sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Auttakaa epänörttiä!

Google Reader kuulemma lopettaa huomenna toimintansa.

Haluaisin tietää tarkalleen, miten tämä vaikuttaa Bloggerin käyttöön.

Aloin miettiä, että tarkoittaako se sitä, että kun kirjautuu bloggeriin sisään, ei enää näekään siinä alla, samalla kun alkaa kirjoittaa omaa blogimerkintää, mitä muut ovat päivitelleet?

Katoaako Bloggerin "lukijat" jonnekin?

Minulle tulisi ainakin aika orpo olo jos yhtäkkiä tuo lukijanumero katoaisi jonnekin. Tuntuisi, että vedän täällä pelkkää yksinpuhelua.

Pitääkö mun manuaalisesti siirtää kaikki blogit jonnekin muualle jos haluan jatkaa niiden lukemista?
Ja sitten mennä aina sieltä erikseen katsomaan onko tullut päivityksiä.

Nyyh.

Yksi suurin tekijä miksi aikoinaan vaihdoin Vuodatuksesta Bloggeriin oli kätevä lukija-seuraamis ominaisuus.

Lukumaraton 12h

Tylsä sunnuntaipäivä tiedossa. Yöpöydällä odottaa ahdistavan korkea kirjapino, joka pitäisi joskus lukea. Haluaisin saada luettua ne mahdollisimman pian, koska olen jumittunut muutamassa jo parin kuukauden ajan.
Niinpä päätin, että on jälleen lukumaratonin aika.



Mukaan valitsin kirjoja, jotka ovat minulla kesken.

  • Jonathan Stroud: The Amulet of Samarkant
  • Anni Nupponen: Nainen ja kuningas
  • Petteri Hannila: Kaukamoinen
  • Katherine Neville: Kahdeksan
Nyt kun katson kirjapinoa, huomaan että siinä on aika hyvin edustettuna erilaisia kirjoja. On englanninkielinen nuortenkirja, pienkustantamon kustantama suomalainen fantasiakirja, suomalainen omakustanne ja suomennettu jännitystarina.

Realistisena tavoitteenani on saada The Amulet of Samarkant ja Nainen ja kuningas loppuun, sillä ne ovat kummitelleen yöpöydälläni pisimpään. Kaksi muuta otin mukaan kaiken varalta.

Tarkoitus oli aloittaa klo 12, mutta nyt kun blogitekstin kirjoittaminen venyi, aloitan 12:30. Päivittelen tähän alle.

14:01
Puolitoista tuntia haastetta takana, mutta hitaasti menee. Luin Nevillen kirjasta keskeneräisen luvun ja jatkoin sitten The Amulet of Samarkantia, jostain luin vain 54 sivua, kunnes alkoi tulla sen verran nälkä, että taitaa olla lounasaika. Nyt siis ruokaa laittamaan.

Sivuja luettu:
Kahdeksan: 32-37, 5s.
Samarkant: 206-259, 53s.
Yht. 58s.

15:18
Lounastauko ohi, mutta nyt tuli tällainen villakoira sängyn alta esiin vaatiakseen ulkoilua.



Onneksi Samarkantin toinen osa loppui sopivasti. Enää noin 150 sivua jäljellä, ne varmaan menee nopsaa kunhan olen käynyt vähän ulkoilemassa.

Sivuja luettu:
Samarkant: 260-307, 47s.
Yht. 100s.

17:16
Tuntuu etenevän hitaasti. Vielä on Samarkantista n. 80 sivua jäljellä, mutta tulin pitämään pikku tauon ennen kuin luen loppuun.

Sivuja luettu:
Samarkant: 308-378, 70s.
Yht. 170s.

20:08
The Amulet of Samarkant luettu! Kylläpäs siinä kesti! Loppua kohti hidastui tahti...

Sivuja luettu:
Samarkant: 379-462, 83s.
Yht, 253s.

20:17
En päässyt vielä aloittamaan seuraavan kirjan lukemista, koska kaverini linkkasi mahtavan Doctor Who 50 years anniversany special trailerin joka on fan made. Sisältää joitain spoilereita juhlajakson näyttelijöistä. Kaikista upeinta tuossa kyllä on tämä toinen video, joka näyttää, miten traileri on tehty!

22:50
Aloin lukea Nevillen kirjaa, koska Nupposen kirja on aika raskaslukuinen, niin ei yhtään houkutellut. Luin vain 78 sivua kahdessa ja puolessa tunnissa, sillä jumituin skypen ryhmäkeskusteluun puhumaan fan fictioinin ja "aitojen" kirjojen plussista, miinuksista ja eroista. Ups.

Sivua luettu:
Kahdeksan: 38-116, 78s.
Yht. 331s.

00:30
12 tuntia on täynnä. Päätin lukea viimeiset tunnit Naista ja kuningasta, mutta se on erittäin hidaslukuinen kirja. Kappaleenjakoa siinä kirjassa olisi voinut miettiä vähän uudestaan. Tiivis asettelu tekee raskaasta tekstistä entistä raskaampaa.

Sivuja luettu:
Nainen ja kuningas: 107-132, 25s.
Yht. 356s.

Vilkaisin juuri, että edellisessä, 24h lukumaratonissa, luin vähän yli 500 sivua, joten siinä mielessä ihan hyvin. Jossain toisessa blogissa kyllä luettiin 12h:n aikana yli 600 sivua, joten se laittaa vähän mieltä nöyräksi.
No, olenkin aika hidas lukija. Jotkut tuttunut lukevat usein romskun päivässä, mihin minä kykenen tosi harvoin.

lauantai 29. kesäkuuta 2013

Tarhapäivä

Kirjoittanut: Eve Hietamies, sivuja: 447

Tutustuin Tarhapäivään viime keväänä, kun näin Eve Hietamiehen haastattelun televisiossa. Kirja kuulosti hauskalta, joten laitoin nimen korvan taakse. Paljastuikin, että Tarhapäivä on jatko-osa kirjalle nimeltään Yösyöttö (x), joten tietenkin minun piti lukea se ensiksi.

Tarhapäivä hyppää pari vuotta eteenpäin Paavon ja Antti Pasasen perhe-elämässä. Paavo täyttää pian viisi vuotta ja hän kokee olevansa jo iso poika. Kirjan alussa Antti on vienyt Paavon etelänmatkalle ystävänsä Ennin ja tämän tyttären Tertun kanssa. Viimeisenä lomailtana muutaman drinkin jälkeen Antti päätyy suutelemaan Enniä, mikä virittää heidän ylleen hyvin kiusallisen tunnelman, joka ei lopu edes koti-Suomessa. Heidän välinsä kylmenee, eikä Antti saa kuulla Ennistä juuri mitään ennen kuin Tertun päiväkodista soitetaan ja ilmoitetaan, ettei Terttua tultu sinä päivänä hakemaan kotiin.

Antti joutuu ottamaan Paavon kanssa lähes tismalleen samanikäisen tytön hoiviinsa samaan aikaan kun hän yrittää etsiä Enniä. Enni on kadonnut kuin maan nielemänä, eikä asiaa helpota pikkutyttö, joka kyselee koko ajan äidistään. Vaikka Antti on ollut hyvä ystävä Ennin kanssa, hän joutuu toteamaan, ettei oikeastaan tiedä Ennistä mitään, kuten vaikka Tertun kummien tai isovanhempien nimiä. Niinpä Antti joutuu ottamaan taloonsa tilapäisjäsenen, sillä katoamisilmoitusta hän ei vielä uskalla tehdä.

Kun on elänyt viisi vuotta pojan kanssa, tyttö onkin haaste. Tytölle ei kelpaa mitkä tahansa vaatteet. Joka aamu pitää pohtia, mitkä sukkahousut sopii parhaiten minkäkin mekon kanssa. Joka pehmolelulla on oma nimi ja makaronilaatikkoon täytyy piirtää ketsupilla hymyilevä naama. Joka vaatteessa on Hello Kittyn kuvia. Terttu käy tanssitunneilla ja haluaa leikkiä parturia.

Tarhapäivä tarjoaa mukavan annoksen sekä huumoria että surullisempia kohtauksia. Välillä pyörittelin silmiä Antin ratkaisuille, välillä kihirin raivosta muutamalle hahmolle ja välillä olisi tehnyt mieli poimia Paavo kirjan sivuilta ja rutistaa syliin, niin söpö hän välillä oli. Aluksi pelkäsin, että kun aiemman kirjan 0-2-vuotias Paavo on saanut hieman lisää ikää, kirjan tunnelma kärsii, mutta onneksi olin väärässä. Paavo on oppinut puhumaan, mutta hän on edelleen pieni lapsi, josta Antin on täyspäiväisesti pidettävä huolta. Oli todella kiinnostavaa seurata, miten Paavo pikku hiljaa kasvaa kirjan aikana. Terttu toimii oivana peilinä, sillä hän tuntuu olevan koko ajan Paavoa edellä. Terttu osaa jo lukea, Terttu osaa sanoa R-kirjaimen.

