torstai 30. toukokuuta 2013

Tyttö peilissä

Kirjoittanut: Cecelia Ahern, sivuja: 108

Pääsykoekausi meneillään. Tekisi mieli lukea kaikkea muuta kuin pääsykoekirjoja. Luetaanpas siis novelleja!

Oikeastaan lukaisin Cecilia Ahernin novellikirjasen eilen junassa kun olin matkalla Turusta kotiin. (Turku on muuten todella kaunis kaupunki. Jos pääsen sinne sisälle, ainakin riittää tekemistä joksikin aikaa kun tutkin koko kaupungin läpi!)

Tämä on ensimmäinen Ahernin kirja jonka luin. Aiempi kosketukseni hänen tuotantoonsa on ollut Ps. Rakastan sinua -elokuva. Tyttö peilissä päätyi lukulistalleni joskus syksyllä, kun luin arvostelun jostain blogista. Minua kiinnosti erityisesti se, että novelleissa on jotain hieman yliluonnollista ja karmivaa.

Kirjasessa on kaksi novellia, joista ensimmäisen mukaan koko kirja on nimetty. Se kertoo Lilasta, jonka isoäidin kotona kaikki peilit on peitetty mustilla kankailla. Lilan olisi kannattanut kysyä, miksei hänen isoäitinsä tykkää peileistä, sillä se kostautuu hänen hääpäivänään, jolloin hän vierailee isoäitinsä luona ja päättää vielä tarkistaa peilistä, että hänen hääpukunsa sopii ja meikki on pysynyt siistinä.

Novelli lähtee liikkeelle hyvin hitaasti. Alussa on hyvin paljon kuvailua, joka tuntui jälkeenpäin hieman turhalta, mutta lukuhetkellä isoäidin puutarha ja leivosvuoret piirtyivät mukavasti mieleen. Hitaan lähdön takia puolessa välissä alkava kehitys tuntui tapahtuvat liian nopeasti ja loppu tuntui hieman kiirehdityltä. Muutama sivu lisää, niin loppu ei olisi tökännyt.

Lukiessa sain kyllä kokea juuri sitä karmivuuden tunnetta, jota novellilta olin odottanutkin. Teksti kuitenkin  jätti muutaman kysymyksen auki. Ei sellaisia hyviä kysymyksiä, vaan sellaisia, joihin olisin oikeasti halunnut selityksen. Maalaa näkyviin spoiler: Esimerkiksi, miksi isoäiti ei ollut hankkiutunut peileistä eroon. Olisiko ollut helpompaa vaan rikkoa kaikki peilit ja heittää ne menemään, kuin ottaa riski, että joku poistaa mustat kankaat?

Toinen novelli, Muistojentekijä, oli minusta vähän epäselvempi, vaikka pidinkin siitä. Novellissa on mies, joka on keksinyt laitteen, jolla voi luoda uusia muistoja. Hän pyörittää bisnestä koneen avulla, mutta valitsee asiakkaansa tarkkaan. Avukseen hän on palkannut Judith-nimisen naisen, joka lukee ihmisten kirjeitä ja valitsee asiakkaat niiden perusteella. Novellin aikana miehen ja Judithin suhde kuitenkin muuttuu hieman.

Kirjan takakansi mielestäni antaa vähän eri kuvan novellista. Minua ainakin kiinnosti enemmän Judithin tarina kun itse muistoja luova kone. Kaiken kaikkiaan novelli oli oikein kiinnostava, mutta tämäkin tuntui loppuvan ennen aikojaan. Jotenkin minulle jäi tunne, että novelli on tarpeettoman epäselvä. Joitain asioita olisi oikein hyvin voinut sanoa vähän suoremmin,

Yleisesti molemmista novelleista sanoisin, että ne olisi ehkä ollut parempi lukea englanniksi. Osa hahmojen jutustelusta oli joko käännetty kömpelösti tai sitten se ei vain toimi suomen kielellä yhtä hyvin. Molemmissa novelleissa on juuri sitä luvattua karmivuutta ja yliluonnollisuutta, ei saa antaa kirkkaanpinkin kannen hämätä. :)

lauantai 25. toukokuuta 2013

Päivä 11 – Kirja jota vihaat


Voi voi, tuleepas nyt paljastus.

Aloin lukemaan Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta todella avoimin mielin. Se piti lukea jotain äidinkielen kurssia varten ja ajettelin, että kirjan lukeminen kuuluu suomalaiseen yleissivistykseen. Kaikki tuntuivat ylistävän sitä. Pakko sen on olla jollain tavalla hyvä.

Mutta jo ensimmäinen luku oli nihkeä, eikä nihkeys lähtenyt missään vaiheessa pois. Minun piti pakottaa itseni lukemaan eteenpäin. Jos tämä ei olisi ollut koulutehtävä, olisin jättänyt lukemisen kesken. Muistan, kuinka minulla oli silloin todella pieni pokkariversio (noin A6-kokoa) joka mahtui koululaukkuni sivutaskuun ja jota luin ihan joka välissä, bussissa, välitunneilla, koska deadline uhkasi lähestyä. Meidän täytyi pitää luokan edessä puhe kirjasta valitsemastaan aiheesta. Monet olivat valinneet jonkun hahmon, jolloin he pystyivät lopettamaan lukemisen heti kun hahmo kuoli, mutta minun aiheeni oli sellainen, joka vaati koko kirjan lukemisen. Sainpahan puheesta 5/5, vaikka esiintymistä kammosinkin ja kirjaa vihasin.

No, vihaaminen on kyllä aika vahva sana. Ymmärrän kyllä täysin, miksi kirjaa pidetään niin merkittävänä. Nyt kun olen kirjan lukenut, ymmärrän enemmän vaikkapa viittauksia, joita kirjaan tehdään huomaamatta. En esimerkiksi tiennyt, että "ollaan kuin Ellun kanat" on tästä kirjasta peräisin.

