lauantai 30. maaliskuuta 2013

Päivä 04 – Kirja joka jäi kesken

Alun perin neljännen päivän kohdalla oli parhaan kirjasarjan paras kirja, mutta minusta tuntui, etten halua jankuttaa samaa aihetta, joten keksin tilalle jotain muuta.

Max Brooksin Sukupolvi Z: Zombisodan aikakirjat on kirja (kansikuva), johon tutustuin Youtuben kautta, kun eräs kanava esitteli sen. Ajattelin, että pakkohan minun on hieman tutustua zombeihinkin, vaikken niistä ole niin hirveän innostunut. (Mikä amerikkalaisilla oikein on, kun he kokoajan hehkuttavat zombiapokalypsiaa?) Kirjan idea on, että ihmiskunta on selvinnyt zombien tuholta ja nyt aletaan dokumentoida, mitä oikein tapahtui. Harvoja eloonjääneitä haastatellaan. Joka luvussa on uusi päähenkilö, joka kertoo pienen tarinan omaa elämäänsä, ja pikkuhiljaa rakentuu kuva siitä, miten zombit levisivät, miten se tarttui, mitä turvatoimia alettiin järjestää ja kuinka selvinneet lopulta selvisivät.

Hieno idea, mutta minulle tämä kerrontamuoto oli iso kompastuskivi. Yleensä juuri hahmot ovat se asia, joiden takia olen valmis koluamaan pitkänkin tiiliskiven läpi. Kun joka luku on noin 10-20 sivua pitkä ja jokaisessa kerrotaan eri henkilöstä, suurempaan rooliin nousee se, mitä on tapahtunut koko ihmiskunnalle, mikä sekin on kiinnostava aihe, mutta ilman jatkuvasti esiintyviä hahmoja tietty tunneside jäi muodostumatta. En pystynyt seuraamaan tarinaa. Motivaatio lukea seuraava luku oli todella pieni, joten lukeminen vain venyi ja venyi. Muutaman kerran pakotin itseäni jatkamaan ja pääsin jonnekin toiselle sadannelle sivulle asti. Kirjaan kyllä liittyy paljon muistoja, sillä se kulki mukana niin Lontoossa kuin Helsinginreissulla.

Toinen syy, miksi kirja jäi kesken, on se että vihdoin löytyi kirja, joka on aivan liian ahdistava minulle. Zombius levisi kuin mikäkin pandemiavirus. Yleensä zombijutuissa mennään niin överiksi, että niille ei voi kuin vain nauraa, mutta tässä kirjassa tilanteen leviäminen oli kerrottu sen verran todentuntuisesti, että lukiessa alkoi karmia.

Välillä harmittaa, että tämä kirja jäi kesken. Olisi pitänyt pakottaa itseni lukemaan loppuun, sillä idea on kiinnostava ja täytyy kunnioittaa sitä, että joku onnistuu kerrankin kirjoittamaan jotain liian pelottavaa minulle. En kuitenkaan usko, että koskaan lainaan kirjan uudestaan.

Kirjasta on tulossa elokuva, joka vaikuttaa siltä, että siihen on tehty jonkinlainen päähenkilö.

 

PS. Kirjaa googlettaessani opin, että Sukupolvi Z on oikeastaan nimitys 2000-luvun alun USA:ssa ja Euroopassa syntyneelle sukupolvelle , joka on tottunut tekniikan ympäröivään maailmaan ja jota ei voi enää hämmästyttää uusilla innovaatioilla. Minä taas kuulun sukupolvi Y:hyn ja minua hieman vanhemmat ovat sukupolvi X:ää.

torstai 28. maaliskuuta 2013

Jesus Christ Superstar (rockooppera)



Ilmeisesti pääsiäisen kunniaksi täällä esitettiin rockooppera Jesus Christ Superstar, jossa Jeesuksen roolia esittää Rajattomasta tuttu Hannu Lepola, Juudaksen roolissa on Tarttu mikkiin -juontaja Sami Hintsanen ja Maria Magdalenan roolissa Saara Aalto. Lisäksi isoveljeni lauloi kuorossa. :) Kun on kyseessä musikaali, olen heti mukana. Mikään ei ole loistavampaa kuin näyttävät musiikkiesitykset joissa tanssitaan ja lauletaan kovaa ja korkealta. Vielä parempi, jos sen pääsee näkemään lavaesityksenä elokuvaversion sijasta.

Musikaali on aiheensa vuoksi herättänyt paljon keskustelua. Alun perin se nauhoitettiin levylle, sillä uskottiin, ettei siitä tulisi lavamenestystä. Levy kuitenkin menestyi, jolloin se oli pakko päästää lavalle. Musikaalissa yhdistellään erilaisia musikkityylejä gospelista jazziin, rockiin ja välillä lauletaan balladeja. Tunnetuin laulu on ehkä I Don't Know How To Love Him, jonka esittää Maria Madgalena. (Alkuperäinen levyvesio, Gleen versio)

Kokemus sinäänsä oli todella mielenkiintoinen. En ole ennen ollut rockoopperassa. Paikan päällä ei ollut tuoleja, vaan katsojat seisoivat kuin rockkonsertissa konsanaan. Paikalla oli tosin todella paljon keski-ikäisiä, joten meno oli huomattavasti rauhallisempaa. Näin aivan hirveästi tuttuja, kuten ison kasan lukioajan opettajiani. Tuli kunnon kulttuuritapahtuman tunnelma, sillä esityksiä oli vain kaksi, yksi eilen ja toinen tänään.

Musikaali lähti oletuksesta, että kaikki tietävät pääsiäisajan tapahtumat. Se alkaa Jeesuksen saapumisesta Jerusalemiin ja asiat etenevät niin kuin ne Raamatussa etenevät, pieniä vapauksia ottaen. Olin aluksi innoissaan, kun huomasin ettei kappaleita ole suomennettu, mutta kun alettiin laulaa, olisin kyllä halunnut edes englanninkieliset tekstitykset ruudulle. Olisiko suomennoskaan ollut niin kamala asia? Paikalla oli varmasti ihmisiä, jotka eivät osaa englantia yhtä hyvin kuin, eikä minunkaan taitoni ole lähellekään loistavat. Hintsasen lausuminen oli hieman puuromaista, mutta Saara Aallon englanti oli hyvin selkää. Monet kappaleet olivat myös sen verran nopeita, että live-oloissa niistä oli vaikea saada selvää. Olisi ehkä pitänyt tutustua kappaleisiin enemmän etukäteen. Tai en tiedä. Oli myös todella vaikuttavaa kuulla ne aivan uusina.

Koska musikaali on sävelletty jo 70-luvulla, siihen tuskin voi enää esittää juuri minkäänlaisia parannusehdotuksia. Olisin kuitenkin kaivannut enemmän puhelaulantaa. Sitä taisi olla ainoastaan Pilateksen laulussa (jossa, sivumennen sanoen, 39 ruokaniskua oli toteutettu todella hyvin ja samalla todella karmivasti) Olisin myös halunnut, että Jeesuksen kuolinhetkellä koko näyttömä olisi mennyt hetkeksi täysin pimeäksi, tai edes joku verho/kangas olisi repäisty, sillä niinhän siinä Raamatun mukaan kävi. Lopussa kuitenkin leikittiin hieman valaistuksella, joten olihan se ihan tyydyttävä päätös.

Hämmennystä aiheutti kyllä se, että Juudas tuli itsemurhansa jälkeen vielä esittämään yhden kappaleen. Symbolistisesti punaiseen pukeutuneena, tosin.

Kaiken kaikkiaan pidin musikaalista todella paljon. Kun mukaan heiteään orkesteri, bändi, kuoro, taustalaulajat ja muutama komea hevikiljahdus, minä olen myyty. Plussaa vielä niistä kahdesta miestanssijasta jotka tanssivat niin eloisasti ison tyttöjoukon keskellä täysillä mukana. :)

Löysin Youtubesta kaikki kappaleet yhtenä videona. Lavalla ne tosin kuulostivat paljon mahtipontisemmilta.



Sain myös tietää, että Åbo Svenska Teater suunnittelee samaisen musikaalin esittämistä joskus lähitulevaisuudessa. (Linkki kaverini blogiin jossa keskustellaan vähän aiheesta)

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Lauantai

Kirjoittanut: Ian McEwan, Sivuja: 388

Jännää, miten kirjailija, joka kirjoittaa aivan erilaisia kirjoja mitä yleensä luen, kirjoittaa kuitenkin lempikirjani. Tai ainakin osan niistä. Aina kun joku kysyy lempikirjailijoitani, nimeän yleensä Ian McEwanin. Olen pitänyt hänen kaikista kirjoistaan - joistakin tosin enemmän kuin toisista. (Sivumennen sanoen: hänen esikoisromaaninsa Sementtipuutarha on vähän outo) McEwanista on tullut minulle luottotavaraa. Tietenkin aina kirjaan tarttuessa toiveenani on lukea hyvä kirja, mutta McEwanin kirjoihin tarttuessa voin olla lähes varma, etten tule pettymään.

McEwanin kirjoissa keskitytään tavallisiin ihmisiin, tavalliseen elämään, tavallisiin ongelmiin, mutta jotenkin hän onnistuu kertomaan asiat niin kiehtovasti, että keski-ikäisen lääkärin lauantaipäivä voi muuttua kertomukseksi joka uppoaa parikymmpiseen suomalaistyttöön. Näennäisesti juonettomista kirjoista löytyy  pieniä vivahteita, jotka vaikuttavat tulevaat. Muistan Sovitusta lukiessani ajatelleeni, ettei kirjassa ole minkäänlaista juonta, mutta loppupuolella tajusin, mistä siinä onkin kyse.

Lauantai on uusi kokeiluni tältä kirjailijalta - ja lupaan, että pian on tulossa lisää, sillä sain syntymäpäivälahjaksi Makeannälän. Lauantai on nimetty näppärästi sen päivän mukaan, million kaikki tapahtuu. Kirja kattaa yhden vuorokauden, alkaen aamuyöstä lauantaina ja päättyen aikaiseen sunnuntaiaamuun. Tarinan päähenkilönä toimii keski-ikäinen Henry Perowne, joka on ammatiltaan neurokirurgi. Hänen elämässään on kaikki hyvin. Hän on varakas, hänellä on onnellinen avioliitto, hyvä asunto ja kaksi mukavaa aikuisuuden kynnykselä olevaa lasta. Päivän aikana hän joutuu kyseenalaistamaan elämäntilanteensa kohdatessaan Baxter-nimisen miehen.

Tarina alkaa, kun Perowne herää äkillisesti kesken uniensa ja astelee ikkunan ääreen. Hän huomaa taivaalla oudon näyn. Lentokone on liekeissa ja laskeutumassa Heathrowin lentokentälle. Asian ei kuitenkaan pitäisi koskea hänen elämäänsä, joten Perowne aloittaa vapaapäivänsä kuin minkä tahansa muun vapaapäivän. Päivän mittaan hän kuitenkin seuraa uutisia saadakseen tietoa lentokoneesta. Uutisissa puhutaan myös mielenosoituksesta, joka on järjestetty Lähi-Idän tilanteen takia. Päivän aikana molemmat uutiset vaikuttavat jollain tavalla hänen elämäänsä. Juonellisesti kirja on yksinkertainen. Perowne on perheenisä, hänellä on harrastuksia ja sukulaisvelvotteita. Hän käy päivän mittaan pelaamassa työkavereidensa kanssa squashia, tapaamassa laitoshoitoon päätynyttä äitiään ja hankkimassa ruokatarpeita sukuillallista varten. Perowne on mielestäni miellyttävä persoona. Hänessä ei ole oikein mitään ärsyttävää, hän on kunnon tyyppi. Hän ei kuitenkaan ole tylsä. Hänellä on mielipiteitä, enkä kaikesta ollut samaa mieltä, mutta se ei haitannut lukukokemusta. Voisin jopa todeta, että aviomiesmateriaalia.

