maanantai 29. joulukuuta 2014

Ready Player One

Kirjoittanut: Ernest Cline
Sivuja: 510
Kieli: suomi

Multimiljönääri James Halliday on kuollut ja jättänyt jälkeensä erikoisen perinnön. Se, joka onnistuu löytämään hänen kehittämästään OASIS-virtuaalimaailmasta piilotetun munan, saa hallintaansa koko OASIS-pelin ja Hallidayn rahallisen omaisuuden. Vihjeet munan olinpaikasta löytyvät Hallidayn nuoruuden 80-luvun populaarikulttuurista.

Tuhannet ja miljoonat 2040-lukua elävät ihmiset ovat yhtäkkiä hullaantuneet 80-lukuun, jotta onnistuisivat keksimään ensimmäisen vihjeen, joka veisi heitä askeleen lähemmäs munaa. Viiteen vuoteen ei tapahdu mitään, mutta kun media on jo ehtinyt menettää kiinnostuksensa perintöön, ilmestyy Hallidayn kotisivuilla olevaan pistetaulukkoon yhtäkkiä yksi nimi. Joku on onnistunut selvittämään ensimmäiseen vihjeen ja löytänyt yhden kolmesta avaimesta, joita tarvitaan munan löytämiseen.

Ensimmäinen pistetaululle päässyt henkilö on Wade Watts, teini-ikäinen poika, joka oikeassa elämässään elää slummiutuneella alueella suurkaupungin kupeessa, mutta joka on vuosia elänyt käytännössä OASIS:n virtuaalitodellisuudessa ja käyttänyt aikansa Hallidayn lempijuttujen opetteluun ulkoa, jotta hän voisi joskus löytää piilotetun munan. Hän on yksi munastajista, OASIS:n isosta käyttäjäryhmästä, jotka etsivät kiihkeästi vinkkejä Hallidayn kilpaa varten.

Ready Player One oli minulle tämän joululoman uppoutumiskirja. Tarinaa on yli 500 sivua ja ainakin suomenkielisessä painoksessani joka sivulla on paljon tekstiä. 500 sivua ei kuitenkaan tuntunut mielestäni liian pitkältä. Tarina on vauhdikas, pitää otteessaan. Joka luvussa tapahtuu jotain, mikä vie juonta eteenpäin. Kirja alkaa melko hitaasti, mutta sopivan mielenkiintoisesti. Se kuvaa 2040-luvun maailmaa yksityiskohtaisesti. Päähenkilö oikeastaan selostaa lukijalle, miten asiat ovat, mutta tämä kerronnallinen ratkaisu ei haitannut minua, sillä odotinkin kirjan olevan melko helposti ymmärrettävä jännittävä seikkailu, jossa ei kauheasti tarvitse lukea rivien välistä.

Vaikka kirja on jollain tavalla helppo ja seikkailuvetoinen, ei kuitenkaan sanoisi sen olevan ihan pelkkää hömppää. Ensinnäkin se on äärimmäisen intertekstuaalinen kaikkine viittauksineen 80-luvun populaarikulttuuriin. Toiseksi, tarinasta löytyy yhteiskuntakritiikkiä niille, jotka haluavat sen sieltä lukea. Tarinan maailma on eräänlainen fantasia - ainakin OASIS on fantasia - mutta kirjan todellisuus on pelottavan lähellä nykytilannetta.

Joku, joka perehtynyt 80-lukuun paremmin kuin minä, olisi saanut kirjasta varmasti paljon enemmän irti. Itsekin naureskelin niille kaikille viittauksille, jotka tunnistin. Vaikken tunnistanutkaan kaikkia juttuja, se ei haitannut juonen kulkua, vaan kaikessa pysyi hyvin mukana. Tätä kirjaa ei kannata säikähtää silloinkaan, jos ei ole pelannut kauheasti videopelejä. Minä en ole kovin akviininen pelaaja, mutta rakensin silti päässäni hyvin elävän pelimaailman silmieni eteen.

En ole pitkään aikaan lukenut vauhdikasta seikkailua, jossa olisin jaksanut pysyä koko ajan mukana. Nykyään alkaa tulla sellaien olo, että pelkkä seikkailu ei riitä, pitää olla jotain muutakin sisältöä. Onko tämä aikuistumisen merkki? Ready Player One kuitenkin onnistui pitämään nenäni liimautuneena kirjaan. Ainoastaan noin puolessa välissä tuntui laahaavan jonkin verran.

Loppu kyllä oli vähän pettymys. Se muuttui hyvin elokuvamaiseksi. Jokaisessa seikkailussa täytyy olla räjähtelevä, eeppinen loppuhuipennus, joka ei oikeastaan jaksa kiinnostaa kirjan sivuilla. Arvasin muutaman jutun ja luin loppukohtauksen vähän silmäillen, niin että pysyin suunnilleen mukana siinä, mitä tapahtuu. Kirjan loppuratkaisu ei ole erityisen yllätyksellinen, vaan noudattaa perinteistä kaavaa, jossa luuseri nousee ahdingosta voittoon ja saa sankaritekojen jälkeen palkinnoksi muutakin kuin varsinaisen pokaalin. Mutta tärkeintä tässä kirjassa ei ole loppuratkaisu, vaan se, miten siihen päädytään.

torstai 25. joulukuuta 2014

Kirjasaalis

Lahjakääreiden repiminen ei tänä vuonna ollut minulle kovin yllätyksellistä, sillä olin käynyt itse ostamassa lähes kaikki joululahjani. Samalla kuitenkin vältyin kummilta lahjoilta, joita en todennäköisesti koskaan tulisi käyttämään. Yleensä parhaat lahjat ovat kovia, litteitä ja suorakulmion muotoisia, eli kirjoja.


Lahjapaperien alta paljastui seuraavat niteet:

1. Cassandra Clae, Maureen Johnson & Sarah Rees Brennan - The Bane Chronicles

Kirjaa on koottu kaikki novellit, jotka kertovat Claren Shadowhunters-maailman suositusta velhosta Magnus Banesta. Novellit on alun perin julkaistu e-kirjoina, mutta minä ja e-kirjat emme vielä tule toimeen, joten odotin, että kirjasta tulee paperinen versio.

Paperinen versio onkin ihan nätti, vaikken välttämättä ole samaa mieltä siitä, onko kannessa oleva parrakas heppu minun mielikuvieni Magnus. En yleensä pidä kansista, joissa on selkäesti jonkun hahmon, kuten päähenkilön kuva, sillä ne tuntuvat aina rikkovan mielikuviani

Kirjassa on The Mortal Instruments ja The Infernal Devices -sarjoista tuttu fontti ja mukana on myös pieniä sarjakuvanpätkiä, joka toivottavasti antavat lisää maustetta itse tarinoihin.

Odotan kokoelman lukemista, mutta hieman pelkään, että tämä on tarkoitettu hitusen kovemmille faneille, jotka muistavat kaikki hahmot ja tapahtumat ulkoa. Mutta mitäpä minä olen valittamaan. Jos Pottereista julkaistaisiin samankaltainen kokoelma, tunnistaisin takuulla lähes jokaisen viittauksen vaikka mihin.

Maria Turschaninoff - Maresi: Punaisen luostarin kronikoita

Suhtaudun yleensä Finlandia-palkittuihin varauksella, sillä vaikka tunnustan niiden laadun, ne eivät usein osu yhteen minun kirjamakuni kanssa. Olin silti ilahtunut, kun Turschaninoffin Maresi sai Finlandia Juniorin. Onhan se hieno tunnustus! Kaiken lisäksi olin kiinnostunut kirjasta jo ennen kirjan ehdokkutta. Kun kirja vielä valittiin lukupiirini yhdeksi kirjaksi, jonka luemme kevään aikana, alkoi olla aika varmaa, että tulen lukemaan sen.

