keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Don Quijote

Kirjoittanut: Miguel de Cervantes, sivuja: 603 + liitteet

Kirjallisuuden lukupakettini alkaa olla jo yli puolen välin! Tällä kertaa minun piti lukea Don Quijote, joka onkin aika merkittävä kirja, sillä sitä pidetään modernin romaanin alkuna. Vaikka kirja ei voittanut minua täysin puolelleen, oli kuitenkin kiinnostavaa lukea, mistä meille niin tutun mordernin romaanin esi-isä oikein rakentuu.

Minun piti lukea vain Don Quijoten osa I, mutta kirjalle on olemassa toinenkin osa. Ensimmäinen osa on kuitenkin itsenäinen romaani, eikä Cervantes kuulemma suunnitellut tarinalle jatkoa ennen kun huomasi sen menestyksen ja päätti kirjoittaa vähän lisää.

Monille Don Quijote on hyvin tuttu. Se kertoo Quijada- tai Quesada-nimisestä hidalgosta (espanjalaisen aatelisnimitys) joka pitää omaa elämäänsä melko tylsänä ja lukee aikansa ratoksi paljon ritarikertomuksia. Ritaritarinoista innostuneena hän päättä ryhtyä itsekin seikkailevaksi ritariksi, vaikka feodaaliyhteiskunta on romaanin aikana murtumassa eikä ritariperinne enää ole elossa. Hän ottaa nimekseen Don Quijoten, satuloi ratsunsa ja lähtee matkaan.

Aluksi Don Quijoten seikkailuja oli kiinnostava seurata. Hän joutuu oppimaan paljon kantapään kautta, sillä hän ei ole koskaan ennen ollut ritari. Ritarin varusteet? Ne unohtuivat jonnekin, ne pitää siis hankkia! Don Quijoten mieleen muistuu monia asioita, joita hänen ihaileviensa tarinoiden ritareilla on ollut, mutta hänellä ei ole. Jokaisella ritarilla pitää nimittäin olla neito jonka vuoksi taistella ja jolle lähettää kirjeitä. Entäpä aseenkantaja? Voi ei, sitäkään ei ole, pakko etsiä jostain sopiva mies. Siihen hommaan hän löytää kotikylästä Sancho Panzan, joka sinisilmäisesti uskoo, että isäntä vielä tekee hänestä rikkaan ja hankkii hänelle saaren. Don Quijote ja Sancho Panza ovat ikoninen ritari-aseenkantajapari ja he ovat olleet inspiraationa moniin muihin tuttuihin parivaljakkoihin, kuten Ohukaiseen ja Paksukaiseen. 

Don Quijote on varsin sympaattinen hahmo. Hän vajoaa hyvin nopeasti omaan maailmaansa, jossa kaikki on ylvästä ja ritarillista. Nuhruinen majatalo muuttuu hänen päässään upeaksi kartanoksi ja lammaslauma armeijaksi. Myös jättiläisiä vastaan taistellaan, mutta se on varsin lyhyt kohtaus, eikä se tuntunut lainkaan niin merkittävältä mitä sanonta "tuulimyllyjä vastaan" antaa ymmärtää. Klassikoita lukiessa olen saanut huomata, että monet kuuluisimmat kohtaukset ovat usein varsin lyhyitä ja kirjoissa tapahtuu paljon merkittävämpiäkin asioita. 

Itse Don Quijoten tarina paljastuu lopulta eräänlaiseksi kehyskertomukseksi. Kirjassa on hyvin erikoinen kertoja: se on kaikkitietävä ja tiedostaa olemassaolonsa, joskus jopa viittaa itseensä yksikön ensimmäisessä persoonassa. Välillä myös mainitaan, että kertoja olisi kerännyt tietoa Don Quijotesta, vaikka Don Quijote onkin mielikuvituksellinen henkilö. Don Quijote seikkailee pitkin Espanjaa ja kohtaa matkan varrella useita ihmisiä, useinmiten paimenia. Muilla ihmisillä on aina paljon sanottavaa, joten tarina Don Quijoten tarina pysähtyy moneen otteeseen useiksi kymmeniksi sivuiksi. Osa sisäkertomuksista oli kiinnostavia, osa taas todella jaarittelevia.