Itse tapahtumat eivät olekaan pääroolissa, vaan kiinnostavaa kirjassa on kaikki se, mitä Perowne ajattelee tehtäviä suorittaessaan. Ajaessaan autoa hän ehtii pohtia kaikkea auton hankkimisesta ja sen antamasta imagosta siihen ja palaa vielä lopuksi muistelemaan jotain muistoa. Perownen tarkkavaisuuskyky on huomattava. Yhden vuorokauden aikana hän pohtii maailman poliittista tilannetta, taidetta, ihmissuhteita, omaa ammattiaan ja päätyy vielä filosofiseksikin. Jossain vaihessa aloin pohtia, onko mahdollista, että ihminen ajattelee näin paljon ja näin syvällisesti joka päivä, varsinkin kun Perowne ei ole erikoistunut filosofiaan tai politiikkaan, vaan lääketieteeseen. Toisaalta, pidemmän päälle se ei haitannut. Perownen (tai McEwanin?) mietteitä oli kiinnostava lukea. Oli mukava huomata, miten mikäkin tilanne sai minkäkin asian nousemaan Perownen mieleen.

Huomasin yhtäkkiä ajattelevani kuin Perowne. Kun luin Lauantaita, huomasin kuinka pysähdyin ajattelemaan elämän pieniä yksityiskohtia. Istuin liikennevaloihin pysähtyneessä bussissa kun katseeni osui lumikinokseen, joka oli pakokaasujen syövyttämänä muuttunut kiinnostavan kauniiksi jääksi johon heijastui valoa, ja aloin pohtia sitä, miten pakokaasun sotkema kasa voikin muodostua niin kauniin näköiseksi. Siinä vaiheessa tajusin taas, kuinka lukemani jälleen kerran vaikuttaan ajatteluuni.

Jos aiot lukea tämän kirjan, suosittelen jättämään takakansitekstit lukematta. Se tavallaan spoilaa koko juonen. Minä luin sen kerran, monta viikkoa ennen kuin aloin lukea kirjaa, joten en muistanut paljon. Muistin kuitenkin jotain, mikä osalti häiritsi, osalti piti kiinnostusta yllä. Kirjassa on nimittäin myös muutama tylsä kohta. Myönnän, hyppäsin yhden poliittisen keskustelun kokonaan ohi. Ei kiinnostanut. En myöskään jaksanut lukea yksityiskohtaista kuvausta siitä, minkälaista nautintoa Perowne saa squashin peluusta, varsinkaan kun en ole perillä pelin säännöistä. Tylsien osien kohdalla iski epätoivo: nytkö kirjan kiinnostus katosi? Onneksi takakansi lupasi kuitenkin vielä jotain.

Olen tykännyt McEwanin kirjoista niiden yllättävien loppujen takia. Varsinkin Sovituksen kohdalla tuli pahasti huijattu fiilis. Rannalla -kirjassa tuli sellainen olo, ettei tarina voi näin loppua! Lauantaissa ei ole niin suurta loppuhuipennusta kuin olisin odottanut, mutta lopun tapahtuvat ovat sen verran ironisia, että annetaan tällä kertaa anteeksi yllättävän loppukäänteen puuttuminen. Spoiler: Eli siis Perowne päätyy pelastaan hänen henkään uhanneen miehen hengen leikkaussalissa. Pelkäsin hetken, että joku Perownen perheenjäsenistä kuolee! Spoiler loppuu.

Mitäs vielä...
 - Annoin kirjalle viisi tähtä Goodreadsissa. En ole pitkään aikaan antanut siellä viittä tähteä kirjalle.
 - Otava tuntuu omineen McEwanin. Otavan kirjasto on tainnut julkaista kaikki McEwanin käännetyt kirjat.
 - Kannen kuva on mielestäni tunnelmallinen, mutta irtokannen alta paljastuu aika tylsä tummansininen pahvikansi.
 - Eipäs siinä mitään, painos on muuten oikein miellyttävä. Se on sopivan kokoinen kädessä, fontti on tarpeksi isoa ja tykkään marginaaleista ja materiaaleista joita kirjassa on käytetty.
 - Kirjassa on vain viisi lukua. Ne ovat niin pitkiä, että niitä voisi pikemminkin nimittää osiksi.

Kirjanörtteilyä :D

Jos haluat lukea, mitä ajattelin Rannalla-kirjastaa, klikkaa tästä.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Päivä 03 – Paras kirjasarja

Yhtäkkinen tajuaminen: enhän minä edes lue kauhean montaa kirjasarjaa! Lapsena luin aika montaa, kuten replica-sarjaa, muutaman Mysery Clubin ja koskin jopa yhteen Sweet Valley Highiinkin, mutta en ole kirjoihin noin 13. ikävuoden jälkeen koskenut, joten en voi nimittää sitä lempisarjakseni.

Ajattelin ensiksi esitellä George R. R. Martinin Tulen ja jään laulun, mutta koska aloitin haasteen Valtaistuinpelillä, en halua tuoda samaa sarjaa koko ajan esille. Mietin hetken myös Pottereita, mutta päätin jättää senkin pois. Cassandra Claren Varjojen kaupungit tai The Infernal Devices? Enpä tiedä. Luen hänen kirjojaan, koska niissä on tahatonta komiikkaa ja olen onnistunut tykästymään muutamiin hahmoihin... Mustesydän? Ei...

Kunnes tajusin! Philip Pullmanin Universumien tomu -sarja!

Luin sarjan vasta vähän myöhemmällä iällä, aika tarkalleen ottaen vuosi sitten. En ole kirjoittanut siitä mitään tänne blogiin, vaikka blogi oli silloin olemassa. Tarkoitus kyllä oli, mutta se vain jäi... Minulla oli kyllä otsikko jo valmiiksi mietittynä: Kultainen kompassi - eskapismia parhaimmillaan! Vuosi 2011 oli minulle huono lukuvuosi. Aloitin Universumien tomun joululoman 2011 aikaan, jolloin muistin pitkästä aikaa, että hei, lukeminenhan olikin kivaa! Pitää vain löytää oikea kirja, joka muistuttaa.

Olen nähnyt ensimmäisestä kirjasta tehdyn elokuvan monta vuotta sitten, mutta muistaakseni se on todella tylsä. Jostain syystä kuitenkin lainasin kirjan ja se osoittuikin hyväksi. Elokuva noudattaa juoneltaan hyvin kiltisti kirjan tapahtumia, mutta kirja onnistui tekemään kaikesta paljon kiinnostavamman. Tykkäsin lukiessa siitä, etten voinut arvata, mihin kertomus oikein on menossa, ja sen tämä kirjasarja tekeekin. Tietenkin elokuvan takia muistin muutaman tärkeimmät juonenkäänteen, mutta se ei lukemista haitannut. Kolmannen kirjan lopussa ollaan ihan eri tilanteessa kuin ensimmäisen kirjan alussa.

Mielestäni Universumin tomussa olevat maailmat on kuvattu niin hyvin, että pystyn kuvittelemaan ne tarpeeksi elävästi. Philip Pullman ei kuitenkaan sorru yltiöpäiseen kuvailuun. Hän on saavuttanut jonkinlaisen kultaisen keskitien, jossa kerrotaan tarpeeksi, mutta ei puuduteta lukijaa kertomalla jokaisen puun ja pensaan muotoa ja jokaisen sivuhahmon olemusta pikkutarkasti. Sarjassa kikkaillaan rinnakkaistodellisuuksilla, ja varsinkin se maailma, josta Lyra on kotoisin, on mukavan steampunk makuuni. Tietenkin kirjaan tuo myös loistavan lisämausteen eläinhahmoissa kulkevat ihmisten sielut, daimonit. jotka kertovat yllättävän paljon ihmisistä, joille sielut kuuluvat.

Valitettavasti tässä sarjassa käy kuitenkin niin kuin useille trilogioille käy. Ensimmäinen osa on todella hyvä, keskimmäinen sellainen joka jatkaa siitä mihin jäätiin ja pohjustaa tulevaa, ja kolmas osa se, jossa langat vedetään joskus hieman hätäisesti yhteen. Tykkäsin siis eniten aloitusosasta, mutta kyllä se viimeinenkin kirja tuli luettua nopeasti ja lopussa vähän tunteiltua. Spoiler: Daimonien erotus oli todella traaginen kohta, samoin se kun selvisi, etteivät Will ja Lyra voi olla yhdessä. Toisaalta, Lyra/Will ei aiheuttanut kauhean suuria tunteita, sillä he ovat kuitenkin jotain... 12-13v? Alan olla liian vanha kunnolla samaistumaan tuonikäisten suhteisiin. Spoiler loppuu. Sarja on kuitenkin lukemisen arvoinen.

Kolmannen kirjan kohdalla näkökulmia ja tapahtumapaikkoja alkoi olla jo niin paljon, että minun piti luoda tällainen kaavio, jotta pysyin juonessa mukana.

Kun mietin aiemmin tällä viikolla, mitä aion haasteen tähän kohtaa kirjoittaa, satuin olemaan kirjastossa. Huomasin siellä sattumalta Pullmanin pienoisromaanin - tai no kirja on niin lyhyt, että ehkä sitä voi novelliksin sanoa - joka kertoo Lyran elämästä Oxforidssa Universumin tomun tapahtumien jälkeen.


Luin kirjan noin tunnissa. Tarina on ihan mukava, mutta ehkä vähän turha. Seikkailu on liian irrallinen kaikkeen muuhun tapahtuneeseen. Olisin halunnut lukea muutaman ajatuksen siitä, miten Lyra suhtautuu sillä hetkellä trilogian tapahtumiin. En kylläkään tiedä tarinaa kirjan takana, eli miksi se on päätetty kirjoittaa. Mukana kyllä tulee Oxfordin kartta, jota on mukava tutkia, plus muutamia kuvia ja lehtisiä, joiden merkitystä koko Universumin tomu -sarjaan en ole keksinyt.

PS. Vau, yli 50 seuraajaa! Se on noin 49 seuraajaa enemmän mitä ajattelin blogini koskaan saavan. Kiitoksia kaikille.

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Sometimes I hipster









Ja bonusksena varsin ylväs vallankumouksellinen:


Yhtenä päivänä päätin, etten osaa piirtää tarpeeksi hyvin hiuksiat, joten tein tumblr-haun sanalla hair ja aloin piirtää.

Ps. Täytän tänään 21 vuotta
Ps2: Terveisiä sille stalkkerille joka on lukenut blogiani ja sai vasta tänään tietää tuntevansa siskoni mutkan kautta ;)

torstai 21. maaliskuuta 2013

Kuka Harry Potter? Avain fantasian maailmaan

Kirjoittanut: Kontio, Mulari, Oittinen, Sinkkonen ja Ylimartimo. Sivuja: 147

Löysin tämän kirjan halvalla alekorista viime kesänä ja edullisen hinnan vuoksi nappasin sen mukaani. Ajattelin ensin, etten aio kirjoittaa tästä alle 150-sivuisesta kirjasta mitään, mutta tekstit olivatkin sellaista, jotka herättivät joitain ajatuksia.

Sisältö:
 - Sisko Ylimartimo: Potter ja muu fantasia - miksi ja miksi juuri nyt?
Jossa pohditaan yleisesti fantasian suosiota 2000-luvulla
 - Tomi Kontio: Kuinka kirjoittaa fantasiaa?
Josta minulle heräsi muutama ajatus, joihon palaan myöhemmin.
 - Jari Sinkkonen: Poika nimeltä Harry
Joka ei antanut oikeastaan mitään uutta tietoa, vaan on pikemminkin yleispätevä johdatus Potterin suurimpiin ilmiöihin.
 - Heta Mulari: Tytöt Harryn maailmassa
Jossa aloin enemmän pohtia naishahmoja, mistä siitäkin puhun myöhemmin
 - Riitta Oittinen: Harry vai Harri?
Joka oli ehkä vähän turha luku, ottaen huomioon että itse kääntäjä Jaana Kapari-Jatta on kirjoittanut aiheesta oman kirjan ja valaissut siinä kääntämistyönsä aika hyvin.
 - Heta Mulari: Kirjasta ilmiöksi
Jossa pohditaan aika paljon fanikulttuuria.