Pyörittelin joululahjatoivetta pitkään mielessäni, mutta kun huomasin, kuinka kaunis kirja on ihan fyysisenä esineenä, päätin hankkia sen itselleni. Ulkonäöllä on siis väliä! ;)

Kirjan fontti on kaunis, siinä on mukana kartta ja tekstin seasta löytyy nättejä alkukirjaimia. Nyt vain toivon, että itse sisältö on yhtä kiva kuin ulkonäkö.





Conn Igguiden - Ruusujen sota 1: Myrskylintu

Tämä kirja on oikeastaan puhdas heräteostos, joka lähti matkaani kauniin kannen takia. Jälleen kerran, ulkonäöllä on väliä. En muista, olenko koskaan ennen nähnyt yhtä nättiä pokkaripainosta. Yleensä ne tuntuvat olevan vain pienempiä versiota kovakantisista, tai sitten niihin on lätkäisty leffakansi. 

Tämä kultainen kiinnitti huomioni kirjakaupan pokkarihyllyllä. Kirjaa vinkattiin viime kesänä Finnconissa, missä poimin nimen ylös. Nyt kun hankin kirjan itselleni, niin ehkä saan sen myös joskus luettua. 

Plussaa kartoista, hahmoluetteloista ja sukupuista. Ne lupailevat yleensä eeppistä kertomusta, mutta olen hieman peloissani, että onko käsissäni samanlainen hahmomäärä kuin Tulen ja jään laulussa.


Robert Galbraith - Silkkiäistoukka

Rowlingin kamun Galbraithin esikoisromaani Käen kutsu oli mielestäni ihan viihdyttävä kertomus, jota en malttanut laskea käsistäni. Olen kuullut Silkkiäistoukasta, että se olisi edeltäjäänsä parempi, joten päätin hankkia sarjan toisen osan itselleni. Eniten odotan Striken ja Robinin työsuhteen kehitystä. Ihastuin Robiniin, joten haluan kuulla hänestä enemmän.


Lukemiseen liittyvänä joululahjana hankin lukulampun, jota olen jo useaan otteeseen katsellut. Lukulampun voi kiinittää itse kirjaan tai jonnekin muualle kirjan läheisyyteen, niin että se valaisee sivun juuri oikeasta kohdasta. Kätevä vaikka bussimatkoihin tai jos muuten vain kokee tarvitsevansa lisävalaistusta lukemiseen. Minulla on sellainen yölamppu, jonka valossa täytyy lukea hyvin tarkassa kohdassa, että se palaisee kirjan sivun hyvin, joten tämä lukulamppu tulee taatusti käyttöön.

Demonstroin lamppua Ernes Clinen Ready Player One -kirjan avulla. En nimittin heti hyökännyt lahjakirjojeni kimppuun, vaan jatkoin parhaillaan keskein olevaa tietokonepelimaailmaan sijoittuvaa kirjaa, joka on varsin vetävä kertomus, vaikka isohko osa 80-luvun populaarikulttuuriviittauksista meneekin minulla ohi. Enemmä sitten kirjaa käsittelevässä bloggauksessa.


Kaksi yllätystä: Smaugin autioittama maa Extended Edition ja leffalippuja. Vaikka pidänkin eniten Hobitti-trilogian ensimmäisestä osasta, niin toisen osan lisämateriaalit ja pidennetyt kohtaukset tulevat taatusti katsottua! Ja leffassa taatusti käytyä. Vaikkapa se Matkijanärhi osa 1, niin kuin tuo hieno kuutio mainostaa.

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Jouluksi kotiin

Kirjoittanut: Eero Korpinen
Sivuja: 94

Jouluksi kotiin on Eero Korpisen esikoisteos. Tätä aiemmin hän on kirjoittanut myös Ken vainajia muistelee -kokoelmaan novellin nimeltään Vainajan palmikko, josta olen bloggaukseni mukaan pitänyt kovasti. Sain Jouluksi kotiin -kirjan arvostelukappaleen, jonka päätin lukea sen näin sopivasti joulun alla ja julkaista jutun ajankohtaiseen aikaan.

Pienoisromaani kertoo karmivan tarinan tehtaanomistaja Smith J. Leedsistä ja hänen helikopterilentäjästään Hawkstonesta. Leedsin työntekijät haluaisivat palkankorotuksen, mutta Leeds ei koe pystyvänsä sitä antamaan. Hän lähtee kotiin rivakasti, vaikka sää on huononemaan päin. Helikopterimatka tyssää lyhyeen, kun alijäähtynyt vesi pudottaa kopterin maahan, keskellä Kanadan erämaata.

Leeds ja Hawkstone, kaksi toisilleen käytännössä tuntematonta miestä, joutuvat selviytymään lumimyrskyn läpi erämaamökkiin odottamaan pelastajia. Siellä odotellessa he joutuvat kohtaamaan monia henkisiä ja psyykkisiä ongelmia, ja ehkä myös jotain yliluonnollista.

Hieman alle sata sivua on mielestäni tälle seikkailulle oikein sopiva mitta. Mainittakoon tässä vaiheessa, että kirjan taitto on varsin tiivis. Vähän väljemmällä taitolla tarina olisi varmaan hieman yli satasivuinen. Noin sadan sivun seikkailuun mahtuu kaikki tarpeellinen toiminta ja sen verran taustoja, että huomasin välittäväni, mitä hahmoille tapahtuu, vaikka en oikeastaan pitänyt heistä kenestäkään, jos näin luonnetta pitäisi arvioida.

Mielenkiintoista on se, että kyseessä on suomalaisen kirjailijan teos, joka sijoittuu Kanadaan ilman että mukana on yhtään suomalaista hahmoa. Usein ulkomaille sijoittuvissa kirjoissa on edes joku Suomi-linkki. Oli ihan virkistävää lukea sellaista tekstiä, jossa ei Suomi-linkkiä, lukuunottamatta kirjoittajan kansalaisuutta.

Jäin miettimään kyllä sitä, miksi tarina on sijoitettu Kanadaan. Kenties helikopterilla paikasta toiseen lentävä suomalainen tehtaanomistaja olisi ollut liian kaukaahaettua? Henkilön olisi kyllä voinut sijoittaa helikopteriin monesta muustakin syystä. Kenties kirjoittajaa kiehtoi Kanadan rajut lumimyrskyt ja sen tarjoamat kauhuelementit? Kenties Kanadan erämaahan katoaminen on isompi ongelma kuin Suomessa katoaminen. Tarina on kaiken lisäksi sijoitettu 80-luvulle, joten kännyköillä avun soittaminen ei onnistu. Ei minua kyllä haitannut, että tarina oli sijoitettu Kanadaan, vaan pohdin erilaisia mahdollisuuksia, samalla tavalla kuin Leed pohti tarinassa, olisiko onnettomuutta tapahtunut, jos hän olisi lähtenyt liikenteeseen eri aikaan.

Enempää en oikein uskalla sanoa tästä tarinasta ilman että spoilaan kaiken. Luvassa on mukavasti soljuvaa tekstiä, jossa käydään läpi varsin yksityiskohtaisesti sitä, mitä ihmismieli ajattelee jouduttuaan erämaan armoille ja eristyksiin. Oikein viihdyttävää luettavaa, unohtamatta kuitenkaan karmivia hetkiä.

perjantai 19. joulukuuta 2014

Saga (Volume 3)

Kirjoittanut: Brian K. Vaughan
Piirtänyt: Fiona Staples
Sivuja: 144

Johan kolmas osa pisti rytinäksi!

