keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Kolme kuukautta (ja valmista tuli!)

Joskus lokakuussa päätin osallistua nanowrimoon (x). Minulla oli idea: yksi lause, jonka olin kirjoittanut jonain päivänä muistikirjaani. Lähdin hieman laajentamaan ideaa ja kun marraskuu koitti, avasin aivan tavallisen Word-tiedoston ja aloin naputella ideaa ylös, noin 1667 sanan päivävauhtia.

Marraskuun toiseksiviimeisenä päivänä sain 50 tonnin rajan täyteen. Tajusin kuitenkin, että suunnittelemani juoni oli vasta puolessa välissä. Jatkoin siis koko joulukuun kunnes välipäivien aikana sainkin lopulta viimeisen luvun kirjoitettua. Tammikuu on mennyt editoinnissa, mutta eilen sain vihdoin muokattua viimeiset luvut sellaiseen kuntoon, että olen niihin jokseenkin tyytyväinen.

Lopputuloksena on 111 370 sanaa pitkä teksti, jossa on 37 lukua sekä alku- että loppunäytös.

Tarkalleen ottaen minulla on mennyt hieman yli kolme kuukautta. Kolme kuukautta on oikeastaan aika pitkä aika. Se on 1/4 vuodesta. Kolme kuukautta kuulostaa kuitenkin aika lyhyeltä ajalta romaanin kirjoittamiseen, varsinkin kun aiheeni sijoittuu omaan maailmaan ja siellä on yliluonnollisia elementtejä. 

Nopea tahti on kuitenkin tuntunut sopivan minulle. Jos nanowrimo ei olisi ollut hengittämässä niskaan, en olisi ikinä saanut kirjoitettua sitä. Ja jos en olisi jatkanut lähes yhtä nopealla tahdilla, olisi koko juttu jäänyt kesken. Minusta tuntuu, että kun eteni reipasta vauhtia, aivoni kävivät sopivasti ylikierroksilla ja juoni tuntui rakentuvan vain itsestään. Samalla kun kirjoitin, mieleni pohti jotain tulevaa juoniongelmaa, kunnes yhtäkkiä suhteellisen järkevä ratkaisu putkahti mieleeni ja kirjoitin sen ylös. Saatoin joskus aamulla herätä uusien ideoiden kanssa. Jotkut suuret juonenkäänteet vain tupsahtivat mieleeni ennen kuin tajusin niiden olevan merkittäviä juonenkäänteitä. Tiesin alusta alkaen miten kaikki alkaa ja miten se loppuu. Se, mitä tapahtuu keskellä, oli mysteeri. Niinpä välillä tapahtui paljon asioita joita en ollut odottanut, mutta myöhemmin mietin, miten aiemmin kuvittelin pärjääväni ilman niitä kohtauksia. 

Mutta mitä nyt? Tänään minut valtasi kumma tunne. Enää en voi avata tiedostoa ja jatkaa hiomista. Tietenkin voisin, mutta en ainakaan vielä halua. Ehkä annan tekstin jonkin aikaa olla ja vilkaisen sitä uudestaan kun olen saanut vähän taukoa koko projektista.

Sillä aikaa pommitan kavereitani tekstillä. Olen nimittäin julkaissut koko roskan salaisessa sivublogissa jota pääsee lukemaan vain jos minä annan sinulle pääsyn. Olen muutamalle kaverille antanut sinne pääsyn ja muutama heistä on jopa alkanut lukea sitä. Tietenkin on kummaa, että joku toinen lukee sitä, mutta ehkä he ovat sen ansainneet, kun olen kolme kuukautta valittanut heille juonenkäänteistä. Salainen sivublogi toimii minulle myös pienenä muistiinpanopaikkana, koska olen luonut sinne infosivun, jonne olen laittanut muistiin paljon asioita, kuten hahmojen nimiä, paikkoja, karttoja yms. Sieltä on paljon helpompi tarkistaa yksityiskohtia kuin muistivihkostani, joka on aivan kamalan epäjärjestelmällinen.

Tietenkin on myönnettävä, että olen aina hieman haaveillut julkaisemisesta. Mutta onko tämä se käsikirjoitus jonka haluan lähettää Suurten Ja Mahtavien kustantamoiden luettavaksi? En tiedä. Minulla on ikuinen ongelma kielen kanssa. Olen parhaillaan luovan kirjoittamisen kurssilla, jossa juuri sain palautetta ensimmäisestä tehtävästäni, ja yksi palaute sanoi: kieleni on hyvin nuortenkirjamaista. Okei, tämä ei ehkä ole huono juttu, koska olenhan suurimman osan elämästäni lukenut lasten- ja nuortenkirjoja nuoren ikäni takia, ja olen vasta viime aikoina siirtynyt aikuisten kirjoihin. 

Mutta kun ei minun nanoni ole nuortenkirja. Olen ajatellut, että kohdeyleisöä ovat he, jotka kokevat saman kuin minä: nuortenkirjat ovat liian kevyitä, mutta useimmat aikuisille suunnatut kirjat liian raskaita. Miten nuortenkirja luokitellaan? Nanon päähenkilöt ovat parikymppisiä eikä tarina pyri olemaan kauhean opettavainen tai sellainen josta teinitytöt voisivat ottaa itselleen roolimalleja. Siinä on kiroilua, lain rikkomista, seksiä ja väkivaltaa. Katoaako siitä kaikki uskottavuus, jos tapani kirjoittaa sopii paremmin nuoremmalle yleisölle?

Kaiken lisäksi, en voi olla miettimättä sitä hetkeä, kun joskus hamassa tulevaisuudessani kirjani julkaistaisiin ja tuttuni jotka eivät ehkä tiedä minusta ihan joka puolta, vaikkapa äitini, tarttuvat kirjaan ja lukevat sen.

No, kirjoittaminen jatkuu. Kun kerrankin, useiden yritysten jälkeen, oikeasti sain saatettua jotain loppuun, aion pitää kirjoittamisharrastuksen aktiivisena. Nanowrimon avulla pääsin eroon monista lukoista, joita minulla on ollut kirjoittamisen parissa. Ja tuskin se ensimmäinen kyhäelmä ikinä on se mestariteos. :)


Tähän vielä kaksi hyvän mielen videota! Löysin eilen tämän Les Miserables flashmobin. Ensinnäkin, miksi en itse ikinä törmää flashmobeihin. Helsingissä oli kerran Haavisto-flashmob joka näytti mahtavalta Suomen mittakaavalla. Toiseksi, vielä 16 yötä siihen että pääsee katsomaan Les Misin elokuvissa. Aika on odottavalle pitkä. Toivottavasti se sitten myös on hyvä.



Toinen video on taas merkki siitä, että olen astunut pimeälle puolelle ja alkanut kuvaamaan söpöjä videoita lemmikistäni. Ei nyt kuitenkaan kissavideiota ;) Kuvasin viime viikolla kun oli oikein nättiä ja lumista.

1 kommentti:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...