Yleisesti ottaen kirja ei tuonut minulle mitään uutta, sillä vietin yläasteella paljon vapaa-aikaani Vuotis-foorumilla jonka kautta lähes kaikki Potter-ilmiöön liittyvä tuli aika lailla tutuksi. Siksi kirja nostikin välillä hymyä huulilleni, varsinkin kun kirja mainitsee Vuotiksen ja vieläpä lainaa kirja-nimisen käyttäjän tekstiä. Muistan kun nimimerkki kirja rekisteröityi foorumille ja siitä keskusteltiin myös miiteissä, joita olin itse järjestämässä ja mitkä nekin mainittaan tässä kirjassa.

Minusta on aina yhtä huvittavaa lukea hieman vakavampaa tekstiä fanittamisesta, sillä mieleeni nousee kuva keski-ikäisestä ihmisestä joka ihmettelee että mitä kaikkea se nuoriso tällä kertaa onkaan keksinyt. Minun pitää lukea suomen kielen avoimen yliopiston opintoja varten kirja nimeltään Nuoret kielikuvassa - kouluikäisten kieli 2000 -luvulla, missä on aika isokin osio varattu fan fictionin pohtimiseen. Mitä muut ihmiset ovat fanikulttuuria pohtimaan? Voivatko he ymmärtää sitä, miksi halusin yläasteella leiriytyä kirjakaupan eteen kaveriporukalla odottamaan viimeisen Potterin julkaisua? Tai sitten kirjoittajat ovat itsekin faneja, jotka vain kätkeytyvät tieteen taakse. Tietenkin fanikulttuuri on kiintoia ilmiö, joten en ihmettele miksi varsinkin kulttuuriantropologit ovat siitä kiinnostuneita.

Fanikulttuurin lisäksi Kuka Harry Potter? -kirjassa pohditaan kaikkea muutakin. Haluan ensiksi puhua ajatuksista, mitä heräsi Tomi Kontion kirjoituksesta. Tomi Kontio on minulle entuudestaan tuttu muun muassa Keväällä isä sai siivet -kirjasta, jonka luin peruskoulussa. Kontio pohtii yleisesti fantasiaa, minkälaista se on. Hän sanoo, että fantasian genre on kuin fantasiapizza, johon saa valita itse täytteet mieltymysten mukaan. Tämän seurauksena saattaa kuitenkin syntyä jotain täysin yllätyksetöntä ja tämän vuoksi tylsää. Myöhemmin hän toteaakin: fantasiaelementit eivät tee kirjasta hyvää, mutta toisaalta, eivät ne tee kirjasta huonompaakaan. Jos tarina on hyvä, ei haittaa sijoittuuko se kaupungin vuokrakerrostaloihin vai Tylypahkaan. Joillekin kuitenkin taikavoimat ovat syy tarttua kirjaan, joillekin syy vältellä sitä.

Yksi Kontion kommentti kuitenkin pysäytti:
"(--) en voi tunnustaa olevani fantasian ystävä. Yksinkertaisesti ilmaistuna: en pidä fantasiakirjallisuudesta. Kun alan lukea kirjaa, jossa vilisee sellaisia nimiä kuin Barak, Elaida, Elenia tai Rand al'Thor, herää minussa jonkinlainen siäsinen vastustus, joka lopulta johtaa siihen, että kirja jää kesken."

Kontio myös kertoo lukeneensa ensimmäinen Potterin ja tykänneen siitä, mutta ei ole jatkanut seuraaviin osiin. Herää kysymys, miksi hän on kirjassa mukana. Minulla on kirjaa lukiessa oletusarvio, että kirjoittajat olisivat tutustuneet sarjaan vähän paremmin. Voihan sitä kuunnella muiden mielipiteitä kirjasta, jota ei ole lukenut ja sen perusteella sanoa sanan tai pari, mutta mielestäni oman aidon mielipiteen voi muodostaa vain jos lukee kaikki kirjat.

Tässä kohtaa otin kynän käteeni ja kirjoitin kommentin alle: "Miksi sitten kirjoitat juttua tähän kirjaan?" koska minulla on joskus tapana kommentoida omistamieni kirjojen sivuille.

Ensinnäkin: Barak on hyvin läheinen nykyisen Yhdysvaltain presidentin etunimen kanssa. Eivätkä Elaida ja Elenia ole edes niin pahoja nimiä. Kokeilkaapa vaikka nimeä Gavroche (lausutaan kutakuinkin Gavosh), eikä tämä nimi ole fantasiakirjasta vaan Victor Hugon Kurjista. Anteeksi, olen ehkä hieman puolueellinen, mutta minä itse olen suuri fantasian ystävä. Se on aina ollut minulle genre numero yksi ja olin aikoinaan todella yllättynyt kuullessani, etteivät kaikki pidä sitä "oikeana kirjallisuutena". Myönnän, ettei kaikki korkeafantasia uppoa, mutta se ei johdu fantasiasta, vaan siitä, että kirjoista tulee fiilis, että huono tarina on yritetty piilottaa fantasiaelementtien taakse.

Kontio itsekin kirjoittaa tarinan olevan tärkeä osa kirjaa: "Tarinan väheksyminen on asenne, joka pesii yleensä räkänokkaisten taideopiskelijoiden ja filosofiaa runtelevien finninaamojen keskuudessa." Hyvä lainaus, pakko jakaa tänne. Kontio toteaakin, että Harry Potterin suosio ei johdu fantasiasta, vaan siitä, että siinä on hyvä tarina.

Tekstin loppupäässä Tomi Kontio myös kertoo, että kirjoittaessaan Keväällä isä sai siivet -kirjalleen jatko-osaa, hän tajusi että hänen on pakko luoda fantasiamaalma, vaikka ei itse niistä kauheasti tykkääkään. Arvatkaa miten minulle kävi jatko-osan kanssa? Se jäi kesken. En silloin osannut sanoa, miksi kirja ei innostanut, mutta nyt löysin vastauksen: koska Kontio ei itse luonut fantasiamaailmaa mielellään, ei sitä ollut mieluisaa lukeakaan.

Toinen artikkeli, josta heränneitä ajatuksia aion käsitellä hieman, on Heta Mularin Tytöt Harryn maailmassa. Odotin tältä artikkelilta eniten. Tekstistä alkoi kuitenkin tihkua samanlainen fiilis, johon olen törmännyt mielestäni liian usein: naishahmoilta tunnutaan vaativan aivan liikaa. On rankkaa olla naishahmo, tai yrittää luoda hyvä naishahmo, kun pitäisi samalla olla täydellinen roolimalli.

Hermione on fiksu, ahkera, rakastava, oikeudentajuinen ja poliittisesti aktiivinen eikä ole maustettu tyrmäävällä ulkomuodolla joka saa kaikki pojat lankeamaan hänen jalkoihinsa, Hermioneen ei silti tunnuta olevan tyytyväisiä. Hän on liian täydellinen, liian pikkumainen, liian ahkera, hän vähättelee taitojaan, hän antaa Harryn tehdä toimintaosuudet ja itse hoitaa järkeilyn, hän asettuu äidin rooliin... Jotenkin tulee sellainen olo, että kaikki tuo olisi huonoa. Onko naishahmo täydellinen vasta sitten kun hän jyrää kaikki miehet kaduntasoittajalla, ei ikinä ryhdy äidiksi ja on toimintasankari?

Vaikka on edelleen tärkeä puhua naisten asemasta ja tasa-arvosta, minusta on alkanut tuntua, että joissain tapauksissa mennään liian pitkälle ja halutaan analydoisa jokainen naishahmon liike ja valittaa kuinka sekstistisen maailmankuvan sen aiheuttaa. Muitan viime syksyllä heränneen keskustelun sosiaalisessa mediassa Doctor Who -sarjasta, jossa Doctor pelastaa companionsa Amyn räjähdyksen keskuudesta. Hän kantaa tajuttoman Amyn pois vaaralliselta alueelta, mistä aiheutti kamalan valituksen siitä, kuinka kohtaus asetti naisen ainoastaan pelastettavan rooliin.

Olisin toivonut, että Mulari olisi maininnut artikkelissaan asian, johon itse olen kiinnittänyt huomiota. Mielestäni Pottereissa nimittäin on hyvä tasa-arvo. Siellä ei mitellä fyysisen voiman keinoin. Juuri kukaan ei käytä väkivaltaa. Se, miten hyvin pärjää kamppailuissa, riippuu ihan siitä, kuinka hyvin pystyy opettelemaan loitsut. Kuinka älykäs on niiden käyttämiseen. Minkälainen tilannetaju on oikean loitsun lausumiseen.

Ja Arthur on oikeastaan ihan Mollyn tossun alla. Mutta eihän se ole tasa-arvoa, koska Molly on kotiäiti! [sarkasmia]

Yleisesti ottaen, nautin kirjan lukemisesta ja se todellakin herätti ajatuksia. Muutaman kirjoitus- ja tavutusvirheen löysin, mutta se onkin vain huonon toimittamisen vika. Jos on kiinnostunut lukemaan Pottereiden ympärillä pyörivistä ilmiöitä, tämä kirja on ihan mukavaa iltalukemista niille illoille kun ei huvita lukea juonellista kirjaa.

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Kirjavaras

Kirjoittanut: Markus Zusak, sivuja: 556

Huomio kannesta: luen usein juuri tuossa asennossa.

Kun aloin lukea Kirjavarasta, meinasin luovuttaa jo parin ensimmäisen luvun kohdalla. Kirja on kirjoitettu hyvin katkonaisesti, joten ajattelin, että hohhoijaa, ei taas tällaista. Olin jo vähällä paiskata kirjan kiinni, mutta sitten seuraava luku imaisikin mukaansa.

Kirjan kertojana toimii kuolema. Kuolema elää hyvin kiireistä aikaa: on toinen maailmansota. Saksassa hänen huomionsa kuitenkin kiinnittyy Liesel-nimiseen tyttöön samalla kun hän on hakemassa Lieselin pikkuveljen sielua pois. Hän näkee, kuinka Liesel varastaa kirjan pikkuveljensä hautajaisissa. Kuolema alkaa seurata Lieselin elämää. Liesel ja hänen veljensä olivat olleet matkalla sijaisvanhempien luo, mutta perille saapuu vain yksi murheenmurtama lapsi. Pikkuhiljaa 9-vuotias Liesel kuitenkin lämpenee uuteen perheeseen. Aluksi Liesel ei osaa lukea varastamaansa kirjaa, mutta kun eräänä yönä hänen kasvatti-isänsä löytää kirjan, he aloittavat yölliset opiskelutuokiot.

Toisen maailmansodan antaman mausteen takaa löytyy tarina tytöstä, jota ei ehkä ymmärretä kunnolla, mutta joka onnistuu löytämään ystäviä ja iloa elämäänsä. Liesel on vähän rasavilli, mutta minusta on aina hauska tarinoida rasavillien lasten seikkailuista. Kirjan aikana käydään omenavarkaissa ja kiivetään pormestarin ikkunasta salaa sisään, rakennetaan lumiukko kellariin ja käydään kirjaroviolla. 

Tykkäsin kirjasta paljon sen takia, ettei se ollut tarina toisen maailmansodan Saksasta juutalaisten näkökulmasta. Vaikka tarinassa onki juutalainen hahmo aika suuressa roolissa, Kirjavaras ei ole mikään Anne Frankin päiväkirja. Kirjan henkilöhahmot ovat saksalaisia, joiden mielipiteet maan tilanteesta vaihtelevat suuresti ja voivat muuttua tarinan edetessä. Ymmärrän kyllä kaiken sen kauhun ja kärsimyksen mitä juutalaisille sodasta aiheutui, mutta vaihteen vuoksi oli kiinnostavaa lukea kirja toisestakin näkökulmasta.

Vaikka yleismielikuvani kirjasta on positiivinen, minua ärsytti välillä sen kerrontapa. Kirjailija/kuolema paljastaa vähän väliä, mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan. Olen lukenut ennenkin kirjoja, joissa spoilataan loppu, vaikkapa Kazuo Ishiguron Ole luonani aina. Ishuguron kirjassa loppu kuitenkin paljastettaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa, jolloin lukijana minua kiinnosti, miten tilanteeseen on päädytty. Kirjavarasta lukiessa minä kuitenkin jännitin hahmojen puolesta, joten kun heidän elämänsä läimäytettiin silmilleni aivan liian aikaisin, tuli sellainen olo että "Eiiii, et olisi vielä kertonut!"