Sagan luvut 13-18 pistävät ehkä sarjan parasta tähän mennessä. Ensimmäinen albumi oli alkuselvittelyä, toinen osa syventämistä ja säntäilyä, mutta kolmannessa osassa päästään ensimmäistä kertaa ehkä siihen, mitä tällä sarjalla tunnutaan hakevan.

Edellinen albumi loppui kutkuttavaan tilanteeseen, kun Prince Robot IV pääsee Quietukselle, jossa Alanan lempikirjailija D. Oswald Heist asustelee erakkona majakassa. Hän kuulustelee kirjailijaa, sillä useat epäilevät Alanan, Markon ja heidän tyttärensä olevan yhteydessä kirjailijaan, mutta kirjailija ei suostu kertomaan mitään. 

Kolmas albumi hyppää hieman ajassa taaksepäin ja kertoo vielä neljän luvun verran tapahtumia, jotka tapahtuvat ennen Prince Robot IV:n kuulustelua. Mukaan jengiin liittyvät muun muassa keltaisen lehdistön toimittajat Upsher ja Doff, joista tuli nopeasti minun suosikkejani. He yrittävät selvittää lähes mystiseltä kuulostavan Alanan tarinaa, joten tällä kertaa lukija pääsee tutustumaan Alanan menneisyyteen toimittajien haastatelujen kautta. Jopa hieno teinikapina-aikainen valokuva vilahtaa ruudussa.

Alana, Marko, Hazel ja Markon äiti Klara saavat viettää hetken rauhallista elämää pelaten lautapelejä ja miettien tulevaa. Oli hauskaa seurata, kuinka Klara ja D. Oswald Heist juonittelivat, jotta saisivat Markon ja Alanan päätymään tulevaisuudensuunnitelmissaan kaikkia miellyttävään ratkaisuun. Sodan keskellä täytyy saada perusasiat kuntoon, joten tässä osassa pohditaan mun muassa sitä, mistä pieni perhe voi tulevaisuudessa hankkia elantonsa.


Aikahypähtelyistä huolimatta juoni ei todellakaan ole tylsä tai paikallaan junnaava. Tämä kolmas albumi oli sarjasta se, jota en oikeasti malttanut laskea käsistä. Aiempia osia olen lueskellut melko verkkaisesti, aina kohtauksen silloin tällöin, mutta nyt minun piti vähän nipistää yöunistani, jotta sain tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Muutama hahmo on hengenvaarassa, muutama hahmo tekee jotain erittäin yllättävää ja tarina rakentuu kohti lopun rysäystä.

Jos jotain kritiikkiä pitäisi sanoa, niin jollain tasolla minua on alkanut häiritä, kuinka paljon sarjakuvan maailmat muistuttavat maapallon maailmaa. Hahmoilla on hyvin länsimaisia vaatteita. Olen myös alkanut hitusen vierastaa kaikenlaisia olentoja, jotka ovat ihmisten muotoisia, mutta joilla on esimerkiksi merihevosen pää. Mistä tuollaiset olennot ovat peräisin? Miten he pystyvät kommunikoimaan ihmisäänellä? Välillä hahmot ovat hykerryttävän mielikuvituksellisia, mutta välillä pyörittelen silmiän jälleen yhdelle ihmisen ja eläimen risteytykselle. 

Jollain tavalla minulla on sellainen olo, että tarina voisi loppua jopa tähän osaan. Se ei kuitenkaan lopu, sillä neljäs albumi on juuri tullut ulos. Sain selville, että osat 1-18 on julkaistu yhtenä niteenä, joten voi hyvin olla mahdollista, että luku 18 päättää tarinan yhden näytöksen. Odotan mielenkiinnolla, mitä tulemaan pitää.

torstai 18. joulukuuta 2014

Saga (Volume 2)

Kirjoittanut: Brian K. Vaughan
Piirtänyt: Fiona Staples
Sivuja: 144

Kiinnostuin alun perin Sagasta, kun törmäsin kolmen sivun pätkään netissä. Lainasin albumin kirjastosta, mutta ensimmäisessä osassa ei vielä ollut pätkää, joka oli alun perin herättänyt kiinnostukseni. Nyt toisessa osassa pääsin vihdoin lukemaan, miten tuo kolmen sivun pätkä jatkuu ja miten se tarkalleen ottaen liittyy tarinaan.

Sarjakuvien saaminen käsiini olikin sitten oma prosessinsa. Joskus kirjaston hankinpyynnöt etenevät hyvin hitaasti... Kun sanon hitaasti, niin tarkoitan todella sitä. Vaati muutamaa kyselyä tiskiltä, yksi kirjastolla töissä ollut tuttu, jolle kerroin tilanteen ja sain neuvoja ja lopulta yksi sähköposti oikeaan osoitteen, kunnes vihdoin, yhdeksän kuukauden odottamisen jälkeen, sain sarjakuvat käsiini. Viime helmikuussa pohdin, ostanko albumit itselleni vai teenkö hankintapyynnön kirjastoon. Jos olisin tiennyt, että joudun odottamaan paria sarjakuvaa yhtä kauan kuin kaksosia, olisin kyllä ostanut ne omakseni.


Olin jo miltein ehtinyt unohtaa, mitä edellisessä albumissa tapahtuu, mutta onneksi bloggaukset virkistävät muistia! Sagan 2. albumi jatkaa siitä, mihin edellinen osa loppui. Marko ja Alana ovat edelleen pakomatkalla jättäydyttä Landfallin ja Wreathin kahakoista ulkopuolelle. He ovat juuri saaneet haltuunsa eeppisen puisen avaruusaluksen, kun heidän kyytiinsä ilmaantuu kaksi henkilöä, jotka paljastuvat Markon vanhemmiksi. Marko joutuu häipymään äitinsä kanssa metsästämään heidän kadonnuta haamukaveriaan, kun taas Alana jää tekemään tuttavuutta appi-isänsä kanssa.

Sarjakuva jatkaa edellisestä osasta tuttua mallia, jossa käydään välillä takaumien kautta läpi sitä, kuinka esimerkiksi Alana ja Marko ovat tavanneet. Paljastuksia on luvassa. Karkuripariskuntaa jahtaa myös edelleen sama poppoo kuin edellisessä osassa, mutta tällä kertaa mukaan liittyy uusia henkilöitä, muun muassa ainakin minuun vedonut Gwendolyn, joka on ennen tätä albumia tunnettu ainoastaan nimeltä Markon exänä.

Tätä sarjakuvaa lukiessa huomasin pohtivani nykyistä suhtautumistani tarinankerrontaan. Ennen pidin hyvin lineaarisesti ja kronologisesti etenevästä kerronnasta, mutta olen huomannut viime aikoina nauttivani kerronnasta, jossa takaumien kautta paljastuu aina uusia puolia tarinasta ja hahmoista. Saga aloittaa tarinansa keskeltä. Hazel syntyy, mutta sitä ennen on tapahtunut jo paljon. Lukija pääsee seuraamaan tarinaa kahdessa tasossa.

Sagassa on oikeastaan kolme ulottuvuutta: on takaumat, nykyisyys ja Hazelin kertojaääni, joka puhuu kaikesta mennessää muodossa ja kaikkitietävästi. Lukija ei vielä tiedä, missä elämäntilanteessa kertojaääni-Hazel on, mutta jonkin verran siitä voi päätellä. Hazelin on pakko elää vähintään sen ikäiseksi, että pystyy kertomaan asiat, joita hän kertojana on tuonut ilmi.

