torstai 9. toukokuuta 2013

Yösyöttö

Kirjoittanut: Eve Hietamies, sivuja: 383

Noin vuosi sitten istuin Tampereen erään hotellin huoneessa, jännitin seuraavan päivän pääsykoetta ja katsoin satunnaista kanavaa TV:stä. Taisi olla joku Yle. Sieltä tuli Eve Hietamiehen haastattelu kirjasta Tarhapäivä, joka on Yösyötön jatko-osa. Kiinnostuin oitis kirjasta, mutta asia vähän jäi. Joskus selasin kirjaa hieman kirjakaupassa.

Lopulta päädyin ostamaan kirjan, koska äitienpäivä on tulossa ja ajattelin, että tässä on varmaan kirja, jonka kehtaa äidille ostaa. Hyi hyi minua, kun luen lahjakirjat...

Kirja kertoo Antti Pasasesta, jolla elämän pitäisi olla mallillaan. Kiinnostava työ ja vaimo jolla on vauva tulossa. Jotain kuitenkin menee vikaan, eikä Pia-vaimo koskaan innostu lapsesta. Lopulta Pia häipyy Antin ja vauvan elämästä, jättäen Antin aivan yksin ilman juuri minkäänlaista turvaverkkoa.

Odotin kirjan olevan todella hauska. Olihan se sitäkin, mutta mukaan mahtui komedian lisäksi myös paljon angstia. Kirja on mukava sekoitus kaikenlaisia tunteita, huvituksesta ymmärryksen kautta silmien pyörittelemiseen ja turhautumiseen. Kirjassa ei tunnu olevan varsinaista juonta, jossa olisi selkeä aloitus, keskikohta ja lopetus, vaan tarinassa seurataan noin kahden vuoden ajan, kuinka Antti selviää yksinhuoltajan elämästä miehenä naisten maailmassa.

Tarina antaa mukavan uuden näkökulman. Siitä pystyy kiinnostumaan, vaikka on parikymppinen nuori nainen jolle lasten hankinta ei ole ajankohtaista ja jolla on hyvin vähän kokemusta lasten hoitamisesta. Antin kohellusta neuvolassa, ruokakaupoissa, leikkipuistossa ja muskarissa on hauska lukea ja samalla tuli seurattua, miten Paavo-vauva pikkuhiljaa kasvaa.

Ehdottomaksi kirjan kohokohdaksi haluan nostaa luvun, jossa Antti istuu leikkipuistossa ja kuuntelee kuinka puiston naiset valittavat siitä, kuinka rankkaa äitinä olo on ja kuinka heidän aviomiehensä ovat täysiä idiootteja.

Mielestäni kirjassa on tärkeä kannanotto siihen, että lapsi ei välttämättä tarvitse sekä isää ja äiti saadakseen onnellisen lapsuuden. Yksinhuoltajaäitejä on ollut jo vaikka kuinka kauan, miksei siis isiäkin? Tai vaikka kaksi isää tai kaksi äitiä? Ja koska Antti on mies, joka ei tajua "tehdä asioita oikein", kirja nostaa esille, ettei lastenhoidossa ole yhtä oikeaa tapaa. Hyvän lapsuuden voi saada, vaikka käyttääkin Teletappeja lapsenvahtina eikä tilaa joulupukkia kotiin.

Tykkäsin kirjasta todella paljon. Paikoittain mukaan on eksynyt joitain lauserakenteita, jotka ovat varmasti tyylikeino, vaikka minun mielestäni ärsyttäviä kielioppivirheitä, mutta muuten kirjaa oli tosi miellyttävä lukea. Kieli on pääsääntöisesti kirjakieltä, mutta mukaan on ujutettu sen verran puhekielimäisiä ilmauksia, että kirjan luettua en enää pysty sanomaan, sanoikin Antti "minä" vai "mä". Tällaisen kirjan voi lukea silloin, kun on paha lukujumitus menossa ja tuntuu, ettei mikään kirja etene. Melkein 400-sivuisen kirjan lukee yllättävän nopeasti, sillä teksti on sujuvasti kirjoitettua ja koko ajan haluaa tietää, mitä Antille ja Paavolle seuraavaksi tapahtuu. Aion myös lukea jatko-osankin.

Yksi asia kuitenkin pisti pahasti silmään. Vaikka ymmärränkin, että kirja kerrotaan Antin näkökulmasta ja sen takia kuva Pian käytöksestä on värittynyt, paikoittain tuli hieman paha mieli Pian takia. Piaa ei tunnuttu ymmärtävän. Tai ainakaan Antti ei ymmäränyt. Kyllähän se ärsyttää, jos vaimo häipyy baby bluesin verukkeella eikä tunnu olevan lainkaan kiinnostunut lapsensa tekemisistä, mutta valitettavasti mielenterveyteen liittyvät seikat ovat edelleen tabu eikä niihin osata suhtautua.

Onko vähän kieroutunutta ostaa äitienpäivälahjaksi kirja, joka kertoo yksinhuoltajaisästä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...