Juttelin aiheesta kaverin kanssa jonkin verran, varsinkin kun suuri paljastus lopun tapahtumista tehtiinkin jo 50 sivua ennen sen tapahtumista. Kaverini huomautti, että joillekin asioiden paljastaminen etukäteen lisää mielenkiintoa. "Ahaa, tuollaista tulossa, kiinnostavaa! Nyt haluankin lukea pidemmälle." Jotkut rakastavat spoilereita. Mutta minua ne vain harmittavat. Minuun kirjan loppu olisi vaikuttanut paljon vahvemmin, jos kuolema ei olisi kuiskinut kirjan sivuilta etukäteen.

"Jälleen tarjoan sinulle välähdyksen lopusta. Ehkä lieventääkseni myöhempää iskua tai valmistautuakseni itse paremmin lopun kertomiseen." s. 503

Minä olisin halunnut iskun lieventämättömänä.

Kyllähän se loppu kuitenkin nosti vähän tunteita pintaan. Lopussa myös ymmärsin, miksi kirja on kerrottu niin miten se on kerrottu, mutta... olisi ollut lukijan kannalta ystävällisempi vaihtoehto jos kuolema-kertojahahmo olisi häivytetty pois ja tilalle olisi laitettu kaikkitietävä persoonaton kertoja.


Tässä pieni näyte siltä, miltä kirjan sisällä näyttää. Kuten huomatte, kerronnassa tulee hyppyjä vähän väliä, kappalejako on tiuhaa ja silloin tällöin on välihuomautuksia, joita ei minun puolestani olisi tarvinnut otsikoida.
Tykkään nörtteillä siitä, miten kirjat on painettu ja taitettu ja siksi minua harmittaa, kuinka harvat blogit näyttävät mitä kansien sisältä löytyy. Siksi tarjoankin teille nyt tämän kuvan.
__________________________________

PS: Tänään on Minna Canthin ja tasa-arvon päivä. Tasa-arvoa on se, että jokaisen ihmisen parisuhde olisi lain edessä yhtä arvokkas. Valitettavasti niin ei Suomessa vielä ole. Siksi kannattaa tutustuakin Tahdon 2013 -kansalaisaloitteeseen. Vaikka kansalaisaloite onkin saanut jo vaadittavat 50 000 allekirjoitusta, ei siitä koskaan ole haittaa, jos tulee vielä lisää nimiä mukaan. Itse allekirjoitin noin 47 000 äänen paikkeilla.

Kuten siskoni sanoi: jos ei tämä ala tehota, niin sitten kyllä menee usko demokratiaan.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

A Very Potter Musical

Noin kaksi vuotta sitten kaverini linkkasi minulle Youtube-videon nimeltään A Very Potter Musical Act 1 Part 1. Mietin, että mikä ihme tämä oikein on, mutta päätin kuitenkin katsoa. Paljastui, että kyseessä on noin kolmen tunnin mittainen musikaalimuotoinen Potter-parodia, jossa ei pelätä rikkoa kaanonin rajoja.

Hienojen roolisuoritusten lisäksi katsojana saa ällistellä kykyä tiivistää monta kirjaa yhteen musikaaliin niin että se toimii. Ja vaikka musikaalit ovatkin pääsääntöisesti komedioita, niissä ei pelätä käsitellä vakaviakin aiheita. Tosikoille nämä musikaalit eivät kuitenkaan sovi. Jos et kestä katsoa kuinka Dumbledore yrittää kosiskella Pimentoa tai kuinka ankeuttajat heittävät musikaalinumeron, silloin tätä ei kannata katsoa.  Mutta jos olet valmis nauramaan lempikirjasarjasi kustannuksella, tämä voi olla juuri sinun juttusi. Kirsikkana kakun päällä nähdään Harryn roolissa Darren Criss, jonka jokunen saattaa tuntea Gleen Blaine Andersonin roolista.

Pienen alkukankeuden jälkeen rakastuin musikaaleihin totaalisesti. Team Starkidiksi itseään kutsuva porukka on tehnyt kolmen Potter-musikaalin lisäksi musikaalit Me and My Dick, Starship ja Holy Musical B@tman!, joista ensimmäisessä seurataan murrosikäisiä ja heidän seurusteluhuoliaan, toisessa seikkaillaan ulkoavaruudessa ja joista viimeistä en ole (vielä) katsonut. Lisäksi Team Starkid on tehnyt nettisarjan Little White Lie, joka on kuitenkin jäänyt vailla jatkoa, vaikka ensimmäinen sarja päättyykin cliffhangeriin.

Team Starkideillä on paljon faneja rapakon takaa ja oikeastaan ympäri maailmaa. He ovat tehneet kaksi kiertuetta, jossa he esittävät musikaaliensa lauluja ja tiedän heidän käväisseen Saksassakin mutkan. Heidän musikaaleissaan ominaista on häikäilemätön populaarikulttuuriviittausten hyödyntäminen, pieni itseironia ja massiivinen pituus. Musikaalit saattavat helposti venyä neljän tunnin katselusessioiksi, ja olen kuullut, että Youtubeen laitetut versiot ovat vieläpä lyhennettyjä versiota.

Syy, miksi kirjoitan tästä tänään, on Potter-musikaalien kolmas osa, joka julkaistiin Youtubessa viime perjantaina. A Very Potter Senior Year on viimeinen musikaali, jonka he Pottereista tekivät. Se on esitetty viime kesänä Leaky Conissa, ja Lunan roolissa lähdään kukapas muu kuin elokuvien Evanna Lynch. Olen tänä viikonloppuna katsonut musikaalia eteenpäin pienissä osissa. Haluan säästellä sitä, sillä kuka tietää, ehkä tämä on viimeinen uusi Potter-juttu, jonka koskaan pystyn kokemaan.



- A Very Potter Musical kokonaisuudessaan - A Very Potter Sequel - A Very Potter Senior Year -

Paikoittain varsinkin laulunsanoista on vaikea saada selvää yleisön metelöinnin takia, mutta Youtuben infoboksissa on aina sanat mukana.

Jos ette ole vielä musikaaleihin tutustuneet, kokeilaa ihmeessä!
Ja jos olette jo katsoneet, niin mitäs tykkäsitte?

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Päivä 02 – Kirja jonka olet lukenut yli kolme kertaa

Kolmenkymmenen päivän kirjahaaste jatkuu toisella osuudellaan. Yleensä hankin hyllyyni sellaisia kirjoja, joita uskon haluavani lukea useampaan kertaan. Helppoa olisi ollut valita joku Pottereista, joita ehdin lapsena lukea vaikka kuinka monta kertaa, mutta päätin valita kirjan, joka ei ehkä niin usealle ole tuttu.


Cornelia Funken Rosvoruhtinas on kirja, joka on minulle hyvin rakas. Luin sen ensimmäisen kerran heti kun lähikirjaston kirjavinkkaaja oli käynyt vinkkaamassa kirjoja luokalleni. Muistan olleeni ehkä 11- tai 12-vuotias. Lainasin kirjan kirjastosta useampaan kertaan ja tein siitä myös esitelmän seiskaluokalla, kunnes äitini osti minulle kirjan omaksi. Omasta hyllystä olen kirjan lukenut ainakin kaksi kertaa.

Tarina sijoittuu Venetsiaan, jossa katulapsien porukka on saanut itselleen mystisen johtajan, Rosvoruhtinaaksi itseään kutsuvat Scipion. Lapset tulevat toimeen Scipion varastamilla arvoesineillä, joita he myyvät epärehelliselle antiikkikauppialle. Kirja alkaa siitä, kun veljesten Prosperin ja Bon Ester-täti palkkaa yksityisetsivän löytämään karanneet sisarenpoikansa. Yksityisetsivä pääsee nopeasti veljesten jäljille, kun taas samaan aikaan Scipio suunnittelee uhkarohkeaa keikkaa.

Kirjassa on kaikkea, mistä seikkailunnälkäinen 12-vuotias voi tykätä. Kirjan miljöö on kiinnostava kanaaleineen ja vanhoinen kirkkoineen ja vanhempien poissaolo lisää jännittävyyttä. Kirjassa on myös kaunista kirjailijan itse piirretämää kuvitusta, joka auttoi kuvittelemaan paikkoja, sillä en silloin tiennyt Venetsiasta juuri mitään. Lopussa on myös kartta ja pieni sanasto. 

Muistan  kuinka yllätyin moniin juonenkäänteisiin, vaikka nyt vanhempana pystyisin varmasti ennakoimaan ne paljon paremmin. Tämä kirja ei ole kuitenkaan kokenut samaa ilmiötä, mikä useille lapsuuden suosikeille käy. Usein vanhempana luetut entiset lempikirjat muuttuvatkin kehnoiksi, mutta koska olen Rosvoruhtinaan lukenut uudestaan vähintään muutaman vuoden välein, on tarina pysynyt mielessä sen verran tuoreena, etten ole ehtinyt luoda kirjasta liian sokerista mielikuvaa.

Saksalainen kirjailija Funke tuntuu tykkäävän Italiasta. Vaikka hänen Mustemaailma-sarjassaan ei kunnolla sanota, minne osa tapahtumista sijoittuu, pystyi ne helposti päättelemään Italian maisemiksi. Mielestäni on virkistävää lukea kirjoja jotka sijoittuvat muualle kuin Britteihin tai Pohjois-Amerikkaan.

Rosvoruhtinaasta on tehty myös elokuva (traileri), jonka omistan DVD:llä. Elokuva on kuitenkin aika keskinkertainen, mitä muutakaan olettamaan. Elokuvassa Prosperin roolissa nähdään Aaron Taylor-Johnson, joka voi joillekin olla tuttu Anna Kareninasta Aleksei Vronskin roolista.


Noin kaksi vuotta sitten taidekoulussa meillä oli tehtävänä valita joku kirja ja piirtää siihen kuvistusta. Kuvitin Rosvoruhtinasta.

Huom! Edellisen kerran luin kirjan kuvitusprojektin yhteydessä, joten en pysty antamaan tuoreinta mielipidettäni.

torstai 14. maaliskuuta 2013

Uusia hankintoja

Ongelmani: ostan enemmän kirjoja mitä ehdin lukea. Mutta periaatteeni on lukea jokainen kirja joka hyllyssäni on, vaikka se tapahtuisi kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Valitettavasti nämä uudet ostokset aina meinaavat kiilata niiden edelle, jotka ovat hyllyssäni jo vuosia pölyttyneet.
No, jonain päivänä...

Lilith Saintcrowin The Iron Wyrm Affair rehellisesti sanottua kiinnitti huomioni kannellaan, mutta takakannen, pienen lukunäytteen ja Goodreadsista luettujen arvostelujen seurauksena päädyin ostamaan kirjan. Olen katsellut kirjaa jo syksystä lähtien ja se oli hetken poissa Suomalaisen kirjakaupan hyllyiltä, mutta kun löysin sen viime viikolla ja lompakossani sattuu olemaan lahjakortti kyseiseen kirjakauppaan, en voinut olla ostamatta.

Tämä taitaa olla kirjasarjan aloitusosa. Nykyään huudan jo tuskasta kun huomaan kiinnostuneeni kirjasarjasta. Jos se on hyvä, pitää odotella uusia osia ja jos odottaa liikaa, yleensä pettyy. Ongelmallista.


Anni Nupposen novelli Steampunk! Koneita ja korsetteja -antologiassa (x) kiinnitti minuun eniten huomiota sekä idealtaan että kirjoitustyyliltään ja mainitsin lisänneeni hänen kirjansa Nainen ja kuningas lukulistalleni. Selailin toissapäivänä pienkustantamoiden sivuja (Koska siitä on tullut tylsyyden tappavaa ajanvietettäni viime aikoina. Kustantaminen on kiinnostavaa) ja satuin huomaamaan Vaskikirjojen (x) sivuilla, että siellähän tuota kirjaa myydään, vieläpä edulliseen hintaan. Tilasin ja maksoin kirjan maanantai-iltana ja keskiviikkona kirja jo kolahti luukusta alas! Todella nopeaa toimintaa. Plussaa siitä. Johtuneeko siitä, että paketti tuli samalta paikkakunnalta...