Edellisessä bloggauksessa kerroin, kuinka Saga tuntuu olevan melko väkivaltainen. Tällä kertaa en kiinnittänyt siihen juurikaan huomiota. Joko olin paremmin varautunut, tai sitten alun jysäyksistä on päästy yli ja on aika keskittyä itse juoneen sen sijaan, että kalasteltaisiin lukijoita mukaan alastomuuden ja väkivallan voimin. Tämä toinen albumi tuntui välillä erittäin herkältä. Kovikset päättävät uhrata kaiken lähes mitättömän, mutta heille tärkeän asian takia, kovia salaisuuksia tuodaan julki ja kaiken keskellä opetellaan pitämään huolta sylivauvasta.

Pidin siitä, kuinka maailmaa tunnutaan hyödyntävän. Wreathin kansalaiset eivät voi taikoa ilman että kertovat samalla salaisuuksia, joten odotan aina innolla, milloin taikaa tarvitaan, Myös edellisen albumin orjatyttö osoittautuu hyödylliseksi (ainakin jahtaajille, en nyt usko Markon ja Alanan olevan kovin ilahtuneita).

Hahmoja tässä sarjassa kyllä tuntuu olevan hieman liikaa, varsinkaan kun välillä he ovat poissa useita lukuja ja tekevät paluun juuri silloin, kun olen jo luullut heidän jättäytyneen pois koko tarinasta. Onneksi hahmosuunnittelu sentään on rikasta. Hahmot tunnistaa helposti toisistaan.


lauantai 13. joulukuuta 2014

Kultainen lohikäärme

Kirjoittanut: Liz Williams
Sivuja: 398

Lukupiirin hyviin puoliin lukeutuu se, että siellä tulee tutustuneeksi kirjoihin, joita ei ehkä muuten tulisi lukeneeksi. Lukupiirin huonoon puoliin lukeutuu se, että siellä tulee tutustuneeksi kirjoihin, jotka eivät välttämättä kolahda erityisen hyvin. Liz Williamsin Kultainen lohikäärme on yksi tällaisista kirjoista.

Kultainen lohikäärme on rikoskomisario Chenin ja demonipoliisi Zhu Irzhin seikkailujen kolmas osa. Lukupiiri oli todennut, että koska kyseessä on jonkin sortin rikosromaanisarja, jossa jokaisessa kirjassa on oma itsenäinen tapaus, jota selvittävät edellisistä osista tutut henkilöt, voi kirjan ottaa piirin lukemistoon. Tavallaan lukupiiri oli ollut oikeassa: tarinaan pääsee jokseenkin helposti mukaan eikä se selkeästi jatka tarinaa, joka on jäänyt kesken edellisissä osissa. Minulla oli silti vaikeuksia ymmärtä kirjaa.

Aluksi kyllä pidin kirjasta melko paljon. Olen häpeällisen jumittunut länsimaailmaisesta maailmasta kertovaan kirjallisuuteen, joten Kultaisen lohikäärmeen kiinalaisuutta oli kiehtovaa seurata. Huomasin, kuinka vähän oikeastaan tiedän Kiinan ja sen lähialueiden kulttuureista, mutta oli myös mukavaa huomata, kuinka kykenin kaivelemaan aivoni perukoilta ne vähäiset faktat, joiden perusteella pysyin juonessa jokseenkin mukana. Omalla tavallaan kirja kuitenkin olettaa, että lukijat joko tietävät kiinalaisesta mytologiasta edes jotain tai sitten ovat lukeneet aiemmat osat, joissa luultavasti selitetään asioita enemmän.

Kirja kertoo Singapore kolmesta, maanpäällisestä kaupungista. Kirjan maailmassa on olemassa sekä taivas että helvetti, joiden välillä seilaaminen vaikuttaa melko helposta. Ne sijaitsevat jokseenkin toisissa ulottuvuuksissa, mutta esimerkiksi poliittiset vierailut maailmojen välillä ovat mahdollisia.

Tarina alkaa siitä, kun Pin-niminen rattopoika huomaa, kuinka hänen tuttunsa Ming-neito katoaa mystisesti. Hän sattuu törmäämään juhlissa Cheniin ja Zhu Irzhiin, joille hän kertoo tapauksesta. He lupaavat alkaa selvittää tapausta, mutta tutkimuksia hidastaa diplomaattinen matka helvettiin, Samaan aikaan rouva Pa -nimisen vanhan naisen tytär menee naimisiin, saa lapsen ja lähettää Kultaiseksi lohikäärmeeksi kutsutun pikkupojan äitinsä hoiviin. Kultainen lohikäärme vaikuttaa olevan kummallisen kypsä kaksivuotias ja kaiken lisäksi hän tuntuu olevan jotenkin kytköksissä kaikkeen, mitä kirjan aikana tapahtuu.

Noin puoleen väliin saakka pidin kirjaa oikeasti mielenkiintoisena. Jouduin tekemään jonkin verran tavallista enemmän työtä pysyäkseni mukana, mutta tehokkaalla rivien välistä lukemisella sain rakennetua päähäni edes jonkinlaisen kuvan kirjan maailmasta ja siinä vallitsevista säännöistä.

Puolessa välissä kirjaa kuitenkin huomasin, ettei minulla edelleenkään ole hajua, mihin tarina on oikein menossa. Mikä on kirjan kantava juoni? Kai se siellä jossa hyvin piilossa oli, mutta enimmäkseen huomasin lukevani melko tylsän Chenin matkustelua helvetissä ja Zhu Irzhin perhedraamaa. Eniten minua kiinnosti Pin, joka hänkin joutuu kidnapatuksi, mutta valitettavasti häntä on kirjassa loppujen lopuksi hyvin vähän.

Jossain vaiheessa kiinnostus kirjaa kohtaan lopahti ja luin sen loppuun vain lukupiirin takia. Kirja ei tunnu olevan oikein minkäänlainen kokonaisuus. Lopun viimeiset noin 80 sivua ovat pelkkää toimintaa, mikä muistuttaa enemmän elokuvan kuin romaanin kerrontaa. Minulle tulikin mieleen, että kirjan tarina voisi toimia ihan hauskana ja vauhdikkaan seikkailuna, jossa on vähän posketon juoni, mutta joka naamioidaan katseenkestäväksi hauskoilla letkautuksilla ja hienoilla taistelukohtauksilla. Nyt kirjaa lukiessa nämä mainitut letkautukset tuntuvat vain vähän väkinäisiltä.

Lukupiirissä moni muukin ihmetteli kirjan meininkiä. Esiin nousi muun muassa se kiintoista huomio, että vaikka piiri on keskittynyt spekulatiiviseen fiktioon, monilla oli vaikeuksia pysyä kirjan spefi-elementeissä mukana. Kentien tämä kirja oli kurkistus minulle siihen, miten spefiin tottumaton voi kokea kirjat, joissa tapahtuu arkitodellisuudesta poikkeavia asioita?

perjantai 12. joulukuuta 2014

Tom of Finland: Sarja kuvia

Kirjoittanut & piirtänyt: Tom of Finland (Touko Laaksonen)
Sivuja: 128

Tom of Finland on ollut viime aikoina tapetilla niin postimerkkien kuin vuodevaatteiden ja pyyhkeiden muodossa. Kuvitelkaapa muuten näin ohimennen sanoen Tom of Finland -tapetit! Sain kaveriltani lainaan sarjakuva-albumin ja päätin tutustua siihen, mistä tässä haloossa on oikein kyse.

Tom of Finlandin piirustukset ovat vaikuttaneet kansainvälisesti homokulttuuriin ja hän on ehkä yksi Suomen tunnetuimmista kuvataiteilijoista ulkomailla. Hänet on palkittu vuonna 1990 Suomen sarjakuvaseuran Puupäähattu-palkinnolla. Tomin sarjakuvissa seikkailee muun muassa miehekkäitä tukkijätkiä, moottoripyöräilijöitä ja uniformumiehiä. 