Kirjan ongelma on ehkä siinä, ettei nuorella 2000-luvun naisella ole paljon kosketuspintaa kirjan kertomaan sotamaailmaan. Varmasti sota-ajan eläneet ovat kokoneet kirjan aivan eri tavalla.

Monet kirjan henkilöistä ovat mielestäni epämiellyttäviä, eikä kirjassa ollut edes naishahmoja. Ja jos joku hahmoista alkoi miellyttää, se saattoi seuraavalla sivulla olla kuollut. Ymmärrän kyllä, että kirjassa kuvataan sotaa mahdollisimman realistisesti. Kuka tahansa voi olla kuollut seuraavana päivänä. Kerronnallisesti se vain oli todella turhauttavaa. Loppua kohti kirja alkoi vain masentaa. Muistaakseni ainoastaan Rokka jäi henkiin.

Rokasta onkin sitten hyvä siirtyä murteisiin. Väinö Linnan tapaa kirjoittaa murteella on ylistetty, mutta minua se vain häiritsi. Se vaikeutti lukemista, varsinkin kun itämurteet ovat minulle todella vieras asia. En kuule sitä ikinä missään. Hahmojen puhetta piti tavata puoliääneen, jotta pystyi ymmärtämään mitä he sanovat. Poliitisesti ilmaistuna: murteet on esitetty kirjassa hyvin, mutta ne tekevät ymmärtämisestä tarpeettoman vaikeaa.

Vaikka nimeänkin tämän kirjaksi, jota vihaan, en kuitenkaan kadu lukemista. Sinä syksynä kun kirjan luin, katson itsenäisyyspäivänä elokuvaversion aivan uusin silmin.

tiistai 21. toukokuuta 2013

Maailman ympäri 80 päivässä

Kirjoittanut: Jules Verne, sivuja: 237
Seikkailuun meitä kutsutaan. Herrasmies  kun vedon lyö on kiire kilpaan. Phileas Fogilla on työ kiertää maailma ja kotiin ennättää.
Kun minun pitää nimetä lapsuuden lempipiirrettyni, Muumien jälkeen vahvalla toisella sijalla seisoo Matka maailman ympäri 80 päivässä. Kuten monilla lastenohjelmilla on tapana, en koskaan katsonut sarjaa järjestelmällisesti alusta loppuun, en ennen kuin ostin yläasteikäisenä DVD:n. Sarja on kuitenkin jäänyt hyvin vahvasti mieleen, koska mielestäni siinä oli hyvä juoni jota seurasi mielellään.

Jules Vernen kirja on ollut lukulistalla siitä lähtien kun tajusin, että sarja perustuu kirjaan. Viime viikolla kirjastossa ollessani silmä osui kirjaan ja päätin vihdoin lainata sen. Tunne oli kummallinen. Entä jos kirja onkin huono? Meneekö lapsuus nyt ihan pilalle?

Kirjan juoni on yksinkertainen. Phileas Fogg on hyvin täsmällinen mies, jota ei hätkäytä mikään. Hän on rehellisyyden ja englantilaisuuden perikuva. Eräänä päivänä hän lyö veta Reformiklubilaisten kanssa, että pystyy kiertämään maailman kahdeksassakymmenessä päivässä. Vielä samana iltana hän lähtee matkaan mukanaan Jokapaikanhöylä, jonka on samana päivänä palkannut itselleen uudeksi palvelijaksi.

Onneksi jo pari ensimmäistä sivua onnistui vakuuttamaan minut. Ihastuin heti kieleen ja kaikkitietävään kertojaan, joka esittää hahmot hieman pilke silmäkulmassa. Kirja osoittautui todella nopealukuiseksi, mutta samalla aika yksitoikkoisesti. Tapahtumat eivät ole erityisen mukaansatempaavia, sillä kirjassa paukutetaan eteenpäin maailman ympäri hirveällä vauhdilla. Jännitys syntyy siitä, ehditäänkö seuraavaan junaan tai laivaan. Matkan varrella tulee esteitä, kuten katkenneita rautateitä tai paikallisia asukkaita. Mukana on myös herra Fix, jonka tehtävänä on yrittää pidättää Fogg, jonka uskotaan ryöstäneen pankki ja lähteneen maailmanympärusmatkalle paetakseen poliiseja ja kadotakseen matkan varrella.

Kirjaa oli mielenkiintoista lukea, sillä vertasin sitä jatkuvasti piirrettyyn. En voinut olla vertailematta. Ensinnäkin, suurta hämmennystä aiheutti valinta kääntää Passepartoutin (Paspartuun) nimi Jokapaikanhöyläksi. Minulla kesti ikuisuus tottua siihen. Myös prinsessa Romy esiintyy kirjassa eri nimellä. Se hieman harmitti, sillä tykkään Romysta enemmän kuin Audasta. Kirjasta myös puuttuu TV-sarjan comic reliefit Bully ja Tiko, mutta heitä en kyllä jäänyt kaipaamaan. Osa seikkailuista on myös jätetty pois. Hawaijilla ei käydä lainkaan, eikä koskaan matkusteta kuumailmapallolla.

