lauantai 30. marraskuuta 2013

Päivä 22 – Paras kirja joka sinulla on hyllyssäsi

Olen esitellyt haasteen aikana aika monta hyvää kirjaa hyllystäni. On vaikea valita sitä parasta, sillä tykkään aika monista hyllyssä olevista kirjoista, joten käytän tämän osion siihen, että esittelen jonkun kivan kirjan hyllystäni.


Täydellinen herrasmies on kirja, jonka olen saanut joululahjaksi ystävältäni monta vuotta sitten. Herrasmiesmuoti miellyttää silmää, joten tällainen kirja hyllyssä ei ole lainkaan pahitteeksi.


Kirja tuntuu keskittyvän erityisesti englantilaiseen pukeutumiseen kultaisen 1900-luvun alupuoliskon mukaan.

Onhan sitä tyyliä mukava katsella, mutta osittain kirja on todella vanhanaikainen. Se esimerkiksi esittelee matka-arkkuja, joita ei nykyään kovin usein enää käytetä.

Vaikka kovin moni tuskin pukeutuukaan enää kuin täydellinen herrasmies, kirjaa on kuitenkin hauska selata. Tuntuu, että se olisi kirjoitettu vähän kieli poskessa, vaikka tyyli onkin hyväntahtoinen.

 Kirjan kuvia on erityisen mukava katsella.

Välillä kirjaa selatessaan miettii, kuinka vähän oikeastaan tietää etiketinmukaisesta pukeutumisesta. En varmasti tajuaisi, jos joku rikkoisi etikettiä hienoissa juhlissa. Toisaalta, nykyaikana etikettisäännöt ovat löystyneet ja on hyvin vähän tilaisuuksia, joissa voi tosi pahasti mokata pukeutumisellaan.


Tämä kirja kuitenkin on mukava lisä hyllyssäni. Siitä on oikeasti ollut apua joskus, kun minun on pitänyt tietää jotain herrasmiestyylistä.

Omistan aika vähän tietokirjoja, mutta tämä kuuluu siihen harvaan joukkoon. :)

perjantai 29. marraskuuta 2013

Saituri

Kirjoittanut: Molière, sivuja: 123

Saituri on yks Molièren useista komedioista. Se sijoittuu klassismin kauteen ja on julkaistu vuonna 1668. Klassismille on tyypillistä takertua tiettyihin kaavoihin. Silloin ajateltiin, että jos tekstissä on tietyt ominaisuudet, se on automaattisesti hyvä. Näytelmät koostuivat viidestä näytöksestä, henkilöhahmot olivat korkea-arvoisia ja heitä oli näytelmissä vähän ja kieli oli ylevää. Tragediaa suosittiin, mutta minun piti lukea komedia.

Saituri on viisinäytöksinen näytelmä, joka kertoo ylhäissyntyisen perheen tapahtumista noin yhden vuorokauden ajalta. Näytelmä alkaa siitä, kun Harpagon suunnittelee avioliittoa erään Marianen kanssa, mutta samaan aikaan Harpagonin poika Cléante on rakastunut samaiseen tyttöön. Näytelmän aikana juonitellaan avioliittoaikeiden parissa puolin ja toisin, Harpanonin saituruutta unohtamatta.

Kun uusin äidinkielen ylioppilaskokeen, tekstitaidon kokeessa oli pätkä tästä näytelmästä. Muistan kirjoittaneeni tarkan analyysin Harpagonin ja hänen poikansa palvelijan La Fléchen suhteesta. Oli jännää lukea kohtaus keskeltä näytelmää. Olin oikeastaan vähän pettynyt. Olin muodostanut hienoja johtopäätöksiä Harpagonin ja La Fléchen käytöksestä, mutta sain huomata, ettei La Fléchellä loppujen lopuksi ole kovin suurta roolia näytelmässä. Sen sijaan näytelmässä enimmäkseen naureskellaan salaa Harpagonin saituruudelle ja yritetään saada uppiniskainen perheenpää taivuteltua muiden perheenjäsenten tahtoon. Siitä se näytelmän koomisuus mielestäni muodostuu. Kaikki pitävät Harpagonia vähän tyhmänä, ja koska Harpagon uskoo heidän juttujaan, ehkä hän vähän tyhmä onkin.

Tämä on neljäs näytelmä, jonka olen tänä syksynä lukenut. Ottaen huomioon, että lukupakettiin kuului kahdeksan kirjaa, näytelmien osuus on ollut aika suuri. Alkaa pikku hiljaa näytelmät kyllästyttää, sillä joka kerta toivoo, että voisi katsoa näytelmät lavalla lukemisen sijaan. Samaan aikaan näytelmät ovat ihan mukava vaihtoehto 600-sivuiselle Don Quijotelle, sillä näytelmän lukee parissa tunnissa. Kevään lukupaketissa ei pitäisi onneksi näin monta näytelmää olla. Toki on ymmärrettävää, että näytelmiä on näin paljon, sillä romaani ei ollut vielä näihin aikoihin kehittynyt siihen muotoon mitä se nykyään on. 

Vielä pitäisi yksi essee naputella, niin syksyn lukupaketti olisi koossa!

Faust I

Kirjoittanut: Johan Wolfgang von Goethe, sivuja: 264

Syksyn kirjallisuuspaketin viimeinen kirja on Faust I, jonka lukemista odotin kauhulla. Bloggaan lukupaketin kirjoista vähän väärässä järjestyksessä, joten älkää hämmentykö, jos tämän jälkeen vielä tulee bloggauksia. Faust on kuitenkin se viimeinen kirja, joka minun piti tänä syksynä lukea.

Faust I on julkaistu ensimmäistä kertaa vuonna 1808 ja on Goethen pääteos. Pakko myöntää, etten Faustista tiennyt juuri mitään, mutta olin kuullut huhuja, että se on hyvin vaikea. Kyseessä on runomuotoinen näytelmä, joten olin jo senkin takia peloissaan. Näytelmiä on vähän vaikea lukea, sillä näytelmät pitäisi kokea esitettynä. Ja runot. Runot ovat ikuinen kompastuskiveni.

Loppujen lopuksi Faustin runot eivät olleet niin vaikeita kuin oletin. Olin yllättynyt siitä, kuinka lähes kaikki tuntui rimmaavan todella sujuvasti ja kuinka riimittely ylitti vuorosanojen rajat. Lukupiirissä eräs tosin huomautti, että hänelle tuli sellainen olo, että luki jonkin toisen kirjailijan uudelleenkirjoitetun version alkuperäisestä saksankielisestä Faustista, eikä itse Faustia ollenkaan. 

Minulla oli vuonna 1919 painettu versio, joka piti hakea minulle erikseen kirjaston varastosta.

