lauantai 2. helmikuuta 2013

Kirjoista: mistä tykkään ja mistä en

Kun lukee paljon, alkaa pian huomata mistä tykkää ja mistä ei. Pikkuhiljaa nämä kriteerit alkavat määrätä jo sitä, mitä alkaa valikoitua lukulistalle. Omien ajatuksiani selkeyttääkseni aloin luoda listaa ominaisuusta joista pidän ja joista en, joten päätin myös kirjoittaa siitä blogiini. Koska negatiivisten ominaisuuksien keksiminen on helpompaa, aloitetaan niistä.


EN PIDÄ L


  • Aikahypyt

Kun kirjassa tapahtuu suuri aikahyppy, alan nähdä punaista. Mitä aikahypyn aikana tapahtui? Eikö kirjailija kyennyt kirjoittamaan jotain kohtaa, jonka vuoksi hän koki helpommaksi laittaa hahmon muistelemaan tapahtumia jälkikäteen? Tietenkin on poikkeuksia, kuten vaikka jonkun henkilöhahmon koko elämän kattavat kirjat, joihin on pakko sisällyttää aikahyppyjä ja jolloin ne minusta ovat ihan siedettäviä. Useinmiten ne kuitenkin häiritsevän minua. Kun kuulin huhun, että Tulen ja jään laulussa on tulossa viiden vuoden aikahyppy, olin kauhuissani, mutta onneksi se ei kuitenkaan toteutunut.

  • Ajatusvirta
On hienoa, että hahmot ajattelevat, mutta liian pitkälle mentäessä minua ei enää jaksa kiinnostaa. Yksi surullinen esimerkki on Vampyyri Lestat, johon tartuin innoissaan, sillä tykkäsin Veren vangeista, mutta Lestat paljastuikin aivan liika ajattelevaksi mieheksi(vampyyriksi?) jonka ajatusvirta ei innostanut. Yhdessä kirjassa Veren vankien kiinnostava ja mysteerinen hahmo muuttui vastenmieliseksi persoonaksi jonka kanssa en halunnut olla enää missään tekemisissä. Toinen esimerkki on Virginia Woolf, jota en ole paljon lukenut, mutta näytteiden perusteella en aio hänen kirjoihin tarttua tulevaisuudessakaan. 

  • Liika tulkinnanvaraisuus
Tykkään jos asiat sanotaan selkeästi. Mikään ei ole inhottavampaa kun lukea kirjaa ja pohtia samalla että mitä hittoa parhaillaan tapahtuu. Pieni runollisuus ja rivien välistä lukeminen on sallittua, mutta jos alkaa mennä aivan liian tulkinnalliseksi, en enää pysty lukemaan kirjaa. En ole koskaan pitänyt kauheasti runoista juuri sen takia että niitä voi tulkita aivan liian monella tavalla (poikkeuksena laulujen sanat) joten en haluaisi sitä lukea romaaneistakaan. En tämän vuoksi ole koskaan kiinnostunut Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -kirjasta.
Ehkä tämä on sitä post postmodernismia joka ei uppoa minuun.

  • Henkilöhahmoja ei kuvailla
Ulkonäköä ei ole pakko kuvailla pilkuntarkasti, mutta muutama perustieto olisi kohdallaan: hiusten, silmien ja ihon väri, onko lyhyt vai pitkä ja niin edelleen. Käännöskirjoissa suomentajan olisi mukava myös ujuttaa jonnekin sukupuolen paljastavia sanoja suomen kielen sukupuolineutraalin yksikön kolmannen persoonan takia. Olen lukenut useita kirjoja niin että joidenkin hahmojen sukupuoli on pysynyt hämärän peitossa ("Ai se olikin mies!?") tai hahmojen hiusten väri paljastuu vasta jossain myöhäisessä vaiheessa. Esimerkiksi Nälkäpeliä lukiessa missasin Peetan ulkonäkökuvauksen ja vasta jossain loppupuolella tajusin hänen olevan vaaleahiuksinen.
Ulkonäkö ei ole ainoa asia jota olisi hyvä kuvailla. Joissakin kirjoissa hahmojen luonnekin jää vähän hämärän peittoon, toisin sanoen tulee sellainen olo, ettei hahmoilla ole luonnetta ollenkaan.

  • Lyhyet luvut
Vain pari sivua? Mitä tämä oikein on? Lyhyissä luvuissa on se hyvä puoli, että kirja tulee luettua nopeasti, sillä on aina kannustavaa lukea myös seuraava luku kun se on niin lyhyt, eikä sivuilla ole niin paljon tekstiä koska tilaa menee lukujen otsikointiin ja numerointiin, mutta lyhyiden lukujen jälkeen tulee sellainen olo, ettei päässyt tarinaan kunnolla kiinni. Kaikki tuntuu vähän hataralta. Ei päässyt tarpeeksi syvälle.
Liian pitkätkään luvut eivät ole tervetulleita. Jos luvun pituus alkaa lähennellä viittäkymmentä sivua, alkaa hengästyttää. Luen usein illalla, ja kun alkaa väsyttää, selaan eteenpäin ja katson milloin luku loppuu, ja jos sitä on vielä yli 10 sivua jäljellä, niin silloin itkettää.
Mikä on sitten sopivan mittainen luku?