Luonnollisesti kirja on aikansa lapsi. Englantilaisuutta ylistetään ja vieraiden maiden asukkaita pidetään alkuasukkaina, huonomman kastin ihmisinä. Phileas Fogg on kaikin tavoin hyvin järkkymätön englantilainen herrasmies, jopa niin järkkymätön, että hän on erittäin tylsä hahmo. Onneksi mukana on Jokapaikanhöylä, joka tuo tarinaan sen kaipaamaa elävyyttä. Rouva Auda, joka pelastetaan leskenpoltolta kirjan alkupuoliskolla, paljastuu erittäin englantilaiseksi naiseksi ja on vieläpä vaaleaihoinen. Olisin halunnut hieman selkeyttä Audan tapaukseen. Hänen mainitaan saaneen englantilainen kasvatus, mutta oliko hän syntyperältään intialainen? Auda on muutenkin erittäin etäinen hahmo, mutta mitäpä muuta aikansa lapselta voi odottaa. Nainen on hiljaa, kaunis, tunteellinen ja kiitollinen kaikesta mitä mies tekee. Audan tapaus jäi harmittamaan, sillä Romy oli selvästi lempihahmoni piirretyssä.

Harmi, että tiesin jo, miten tarina tulee päättymään. Se vei pois osan jännityksestä. Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin mukavaa luettavaa. Se ei ole liian raskas. Siinä ei ole monimutkaista juonta, johon täytyisi keskittyä, jotta ei putoa kärryltä. Loistavaa iltalukemista. Tämän kirjan perusteella aion tutustua Jules Vernen muihinkin kirjoihin.

Tällä kirjalla osallistun Aikamatka 2013 -haasteen kategoriassa 4. Seikkailijoita ja tieteentekijöitä.

maanantai 20. toukokuuta 2013

Kielemme kohtalo

Kirjoittanut: Vesa Heikkinen ja Harri Mantila, sivuja: 208

Kun kyseessä on pääsykoekirja, oletusarvona on, että kirja on vaikeaselkoista tieteellistä tekstiä, jota pitää lukea sivistyssanakirjan kanssa. Kielemme kohtalon kohdalla kävi kuitenkin toisin. Kyseessä on varsin vihteellinen teos, jonka jokainen aiheesta vähän kiinnostunut voi oikein hyvin lukea, vaikka ei pyrkisikään opiskelemaan yliopistoon.

Kirja käsittelee suomen kielen tilannetta monesta näkökulmasta ja pikkaisen pilke silmäkulmassa. Läpi käydään hieman kirjakielen historiaa, englannin kielen vaikutusta, murteita ja asennetta äidinkieleen ja sen käyttöön.

Ennen kirjan lukemista minulla oli käsitys, että suomen kieli on aivan tuhon partaalla. Näkyyhän se omassakin kielenkäytössäni: anglismi tunkee joka paikkaan. Blogissa vielä pyrin hyvään suomen kieleen, mutta näkisittepä ne skype-keskustelut, jotka käyn kavereideni kanssa... Tuttujen facebook-päivitysten kielenlaatu onnistuu joskus järkyttämään ja puhekielimäisyydet saavat rellestää sanomalehtien artikkeleissa.

Kielemme kohtalon jälkeen minulla on kuitenkin positiivisempi olo. Vaikka kirja tiedostaa vieraiden vaikutteiden vaarallisuuden, se ei tuomitse niitä. Kirjasta jää päällisin puolin hyvä mieli. Ehkä suomen kieli ei olekaan aivan uhanalainen tapaus. Kuten kirjassa todetaan: kieli, joka ei muutu, on kuollut kieli. Suomi sijoittuu suurimpien 200 kielen joukkoon, sillä on yli 5 miljoonaa puhujaa ja se on virallinen kieli jota opetetaan Suomen lisäksi useissa yliopistoissa kautta maailman. Suomi on oikeastaan aika kansainvälinen kieli, sillä se on saanut vaikutteita niin kauan kun kieltä on puhuttu. Osaa lainoista emme enää tunnista.

Kirja on huumorimielinen, mutta ottaa asiat myös vakavasti. Se käsittelee kielemme kohtaloa mielestäni hyvin, enkä sano tätä vain sen takia, että minun piti lukea tämä noin kuusi kertaa pääsykokeita varten. Suosittelisin kirjaa jokaiselle joka on edes vähän huolestunut suomen kielestä. Se avaa silmät. Yhtäkkiä huomaat valittavan kavereillesi, kuinka Fazerin suklaalevyissä lukee nykyään tuotteen nimi ensiksi isolla englanniksi ja vasta sitten pienemmällä suomeksi.

Enempää en halua sanoa, sillä usean lukukerran jälkeen alkaa kirja jo tulla korvista ulos. Tänään oli pääsykoe, jossa piti kirjoittaa essee perustuen tähän kirjaan. Nyt se menee hyllyyn jäähylle. Masentaa kun ei essee mennyt ihan nappiin.

lauantai 18. toukokuuta 2013

Päivä 10 – Paras klassikko


Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva kuuluu kirjoihin, joita en olisi ilman lukion äidinkielenkursseja lukenut, mutta jonka lukemista en kadu.

Olin tutustunut kirjailijaan aivan vastan englannintunnilla, jossa olimme katsoneet hänen näytelmäänsä perustuneen elokuvan The Importance of Being Earnest. Äikäntunneilla aloimme käydä läpi kirjallisuuden historiaa, jolloin jokaisen piti valita kaksi kirjaa luettavakseen, molemmat joltain eri kaudelta. Valitsin romantiikan ja symbolismin, Ylpeyden ja ennakkoluulon ja Dorian Gran muotokuvan. Ensimmäisestä valinnasta olenkin jo esittänyt mielipiteeni ja on oikeastaan ihan kiintoisaa, että tässä haasteessa mainitsen molemmat kirjat.

Oppikirjassa oli hyvin vähän tietoa Oscar Wildesta, mutta yksi hänen teoksistaan mainittiin. Marssin siis kirjastoon lainaamaan sen ja luin sen ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Lukemisen jälkeen totesin, että onpas todella hyvä kirja ja päädyin pian ostamaan sen itselleni. Viime kesänä luin kirjan uudestaan. Olen lukenut sen siis kahdesta ja molemmat eri suomennoksina.

