtä innokkaasti sekä humanistisia että luonnontieteellisiä aineita. Sen jälkeen pitäisi sitten päättää, mitä haluaisi tehdä isona.

Olen päättänyt valita pääaineekseni suomen kielen, mutta niin kauan kun en pääse sisälle, on ollut pakko tyytyä avoimen yliopiston opintoihin, joissa koulun tuomaa yhteisöllisyyttä ei ole juuri lainkaan. Lähes kaikki opiskelivat ovat minua vähintään kymmenen vuotta vanhempia työssäkäyviä perheellisiä, joiden kanssa ei tunnu olevan mitään yhteistä ja vaikka olisikin jotain yhteistä, ilman ainejärjestön toimintaa en ujouttani uskalla heille jutella, joten yhteiset kiinnostuksenkohteet eivät ole tulleet esille, eikä tuntejakaan ole kuin kerran, hyvällä tuurilla kaksi kertaa, viikossa.

Töissäkin on tullut käytyä, mutta ensimmäisessä paikassa olin ainoa kouluavustaja pienessä koulussa ja toisessa oli sen verran kiireistä, ettei ehtinyt työkavereiden kanssa kauheasti ystävystyä. Kolmannessa paikassa olin vain viikon (jouluapulainen) joten ihmissuhteiden luominen oli erittäin epätodennäköistä. Kaiken lisäksi koin kokoajan olevani vain tiellä koska minulla ei ole kuin yleissivistävä koulutus takanani, joten en voi tietää kaikkia käytännön asioita ja tunsin häiritseväni kokoajan Vanhoja Ja Viisaita Kokeneita Työntekijöitä kysymyksilläni.

Pelkästään vanhaan lukiorakennukseet marssiminen saa aikaan koko luonteessani positiivisen parannuksen. Pidin itsestäni silloin kun olin lukiossa. Olin täynnä hienoja ajatuksia joita oppitunnit olivat pistäneet päähäni. Nyt ne ovat korvautuneet asioilla, jotka oikeasti kiinnostavat minua, mutta sen seurauksena koen olevani paljon tyhmempi kuin kaksi vuotta sitten. Tai ainakin vähemmän kirjaviisas. Ja silti yritän saada laudaturin.

Jos saan laudaturin, lähtöpisteeni paranevat. Korotin syksyllä jo englantia, arvosana nousi, sekin parantaa lähtöpisteitäni. Tänä keväänä on pakko päästä opiskelemaan, mutta silti takaraivossa kokoajan jyskyttää pelko siitä, että taas tulee hylkäyskirjeitä useampi kappale. Yksikin hyväksymiskirje kuitenkin riittäisi.

Olisipa taas lukiossa. Silloin voisi istua kiinnostavilla yleissivistävillä tunneilla ilman huolta aikuisuudesta, ilman huolta tulevaisuudesta. Olisi muutamaksi vuodeksi elämä valmiiksi suunniteltuna. Voisi nähdä kavereitakin joka päivä ilman että tarvitsee erikseen sopia. Olisi vähän motivaatiota jopa pukeutua jotenkin siististi ja seurata vähän mitä katumuodissa näkyy. Silloin voisi hetkeksi myös rentoutua ilman että omatunto muistuttaisi lähestyvistä pääsykokeista. Mitään kivaa ei saa seuraavaan neljään kuukauteen tehdä, saa vain opiskella, nukkua ja ehkä syödä jos ehtii.

Yhden preliminäärikokeen ajan pystyin kuvittelemaan, että olen taas lukiossa. Mutta ehkä aika on kuitenkin kuultanut muistoja, en enää muista kuinka olin kokoajan uupunut univelan takia ja kuinka elämänsä ensimmäistä kertaa joutui ottamaan itse enemmän vastuuta opiskelustaan ja sen takia teki joitain hölmöjä valintoja joita kirosi seuraavana vuonna kahdeksan kurssin lukujärjestyksen äärellä.

Ehkä menen nyt pänttäämään kielioppia ja tuijottamaan sähköpostia jos vaikka tulisi kutsu työhaastatteluun.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Marple - They Do It With Mirrors

Kirjoittanut Agatha Christie, kieli: englanti, 284 sivua
Suomenkielinen nimi: Neiti Marplea ei petetä
Sisältää ehkä lieviä spoilereita

Joskus tuntuu, että mitä lyhyempi kirja, sitä kauemmin minulla menee sen lukemisessa. Pitkiä kirjoja voin lukea satoja sivuja päivässä, mutta jos itse kirja ei ole kovin monta sataa pitkä, jo 50 sivua päivässä tuntuu huimalta. Yleensä lyhyet kirjat ovat paljon tiiviimpiä, ja tämän vuoksi ne täytyy lukea tarkemmin.

Tässä kirjassa minulla meni viikkoja, tosin en lukenut yhtäjaksoisesti joka päivä. Tämä on toinen Agatha Christien kirja jonka olen lukenut, luin Eikä yksikään pelastunut -kirjan yläasteella äidinkielen tuntia varten, ja muistan kirjoittaneeni arvosteluun, etten pitänyt siitä, sillä kirja teki jokaisesta henkilöhahmosta syyllisen, jonka vuoksi loppuratkaisun tullessa en enää yllättynyt mistään, sillä olin jo jossain vaiheessa epäillyt oikeaa syyllistä.

Tämä kirja kuitenkin onnistui yllättämään loppuratkaisullaan. Taisin oikeastaan epäillä kaikkia muita paitsi oikeaa syyllistä, vaikka kun tilanne selvitettiin, ratkaisu tuntui täysin loogiselta.

En oikein tiedä, mitä sanoisin tästä kirjasta ilman että paljastan juonta. Neiti Marple lähtee tapaamaan vanhaa ystäväänsä, jonka luona hän tutustuu suureen joukkoon erilaisia ihmisiä. Ottaen huomioon että kirja on aika lyhyt (jokainen luku alkoi aina aukeaman oikeanpuoleiselta sivulta, jotan väliin jäi myös tyhjiä sivuja) kirja sisälsi aikamoisen ihmissuhdesotkun, joka sisälsi useita avioliittoja, adoptioita, kuolemia, lapsia, sisaruspuolia ja kaikenlaisia epämääräisiä sukulaissuhteita. Sellainen ihmissuhdemäärä olisi täyttänyt pidemmänkin kirjan. Ehdin lukea melkein 100 sivua ennen kuin tajusin, ettei lukemisesta tule mitään, ellen ole tismalleen perillä kuka on kukin ja minkälaisia lempinimiä heillä on. Jouduin tekemään ihmissuhdekaavio, minkä olen tehnyt ennen vain kerran, ja sekin The Casual Vacancyn kohdalla.