  • Aivan liikaa hahmoja
Olen lukenut loistavia kirjoja, joissa on hyvin vähän hahmoja. Vaikkapa Ole luonani aina. Tai Ian McEwanin Sovitus. Tai vaikka Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus. Hyvä kirja ei tarvitse paljon henkilöitä, mutta hyvästä kirjasta voi tehdä raskaamman tunkemalla sinne liikaa hahmoja. Vaikka Tulen ja jään laulusta niin paljon tykkäänkin, välillä minä ärsyttää George R. R. Martinin tapa tiputella hahmojen nimiä vähän joka paikkaan, joten pitää koko ajan olla selaamassa liitteiden hahmoluetteloa tarkistamassa kuka on kukin. Vielä kun soppaan lisätään samannimiset hahmot, niin alkaa olla riemu kaukana. Liian suuri hahmokaarti tekee lukemisesta vaikeaa. Juonessa on vaikea pysyä mukana. Minulla on ihan onneton nimimuisti, aiheutan useasti noloja tilanteita kun en muista tuttujeni nimiä kun he kävelevät kadulla vastaan, joten kirjoisa nimet on vielä vaikeampi muistaa, sillä niitä ei voi helposti yhdistää kasvoihin. 

  • Preesens
Yksikön ensimmäisen ja kolmannen persoonan välillä minulla ei ole mitään eritysvaatimuksia, molemmat voivat toimia todella hyvin, mutta preesensin kohdalla alkaa tökkiä. Miksi niin monet ns. finlandiakirjat on kirjoitettu preesensissä? Minusta se kuulostaa... vähä-älyiseltä. Tietenkin puhun itsein nyt pussiin koska kirjoitan tätä tekstiä preesensissä, mutta blogimerkinnät ovat eri asia, eikä vain?
Luen automaattisesti kaiken imperfektissä, joten saan päänsärkyä kun luen preesensiä, sillä aivoni lukevat sen menneessä aikamuodossa vaikka silmäni näkevät preesensin. 
Ehkä tämä on vain harjoittelun puutetta?


PIDÄN! J


  • Tietyn kliseet
Kliseiden rikkominen on hieno asia, mutta tietyt piirteet kyllä kelpaavat minulla. Tykkään perinteisestä karttafantasiasta jossa hahmot matkaavat fantasiamaailman halki taistellakseen pahaa vastaan. Pidän tarinoista joissa on se vanha viisas mies joka jakaa neuvoja kaikille jotka kuuntelevat. 

  • Hauskat adjektiivit
Mikään ei tee kirjoista riemukkaampia kuin hauskat, huvittavat adjektiivit. Nautin niistä erityisest Hobittia lukiessa. Kaikista parhaimmat adjektiivit ovat hieman vahvahtavia.

  • Kun kirjailija uskaltaa tehdä jotain odottamatonta
Liian usein tulee luettua kirjoja joissa alkuasetelmassa luodaan oletus siitä, mitä lopussa pitää tapahtua, ja se käy aika lailla toteen. Yllättävät juonenkäänteet tekevät kirjasta paljon kiinnostavamman. Muistan The Casual Vacancyssa, kuinka jouduin laskemaan kirjan kädestä loppupuolella kun tajusin mitä tulee tapahtumaan enkä ollut osannut arvata sitä. Tykkään siitä, että kirjoittaja on uskaltanut ottaa riskin.

Alakategoria: Vanha ja tuttu asia on kerrottu uudella tavalla
Nyt puhun taas itseni pussiin, mutta antaa olla. Jos kirja sijoittuu tähän päivään, siitä voi tehdä hyvän se, että kirjailja on osannut kertoa sen ainutlaatuisella tavalla. Esimerkkinä vaikka Stephen Chboskyn Elämäni seinäruusuna, jossa geneerinen teinikirja jossa juhlitaan ja käydään koulua on muuttunut erikoislaatuiseksi kertojahahmon oivallusten kautta, tai J.K. Rowlingin The Casual Vacancy jossa arkinen elämä pikkukaupungissa muuttuu kiinnostavaksi sitä mukaan kun alkaa tuntea hahmoja enemmän. 