Muutaka kritiikin sana kuitenkin Antin hahmosta. Vaikka jotkut Antin ratkaisun vanhemmuudessa ovat oikein oivaa komediaa, muutamassa kohdassa olisin halunnut ravistella hänen olkapäitään, että tajua jo hyvä mies, ettei noin kannata tehdä. Antilla on tapana livautella valkoisia valheita jotka paisuvan aivan liian isoiksi. Hänellä on myös tapana ratkaista lähes kaikki ongelmat laittamalla lapset tuijottamaan DVD:tä tai viemällä Mäkkäriin. Hän myös onnistuu keräämään ympärilleen ihmisiä, jotka eivät ymmärrä häntä ja jotka käyttäytyivät oikukkaasti.

Terttukin oli muutamaan otteeseen hyvin hämmentävä hahmo. Yritin muistella, minkälainen itse olin 5-vuotiaana. Muistan vain, että keräilin kiviä uimarannalta ja halusin huoneeseeni vaaleanpunaiset ruusutapetit. Ilmeisesti minulla siis oli vaaleanpunainen vaihe, mutta Tertun vaaleanpunainen vaihe tuntui aivan liioitellulta. Ehkä se johtui vain erilaisesta perheestä. Minulla on kaksi isoveljeä ja olen perheen vanhin tytär, joten käytin aika paljon veljien vanhoja vaatteita, koska oli yhdeksänkymmentäluvun lama eikä äitini ole erityisen muotitietoinen. (Ja voi vitsit se yksi dinopaita oli niin siisti, esittelin sitä aina kaikille.) Tertun tyttömäisiä piirteitä on korostettu, varmasti siksi, että Antilla olisi entistä vaikeampaa. Hän ei voi koskaan leikkiä batmania, vaan pitää olla prinsessabatman. Hän haluaa korvikset ja rauhoittuu mielenpahasta kun saa puhua vaatteistaan. Terttuun verrattuna minä olin aikamoinen poika lapsena.

Paavon ja Antin elämästä voisi lukea vielä kolmannen kirjan. Kirja päättyi sen verran avoimesti, että kolmas osa ei tunnu mielestäni mahdottomalta. Vaikka Tarhapäivässä oli hieman toistoa aiemmasta, lapsen kasvaessa yksinhuoltajaisä varmasti kohtaa monia uusia ongelmia, joista saisi kirjoitettua vielä yhden mukaansatempaisevan kirjan.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Warm Bodies

Kirjoittanut: Isaac Marion, sivuja: 239, kieli: englanti

Zombit valloittavat maailman. Tai ainakin ihmisten mielen, sillä eläviä kuolleita käsitteleviä kirjoja, elokuvia ja TV-sarjoja tuntuu puskevan joka nurkasta sisään. Ennen zombit olivat jotain vaarallista, joiden kanssa käytiin keskusteluja ainoastaan haulikon kanssa, mutta ilmeisesti zombit kelpaavat nykyään myös poikaystäväksi.

Isaac Marionin kirjan Warm Bodiesin päähenkilö on zombi nimeltään R. Tai ainakin hän muistelee, että hänen nimensä saattoi alkaa R-kirjaimella. R ei tiedä, kauanko hän on kuollut ja miten hän on päätynyt asumaan hylätylle lentokentälle muiden zombien kanssa, mutta hän ei tunnu asialle kauheasti uhraavan ajatuksia. Hän elää tavallista zombin elämää: päätöntä vaeltelua ja ihmisten aivojen syömistä. Silti hän kokee olevansa jollain tavoin erilainen. Vaikka hän on kuollut, hän kokee edelleen olevansa jollain tavoin elossa.

R törmää tyttöön. Tytön nimi on Julie. Jostain syystä R haluaa syömisen sijasta pelastaa tytön. Hän salakuljettaa Julien lentokentälle ja pitää tyttöä turvassa omassa lentokoneessaan, jonne muut zombit eivät pääse. Juliessa on jotain erikoista, mutta R ei oikein osaa sanoa, mitä. Pikkuhiljaa R alkaa tuntea olevansa yhä enemmän ja enemmän elossa.

Ensimmäinen ajatukseni sen jälkeen kun olin saanut kirjan luettua: aww, olipas söpö. Vaikka kirjassa on zombeja, en ehkä sanoisi tätä puhtaaksi zombikirjaksi. Maailmanlopun meininki on pikemminkin mauste kuin itse aihe. Enimmäkseen tarinassa keskitytään siihen, mitä Julien läsnäolo vaikuttaa R:ään. Tietenkin mukana oli myös yksityiskohtia siitä, mitä todennäköisesti tapahtuisi, jos zombit yhtäkkiä ottaisivat vallan. Ihmiset ovat keskittyneet suojattuihin yksikköihin, taide on lähes kokonaan unohdettu ja kouluissa opetetaan vain ampumista ja muita selviytymistaitoja.

Vakavasta aiheesta huolimatta minun mielestäni Warm Bodies ei ole kauhean vakava kirja. Ehkä se johtuu R:n rennosta tavasta suhtautua kaikkeen. Hänen ajatuksenkulkuaan oli kiinnostavaa seurata. Kuinka monta kertaa on mahdollista lukea kirja zombin näkökulmasta? R:n kehitystä oli kiinnostava seurata kirjan aikana. Kehitys oli erittäin hienovaraista, esimerkiksi hänen puheensa kohentui mitä pidemmälle kirjaa luin.

Muutaman krittikin sana minulla kuitenkin on kirjasta. Siinä on pari vaikeasti ymmärrettävää kohtaa, mutta koska mielestäni sen kieli on helppoa, kohtien vaikeaselkoisuus ei voinut johtua siitä, että luin kirjan vieraalla kielellä. Minua paremmin englantia osaava kaverini (jolta kirjan lainasin) kommentoi myös samaa. Alussa on muutama kohtaus, jotka piti lukea uudestaan, että pääsi perillä, mitä oikein tapahtuikaan. Plussaa kuitenkin pitää antaa siitä, että kirjassa mainittiin muitakin alueita kuin Pohjois-Amerikka. Dystopioissa on liian usein tapana unohtaa, että elämää on muuallakin kuin Amerikassa.

Tämä oli ensimmäinen zombiaiheinen juttu, josta tykkäsin. Aiemmin kerroin, kuinka Sukupolvi Z jäi minulla kesken. Olen myös katsonut hieman The Walking Deadia, mutta siinäkin minua kiinnostaa kaikki muu paitsi ne itse monsterit. Warm Bodies on rakkaustarina, mutta se on toteuttu kiinnostavalla tavalla.

Kirjasta on tehty myös elokuva, jonka trailerin voit katsoa täältä.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Päivä 13 – Lempikirjailija





Jos lempikirjailija pitäisi nimetä sen mukaan, kenen kirjoja on eniten hyllyssä, minun tapauksessani se olisi J.K. Rowling. Mutta hän on kirjoittanut vain yhden kirjan Potter-sarjan lisäksi, joten minusta tuntuu, etten kunnolla voi sanoa, että hän olisi lempikirjailijani.

Toinen vaihtoehto olisi Astrid Linsgren: neljä kirjaa. Hänen kirjoistaan kyllä pidin lapsena, mutta nyt on kulunut monta vuotta siitä, kun viimeksi luin hänen kirojaan. Saattaisin olla aivan eri mieltä nykyään.

Sitten on tapaus George R. R. Martin, kuusi kirjaa. Hänen kirjasarjansa on todella hyvä, mutta samaan aikaan minulla on sitä kohtaan kauhean ristiriitaisia tuntemuksia. On paljon asioita, joista en Tulen ja jään laulussa tykkää. En ole GRRM:lta lukenut muita kirjoja sarjan ulkopuolelta, joten jälleen kerran on vaikea sanoa, nimeäisinkö hänet lempikirjailijakseni.

Yleensä tykkään sanoa, että Ian McEwan on suosikkini, mutta en ole enää aivan varma siitäkään. Hänen kirjansa ovat luottokirjoja. Voin luottaa siihen, etten kadu hänen kirjansa lukemista. Hänen tyylinsä on kuitenkin sellainen, etten lue paljon samankaltaisia kirjoja. Voiko lempikirjailija olla sellainen, joka kirjoittaa kirjoja, jotka poikkeavat paljon normaalista lukemistostani?

