lauantai 14. syyskuuta 2013

Aseenkantajan kunnia (Keskilinnan ritarit 1)

Kirjoittanut: J. S. Meresmaa, sivuja: 87

Minusta tuntuu, että olen nyt täysin mainoksen uhri, mutta kun kirjaa mainostetaan homoeroottisena veijaritarinana fantasiamaailmassa, niin onhan siihen pakko tutustua. En ole kovin usein tällaiseen suomalaiseen tekstiin törmännyt. Olen ikuisella löytöretkellä, etsimässä hyviä veijaritarinoita, ja olen ryhtynyt myös etsimään kirjoja joissa lgbt-hahmot ovat esillä. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla!

Kyseessähän on siis pienoisromaani, Kerkilinnan ritarien ensimmäinen osa, joka keskittyy kahden hahmon, Konnon ja Jehremin ympärille. Konno on Jehremin aseenkantaja, mutta Jehrem erottaa Konnon tehtävästään. Syyt erotukseen ovat Konnon mielestä heikot, mutta hän ei voinut sanoa vastaan ja palaa masentuneena kotiseuduilleen. Jehrem uskoo tehneensä jalosti, sillä hän on huomannut kehittäneensä jonkin sortin ihastuksen aseenkantajaansa, eikä halua sotkea Konnon tulevaisuutta rikkomalla ritarin ja aseenkantajan pyhää suhdetta. Potkut aseenkantajan hommista saavat kuitenkin huhut liikkeelle ja Konnon maine tahraantuu.

Noin kahdeksassakymmenessä sivussa tapahtuu paljon. Tapahtumat ovat mukaansatempaisevia, minkä seurauksena luin kirjan yhdellä istumalla. Minulla oli vaikeuksia aloittaa kirja, sillä minulla ei ole e-lukulaitetta enkä osannut siirtää tiedostoa Lumiaani, joten minun piti lukea teksti koneen näytöltä. Jotenkin aina, kun yritän lukea jonkin sortin juonellista kertomusta, tietokoneen näyttö muuttuu erittäin unettavaksi, oli teksti kuinka pitkä tahansa. En ymmärrä! Pystyn lukemaan vaikka kuinka pitkiä artikkeleita ja muutenkin istumaan koneen ääressä tuntikausia, mutta heti kun pitäisi keskittyä romaaniin... ei onnistu! Niinpä minun piti melkein pakottaa itseni aloittamaan Aseenkantajan kunnia. Tein sen junassa. Kun pääsin tekstissä eteenpäin, totesin että julkinen paikka ei ehkä sittenkään ollut paras mahdollinen paikka lukea tekstiä. Minä kun kuvittelin, että kirjan romanttinen vireys muodostuu enimmäkseen haikeiden katseiden vaihdoista ja haaveilusta. Olin väärässä. 

Jotenkin minulle tuli tätä lukiessa sellainen olo, että lukisin ficciä. Ficeissä ei minusta ole mitään pahaa, olenhan itsekin niitä lukenut. Tietenkin fanfictionin saralla on paljon tekstejä jotka mielyhyvin jätän lukematta, mutta pienellä kaivelulla sieltä voi löytää helmiä. En nyt vertaa Aseenkantajan kunniaa ficceihin sen sisällön takia, vaan sen formaatin takia. Kun luin julkisella paikalla tietokoneen ruudusta tekstiä, tuli usein mieleen ne kerrat kun olen bussissa istuessani lukenut jotain ficciä. Juuri kun menin sanomaan, etten vertaa Aseenkantajan kunniaa ficciin, minun on pakko mainita, että siitä löytyy samanlainen virittäytyminen mikä on noin joka toisen ficin pääjuoni: Will they, wont they? En ole varma, onko se hyvä juttu. Ainakin minulle käy niin, että muu juoni muuttuu toissijaiseksi ja kiinnitän huomiota vaan siihen, kuinka hahmot vaihtavat katseita. Tuntuu kun lukisin tekstiä vain sitä hetkeä varten, kun he vihdoin tunnustavat tunteensa toisiaan kohtaan.

Onneksi Aseenkantajan kunniassa oli myös muutakin juonta. Jehremin entinen aseenkanatja on kuollut, ja nyt on paljastunut, että se ei ollutkaan tapaturma. Mukaan mahtuu juonittelua ja pieniä valheita. Olen siitä mielessä ristiriitainen romantiikan lukija, että tykkään kyllä rakkaustarinoista, mutta harvoin ne saavat minut täysin tyytyväisiksi ja sen vuoksi olen niitä alkanut vähän karttamaan. Alkaako muitakin kyllästyttään se, että joka tarinassa päähenkilö kohtaa vastakkaisen sukupuolen edustajan ja loppupuolella tietyn ennalta-arvattavan kaavan jälkeen pussaillaan? Hohhoijaa. Niin kuin J.S. Meresmaa haastattelussaan sanoi, hänkin tykkää rakkaustarinoista, mutta on kyllästynyt niiden heteronormatiivisuuteen. Nyt kun nenäni alle oli laitettu teksti, jossa kaksi miestä rakastuvat (tai en nyt vielä tiedä puhutaanko rakkaudesta, sillä 80:ssä sivussa ei ehditty vielä niin pitkälle tunteissa mennä) minä silti huomasin jonkinlaisen epätasa-arvon, joka vallitsee Konnon ja Jehremin välissä. Toki osa johtuu siitä, että kyseessä on aseenkantajan ja ritarin suhde. Toinen on luokkayhteiskunnassa korkeammassa asemassa. 

Romantiikkaa, mysteeri ja kaiken lisäksi Konnon hahmokehitys on aika paljon tavaraa pienoisromaaniin. Olisin halunnut että teksti olisi vähän pidempi. Toki jatkoa on luvassa, näin päättelen siitä, että kirjan nimessä lukee Keskilinnan ritarit 1. Olisin kuitenkin halunnut, että ensimmäisen osan asioita olisi käsitelty vähän laajemmin. Siinä selkeästi saatetaan joitain juttuja loppuun, mutta silti kaikki tuntui etenevän liian nopeasti. Olisin kaivannut hieman kuvailua maailmasta. Nyt lukijan piti muodostaa mielikuvia ilman juuri minkäänlaisia suuntaa antavia ohjeita. Olisin myös halunnut tietää lisää Keskilinnan elämästä ja niistä ajoista, mitä Konno ja Jehrem viettivät siellä. Olisin halunnut enemmän ritarikertomuksia, mutta tarina alkaa siitä, kun aseenkantajan ajat ovat ohitse. Aseenkantajan kunnia jätti nälkäiseksi.

Kannattaa muuten vilkaista kirjailijan lukunäyte ja haastattelu kirjasta. Lukunäytteessä minulle selvisi joidenkin nimien oikeaoppinen lausuminen. Vai mikä on oikeaoppista lausumista fantasiamaailman nimissä? Varmaan sitä kannattaa kuunnella kirjailijaa, hänhän sen maailman luoja on.

2 kommenttia:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...