Toki runomuoto vaikeutti ymmärtämistä, minkä vuoksi luulin aluksi, että olen ymmärtänyt kaikki tapahtuman ihan väärin. Jossain vaiheessa menin wikipediaan tarkistamaan ja sain vain todeta, että olen lukenut täysin oikein, kirjan tapahtumat vain ovat hyvin kummallisia. Faustin ensimmäisessä osassa Faust tekee sopimuksen paholaisen Mefistofeksen kanssa: Mefistofeles palvelee Faustia tässä maailmassa, kunhan Faust lupaa palvella Mefistofelesä helvetissä. Loppunäytelmän ajan seurataan, kuinka Faust pyytää Mefistofeleksen tekemään asioita hänen puolestaan, mutta suurin osa siitä kuluu siihen, kun Faust iskee silmänsä Margereetaan.

Luin Faustin ja Molièren Saiturin peräkkäin, joten sekoitan hyvin helposti niissä esiintyvät naishahmot, joita tarinan protagonisti havittelee puolisokseen. Kertooko tämä jotain naishahmojen yksipuolisuudesta? Kun Margareeta marssi Faustin sivuilla vastaan, teki mieli kiljua: "Ei kiitos enää kauniin, rusoposkisen, siveän immen kosiskelua!" Alkaa tulla korvista ulos, alkaa jo vähän kyllästyttää. Toisaalta, siinä vaiheessa kun Margareeta astui tarinaan mukaan, teksti kävi paljon helpommin ymmärrettäväksi. Mielummin seurasin Faustin ja Margareetan... romanssia? kuin Faustin omaa yksinäistä kärsimystään pimeässä goottilaisessa kammiossaan.

Tietyllä tapaa Faust on erittäin viihdyttävä. Olisin luullut, että olisin vihannut kirjaa, mutta huomasin naureskelevani monessa kohdassa. En tiedä, koenko jotkut jutut nykylukijana koomisina, vaikka niitä ei ole alunperin koomisiksi tarkoitettu, mutta kirjan yliampuvuus oli kyllä aika haustaa luettavaa. Faust tuntui ihan päättömältä! Siinä vaiheessa kun lukee traagista itsemurhakohtausta, jonne yhtäkkiä hyppää enkelikuorot ja opetuslapset veisaamaann, kun lukee villakoiran muuttuvan paholaiseksi ja seuraavaksi paholainen tenttaa ylioppilaalta tämän pääainevalintoja ja pian ollaankin harrastamassa siveettömyyksiä Margareetan kammiossa, ei voi muuta kun pyöritellä silmiään ja tarkistaa vielä kerran wikipediasta, että tulihan tuo riimi ymmärrettyä oikein.

Ymmärtämistäni helpotti huomattavasti kirjan edellinen omistaja/lukija, joka oli ystävällisesti kirjoittanut avainsanoja marginaaleihin.

Pahoittelen, jos joku tuli lukemaan tätä postausta siinä luulossa, että pääsisi lukemaan hienoa analyyttistä tekstiä tästä maailman(euroopan)kirjallisuuden klassikosta, mutta saikin lukea yhden sivuaineopiskelijan vuodatusta. Tällaista tämä kirjabloggaaminen joskus on.

PS: Olin vähän sosiaalinen ja kävin Tampereen kirjablogimiitissä. Siitä voit halutessasi lukea kaimani Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogista. Sieltä löytyy ihan kuvallista todistusaineistoa, että olen ollut paikalla. :)

tiistai 26. marraskuuta 2013

Tuhoon tuomittu NaNoWriMo

Jos joku on seurannut blogini sivussa olevaa NaNoWriMo-palkkia, hän on saattanut huomata, ettei se ole edennyt mihinkään suuntaan yli viikkoon. Pitäisi varmaan poistaa koko palkki.

Sillä niin vain kävi, että minä luovutin nanon tältä erää.

Ai miksikö?

Syitä on aika monia. Aluksi kaikki sujui todella hyvin, mutta jossain vaiheessa vain unohdin kirjoittaa ja olin heti päivän jäljessä. Sitten kun yritin aina ottaa kiinni, jotain muuta menoa ilmeni. Ehkä suurin syy kuitenkin on se, etten ole kauhean kiinnostunut tarinasta, jota yritin kirjoittaa. Minulla oli muutama hahmo, paikka, muutama sananen miljööstä ja muutama tärkeä juonenkäänne mielessäni, mutta siinä ei ollut tarpeeksi. Olisi pitänyt suunnitella paremmin.

Jossain vaiheessa mietin huijaamista, eli olisin samaan syssyyn kirjoittanut pari novellia, jotka ovat muhineet mielessäni, mutta lopulta muu elämä otti voiton. Tähän elämäntilanteeseen vain ei sopinut kirjoittaminen, sillä jos siihen alan kunnolla, se varastaa kaiken huomioni seuraavaksi puoleksi vuodeksi.

No, opinpa ainakin, että olen sentyyppinen kirjoittaja, joka tarvitsee suunnitelmat. Viime vuonna kaikki sujui täydellisesti, minulla oli hieno vihko täynnä suunnitelmia. Olin aina melkein päivätavoitteen verran edellä ja juoni tuntui etenevän loistavasti. Silloin uskoin tarinaan. Olen muokannut ja lukenut tekstiä myöhemmin ja todennut, ettei tarina ehkä nyt niin mahtava ollutkaan, mutta ainakin kirjoitushetkellä pidin sitä maailman parhaimpana kertomuksena, joka on koskaan kerrottu. Tänä vuonna ei missään vaiheessa ollut sellaista fiilistä.

Onneksi yksi epäonnistunut nanoilu ei maailmaa kaada. Olen oikeastaan ihan tyytyväinen. Parempi näin kun väkisin. Eniten ehkä harmittaa se, ettei ole enää mitään järkeä käydä nano-miiteissä. Siellä oli hauskaa porukkaa.

Kirjoittaminen ei kuitenkaan tähän lopu. Joskus pitää todeta, että joku idea onkin ihan käyttäkelvoton, harmi etten tajunnut sitä ennen marraskuuta. Nyt minulla on muita ideoita, joita olen jo hitusen miettinyt. Nähtäväksi jää, milloin toteutan ne.

lauantai 23. marraskuuta 2013

Point Pleasant

Kirjoittanut: Jen Archer Wood, sivuja: 402, kieli: englanti

Nyt tulee suuri kirjabloggaajan paljastus: lukeminen on minulle oikeastaan hyvin vaikeaa. Minun on vaikeaa aloittaa. Kirjaan uppoutuminen vie huomioni kokonaan, joten minun täytyy olla varma, että pystyn sillä hetkellä katoamaan tästä todellisuudesta ja elää kirjan maailmassa tuntikausia. Monesti joudut vähän pakottamaan itseäni. Tiedän että tykkään siitä, kunhan olen päässyt vauhtiin. 