Albumi sisältää esipuheen, esittelyn, itse sarjakuvat, luonnoksia ja muutaman sanasen kuvien retusoinnista. Olin ehkä eniten kiinnostunut esittelystä, jossa avataan Touko Laaksosen taustaa kuvataiteilijana. Mukaan on liitetty myös hänen lapsuudenaikaisia sarjakuviaan.

Itse sarjakuvat olivat omalla tavallaan hämmentävää luettavaa. En hämmentynyt sisällöstä, sillä kyllähän minä tiesin, mitä ryhdyin lukemaan, mutta olin hämmentynyt siitä, miten sarjakuvien eroottiset tarinat kerrotaan ja millä tyylillä. Sarjakuvat ovat erikoinen yhdistelmä tietynlaista vanhahtavaa sarjakuvakerrontaa, jota olen nähnyt enimmäkseen vanhoja Aku Ankka -sarjakuvia lukiessani. Kerronnan vanhahtavuutta vahvistaa kieli, jonka miellän yleensä varsin viattomiin teksteihin, yleensä lastenkirjoihin, mutta yhtäkkä niistä löytyykin sanoja, joiden ei pitäisi minun päänsisäisen mallini mukaan siihen kuulua.

Esimerkiksi: " - Richardin, joka oli 16-vuotias, pitkä, hauskannäköinen poika -- Richard katseli usein ulos ikkunasta ihaillen komeaa nuorta miestä ja hän tunsi kummallista vetovoimaa tuota seksikkään näköistä tummaa Laceytä kohtaan, jolla oli komeat tummat hiukset, pulisongit ja viikset." (s. 25-26)

Yleensä tarinat eivät edes olleet sellaisessa sarjakuvan muodossa, minkä olen tottunut mieltämään sarjakuvaksi, vaan ne ovat pikemminkin sarja kuvia, mihin koko albumin otsikkokin voi viitata. Tarinat kuitenkin etenevät, tosin pidemmän päälle jokseenkin itseään toistavaan tyyliin. Ehkä jos näitä olisi lukenut hitaammin, ei olisi kiinnittänyt niin paljon huomiota siihen, kuinka juoni tuntuu joka kerta menevän samalla tavalla. Viikottain, kuukausittain tai harvemmin ilmestyviin lehtiin tyyli kyllä sopii.

Kiinnitin huomiota sarjakuvissa siihen, kuinka ne tuntuvat aina kertovan vähän oman tien kulkijoista, sellaisista miehistä, jotka eivät ole sidottuja sen hetken maailmaan, vaan seuraavat sitä vähän sivusta. Sivuilla vilahti myös melko paljon poliiseja, minkä ajattelen olevan ajankuvaa, jolloin homoseksuaalisuus oli vielä luokiteltu rikokseksi ja/tai sairaudeksi.

Tutustuminen Tom of Finland -sarjakuviin oli mielenkiintoista ja virkistävää, sillä albumi luonnollisesti sisältää piirustuksia, jotka homomies on piirtänyt suunnaten ne homomieslukijoille. Yleensä näkee enimmäkseen eräänlaisen male gazen läpi vedettyjä heteromiesten piirtämiä/tuottamia kuvia naisista, jolloin nainen on kuvattu kuvaajaa miellyttävästi. Tomin kuvissa miehet on kuvattu hyvin kapealantioisiksi, leveäharteisiksi ja vahvaleukaisiksi, eli tyylitelty katsetta kestäviksi.

Yleensä ihmisillä, myös minulla, tuntuu olevan harhaluulo, että ennen ihmiset ovat olleet jotenkin häveliäämpiä kuin nykyään. Nämä sarjakuvat muistuttivat minua siitä, että kyllä sitä kaikenlaisia juttuja on ollut olemassa, mutta ne on julkaistu marginaalisimmilla alustoilla tai sensuuri on estänyt niiden julkaisun kokonaan.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Lukuhaasteen lopputunnelmat

Marraskuussa lähes kaikki sosiaalisen median alustat ovat tuntuneet olevan täynnä päivityksiä siitä, kuinka marraskuu on masentavaa aikaa. Se on ymmärrettävää: pimeä ja sateinen sää voi vetää voimat pois. Ei välttämättä ole vielä lunta ja joulukin tuntuu kaukaiselta.

Kaupungin valojen hehkua marraskuun alussa
Minä kyllä olen sellainen, jolle pimeys tuntuu sopivan. Pikemminkin ahdisus keväällä, kun valon määrä alkaa huomattavasti lisääntyä. Marraskuussa on yleensä sää, jolloin ei ole liian kylmä, mutta ei liian kuumakaan. Silloin voi hyvällä omatunnolla lymytä vällyjen alla teekupin kanssa. Sillon joulu on vielä tarpeeksi kaukana. Niin, minä olen niitä, jotka eivät oikein nauti joulunalusajasta.

Marraskuu on haasteiden kuukausi. Movember, NaNoWriMo - ja nyt Lukuhaaste! Osallistuin haasteeseen hetken mielijohteesta, sillä ajattelin sen olevan helppo nakki, luenhan minä nyt muutenkin melko paljon.

Haasteen etenemistä raportoin twitterissä. Siinä vasta olikin haastetta saada jokailtainen sivumääräpäivitys edes jotenkin kiinnostavaksi, sillä en halunnut toistaa itseäni. Jos kiinnostaa vilkaista, niin tässä on vielä marraskuun alussa tekemäni juttu, jossa on vähän fiiliksiä ennen kuukauden varsinaista alkamista.

Kulunut kuukausi on tuntunut olevan varsinaista muutosten aikaa. Paljon on tapahtunut. Olen solminut uusia ystävyyssuhteita, ollut monessa menossa mukana, kokeillut uusia harrastuksia, tehnyt paljon kouluhommia, miettiä paljon aikuistumista ja elämää yleensäkin ja siinä samassa pitänyt yllä vähintään 30:n sivun lukuvauhtia. Olen ihan tyytyväinen, että päätin jättää NaNoWriMon väliin, sillä en olisi mitenkään kerennyt.

Kuukauden aikana sivuja kertyi yhteensä 1432. Keskiarvoni on siis 47,7s/päivä. Kolmena päivänä joko unohdin haasteen tai en vain ehtinyt lukea. Tai kyllähän sitä aina 30 sivua olisi jossain välissä ehtinyt, mutta tykkään pyhittää lukuhetkeni enkä tällä hetkellä elä sellaista elämää, että kantaisin kirjaa mukanani kaikkialla ja lukisin aina silloin, kun on aikaa.

Koska olen omalla tavallani aikamoinen suorittaja, oli jännittävää seurata, kuinka paljon minä oikeasti luen. Olen aina ajatellut, että kyllä minä nyt ainakin 100 sivua kerrallaan luen, mutta päivittäinen keskiarvo kyllä puhuu muuta.

Kuukaudessa kertynyt sivumäärä on oikeastaan matalampi, mitä olisin olettanut. Pakko myöntää, että ilman haastetta se olisi ollu vielä matalampi. Useana iltana muisin vasta juuri ennen nukkumaanmenoa, että 30 sivua on lukematta, joten luin pikaisesti juuri sen vähimmäismäärän. Haaste siis kannusti minua lukemaan edes vähäsen, joten missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että kirjat olisivat jumittaneet. Ehkä tästä pitää tehdä tapa.