Yritin valkoisella geelikynällä epätoivoisesti peitellä virheitä, sillä välillä piti lukea lähes rivien välistä kuka oli kenenkin lapsi. Tuosta puuttuu muutama myöhemmin mukaan tullut hahmo.

Koska minulla ei luonnollisesti ole kosketuspintaa muihin Marple-kirjoihin, en voi sanoa tarkasti, mutta mielestäni oli kuitenkin outoa, että näinkin lyhyessä kirjassa murha tapahtui vasta noin sadan sivun kohdalla. Ehdin jo turhaantua. Milloin joku murhataan? En jaksanut keskittyä päivällisiin ja keskusteluihin, sillä kyseessä ei ollut murhan selvittely. Kun murha sitten tapahtui, paikalle ilmaantui useita poliiseja asiaa selvittämään. Neiti Marple oli loppujen lopuksi hyvin pienessä osassa. Hän ei ollut paikalla edes useissa haastatteluissa, joten lukija tiesi enemmän kuin Marple, vaikka Marple lopussa arvasikin kuka on todellinen murhaaja.

Mitäs muuta sanottavaa minulla olisi tästä kirjasta? Huomasin ainakin, että kirja oli hyvin dialogipainotteista ja kuvailua oli todella vähän. Tämän vuoksi kuvittelin automaattisesti Marplen sen herttaisen vanhan neidin näköiseksi jonka olen nähnyt monissa elokuvaversioissa.

Ehkä pitäisi lukea enemmän Agatha Christietä, ja suomeksi. Tämä oli joululahjakirja.

lauantai 19. tammikuuta 2013

Hobitti eli sinne ja takaisin


Hobitti: Odottamaton matka nosti pintaan sellaiset Keskimaa-tunteet, että oli pakko tarttua hyllyssä kummittelevaan isoveljeltä perittyyn kirjaan. Veli lahjoitti minulle koko Tolkien-kokoelmansa muuttaessaan opiskelemaan, eli TSH:n, Hobitin ja Silmarillionin. Oma painokseni on pehmeäkantinen ja se on painettu vuonna 2001, samoin kuin oma THS:ni. Kirjakokoelma on siis hankittu ensimmäisen TSH-elokuvan aikoihin.

Seuraavaksi aion olettaa, että kaikki ovat jo Hobitin lukeneet, joten en aio piilotella mitään juonipaljastuksia, onhan kirja ollut kaiken kansan luettavana jo 75 vuotta. En aiokaan suuremmin arvioida kirjaa, vaan ajattelin listata satunnaisia ajatuksia mitä lukiessa tuli mieleen.

Kyllähän minä olen Hobitin jo aiemmin lukenut. Luin sen ensimmäisen kerran aika myöhään, elokuussa 2011. Ensimmäinen kosketuspintani kirjaan oli jo ala-asteella, kun luokkakaverini piti siitä kirjaesitelmän, mutta muistan esitelmästä vain sen, että pidin kirjan juonta jotenkin todella monimutkaisena. Ehkä se johtui luokkakaverin esitelmöintitavasta. En tiedä miksi viivyttelin Hobitin lukemista niin pitkään. Ehkä siksi, etten kauheasti pitänyt Bilbon hahmosta? Elokuvien ja TSH-kirjan perusteella (jonka luin yläasteella) Bilbo jätti minuun ikävän kuvan, enkä siksi halunnut lukea kirjaa, jonka päähenkilönä on hyvin yrmeä hahmo. Ilmeisesti elokuussa 2011 päätin paikata aukkoni sivistyksessä ja lukaisin kirjan.

Vuosi 2011 oli minulle todella surkea lukuvuosi, voitte nähdä, että luin silloin erittäin heikosti kirjoja. Aivoni olivat... tukossa? En muista juuri mitään niistä kirjoista jotka luin vuonna 2011, joten Hobitinkin tapahtuvat olivat kokonaan kadonneet muististani. Ainoa, minkä kirja sai aikaan, oli Bilbon maineen pelastaminen. Nuorempi Bilbo on oikein pidettävä hahmo. Kun menin katsomaan elokuvan, yllätyin siitä, kuinka paljon olin unohtanut tapahtumista.

Siksi minusta melkein tuntui, että luin kirjaa nyt ensimmäistä kertaa. Aivan kuin joku olisi vain kertonut minulle pieniä spoilereita. Nautin nyt kirjan lukemisesta todella paljon. Tykkäsin kirjan kerronnasta. Minua aina viehättää nuoremmalle yleisölle suunnattu kerronta, kunhan se ei ole lukijaa aliarvioivaa. Kirjasta on kyllä selvästi nähtävissä, että se on kirjoittu hieman iltasatumaisesti: joka luku sisältää yhden seikkailun, joten voisi ajatella, että sitä voisi lukea lapsille yhden luvun illassa. Ehkä jos minulla on joskus lapsia, teenkin niin.

Tietenkin se, että kirjaa voidaan pitää lastenkirjana, aiheuttaa sen, että siitä puuttuu tietyt syy-seuraussuhteet ja motiivit, joita vanhempi lukija kaipaisi. Elokuvassa nämä asiat olikin otettu huomioon. En voinut olla vertaamatta elokuvaa ja kirjaa toisiinsa, siihen saakka mihin ensimmäinen elokuva yltää kirjassa. Kirjan alussa Gandalf ja kääpiöt suunnilleen kiskovat Bilbon mukaan ilman juuri minkäänlaisia pohjustuksia. Lukijana minulle jäi hieman epäselväksi, mitä varten he nyt lähtevätkään matkalle. Pidin elokuvan ratkaisusta aloittaa kaiken pitkällä prologilla. Toivon myös, että tulevissa elokuvissa pohjustetaan enemmän Bilbon päätöstä salata arkkikiven löytyminen ja lahjoittaa se eteenpäin, sillä ainakin itse kirjassa loppupään toiminta tuli lukijalle aika puun takaa. Bilbohan melkein pettää kääpiöt, vaikka koko kirja ollaan rakennettu heidän suhdettaan.

