lauantai 19. tammikuuta 2013

Hobitti eli sinne ja takaisin


Hobitti: Odottamaton matka nosti pintaan sellaiset Keskimaa-tunteet, että oli pakko tarttua hyllyssä kummittelevaan isoveljeltä perittyyn kirjaan. Veli lahjoitti minulle koko Tolkien-kokoelmansa muuttaessaan opiskelemaan, eli TSH:n, Hobitin ja Silmarillionin. Oma painokseni on pehmeäkantinen ja se on painettu vuonna 2001, samoin kuin oma THS:ni. Kirjakokoelma on siis hankittu ensimmäisen TSH-elokuvan aikoihin.

Seuraavaksi aion olettaa, että kaikki ovat jo Hobitin lukeneet, joten en aio piilotella mitään juonipaljastuksia, onhan kirja ollut kaiken kansan luettavana jo 75 vuotta. En aiokaan suuremmin arvioida kirjaa, vaan ajattelin listata satunnaisia ajatuksia mitä lukiessa tuli mieleen.

Kyllähän minä olen Hobitin jo aiemmin lukenut. Luin sen ensimmäisen kerran aika myöhään, elokuussa 2011. Ensimmäinen kosketuspintani kirjaan oli jo ala-asteella, kun luokkakaverini piti siitä kirjaesitelmän, mutta muistan esitelmästä vain sen, että pidin kirjan juonta jotenkin todella monimutkaisena. Ehkä se johtui luokkakaverin esitelmöintitavasta. En tiedä miksi viivyttelin Hobitin lukemista niin pitkään. Ehkä siksi, etten kauheasti pitänyt Bilbon hahmosta? Elokuvien ja TSH-kirjan perusteella (jonka luin yläasteella) Bilbo jätti minuun ikävän kuvan, enkä siksi halunnut lukea kirjaa, jonka päähenkilönä on hyvin yrmeä hahmo. Ilmeisesti elokuussa 2011 päätin paikata aukkoni sivistyksessä ja lukaisin kirjan.

Vuosi 2011 oli minulle todella surkea lukuvuosi, voitte nähdä, että luin silloin erittäin heikosti kirjoja. Aivoni olivat... tukossa? En muista juuri mitään niistä kirjoista jotka luin vuonna 2011, joten Hobitinkin tapahtuvat olivat kokonaan kadonneet muististani. Ainoa, minkä kirja sai aikaan, oli Bilbon maineen pelastaminen. Nuorempi Bilbo on oikein pidettävä hahmo. Kun menin katsomaan elokuvan, yllätyin siitä, kuinka paljon olin unohtanut tapahtumista.

Siksi minusta melkein tuntui, että luin kirjaa nyt ensimmäistä kertaa. Aivan kuin joku olisi vain kertonut minulle pieniä spoilereita. Nautin nyt kirjan lukemisesta todella paljon. Tykkäsin kirjan kerronnasta. Minua aina viehättää nuoremmalle yleisölle suunnattu kerronta, kunhan se ei ole lukijaa aliarvioivaa. Kirjasta on kyllä selvästi nähtävissä, että se on kirjoittu hieman iltasatumaisesti: joka luku sisältää yhden seikkailun, joten voisi ajatella, että sitä voisi lukea lapsille yhden luvun illassa. Ehkä jos minulla on joskus lapsia, teenkin niin.

Tietenkin se, että kirjaa voidaan pitää lastenkirjana, aiheuttaa sen, että siitä puuttuu tietyt syy-seuraussuhteet ja motiivit, joita vanhempi lukija kaipaisi. Elokuvassa nämä asiat olikin otettu huomioon. En voinut olla vertaamatta elokuvaa ja kirjaa toisiinsa, siihen saakka mihin ensimmäinen elokuva yltää kirjassa. Kirjan alussa Gandalf ja kääpiöt suunnilleen kiskovat Bilbon mukaan ilman juuri minkäänlaisia pohjustuksia. Lukijana minulle jäi hieman epäselväksi, mitä varten he nyt lähtevätkään matkalle. Pidin elokuvan ratkaisusta aloittaa kaiken pitkällä prologilla. Toivon myös, että tulevissa elokuvissa pohjustetaan enemmän Bilbon päätöstä salata arkkikiven löytyminen ja lahjoittaa se eteenpäin, sillä ainakin itse kirjassa loppupään toiminta tuli lukijalle aika puun takaa. Bilbohan melkein pettää kääpiöt, vaikka koko kirja ollaan rakennettu heidän suhdettaan.

Kaikki eivät ole lukeneet jokaista Tolkienin tekstiä ja perehtyneet liitteisiin, muistiinpanoihin ja perimätietoihin ja haltiakielellä kirjoitettuihin haikuihin... Mielestäni Tolkienin kirjat tuntuvat paranevan joka lukukerralla, sillä mitä enemmän maailmaa tuntee, sitä enemmän kirjoista saa irti. Ensilukijalle kaikki voi olla hyvin vaikeaa. Tai sitten se olen vain minä...

Joitain hyvin epämääräisiä mainintoja oli venytetty elokuvassa kokonaisiksi kohtauksiksi. Thorinin arkkivihollisörkki Azog mainittiin vain kerran, samoin Gandalfin sukulaisvelho Radagast. Silti lopussa Viiden Armeijan Sotaan liittyi Azogin poika Bolg, aivan kuin se olisi isokin juttu. Kerronnallisesti tämä on ehkä jopa heikkous, sillä ei kannattaisi olettaa, että lukija muistaa jokaisen kirjan alussa mainitun yksityiskohdan. No, Tolkienista sanotaankin, ettei hän ole kirjailija, vaan hän oli historian muistiinkirjaaja, joten vaikka Hobitti onkin melko yhtenäinen ja selkeä kirja, on siinäkin joitain kummallisuuksia. Haltianinkuningas Thrainduilin nimeä ei edes mainittu kertaakaan.

Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä kaksi seuraavaa elokuvaa tuo tullessaan. Eniten minua ehkä kiinnostaa, miten Filin, Kilin ja Thorinin kuolemat käsitellään. Varsinkin naispuoliset fanit ovat erittäin mieltyneidä heidän elokuvaversioihinsa, joista on tehty erittäin hyvin katsetta kestävät. Ensimmäisessä elokuvassa alleviivattiin Thorinin Aragornmaisuutta: kuningas, jolla ei ole valtakuntaa, ja hänen on saatava se takaisin. Kirjassa kuitenkin Thorin kuolee taistelussa ja valtaan astuu kääpiö, joka on lähes tuntematon lukijalle.

Olen erittäin tyytyväinen elokuvan tavasta yksilöidä kääpiöt, sillä kirjassa he ovat vain yksi iso massa, enkä ensimmäisellä lukukerralla erottanut heitä juuri toisistaan. Tällä hetkellä pystyn tunnistamaan ja nimeämään kymmenen kääpiötä, mikä helpotti lukemista huomattavasti.



Kun kävin katsomassa elokuvan toisen kerran, Bofur nousi nopeasti suosikikseni.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...