Lempikirjailijan valitseminen on erittäin vaikeaa. Jos valitsisin sen mukaan, kenen kirjoja olen kuluneen vuoden aikana lukenut eniten, se olisi Cassandra Clare, mutta korkea lukumäärä johtuu siitä, että hän on kirjoittanut kahdeksan nopealukuista nuortenkirjaa jotka lukaisin.

Sitten on kirjailijoita, joilta olen lukenut vain yhden teoksen tai jotka ovat julkaisseet vain yhden, esim. Oscar Wilde ja Diane Setterfield. Googlasin juuri ja huomasin, että Setterfieldin seuraava kirja ilmestyy ensi syksynä, joten ehkä jossain vaiheessa pääsen lukemaan lisää hänen tekstejään.

Lapsena aina sen jälkeen kun luin hyvän kirjan, painoin kirjailijan nimen mieleeni ja lainasin kirjastosta hänen kaikki muut kirjansa siinä toivossa, että nekin olisivat hyviä. Tällaisia tapauksia olivat muun muassa Tapani Bagge ja Angie Sage.

On myös kirjailijoita, joita en ehkä nimeäisi lempikirjailijoikseni, mutta joiden julkaisuista olen kiinnostunut ja seuraan milloin heiltä ilmestyy jotain uutta.

Lopputulos: en tiedä kuka on lempikirjailijani. Kysymyksen vaikeuden huomaa jo siitä, että haasteeni aina jumittaa, kun en keksi seuraavaan kohtaan hyvää vastausta. Päätin kuitenkin ottaa niskista kiinni ja kirjoittaa ajatuksia ylös.

Ps. Bongaa Godric Rohkelikko.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Vaimo 22

Kirjoittanut: Melania Gideon, Sivuja: 440

Kun seuraa paljon kirjablogeja, mieleen jää useampi kirja, jonka ehkä joskus haluaisi lukea. Kun sitten käyn kirjastossa, lähes aina törmään ainakin yhteen kirjaan, johon olen tutustunut blogien kautta, ja aika usein se kirja lähtee matkaan. Tällä kertaa kohteenani oli Melanie Gideonin Vaimo 22. Koska kirja vaikutti nopealukuiselta, päätin lukaista sen ennen kun palaan taas jumituskirjapinoni kimppuun.

Kirja kertoo 44-vuotiaasta Alice Bucklesta, joka on onnistunut hankkimaan itselleen keski-iän kriisin. Hänen aviomiehensä tuntuu vieraalta, tytär osoittaa syömishäiriön merkkejä, poika saattaa olla homo ja parhaalla kaverilla tuntuu kaikki menevän paremmin. Alice täyttää syksyllä 45 vuotta, mikä aiheuttaa lisää kriisejä, sillä hänen oma äitinsä kuoli 45 vuoden iässä. Kun sähköpostiin sattuu kolahtamaan avioliittokysely, hän osallistuu siihen. Hän saa nimimerkin, Vaimo 22:n, jonka turvin hän anonyymisti vastaa Tutkija 101:n kysymyksiin.

Kirja koostuu leipätekstin lisäksi tutkimyskysymyksistä, Facebook-chatin keskusteluista, Facebook-statuspäivityksistä, sähköposteista, Tweeteistä, Google-hauista ja näytelmämäisitä kohtauksista (sillä Alice haaveilee näytelmän kirjoittamisesta). Koska kirja käyttää erilaisia tapoja kuljettaa tarinaa eteenpäin, vaihtelu tekee tekstistä virkistävää ja nopeasti luettavaa. Valitettavasti itse leipäteksti tuntuu kaikista tylsimmältä. Huomasin melko nopeasti, että Alicen tyyli kirjoittaa tarinamuotoisia vastauksia avioliittokyselyn kysymyksiin on paljon elävämpää, kuin kirjan muu teksti. Koska koko kirja on Gideonin kirjoittama, pohdin välillä, miksi Gideon on valinnut tällaisen tyylikeinon. Leipätekstiä kun on kirjassa kaikista eniten. Ainakin minä kirjailijana pyrkisin tekemään siitä kaikista elävintä tekstiä.

Tai ehkä hieman töksähtelevän kielen syynä on jälleen kerran huono käännös. Englanniksi vähäeleinen kieli tuntuu toimivan paljon paremmin. Välillä tuntui, että olisin lukenut elokuvan käsikirjoitusta, sillä hahmoista ei ollut tehty elävän oloisia. Aivan kuin odotettaisiin, että näyttelijät tulevat puhaltamaan hahmot henkiin. Muutamat lauseet olisi myös pienellä miettimisellä kääntää paremmaksi suomeksi. Joissain kohdissa oli kuitenkin onnistuttu (mm. kauhistuksen kanahäkki).

Koska päähenkilö on nelikymppinen, hänen ja hänen ystäviensä käyttäytyminen sosiaalisessa mediassa poikkesi suuresti siitä, minkälaista somea minä näen päivittäin. Ei ainakaan minun Facebook-etusivullani näy samanlaisia statuspäivityksiä. Nelikymppiset eivät ole samalla lailla kasvaneet sosiaalisen median mukana, joten heillä voi olla erilaiset tavat hyödyntää sitä. Ehkä kaikki eivät tajua, kuinka julkisia some-päivitykset ovat.

Kirjan aikana Alice käy läpi avioliittoaan tutkimuksen kautta. Ehkä kyseessä oli jälleen kerran tyylikeino, jolla osoitetaan, kuinka kauas toisistaan Alice ja hänen aviomiehensä William ovat kasvaneet toisistaan, mutta kun luin Alicen kirjoituksia heidän seurustelunsa alkuajoista, tuntui kuin olisin lukenut tarinaa aivan eri henkilöistä. Toki kahdessakymmenessä vuodessa ehtii muuttua. Mielestäni Alicen ja Williamin seurusteluajat eivät kuulosta romanttisilta. Williamin käytös ärsyttää tällaista jonkin sortin feministiä. Kun Alicelle sitten alkaa kehittyä jotain vakavampaa myös Tutkija 101:n kanssa, heidänkään flirttailu ei saanut minua lämpenemään. Tutkija 101 on ärsyttävän salaperäinen. Miksi naisten aina oletetaan lankeavat töykeään ja mysteeriseen käytökseen?

Loppuratkaisu, jos sitä edes loppuratkaisuksi voi sanoa, oli ennalta-arvattava. Jo ennen puoliväliä aloin epäillä joten siihen suuntaan, joten osasin kiinnittää huomiota foreshadowingiin. (Onko tuolle sanalle jotain fiksua suomennosta?) Minusta tuntuu, että olen viime aikoina lukenut hirveän monta kirjaa, joiden loppuratkaisun muutaman tärkeän pointin olen arvannut aivan liian varhain. Joko minusta on tullut kamalan fiksu (:D) tai sitten olen lukenut kirjoja, jotka aliarvioivat lukijan.

Plussaa huumorista. Moneen kertaan tuli naurahdettua Alicen hassuuksille kun hän yritti salaa selvittää, onko hänen poikansa homo ja miksi tyttären vaatekaappiin on piilotettu paljon leivoslaatikoita. Sanoisin Vaimo 22:sen olevan oivaa kesälukemista: ei liian raskasta.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Salamavaras (Percy Jackson 1)

Kirjoittanut: Rick Riordan, sivuja: 362

Kun Percy Jackson -sarja oli uusi juttu, muistan että sitä mainostettiin uutena Harry Potterina. Suurena Potter-fanina tietenkin nyrpistelin nenääni. Eihän mikään voi olla uusi Potter. Myöhemmin olen kuitenkin huomannut, että Percy Jacksonilla on paljon suunnilleen minun ikäisiä faneja. Olin kirjastossa lukemassa pääsykokeisiin, kun päätin hetken mielijohteesta lainata kirjan kokeeksi. Katsotaan, mistä on kyse.

Kirjan alussa Percy Jackson on 12-vuotias tummahiuksinen ja vihreäsilmäinen poika, joka on koulussa luokiteltu ongelmatapaukseksi. Hänellä on todettu sekä luki- että tarkkaavaisuushäiriö ja hän on saanut potkut jokaisesta koulusta, jota hän on käynyt, eikä kuudes luokka ole poikkeus. Luokkaretkellä hänen matematiikanopettajansa hyökkää Percyn kimppuun, mutta kuin ihmeen kaupalla Percy onnistuu kukistamaan opettajan. Kumma kyllä, tapauksen jälkeen kukaan luokkatovereista ei muista matematiikanopettajaa laisinkaan. Outojen tapahtumien jatkuttua Percy Jackson saa lopulta selville, että hän on sukua Kreikan jumalille. Hänen isänsä on jumala, mikä tekee Percystä puoliverisen. Puoliveristen on vaarallista elää siviilissä, joten Percy matkustaa puoliveristen leirille, jossa jumalten jälkikasvua opetetaan taistelemaan ja lähetetään sopivalla hetkellä merkittäville retkille.