Kuukauden aikana luin seuraavia kirjoja:

  1. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Vaikka olenkin sijoittanut sen kirjanpidossa lokakuun puolelle, sain kirjan loppun marraskuun alussa. Sijoitan nämä rajatapukset aina sille kuukaudelle, minä olen lukenut kirjasta suurimmat osan.)
  2. Scott Westerfeld: Afterworlds
  3. Jenna Kostet: Lautturi (Tämän kirjan aikoihin meinasi tulla ensimmäinen luovutuspäiväni, mutta sitten kehitin tavan lukea juuri sen 30 sivua ennen nukahtamista. Luovutuspäivällä ei ollut mitään tekemistä kirjan kanssa. Minä vain yksinkertaisesti unohdin haasteen.)
  4. Maria Carole: Tulen tyttäriä
  5. Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga, volume 2 (sarjakuva, bloggaus tulossa)
  6. Silja Susi: Routamieli (Bloggaus tulossa)
Voisin sanoa, että ihan mukavaa ja melko monipuolista luettavaa yhdeksi kuukaudeksi. Sieltä löytyy kotimaista ja ulkomaalaista, suomenkielistä ja englanninkielistä, pienkustantamoa, novelleja ja sarjakuvaa. Satunnaiena yksityiskohtana huomasin myös sen, että kaikki kirjat ovat olleet pehmeäkantisia! 

Kaikkia kirjoja yhdistää joku spekulatiivinen elementti, joten ihan arkirealismin puolella en ole tässä kuussa piipahtanut. Mutta marraskuuhan on goottiromanttista aikaa! (Ainakin täällä, kun jalolehtipuut ovat paljaita ja korpin rääkyvät niiden oksilla sumun keskellä.)


Olen jo jonkin aikaa viettänyt tietynlaista kirjastolakkoa. Sovin alkusyksystä itseni kanssa, että en vähään aikaan lainaa kirjoja kirjastosta, koska minulla on hyllyssä niin paljon omiakin kirjoja, joita olisi kiva saada luetuksi. Sain tietenkin lunastaa kaikki varauksessa olevat ja kerran joustin säännöstä, sillä olin varannut vahingossa ruotsinkielisen kirjan, jonka palautin välittömästi ja korvasi sen sitten yhdellä toisella kirjalla. Olen saanut myös lainata lukupiirissäni luettavat kirjat. Nyt on kuitenkin kaikki varaukset haettu ja syksyn viimeinen lukupiirikirja lainattu, joten lakko pääsee kunnolla täytäntöön.

Mutta sen sijaan, että olisin saanut tehtyä jotain sille, että hyllyni on täynnä lukematomia kirjoja, olen vain saanut lisää kirjoja arvostalukappaleiden muodossa. Aloitin tämän haasteen vähän sillä mielellä, että saisin luettua hyllyn reunoilla notkuvia kirjoja paremmalla motivaatiolla. No, kuten eräs kaverini kerran sanoi, maailmanloppu koittaa silloin, kun asennosta ei enää löyty yhtään lukematonta kirjaa. Tärkeintä on itse lukeminen. Ja arvostelukappaleista tietenkin nöyrästi kiitän.

Tajusin tässä tätä postusta kirjoittaessani, että en ole kauheasi harrastanut kuukausittaisten yhteenvetojen kirjoittamista. Todennäköisesti en tulevaisuudessakaan tule kirjoittamaan kauheasti yhteenvetoja (paitsi jo perinteinen koko vuoden yhteenveto joulukuun lopusa), mutta oli ihan mukava koota ajatuksia tällä tavalla yhteen.

Omaa lukemista on mukava seurata, sillä välillä ehtii muodostua harhaluuloja. Luulen lukevani paljon enemmän, mitä oikeasti saan luetuksi. Luulin lukevani noin 100 sivua tunnissa, mutta nyt saattoin lukea tunnissa vain 50 sivua. Luen monipuolisesti, mutta omalla tavalla myös melko rajoittuneesti. Luen kai monipuolisesti tiettyjen genrejen sisällä. Todellista monipuolista lukemisa kai olisi se, jos lukisi sikin sokin fantasiaa, dekkareia, sarjakuvia, runoja, tietokirjoja, vakavia klassikoita ja taideproosaa. :)


PS. Sekä Lautturia että Routamieltä on mahdollista saada arpajaisista tästä linkistä!

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Tulen tyttäriä

Kirjoittanut: Maria Carole
Sivuja: 358

Takakannet ovat usein ongelmallisia. Kyllä, niiden pitäisi kertoa jotain, jotta mahdollinen lukija kiinnostuu kirjasta, mutta olen törmännyt liian usein tapauksiin, joissa takakansi joko spoilaa kaiken tai antaa muuten vain vääränlaisen kuvan kirjasta.

Vähän näin minulla kävi Tulen tyttärien kanssa. Innostuin kirjan ideasta jo silloin, kun sitä alettiin ensimmäisiä kertoja markkinoida. Kiinnostuin siitä lisää, kun katsoin ihanan tunnelmallisen kirjatrailerin. Mutta kun sain kirjan käsiini, huomasin lukevani melko erilaista tekstiä, mitä olin odottanut. En oikein tiedä, mitä haluan sanoa tästä kirjasta. Viihdyttävä lukukokemus, mutta silti turhauttava? Tarina, jonka kieli on kaunista, mutta jossa lause jää liian usein ilman subjektia? Tarina, joka tuntuu pitkäksi venyneeltä novellilta?

Tulen tyttäriä kertoo monen naisen ja muutaman miehen tarinan. On Naarni, joka on sotilas ja puoliksi jumala. On Emma, joka hoitaa yksin poikaansa Attoa mökissään metsässä. On Livia, jumalten sukua, jonka isä haluaa naittaa hänet miehelle, joka vahvistaisi jälkeläisten jumaluutta. On Vanja, joka on iskenyt silmänsä Liviaan. Kaikilla heillä on omat toiveensa ja murheensa, jotka kuljettavat heitä elämässä erilaisiin suuntiin. 

Kirja seuraa heidän tarinaansa muutaman vuoden verran, aina välähdys kerrallaan. Mihinkään ei tunnuta takertuvat pitkäksi aikaa, mikä on tyyli, joka ei ehkä ole otollisin tarinalle, jossa on eeppisen fantasia elementtejä.

Tarina alkaa siitä, kun Naarni ja hänen soturiystävänsä Anneke joutuvat hyökkäyksen kohteeksi ja sattuvat pyytämään apua juuri Emman mökistä. Emman ja Naarnin välille roihahtaa rakkaus, joka ohjailee tästä eteenpäin Naarni toimia niin hyvässä kuin pahassakin mielessä. 

Mielestäni Naarni on tarinassa selkeä päähenkilö, vaikka todennäköisesti muutkin hahmot saavat lähes yhtä paljon sivutilaa. En ole tehnyt asiasta tarkkaa laskelmaa. Kaikki muut hahmot ovat vahvasti kytköksissä Naarniin ja hänen valintansa vaikuttavat muiden hahmojen tarinaan. Minulla kuitenkin oli vaikeuksia päästä hänen päänsä sisälle. Hän tekee kirjan aikana paljon tekoja, joita en ymmärtänyt. Naarnin motiivina toimii Emma, jonka luokse hän haluaisi päästä viettämään enemmän aikaa, mutta sotilasuran takia hän joutuu olemaan paljon tien päällä. Keinot, joilla hän pyrkii Emman luo, tuntuvat jatkuvasti menevän ojasta allikkoon.

Emma on tekijä, joka saa Naarnin toimimaan, mutta minun ongelmakseni muodostui se, että en oikein välittänyt Emmasta ja Naarnista pariskuntana. On hienoa, ettei kirjassa esiinny minkäänlaista seksuaalivähemmistöjen syrjintää ja että pääpariskunta on samaa sukupuolta, mutta se ei valitettavasti takaa automaattista mielenkiintoisuutta.