Sitten joskus tulee vastaan kirjoja, joista ei millään pääse irti. Kun sen kirjan maailmaan on kerran päässyt, se ei meinaa jättää laisinkaan. On pakko lukea vielä seuraava sivu, vielä seuraava luku. Lapsuuden parhaat lukukokemusmuistot muodostuvat juuri näistä kirjoista. Minulle lukeminen on aina eräälainen etsintäretki. Etsin kirjoja, joihin pystyn uppoutumaan samalla intohimolla kuin lapsena. Aina se ei tarkoita, että kirja olisi erityisen hyvä. Joskus kirja on vain kirjoitettu niin koukuttavasti, että sitä ei malta laskea käsistä, esimerkkinä Ally Condien Rajalla. Mutta kukapa ei rakastaisi sitä tunnetta, kun ei malta odottaa hetkeä jolloin voi vihdoin pukeutua pehmeään yöpukuun ja käpertyä peiton alle moneksi tunniksi lukemaan kirjaa.

Jen Archer Woodin Point Pleasantissa minulle kävi juuri kuvailemallani tavalla. Pyörittelin kirjaa kädessäni useita päiviä ennen kun aloitin sen lukemisen, mutta kun olin aloittanut, en millään malttanut laskea sitä käsistäni. Mikään ei ollut parempaa kun koulupäivän jälkeen heittäytyminen kirjan maailmaan.

Idea kirjassa on varsin simppeli: Ben-niminen mies on muuttanut kotikylästään Point Pleasantista 13 vuotta sitten eikä ole käynyt siellä kertaakaan sen jälkeen. Kylään jäi hänen isänsä, muutama lapsuuden ystävä, joiden kanssa hän on erottunut huonoissa väleissä ja yksi pelottava yliluonnollinen kokemus, jota hän ei saa mielestään. Ben on rakentanut itselleen uuden elämän Bostonissa. Hän on nykyään menestyvä kauhukirjailija. Uuden kirjan julkaisu ei kuitenkaan annan hänelle samaa mielihyvää kuin aiemmat julkaisut, joten hän kokee olevansa tyhjän päällä. Samaan aikaan hän saa kuulla, että se yliluonnollinen ilmiö, jota hän lapsena oli todistamassa, on palannut Point Pleasantiin. Hetken mielijohteesta Ben päättää palata kotikyläänsä selvittämään mistä oikein on kyse.

Kauhu taitaa olla uusi genrevaltaukseni. Tilanne on kiinnostava, sillä muistan joskus sanoneeni, että kaikki kauhuelokuvat ovat tylsiä ja että miksi kukaan ikinä lukisi kauhukirjoja. Noh, pitäisi sanoa, että vannomatta paras, sillä mieli voi muuttua. Olen vihdoin tajunnut kauhun jujun. En edelleenkään kaipaa moottorisahoja ja suolenpätkiä, mutta muut pienet kauhunväristykset ovat oikein tervetulleita. Kiinnostavaa minusta Point Pleasantissa on se, ettei Ben tiedä vielä pitkään aikaan, minkä kanssa hän on tekemisissä. Metsässä lymyävä monsteri onkin lopulta jotain ihan muuta kuin mitä luullaan.

Sen lisäksi että Ben päätyy selvittämään Point Pleasantin hirviön tapauksen, hän joutuu kohtaamaan kaiken sen, minkä hän jätti parikymppisenä taakseen. Hän saa huomata, kuinka vähän kylä on muuttunut, mutta kuinka erilaiselta se silti tuntuu. Kaikista eniten Benillä on selviteltävää lapsuudenystävänsä Nicin kanssa, sillä he erosivat riidoissa eivätkä ole sen jälkeen puhuneet kertaakaan. Osittain tämä tuntui hieman oudolta, elämmehän me maailmassa, jossa lähes kaikilla on kännykät ja tietokoneet.

Kirjan sivuilla oli kuvitusta, joka sopi hyvin tunnelmaan.

Minusta tuntui, kuin kirjan ylle olisi laskeutunut tumma filtteri, joka luo kaikkeen tietynlaisen tunnelman. Pidin siitä tunnelmasta todella paljon. Miljöö oli hieman synkkä ja haikea, kaikessa oli mukana se tietty amerikkalainen kauhu, joka on varmasti monille tuttu. En ole vielä yhtään Stephen Kingin kirjaa lukenut, mutta voisin kuvitella, että hänen kirjoissaan on samanlainen tunnelma. Jollain tapaa kirjasta tuli minulle mieleen lapsuus. Ehkä se johtuu niitä Halloween-piirretyistä joita olen katsonut. Samaan aikaan minulle tuli koti-ikävä. Ei ikävä kotiin fyysisenä paikkana, josta olen juuri muuttanut pois, vaan kotiin jonnekin selittämättömään paikkaan, jonnekin kauas ja tavoittamattomaan. Minkäs minä itselleni voin, romantikko kun olen, enkä tarkoita nyt romantiikkaa rakkaudenkaipuuna vaan tyylisuuntana.

Point Pleasant on alun perin ollut fanfic, mutta toisin kun Fifty Shades of Grey, mielestäni se on erittäin hyvä sellainen. Fanficit eivät ole kaikkien kakkupala, mutta minun on myönnettävä, että joskus niitä luen. Niin sanoituissa oikeissa kirjoissa en yleensä välitä kauhean monimutkaisista ihmissuhdekuvioista, koska en ole onnistunut löytämään sellaista, johon suhtautuisin vakavasti. Yleensä lueskelen kaiken draaman vähän kieli poskessa, sillä tuntuu, ettei niihin ole paneuduttu tarpeeksi paljon (sanamäärällisesti). Ehkä se johtuu siitä, että ensiksi pitää estellä hahmot ennen kun mitään pääsee tapahtumaan. Fanfiction parissa hahmot ovat tuttuja, joten saman tien voidaan lähteä liikkeelle. Kaiken sen sekamelskan seasta onnistuu joskus löytämään helmiä, joiden kohdalla harmittelen, että miksei tätä ole julkaitu oikeana kirjana, sillä inhoan lukea pitkiä tekstejä koneen ruudulta. Nyt kun oli mahdollisuus tarttua painettuun kirjaan, otin sen mielelläni vastaan.