Joku on ehkä huomannutkin, että blogissani on satunnaisia lainauksia, poimittu vähän sieltä täältä. Mukaan on mahtunut kaksi lainausta Dorian Greysta.
Äly sinänsä on eräänlaista liioittelua ja tuhoaa kasvojen sopusoinnun. Heti kun ihminen alkaa ajatella, hän muuttuu pelkäksi nenäksi, otsaksi tai muuksi kamalaksi. Katselepa vain ketä tahansa maineikasta oppinutta. Mitä irvikuvia he ovatkaan!
Tämä nousi esille ensimmäisellä lukukerralla, sillä se nosti hymyn huulille. En ehkä ole aivan samaa mieltä sen kanssa, että älykkyys tekisi ihmisistä ruman (mielestäni se tekee ihmisestä paljon kiinnostavamman ja sen seurauksena kauniimman) mutta sanat on hyvin aseteltu, joten olen halunnuut lainata sen blogini sivupalkkiin.

Lainaus on vuoden 1963 suomennoksesta ja Kai Kailan käsialaa. Minä omistan Jaana Kapari-Jatan suomennoksen, jossa samainen kohta menee näin:

Äly itsessään on eräänlaista liioittelua, ja se tuhoaa kasvojen sopusoinnun. Kun joku istahtaa miettimään, hän muuttuu siinä samassa pelkäksi nenäksi tai otsaksi tai joksikin muuksi kaameaksi. Katso ketä tahansa, joka on menestynyt korkeaa koulutusta vaativassa ammatissa. He ovat kerta kaikkiaan vastenmielisen näköisiä!
Nyt tekisi mieli hankkia jostain käsiinsä alkuperäinen teksti, sillä suomennoksissa on suuria eroja. Kapari-Jatan versio on paljon pidempi ja yksityiskohtaisempi. Hänen Potter-suomennoksiensa perusteella pystyn kuitenkin veikkaamaan, että hänen suomennoksensa on lähempänä alkuperäistä tekstiä, mutta olen antanut Kai Kailan version pysyä blogini sivupalkissa, koska se on tiiviimmin ja ehkä hieman hauskemmin ilmaistu.

Toinen lainaus on Kapari-Jatan käsialaa ja poimin sen mukaan toisella lukukerralla, koska se mielestäni kuvastaa todella osuvasti omia ajatuksiani.

 Jos olisin lukenut tämän kirjasta, Harry, olisin luultavasti itkenyt. Nyt kun tämä on tapahtunut todellisuudessa ja minulle itselleni, se tuntuu liian ihmeelliseltä itkulle.
Saa nähdä, mikä kohta nousee esille kun joskus luen kirjan kolmannen kerran.

I Don't Know How To Draw Him

Siitä tietää, että olisi pääsykokeita lähitulevaisuudessa, kun koko ajan tekee mieli vain piirtää (tai siivota vaatekaappi, tai järjestellä kirjahylly, tai siistiä tietokoneen kansiot, tai organisoida puuvärit) Kirjoja olen lukenut niukasti, mikä näkyy bloggaustahdista. Piirustusintoni on kauan ollut hyvin matalalla, mikä on ollut turhauttavaa. Lähinnä olen piirrellyt luentotaidetta kurssivihkoihin tai tehnyt "pakollista piirtämistä" maalaustuntien yhteydessä.

Nyt kuitenkin aivoni ovat alkaneet välttellä opiskelua keksimällä, että hei! Supernaturalin Castielia olisi oikein hauska piirtää!

Totuus ei kuitenkaan ole yhtä hauskaa. Hahmon näyttelijällä sattuu olemaan sellaiset piirteet, jotka on minun mielestäni todella vaikea toistaa paperille. Jokainen yritys tuntuu epäonnistuvan edes jollain tasolla.

Siksi olenkin alkanut uudelleensanoittaa Jesus Christ Superstarin I Don't Know How To Love Him -kappaletta uusiksi. He's a man. He's just a man. And I've drawn so many men before! So why can't I get his features right?

Kuvat ovat aikajärjestyksessä niin, että uusin yritys on ensimmäisenä.


Kaikista tuorein yritykseni, jonka piirsin eilen samalla kun katsoin Euroviisujen semifinaalia. Onnea Suomelle finaalipaikasta!


Tämä on muistaaksein tiistain tai keskiviikon yritelmä. Kun organisoin puuvärini (kyllä, tein sen) löysin joitain kivoja sävyjä, joita en käytä tarpeeksi usein, joten halusin leikkiä niillä. Koska olen todennut näyttelijän kasvot vaikeiksi, päätin kokeilla, miten profiilin piirtäminen onnistuu. Tähän olen ehkä kaikista tyytyväisin.

Harmi, että tummansininen näyttää skannauksen jälkeen vain siltä, ettei mustassa puuvärissäni ole tarpeeksi pigmenttiä.


Tästä ei pitänyt tulla näin "valmis". Aloin vain luonnostella sinisellä puuvärillä jotain mallikuvaa ja yhtäkkiä huomasin värittäväni sitä. Miksi valitsin näin vaikean asennon? Näyttelijän silmät ovat jo valmiiksi haastavat, mutta oli näköjään pakko valita malli, jossa katse on erittäin vaikea. Väänsin silmiä ikuisuuden, mutta en silti ole kauhean tyytyväinen ilmeeseen. Kaiken lisäksi leuassa ja hiusrajassa on ongelmia.

Olenpas minä itsekriittisellä päällä.

No, ainakin värittäminen oli hauskaa. Yleensä olen luonut pohjavärin ja alkanut lisätä valoja ja varjoja, mutta tällä kertaa aloin rakentaa väriä hieman maltillisemmin. Jossain vaiheessa kuva oli erittäin vaaleanpunainen. :)


Yllättävää kyllä, tämä noin kahden minuutin luonnos tuntuu onnistuneen lähes parhaiten. Ehkä pitää vain päästä siihen kuuluisaan flow'hun niin kaikki onnistuu?