Lähtöasetelma on kiinnostava, sillä kreikan jumalista on mahdollista saada revittyä irti kaikkea kiinnostavaa, mutta valitettavasti koin kirjan tylsähkönä. Huomasin hyvin nopeasti, että se on ilmiselvästi tarkoitettu 10+ -vuotiaille. Kieli on yksinkertaista ja nopealukuista, mutta samalla hyvin pitkäveteistä. Yleensä nuortenkirjoja pystyy lukemaan hyvin nopealla tahdilla, mutta tässä kirjassa meni monta päivää, sillä kieli ei napannut mukaansa.  Tapahtumat kerrotaan kiertelemättä, mitä yleensä arvosta, mutta tässä kirjassa minusta tuntui, kuin olisin lukenut jonkinlaista raamattumaista tekstiä, jossa selostetaan, mitä on tapahtunut, sen kummemmin kuvailematta. Myös kirjan juoni tuntui melko heikolta. Uskoisin, etten edes 10-vuotiaana olisi pitänyt tarinaa kauhean hyvänä. Joka luvussa on oma pieni seikkailu, kuin videopeleissä. Percy kohtaa uusia pahiksia, joita vastaan hän tappelee apuriensa Annabethin ja Groverin kanssa. Kukaan pahiksista ei missään vaiheessa vaikuta kauhean vaaralliselta, sillä 12-vuotias lähes kouluttamaton poika pystyy heidät helposti kukistamaan.

Lopussa onneksi on jonkinlainen juonenkäänne, joka saa minut tarttumaan seuraavaan osaan. Aion siis vielä lukea ainakin seuraavan kirjan, Hirviöidenmeren, ja antaa sarjalle mahdollisuuden. Jumalten ylimielinen ja lapsellinen käytös oli kuitenkin sen verran huvittavaa luettavaa, että pitää tähän sarjaan vielä edes yhden kirjan verran tutustua.

Ei tämä siis Pottereita voittanut. Idea ehkä, mutta ei toteutus. Ikätoverini, jotka sarjaa fanittavat, ovat varmaan tutustuneet siihen ensimmäistä kertaa paljon nuorempana.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Clockwork Princess (The Infernal Devices)

Kirjoittanut: Cassandra Clare, sivuja: 568, kieli: englanti

The Infernal Devices on Cassandra Claren prequel-sarja Varjojen kaupungit-sarjalle, jonka ensimmäisestä kirjasta on tulossa elokuva ensi syksynä. Aloin lukea The Infernal Devicesiä viime syksynä, koska uusin englannin YO-kirjoituksen, joten luin hetken pelkästään englanninkielisiä kirjoja. Keväällä sarjan viimeinen osa, Clockwork Princess, ilmestyi. Tekstissä on joitain spoilereita aiemmista osista.

Kirjan alussa Tessa Gray on edelleen kihloissa Jem Carstairsin kanssa. Will Herondale on astunut sivuun, koska haluaa rakastettunsa Tessan ja parhaan ystävänsä Jemin elävän onnellista elämää niin kauan kuin kuolemansairaalla Jemillä on elinaikaa jäljellä. Samaan aikaan Willin pikkusisko Cecily on muuttanut Instituuttiin, taka-ajatuksenaan Willin raahaaminen kotiin Walesiin. Häävalmistelut kuitenkin keskeytyvät, sillä Instituutti ajautuu ongelmiin. Lightwoodit joutuvat pyytämään Instituutilta apua, sillä perheen isä on vakavasti sairastunut demonirokkoon. Samaan aikaan Instituutin johtajaa, Charlottea, yritetään syrjäyttää vallasta, sillä 1800-luvun lopussa naisjohtajaa pidetään ennenkuulumattomana tapauksena. Taustalla häärii kaiken lisäksi sarjan pääpahis Mortmain, jolla on ilkeitä suunnitelmia Tessaa varten.

Ensimmäinen asia, mikä tästä kirjasta jäi mieleen: Olipas söpö. Silloin kun sivoja ei ollut täytetty toiminnalla, vuorossa oli pitkiä ja imeliä keskusteluja tunteista. Kun olin oikeassa mielentilassa, imelyys ei haitannut. Vuorotellen Tessa saa kuulla rakkaudentunnustuksia Jemiltä ja Williltä, ja välillä Jem ja Will yltyvät ylistämään toisiaan. Yleensä ottaen inhoan kolmiodraamoja, mutta tässä kirjassa se on hoidettu hyvin. Sen sijaan, että oltaisiin mustasukkaisia, kaikki tuntuvat ymmärtävän tilanteen ja oikeat henkilöt osaavat tarpeen tullen astua sivuun - traagisia sydänsuruja unohtamatta.

Cassandra Claren kirjojen ongelma on yleensä se, että vaikka taustalla onkin jonkin sortin eeppinen juoni, kirjojen koukuttavuus perustuu ihmissuhdedraamaan. Niin kävi tässäkin kirjassa. Will/Tessa/Jem kolmiodraaman lisäksi saa seurata kuinka Lighwoodin veljekset piirittävät Cecilyä ja Instituutin piikaa Sophieta. Onneksi itse juonellekin oli varattu mukavasti tilaa. Tykkäsin siitä, miten lopun tilanne ratkaistiin ja minkälaista osaa Tessa siinä näytteli. Verrattuna Varjojen kaupunkeihin, Tessa Gray on paljon paremmin kirjoitettu päähenkilö kuin Clary Fray. Hänen motiivinsa pystyy ymmärtämään, vaikka ne eivät aina minua lukijana miellyttäisi. 

Tykkäsin myös siitä, miten kirja onnistui lopettamaan ihmissuhdedraaman. Oikeastaan olinkin arvellut jotain sen kaltaista, sillä Jemin kohtaloa ei ollut vaikeaa veikata. Lopetus varmasti sai sekä Tessa/Will- että Tessa/Jem-fanit tyytyväisiksi. (Minä liputin Tessa/Jem tiimin puolella.) The Infernal Devices -sarja on onnistunut rikkomaan kaikkia käsityksiäni young adult literaturesta: olen tykännyt päähenkilöstä, teksti on mukavan kuvailevaa ja pari jonka haluaisin päätyvän yhteen on saanut mahdollisuuden. Vau, harvinaista.

Clockwork Princess on myös aika feministinen kirja. Tessalla on muutama hieno vuorosana, Charlotte ei anna periksi, vaikka häntä yritetään syrjäyttää Instituutin johdosta, ja samaan aikaan kun useat mieshahmot könyävät, naiset hoitavat hommat. 

Ainoaa miinusta kirjalle voisin antaa siitä, että Magnusta oli harmittavan vähän. Myös loppuhäivytys oli hieman liian pitkä. Itse juoni saatiin ratkaistua noin sata sivua ennen sivujen loppumista, joten sitä olisi kyllä voinut tiivistää. Tuli hieman sellainen olo, että ehkä Clare ei vain malttanut lopettaa kirjoittamista.

Painokseni lopussa on sukupuu. Oli hauskaa huomata, keille kaikille sarjassa esiintyvät varjometsästäjät ovat sukua. :) 

Tämä kirja jätti minut odottamaan Varjojen kaupunkien päätösosaa. Ehkä Tessa ja Jem liittyvät siihen vielä jollain tavalla. Epilogissa oli jotain vihjailua siihen suuntaan.

torstai 13. kesäkuuta 2013

Pientä gallupia

Eilen illalla pohdiskelin blogini nimeä. Nimi on jäännös aivan bloggaamisen alkuajoilta, enkä ole koskan tehnyt sille oikein mitään. Nyt kuitenkin olen alkanut miettiä, pitäisiköhän blogin nimi vaihtaa. "Todella vaiheessa" on aika random ja epämääräinen blogin nimi joka saattaa aiheuttaa hämmennystä.

Toinen pohdinnan alla ollut asia on blogin ulkoasu. Vaikka tykkään ulkoasusta, se on alkanut tuntua jotenkin hieman liian hempeältä ja valkoiselta, sellaiselta joka sopisi vähän paremmin vaikka lolita-blogiin.

Onko teillä lukijoilla mitään mielipiteitä?

Laitoin kyselyn  tuonne sivupalkkiinkin.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Paholainen pukeutuu Pradaan

Kirjoittanut: Lauren Weisberger, sivuja: 490

Kun Tampereen pääsykoe oli ohi, marssin Koskikeskukseen, koska halusin maistaa frozen yogurtia. Matkan varrella oli kuitenkin vaarallinen Suomalainen kirjakauppa ja sen pokkariale. Alehyllyjä selatessa huomasin kirjan Paholainen pukeutuvan Pradaan, harkitsin asiaa hetken ja sitten päätin että nyt on pääsykokeet ohi, saa lukea mitä haluaa.