Pidän hitaasti rakentuvista romanttisista kertomuksista, mutta Naarni iskee silmänsä Emmaan ennen kun hahmo on kunnolla edes esitelty. Olisin kaivannut pitkiä syvällisiä keskusteluja, vähän kaihoja katseita ja hyvän ensisuudelmakohtauksen taikka ensimmäisen yhteisen yön, mutta sen sijaan kirjasta löytyikin pikaista toimintaa saunassa.

Kaiken lisäksi tarinasta löytyy taikuutta harmittavan vähän. Vaikka sekä Naarni että Livia osaavat tehdä jotain tulitemppuja ja Vanja osaa parantaa, he eivät erityisemmin hyödynnä taitojaan. Olisin ollut kiinnostunut kuulemaan enemmän siitä yhteiskunnasta, jossa jumalat asuvat vuorilla ja heidän ja ihmisten yhteiset jälkeläiset elävät ihmisten keskuudessa tai omissa kylissää. Tuntui, ettei kirja käyttänyt kaikkea potentiaaliaan. 

Odotin kirjan olevan tunnelmallinen ja viipyilevä romanttinen fantasiakertomus Naarnista ja Emmasta. Sen sijaan luinkin tarinan, jossa on suuri hahmokaarti ja jossa asiat tuntuvat tapahtuvan turhan nopeasti, vaikka luinkin kirjaa hitaahkosti. Kirjassa tuntui olevan liikaa tavaraa sivumäärään verrattuna.

Nyt kun aloin tarkemmin asiaa miettimään, niin kyllä jokainen päähenkilö kokee selkeän alun, keskikohdan ja lopun. Heillä kaikilla on omat kehityksensä, joiden mukaan he tekevät päätöksiä ja päätyvät niiden mukaiseen loppupisteeseen. Kirja vain on kirjoitettu niin, ettei sitä huomaa saman tien. Vasta tarinan lopussa alkaa käydä selväksi, missä koko kirjassa oikeastaan on kyse. Lukisin kyllä hahmojen elämästä mielelläni lisää, jos vain juoni viilattaisiin rahtusen selkeämmäksi.

Ehkä jos olisin asennoitunut kirjaan eri tavalla, olisin nauttinut sen lukemisesta enemmän. Jos minulle olisi kerrottu, että se on rönsyilevä tarina useasta hahmosta sellaisessa maailmassa, jota ei erityisemmin selitetä, olisin osannut odottaa kirjalta jotain muuta. Vaikka olenkin tässä bloggauksessa antanut kirjasta paljon palautetta, ei se kuitenkaan huono kirja ole. Siinä on paljon yksittäisiä kohtia, josta pidän, mutta kokonaisuutena se on vähän hajanainen. Markkinointi ja muualla sosiaalisessa mediassa näkyneet arvostelut loivat kirjasta kuvan, joka ei vastaa minun kokemaani todellisuutta, joten oloni on ristiriitainen. 

Tulen tyttäriä on kirja, josta minun on vaikea muodostaa kunnollista mielipidettä, mutta yritin tässä bloggauksessa kirjoittaa ylös joitain ajatuksia.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Afterworlds

Kirjoittanut: Scott Westerfeld
Sivuja: 599
Kieli: englanti

Olen monesti kuullut sanottavan, että kirjat kertovat turhan usein kirjailijoista. Varsinkin esikoiskirjailijat tuppaavat kirjoittamaan kirjoittamisesta. Scott Westerfeld ei ole esikoiskirjailija, mutta hän meni silti kirjoittamaan kirjan kirjoittamisesta. Ei se kyllä minua haittaa, sillä hän kirjoitti oikein jännän kirjan.

Afterworlds on kirja kahdesta tytöstä, Lizziestä ja Darcysta. Lizzie joutuu terroristihyökkäyksen kohteeksi lentokentällä. Hän käy lähellä kuolemaa, minkä jälkeen hän huomaa pystyvänsä näkemään haamuja. Darcy taas on nuori nainen, joka kirjoitti Lizzien tarinan ja on nyt saanut kustannussopimuksen. Hän muuttaa New Yorkiin viimeistelemään romaaninsa. Samalla hän pääsee kurkistamaan Young Adult -taivaaseen, jossa kirjailijat käyvät pitkiä baarikeskusteluja tulevien kirjojensa nimistä ja jossa saa niin monta eri sorttia nuudeleita, ettei välttämättä koskaan ehdi maistaa niitä kaikkia.

Joka toinen luku kertoo Lizziestä ja joka toinen Darcysta, joka yrittää editoida kirjansa Afterworldia julkaisukelpoiseen kuntoon. Nopeasti selviää, että lukija pääsee lukemaan kirjan valmista versiota, sillä Darcyn luvuissa mainitaan joitain Lizzien tarinan kohtauksia, joita lukija ei koskaan pääse lukemaan.

Mielestäni kirjan asetelma on äärimmäisen mielenkiintoinen. Päästä nyt lukemaan sekä kirja että sen kirjoitusprosessi tarinan muodossa. Nautin suunnattomasti yksityiskohtien bongauksesta, siitä miten Lizzien tarinasta löytyi selviä yhtymäkohtia Darcyn elämään.

Käytännössä idea ei kuitenkaan toiminut täysin ihanteellisesti. Joka toinen luku on aivan eri tarinaa, huolimatta siitä, että Darcyn tarinassa viitataan vähän väliä Lizzien tarinaan. Eteneminen oli tahmeaa kuin Tulen ja jään laulussa konsanaan. Joka luvun jälkeen piti järjestellä aivot uudestaan, jotta pysyi molemmissa tarinoissa mukana. Lukurakenne ei kannustanut jatkamaan, ahmimaan. Joka luvun jälkeen oli sellainen olo, että tähän olisi hyvä lopettaa tältä erää. Olisihan tarinaa voinut lukea vähän väärässä järjestyksessä, hyppien lukujen yli ja palaten välillä taaksepäin, mutta pelkäsin, että spoilaisin itseni siinä samassa.  Nyt kirjan luettuani on kuitenkin pakko todeta, että hyppiminen olisi tuskin ollut haitaksi.

Minua kiinnosti huomattavasti enemmän Darcyn tarina. Halusin lukea siitä, kuinka 18-vuotias nuori nainen aloittaa itsenäisen elämän. Halusin tietää enemmän siitä kirjailijamaailmasta, joka poikkea niin paljon suomalaisesta menosta. Darcy saa sellaisen sopimuksen ja etukäteismaksun, että hän pystyy muuttamaan vuodeksi New Yorkiin törkeän kalliiseen asuntoon elämään kummallisen rikasta elämää. Hän käy drinkeillä keskustelemassa tarinastaan uusien kirjailijaystäviensä kanssa ja alkaa jopa seurustella erään tytön kanssa. (En pidä tätä erityisen spoilaavana, sillä se tapahtuu tosi varhaisessa vaiheessa.) Darcyn tarinassa pääsee seuraamaan sekä aikuistumista, esikoiskirjailijan huolia ja sitä, mitä tapahtuu nopeasti alkaneelle parisuhteelle.

Lizzien tarina taas... Se tuotti minulle vaikeuksia. Darcylle hoetaan koko ajan, kuinka hyvä ja kypsä hänen tarinansa on, mutta minusta se vaikutti juuri siltä, mitä Darcy pelkää sen olevan: hieman lapsellinen YA-väännelmä, jossa on täysin järjetön romanssi. Tarina kertoo siitä, kuinka Lizzie pääsee afterworldiin, maailmaan elävien ja kuolleiden välissä, ja oppii hyödyntämään taitoaan selvittääkseen kotoaan löytyvän pikkutytön haamun mysteerin. Kaikessa on apuna intialainen jumala Yamaraj, jonka luonne koostuu enimmäkseen siitä, kuinka hyvännäköinen hän on.