Huomasin heti, että minulla oli aivan erilainen asenne tarinaa kohtaan kun se oli painettu kirjaksi. Jos olisin lukenut tämän koneen ruudulta, en olisi jaksanut keskittyä hitaasti lähtevään alkuun. Olisin myös saattanut huokailla vähän vähemmän muutamalle kliseiselle vuorosanalle, jotka oli jostain syystä jätetty lopulliseen versioon mukaan. Olin kuitenkin tyytyväinen siihen, että kirja oli onnistuttu muokkaamaan sen verran pitkälle, että oli vaikea tunnistaa, kuka on kukin hahmo ollut alkuperäisessä versiossa.

Point Pleasant aloittaa rauhallisesti, kiihtyy puolessa välissä ja jälleen lopettaa hitaasti. Kaikki meni juuri niin kuin halusin. En nyt tarkoita, että joka juonenkäänne meni mieleni mukaan, jossan välissä pyörittelin silmiä Benin käytökselle, mutta kirjan rakenne oli juuri sitä mitä tällä hetkellä kaipasin. 

perjantai 22. marraskuuta 2013

Rocky Horror Show

Kävipäs niin hassusti, että vahingossa harrastin vähän muutakin kulttuuria kuin kirjallisuutta. Menin katsomaan Rocky Horror Show'n, joka näkyy parhaillaan Turun kaupunginteatterilla.

Kyseessä on musikaali, joka kertoo vasta kihlautuneista Janetista ja Bradista, joiden auto menee rikki ja he menevät pyytämään apua läheisestä kartanosta. Kartano paljastuu hyvin eriskummalliseksi paikaksi, jossa asustaa tohtori Frank N. Furter henkilökuntineen. Janet ja Brad yrittävät parhaansa mukaan paeta kartanosta, mutta kartanon asukkaat vetävät pahaa-aavistamattoman nuorenparin talon menoon mukaan.

Tutustuin alun perin Rocky Horror Show'hun kun katsoin Gleen toista tuotantokautta. En ollut koskaan kuullutkaan kyseisestä musikaalista, joten voitte arvata hämmennykseni. Jakso tuntui olettavan, että kaikkihan Rocky Horrorin tietävät. Pikku hiljaa tietämykseni musikaalista on kuitenkin lisääntynyt ja olen lisännyt monia sen kappaleita Spotifyssa musikaalisoittolistalleni.

Rocky Horror Show on humoristinen näytelmä, joka tekee kunniaa scifille ja B-luokan kauhuelokuville. Elokuvan ympärille on muodostunut jonkinlainen kultti ja nykyään onkin tapana, että yleisö osallistuu vahvasti esitykseen. Lavamusikaalia katsoessa yleisö saa heitellä lavalle vessapaperia ja pelikortteja silloin kun on sen aika. Yleisö voi myös huudella kommentteja, joihin näyttelijät vastailevat.

En ole mikään harjaantunut näytelmä/musikaalibloggaaja, joten kirjoittelen vain vähän ylös omia ajatuksiani. Vaikka olin musikaaliin etukäteen tutustunut wikipedian ja sountrackien kautta, itse juoni tuli minulle todella yllätyksenä. Toki kappaleista pystyy hiukan päättelemään, mitä musikaalissa tapahtuu, mutta en esimerkiksi tiennyt, että musikaalin nimi tulee Rocky Horror -nimisestä luomuksesta, jonka tohtori Frank N. Furter luo musikaalin aikana. Rocky Horror Show'lta ei kannata odottaa kovin monimutkaista ja nerokasta juonta. Mielestäni yksi musikaalin viehätyksessä on sen tyyli ampua kaikessa yli ja heittää päälle vielä vähän glitteriä.

Musikaali oli suomennettu, mistä olin aluksi vähän skeptinen. Yleisesti ottaen kannatan asioiden suomentamista jos kerta Suomessa ollaan, mutta nyt pelkäsin, että englanniksi tutut kappaleet kuulostavat oudoilta suomeksi. Suomennokset kuitenkin toimivat ihan hyvin, vaikka välillä tunnistin kappaleen vasta puolessa välissä, sillä kielenvaihdos oli muuttanut sitä niin paljon. Lempikappaleeni onneksi olivat yhtä jammailtavissa millä kielellä tahansa. 

Kaiken kaikkiaan musikaali oli jollain tapaa ihanan häiritsevä. Se onnistuu nostamaan vaikka kuinka monta kissaa pöydälle. Osa jutuista meni vähän niillä rajoilla onko se hyvän maun rajoissa vai ei, mutta kaiken kaikkiaan vitsit kyllä naurattivat. Ainoa mistä en tykännyt, oli se että yleisön olisi pitänyt huutaa "hutsu" joka kerta kun Janetin nimi mainitaan...

Jos olisin tuntenut musikaalin paremmin, olisin varmasti osallistunut paljon aktiivisemmin. Nyt kaikki aika meni itse musikaalin seuraamiseen. Ei siinä olisi ehtinyt tanssia mukana, kun ei osaa askelia, tai heitellä vessapaperia lavalle, kun yritti seurata, mitä näyttelijät tekevät. Jos menen Rocky Horror Show'n joskus toiste katsomaan, silloin kyllä varmasti pystyn aktiivisemmin osallistumaan. Tietysti myös vähän riippuu seurasta, ujona suomalaisena ei viitsi heilua mielettömästi.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Arvonta on ratkennut!

Sadan seuraajan kunniaksi järjestin arvonnan, joka päättyi eilen. Tehtävänä oli kertoa minulle lapsuuden lempikirjoja, joita olikin hauska lueskella. Ehdottomasti suosituin oli Viisikko-sarja, mutta myös Neiti Etsivät ja Anna-kirjat saivat huomiota. Liitän listan kaikista mainituista kirjoista postauksen loppuun.

Ja nyt on voittajan ilmoittamisen vuoro. Suoritin arvonnan niin, että listasin kaikkien osallistujien nimet numeroituna paperille ja arvoin numeron random.org-generaattorin avulla. Ensiksi arvottu numero on sijalla 1 ja toiseksi arvottu on sijalla 2.

Mutta nyt: Jännitys tiivistyy! Rumpujen pärinää!


Onnetar on suosinut seuraavia henkilöitä:


Onnittelut Reijo Moilanen ja Lankakeiju! Nyt saatte luvan näyttää tältä:



Laitan teille sähköpostia jossa kyselen osoitteitanne. Reijo Moilaselta myös kyselen, kumman palkinnon hän ottaa ja Lankekeijulle lähetän sen, mikä jää jäljelle.
Jos ette vastaa 24.11. klo 23:59 mennessä, arvon uuden voittajan.