Aika heittää paperit ilmaan ja lukea vähän chick-litiä! 


Paholainen pukeuduu Pradaan on ollut minulle jonkinlainen guilty pleasure. Olen nähnyt elokuvan useasti - ja yleensä suunnittelematta, se vain on sattunut näkymään telkkarista. Vaikka tiesin jo alun perin, että elokuva perustuu kirjaan, minulla ei koskaan ollut suunnitteilla lukea sitä. Niin vain kuitenkin päädyin.

Kirja kertoo Andreasta, joka on juuri valmistunut yliopistosta ja haluaisi toimittajaksi, mutta ei ole vielä saanut töitä. Hän on matkustellut ympäri Eurooppaa vältellen aikuistumisen hetkeä, mutta lopulta punatauti pakottaa hänet kotiin. Hän tunkee työhakemuksia joka puolelle New Yorkia ja saa yllättäen kutsun huippumuodin johtavan lehden, Runwayn, toimitukseen. Siellä häntä haastatellaan päätoimittaja Miranda Priestlyn assistentin työhön - hommaan josta tuhannet tytöt ympäri maailmaa olisivat valmiita tappamaan. Vastoin kaikkia odotuksia muotitiedoton Andrea saa paikan. Vasta kun hän aloittaa työnsä, hän tajuaa kuinka pahaan liriin on joutunut. Miranda on uskomattoman vaativa ihminen, mutta Andrea päättää sinnitellä työsopimuksensa mukaiset kaksitoista kuukautta, sillä kuulemma vuosi Mirandan assistenttina avaa ovet kaikkien huippulehtien toimitukseen.
"He [ystäväni] marisivat pitkistä päivistä, työtovereista, toimistojen häikäilemättömistä työtavoista, mutta enemmän kuin mitään muuta, he valittivat tylsyyttä. Koulutöihin verrattuna heiltä vaaditut tehtävät olivat älyvapaita, tarpeettomia, apinoiden avoille mitoitettuja.  -- Joka ikinen vannoi tulleensa vain tyhmemmäksi näin valmistumisen jälkeen, eikä pakotietä näkynyt. En ehkä rakastanut muotia intohimoisesti, mutta ainakin tekisin päivät pitkät mieluummin jotain "hauskaa" kuin homehtuisin tylsässä työssä." - Andrean ajatuksia uuden työpaikan saamisesta, s. 29
Aloitin lukemisen ilman suurempia odotuksia, mutta teksti veti nopeasti mukaansa. Aluksi vierastin vähäisiä vuorosanoja, mutta siihen tottui nopeasti. Melkein viidestäsadasta sivusta huolimatta luin kirjan tosi nopeasti: junamatkalla noin 200 sivua, sitten loppuun kahtena iltana muutamassa erässä. Vaikka tekstiä on paljon, se ei mielestäni käynyt missään vaiheessa pitkäveteiseksi. Joskus tietynlaisessa naisille suunnatussa kevyessä kirjallisuudessa on tapana taipua tylsyyteen. Mitään erityisen kiinnostavaa ei tapahdu, mutta mielestäni Paholaisen pukeutuu Pradaan ei missään vaiheessa jumittunut paikoilleen. Kirja vaikuttaa sellaisen henkilön kirjoittamalta, joka tietää, kuinka kirjoittaa bestseller.

Erityisesti nautin kirjan herkullisista yksityiskohdista. Oli hauskaa lukea, kuinka Andrea joutuu päivittäin selviämään pomonsa oikkujen kanssa. Mirandan ei vain sanottu olevan vaikea, vaan se osoitetaan hänen teoillaan. Kirjaa lukiessa huomasi, että kirjailija Lauren Weisberger on työskennellyt muodin parissa. Tarina sisältää tarkkoja kuvauksia siitä, kuinka toimituksen väki toimii ja minkälaisia erilaisia vaatteita Andrean pitää milloinkin kiikuttaa Mirandalle. Yksinkertainen tehtävä, kuten Mirandan aamukahvin noutaminen, saattaa viedä kymmenen sivua, sillä Andrealle tulee hyvin monta mutkaa matkaan.

Lauren Weisberger on työskennellyt Voguen päätoimittajan Anna Wintourin assistenttina, minä takia Paholainen pukeutuu Pradaan on saanut paljon huomiota. En tiedä juuri mitään Anna Wintourista, mutta ainakin Miranda oli aivan uskomaton henkilö.  Luin kavereilleni ääneen joitain kohtia. On vaikeaa arvioida, kuinka paljon kirjasta on faktaa ja kuinka paljon fiktiota. Vaikka tapahtuvat varmasti ovat uudelleenkeksittyjä, taustalla on aivan varmasti Weisbergerin omat kokemukset.

Miranda Priestly on todella herkullinen hahmo, josta haluaisin lukea jonkinlaisen esseen tai analyysin. Lukija ei koskaan opi kunnolla tuntemaan häntä. Mitä hän ajattelee? Huomaako hän, kuinka kamala hän on, mutta ei vain välitä? Minusta ainakin tuntuu, että vaikka Miranda tiedostaa olevansa töykeä, häneltä puutuu jonkinlaista sosiaalisten tilanteiden tajuamista. Hän on käsittämättömän epäselvä ja suuttuu, jos häntä ei ymmärretä. Esimerkiksi eräässä luvussa Andrea käyttää kamalasti aikaa ja vaivaa erään lehtijutun etsimiseen, eikä löydä sitä, vaikka Miranda on sanonut sen olevan The New York Timesissa. Myöhemmin Miranda kuitenkin sanoo, että artikkeli on The Washington Timesissa. Miranda ei suostu myöntämään virhettään, ja Andrea saa kuulla haukut huonosti tehdystä työstä.
"Kuinkahan monta Anitaa [fanipostin kirjoittajaa] tässä maailmassa oli? Nuoria tyttöjä, joiden elämässä oli niin vähän muuta, että he mittasivat arvonsa, itseluottamuksensa, koko olemassaolonsa niiden vaatteiden ja mallien mukaan joita näkivät Runwayssa. Kuinka moni oli päättänyt ehdoitta rakastaa naista, joka kokosi lehden joka kuukausi, tätä viettelevän fantasian kapellimestaria, joka ei ollut sekuntiakaan palvonnan arvoinen? Kuinka monella tytöllä ei ollut aavistustakaan, että heidän palvomansa kohde oli yksinäinen, syvästi onneton ja useinmiten julma nainen, joka ei ansainnut hetkeäkään heidän viatonta kiintymystään ja huomiotaan?" -s. 336
Andrean hahmo jää hieman etäiseksi, mutta se ei häirinnyt juurikaan. Hän on mielestäni aika tavanomainen amerikkalainen keskituloisen perheen nuori nainen. Enemmän minua kirjassa kiinnostaa, mitä Andrean pitää tehdä ja kuinka äärirajoille hän venyy, ei hänen ajatusmaailmansa. Kirjan kiireiseen tahtiin oikeastaan sopii, ettei Andrea ole kauhean filosofinen henkilö. Hän työskentelee 14-tuntista työpäivää, joten ei ihme, ettei hän ehdi kauheasti ajatella. Andrean jaksamista täytyy kyllä ihailla, vaikka vain fiktiivinen henkilö onkin. Olen joskus vetänyt viikkoja 5 tunnin yöunilla ja olen ollut nopeasti zombivaiheessa, mutta Andrean pitää kaiken lisäksi vielä näyttää edustavalta, sillä jokainen Runwayn työntekijän on edustettava lehteään.

Andrealta tuntuu puuttuvan kuitenkin tietyn käytännön taidot, jotka onneksi kehittyvät kirjan aikana. Aluksi pyörittelin päätäni, sillä hän ei ollut tajunnut hankkia jonkinlaista karttaa selviytyäkseen New Yorkissa. Pikku hiljaa hän kuitenkin sopeutuu maailman vaativimpaan ja alipalkatuimpaan assistentin työhön. Hänen ärsyyntymistä pomoaan kohtaan oli myös todella hauska lukea. Heti kun Andrea huomaa, ettei Miranda huomaa jotain, hän alkaa toteuttaa pieniä kostoneleitä, joista saa itselleen tyydytystä. Hän muun muassa matkustaa häikäilemättömästi taksilla lehden laskuun ja ostaa Mirandan aamukahvin oheella parilla kympillä muita kahveja ja jakelee ne matkan varrella kodittomille.