Tämä on yksi ensimmäisistä yritelmistäni, mutta en viitsinyt värittää sitä loppuun, koska en ollut tyytyväinen kasvoihin. Harvoin jätän piirustuksia tähän vaiheeseen. Ehkä joskus perfektionismi ottaa vallan ja on pakko värittää se.

Harjoittelu tekee mestarin, niinhän se sanonta menee.

lauantai 11. toukokuuta 2013

Päivä 09 – Kirja josta et uskonut pitäväsi

Jokainen joutuu varmasti jossain elämänsä vaiheessa kohtaamaan tämän kirjan: Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Ala-asteen opettajani kirjoitta ystäväkirjaan, että se on hänen lempikirjansa. Taisimme lukea koulussa Kunnaksen Seitsemään koiraveljestä. Yläasteella jännitin, milloin äikänope tunkee kirjan käteen ja käskeen lukea. Mutta vasta lukion toisen vuoden keväällä, AI6-kurssilla, jouduin vihdoin marssimaan kirjastoon ja kysymään, mistäs niitä Kiven kirjoja löytyykään.

Tuntemattoman sotilaan nihkeyden jälkeen olin hyvin epäluuloinen. Kirja oli kuitenkin pakko lukea kurssia varten, joten ei muuta kun ylpeytensä nielemään ja sivuja pläräämään. Juoni taitaa kaikille olla jo tuttu. Siihen on törmännyt useissa näytelmissä ynnä muissa versioissa ja siihen viitataan jatkuvasti.

Kirja todellakin yllätti positiivisesti. Ajattelin sen olevan jotain todella tylsää paasaamista ilman mitään kunnon tapahtumia, mutta jo muutaman luvun jälkeen huomasin, että nauroin ääneen kirjan henkilöiden hölmöille päätöksille. Kirjaa lukiessa alkoi ymmärtää, miksi aikoinaan siitä oltiin hyvin pahastuneita. Kirja ei luo romanttista kuvaa suomalaisesta miehestä, vaan esittää ne typerinä ja yksinkertaisina ihmisinä, jotka koheltavat elämän halki jättäen jälkeensä hirveän kaaoksen.

Erityisesti nauroin veljesten kosintapuuhille. Kenen loistava idea olikaan mennä kosimaan Venlaa suurella porukalla, niin että ehkä edes joku veljeksistä kelpaa tytölle? Suosikkihahmoikseni nousivat Juhani ja Eero. Juhanilla on asenne, jonka mukaan hän veljessarjan vanhimpana on kaikken fiksuin ja vaikutusvaltaisin, vaikka oikeasti jokaisella hänen päätöksellään on kurjia seuraamuksia. Eero taas on oikeasti porukan välkyin, mutta häntä ei kuunnella koska hän on kuopus. Parka.

Koulutyönä minun piti kirjoittaa lukupäiväkirjaa jostain näkökulmasta. Kikkailin aina lukiossa valitsemalla syvällisiä aiheita helppojen sijaan, sillä niitä oli aina vähemmän ja erottuivat muiden oppilaiden töistä. Tuntemattomasta sotilaasta pidin esitelmän sotilaiden asenteesta sotaan, kunniaan ja isänmaahan, kun taas monet esittelivät vain jonkun henkilöhahmon. Seitsemässä veljeksessä päädyin analysoimaan kirjaan sisällytettyjä runoja ja kertomuksia ja sitä, miten ne tukevat itse päätarinaa. Vasta lukiessa tajusin, että voi hitsit, tuli valittua tehtäväksi runoanalyysia, joka on aina ollut inhokkipuuhaani. Hyvin siitä kuitenkin selvittiin ja opettaja tykkäsi.

Lukupäiväkirjan pitäminen kirjasta on kuitenkin aika rankkaa. Ei sitä joka kirjan kanssa halua tehdä.

Hyvistä kirjoista on vaikeampaa kirjoittaa kuin huonoista. Seitsemän veljestä kuitenkin on kirja, josta en uskonut pitäväni, mutta josta pidin.

torstai 9. toukokuuta 2013

Yösyöttö

Kirjoittanut: Eve Hietamies, sivuja: 383

Noin vuosi sitten istuin Tampereen erään hotellin huoneessa, jännitin seuraavan päivän pääsykoetta ja katsoin satunnaista kanavaa TV:stä. Taisi olla joku Yle. Sieltä tuli Eve Hietamiehen haastattelu kirjasta Tarhapäivä, joka on Yösyötön jatko-osa. Kiinnostuin oitis kirjasta, mutta asia vähän jäi. Joskus selasin kirjaa hieman kirjakaupassa.

Lopulta päädyin ostamaan kirjan, koska äitienpäivä on tulossa ja ajattelin, että tässä on varmaan kirja, jonka kehtaa äidille ostaa. Hyi hyi minua, kun luen lahjakirjat...

Kirja kertoo Antti Pasasesta, jolla elämän pitäisi olla mallillaan. Kiinnostava työ ja vaimo jolla on vauva tulossa. Jotain kuitenkin menee vikaan, eikä Pia-vaimo koskaan innostu lapsesta. Lopulta Pia häipyy Antin ja vauvan elämästä, jättäen Antin aivan yksin ilman juuri minkäänlaista turvaverkkoa.

Odotin kirjan olevan todella hauska. Olihan se sitäkin, mutta mukaan mahtui komedian lisäksi myös paljon angstia. Kirja on mukava sekoitus kaikenlaisia tunteita, huvituksesta ymmärryksen kautta silmien pyörittelemiseen ja turhautumiseen. Kirjassa ei tunnu olevan varsinaista juonta, jossa olisi selkeä aloitus, keskikohta ja lopetus, vaan tarinassa seurataan noin kahden vuoden ajan, kuinka Antti selviää yksinhuoltajan elämästä miehenä naisten maailmassa.