Kaikki eivät ole lukeneet jokaista Tolkienin tekstiä ja perehtyneet liitteisiin, muistiinpanoihin ja perimätietoihin ja haltiakielellä kirjoitettuihin haikuihin... Mielestäni Tolkienin kirjat tuntuvat paranevan joka lukukerralla, sillä mitä enemmän maailmaa tuntee, sitä enemmän kirjoista saa irti. Ensilukijalle kaikki voi olla hyvin vaikeaa. Tai sitten se olen vain minä...

Joitain hyvin epämääräisiä mainintoja oli venytetty elokuvassa kokonaisiksi kohtauksiksi. Thorinin arkkivihollisörkki Azog mainittiin vain kerran, samoin Gandalfin sukulaisvelho Radagast. Silti lopussa Viiden Armeijan Sotaan liittyi Azogin poika Bolg, aivan kuin se olisi isokin juttu. Kerronnallisesti tämä on ehkä jopa heikkous, sillä ei kannattaisi olettaa, että lukija muistaa jokaisen kirjan alussa mainitun yksityiskohdan. No, Tolkienista sanotaankin, ettei hän ole kirjailija, vaan hän oli historian muistiinkirjaaja, joten vaikka Hobitti onkin melko yhtenäinen ja selkeä kirja, on siinäkin joitain kummallisuuksia. Haltianinkuningas Thrainduilin nimeä ei edes mainittu kertaakaan.

Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä kaksi seuraavaa elokuvaa tuo tullessaan. Eniten minua ehkä kiinnostaa, miten Filin, Kilin ja Thorinin kuolemat käsitellään. Varsinkin naispuoliset fanit ovat erittäin mieltyneidä heidän elokuvaversioihinsa, joista on tehty erittäin hyvin katsetta kestävät. Ensimmäisessä elokuvassa alleviivattiin Thorinin Aragornmaisuutta: kuningas, jolla ei ole valtakuntaa, ja hänen on saatava se takaisin. Kirjassa kuitenkin Thorin kuolee taistelussa ja valtaan astuu kääpiö, joka on lähes tuntematon lukijalle.

Olen erittäin tyytyväinen elokuvan tavasta yksilöidä kääpiöt, sillä kirjassa he ovat vain yksi iso massa, enkä ensimmäisellä lukukerralla erottanut heitä juuri toisistaan. Tällä hetkellä pystyn tunnistamaan ja nimeämään kymmenen kääpiötä, mikä helpotti lukemista huomattavasti.



Kun kävin katsomassa elokuvan toisen kerran, Bofur nousi nopeasti suosikikseni.


perjantai 18. tammikuuta 2013

AIKAMATKA 2013



Sheferijm-blogia lainaten:

Mitä on aika? Se  tulee ja menee ja on arvaamaton, sillä ensin se  kiirehtii ja mennä viuhtoo tai  sitten se ei liiku, ei  sitten millään,  Aika voi - pysähtyä! Kaikella on aikansa ja aikansa kaikilla. Ja jotta nyt olisimme oikein ajan hermolla annan teille näin Uuden Vuoden alkajaisiksi lukuhaasteen ja kutsun tulla  mukaan AIKAMATKALLE!

Haaste kuuluu seuraavasti:

Lue vuoden aikana yksi tai useampi kirja, joka vie sinut matkalle ajassa (kuvaa siis jotain muuta aikakautta kuin omaamme)  Ideaa helpottamaan olen tehnyt seuraavat teemakategoriat, joista voit valita mieluisimman tai osallistua niin halutessaan vaikka kaikkiin.

1. Ritarit ja linnanneidot

Tämä kategoria pitää sisällään  Kirjat ja tarinat, jotka sijoittuvat aikaan n. 1000-luvun molemmin puolin.

2. Muinaisilla poluilla

Kategoriaan voi sisällyttää kaikki eaa olevat/sijoittuvat tarinat  sekä muista kategorioista väliin jäävät aikakaudet (nykyisen ajanlaskun alkuvuosisadat, pimeä keskiaika).

3.  Myllynkivikauluksia ja pönkkähameita

Tämä kategoria sisältää aikakaudet renesanssista romantiikkaan, eli tähän voi sijoittaa hyvin monenlaisia tarinoita eikä niiden kategorian nimestä huolimatta tarvitse sisältää pukuloistoa.

4. Seikkailijoita ja tieteentekijöitä

Tarinat ja seikkailut jotka sivuavat löytöretkiä  niin maalla, merellä kuin  ilmassa, niin kuin myös ihmsmielissä. Esim. suuret löytöretket, naparetket ja myös tieteelliset löydöt ja viritelmät.

5.  Ajan tuolla puolen

Tämä kategoria on varattu puhtaalle fantasia- ja science fiction -kirjallisuudelle, tarinoille, joiden aikamääritelmää on vaikea sijoittaa mihinkään elettyyn historialliseen ajanjaksoon tai teemaan.

Koska aikamääritelmä on Einsteinia lainatakseni aika suhteellinen käsite, otan esimerkiksi Jules Vernen tarinat. Nehän sijoittuvat fyysisesti kirjailijan elämään aikakauteen, mutta näin jälkikäteen luettuna niissä on nähty kauas tulevaisuuteen. Aikanaan ne olivat ehkä täysin fiktiota, mutta moni niissä kerrottu juttu on nykyään faktaa. Sijoittaisin tämän seikkailijoihin ja tieteentekijöihin.

Haasteeseen voi siis ottaa osaa sekä faktalla että fiktiolla, ja kirja voi olla vastikään ilmestynytkin, kunhan se kertoo jostain muusta ajasta/aikakaudesta kuin omastamme. Haaste päättyy vuoden lopussa 31.12.2013, jolloin viimeistään toivon postauksia aiheesta.

Koska monissa muissa haasteissa on jonkinlainen asteikko, jonka mukaisesti voi kivuta ja "tavoitella kaukaisuutta", lisäsin tähän tälläisen arvonnousuportaikon, jotta voit kokeilla ylenemismahdollisuuksiasi aikamatkan aluksella.