  • Kirjan miljöö ei ole tästä maailmasta
Fantasia, scifi, uuskumma, historialliset romaanit... Kaikki, mikä ei ole tätä päivää, kaikki missä pääsee pois nykyhetkestä. Yksi syy miksi en pidä suomalaisesta kirjallisuudesta on se, että useat tunnetut kirjat sijoittuvat Suomeen, kertovat arkipäivän elämästä ja ovat jokseenkin masentavia. Haluan lukea seikkailuja, tarinoita joita en voi edes teoriassa kokea omassa elämässäni. Teoriassa voisin mennä sisäoppilaitokseen ja tutustua uusiin ystäviin joiden kanssa viettää hauskaa (John Green: Looking for Alaska) mutta en voi lähteä Keskimaahan tai matkustaa ajassa.

  • Eri näkökulmat
Tarina yksinkertaisesti muuttuu paljon paremmaksi, jos asiat kerrotaan usean eri ihmisen näkökulmasta. Tässäkin täytyy olla kuitenkin tarkkana, ettei se mene liiallisuuksiin. Olen kuullut kirjoista, joiden idea on, että yksi tapahtuma kerrotaan useiden henkilöiden näkökulmasta. Olen myös huomannut, että jotkut Young Adult -kirjailijat julkaisevat blogeissaan/nettisivuillaan vaihtoehtoisia kohtauksia kirjojensa tapahtumista, jonkun toisen henkilön näkökulmasta (fan service). Pelkkä yhden henkilön näkökulma on todella kapea ikkuna kirjan maailmaan.


  • Homoseksuaalit hahmot
En kaipaa Pride paraateja, mutta koska tosiasia on, että maailmassa ei ole pelkkiä heteroita, ei kirjojenkaan pitäisi niin olettaa. TV- ja elokuvamaailma on parantanut näkökulmaansa huomattavasti, mutta kirjat (ehkä vanhemman formaatin takia?) tuntuvat hieman jämähtäneet menneisyyteen. Pidän erityisesti siitä, että jonkun hahmon kuuluminen seksuaalivähemmistöön ei ole suuri haloo kirjassa, pidän siitä jos se on täysin normaali asia, kuten sen kuuluisikin olla.
Pikku fakta: ensimmäinen kirja, jonka satuin bloggaamaan täällä, oli David Levithanin Boy Meets Boy, jota suosittelen kaikille, jotka haluavat lukea suloisen vähän yli satasivuisen kirjan ja harjoittaa samalla englanninkielen taitojaan.


Luettelemani asiat eivät ole aivan absoluuttisia ominaisuuksia. Olen lukenut todella hyviä kirjoja joissa käytetään preesenssiä ja joissa on aikahyppyjä tai ajatusvirtaa ja olen lukenut huonoja kirjoja joissa tarina kerrotaan usean henkilön näkökulmasta, mutta yleisesti ottaen nämä ovat asioita joista pidän ja en pidä.



Kaleidoscope-blogi antoi minulle New Blog Love -tunnustuksen! Kiitoksia! :)

Tunnustus on tarkoitus lähettää eteenpäin viidelle mieluisalle blogille, joilla on alle 200 lukijaa.

Haluan nimetä viisi blogia joiden lukemisesta nautin:

Viimeisimmän blogin lukijamäärää en tiedä, koska sitä ei sivupalkeissa näy, mutta ehkä vahinko ei ole kamala.

4 kommenttia:

  1. en tykkää myöskään preesenssistä, en ainakaan suomenkielessä. tän takia en tykännyt Nälkäpelin suomennoksestakaan. englanniksi se menee, ja ehkä se on myös taitolaji. ja jotkut joskus hyppii aikamuotojen välillä, se on kamalaa, ja mietin kuka on kirjan silloin editoinut kun ei ole sitä huomannut.

    xx Stu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nälkäpeli on ehkä ainoa, jossa preesens toimi ihan kivasti, se loi välittömän tunnelman, vaikkain siihen tottumisessa meni kauheasti aikaa. Englanniksi lukiessa siihen ei kiinnitä niin paljon huomiota. Englanniksi voi lukea vähän huonompaa laatua, koska en yleensä huomaa, jos se on kirjoitettu huonosti, sillä keskityn vain siihen ymmärtämiseen, joten joskus on mennyt koko kirja ennen kuin tajusin, että se oli kirjoitettu preesenssissä.

      Poista
  2. Hii! Kiitos tunnustuksesta! Voisin lähettää sen right back to ya, mutta ei nää tunnustusjutut vissiin ihan niin toimi. ;)

    Nämä sun kirjapostaukset saa mut aina manaamaan että miksen järjestä itselleni enemmän aikaa lukea...

    VastaaPoista
  3. Jännää, minä en ole useampien näkökulmien ystävä, mutta tykkään aikahypyistä ja ajatusvirrasta :D Tietysti molemmista löytyy ikävämpiä tapauksia (mikään ei ole ärsyttävämpää kuin hypätä jokaisen "vaikean" tapahtuman yli) mutta yleisesti ottaen kivoja lisiä.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...