DVD-boksi täydentämään  kokoelmani. Olen onnistunut koukuttamaan siskonikin tähän sarjaan ja olemme katselleen kakkoskautta yhdessä. Hänen reaktioitaan on hauska seurata varsinkin jos Joffrey on ruudussa tekemässä jotain kamalaa.

Kun katsoo sarjaa sellaisen kanssa, joka ei ole lukenut kirjoja, olen saanut jonkinlaisen kuvan siitä, kuinka paljon sarja jättää kertomatta. Minun on pitänyt monesti selittää joitain kohtauksia, sillä jotain on unohdettu mainita sarjassa.


Loppuun vielä kiva setti korviksia, joilla korjasin ikuisen korvisongelmani.

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Lumoava kirous (kirja ja elokuva)

Maaliskuu on ollut varsinainen harvinaisten tapausten kuukausi. Novelleja, runoja... ja leffa ennen kirjaa! Taustatarina: olin siskoni kanssa erittäin tylsistynyt eräänä sunnuntai-iltana, kunnes päätimme piristää iltaamme menemällä leffaan. Katsoimme mikä näkyy seuraavaksi ja sieltähän tuli Lumoava kirous, eli Beautiful Creatures, joka minulla oli kirjastossa jo varauksessa.

Ajattelin puhua ensiksi kirjasta yksinään ja sitten elokuvasta.

Kirjoittanut: Kami Garcia & Margaret Stohl, Sivuja: 572

Kirja kerrotaan Ethan Waten näkökulmasta. Ethan asuu Etelä-Carolinan osavaltiossa, pienessä tuppukylässä nimeltään Gatlin. Gatlin on ahdasmielinen paikka jossa on joskus taisteltu muutama sisällissotaan liittyvä taistelu, mistä paikalliset asukkaat jaksavat vieläkin puhua. Gatliniin ei ikinä muuta ketään, sinne synnytään ja siellä kuollaan. Ethan haaveilee collegesta ja yliopistossa jossain mahdollisimman kaukana, sillä hän ei enää kestä paikan puristavaa ilmapiiriä.

High Schoolin toisen vuoden alkaessa kouluun kuitenkin tulee uusi tyttö, Lena Duchannes (lausutaan Dukein), joka on Gatlinin erakon Macon Ravenwoodin sukulainen. Ethan tunnistaa tytön saman tien: hän on jo pitkään nähnyt painajaisia joissa hän yrittää pelastaa tuntematonta tummahiuksista tyttöä. Samaan aikaan kun kaikki muut alkavat syrjiä Lenaa hänen outoutensa takia, Ethan kiinnostuu tytöstä entistä enemmän. Pian hän huomaa, että hänellä on outo telepaattinen yhteys tyttöön. Hän päättää tutustua Lenaan paremmin ja saa pian selville, että sen lisäksi että Lena on loihtija, on hänen suvussaan kirous joka vaikuttaa Lenan elämään. Ethan kiskoutuu mukaan tapahtumiin, joissa on mukana sekä nykypäivä että menneisyys ja muutama yllättävä sukulainen.

Mielestäni kirja oli mukava piristyssuihke amerikkalaisen nuortenkirjallisuuden saralla. Kuinkahan monta kirjaa olen lukenut jossa päähenkilönä on noin 16-vuotias tyttö joka on täysin tavallinen ja hän elää tavallista amerikkalaista elämää kunnes mystinen komea poika ilmaantuu kuvioihin, he rakastuvat ja siinä sivussa pelastavat maailman. No, vaikka Lumoavassa kirouksessa onkin tyttö tapaa pojan -tarina, se on kirjoitettu virkistävällä tavalla.

Ensinnäkin, kaikki tapahtuu Ethanin näkökulmasta. Vaikka tilastollisesti länsimaisessa kirjallisuudessa on enemmän kirjoja jotka kerrotaan miehen näkökulmasta, olen viime aikoina lukenut niin paljon teinitytön näkökulmasta kerrottuja kirjoja että oli mukana vaihtaa ikkunaa. Sain tästä kirjasta Potter-takaumia, ihan siitä lähtien että kirjan on taitettu pottermaisesti ja se tuntui käsissä kuin potterilta siihen että useat hahmot ovat hieman pottermaisia ja että kirja kerrotaan pojan näkökulmasta.

Vaikka kirja onkin positiivinen lajinta edustaja, muutamia nuortenkirjoille niin yleistä klisettä se ei onnistunut välttämään. Ethan esimerkiksi kuvailee Lenan silmiä aivan liikaa. Miksi aina puhutaan silmistä? Okei, onhan se parempi vaihtoehto kuin vaikka vatsalihasten tai rintojen ylistys, mutta silti se silmien palvominen pistää kummastelemaan. En minä ainakaan tarkkaile ihmisten silmien väriä niin erityisen paljon... Silmien lisäksi tuoksuihin kiinnitetään aivan liikaa huomiota. Tuoksut ovat tärkeä osa elämää eikä niiden mainitseminen ole pahasta, mutta tässä kirjassa kiinnistin siihen huomiota, varsinkin kun Ethan osasi nimetä jokaisen tuoksun tarkalleen mausteen mukaan. Minä en edes tiedä, miltä rosmariini tuoksuu.

Kaikista eniten pidin siitä, kuinka pitkälle kirjassa oli menti Gatlinin luomisessa. Yleensä pikkukylät ovat vain paikkoja jossa kaikki tapahtuu, mutta Lumoavassa kirouksessa Gatlin oli yksi osa tarinaa. Sen historia ja se, miten ihmisen käyttäytyivät oli todella kiinnostavaa luettavaa. Paikka tuntuu elävän omassa pienessä kuplassa, jonne ulkopuolisilla ei ole mitään asiaa. Gatlin on todella uskovainen paikka, ja paikalliset asukkaat menevät todella pitkälle häätääkseen pois kaiken, mikä tuntuu heistä epämukavalta. Lopussa muutaman henkilön käytökseen annetaankin hyvin selkeitä selityksiä, mutta hys, spoilereita.

Gatlinin toiminta sai minut todella paljon pohtimaan sitä, kuinka paljon Suomen ja Yhdysvaltojen välillä on eroa. Yhdysvallat on niin iso paikka, että pystyn hyvin uskomaan, että Gatlinin tapahtumat (miinus se taikomispuoli) voivat olla hyvinkin mahdollisia. Jos jollain pikkupaikkakunnalla tapahtuu sellaisia ahdasmielisiä tekoja ja vaikka siitä uutisoitaisiinkin, se on vain yksi pieni neula heinäsuovassa ja hukkuu nopeasti muihin ongelmiin. Mutta jos Suomessa alettaisiin noin pahasti syrjiä uutta oppilasta joka ei ole näennäisesti tehnyt mitään pahaa ja jota syrjitään vain koska hän on vähän outo ja sukua kylän erakolle, siitähän nousisi aivan kauhea haloo. Vähän päälle viiden miljoonan asukkaan maassa kaikki mitä tapahtuu saa paljon enemmän huomiota. Sitä paitsi, Suomessa kukaan ei uskaltaisi alkaa erottaa koulusta oppilasta uskonnon perusteella. Tai ainakin olen niin naiivi etten usko sitä mahdolliseksi.

Muutamasta jutusta en tykännyt. Ethan kutsuu isäänsä hulluksi. Kirjaa lukiessa hieman hämmennyin näin värittyneestä nimityksestä, mutta nyt myöhemmin tajusin, että onhan Ethankin asunut koko ikänsä Gatlinissa ja siksi ajattelee värittyneesti. Kirjassa ei myöskään ikinä selitettty kunnolla, mistä Ethan on saanut niin hyvän "järjen" ja pystyy ajattelemaan koko asuinpaikkaansa ulkopuolisen näkökulmasta. Aivan kuin hän ei olisikaan asunut siellä koko ikäänsä.

Kirja on sen verran hyvä, että jos jatko-osia suomennetaan, aion lukea niitä. Yritin etsiä tietoa netistä, mutta ainakaan WSOY:n sivuilla ei puhuttu mitään lisäsuomennoksista. Vaikka tämä ensimmäinen osa päättyi niin, ettei jatko-osalle olisi ehkä tarvetta, olen hieman kiinnostunut siitä, mitä seuraavaksi voisi tapahtua.

Linkkaan tämän vielä erään hauska bookvloggaajan Cassidy Tuckerin arvostely kirjasta.

Ja nyt sitten se elokuva.



Lyhyesti sanottuna: elokuva on mielestäni hyvä ja katsominen arvoinen. Tykkäsin sen wiccalaisesta tunnelmasta ja goottilaisuudesta joka on sopivan värikästä minun makuuni. Mutta jos odotat elokuvan olevan täydellinen kopio kirjasta, tulet varmasti pettymään.

Olen todella tyytyväinen, että katsoin elokuvan ensiksi. Pystyin nauttimaan siitä ilman että vertasin koko ajan kirjaan. Elokuva on hyvä kokonaisuus jonka pystyy katsomaan ilman kirjan lukemista, vaikka muutama kohta jäikin hieman epäselväksi. Onneksi ne kirjan jälkeen ovat selkiytyneet.

Elokuva on ottanut todella paljon vapauksia kirjan juonesta ja jostain arvostelusta luinkin, että säilyttäneen ainoastaan kirjassa esiintyneet nimet. Mutta toisen arvostelun mukaan elokuva tekee sen mikä on ehkä tärkeämpää: se välittää kirjan tunnelman. Elokuva alkaa lähes samalla lailla kuin kirja mutta mitä pidemmäs mennään, aletaan ottaa vapauksia. Ensiksi oijotaan muutama juonenkäänne, mikä on ymmärrettävää, jotta elokuvasta ei tulisi 10 tuntia pitkä, mutta loppua kohden tarina muuttuu aivan erilaiseksi, vaikka lopputulos onkin aika lailla sama. Lukiessa lakkasin vertaamasta kirjaa elokuvaan noin puolen välin jälkeen.

Ymmärrän oikeastaan kaikki muutokset, vaikkakin osa hämmensi. Minua harmitti vähän, ettei kirjassa Amma ollut samanlainen kun elokuvassa. Tykkäsin Ammasta todella paljon. Mahtava asennenainen joka on yhtä aikaa taloudenhoitaja, voodoon tuntija ja kirjastonhoitaja joka pukeutuu todella kivoihin vaatteisiin. Kirjassa kirjastonhoitajan roolia vetää toinen hahmo, Marian. Hahmojen yhdisteleminen ei ole kuitenkaan uusi juttu. Se tekee elokuvista helpompia seurata.

Minua myös harmitti, että kirjan loppu on niin erilainen. Spoiler-varoitus. Olisin halunnut lukea Ethanin muistinmenetyksestä, mutta sitä ei edes tapahtunut. Tykkäsin elokuvan ratkaisusta, mutta varmasti se on kirjasarjan faneille ollut todella kova pala. Jälkeenpäin ajateltuna muistinmenetystä olisi vaikea toteuttaa, sillä kirja kerrotaan yksikön ensimmäisen persoonan näkökulmasta. Spoilerit loppuu.

Pieniä yksityiskohtia joista pidin:
 - Etelän aksentti. Sitä oli ihana kuunnella.
 - Lenan vaatteet. Pitsipaitoja ja kameekoruja!
 - Ethanin huumorintaju
 - Miljöö. Katsoin Django Unchainedin aika vasta, joka sijoittuu aika samoihin maisemiin. Tuntui kuin olisi matkannut ajassa eteenpäin katsomaan mitä Djangon maisemille kuuluu nykyään. Plantaaseja ja sisällissodan aikana rakennettuja taloja.
 - Goottihenkiset juhlavaatteet
 - Soundtrack. Sopivat hipster makuuni.




Cassidy Tucker on tehnyt arvostelun myös elokuvastakin. Hän piti siitä, vaikka luki ensiksi kirjan.

PS. Kuka ottaisi photoshopin pois kaikilta leffajulisteiden tekijöiltä? Käytin taas aivan liian paljon aikaa kannen tutkimiseen. Osa hahmoista näyttää aivan luonnottomilta tarpeettoman siloittelun ja varjojen syventämisen jälkeen. Ja katsokaa Lenan leukaa: sitä on ilmiselvästi kavennettu.