Mielestäni kirja on hyvä viihdekirja. Oikein sopiva irtiotto pääsykoekirjojen jälkeen. Käännöstä olisi tosin voinut hieman hioa. Varsinkin vuorosanat olivat sellaisia, joita kukaan ei sano suomeksi ääneen, ellei halua olla teennäinen tai ironinen. Kirjassa on myös eräs yksityiskohta, joka häiritsee minua aivan suunnattomasti. Häiritsi jo elokuvassa. Andrean pitää hankkia Mirandan kaksostytöille julkaisematon Harry Potter ja Liekehtivä pikari. Ei varmasti olisi oikeasti onnistunut. Ja kaiken lisäksi kirjan tapahtumat sijoittuvat marraskuulle, kun taas itse kirja ilmestyi 8. heinäkuuta 2000.

Miksi kirjabloggaan

Hesarin NYT-liitteessä ollut juttu Kirjabloggarit ovat kustantamoiden uusia bestiksiä on aiheuttanut kirjablogimaailmassa keskustelua. Tämä on loistava aasinsilta kirjoittaa aiheesta, josta olen jo jonkin aikaa ajatellut kirjoittaa, eli narsistisesti siitä, kuinka minusta tuli kirjabloggaaja.

Se oikeastaan alkoi tosi huomaamatta. Silloin kun blogini vielä oli Vuodatuksessa, saatoin joskus kirjoitella kirjoista, joita olin lukenut, mutta enimmäkseen kertoilin elämästäni päiväkirjamuodossa.

Sitten minä rekisteröidyin tumblriin. Niille jotka eivät tiedä: tumblr on eräänlainen mikroblogipalvelu, jossa voi halutessaan pitää myös erittäin asiallista blogia, mutta suurin osa ajasta kuluu rebloggaamiseen, eli muiden kirjoittamien juttujen tai kuvien uudelleenbloggaamiseen omaan blogiinsa. Minä pyörin siellä niin sanotusti fandomien puolella, eli seuraan blogeja joiden aiheina on muun muassa Doctor Who, Taru Sormusten Herrasta tai Supernatural. Tumblrin varjopuoli kuitenkin on (ainakin minulle) se, että lähes kaikki toimii englanniksi. Minun kielitaitoni on enemmän ymmärtämisen kuin tuottamisen tasoa, joten koen usein, etten pysty jakamaan ajatuksiani kunnolla tuon blogipalvelun kautta. Jossain vaiheessa turhauduin siihen, etten pystynyt kirjoittamaan ajatuksiani ylös, joten  perustin Vuodatuksessa kuolemaa tekevän blogiin uudestaan Bloggeriin.

Jos joku on stalkkinut blogin alkuvaiheita, sieltä näkee, että aiheeni olivat silloin päiväkirjamaisempia ja päivitystahtini oli hitaampi. Jo alusta alkaen kirjoittelin kirjoista joita luin, sillä lähipiirissä ei jaksettu kuunnella suullisia analyysejäni. Vasta viime syksynä huomasin, että muutkin bloggaavat kirjoista. Eksyin jonkun google-haun kautta kirjablogiin. Koin valaistuksen! Hei, joku toinenkin kirjoittaa lukemistaan kirjoista!

Siinä vaiheessa aloin seurata noin kahtakymmentä uutta blogia, ja myös oman blogini lukijamäärä lähti nousuun. Se oli todella kannustavaa. Ihmisiä tuntui kiinnostavan. Minuakin kiinnosti. Blogin kautta lukemisintoni kohosi paljon korkeammaksi. Tiesin, että jos luen kirjan ja kirjoitan siitä blogiini, kesties joku kommentoi ja voimme jakaa yhteisen kokemuksen. Kenties joku löytää minun avullani uuden lempikirjan. Tai kenties joku osaa välttää jotain kirjaa kun olen siitä varoittanut. Kaikista tärkeintä kuitenkin minulle oli (ja on) yhteinen kiinnostus hyviä tarinoita kohtaan.

Olen myös ehtinyt kokea joitain bloggaukseen liittyviä kriisejä. Olen blogannut 9.:nestä luokasta lähtien, eikä blogini ole koskaan olleet kauhean suosittuja. Ei se minua haitannut, omaksi iloksenihan sitä tein. Yhtäkkiä kirjablogillani on kuitenkin yli 50 seuraajaa. Ja yhtäkkiä kirjailijat ja kustantamot löytävät blogini ja linkkaavat sitä. Yhtäkkiä blogini päivittäinen katselumäärä on 50-100 katselua. Hyvänen aika, saatan saada jopa kymmenen kommenttia! Joillekin tämä on ehkä jo arkipäivää, mutta ei minulle. Kaiken tämän huomion keskellä muun muassa pohdin sitä, kuinka paljon minun kannatata kertoa itsestäni. Kannattaako laittaa tänne joskus omasta naamasta kuvaa? Kannattaako kertoa, missä asun? Onko tästä minulle haittaa tulevaa työelämää ajatellen?

Jossain vaiheessa sain kuitenkin jonkinlaisen mielen tasapainon. Joka kirjasta ei ole pakko blogata. Kirjoitan blogia niin, että ei hävettäisi, jos äitini löytäisi sen. Aina ei tarvitse kirjoittaa kirjoista, joskus voi poiketa elokuvien tai muiden vastaavien puolelle.

Nyt kuitenkin Hesarin julkaisemien tekstien ja siitä seuranneen keskustelun seurauksena on tullut vähän sellainen olo, että kirjabloggaaminen on jotenkin, hui kauhistus, kauhea asia. Kauheaa, kun nautimme kirjojen lukemisesta. Kauheaa, kun saatamme jopa suhtautua ihan vakavasti bloggaamiseen, vaikkemme ole ammattilaisia. (Minä muun muassa kirjaan ylös muistiinpanoja samalla kun luen, että muistan mainita haluamani asiat blogissa.) Kauheaa, kun saamme ihan itse valita, mitä luemme. Kauheaa, kun meidät yritetään saada mainostamaan.

Muotiblogeja ja erilaisia harrastuksiin liittyviä blogeja on ollut vaikka kuinka kauan. Muotiblogien mainoksista on ollut viime aikoina juttua, ihan sanomalehdissä saakka. Erilaiset tahot ovat vihdoin havahtuneet, kuinka loistava mainontapaikka blogit ovat. Siispä bloggaajia lahjomaan!  Tuotteita tungetaan blogeille joiden kävijämäärät ovat korkeat, ja olenpas kuullut, että joskus pyydetään, että bloggaaja jättäisi mainitsematta, mistä arvioidut tuotteet on saatu.

Mutta kun blogien lukijat eivät halua lukea mainoksia. Minä ainakin lukijana haluan lukea aitoja mielipiteitä. Mainosten takana on aina toive myynnin kasvusta, joten tietenkin tuote esitellään hyvässä valossa. Blogeista taas on voinut lukea, onko joku meikkivoide oikeasti hintansa arvoinen tai menikö jotkut merkkikengät saman tien arkikäytössä rikki. Tai onko se uusin Finlandia-voittaja nyt oikeasti hyvä. Koska bloggaaja on itse päättänyt testata tuotetta, kenties laittanut siihen omaa rahaa, mielipiteen voi uskoa olevan jokseenkin aito, vaikka täysin puolueeton se ei koskaan ole.

Minulle tuli yllätyksenä, kun tajusin, että kirjabloggaajatkin voivat saada arvostelukappaleita. Pakko myöntää: kyllä minullekin kelpaisi, koska hei, ilmainen kirja! En kuitenkaan viitsi sitä pyytää, enkä odota että kukaan minulle tarjoaisi ilmaista arvostelukappaletta, eikä se haittaa. Olen valmis ostamaan kirjoja omillakin rahoilla. Eipähän ainakaan tarvitse vakuutella, että mielipidettä ei ole kirjoitettu jonkun tietyn kustantamon mielen mukaisesti.

Loppuun tiivistettynä: koen olevani kirjojen rakastaja, josta tuli puolivahingossa kirjabloggaaja. Minusta lukeminen on aina ollut kivaa ja se on myös aina ollut coolia. Kirjallisuus ja siihen liittyvät ilmiöt kiinnostavat minua. Onko niin pahasta, jos haluaisin mennä Tammen tarjoamalle aamupalalle, jos siellä vielä voisi tavata ihka oikean kirjailijan? Ehkä joidenkin mielestä se voi sotia bloggausmoraalia vastaan. Moraali on kuitenkin jokaisen itse valittavissa. Minua ei pienet mainokset haittaa. Osaan olla mainoskriittinen.


lauantai 8. kesäkuuta 2013

Ohi on! (Erakoituminen)

 Viime aikoina lempikirjojani ainakin lukemismäärän perusteella ovat olleet seuraavat teokset:

  • Vesa Heikkinen & Harri Mantila: Kielemme kohtalo
  • Pirkko Leino: Suomen kielioppi
  • Irja Alho & Anneli Kauppinen: Käyttökielioppi
  • Ojutkangas, Larjavaara, Miestamo, Ylikoski: Johdatus kielitieteeseen
  • Leila White: Suomen kielioppia ulkomaalaisille




Eilen oli viimeinen pääsykoe. Nyt tekisin mieli vain laulaa hallelujaa ja nattia tästä helpottuneesta olosta ennen kuin pitää alkaa jännittää heinäkuuta ja tuloksia.