Lukijoiden lapsuuden suosikkeja ovat olleet seuraavat kirjat:
(tummensin ne jotka itsekin olen lukenut)

- Liisa Ihmemaassa
- Tiitiäisen satupuu
Enid Blyton: Viisikko-sarja x5
Neiti Etsivä -sarja x3
Salainen puutarha
- Kolme etsivää 
Roald Dahl Matilda
Jerry Spinell: Tähtityttö
- Rasavilli Piltti
Mikko Mallikas
- Otso-herra
Pupu Tupuna x2
- Mauri Kunnas: Tonttukirja
- Astrid Lindgren: Melukylän lapset
Astrid Lindgren: Marikki
Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär
- Astrid Lindgren: Peppi -kirjat x2
L. M. Montgomery: Anna-sarja x3
- L. M. Montgomery: Runotyttö-kirjat
- Anni Polva: Tiina-sarja x2
- Heppakirjoja
- Merja Jalo: Nummelan Ponitalli
- Minttu-kirjat
- Pekka Töpöhäntä x2
- Ihminen ja peto
- 50-luvun Avara luonto -kirjat
Barbie-kirjat
- Uppo-Nallet
- Merri Vikki: Lotta-kirjat x2
- Taru sormusten herrasta
- Vompelit-sarja
- Onneli ja Anneli ja orpolapset
J. K. Rowling: Potter-sarja
- Anni Swanin nuortenkirjat

lauantai 16. marraskuuta 2013

Päivä 21 – Lapsuuden lempikirja


Oikeastaan minun pitäisi sanoa, että Harry Potterit olivat lapsuuden lemopikirjani, mutta puhutaanpa jostain muuta. Ennen kun 8-vuotiaana tartuin Pottereihin ensimmäistä kertaa, en ollut lukenut juuri mitään kuvakirjoja kummempaa, mutta sen jälkeen kun olin lukenut kaikki neljä siihen mennessä ilmestynyttä Potteria, kohtasin pahan ongelman: mitä lukea seuraavaksi. Muistan olleeni silloin jonkinlaisessa sanataidekerhossa, jossa jokaisen jäsenen täytyi pitää kirjaesitelmä lempikirjastaan, enkä halunnut tehdä Pottereista, koska kaikkihan ne jo tiesivät.

Silloin isäni ehdotti, että lukisin Viisikon, joka sattuu olemaan meillä hyllyssä. Enpäs silloin tiennyt, että Viisikot ovat aivan yhtä tunnettuja kirjoja kuin Potterit. (Tai kenties nykyään jopa vähemmän tunnettuja? Minulla ei ole esittää mitään tilastoja, joten älkää luottako sanaani.)

Luin lapsena Viisikkoja hyvin ja kirjoja lukiessa tuli aina nälkä. Alkoi tehdä mieli lukea seuraava osa ja syödä muutama herkullinen voileipä. En lukenut niitä mitenkään järjestyksessä, mutta ei sarjassa olekaan mitään kauhean suurta jatkuvuutta. Joka kirjassa mennään seikkailuista toiseen, joskus tosin saatetiin viitata joihinkin aiempiin tapauksiin.

Tykkäsin Viisikoista niiden seikkailujen takia, luonnollisesti. Mielestäni oli kauhean jännää kun lapset jahtasivat kaikenlaisia roistoja vanhoissa linnoissa, autioilla saarilla ja mystisissä metsissä. Muistan kyllä ihmetelleeni sitä, kuinka seikkailunalttiita lapset olivat. Minne ikinä he menivätkään, samassa paikassa oli aina joku rosvokopla hämäräpuuhissa. Minua myös ihmetytti se, kuinka lapsien vanhemmat päästivät lapset joka kerta jollekin leirintäalueelle, ihan joka ikinen loma, vaikka edellisellä lomalla he olivat jälleen kerran joutuneet rikollisten ansaan. Toisaalta, kenties Iso-Britannian poliisit olivat hyvin kiitollisia Viisikoiden olemassaolosta, sillä hehät ratkoivat varmasti puolet alueen rikoksista ihan vain vahingossa. 

Ihmettelin myös sitä, miten lasten vanhemmat lähettivät lapset kummiin paikkoihin lomille, vaikka lapset jo kävivät sisäoppilaitoksissa. Eiväthän lapset nähneet vanhempiaan juuri ollenkaan. Jotain englantilaisuutta jota en vain ymmärrä? Samaa asiaa olen nimittäin ihmetellyt Pottereissa, Hermione vietti vuodesta tosi vähän aikaa vanhempiensa kanssa ja käytännössä asui lomat Weasleyilla. Okei, tarinan kannalta otollista, että Hermionekin on paikalla, mutta mutta...

Jossain vaiheessa olen vaivihkaa adoptoinut isäni vanhat Viisikot omaan hyllyyni.


Viisikoita lukiessani muistan säälineeni Paulia, sillä tiesin että murrosikä koittaa hänelle jossain vaiheessa ja se voi olla rankkaa. En koskaan ajatellut Paulia poikatyttönä vaan ajattelin hänen olevan poika joka oli vain syntynyt väärän sukupuolen kehoon. Olen myöhemmin ajatellut asiaa, varsinkin silloin kun kuulee väitteitä, ettei lapsien nenän eteen saa tunkea sellaisia vaikeasti selitettäviä asioita kuten homoseksuaalisuus tai transsukupuolisuus. En lapsena pitänyt asiaa mitenkään vaikeasti ymmärrettävänä. Wikipedian mukaan Pauli meni aikuisena naimisiin, hänellä oli kolme lasta ja hänen tyylinsä oli paljon naisellisempi.

Pitäisi joskus lukea vähän Viisikoita uudestaan. Ala-asteella ja vielä yläasteikäisenä luin paljon Viisikkoja, Replicoita, Seitsemän tassua ja Pennyjä, Vihervaaran Annaa ja paljon Astrid Lindgrenin kirjoja, en tosin yhtään Peppiä. Näitäkö kirjoja syyttää siitä, minkälainen olen nykyään? :D

Lapsuuden lempikirjoista puheenollen, vielä on aikaa osallistua arvontaan. Se päättyy ensi maanantaina!

tiistai 12. marraskuuta 2013

Päivä 20 – Paras rakkausromaani

Yritin vilkuilla viime aikoina lukemiani kirjoja ja päättää mikä niistä on ollut paras rakkausromaani, mutta lopulta minun oli pakko todeta, että en lue rakkausromaaneja! En ainakaan sellaisia, joissa rakkaus on selkeästi kaikista suurimmassa roolissa.

Se ei kuitenkaan johdu siitä, että jotenkin halveksuisin rakkausromaaneja tai tietoisesti välttelisin niitä. Mutta jos valittavana on kirja joka kertoo miehestä ja naisesta, jotka tapaavat ja rakastuvat, ja kirja jossa luvataan seikkailua ja juonittelua kiinnostavassa miljöössä, yleensä valitsen jälkimmäisen vaihtoehdon.