Matkustaja - Yksi satunnainen kirja mistä tahansa kategoriasta
Jungmanni - kolme kirjaa mistä tahansa kategoriasta
Matruusi - yksi kirja jokaisesta kategoriasta tai  yhteensä viisi kirjaa
Perämies - yhteensä kymmenen kirjaa
Kapteeni - Yhteensä 25 kirjaa

Tervetuloa siis ja hyvää ja mielenkiitoista  AIKAMATKAA!




Löysin vihdoin vuodelle 2013 lukuhaasteen, joka vaikuttaa kiinnostavalta, ja aion sen toteuttaa. Kuluvan vuoden aikana aion lukea vähintään yhden kirjan jokaisesta kategoriasta. Aion yhdistää haasteen ikuisuusprojektiivi, joka tarkoittaa kirjahyllyni kirjojen lukemista, mutta voin myös lainata kirjat kirjastosta (tai ostaa uusia, apua) Olen jo lainannut kirjastosta muutaman kirjan, jotka sopivat tähän haasteeseen. Mieleen hiipii kysymys: onko tämä minulle jopa liian helppo haaste? Luen oikeastaan aika harvoin nykypäivään sijoittuvia kirjoja.

Aikamatkustus on aina ollut yksi minun suurista kiinnostuksenkohteista, tämän vuoksi Doctor Who uppoaa ja kolmas Potter on lempipotterini. Erityisesti minua kiinnostaisi lukea joku Jules Vernen teos.

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Anna Karenina

Kuulin elokuvasta sen maailmanensi-illan aikoihin, mutta vasta trailerin nähtyäni päätin mennä sen katsomaan. En ole kirjaa lukenut, enkä tiedä luenko koskaan, sillä se on hyvin pitkä ja joskus kiinnostaa enemmän muut kirjat kuin klassikot, ja klassikoilla on tapana jäädä lojumaan yöpöydälleni liian pitkäksi aikaan.

En tiennyt juonesta mitään, minulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia. Tiesin, että kyseessä on jonkinlainen venäläinen kolmiodraama, jossa näyttelee Keira Knightley ja Jude Law, ja jossa on upeita tanssikohtauksia. Menin katsomaan elokuvan täysin avoimin mielin, ja täytyy sanoa, että pidin siitä todella paljon.

Aluksi elokuva tosin oli hieman vaikea seurata. Minusta tuntui, että kuva oli hieman epätarkka (onko tästä olemassa myös 3D-versio? Minä menin katsomaan perinteisenä.) ja kuvaus oli hyvin erikoista. Ensimmäisessä kohtauksessa en vielä tajunnut, että näyttömä, jossa osa kohtauksista tapahtui, ei oikeastaan ollut oikea näyttämö, vaan oli ohjaajan ratkaisu esittää jotkut kohtauksen teatterin lavalla, vaikka oikea tapahtumapaikka olisi vaikka lastenhuone tai tanssisali, tai rautatieasema. Osa kohtauksista olivat pitkiä yhden oton kohtauksia, jotka ovat taatusti vaatineet hirveästi suunnittelua. Elokuvaa piti katsoa vähän samalla tavalla kuin Moulin Rougea: kaikki ei ole aivan totta, osa asioista on symbolisia.

Kun pääsin kunnolla elokuvan kuvakulmiin mukaan, pääsin myös tarinaan sisälle. Itse tarina kertoo Anna Kareninasta, joka on mennyt naimisiin 18-vuotiaana, mutta ei rakasta aviomiestään. Hän matkustaa tapaamaan veljeään, joka on pettänyt vaimoaan, ja tapaa matkan aikana Aleksei Vronskiin, joka ihastuu Annaan ja alkaa piirittää häntä. Aleksei Vronskin on oletettu menevän naimisiin Kittyn, Annan aviomiehen vaimon siskon, kanssa naimisiin, jonka vuoksi Kitty torjuu Konstantin Levin kosissan. Tanssiaisissa, joissa Vronskin uskotaan kosivan, Vronski kuitenkin haluaa tanssia ainoastaan Annan kanssa. Anna palaa hämmentyneenä kotiinsa, mutta Vronski seuraa perässä eikä jätä Annaa rauhaan ennen kuin he ryhtyvät rakastajiksi.

Minulla oli sellainen olo, että itse tarina on jo aika lailla nähty, ja arvasin etukäteen jo loppuratkaisun, mutta se ei ollut kaikki mitä elokuvassa oli annettavaa. Keskityin enemmän siihen, miten kaikki on kuvattu. Ohjaaja Joe Wright (Ylpeys ja ennakkoluulo, Sovitus, Hanna) oli tehnyt todella kiinnostavia ratkaisuja, todella upeita tanssikohtauksia ja hienoja kohtaustenvaihtojaa. Useat symbolistiset hetket palvelivat hyvin hahmojen tunteiden välittymistä katsojalle.

Näyttelijät suorittivat roolinsa hyvin. Yksi elokuvan miinuspuolista on tosin se, että Jude Lawilla oli parta joka peitti hänen kasvonpiirteensä. Kun sellainen näyttelijä saadaan elokuvaan, on melkein rikos peittää ne kasvot paksun parran peittoon! ;) Keira Knightley oli hyvä Anna Kareninana. En ole oikeastaan kauhean suuri Knightley-fani. Minä olen kuitenkin sattunut näkemään melkein jokaisen elokuvan jossa hän näyttelee. Useimmat katsomat Keiran elokuvia hänen ulkonäkönsä vuoksi (kyllähän hän on hyvännäköinen), mutta minulle on käynyt niin, että hän vain sattuu näyttelemään elokuvissa joista minä olen kiinnostunut.

Kun elokuva, joka ei sijoitu Amerikkaan, Brittien saarelle tai muualle missä puhutaan englantia, alan tietenkin heti arvioida, onko elokuvan miljöö muuttunut liian englantilaiseksi. Mielestäni Anna Kareninassa välittyi venäläisyys. Elokuva oli mukava virkistävä välipala, sillä useinmiten venäläiset ovat elokuvissa pahiksia jotka asuvat likaisissa ja huonoissa oloissa (kiitoksia kylmän sodan). Anna Kareninassa tanssahdeltiin loistossa venäläisiä piirteitä unohtamatta. En kieltä osaa, mutta minusta tuntui, että taustahälyssä oleva puhe oli venäjää, vaikka päähahmot puhuivatkin englantia.