Tarina antaa mukavan uuden näkökulman. Siitä pystyy kiinnostumaan, vaikka on parikymppinen nuori nainen jolle lasten hankinta ei ole ajankohtaista ja jolla on hyvin vähän kokemusta lasten hoitamisesta. Antin kohellusta neuvolassa, ruokakaupoissa, leikkipuistossa ja muskarissa on hauska lukea ja samalla tuli seurattua, miten Paavo-vauva pikkuhiljaa kasvaa.

Ehdottomaksi kirjan kohokohdaksi haluan nostaa luvun, jossa Antti istuu leikkipuistossa ja kuuntelee kuinka puiston naiset valittavat siitä, kuinka rankkaa äitinä olo on ja kuinka heidän aviomiehensä ovat täysiä idiootteja.

Mielestäni kirjassa on tärkeä kannanotto siihen, että lapsi ei välttämättä tarvitse sekä isää ja äiti saadakseen onnellisen lapsuuden. Yksinhuoltajaäitejä on ollut jo vaikka kuinka kauan, miksei siis isiäkin? Tai vaikka kaksi isää tai kaksi äitiä? Ja koska Antti on mies, joka ei tajua "tehdä asioita oikein", kirja nostaa esille, ettei lastenhoidossa ole yhtä oikeaa tapaa. Hyvän lapsuuden voi saada, vaikka käyttääkin Teletappeja lapsenvahtina eikä tilaa joulupukkia kotiin.

Tykkäsin kirjasta todella paljon. Paikoittain mukaan on eksynyt joitain lauserakenteita, jotka ovat varmasti tyylikeino, vaikka minun mielestäni ärsyttäviä kielioppivirheitä, mutta muuten kirjaa oli tosi miellyttävä lukea. Kieli on pääsääntöisesti kirjakieltä, mutta mukaan on ujutettu sen verran puhekielimäisiä ilmauksia, että kirjan luettua en enää pysty sanomaan, sanoikin Antti "minä" vai "mä". Tällaisen kirjan voi lukea silloin, kun on paha lukujumitus menossa ja tuntuu, ettei mikään kirja etene. Melkein 400-sivuisen kirjan lukee yllättävän nopeasti, sillä teksti on sujuvasti kirjoitettua ja koko ajan haluaa tietää, mitä Antille ja Paavolle seuraavaksi tapahtuu. Aion myös lukea jatko-osankin.

Yksi asia kuitenkin pisti pahasti silmään. Vaikka ymmärränkin, että kirja kerrotaan Antin näkökulmasta ja sen takia kuva Pian käytöksestä on värittynyt, paikoittain tuli hieman paha mieli Pian takia. Piaa ei tunnuttu ymmärtävän. Tai ainakaan Antti ei ymmäränyt. Kyllähän se ärsyttää, jos vaimo häipyy baby bluesin verukkeella eikä tunnu olevan lainkaan kiinnostunut lapsensa tekemisistä, mutta valitettavasti mielenterveyteen liittyvät seikat ovat edelleen tabu eikä niihin osata suhtautua.

Onko vähän kieroutunutta ostaa äitienpäivälahjaksi kirja, joka kertoo yksinhuoltajaisästä?

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Liebster Award -tunnustus




Raija Taikakirjaimista tuli pelastamaan minut blogihiljaisuudelta antamalla minulle Liebster Award -tunnusten ja kaiken kukkaraksi mukavia kirjallisia kysymyksiä. Kiitoksia tästä!

SÄÄNNÖT:

  1. Kiitä ihmistä, jolta sait tunnustuksen.
  2. Vastaa sinulle esitettyihin 11 kysymykseen.
  3. Keksi 11 kysymystä.
  4. Jaa tunnustus 11 blogille, joilla on alle 200 lukijaa

RAIJAN KYSYMYKSET:

  1. Vaikuttaako kirjailijan julkinen kuva ja/tai mielipiteet siihen luetko hänen kirjojaan vai et?
Eipä juurikaan. No, saatan valita jonkun kirjailijan teoksen luettavaksi jos häntä on kehuttu ja saatan jättää joskus kirjan lukematta, jos kirjailija on sanonut mielestäni jotain aivam typerää, mutta yleensä arvioin kirjaa yksittäisenä teoksena, vaikka triviaa tykkäänkin myöhemmin googlettaa.

  2. Mietitkö erikseen kirjan aloitus- tai lopetuslausetta?
En. Olen sen verran viihdelukija ja epärunollinen ihminen, etten ajattele, että aloituksella ja lopetuksella olisi niin suuri merkitys. Joskus huomaa, että kirjailija on pohtinut aloituslausetta todella paljon, se on hieno ja oivaltava, mutta teksti heti seuraavassa lauseessa aivan erilaiseksi.

  3. Oletko käyttänyt kirjoja muuhun tarkoitukseen kuin lukemiseen? Mihin?
Sisustuselementtinä ne ainakin toimivat jatkuvasti :) Joskus niitä on käytetty myös painona kasvien kuivaamisessa ja niillä tulee joskus rakenneltua erilaisia tasoja/viritelmiä, jos johonkin sellaista tarvitsee.

  4. Onko jokin kirja herättänyt sinussa hyvin epämiellyttäviä, lähes sietämättömiä tuntemuksia ja jatkoitko silti lukemista?
Kotiopettajattaren romaania lukiessa turhautti päähenkilö niin pahasti, että melkein hetin kirjan seinään, mutta jatkoin silti lukemista. Myöhemmin totesin, että olipas mukava poikkeus, että päähenkilö onnistui muodostamaan niin vahvoja tuntemuksia lukijassa.

