torstai 4. heinäkuuta 2013

Girl, Interrupted


Girl, Interrupted (tai Vuosi nuoruudestani, kuten se on DVD:n kanteen suomennettu) on ollut yksi lempielokuvistani jo monen monta vuotta. Päätin katsoa sen eilen uudestaan, sillä olen saanut selville, että tuttu näyttelijä Misha Collins näyttelee siinä. Tiedätte varmaan sen tunteen, kun katsotte uudestaan jotain, minkä olette katsoneet ennen kun tiesitte jotain tiettyä näyttelijää. Näin kävi minulle muun muassa Sovitus-elokuvan ja Benedict Cumberbatching ja Täydellisten naisten ja John Barrowmanin kanssa.

Tuttuja naamoja Collinsin lisäksi ovat muun muassa Winona Ryder, Angelina Jolie, Jared Leto ja Whoopi Goldberg. Koska elokuva on ilmestynyt vuonna 1999, ovat kaikki näyttelijät vielä suloisen nuoria. Nuori ja vaaleahiuksinen Angelina Jolie varsinkin on kiinnostavaa katsottavaa. En lainkaan ihmettele, että hän voitti naissivuosan Oscarin.

Elokuva perustuu samannnimiseen kirjaan, joka taas perustuu kirjailija Susanna Kaysenin omiin kokemuksiin. Elokuvan Susanna vetää purkillisen aspiriinia vodkalla alas ja passitetaan sen jälkeen vuoden lomalle Claymooren mielisairaalaan. Aluksi Susanna on sitä mieltä, ettei hän kuulu sinne, mutta pikku hiljaa hän alkaa ymmärtää tilanteensa. Samaan aikaan hän ystävystyy Claymooren muiden tyttöjen kanssa. Hänen huonetoverinsa on Ozin maailmaan uppoutuva patologinen valehtelija Georgina, mutta eniten Susannan elämään vaikuttaa Lisa, sosiopaatti, jonka viehätysvoima vetää Susannan mukaan muun muassa karkumatkalle ulkomaailmaan.

Vaikka olen elokuvan katsonut useaan otteeseen, minusta tuntuu, että joka kerta huomaan siitä uusia asioita. Ensimmäisen katselun aikoihin en varmasti ollut neljäätoista vuotta vanhempi. Ostin elokuvan heräteostoksena jostain alekorista. Muistan silloin ihmetelleeni, että miksi Susanna edes menee Claymooreen, sillä mielestäni hänellä ei ollut mitään hätää. Vanhempana olen kuitenkin huomannut, että Susannalla oli selvästi ongelmia, ja elokuvan aikana pystyy huomaamaan Susannan hahmonkehityksen mikä johtaa parantumiseen.

Elokuvan aihe on vakava, mutta mielestäni tarina onnistutaan kertomaan piristävällä tavalla huumoria unohtamatta. (Tai sitten minä vain tykkään mustasta huumorista ja angstisista elokuvista.) Nyt uuden katselukerran aikana kiinnitin erityisesti huomiota Susannan ja hänen vanhempiensa suhteisiin, ja siihen, kuinka hänen lähipiirinsä ei ymmärrä Susannan tilannetta. Susannan äiti tuntuu olevan enemmän huolissaan siitä, että on epäonnistunut kasvattajana, kuin siitä, että hänen tyttärensä tarvitsee ammattiapua. Äiti myös pohtii sitä, mitä kertoa sukulaisille, kun jouluna he kokoontuvat päivälliselle eikä Susanna ole paikalla. Myös Susannan poikaystävä ei tunnu tajuavan tilannetta, vaan yrittää houkutella Susannan karkaamaan Kanadaan.

En ole hyvin perillä siitä, miten nykyaikana hoidetaan mielisairauspotilaita. Elokuva kuitenkin sijoittuu 60-luvun loppuun, joten joitain kummallisuuksia Claymooren elämästä pystyy bongaamaan. Muutama hahmo on muun muassa sisällä sen takia, että he ovat lesboja tai transsukupuolisia. Onneksi tuosta käsityksestä on nykyaikana luovuttu...


Viime syksynä luin kirjan, sillä huomasin eräänä iltana, että se on mahdollista lainata etälainan kautta toiselta paikkakunnalta. En kuitenkaan koskaan blogannut siitä. Nyt kuitenkin voisin sanoa pari sanaa. Kirja nimittäin on hyvin erilainen kuin elokuva. Vaikka lähes kaikki elokuvan jutut on otettu kirjasta, kirjan rakenne on paljon hyppivämpi. Joka luku käsittelee yhtä aihetta, eikä siihen välttämättä palata kunnolla enää missään vaiheessa. Susanna ei ole myöskään todistamassa muutamaa tapahtumaa, vaan lukee niistä lehdestä. Kirjasta jäi sellainen olo, että kirjailija oli halunnut vain kirjoittaa ylös ajatuksiaan sairaalassa viettämästä ajastaan. Hajanainen rakenne ei kuitenkaan ollut pahasta, sillä annoin kirjalle Goodreadissa viisi tähteä. Kaiken kaikkiaan erittäin kiinnostava vähän yli satasivuinen kirja.

Ja vielä siitä Misha Collinsin roolista. Se, mitä hänen hahmonsa sanoo, on jotain mitä oikeastaan olen miettinyt useasti, jopa ihan tämän vuoden puolella. Joku näkee violetteja ihmisiä, mutta jos niiden kanssa pystyy elämään normaalisti, missä menee terveen mielen raja? Ihmisillä on outoja ajatuksia ja outoja tapoja, mutta niin kauan kun niitä pystyy hallitsemaan niin että pysyy sosiaalisesti hyväksytyissä rajoissa, kaikki on näennäisesti kunnossa. Vai onko?

Susanna: You don't want me, Tony.
Tony: Yes I do, baby.
Susanna: No, you don't. I'm a crazy girl.
Tony: You're crazy, so we can't have one night of bliss?
Susanna: I am a crazy girl, seriously!
Tony: You've been in a hospital?
Susanna: Yes.
Tony: Do you see purple people? My friend, he saw purple people. And so the state came and took him away. He didn't like that. Some time went by and he told them he didn't see purple people no more.
Susanna: He got better?
Tony: Nah. He still sees them. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...