Kerrankin jossain elokuvassa oli myös uskottavat talvimaisemat! Suomalaiseen talveen tottuneena nauran lähes aina kun joku elokuva yrittää luoda "aidon" talven studioon, eikä se näytä ollenkaan aidolta. Lumi ei sula siihen koskiessa, ja selvästi -30 asteen pakkaselta näyttävässä ilmassa on mahdollista seikkailla ilman pipoa ja lapasia. Tässä elokuvassa kuitenkin melkein tunsi kylmyyden. Välillä näytti siltä, että oliko kuvausryhmä matkustanut suomalaisiin metsiin ottamaan maisemakuvaa. Hauskana yksityiskohtana voi mainita junat, jotka olivat aina ihan jäässä.

Ei ihme, että elokuva on saanut Oscar-ehdokkuuksia kuvauksesta, puvustuksesta, musiikista ja production desingista (mitä tämä olisi suomeksi?) Elokuvasta tulee mieleen vain yksi selkeä huono puoli: muutama suutelukohtaus oli aivan liian läheltä kuvattu tai aivan liian intiimi. En pystynyt katsomaan niitä kunnolla, vaan keskityin silloin avaamaan limsapulloa.

Koska Briteissä on vain 12 näyttelijää, yksi elokuvan iloista olikin bongailla tuttuja näyttelijöitä. Sivurooleissa nähtiin sekä Pottereista, Downton Abbeysta että monista elokuvista tuttuja kasvoja.


Ennen elokuvaa näytettiin Les Miserablersin traileri. Toivon todella, että se on hyvä, sillä olen odottanut sitä pitkään.

perjantai 11. tammikuuta 2013

Mustesydän

Kirjoittanut: Cornelia Funke, 505 sivua

Cornelia Funken Rosvoruhtinas on yksi kaikkien aikojen lempikirjojani ja se on syy miksi koen viehätystä erilaisiin konnakertomuksiin. Aikoinaan aloin tutustua Funken muuhunkin tuotantoon. Silloin hänen Mustesydän-trilogiastaan oli suomennettu tämä ensimmäinen osa. En enää tarkkaa muista, milloin luin Mustesydämen ensimmäisen kerran, mutta wikipedian mukaan se on suomennettu vuonna 2004 ja seuraava osa vuonna 2006, joten joskus noiden kahden vuoden aikana. Olin silloin siis 12-14 -vuotias. Sitä mukaan kun suomennoksen ilmestyivät, luin myös nekin.

Päätin alkaa lukea sarjaa uudestaan kun sain kirjat helposti käsiini. Ensimmäinen osa alkaa siitä, kun Meggie-nimisen tytön isä saa kummallisen vieraan, punahiuksisen Tomusormen jolla on lemmikkinään näätä jolla on sarvet. Tomusormi varoittaa Meggien isää Mo'ta vaanivasta vaarasta. Pikkuhiljaa Meggielle alkaa selvitä, mitä hänen varhaislapsuudessaan on tapahtunut, miksi hänen äitinsä on kadonnut, ja miksi hänen isänsä ei ikinä lue hänelle ääneen. Enempää en uskalla kertoa, sillä se pilaisi kirjan "mitä oikein tapahtuu?" hämmennyksen alkuvaiheessa.

Muistan, etten kauheasti pitänyt ensimmäisestä osasta, mutta luin myös toisen osan, ja se oli loistava, ja jatkoin kolmanteen osaan. Aloin miettiä, miksi en pitänyt ensimmäisestä osasta. Ehkä olin vielä hieman liian nuori lukemaan sitä, vaikka kirjan päähenkilö olikin 12-vuotias ja se on todennäköisesti suunnattu suunnilleen sen ikäisille. Muistan, että menimme kerran luokan kanssa kirjastoon, jossa kirjastotäti vinkkasi meille kirjoja (tätä kirjastonhoitajaa saan kiittää Cornelia Funkesta, sillä hän alunperin vinkkasi minulle Roscoruhtinaankin) ja hän esitteli Mustesydämen, jonka olin silloin jo ehtinyt lukea. Olin luokan ainoa, joka oli sen lukenut, joten minulta kysyttiin, että eikö ollutkin mukaansatempaiseva kirja jota ei malttanut laskea käsistä. Vastasin, että ei ollut. Olin ehkä odottanut Rosvoruhtinas kakkosta ja siksi hieman pettynyt.

Ehkä minuun ei uponnut kirjaan sisällytetty kirjapalvonta, vaikka lukemisesta pidinkin. 12-vuotias minä muistelee, että minusta oli kummallista, kuinka he omistivat  kaiken elämänsä kirjojen vaalimiseen ja haalimiseen, mutta nyt kyllä pystyn sen paljon paremmin ymmärtämään. Muistin myös, että Meggien lempikirjoihin kuului monia sellaisia kirjoja, joista en itse kauheasti pitänyt.

Nyt vanhempana kirja tuntui uppoavan paljon paremmin. Olin unohtanut todella paljon, joten minusta tuntui, että luin kirjaa jonka loppuratkaisusta ja muutamasta yksityiskohdasta olin spoilaantunut. Muistin kaikkea kummallista, esimerkiksi sen, että Meggie raaputtaa nimensä yhteen seinään, ja sen että pohdin pitkään onko kirjassa esiintyvä Raikuli eri käännös Helinä-keijusta vai onko Peter Panissa muitakin keijuja joita en tiedä koska olen katsonut vai Disneyn version. Olin jopa unohtanut muutaman hyvin tärkeän juonenkäänteen muun muassa Tomusormeen liittyen. 

Toisella lukukerralla kirja tuntui huomattavasti paremmalta, paransin jopa sen tähtiluokitusta Goodreadissa kolmesta tähdestä neljään. Kaikki se kirjapalvonta oli nyt paljon mielenkiintoisempaa, eikä Diane Setterfieldin Kolmannentoista kertomuksen jälkeen mikään kirjojen ylistys enää tunnu miltään. Tomusormi pysyi edelleen lempihahmonani ja Meggie pysyi edelleen hieman etäisenä.