Miksi sitten valitsen kirjan, jossa on vähän rakkautta?
Useimmiten olen saanut huomata, että jos kirjassa käsitellään rakkautta, mielestäni siinä on aina jokin väärin. Aina ei tarvitse samaistua hahmoihin ymmärtääkseen niitä, mutta rakkausteemassa halusisi päästä hahmojen kanssa jotenkin samalle tasolle. Harvoin niin käy. Liian usein rakkausaihe tuntuu menevän vain siihen "komea mies tapaa kauniin naisen, rakkautta ensisilmäyksellä!", joka on mielestäni hyvin tylsää luettavaa. Yleensä mukaan sotketaan vielä kolmas pyörä. Young Adult -kirjallisuus sortuu vielä kolmiodraamoihin, joissa kaksi poikaa piirittävät yhtä tyttöä eikä tyttö osaa päättää.

Haluan pohjustusta, perusteluja, hitaan etenemisen! Noin 350:en sivuun ei tunnu mahtuvan rakkaustarinaa joka saa minut huokailemaan haikeasti pariskunnan perään, sillä harvoin jaksan lukea yli 300-sivuisen kirjan joka käsittelee pelkkää rakkautta, eli mukana on aina oltava jotain muutakin. Sen seurauksena ihmissuhteen kehitykselle jää hyvin vähän aikaa ja kun kirjan lopussa lausutaan kuolemattoman rakkauden tunnustuksia, en ole lainkaan tunteessa mukana. Missä vaiheessa hahmot ehtivät rakastua? En tiedä, keskityin siihen kun he jahtasivat kirjan konnaa.

Listaa nyt edes joitain! Kyllä niitä sun blogista löytyy!
Niin, löytyyhän niitä, joten listataanpas.

- Aloitetaan vaikka Kirjavarkaasta. Tässä kirjassa ei ollut kauheasti romanttista rakkautta, mutta mielestäni kirja kertoi erittäin kauniisti perheen sisäisestä rakkaudesta, vieläpä sellaisesta perheestä, jossa kaikki eivät ole sukua toisilleen. 
 - Ole luonani aina on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen, tosin ei siinä esiintyvän romanssin takia. 
 - Fifty Shades of Grey: Hmm, oliko tässä edes rakkautta? Erotiikkaa kyllä löytyy, pikkaisen liikaakin, mutta rakkautta? Enpä tiedä. Ehkä myöhemmissä osissa, joita en ole lukenut. Kirja pikemminkin käsittelee nuoren naisen seksuaalista heräämistä ja kuvaa erittäin huonosti toimivaa ihmissuhdetta, joka on kyllä antanut paljon ajattelemisen aiheitta. Nyt kun lueskelin tuota teksti uudelleen, huomasin kuinka paljon 50Shadesin blogipostaukseni poikkeaa kaikista muista kirja"arvosteluista" joita olen naputellut.
 - Rannalla: Tämä Ian McEwanin kirjanen on yksi kirjoista, jonka haluan aina nostaa esiin. Vaikka kirjan pariskunnan osapuolet ehkä rakastivatkin toisiaan, huono kommunikaatio osoittautui heidän epäonnekseen. Suosittelen lukemaan! 
 - Skandaalilehdistön hampaissa: Sanoisin melkein, että tämä on häpeäpilkkuni tänä vuonna luettujen kirjojeni listalla. Hui kauhistus, menin lukemaan harlekiinikirjallisuutta! Pakko se on kuitenkin listata, sillä se edustaa oikein hyvin aiemmin kuvaamaani "komea mies tapaa kauniin naisen, rakkautta ensisilmäyksellä!" tyyliä. 
 - Tyttö joka muuttui lasiksi: Lukuhetkellä kirja ei tehnyt minuun kauhean suurta vaikutusta, mutta jälkeenpäin olen todennut, että kirja onnistui rakkausteemassa ihan kiitettävästi. Kirjassa perusteltiin miksi Midas ja Ida tarvitsevat toisiaan ja sen vuoksi loppu oli hyvin haikea. 
 - Siipirikon ongelmana mielesäni on se sama juttu kuin niin monessa romanssissa: romanssin osapuolet eivät oikeastaan kommunikoi keskenään. En oikein lämpene pariskunnalle, jos he vain vilkuilevat toistensa perään. Muuten kirja oli kyllä oikein hyvä! 
 - Aseenkantajan kunnia: Kuten bloggauksessa jo olen sanonut, 80 sivua on aika vähän luomaan eeppinen rakkaustarina, mutta pienoisromaani onkin vasta sarjan aloitus. Ken tietää mitä tulemaan pitää. 
 - Viimeiseksi tässä listassa haluan mainita Makeannälän. En luokittele tätä(kään) kirjaa puhtaaksi rakkausromaaniksi, mutta onhan Serenan ja kirjailijan suhde aika isossa osassa ja pystyin jopa vähän huokailemaan haikeasti pariskunnan perään.

Entä sitten Young Adult? 
YA:ssahan teinirakkaus kukoistaa. Jos olisin edelleen kohdeiässä, tykkäisin YA:n rakkaustarinoista varmasti paljon enemmän. Yleensä 16-vuotiaiden ikuisen rakkauden julistaminen vähän huvittaa minua. Varmasti jotkut ovat jo 16-vuotiaina kuin luodut toisilleen, mutta omalla kohdallani olen niin kyyninen, etteivät teiniromanssit saa sydäntämi läpättämään. Ainakaan ihan joka tapauksessa.

Kävin blogiani läpi YA:n kohdalta ja tällaista löysin:

 - Lumoava kirous: Jälkeenpäin ajateltuna aika mitäänsanomaton rakkaustarina, vaikka lukuhetkellä vähän välitinkin pariskunnasta. Mielestäni pääjuoni ei kuitenkaan ollut Ethanin ja Lenan romanssi, vaan kirja on tarina Lenan vaikeista päätöksistä ahdasmielisessä amerikkalaiskylässä, kerrottuna Ethanin näkökulmasta. 
 - The Infernal Devices: Claren kirjojen pääidea tuntuu olevan siinä, että taustalla on joku puolieeppinen juoni, mutta oikeasti kirjan sivuilta löytyy pelkkää melodraamaa. The Infernal Devices -trilogia upposi minuun paremmin kun The Mortal Instruments
 - The Fault In Our Stars: John Greenin erittäin surullinen ja koskettava rakkaustarina. Mielestäni kirja käsittelee elämän peruskysymyksiä rakkauden kautta. 
 - Boy Meets Boy: Jotenkin aina onnistun tuomaan tämän kirjan esille. Tämä oli erittäin söpö tarina, lukekaa kaikki jos haluatte lukea jotain sokerista.