  5. Tunnetko lukutaitoisia ihmisiä, jotka eivät lue kirjoja?
Jep. Joskus yritin tunkea kirjoja heidän käsiinsä, mutta eipä muita ihmisiä voi pakottaa lukemaan, jos ei kiinnosta.

  6. Minkä kirjan jätit ostamatta viimeksi?
Joka kerta kun käyn keskustassa, pyörähdän kirjakaupassa, ja joka kerta silmiin osuu kiinnostava kirja, joka tekisi mieli ostaa, mutta harvoin ostan. Eli on aika vaikea muistaa, mikä oli viimeisin kirja, jota en ostanut.

  7. Jos pitäisi valita lukisitko mielummin militaristista science fictionia vai strategisia taistelukuvauksia sisältävää eeppistä fantasiaa?
Strategista taistelukuvausta sisältävää eeppistä fantasiaa. Fantasia on se genre nro. 1, scifi tulee vasta jäljessä. Joskus hämmentää, kuinka paljon oikeastaan tiedän keskiaikaisesta sodankäynnistä.

  8. Onko sinulla kirjailijoiden nimikirjoituksia kirjoissasi?
Don Rosan nimikirjoitus muutamassa hänen sarjakuva-albumissaan. Milla Paloniemen nimmari ja siili-piirustus yhdessä Kiroileva siili -albumissa.

  9. Haluatko, että kirjassa kuvataan hahmojen ulkonäköä?
Se ei ole tarpeellista, mutta yleensä positiivinen lisä. Jos hahmon ulkonäkö mainitaan, esim "hän oli kaunis", haluaisin tietää, mikä tekee hänestä kauniin jne. Joskus häiritsee, jos ulkonäköä ei kuvata, esim fantasiassa, jossa kuvailu on mielestäni tärkeä osa, mutta joskus taas koen kuvailun turhana, jos kirjassa vaikka keskitytään vahvasti hahmon päänsisäiseen elämään.

  10. Yliluonnollinen kauhu vai realistinen murhatarina?
Vaikea valinta... Jos haluaisin oikeasti jotain pelottavaa, valitsisin realistisen murhatarinan, koska se voisi oikeasti olla totta, eli pelko on aiheelliseempaa.

  11. Oletko lukenut viimeisen vuoden aikana yli tuhatsivuista kirjaa?
Enpä ole tainnut. GRRM:n Miekkamyrsky saattoi olla n. 1000 sivua, mutta koska se on suomeksi kahtena niteenä, ei se kyllä tuntunut tuhatsivuiselta.

Osallistuin samankaltaiseen haasteeseen ihan vasta, joten en keksi tällä hetkellä ketään, jota haastaa, enkä halua haastaa samoja henkilöitä heti uudestaan. Ensi kerralla lupaan olla reippaampi.
________________________________________________


Tungenpa vielä loppuun häikäilemättömästi maalauksen, jonka sain valmiiksi muutama viikko sitten. Harjoittelin täplämaalausta.

Ps. Liebster tarkoittaa kullanmurua :)

lauantai 4. toukokuuta 2013

Päivä 08 – Yliarvostettu kirja

Yliarvostettuja kirjoja on paljon helpompi keksiä kuin aliarvostettuja. Kuinka monta kertaa olenkaan lukenut kirjan, jota minulla on kehuttu maasta taivaaseen ja sitten olen pettynyt? Ongelmani on varmaan liian mahtipontisen odotushorisontin rakentaminen.

Kaikista suurin pettymys on kuitenkin ollut Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo. Luin sen lukiossa äidinkielen kurssia varten, mutta valitsin sen kirjalistasta siksi, koska olin halunnut lukea kirjan jo vaikka kuinka kauan. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Olin kuullut kirjasta paljon hyvää. Muutamana kaverini kehui sitä minulle ja opettajanikin sanoi sitä hyväksi. Olisi kyllä silloin pitänyt jo alkaa hälytyskellojen soida, koska yleensä äidinkielenopettajat eivät jaa kanssani samaa kirjamakua.

Lyhyesti sanottuna, Ylpeys ja ennakkoluulo on mielestäni aivan mielettömän tylsä kirja. Tiedostan kyllä kirjan merkityksen modernin romaanin kehittymisen kannalta sekä ymmärrän sen feministisyyden, että tarinan päähenkilöt ovat naisia ja kirjassa käsitellään naisten välisiä ystävyys- tai sisarussuhteita, mutta juonenkäänteet eivät jaksaneet kiinnostaa minua juuri ollenkaan.

Kirja luokitellaan ilmeisesti romaanttiikkaan, mutta kirjallisuudenopettajani yliopistossa huomautti, että sitä voidaan myös pitää realistisena kirjallisuutena: realistisena kuvauksena 1800-luvun alun rikkaiden naisten elämästä, joka on täynnä avioliittojuonittelua ja tanssiaisia. Muistan erityisesti kohdan, jossa kirjan päähenkilöt menivät jonnekin vierailulle ja kuinka tylsää oli lukea isännän esittelyä kartanostaan.

Kaikista vähiten pidin Elizabeth Bennetistä, vaikka kuulemma hän on yksi kirjallisuuden rakastetuimmista hahmoista. En myöskään missään vaiheessa lämmennyt Mr. Darcyyn ja Darcyn ja Bennetin romanssiin, vaikka lopussa paljastuikin, ettei Darcy ollutkaan niin kamala ihminen kuin Elizabeth luuli. Kirjan nimi on kyllä erittäin osuva, sillä Elizabeth on sekä ylpeä että ennakkoluuloinen.

Jokaisella kliseellä on aloittajansa. Ylpeyttä ja ennakkoluuloa lukiessa tuntui, että luin yhtä suurta klisemöykkyä, joten mikään juonenkäänne ei tullut erityisen yllätyksenä ja luin kirjan loppuun ainoastaan sen takia, koska olin valinnut sen koulutehtävää varten.