Odotan seuraavan osan lukemista, kunhan saan sen lainaan, sillä muistan että tässä trilogiassa on harvinainen ilmiö, nimittäin keskimmäinen osa on kaikista parhain. Ensimmäinen osa sijoittuu nykypäivän Italian pieniin kyliin, mutta toisessa osassa päästään itse Mustemaailmaan sisälle. Muistan toisestakin osasta hyvin vähän, mutta odotan päästä hihittelemään uudestaan kaikelle sille kikkailulle, mitä siihen on sisällytetty.

Olen edelleen Funken kirjoitustyylin suuri ihailija, ja ihailen myös hänen kirjojaan, sillä ne on taitettu niin kauniisti. En tiedä, minkälaisia painoksia muilla kielillä on ilmestynyt, mutta ainakin suomennoksissa on mukana Funken omaa kuvitusta.

Kun olin lukemassa Mustesydäntä, tweettasin aiheesta ja sisällytin Cornelia Funken twittertunnuksen tweettiini. Seuraan hänen twitteriään, vaikka hän päivitteleekin useinmiten saksaksi. Hänen tunnustaan ei ole tarkistettu (pieni sininen "v" nimen kohdalla, niinkuin verify), joten en voi olla täysin varma hänen olevan itse kirjailija, mutta ainakin haluan uskoa niin.


Cornelia Funke vastasi tweettiini ja retweettasi sen! :D Sain aikamoisen fanikohtauksen.
Ja tietenkin tweetissäni on kirjoitusvirhe. No, ei voi enää mitään.


Parhaat kirjat ovat lastenkirjoja joita aikuinen voi lukea yhtä suurella intohimolla.




Lähikirjastosta saa ottaa ilmaiseksi mukaan julisteita joita tulee kirjastoon tilattujen lehtien mukana. Satuin huomaamaan tämän. Ainakin juliste on kaunis, tänä iltana saan selville, onko elokuva hyvä. 

torstai 3. tammikuuta 2013

Luetut kirjat 2012

Luin vuonna 2011 vain 22 kirjaa, koska minulla oli ilmeisesti todella laiska lukuvaiha meneillään. Päätin vuodeksi 2012 vähän ryhdistäytyä, sillä enhän minä muuten ikinä saa luettua niitä kaikkia kirjoja joita haluaisin. Vuoden 2012 saalis onkin sitten paljon huimempi.


  • 53 kirjaa, noin 4,4 kirjaa kuukaudessa, eli noin yksi kirja viikossa.
  • 5 eri kirjasarjaa joita olen lukenut uskollisesti
  • 5 kirjasarjaa, joiden ensimmäisen osan luin, mutta joiden toista osaa joko aio lukea tai se ei ole vielä ilmestynyt
  • 11 kirjaa englanniksi, muut suomeksi.
  • 5 uudelleenlukua (kursivoitu)
  • 1 lukuhaaste, jonka tein itse itselleni ja jossa epäonnistuin, sillä halusin jatkaa Tulen ja jään laulua eteenpäin saman tien. Minulla on kuitenkin kokoajan meneillään pieni haaste, että saisin luettua kirjahyllyyn kertyneet kirjat.
  • 5 fanficciä, joita en kuitenkaan tähän listaan ole kirjoittanut ylös, vaikka vihkooni olen ne kirjannut. Nehän eivät ole oikeaa kirjallisuutta ;) mutta pidän niistäkin jotain kirjaa.


Haastoin itseni lukemaan ensi vuodeksi myöskin 53 kirjaa. Alunperin sen piti olla 52, mutta koska päivitin Goodreadsia vähän hassusti, se laski vuoden 2013 lukuhaasteeseeni jo yhden kirjan mukaan, joten muutin sen 53:een, vaikka todellisuudessa minun pitää lukea "vain" 52.

Kuten myös huomaatte, alkuvuodesta en juurikaan kirjoitellut ajatuksia kirjoista tänne blogiin kun vain hyvin satunnaisesti. Vasta kun löysin suomalaisen kirjabloggaajien maailman, innostuin itsekin kirjoittelemaan enemmän ajatuksia ylös. En edelleenkään bloggaa ihan joka kirjasta. Jos ei ole mitään erityistä sanottavaa, niin en viitsi alkaa kirjoittaa.


Tammikuu

  1. Philip Pullman: Universumin tomu - Kultainen kompassi
  2. Enrique Moriel: Ajattoman kaupungin varjot
  3. Ian McEwan: Rannalla (x)
Helmikuu
  1. Charlie Higson: Young Bond - Hopeaevä
  2. Philip Pullman: Universumin tomu - Salaperäinen veitsi
  3. Charlie Higson: Young Bond - Verikuuma
Young Bond -sarja oli yllättävän hyvä! Harmi, ettei enempää osia ole suomennettu.

Maaliskuu
  1. Charlie Higson: Young Bond - Korota tai kuole
  2. John Green: Looking for Alaska
  3. Ian McEwan: Vieraan turva
  4. George Orwell: Eläinten vallankumous
  5. Thomas Mann: Kuolema Venetsiassa
Orwell ja Mann tuli luettua avoimen yliopiston kirjallisuudenopintoja varten. 

Huhtikuu
  1. Djuna Barnes: Yömetsä
  2. Knut Hamsun: Nälkä
Nämäkin opintoja varten. Yömetsä oli aivan käsittämätön teos, mutta Nälkä ihan menettelevä.

Toukokuu
  1. Rob Reger & Jessica Gruner: Emily the Strange - Pimeän päivät
  2. Debbie Macomber: Torstaisin kello kahdeksan
  3. John Le Carre: Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja
  4. Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva (x)
  5. C.S. Lewis: Paholaisen kirjeopisto
  6. Philip Pullman: Universumin tomu - Maaginen kaukoputki
Macomberin kirja kuuluu ns. kioskikirjallisuuteen. Ostin sen äidilleni äitienpäivälahjaksi, sillä hän tuntuu tykkäävän harlekiineista, mutta minun piti lukaista kirja läpi, varmistaakseni etten vahingossa ostanut hänelle eroottista kirjallisuutta.

Kesäkuu
  1. Nick Vujlcic: Ra(a)jaton elämä
  2. Anne Rice: Veren vangit
  3. Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus
  4. Stephen Chbosky: Elämäni seinäruusuna
  5. George R. R. Martin: Tulen ja jään laulu - Valtaistuinpeli
Ra(a)jaton elämä on lahja kummiltani. Oletin jonkinlaista elämäkertaa, mutta se olikin aika pitkälti Jumalan ylistystä. Hmm...