Yhteenveto
Olen nirso silloin kun puhutaan rakkausromaaneista.

lauantai 9. marraskuuta 2013

The Enchantress Returns (The Land of Stories 2)

Kirjoittanut: Chris Colfer, sivuja: 527, kieli: englanti

Kun viime syksynä luin Chris Colferin ensimmäinen romaanin The Land of Stories: The Wishing Spell, bloggasin aiheesta ja sanoin olevani positiivisesti yllättynyt. Tänä syksynä sarjaan ilmestyi toinen osa, The Enchantress Returns, joka minun tietenkin piti saada käsiini. Se ei ollutkaan kauhean helppo operaatio, sillä tilasin vahingossa väärän painoksen, joka ei ollut samanlainen kuin ensimmäinen osa. Eihän se näytä hyvältä hyllyssä, jos saman sarjan kaksi kirjaa ovat eri kokoisia! Kirja piti palauttaa ja tilata oikea painos tilalle, mutta samaan aikaan The Enchantress Returns ilmeisesti myytiin loppuun varastoista, joten jouduin odottamaan viikko kaupalla, että kirja vihdoin saapuu minulle. 

Sarjan toinen osa hyppää vuoden eteenpäin edellisen kirjan tapahtumista. Sarjan on ilmoitettu olevan vähintään neliosainen, joten jos joka kirjassa hypätään vuosi eteenpäin, kirjan  päähenkilöt, suloiset 12-vuotiaat kaksoset Alex and Conner ovat viimeissä osassa jo 15-vuotiaita. Mikään ei ole parempaa kuin seurata lapsihahmojen kasvua kirjasarjan halki, sen tyylin omaksuin kun kasvoin itse Pottereiden kanssa samaa tahtia. Tällainen hahmojen kasvaminen on hyvin kätevää nuorempien lukijoiden kannalta: he ovat aina vuoden vanhempia kun seuraava osa ilmestyy. Minä taas odotan sitä, milloin murrosikä iskee näihin hahmoihin, sitä on varmaan hauska päästä seuraamaan.

The Land of Stories on siis kirjasarja, jossa Alex ja Conner päätyvät seikkailemaan satumaailmaan. Maailmassa kaikki meidän tuntemamme sadut ovat totta, ja niinpä Alex ja Conner seikkailevat tuttujen hahmojen, kuten Punahilkan, Kultakutrin ja Hanhiemon kanssa. Ensimmäisessä osassa heidän päähuolensa oli selviytyä satumaailmasta takaisin meidän maailmaamme, mutta The Enchantress Returnsissa se huomaavat, ettei meidän maailmamme enää tunnu niin mukavalta. Pian he kuulevat uutisia satumaailmasta: Enchantress (eli Pahatar) on hyökännyt satumaailmaan. Kaksoset päättävät keksiä keinon palata satumaailmaan ja auttamaan vanhoja ystäviään taistelemaan Pahatarta vastaan.


Pakko sanoa, että kirja ei innostanut niin paljon kuin edellinen osa. (Se on se jatko-osan kirous?) Alku oli erittäin kiinnostava, sillä halusin tietää, missä elämäntilanteessa kaksoset ovat parhaillaan. Satumaailmaan palaamiseen meni vaikka kuinka kauan, minkä jälkeen tarina pysyi vielä hetken kiinnosvana, mutta kun kaksoset vihdoin keksivät miten voivat auttaa Pahattaren tuhoamisessa, tarina alkoi käydä tylsäksi. Ajallisesti laahaava kohta kesti minulle kauan, koska ei ollut innostusta tarttua kirjaan ja lukea, mutta sivullisesti se kesti ehkä 50-100 sivua. Lopussa tarina jälleen ryhdistäytyi ja onnistui päättymään yllättävällä tavalla. Haluan ehdottomasti lukea seuraavan osan. Haluan nähdä, mitä hahmot tekevät seuraavaksi.

Ihan vasta jossain postauksessa sanoi, että jossain vaiheessa on pakko todeta, ettei sadut ja seikkailut uppoa enää samalla tavalla kuin lapsena. Onneksi The Land of Stories vielä uppoaa. Tarina on suloinen ja aika viaton ja siinä on selvästi hyvä ja paha vastakkain, mutta tykkään siitä, kuinka Chris Colfer on kirjoittanut satujen tutuille pahiksille taustatarinat. En tiedä kuinka paljon siitä on Colferin omaa ja kuinka paljon hän on tutkinut satuja ja ottanut niistä inspiraatiota. Tykkään myös tosi paljon Colferin käyttämästä kielestä. Se on yksinkertaista, mutta sinne on kuitenkinkin onnistuttu livauttamaan huumoria, sarkastisuutta ja mukavia sanavalintoja, joille hihittelin junassa.

Yksi kirjan ehdottomasti parhaista jutuista on Punahilkka! Ensimmäisessä osassa hän oli todella ärsyttävä ja ylimielinen hahmo, jota tuntui kiinnostavan vain kauniit mekot ja Jack (Jaakosta ja pavunvarresta). En ollut aluksi kauhean innoissaan kun tajusin, että Punahilkkaa tullaan näkemään The Enchantress Returnsissa enemmän, mutta kirjan aikana Punahilkka onnistui voittamaan minut puolelleen ja nyt hän on ehkä koko sarjan lempihahmoni. Punahilkka ei muuttunut nöyräksi, maanläheiseksi ja alkanut pukeutua perunasäkkeihin, mutta hän sai vähän lisää luonnetta. Pidin myös erittäin paljon Alexista, joka tuntui nousevan kirjassa Conneria tärkeämmäksi päähenkilöksi.

Minulla on sellainen kutina, että The Land of Stories -sarjaa ei koskaan käännetä suomeksi. Harmi. Olisin varmasti rakastanut kirjoja ollessani kohdeyleisön iässä. Tämän kirjan antaisin mielelläni lahkasi jollekin noin 10-14-vuotiaalle sukulaislapselle.


PS. Äh, uudesta asunnostani ei löydy paikkaa jossa olisi tarpeeksi hyvä valaistus ottaa kirjoista kuvia, eikä minulla ole parvekettakaan, jotta voisin ottaa kuvat ulkona luonnonvalossa. Joudutte siis kärsimään huonolaatuisista kirjankansikuvista kunnes keksin paikan jossa ottaa vähän parempia kuvia.

PS2. Vielä on aikaa osallistua arvontaan!

PS3: Vaikka sanatunnistus kommentoinnissa on ärsyttävää, minun on pakko laittaa se nyt päälle, koska spämmikommenttien määrä on lisääntynyt huimasti.