Viimeisen kuukauden aikana sosiaalinen elämäni on ollut aivan nollassa. Pystyn melkein sormin laskemaan kerrat kun näin kavereitani. Kerran kävin elokuvissa... Muuten olen vain opiskellut (ja vältellyt opiskelemista kaikkien sijaistoimintojen avulla). Blogimaailmassakin olen ollut hieman syrjässä, vaikka blogitekstejä olen kirjoitellut suunnilleen entiseen vauhtiin. Kirjoja vain on tullut luettua vähemmän.

Yllättäen on tullut kesä. Sää on ollut mitä loistavin, mutta ihoni hohtaa valkoisuuttaan, sillä ulos olen uskaltaunut vain iltaisin, kun lämpötila on laskenut siedettäviin lukemiin. Tavaksi tuli lähteä iltaisin pyörälenkeille tuulettamaan aivoja ja harrastamaan erittäin epäammattimaista valokuvausta kännykän kameralla.



Lempipaikkani noin viiden kilometrin säteellä. Valitettavasti nyt huomasin, että puihin oli maalattu hälyttäviä merkkejä. Suunnitteleeko joku noiden kaatamista? D:


Tässä vaiheessa lehdet olivat vielä hiirenkorvilla. 










Joskus graffittien tekijöiden mielikuvitus on niin uskomaton, ettei tätä enää tuhotyöksi voi kutsua. Mitä taidetta!

Välillä taas tuli hieman piirreltyä. Suurin osa viime aikojan piirustuksista on kyllä ollut vain satunnaisia suttuja ja luonnoksia.


Nämä silmät piirsin iltana ennen Tampereen pääsykoetta.


Pakkohan sitä on vähintään yksi kuva piirtää, jossa Castiel-enkelillä on siivet mukana. Ja ei, naama ei ole tumma jonkun syvällisen ja symbolisen syyn takia. Kasvoista vain tuli aivan karseat, eikä kuulakärkikynää noin vain kumiteta, joten oli pakko tehdä hätäratkaisu.

Hain myös ammattikorkeakouluhuin, mutta en osaa yhtään sanoa, miten ne valintakokeet sujuivat. Kompastuskiveni taitavat olla haastattelut, sillä en osaa myydä itseäni tarpeeksi hyvin. "Ai miksikö haluan tähän kouluun? Koska olisi mukavaa, jos pääsisin johonkin kouluun!" Kuvallisen viestinnän haastattelun jälkeen iski kauhea epätoivo. Takana oli muutama yliopiston pääsykoe, jotka olivat menneen mielestäni huonosti, ja kun amkin haastattelukin meni penkin alle, olisi tehnyt vielä luovuttaa. Mutta vielä oli pääsykokeita edessä, joten pakko jatkaa.

Kirjasto- ja tietopalvelun pääsykokeessa oli niin kamalan kuuma, että kokeen jälkeen marssin kaupungille hankkimaan kesämekkoa. Tämän hetken mekkomuoti ei kuitenkaan miellyttänyt silmääni. Löysin yhden trenssimekon, jonka väri ei ehkä ole minulle luonnollisin, mutta jonka vyötärö on juuri sopivalla kohdalla, joka ei ole täysin hihaton ja jonka helma on tarpeeksi pitkä.


Saavuin tänään kotiin Tampereelta, jossa minulla oli viimeinen pääsykoe. Junamatkan aikana muun muassa koin oloni todella söpöksi, silla asuksi oli valikoitunut polkadotia, pitsiä ja kukkakengät. 



Junamatkan aikana koin myös yhteyttä lähellä istuvan miehen kanssa, sillä molemmat pyörittelimme silmiä lähellä istuvalle yliaktiiviselle noin 10-vuotiaalle pojalle, joka puhua pälpätti koko matkan. Poika muun muassa luuli, että "gay best friend" tarkoittaa poikaa, joka on tytön paras kaveri.

Ja olisi pitänyt käydä vilkaisemassa, minkälainen meininki on ravintovaunussa, sillä kuulutukset olivat sitä luokkaa, että taisivat tarjoilijat olleet napsineet muutaman drinkin, tai sitten olivat vain humalassa työnteon ilosta.

Tampere on kyllä ihan nätti kaupunki. Ei haittaisi siellä asua, jos sinne pääsisi sisään.

En osaa yhtään sanoa, kuinka pääsykoe meni. Pelkään, että se oli liian helppo ja siksi tein tyhmiä virheitä. Viime vuonna koe oli todella vaikea, siinä oli useita osioita, paljon tehtäviä ja jokaisesta virheestä vähennettiin pisteitä. Lisäksi oli kamalan kuuma ja hiostava päivä, ja pääsykoe pidettiin salissa, jossa oli aivan liikaa ihmisiä ja pulpetti oli ahdas.

Tänä vuonna kaikki oli aivan toisin. Vaikka olikin lämmintä, ilma oli miellyttävä. Pääsykoe oli tilavassa ja viileässä salissa. Jokaiselle oli jopa jaettu pulpetille kynä, teroitin ja kumi, siltä varalta, että joku osallistujista on unohtanut kirjoitusvälineet.

Itse koekin oli aivan erilainen. Kieliopin osuus oli säälittävän pieni: vain neljä tehtävää ja nekin olivan ihan helppoja, joten sanojen taivutuksia. Olin varautunut hirveän vaikeaan kielioppiosuuteen edellisenvuoden perusteella.  Odotin tehtäviä, joissa pitää erottaa sanavartaloita ja tehtävää, jossa pitää korjata huonon tekstin kieliasu hyväksi. Termien selitystä. Erityistapausten tenttaamista.

Sen sijaan toisessa osiossa oli kaksi sanastoon liittyvää tehtävää, joihin ei ollut voinut valmistautua ollenkaan. Piti etsiä synonyymeja ja tulkita onko joku sana oikea suomen kielen sana, mahdollinen sana vai sana, jota ei suomen kielessä voi olla. Sanoja oli aivan hirveästi ja niissä meinasi mennä helposti sekaisin. Osan sanoista tunnistin murrepohjaisiksi, joten mietin, jäikö minulta tunnistamatta sanoja, joita en kotipaikkani takia tunnista.

Kaiken päälle piti vielä kirjoitata kirjoitelma, aiheena unelmien päivä. En oikein tiedä, mitä sillä haettiin. Päätin kirjoittaa kielellisesti mahdollisimman hyvän tekstin asiasta, joka toivottavasti erottuu edes hieman. Kirjoitin siitä, että olisi kiva päästä Comic Coniin.

Niin, ja tänä vuonna vääristä pisteistä ei tullut edes miinuspisteitä. Sen sijaan, jos sai jostain osiosta kaikki oikein, sai ekstrapisteitä.



Junamatkalle tarvitsin kolme pokkeria (niin juuri, alennukseen vain sorruin...). Aloitin Paholaiseen pukeutuvan Pradan junassa ja kaksi muuta toivottavasti luen kesän aikana. Nyt kun ei tarvitse päntätä kielioppia, voin taas lukea mitä ikinä haluan. 

Ps. Pääsykoekausi ei ole kuitenkaan aivan kokonaan ohi! Juuri ennen Tampereelle lähtöä sain kuulla, että minut on valittu haastatteluun, jossa valitaan suomen kielen aineopettajan koulutusohjelman opiskelijat. Enää ei siis tarvitse opiskella, mutta valmistautua senkin edestä. Haastattelu, härre guud!

torstai 6. kesäkuuta 2013

Päivä 12 – Kirja josta et enää pidä


Aika monella tiettyyn aikaan oikeassa iässä olleella on takanaan Twilight-menneisyys. Ainakin minulla on. Kirjaston kirjavinkkaaja vinkkasi Houkutusta silloin kun sille ei vielä ollut ilmestynyt jatko-osia. Olin muistaakseni noin 12-vuotias.