Heinäkuu
  1. Ally Condie: Tarkoitettu
  2. George R. R. Martin: Tulen ja jään laulu - Kuninkaiden koitos (x)
  3. Brian Selznick: Hugo Gabret (x)
Elokuu
  1. George R. R. Martin: Tulen ja jään laulu - Miekkamyrsky 1
  2. Cassandra Clare: Varjojen kaupungit - Luukaupunki
  3. E. L. James: Fifty Shades of Grey (x)
  4. Gilberth Jr. & Gilberth Carey: Tusinoittain halvemmalla
Syyskuu
  1. Chris Colfer: The Land of Stories - The Wishing Spell (x)
  2. Cassandra Clare: The Infernal Devices - Clockwork Angel
  3. Cassandra Clare: The Infernal Devices - Clockwork Prince (x)
  4. Cassandra Clare: Varjojen kaupungit - Tuhkakaupunki
  5. Cassandra Clare: Varjojen kaupungit - Lasikaupunki (x)
  6. Kristiina Vuori: Näkijän tytär (x)
Lokakuu
  1. George R. R. Martin: Tulen ja jään laulu - Miekkamyrsky 2 (x)
  2. Ian McEwan: Sementtipuutarha
  3. J. K. Rowling: The Casual Vacancy (x)
  4. Cassandra Clare: Varjojen kaupungit - Langenneiden enkelten kaupunki (x)
  5. Cohn & Levithan: Nick & Norah's Infinite Playlist (x)
  6. Sofi Oksanen: Stalinin lehmät (x)
Sementtipuutarha oli tosi outo kirja lempikirjailijaltani. No, se on hänen ensimmäinen kirjansa, joten annettakoon se anteeksi.

Marraskuu
  1. Cassandra Clare: The Mortal Instruments - City of Lost Souls (x)
  2. William Golding: Kärpästen herra (x)
  3. Chris Colfer: Stuck by Lightning - The Carson Phillips Journal (x)
Joulukuu
  1. John Green: The Fault in Our Stars (x)
  2. Susanna Kaysen: Girl, Interrupted
  3. Maria Turtschaninoff: Helsingin alla (x)
  4. Erin Morgenster: Yösirkus (x)
  5. Mauri Kunnas: Piitles
  6. Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina (x)
  7. Félix J. Palma: The Map of Time (x)

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

The Map of Time

Kirjoittanut Félix J. Palma, kieli: englanti, 694 sivua.

Tämä kirja on ollut ikuisuusprojektini kesän Tukholma-reissusta lähtien. Ostin kirjan siis Ruotsista, mutta olen nähnyt tätä myös Stockmannin Akateemisessa kirjakaupassa myynnissä, joten oma kappale on mahdollista löytää Suomestakin. Alointin tämän lukemisen jo silloin, mutta jätin kesken koska odottamani Kuninkaiden koitos tuli postista, enkä sen jälkeen saanut jatkettua The Map of Timea vasta kun nyt joulukuussa. Ei sillä, että kirja olisi ollut huono. Minulle vain tuli aina kiinnostavampaa lukemista vastaan.

Kirja sijoittuu viktoriaaniseen Lontooseen ja keskittyy kaikin puolin aikamatkustukseen ja sen oikkuihin. Haluan kuitenkin jo nyt alussa varoittaa, että kirja ei kerro yhtäjaksoisesti samasta henkilöstä. Suurin syy siihen, että minulla kesti kauan lukemisessa, on se, että ensimmäisen osan jälkeen päähenkilö tuntuu kokonaan vaihtuvan, joten en löytänyt motivaatiota jatkaa lukemisesta.

Kirjassa ei olekaan selkeää päähenkilöä. On iteasiassa erittäin vaikea sanoa, mikä kirjan pääjuoni edes on. Se keskittyy eräänlaiseen aikamatkustoimistoon ja kirjailijaan, joka on kiinnostavalla tavalla kytköksissä tähän toimistoon. Kirjan kolme osaa käsittelevät toimistoa hieman eri näkökulmasta: ensimmäisessä osassa se esitellään ja tehdään ensimmäinen aikamatka, toisessa osassa taas nuori nainen haluaa matkustaa ajassa eteenpäin löytääkseen itselleen sopivan aviomiehen, sillä ei ole tyytyväinen yhteenkään oman aikan mieheen, ja kolmannessa osassa Scotland Yard saa tapauksen, jossa murhattu mies on ilmiselvästi tapettu tulevaisuuden aseella.

Pidin kirjasta todella paljon, vaikka minulla olikin kynnyksiä sen lukemisessa. Siihen piti päästä aina kunnolla sisälle mutta joka kerta kuin luin eteenpäin, luin saman tien satoja sivuja kerrallaan. Kirjailijalla on todella lavea tyyli kertoa asioita, ehkä jopa liian lavea, joten joskus piti lukea vaikkapa 50 sivua ennen kuin paljastui, mistä todella on kyse. Toisaalta, se oli myös yksi kirjan hienoista puolista. Kirja viilaa lukijaa häikäilemättömästi linssiin. Ensiksi luulee yhtä, mutta yhtäkkiä paljastuu, ettei se olekaan niin. Tarina lähteekin yhtäkkiä täysin odottamattomaan suuntaan. Esimerkiksi viimeisessä osasta odotin jonkinlaista toiminnantäytteistä loppuhuipennusta, mutta yhtäkkiä vastaan käveli todella yllättävä juonenkäänne, eikä lopputulos ollut lainkaan sitä mitä odotin.