PS2: Vaihdoin profiilikuvan. Hämmentykää.

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Kolmenkymmenen päivän kirjahaaste - Päivä 1

Päätin aloittaa kolmenkymmenen päivän kirjahaasteen ja koska olen niin suuri suomen kielen rakastaja, päätin kääntää englanniksi löydetyn haasteen suomeksi blogiini. Ei kannata heti säikähtää, sillä en aio vetää seuraavat kolmekymmentä päivää putkeen tätä haastetta, vaan aion jakaa haasteen kolmeenkymmeneen viikkoon. Pyrin kirjoittamaan joka lauantai kunnes haaste on kokonaan käyty läpi. Silloinhan on jo aika loppuvuosi.

Halusin aloittaa tämän haasteen, koska haluan puhua kirjoista, joita olen lukenut, mutta joita en ole esitellyt tässä blogissa. Vaikka tämän blogi on ollut jo yli vuoden toiminnassa, vasta syksyllä aloin aktiivisemmin kirjaamaan ylös ajatuksia lukemistani kirjoista. Bloggaaminen on tehnyt lukemisesta paljon hauskempaa, mutta minua on harmittanut, etten voi nostaa lempikirjojani mitenkään erityisesti esille. Tällä haasteella saan hyvän tekosyyn siihen. Haasteen kohdat voi katsoa sivusta Lukuhaasteet 2013, joka löytyy yläpalkista.

Haaste alkaa sopivasti parhaalla kirjalla jonka luin viime vuonna. Onneksi on vielä kohtalaisen alkuvuosi, joten muistiani ei ole sekoittamassa kovin moni tämän vuoden puolella luettu kirja.


Päätin valita George R. R. Martinin Valtaistuinpelin. Jos oikein tarkkoja ollaan, luin tämän ensimmäisen kerran talvella 2009, jolloin muistaakseni kaverini poikakaveri oli tykästynyt sarjaan, laittanut kaverini lukemaan sen ja sitä kautta kaverini tuputti kirjan minulle lainaan. Luin sen ja pidin siitä - mutta en koskaan jatkanut jatko-osaan. En enää muista, miksi en jatkanut sarjan lukemista. Noin vuosi sitten aloin kuitenkin kuulla paljon juttua TV-sarjasta nimeltään Game of Thrones. Sen juoni kuulosti yllättävän tutulta ja yhtäkkiä tajusin että valtaistuinpelihän on englanniksi... game of thrones! Hoksasin, että olen lukenut joskus aikoinaan sarjan ensimmäisen osan ja päätin tutustua siihen uudestaan. Minulla oli lahjakortti Suomalaiseen kirjakauppaan, joten ostin ensimmäisen osan, koska muistini mukaan se oli niin hyvä, että se kannattaa omistaa. 

Vaikka luin vuonna 2012 paljon hyviä kirjoja, tämä nousi ykköseksi johtuen siitä, mitä tämän kirjan lukemisen jälkeen on seurannut. Jos kirjasarja on todella hyvä, sitä on ilo fanittaa. Olen katsonut TV-sarjaa, lukenut jatko-osat ja selannut monia fanisivustoja ja keskustellut kirjoista kavereiden kanssa. Joskus käy niin hyvä tuuri, että juttu josta itse tykkää on niin suosittu, että lähes kaikki tietävät mistä puhutaan. Suurin osa on viime aikoina tutustunut sarjaan TV-sarjan kautta, mikä ei minua haittaa ollenkaan. Olen tosi tyytyväinen TV-sarjan versioon.

Kun luin Valtaistuinpeliä, eniten minuun kiinnitti huomiota sarjan lapsihahmot ja se, kuinka sarjassa vältellään kliseitä eikä mennä sieltä mistä rima on matalin. Joskus GRRM:n ratkaisut turhauttavat, mutta toisaalta, on hienoa että kirja haastaa lukijan hyväksymään ratkaisuja joita ei ole ehkä helppoa hyväksyä. Varmasti monen lukijan (tai katsojan) lempihahmo on heittänyt henkensä tai hänen tarinansa ei ole muuten mennyt toivottuun suuntaan. Jo Valtaistuinpelin lopussa tulee ratkaisuja, joita ei olisi uskonut tapahtuvan. Kun sain Valtaistuinpelin luettua, minua kiinnosti suuresti se, mihin lapsihahmot lähtevät kehittymään

Kolmas asia mikä tässä sarjassa on kiinnittänyt huomioni, on loistavat naishahmot. Valitettavan usein kirjallisuudessa naishahmot ovat varsin litteitä ja tylsiä hahmoja, mutta GRRM on melkein tehnyt päinvastoin. Tykkään kaikista naishahmoista (paitsi Lysasta) mutta suurin osa mieshahmoista ovat epämiellyttäviä persoonia joista en haluaisi lukea sanaakaan. Onneksi sarja on täynnä naishahmoja joiden takia jatkaa lukemista. Jo ensimmäisessä kirjassa tykästyin Aryaan ja Daenerykseen ja pidemmälle lukiessa myös kaikista vaikeimmalta tuntunut Sansa onnistui voittamaan sydämeni.

Valtaistuinpelin lukemiseen liittyy myös hyviä kesämuistoja, sillä luin kirjaa kesätöiden lomassa. Muistan lukeneeni viimeiset 150 sivua suurien tunteiden vallassa kello kolmelta yöllä, malttamattomana mennä nukkumaan. Kirjan on pakko olla hyvä, jos se saa minussa aikaan tuon reaktion. Muistan ihailleeni kirjan pieniä vivahteita ja yksityiskohtia sekä sitä kuinka pienistä jutuista voi syntyä suuria asioita. Koko Westerosin paha tilanne saa alkunsa aivan pienistä teoista jotka paisuvat kirjan myötä sitä mukaan kun hahmot kokevat kunniansa loukatuksi.

Ne jotka eivät tähän sarjaan ole vielä tutustuneet, suosittelen ehdottomasti! Kirjat eivät ole helpoimmasta päästä, mutta ainakin minusta on mukavaa lukea välillä jotain joka kunnolla haastaa lukijaa. Sarjassa on vaikka kuinka paljon hahmoja, mutta onneksi lopussa on hyvä liite hahmoista. 

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Tom Bombadilin seikkailut

Kirjoittanut: J.R.R. Tolkien, Sivuja: 64

Ihme on tapahtunut! Minä luin vapaaehtoisesti runoja. Syynä tähän ehkä on se, että runot liittyvät Keskimaahan ja ovat Tolkienin kirjoittamia. Sain kirjan lainaksi kaveriltani ja päätin haastaa itseni lukemaan jotain mihin en yleensä koske edes pitkällä tikulla.

Kirja sisältää 16 runoa, esipuheen ja lukijalle-osion ja siihen on hankittu Pauline Baynesin alkuperäinen kuvitus. Suomentajina toimivat Alice Martin ja Panu Pekkanen ja ainakin esipuheen perusteella on uskominen että suomennokseen on paneuduttu kunnolla.

Olen muistaakseni joskus puhunut siitä, kuinka runot eivät toimi minun kohdallani. Joko ne tuntuvat liian teennäiseltä tunteilulta tai ovat täysin käsittämättömiä. Lyriikat ovat enemmän minun makuuni. Siksi Tom Bombadilin seikkailut oli ihan mukavaa luettavaa, sillä niitä lukiessa tuli sellainen olo, että olisi lukenut laulun tai lorun sanoja. Todennäköisesti Tolkien on näin tarkoittanutkin. Runoja oli tämän vuoksi helpompi seurata, varsinkin kun huomasin, että osan pystyi lukemaan jonkun minulle tutun sävelmän avulla. Huomasin lukevani runoja puoliääneen jotta saisin niiden rytmistä kiinni. Valitettavasti niiden selkeä rytmikkyyden takia unohdin keskittyä siihen, mitä runoissa tapahtuu, ja jos rytmi jossain kohdassa hieman muuttui, se sotki runonluvun ja piti aloittaa alusta. Ehkä tässäkin on vain kyse harjoituksen puutteesta. Luen yleensä runoja vain jos olen siihen opintojen takia velvoitettu.

Tykkäsin eniten lyhyistä runoista. Jotkut yli neljän sivun tapaukset alkoivat käydä jo liian puuduttaviksi. Putosin monesti kärryiltä noin puolessa välissä enkä enää viitsinyt palata takaisin. Lyhyissä runoissa sai helpommin käsityksen mistä puhutaan. Tykkäsin eniten runoista 4. Prinsessa Mie, 10. Olifantti ja 13. Varjomorsian. Varjomorsiamen luin useampaan otteeseen jotta saisin käsityksen siitä, mistä siinä loppujen lopuksi puhutaankaan. Kaikista viimeinen runo, Viimeinen laiva, oli sopivan haikea päätösruno ja nosti yllättäen pintaan niitä tunteita joita olin kokenut Tarun sormusten herrasta viimeisessä luvussa.

Ehkä nämä runot aukeavat paremmin heille, jotka tietävät enemmän Tolkienin maailmasta. Kuten olen aiemminkin sanonut, Tolkienin tekstit paranevat sitä mukaan mitä enemmän niistä jo tietää. Monissa runoissa ei ollut ainakaan minun silmiini osuvia viittauksia Keskimaahan. Toki niissä puhuttiin haltioista ja erilaisista muista taikaolennoista, mutta vasta kun Kontu mainittiin suoraan, pystyin mieltämään ne Keskimaan runoudeksi. 

Tämä on mukava lisä Tolkien-faneille ja pystyn myös kuvittelemaan, että osan runoista voisi lukea myös lapsille. Kirja on kuitenkin ylihinnoiteltu jos haluaa sen hyllyynsä: cdon.comin sivuilla (jonka olen todennut usein kirjakauppoja edullisemmaksi) kirjasta pyydetään 22,95€, mutta muistan joulukuussa sen hiponeen melkein 30€ luokkaa Akateemisessa kirjakaupassa. Suurien nimien verukkeella kiskotaan rahaa kuluttajilta...

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Englanniksi lukeva eliitti

"Ai luetkö sä sitä sarjaa muka suomeksi?"

"Mä yritin lukea sitä kirjaa, mutta suomennos oli aivan kamalan joten piti lopettaa."

"Luen vain englanniksi, koska sillä kielellä kaikki vaan kuulostaa paljon paremmalta."

Kuulostaako tutulta? Minulle ainakin. Olen törmännyt tällaisiin tapauksiin sekä netissä että oikeassa elämässä. Haluan heti sanoa, että jos luet pääsääntöisesti englanniksi, en missään nimessä tuomitse sinua, luenhan itsekin englanninkielisiä kirjoja! Haluan keskittyä enemmänkin ilmiöön, johon minä ainakin olen törmännyt valitettavan useasti: suomeksi lukeminen on jotenkin huonompi vaihtoehto. Jos ilmoitan lukeneeni jonkun kirjan suomennettuna, olen saanut ylleni outoja katseita.

Ymmärrän kyllä sen osoittain, koska alkukieli on aivan eri asia kuin käännös. Mutta ei käännösten lukeminen pitäisi olla paha asia. On typerää olettaa, että kaikki osaisivat täydellisesti englantia, saatika mitään muita kieliä. Englanniksi lukemisessa on kyllä myös etuja: pystyy lukemaan kirjoja, joita ei ole vielä käännetty suomeksi, tai joita ei ikinä tulla kääntämään. Jos on malttamaton, voi hankkia kirjan ennen käännöstä, kuten kävi minulle J.K. Rowlingin The Casual Vacancyn kanssa.

Mutta sitten tullaankin siihen, mikä minua ärsyttää. Asenteeseen, että suomennoksen odottaminen olisi typerää. Että englanniksi lukevat ihmiset ovat jotenkin parempia. Huomasin tämän varsinkin silloin, kun Potterit olivat vielä kesken ja päätin odottaa uusimman kirjan suomennosta sen sijaan että olisin lukenut sen heikoilla 12-vuotiaan englanninkielentaidoillani. Jotkut tuttavani, oletettavasti tahattomasti, saivat minut tuntemaan oloni luuseriksi sillä en halunnut riskeerata lempikirjasarjaani lukemalla sitä kielellä jota en ymmärrä mielestäni tarpeeksi hyvin. Ei kai äidinkielellä lukemisen pitäisi olla nolo asia?