Sen ikäisenä kun minulla ei ollut kriittistä ajattelukykyä juurikaan, tykkäsin kirjasta tosi paljon. Siihen aikaan kyllä tykkäsin jokaisesta kirjasta jonka luin. Houkutus on helppolukuinen ja olin juuri oikeassa kohdeiässä. Myöhemmin, kun jatko-osat alkoivat ilmestyä, luin Uudenkuun, josta en tykännyt juuri yhtään, mutta edellisen osan varjolla tavallaan pakotin itseni tykkäämään. Kolmannen osan kohdalla sitten oli pakko myöntää, ettei sarjasta ole oikein mihinkään. Epäilys oli pelkkää jahkaamista ja siinä rakannettiin kunnon pohjustus lopputaistelulle, jota ei lopulta edes tapahtunut. Aamunkoita luin hääyöhön saakka ja sitten lopetin. Jos haluan lukea söpöä ja ennalta-arvattavaa fantasialla maustettua romantiikkaa, menen lukemaan ficcejä. Enkä oikein lue ficcejä.

Sarjan ensimmäinen osa on oikeastaan ihan jees nuortenkirja. Teinityttö tapaa komean pojan, poika sattuu olemaan vampyyri, he rakastuvat, lopussa tulee ongelmia ja vähän toimintaa. Ei ehkä laadukkain nuortenkirja mitä on, mutta sellainen joka voi hyvinkin toimia ponnahdusalustana nuorelle, joka ei ole ennen lukenut paljon. Enempää kirjoja ei kuitenkaan olisi tarvinnut kirjoittaa. Heti kun Jaboc tuli kuvioihin vähän enemmän, alkoi ärsyttää, ja Jacob/Bella/Edward kolmiodraama on kehittänyt minulle ikuisen inhon kolmiodraamoja kohtaan.

Jotenkin minusta tuntuu, että Houkutus aloitti tietynlaisten nuortenkirjojen kulta-ajan. Houkutuksen jälkeen hieman samantyyppisiä tarinoita on putkahdellut vähän joka puolelta: taistelevia teinejä yleensä amerikkalaisesssa miljöössä, mukana pieni fantasiamauste, ja suurin osa sivutilasta menee kuitenkin vain ihmissuhteiden käsittelemiseen.

Miten minusta tuntuu, että tämä kirjahaaste käskee kertomaan vain kirjoista, joista ei pidä. Tuntuu pahalta vain haukkua kirjoja. Joku varmasti tykkää Houkutuksesta ja heillä on siihen omat syynsä.

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Mifongin aika

Kirjoittanut: J. S. Meresmaa, sivuja: 494

Kun on kyseessä jatko-osa, saattaa kirjan lukeminen muodostua ongelmalliseksi. Varsinkin, jos kirjojen lukemisen välissä on ehtinyt olla pitkä tauko ja on ehtinyt muodostaa omia ajatuksia siitä, mihin haluaisi tarinan kulkevan. Onneksi luin Meresmaan Mifonki-sarjan aiemman osan vain noin puolitoista kuukautta sitten, joten en ollut ehtinyt pohtia mahdollista tulevaisuutta erityisen ahkerasti.

Edellinen osa päättyi mielestäni hyvin. Se ratkaisi ensimmäisen kirjan ongelmia, mutta jätti joitain juttuja sen verran avoimeksi, että jatko-osan lukeminen houkutteli. Mifongin perinnön arvostelussa (x) taisin mainita, että pelkään mahdollista aikahyppyä, sillä toisen osan kansi muistuttaa hieman Fewrynniä aikuisena. Lopulta paljastui, että kirjassa on kuin onkin aikahyppy, mutta se on vain muutaman vuoden mittainen, joten selvisin siitä. (En edelleenkään ole varma, kuka kirjan kannessa on.)

Kirja alkaa tilanteessa, jossa Ardis on vetäytynyt syrjään Fewrynnin kanssa, kun taas Ciaran kasvaa Elingmarin ja Ulisiaksen luona ja nauttii Ardisin isän huomiosta. Kun mifonki Haldor Sininen herää, Ardis joutuu taas pakomatkalle, mutta päättää pian lähteä hakemaan Ciaran luokseen. Samaan aikaan kun Linn haluaa selvittää veljensä murhan, Landis makaa kuolinvuoteellaan ja Bran lähetetään etsimään kruununperijää. Enenpää en viitsi kertoa ilman että spoilaisin hirveästi.

Mielestäni kirja lähti vähän hitaasti liikkeelle. Luin ensimmäiset noin 50-100 sivua hyvin rauhallisesti. Vasta siinä vaiheessa, kun Ardisin taholla alkoi tapahtua enemmän, tarina imaisi mukaansa samaan tapaan kuin edellisessä osasassa. 

Olen lukenut kirjasta muita arvosteluja. Osa on tykännyt todella paljon ja osa on pitänyt vähän tylsänä. Minä ehkä asetun johonkin siihen välimaastoon, kuitenkin enemmän tykkäyksen puolelle. Mifongin ajassa ei ole erityisen selkeää aloitusta, loppua ja keskivaihetta, eikä lopussa ole vauhdista actionkohtausta. Tarina vaikuttaa hieman sellaiselta pakolliselta väliosalta, jossa kootaan edellisen osan lankoja yhteen ja punotaan vähän lisää tulevia osia varten - mutta se ei haittaa minua ollenkaan! Mifongin aika selvitti muutaman asian, joka oli jäänyt mieltä vaivaamaan, muun muassa minkälainen suhde Dantella ja Reulla on ja mitä mifongin oikeastaan ovat.

Kaiken kaikkiaan kirja on lukemisen arvoinen ja jään innolla odottamaan seuraavaa osaa, sillä minulle jäi sellainen olo, että nythän se tarina vasta pääsee käyntiin.

Jos kiinnostaa saada tämä kirja itselleen aivan ilmaiseksi, kannattaa kurkistaa J. S. Meresmaan blogiin (x), jossa on parhaillaan menossa arvonta! Itse en voi arvontaan osallistua, sillä omistan jo kirjan.

Nyt on sitten spoilereiden aika! (maalaa esiin)

Vaikka kirja ei ole pelkkää ihmissuhdedraamaa, en voinut olla kiinnittämättä siihen huomiota. Kirjan loputtua minun oli pakko piirtää sukupuu ja ihmissuhdekartta, jotta pysyn perässä, kuka on mitäkin sukua kenellekin ja kuka tykkää kenestäkin. Erityisen positiivisesti yllättynyt olen Roan/Connail mahdollisuudesta. Ennen kun siihen alkoi tulla viittauksia, muistan ajatelleeni, että ihan hyvä kirjasarja, mutta hieman liian heteronormatiivinen. 

Joidenkin arvosteluissa on tullut ilmi, ettei Connailista ole tykännyt juuri sen takia, että hän tulee Dante/Ardisin väliin, mutta minä tykkäsin Connailista heti. Kirjasarja tuntui kaipaamaan Connailin kaltaista hahmoa.



Pakko myöntää, että Linn'n osuudet kirjassa olivat kaikkein tylsimpiä. Linn'n ja Harbenin matkustaminen kyllä näytti, minkälaisessa tilassa maailma on mifonkien heräämisen myötä, mutta he eivät oikein tuntuneet saavan mitään aikaiseksi. Huomasin kääntelevän sivuja ja vilkuilevan olisikos seuraavassa luvussa lisää tietoa vaikkapa Dantesta tai Roanista. Se, ettei Linn jaksanut kiinnostaa, jäi harmittamaan, sillä pidin Linn'stä todella paljon ensimmäisessä osassa. Nyt minua jäi vähän ihmetyttämään, mistä se ryppy Linn'n ja Harbenin rakkauteen oikein oli tullut.

Muistelin joskus ensimmäisen kirjan aikoihin pyöritelleeni päässä teoriaa, että entä jos Bran onkin Landisin poika, mutta hylkäsin sen jossain vaiheessa. Nyt kun kuitenkin selvisi, että hän on, oli hyvin tyytyväinen olo. Arvasin, tai ainakin melkein :)

Arvasin myös kuka Mgira on. Heti, kun alettiin antaa vinkkiä, ettei hän olekaan se kuka väittää olevansa, mieleeni nousi ajatus, että ehkä hän onkin Danten esi-isä, joka ei ole jostain syystä vanhentunut. 

Danten kuolema oli aikamoinen shokki. Tuli sellainen olo, että hetkinen, kaikki on vielä ihan kesken, ei hän nyt voi kuolla! Ainakin kirja onnistui  pitämään otteessaan, oli pakko nimittäin lukea hirveää vauhtia eteenpäin. Onneksi Danten tilanne hoidettiin ihan uskottavasti.

Tykkään edelleen siitä, kuinka taikuus tuntuu pikku hiljaa lisääntyvän.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...