Kolme  melko irrallista tarinaa yhdistyivät ihan mukavasti aivan lopussa. Kirjalle on olemassa myös jatko-osa, mutta en ole suunnitellut lukevani sitä, sillä sitä ei saa kirjastosta ilmaiseksi, enkä halua laittaa pokkariin noin kymmentä euroa rahaa. Kirja ei loppunut suureen cliffhangeriin, ja uusi osa keskittyy jälleen kerran uusiin hahmoihin, jotka liittyvät jotenkin vanhoihin tapahtumiin, mikä hieman vähentää kiinnostustani sarjaa kohtaan. Yleensä tykkään kirjasarjoista sen takia, että saa viettää tuttujen hahmojen kanssa useamman kirjan verran aikaa. Minulla on niin paljon muitakin kirjoja joita haluan lukea, joten ehkä jätän jatko-osan nyt väliin. Loistavaa tarinankerrontaa, mutta yksi kirja taitaa riittää, ainakin joksikin aikaa.

tiistai 1. tammikuuta 2013

Elokuvat 2012


Näyttää siltä, että olen tasaisesti käynyt kerran kuussa elokuvissa. Todellisuudessa kävin maaliskuussa kolmesti elokuvateatterissa ja tuosta kuvasta puuttu oikeastaan yksi loppu, sillä kävin ihan vasta katsomassa Hobitin uudestaan 2D:nä.



Tammikuu:
Leijonakuningas 3D (x)

Jonka kävin katsomassa kaverini syntymäpäivänä kunnon nostalgiafiiliksissä.

Helmikuu:
Vuosaari

Päädyin katsomaan tätä kaveriporukan kanssa. Taitaa olla ainoa suomalainen elokuva jonka näin teatterissa vuonna 2012, enkä oikein pitänyt. Siinä oli kivoja roolisuorituksia, mutta se oli niin perinteistä suomalaista "kaikki on kurjaa kun ollaan köyhiä ja sairaita ja masentuineita ja vaimokin pettää ja koira kuoli" elokuvaa, enkä oikein pidä sentyylisistä filminpätkistä.

Maaliskuu:
Pappi lukkari talonpoika vakooja
Hugo (x)
Nälkäpeli

Pakko myöntää, että Pappi lukkarin kävin katsomassa ihan puhtaasti Benedict Cumberbatchin takia, mutta elokuva oli hyvin katsottava ilman häntäkin. Luin elokuvan nähtyä myös kirjankin.
Nälkäpelin kävin katsomassa ensi-illassa, ensimmäisessä näytöksessä joka näytettiin, enkä ollut edes suunnittelut sitä. Minulla oli kamalan tylsää, joten päätin vain lähteä katsomaan sen, ja minulla oli jopa niin hyvä tuuri, että sain ostettua paikan kavereideni vierestä.

Huhtikuu:
Titanic 3D

Jonka jälkeen purukalustoni oli kipeä päivätolkulla, sillä purin hammasta lopussa todella ahkerasti, etten aloittaisi kamalaa itkuparkukohtausta. En ollut moneen vuoteen katsonut Titanicia, joten elokuva tuntui kuin uudelta.

Kesäkuu:
Prometheus

Kaveriporukassani oli vähän kinaa, sillä yhden pojan mielestä tytöt eivät halua katsoa mitään muuta kuin romanttista komediaa, joten hieman uhmalla päätin, että mennään katsomaan nyt Prometheus, joka ei todellakaan ole romanttinen komedia. En oikeastaan ollut mainoksien perusteella ollut kiinnostunut elokuvasta ollenkaan, mutta niin vain menin katsomaan sen. Elokuva oli todella hyvin kuvattu ja näytelty, sen erikoistehosteet olivat loistavat ja soundtrack hieno, mutta... käsikirjoitus... Juonessa oli aivan kamalia aukkoja! Miksi tuntuu olevan hyväksyttävää, että juuri käsikirjoitus saa olla kamala kunhan kaikki muu on hyvää, kun mielestäni käsikirjoitus on juuri yksi tärkeimmistä asioista.

Heinäkuu:
The Amazing Spider-Man

Mitäs tästä elokuvasta sanoisin? Se oli kiva, mutta mielestäni hämähäkkimies kuvattiin aivan liian nopeasti uudestaan. Ehkä aiemman trilogian kolmas osa ei ollut niin loistava, mutta olisi silti voinut odottaa viisi vuotta lisää, ennen kun aletaan tekemään uutta versiota.
Elokuvan jälkeen kävelin kotiin seitsemän kilometriä, joten se ilta on jäänyt hyvin muistiin.

Elokuu:
Yön ritarin paluu
Urhea

En ollut katsonut Yön ritaria ikinä, joten kun kaverini pyysi minua leffaan, lainasin häneltä aiemman osan ennen kuin lähdin hänen mukaansa katsomaa trilogian päätösosaa. Olipahan tuoreessa muistissa edellisen elokuvan tapahtumat. Totesin, että tykkään enemmän vakavista supersankarielokuvista kuin Marvelin kieli-poskessa -leffoista.
Urhea oli hienoinen pettymys, sillä Disney on tehnyt ihan vasta karhu-ihmis -aiheisen elokuvan, nimittäin Karhuveljeni Kodan. Urhea keskittyi myös hieman liikaa äiti-tytär -suhteeseen, mikä on kyllä Disney-tasolla hienoa, kun otetaan huomioon, että lähes joka Disney-elokuvassa sankarin äiti on kuollut, mutta... jokin jäi vain tästä elokuvasta puuttumaan. Animaatio oli kyllä todella kaunista, ja elokuva poiki minulle uuden lempibändin, Mumford &Sonsin, mutta en pitänyt siitä, kuinka persoonalliksi henkilähahmot oli animoitu anatomian kustannuksella.

Marraskuu:
Skyfall (x)

Joulukuu:
Hobitti: Odottamaton matka (x)(x)

Ensi vuodelta odotan ainakin Les Misérablesia ja Anna Kareninaa. Ilmeisesti The Mortal Instruments: City of Bones on myös tulossa Suomeen, joten ehkä menen katsomaan senkin. Luonnollisesti odotan jo nyt ensi joulukuussa tulevaa uutta Hobittia. Quentin Tarantinoltakin tulee uusi elokuva, Django Unchained, joka kiinnostaa minua, sillä olen pitänyt kaikista aiemmin näkemistäni Tarantinon elokuvista.

Olen myös katsonut elokuva DVD:ltä, mutta en muista niitä kaikkia, sillä en pidä niistä kirjaa. Olen kuitenkni kirjoittanut jutun Third Starista, jonka ostin viime kesänä itselleni. (x)

Olen aika huono kirjoittamaan elokuvista ajatuksia ylös, sillä en katso niitä yhtä paljon kuin luen kirjoja, enkä ole siis perehtynyt aiheeseen kovin paljon. Yritän kuitenkin kirjoitella joskus jotain ylös, jos vain ajatuksia syntyy.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...