Eniten minuun kuitenkin teki vaikutuksen tarina Marcela-nimisestä naisesta. Jonkin aikaa sitten silmäni avautuivat naishahmojen huonoon kohteluun (kuinka he ovat usein litteitä tai olemassa vain ollakseen päähenkilön rakkauden kohteena, tai he kuolevat jossain vaiheessa) joten kun Marcela marssitettiin esiin, olin erittäin kiinnostunut lukemaan, miten hahmon kanssa käy. Marcelan tarina paljastuu yllättävän feministiseksi, ottaen vielä huomioon, että Don Quijoten ensimmäinen osa on julkaistu vuonna 1605.

Jossain vaiheessa puolen välin jälkeen kirja kuitenkin alkoi kyllästyttää. Siinä ei tuntunut olevan mitään kipinää, joka olisi saanut minut jatkamaan. Okei, Don Quijote nyt vain seikkailee ympäri Espanjaa, entä sitten? Ei enää jaksanut kiinnostaa, sillä sisäkertomus toisensa jälkeen alkoi toistaa itseään. Kaiken lisäksi kirja on hyvin raskaalla tyylillä kirjoitettu: kappalejakoa ei ole juuri ollenkaan ja teksti on täynnä ylväitä repliikkejä, joiden välistä jostain täytyy tulkita se, mitä oikeasti tapahtuu. Pakko myöntää, että en lukenut kirjan ihan jokaista sivua. Hyppäsin yli aika isoja harppauksia, mutta luin lopuksi pari viimeistä lukua, jotta pystyn tarkistamaan, minne lopussa on päädytty.

Tämän jälkeen minulla on kaksi kirjaa luettava syksyn lukupaketista! Kohta olen kahdeksaa klassikkoa viisaampi. 

4 kommenttia:

  1. Jee, onnittelut kirjan lopppuun saattamisesta!! :) Muistan itse pitäneeni tästä aikoinaan ainakib ihan kohtalaisen paljon, vaikka välillä vähän puuduttikin. Jossain määrin kirja alkaa mielestäni toistamaan itseään. Sama kaava toistuu seikkailu toisensa jälkeen. Eniten muistsan pitäneeni romaanin sisäisistä tarinoista, joissa oli hohtoa ja kunnon ritariromantiikkaa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, kirja oli hyvä niin kauan kunnes se alkoi toistaa itseään. Joissain kohdissa vain nauraa räkätti kun siinä tapahtui niin kummia asioita, Don Quijote keksii vaikka ja mitä!

      Poista
  2. Minusta tuntuu että tuollainen kertojaratkaisu ei vanhemmassa kirjallisuudessa ole mitenkään epätavallinen, tai ainakaan se ei minusta kuulosta omituiselta, kun olen paljon lukenut ennen 1900-lukua kirjoitettua kirjallisuuttakin. :-)

    Samoin vanhemmasta kirjallisuudesta loppujen lopuksi löytyy ihan pontevia naishahmojakin, kun vain pääsee yli viktoriaanisen ajan mieskirjailijoista. :-D Sitä että naisetkin ovat mielenkiintoisia ihmisiä ei oikeasti taidettu keksiä 1960-luvulla, vaikka nykyään tuntuu usein olevan se käsitys...

    Itse kirjasta en pysty sanomaan muuta kuin että yritin joskus 16-vuotiaana (=tosi monta vuotta sitten) lukea sitä ja silloin se oli minulle liian raskaasti kirjoitettu ja jäi kesken. Ehkä jossain muussa elämänvaiheessa olisin vastaanottavaisempi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä en ole vähään aikaan lukenut vanhempaa kirjallisuutta, siksi se tuntui erikoiselta. Mutta kun mietin muita vanhoja kirjoja joita olen lukenut, Don Quijoten kertojaääni oli silti epätavallisen kuuluva :)

      Totta myös tuo että mielenkiintoisia naishahmoja on ollut ennenkin. Oli vain pakko mainita Marcelan tarina, koska se teki minuun suuren vaikutuksen. Eikö ensimmäinen pyöreäski (eli moniulotteiseksi) hahmoksi luokiteltu hahmo ole rouva Bovary Gustave Flaubertin samannimisestä kirjasta?

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...