Olen huomannut, että varsinkin amerikkalaisissa, teini-ikäisille tytöille suunnatussa nuortenkirjallisuudessa  päähenkilöt ihailevan Jane Austenin kirjoja suunnattomasti. What would Lizzie Bennet do? Vaihtoehtoisesti he ihailevat Jane Eyreä. Kotiopettajattaren romaania pidän parempana kirjana kuin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa, mutta vaihteen vuoksi olisi mukava lukea YA-kirja, jossa tyttö ihailee vaikkapa Hermione Grangeria.

perjantai 3. toukokuuta 2013

Camp nanowrimo



Sekin sitten loppui. Viime marraskuussa aloitin tekstin, josta paisuikin 10 000 sanan mittainan käsikirjoitus, joka ei vielä noiden 10k:n kohdalla saanut tyydyttävää päätöstä, joten päätin kirjoittaa tarinalle jatko-osan. Huomaamattani olen suunnitellut kirjasarjan, jossa on vähintään kolme osaa, mutta jonka julkaisuaikeista en osaa sanoa juuta enkä jaata.

Camp nanowrimoon pystyi perinteisestä marraskuun nanowrimosta poiketen asettamaan oman sanämäärätavoitteen, joten minä asetin tavoitteekseni 30 000 sanaa, eli 1000 sanaa päivässä. Ajattelin, että siinä on noin 1/3 jatko-osan sanamäärästä. Ajattelin, että pienempi sanamäärän olisi helpompi.

Se osoittautui yllättävän haastavaksi. Mikä teki marraskuusta loistavan, ei toiminut huhtikuuhun. Marraskuussa minulla oli mielessä alku ja lopetus. Tehtäväni oli aloittaa ja paukuttaa 1667 sanaa päivässä, muotoilla tarina niin että jotenkin päästään lopputilanteeseen. Lähes kaksi tonnia päivässä oli huima kannustin. Aivoni kävivät ylikierroksilla, koska juonta oli pakko keksiä jotta pystyi kirjoittamaan. Camp nanossa taas taisin ottaa liian rennosti. 1000 sanaa ei ole homma eikä mikään, joten saatoin helposti lusmuilla koko päivän ja kirjoittaa illalla alle tunnissa sen vaadittavan sanamäärän.

Ongelmaksi muodostui se, että teksti on jatko-osa. Nyt tuntuu, että pitäisi alkaa lukea kirjasarjojen jatko-osia, jotta voin hieman katsoa, miten jatko-osa kannattaa aloittaa. Koska tarinan kohdeyleisö on nuoret aikuiset, en näe siinä mitään järkeä, että referoisin ensimmäisen luvun aikana nopeasti kaiken, mitä edellisessä osassa on tapahtunut. En kuitenkaan halunnut hypätä suoraan toisen osan actioniin. Lopulta päädyin kirjoittamaan alkuun lyhyehkön toimintakohtauksen, jonka jälkeen tulee päähenkilöiden fiilistelyä ja tuntemuksia kuinka elämä on lähtenyt kulkemaan ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen.

Toiseksi ongelmaksi muodostui se, että olen unohtanut kauheasti yksityiskohtia. Vihdoin ymmärrän sen, miksi monissa TV-sarjoissa yksityiskohdat heittelevät. Niitä on mahdoton muistaa! Vain fani kykenee ne muistamaan. Unohtelen sellaisia yksityiskohtia kuten hahmojen silmien värejä tai ovatko he vasen- vai oikeakätisiä ja kuka siitä porukasta olikaan paras kokki. Samaan aikaan kun unohdan vanhojen hahmojen ominaisuuksia, mukaan pitää tuoda uusia, jotta tarina pääsee eteenpäin.

Kolmas ongelma: se itse juoni. En tiedä kuinka ammattikirjailijat kirjoittavat, mutta ainakin minä keksin tapahtumat ensin ja vasta sitten räätälöin hahmojen motiivit toimia niin, että tapahtuvat tapahtuvat. Koska en ole keksinyt eräälle hahmolle motiivia erääseen tekoon, en ole vielä voinut kirjoittaa kohtausta, joten jouduin hyppäämään sen yli. Se ei ole hyväksi minulle, koska olen huomannut, että kronologisesti kirjoittaminen on minulle sopivin vaihtoehto.

Viime marraskuussa puhkikulutin Mumford & Sonsin levyt, sillä bändin monitulkinnalliset sanat olivat täydellistä inspiraatiomusiikkia. Kirjoitin jopa yhden neljännen seinän rikkomisen, jossa eräs hahmoista kuuntelee Mumford & Sonsia, vaikka tarinan maailmassa ei sellaista bändiä ole. Camp nanoon taas pääsi huimasti vaikuttamaan Supernatural. Oli oikeastaan todella pelottavaa katsoa sarjaa, kun huomasin kuinka paljon se omalla tavallaan muistuttaa nano-tekstiäni.

No, 30 000 sanaa saatiin kasaan, vaikka viimeiset pari tonnia ovat sellaista roskaa joka joutuu pian ankaran muokkaamisen kohteeksi. Seuraavaksi aion käydä ensimmäisen osan uudestaan läpi, laatia tarkan listan jokaisen hahmon ominaisuuksista ja vähän lisäillä foreshadowingia jatko-osaa silmällä pitäen.

Joskus mietin, kuinka paljon käytän aikaa tähän tarinaan, sillä en tosiaankaan tiedä, haluanko julkaista sitä. En ainakaan vielä.

Hyvää myöhäistä vappua kaikille! Tämä teksti piti alunperin julkaista 30.4, mutta suunnitelmat muuttuvat.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...