Valmistautuessani pääsykokeisiin olen lukenut Vesa Heikkisen ja Harri Mantilan kirjaa Kielemme kohtalo, jossa käsitellään muun muassa sitä, kuinka englanti ottaa valtaa suomen kielessä. Kyllähän sen huomaa ihan normaalissa puheessa. Sitä mukaan, kun englanninkielentaitoni kehittyy, sen käyttö lisääntyy. Puhun randomista satunnaisen sijasta ja saatan kysyä kaveriltani what's going on sen sijaan että kysyisin miten menee. Katson paljon TV-sarjoja ilman tekstejä. Valitan joskus itsekin kuinka surkeat tekstit joissain on (Les Mis). Luen kirjoja englanniksi koska niitä ei saa suomeksi. Minulle on tullut kriisi siitä, että luen niin vähän suomalaisten kirjailijoiden kirjoittamia kirjoja. Mutta pyrin kuitenkin olemaan tuomitsematta ihmisiä, jotka ovat päättäneet pysytellä pelkästään suomen kielen parissa. Haluan nostaa sille oikeastaan hattua. Hienoa!

On kyllä totta, että jotkut suomennokset ovat aivan kamalia. Parhaillaan lukemassani kirjassa olen huomannut joitain todella selkeitä anglismeja, jotka olisi pienellä vaivalla voinut kääntää sujuvammaksi suomeksi. Tässä vaiheessa voisin pitää pitkän puheen resursseista ja siitä, kuinka kääntämistä katsotaan turhana työvaiheena joka on vain kustannuslisä, mutta minulla ei ole aiheesta tarpeeksi tietoa että voisin puhua siitä uskottavasti. Sanon kuitenkin sen, että käännöstyö tunnutaan tarjoavan siitä vähiten laskuttavalle ja sen takia jotkut käännökset ovatkin aivan hirvittäviä, jolloin lukija katsoo parhaaksi kääntyä alkukielisen tekstin ääreen. Onneksi on kuitenkin myös hyviä suomennoksia.

Suomeksi lukeminen ei ole noloa. Se on ihanan rentoa, varsinkin sen jälkeen kun on tankannut fantasiakirjaa englanniksi. Mutta niin on myös englanninkin lukeminen rentoa. Englanniksi lukee nopeammin, sanat ovat lyhyempiä ja ne pystyy lukemaan yhdellä vilkaisulla, kun taas suomeksi täytyy lukea sanat tarkemmin niiden pienten johdinten, tunnusten, päätteiden ja liitteiden takia. Yleensä käännyn englanninkieliseen vaihtoehtoon vasta jos suomennosta ei ole saatavissa. Suomeksi lukemisen voi katsoa joskus myös laiskuudeksi. ;)

Joskus mietin, kuinka helppoa olisi, jos olisin äidinkieleltäni englanninkielinen. Mietin sitä, kuinka paljon käytän muistia englanninkielisten sanojen muistamiseen ja mitä kaikkea muuta voisin muistaa jos minun ei tarvitsisi toimia kahdella kielellä. Tietenkin voisin jättää englannin sivuun, mutta yhtä enemmän globaalissa maailmassa se alkaa olla jo lähes mahdotonta. Enkä halua hylätä suomen kieltä. Mitä enemmän opiskelen sitä, sitä enemmän olen alkanut tykätä siitä. Suomessa on hienoja vivahde-eroja, joita on vaikea kääntää vieraalle kielelle. Tietenkin myös englannissa on nyansseja, joita on vaikea saada toimimaan suomeksi. (Tämän vuoksi alkukieli ehkä olisi kaikista ihanteellisin vaihtoehto.) Olen myös huomannut, että pystyn lukemaan ns. huonompia kirjoja paljon helpommin englanniksi. Suomen kielellä täytyy olla tietyllä tavalla paljon hienovaraisempi jotta teksti ei kuulosta liian teennäiseltä, mutta englanniksi olen lukenut siirappisintakin siirappia ilman mitään ongelmia. Vieras kieli toimii seulana jonka läpi hahmotuskykyni hämärtyy.

Mutta ei suomessa ole mitään pahaa. En vaan jaksaisi enää selitellä päätöstäni lukea äidinkielelläni.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Steampunk! Koneita ja korsetteja

Kirjoittanut: Magdalena Hai, Markus Harju, Saara Henriksson, Jani Kangas, J. S. Meresmaa, Heikki Nevala, Anni Nupponen, Shimo Suntila ja Christine Thorel
Sivuja: 311

Tutustuin kirjaa kun huomasin Risingshadowin sivuilla arvostelun tästä antologiasta. Kuten edellisessä postauksessa kirjoitinkin, steampunk on uusi kiinnostuksen kohteeni ja haluan siis luonnollisesti tutustua genreen lisää. Löin tällä kirjalla kolme haastekärpästä yhdellä iskulla: lukea steampunkia, lukea novelleja joita liian harvoin luen ja lukea suomalaista tekstiä.

Koska liian harvoin luen novelleja, oli koelmaa vaikea alkaa lukea. Kun olin saanut ensimmäisen novellin luetuksi, minua harmitti että se oli ohi ja piti astua uuteen maailmaan. Jos novelli oli kiinnostava, olisin halunnut lukea sitä pidempäänkin, mutta toisaalta, epäkiinnostavan novellin kohdalla lyhyys oli vain plussaa. Aluksi luin järjestyksessä, mutta kun jumitin erääseen epäkiinnostavampaan tapaukseen, tajusin että voin aivan hyvin hypätä sen yli. Novellikokoelman lukeminen onneksi poisti vähän pelkoa novelleja kohtaan. Tarinan ei tarvitse olla pitkä ollakseen hyvä.

Kirja sisältää yhdeksän novellia. En ole koskaan ennen kirjoittanut minkäänlaisia juttua novellikokoelmasta, joten ajattelin käydä läpi muutamalla ajatuksella jokaisen novellin siinä järjestyksessä missä ne kirjassa ovat.

Magdalena Hai: Vaskimorsian
Antologian aloittajana erittäin hyvä tapaus. Tämä novelli tuntuu edustavan juuri sellaista steampunkia minkälaiseksi minä olen sen aina mieltänyt: viktoriaanista maisemaa jossa eletään teollistumisen kynnyksellä mutta jossa ollaan kuitenkin astetta modernempeja kuin oikeassa viktoriaanisessa miljöössä. Novellin juoni on selkä ja siihen pääsee nopeasti mukaan, mutta selkeyden takia pystyin kuitenkin aika helposti päättelemään, miten lopussa käy.
Hai on minulle yksi kahdesta tutusta kirjoittajasta ja ainoa jonka kirjan olen aiemmin lukenut. Kerjäläisprinsessa (x) on selkeä nuortenkirja, mutta Vaskimorsian on suunnattu aikuisemmille. Sen huomaa sekä teemasta että yksityiskohdista.

Saara Henriksson: Arkistohoitajan salaisuus
Tämä oli ensimmäinen novelli, jossa tuli sellainen olo, että se olisi vaatinut edes novellan pituuden. Novellin päähenkilö Paul saapuu Budapestiin selvittämään tietoja joita hänen isänsä ei ole saanut selville kirjeenvaihtonsa kautta. Samalla Paul tulee selvittäneeksi kirjeenvaihtotoverin oikean henkilöllisyyden ja hänen salaisuutensa.
Sanoisin tätä yhdeksi kokoelman kiinnostavimmaksi novelliksi. Teksti lensi silmien edessä ja siinä oli mysteeri jonka halusin ratkeavan. Tämäkin novelli on aika puhdasta tyylilajinsa edustajaa. Loppu tuli liian nopeasti. Kentien kirjoittajilla on ollut jonkinlainen sivumääräraja? Olisin halunnut, että ratkaisua pitkitetään hieman enemmän ja novellin "pahista" olisi voitu esitellä vähän enemmän.

Heikki Nevala: Hevostuhatjalkainen
Tätä novellia en oikein tajunnut. Olisi ehkä pitänyt lukea uudestaan. Kustavi Nätyri on kouluttautunut ohjaamaan erikoislaatuista puimurikonetta (?) joka aiheuttaa hämmennystä suomalaisilla pelloilla. Siitä seuraa konflikteja jotka johtavat ikäviin lopputuloksiin. Novelli ei oikein uponnut minuun. Osittain ehkä siksi, että luin sen bussissa matkalla kotiin ja täytyi pitää silmällä omaa pysäkkiä.

J. S. Meresmaa: Augustine
Tätä voisin kutsua nuortennovelliksi. Päähenkilönä toimii noin 15-vuotias Augustine-tyttö, joka on jäänyt nuorena orvoksi ja asuu enonsa luona. Sattumusten seurauksena Augustine päätyy selvittämään tarkemmin vanhempiensa kuolemaa.
Laittaisin tämänkin novellin suosikkieni joukkoon, vaikkakin lopussa ilmenneet steampunk-elementit tuntuivat hieman väkinäisesti mukaan heitetyiltä. Kirjoittaja on minulle tuttu, vaikka en olekaan lukenut mitään muuta häneltä.

Markus Harju: Prahan teurastaja
Kauheaa, en muista tästä enää oikein mitään. Minulla ei kuitenkaan ole novellista kauhean negatiivista mielikuvaa. Novellissa on jonkinlainen murhamysteeri, joka kuitenkin jäi vähän kaiken muun alle.

Shimo Suntila: Kruunun vihollinen
Novelli alkaa varsin vauhdikkaalla toimintakohtauksella jonka päähenkilönä toimii kapteeni James Morrison. Toiminnan takia on vaikea päästä mukaan siitä, mitä novellissa loppujen lopuksi tapahtuu, ja siksi jätinkin novellin aluksi kesken ja aloin lukea muita novelleja. Palasin myöhemmin Kruunun vihollisen pariin ja huomasin sen muuttuneen paljon kiinnostavammaksi. Hyvin alussa James Morrison jää vangiksi ja hänen sellissä viettämänsä aika ja tuttavuus Jacqueline Parkiin kohoavat novellin kiinnostavimmiksi osiksi.
Minulle tuli mieleen tästä novellista ne novellit joita olen kirjoittanut luovan kirjoittamisen kurssille jolla parhaillaan olen mukana: kaksi henkilöä kertovat vuorotellen tarinaansa toisilleen.
Tässäkin novellissa olisi ainekset hieman pidemmäksi tekstiksi, mutta toisaalta, en tiedä lukisinko sitä.

Jani Kangas: Kapina tunturilla
Novelli sijoittuu samaan ryhmään Hevostuhatjalkaisen kanssa: en vain pysynyt mukana. Päähenkilöt pakenevat jotain tuntureille ja mukaan on sotkettu hieman rasisminvastaisuutta, mutta muuten minun oli vaikea  saada selkoa mistä novellissa on kyse. Novelli tuntuu edustavan avointa novellissa, jossa näytetään vain pätkä jostain tapahtumasarjasta
Tässä novellissa on ehkä vähiten steampunkin meininkiä lukuunottamatta yhtä metallista tekokättä.

Christine Thorel: Viuhka käy kartanossa
Muutaman raskaamman novellin jälkeen oli mukava lukea jotain melko kepeää. Novellissa siskokset Silvia ja Elaisa ovat astumassa seurapiireihin ensimmäistä kertaa, mutta saavat pian kuulla, että heidän isällään on suunnitelmissa naittaa jompi kumpi tyttäristään perheen hyväntekijälle, Kenraalille. Kenraali on kuitenkin raihnainen pyörätuolissa istuva mies jota kumpikaan tytöistä ei haluaisi aviomiehekseen. Juhlissa he päättävät tutkia Kenraalin kartanoa ja löytävätkin sieltä kummia asioita.
Loppua kohti tyttöjen käytös alkaa kuitenkin tuntua aivan liian kepeältä ja dialogi liian teennäiseltä. Heillä ei myöskään tunnu olevan omaa luonnetta vaan he ovat yksi persoona kahdessa ruumiissa (mikä voi johtua kylläkin hyvin tiiviistä yhteiselosta). Aloin miettiä, olisiko novelli toiminut paremmin jos tarina olisi kerrottu vain yhden tytön näkökulmasta.