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Don Quijote

Kirjoittanut: Miguel de Cervantes, sivuja: 603 + liitteet

Kirjallisuuden lukupakettini alkaa olla jo yli puolen välin! Tällä kertaa minun piti lukea Don Quijote, joka onkin aika merkittävä kirja, sillä sitä pidetään modernin romaanin alkuna. Vaikka kirja ei voittanut minua täysin puolelleen, oli kuitenkin kiinnostavaa lukea, mistä meille niin tutun mordernin romaanin esi-isä oikein rakentuu.

Minun piti lukea vain Don Quijoten osa I, mutta kirjalle on olemassa toinenkin osa. Ensimmäinen osa on kuitenkin itsenäinen romaani, eikä Cervantes kuulemma suunnitellut tarinalle jatkoa ennen kun huomasi sen menestyksen ja päätti kirjoittaa vähän lisää.

Monille Don Quijote on hyvin tuttu. Se kertoo Quijada- tai Quesada-nimisestä hidalgosta (espanjalaisen aatelisnimitys) joka pitää omaa elämäänsä melko tylsänä ja lukee aikansa ratoksi paljon ritarikertomuksia. Ritaritarinoista innostuneena hän päättä ryhtyä itsekin seikkailevaksi ritariksi, vaikka feodaaliyhteiskunta on romaanin aikana murtumassa eikä ritariperinne enää ole elossa. Hän ottaa nimekseen Don Quijoten, satuloi ratsunsa ja lähtee matkaan.

Aluksi Don Quijoten seikkailuja oli kiinnostava seurata. Hän joutuu oppimaan paljon kantapään kautta, sillä hän ei ole koskaan ennen ollut ritari. Ritarin varusteet? Ne unohtuivat jonnekin, ne pitää siis hankkia! Don Quijoten mieleen muistuu monia asioita, joita hänen ihaileviensa tarinoiden ritareilla on ollut, mutta hänellä ei ole. Jokaisella ritarilla pitää nimittäin olla neito jonka vuoksi taistella ja jolle lähettää kirjeitä. Entäpä aseenkantaja? Voi ei, sitäkään ei ole, pakko etsiä jostain sopiva mies. Siihen hommaan hän löytää kotikylästä Sancho Panzan, joka sinisilmäisesti uskoo, että isäntä vielä tekee hänestä rikkaan ja hankkii hänelle saaren. Don Quijote ja Sancho Panza ovat ikoninen ritari-aseenkantajapari ja he ovat olleet inspiraationa moniin muihin tuttuihin parivaljakkoihin, kuten Ohukaiseen ja Paksukaiseen. 

Don Quijote on varsin sympaattinen hahmo. Hän vajoaa hyvin nopeasti omaan maailmaansa, jossa kaikki on ylvästä ja ritarillista. Nuhruinen majatalo muuttuu hänen päässään upeaksi kartanoksi ja lammaslauma armeijaksi. Myös jättiläisiä vastaan taistellaan, mutta se on varsin lyhyt kohtaus, eikä se tuntunut lainkaan niin merkittävältä mitä sanonta "tuulimyllyjä vastaan" antaa ymmärtää. Klassikoita lukiessa olen saanut huomata, että monet kuuluisimmat kohtaukset ovat usein varsin lyhyitä ja kirjoissa tapahtuu paljon merkittävämpiäkin asioita. 

Itse Don Quijoten tarina paljastuu lopulta eräänlaiseksi kehyskertomukseksi. Kirjassa on hyvin erikoinen kertoja: se on kaikkitietävä ja tiedostaa olemassaolonsa, joskus jopa viittaa itseensä yksikön ensimmäisessä persoonassa. Välillä myös mainitaan, että kertoja olisi kerännyt tietoa Don Quijotesta, vaikka Don Quijote onkin mielikuvituksellinen henkilö. Don Quijote seikkailee pitkin Espanjaa ja kohtaa matkan varrella useita ihmisiä, useinmiten paimenia. Muilla ihmisillä on aina paljon sanottavaa, joten tarina Don Quijoten tarina pysähtyy moneen otteeseen useiksi kymmeniksi sivuiksi. Osa sisäkertomuksista oli kiinnostavia, osa taas todella jaarittelevia.

Eniten minuun kuitenkin teki vaikutuksen tarina Marcela-nimisestä naisesta. Jonkin aikaa sitten silmäni avautuivat naishahmojen huonoon kohteluun (kuinka he ovat usein litteitä tai olemassa vain ollakseen päähenkilön rakkauden kohteena, tai he kuolevat jossain vaiheessa) joten kun Marcela marssitettiin esiin, olin erittäin kiinnostunut lukemaan, miten hahmon kanssa käy. Marcelan tarina paljastuu yllättävän feministiseksi, ottaen vielä huomioon, että Don Quijoten ensimmäinen osa on julkaistu vuonna 1605.

Jossain vaiheessa puolen välin jälkeen kirja kuitenkin alkoi kyllästyttää. Siinä ei tuntunut olevan mitään kipinää, joka olisi saanut minut jatkamaan. Okei, Don Quijote nyt vain seikkailee ympäri Espanjaa, entä sitten? Ei enää jaksanut kiinnostaa, sillä sisäkertomus toisensa jälkeen alkoi toistaa itseään. Kaiken lisäksi kirja on hyvin raskaalla tyylillä kirjoitettu: kappalejakoa ei ole juuri ollenkaan ja teksti on täynnä ylväitä repliikkejä, joiden välistä jostain täytyy tulkita se, mitä oikeasti tapahtuu. Pakko myöntää, että en lukenut kirjan ihan jokaista sivua. Hyppäsin yli aika isoja harppauksia, mutta luin lopuksi pari viimeistä lukua, jotta pystyn tarkistamaan, minne lopussa on päädytty.

Tämän jälkeen minulla on kaksi kirjaa luettava syksyn lukupaketista! Kohta olen kahdeksaa klassikkoa viisaampi. 

maanantai 4. marraskuuta 2013

Luentomuistiinpanojen välistä

Olen se opiskelija, joka aina piirtelee jotain monisteiden kääntöpuolille pysyäkseen hereillä. Nyt kun ensimmäinen jakso fuksivuodessani on ohi, ajattelin että voisin jakaa ne edustuskelpoiset yksilöt joita on tullut piirreltyä samalla kun on imenyt aivoihin tietoja teemamuodoista ja muista kieliopin kiemuroista.




PS. Muistakaa osallistua arvontaan! Aikaistin tulosten julkaisua monien syiden takia, se on nyt 18.11. Vielä on rutkasti aikaa osallistua!

PS2. Osaako joku sanoa mikä ihme Bloggerissa on vikana kun kuvien laatu muuttuu aivan surkeaksi kun Bloggeriin lataa? Kuvan koon ei pitäisi olla ongelmana, koska latasin ne mahdollisimman pieninä. Lopulta latasin tinypicin kautta...
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...