Anni Nupponen: Joka ratasta pyörittää
Nimeän tämän ehdottomasti suosikikseni. Vaikka tarina ei tunnu yhtä tyylipuhtaalta steampunkilta kuin vaikkapa Hain tai Henrikssonin novellit, novellissa pysyy kokoajan kiinnostus yllä. Novellissa ei tuntunut lainkaan siltä, että siihen olisi tungettu koneita ja höyryä vain koneiden ja höyryn vuoksi, vaan se on ujutettu sinne mielestäni nerokkaasti. Erikoisen maailman yksityiskohdat paljastuvat pikku hiljaa. Aluksi luulin, että novelli kertoo ainoastaan tarinan siitä kuinka Trill menee uuteen työpaikkaan, mutta yhtäkkiä alkaa paljastua paljon uusia asioita ja novellin lopussa hämmästelin sitä, kuinka paljon vajaaseen neljäänkymmeneen sivuun olikin saatu ahdettua ilman että tuli kuitenkaan ähkyä.
Kaikesta täydellisyydestä huolimatta lopetus tuntui jälleen kerran liian äkilliseltä ja aloin taas pohtia mahdollista sivurajoitusta.
Olisin halunnut tietää tästä maailmasta enemmän. Onneksi Anni Nupponen on kirjoittanut kirjan nimeltään Nainen ja kuningas, joten lisäsin sen kilometrien mittaiselle lukulistalleni. Ehkä joskus ensi vuosikymmenellä...

Kaiken kaikkiaan pidin novellikokoelmasta eikä minua lainkaan harmita että hankin sen kirjahyllyyni. Tutustuin myös hieman kustantajan Osuuskumman nettisivuihin ja kustantamon toiminta vaikuttaa hatunnoston arvoiselta.

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Haasteita pukkaa joka nurkan takaa

Meinasin melkein unohtaa tämän! Olisi pitänyt blogata tästä aiemmin kun oli melkein viikon tauko niin olisin saanut hieman tasoitettua bloggaamista, koska pelkään, että kohta taas rykäisen usean postauksen peräkanaa. No, haasteita vastaanotetaan silloin kun ne muistetaan! :)

Sain sekä haasteen että tunnustuksen Anna J:n blogista Matkalla Mikä-Mikä-Maahan. Kiitoksia siitä!

Ensiksi tunnustus


Sääntöihin kuuluu:
- linkittää bloggaaja jolta tunnustuksen saa
- haastaa viisi blogia joilla on alle 200 lukijaa


Haasteen sääntöihin taas kuuluu:
   - kiittää haasteen antajaa
   - linkittää kahdeksan bloggaajaa
   - ilmoittaa haasteesta blogeille
   - kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestään

Haasteiden jakaminen on minulle aina niin kauhean vaikeaa sillä en seuraa niin montaa blogia enkä haluaisi kokoajan haastaa samoja ihmisiä, joten haastan vain tunnustuksessa olevat viisi henkilöä. Tämän takia ajattelin kertoa vain viisi satunnaista asiaa, koska sekin on yllättävän vaikeaa.

Satunnaiset faktat:

1. Viimeisin kirja jonka ostin oli Jostein Gaarderin Sofian maailma, jonka löysin kirpputorilta hyväkuntoisena, hintana vaivaiset 2€.

2. Seuraamieni TV-sarjojen määrä on noussut huimiin lukemiin. Tällä hetkellä seuraan aktiivisesti Gleetä, The New Normalia, Once Upon A Timea ja How I Met Your Motheria. Seuraan myös Sherlockia, Doctor Whota ja Game of Thronesia, mutta mikään sarjoista ei tällä hetkellä näy. Seurasin myös Merliniä, mutta se loppui. Aikoinaan seurasin aktiivisesti Sinkkuelämää, 24:sta, Greyn anatomiaa, Lostia, Täydellisiä naisia, The Prison Breakia ja Frendejä. Suunnitteilla olisi tustustua vielä Supernaturaliin, Torchwoodiin ja The Big Bang Theoryyn. Kauheaa kun olen koukussa TV-sarjoihin.

3. Uusi genre-ihastukseni on steampunk. Olen ollut kiinnostunut genrestä jo pitkään, mutta viime aikoina olen tutustunut siihen enemmän. Vihdoin tyylilaji, jota edustavissa kirjoissa tapahtuu juuri sellaisia asioita jotka tekevät mielestäni hyvän kirjan.

4. Kuuntelen paljon Trevor Morrisin sävellyksiä Tudors-sarjaan, vaikka en ole yhtään jaksoa kyseistä sarjaa katsonut. Kappaleet ovat hyvää tunnelmamusiikkia kirjoittamiseen. Lempikappaleeni on tällä hetkellä tämä. Saan siitä melkein hengellisiä kokemyksia.



5. Kirjahyllyn reunalla lymyilevät kirjat alkavat kohta ahdistaa


J.R.R. Tolkienin Tom Bombadilin seikkailut, Fanny Tarujoen Zadara, Jean M. Untinen-Auelin Luolakarhun klaani, Markus Zusakin Kirjavaras, Ian McEwanin Lauantai ja Alexandre Dumasin Monte Criston kreivi. Harkitsen toista kirjamaratonia että saisin näitä vähän etenemään. Joissakin kirjoissa alkaa olla jo kolmas lainausuusinta menossa.

Haastan seuraavat viisi blogia jotka ovat kaikki kohtuullisen uusia lukijoitani:
   - Kuuttaren lukupäiväkirja
   - 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
   - The Wonderful World of Books
   - Pihin naisen elämää
   - La Petite Lectrice

Toteuttakaa haaste miten haluatte :)

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Across The Universe: Matka alkaa

Kirjoittanut: Beth Revis, sivuja: 397

Liian usein kummat kriteerit johtavat siihen, että päädyn lukemaan jonkun kirjan. Valitsin tämän kirjan puhtaasti sen kannen takia. Olin jo useammin vilkuillut kirjaa kirjakaupassa koska mielestäni kansi on hieman huvittava mutta samalla kiinnostava koska siinä on vaaleanpunaista avaruussparklea :) Kun kirjastossa käydessä huomasin kirjan sattumalta, lainasin sen saman tien.

Kirjassa on kaksi päähenkilöä, Amy ja Seuraaja. Amy on 17-vuotias tyttö, jonka vanhemmat ovat jotain tärkeitä ihmisiä jotka lähetetään avaruusmatkalle. Matkan tarkoitus on asuttaa Kentauri-Maaksi nimetty planeetta, joka on tutkimusten mukaan asumiskelpoinen. Matka kestää 350 vuotta, minkä seurauksena matkustajat syväjäädytetään. Matkalle lähtee myös noin 2000 matkustajaa joita ei jäädetytetä. Heidän tehtäväkseen tulee huolehtia aluksesta matkan aikana ja lisääntyä jotta alus pysyy miehitettynä koko matkan ajan. Seuraaja on yksi näistä ihmisistä. Pitkän eristyneen matkan aikana alukselle on kehittynyt oma yhteiskunta, jota johtaa Vanhin. 16-vuotias Seuraaja on valittu seuraamaan Vanhimman jalanjälkiä kun aika Vanhimmista jättää. Vuosisatojen kuluessa matkan yksityiskohdat ovat hämärtyneet matkustajilta eikä edes Seuraaja tiedä kaikkea. Eräänä päivänä hän kuulee, että Varjelus-nimisessä aluksessa on vielä ylimääräinen kerros. Hän etsii kerroksen sisäänpääsyn ja menee tutkimaan sitä. Hän löytää kerroksesta syväjäädytettyjä ihmisiä, joista yksi alkaa yllättäen sulaa. Amy herää 50 vuotta aikataulusta etuajassa ja huomaa päätyneensä yhteiskuntaan jossa on paljon mätää.

Kirja on todella nopealukuinen. Luin sen noin vuorokaudessa. Luvut ovat melko lyhyitä ja joskus joka runomaisia. Paikoittain se haittasi, sillä suurin osa tekstistä on kuitenkin normaalia kerrontaa, mutta välillä kerronta muuttuu todella taiteelliseksi. Nopealukuisuus ei kuitenkaan haitannut, sillä juoni etenee alussa todella hitaasti, minkä vuoksi halusin lukea nopeasti eteenpäin, jotta edes jotain tapahtuu. Siihen saakka kun Amy on vielä syväjäädytettynä, tuntuu ettei mitään tapahdu. Kun hän herää, alkaa paljastua kuinka mätä aluksella oleva yhteiskunta onkaan, minkä seurauksena tarina muuttuu kiinnostavammaksi. Kirjassa tapahtuu paljon inhottavia asioita, jotka vain Amy huomaa, sillä hän on kotoisin Maasta (noin vuodesta 2030 jos ymmärsin oikein) joten hänen maailmankatsomuksensa on erilainen kuin ihmisillä jotka ovat eläneet koko ikänsä Varjeluksella. Kirjassa on lisäksi kaksi arvoitusta: mitä Ruton aikana tapahtui ja kuka sulattaa syväjäädytettyjä ruumiita.

Across The Universe: Matka alkaa on ihan OK nuortenkirja. Pystyin katsomaan läpi sormien sen, että Amy on hyvin geneerinen tytöille suunnatun nuortenkirjallisuuden päähenkilö, ja tämän vuoksi melko tylsä. Amy kuitenkin on erilainen muiden silmissä, joka teki hänestä hieman kiinnostavamman. Eniten minua kiinnosti kirjassa suljettuun tilaan muodostunut yhteiskunta, joka on aivan vinksahtanut. Varjeluksella toimii diktaattori, joka ohjailee ihmisiä oman mielensä mukaan, uskoen kuitenkin itse tekevänsä ainoastaan sen mikä on parhaaksi alukselle. Tämän seurauksena asukkaat tuntuvat olevan oman mielensä vankeja eivätkä osaa siksi taistella vastaan. Loppua kohti syyt alkavat paljastua ja samalla paljastuu jotain yllättävää Varjeluksen historiasta, mitä minäkään en hoksannut ajatella.

Kannen perusteella arvelin, että kyseessä on hyvin tavanomainen tyttö tapaa pojan romanssi, tosin hieman erilaisessa ympäristössä. Loppujen lopuksi romantiikkaa on kirjassa hyvin vähän, mihin olin tyytyväinen, sillä yleensä tämäntyylisissä kirjoissa romanssi jää hyvin pinnalliseksi enkä siksi jaksa kiinnostua siitä. Kyllähän kirjassa vähän vilkuillaan toisia kiinnostuneena, mutta mitään suuria rakkaudentunnustuksia ei kuulla. Tämän vuoksi takakansi johtaa hieman harhaan: "Voivatko he luottaa toisiinsa - saati rakastua?" Ne, jotka alkavat lukea kirjaa romantiikannälässä tulevat pettymään. Pitäisi todellakin oppia olla lukematta takakansia.

Moneskohan trilogia tämä on jonka ensimmäisen osan luen mutta en tiedä jatkanko toiseen osaan? Tässä kirjassa on sama ongelma kuin monissa muissa: asioita jää selvittämättä, mutta en tiedä haluanko tietää enempää. Seuraava osa, Miljoona aurinkoa, on suomennettu, ja kolmas osa on ilmestynyt englanniksi tammikuussa.

Tuleekohan tästäkin kirjasta leffa?

Minua hieman harmittaa kirjaston tapa kontaktoida irtokannet kirjan päälle, sillä alla olisi ollut hieno kartta aluksesta.

Tämä kirja sopii Aikamatka 2013 -haasteen kategoriaan 5. Ajan tuolla puolen.

Trilogiat jotka minulla on kesken tällä hetkellä:

  • Ally Condie: Tarkoitettu
  • Beth Revis: Across The Universe
  • Cassandra Clare: The Infernal Devices
  • Chris Colfer: The Land of Stories
  • Cornelia Funke: Mustemaailma (uudelleenluku)
  • E.L. James: Fifty Shades (en aio lukea loppuun)
  • Félix J. Palma: Trilogía Victoriana
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...