En osaa päättää, onko Westerfeld kirjoittanut tahallaan tarinan, joka vaikuttaa 17-vuotiaan kirjoittamalta, vai onko hän oikeasti sitä mieltä, että Lizzien tarina on hyvä. Haluan kallistua ensimmäiseen vaihtoehtoon, sillä Darcyn tarina, eli se, jonka aivoni mieltävät "oikeasti elämäksi" on paljon paremmin kirjoitettu.

No, ainakin pääsin vertailemaan sitä, kuinka väkinäinen "YA-hotness" romanssi eroaa luonnollisesti alkavasta romanssista, jossa hahmot ehtivät ystävystä ennen kuin edes romanssiin viitataan, mutta jota lukija (tai ainakin minä) alkaa melko nopeasti toivoa tapahtuvaksi.

Afterworlds vertautuu mielestäni Rainbow Rowellin Fangirliin, toiseen viime aikoina lukemaani kirjaan, jonka päähenkilö kirjoittaa paljon. Fangirlissä Cathin täytyy saada Simon Snow -ficcinsä valmiiksi. Päätarinan lukujen välissä on satunnaisia pätkiä hänen ficeistään, enkä ollut niistä erityisen kiinnostunut, sillä en huomannut niissä juurikaan yhtäläisyyksiä päätarinan kanssa. Afterworldsissa sentään pääsee lukemaan kirjoittajan tarinan kokonaisuudessaan. Pienestä puisevuudesta huolimatta olen ihan kiitollinen siitä, ettei Darcyn osuuksien väliin ollut livautettu ainoastaan pätkiä Lizzien tarinasta. Ilman Lizzien lukuja Darcyn tarina olisi voinut tuntua lattealta.

Vaikka olenkin tässä bloggauksessa moittinut kirjan rakennetta, yleisvaikutelma koko kirjasta on hyvä. Kirjaa lukee mielellään. Jos on kiinnostunut kirjailijoiden mielenmaisemasta ja kaikista kirjojen julkaisuun liittyvistä ilmiöistä eikä YA pelota, Darcyn osuuksista nauttii varmasti. Ehkä myös Lizzien seikkailuista voi löytyä jotain pureskeltavaa.
People say a lot of stuff about books, and writing, and literature, most of which sounds really complicated. But in a weird way, it’s very simple. You just type a little bit each day and you get better and better at telling stories. - Scott Westerfeld

tiistai 11. marraskuuta 2014

Lautturi

Kirjoittanut: Jenna Kostet
Sivuja: 199

"Minä en sure kuolleita vaan eläviä, sillä kuolleilla on kaikki, mutta ylhäällä kulkevat ovat jokainen yksin omalla tavallaan." - s.64

Lautturi kertoo haikean tarinan Kaista, joka ei koe Tuonelan virtaa enää omakseen, vaan haluaa tutustua maailmaan, josta sielut tulevat. Kirja kertoo tarinan Irasta, joka kamppailee koulun ja perheen välillä. Perhe vaatii yhtä, kaverit toista. Kai ja Ira ovat täysin eri maailmoista, mutta silti he löytävät jotain toisistaan.

Kuulin Lautturista kaverini kautta, sillä hän tuntee kirjoittajan. En kuitenkaan usko, että bloggaukseni on mitenkään puolueellinen, sillä minä en tunne kirjailijaa henkilökohtaisesti. Olen vain käynyt kuuntelemassa hänen haastattelunsa. Lainasin kirjan kirjastosta, sillä olen kiinnostunut suomalaisista spefiuutuuksista ja kirjan idea kuulosti kiinnostavalta niin takakantensa kuin kirjailijan haastattelun perusteella.

Takakannesta ja haastattelusta huolimatta minulla oli olo, että lähdin lukemaan kirjaa lähes puhtaalta pöydältä. Kirjan lukeminen tuntui tutkimusmatkalta. Yksityiskohdat Kaista ja Irasta selviävät lukijalle kuin vaivihkaa, aivan kuin ne olisi tiennyt koko ajan. Vaikka kirjaa on mainostettu nuortenkirjana, mielestäni se on varsinkin kielellisesti hyvin kypsä. Kieli on nopealukuista, mutta hyvin kaunista. Pysähdyin monin paikoin miettimään hyviä sanavalintoja ja haikeankauniita ilmaisuja. Luvut ovat lyhyitä ja maalailevia, mutta silti kirjaan mahtuu kokonainen vuosi.

Pidin siitä, kuinka kirja ei hoppuillut. Kai ja Ira eivät kohdanneet heti ensimmäisessä luvussa, vaan maailma saattoi rakentua rauhassa. Pidin myös kirjailijan ratkaisuista Kain ja Iran suhteen kehityksessä. Ira on ristiriitainen hahmo, mutta hyvin ymmärrettävä ja aidon tuntuinen, kun taas Kai on selkeästi ulkopuolinen. Kaikki ei mene kuin sadussa, mutta se tekeekin tarinasta uskottavan.

Lautturi on lupaava esikoiskirja. Kirjoittaakohan Jenna Kostet pian jotain lisää? Jään mielenkiinnolla odottamaan, sillä vaikka Lautturi olikin miellyttävä lukukokemus, jotain jäi puuttumaan. Se tuntui hipaisevan jonkin pintaa, antaen näytteen siitä, minkälaisia tarinoita kirjailijalta voisi olla tulossa. Haluan päästä lukemaan lisää.

Kirjailija Turun kirjamessuilla 2014

Loppuun vielä liitän muutaman erittäin spoilaavan lauseen, jotka saa maalamalla esiin. Kirjan lukeneet voivat kurkistaa. [Olin iloinen, että kirjailija päätyi ratkaisuun, jossa Ira sai voimaa nousta omille jaloilleen ja hakea apua sen sijaan, että tekisi itsemurhan ja lähtis Kain perään. Jotenkin kirjan genreen olisi sopinu traagisen rakkaustarinan äärimmäiset keinot, mutta ilahduin siitä, kuinka realistisena spekulatiivisesta elementistä huolimatta tarinassa pysyttiin.]

PS. Enhän ole ainoa, jolla soi koko ajan PMMP:n Lautturi päässä?

maanantai 3. marraskuuta 2014

Missä junat kääntyvät - novelleja

Kirjoittanut: Pasi Ilmari Jääskeläinen
Sivuja: 466

Missä junat kääntyvät on novellikokoelma, johon on koottu Pasi Ilmari Jääskeläisen novelleja 90-luvun lopusta. Useat novelleista ovat voittaneet Tampereen Science Fiction Seuran novellikilpailun kulta- ja hopeasijoja ja useat kokoelman novelleista ovat alun perin ilmestyneet alan lehdissä, Portissa, Tähtivaeltajassa tai Kosmokynässä. Kokoelmaan on valittu myös kolme novellia palkittujen ulkopuolelta ja sitä varten on kirjoittettu yksi uusi novelli.

Kirja sisältää seuraavat novellit:
 - Missä junat kääntyvät (Portti 4/97)
 - Pinnan alla Toiseus piilee (Tähtivaeltaja 4/98)
 - Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1 (Portti 4/96)
 - Laurelia etsimässä (Portti 1/96)
 - On Murmaa kaatunut! (Portti 1/99)
 - Olisimmepa mekin täällä (kokoelmaa varten kirjoitettu)
 - Taivaalta pudonnut eläintarha (Kosmokynä 2/99)
 - Perheterapiaa (Tähtivaeltaja 2/98)
 - Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa (Portti 4/99)

Alun perin valitsin kokoelman luettavaksi, sillä eräs kaverini oli suositellut novellia Missä junat kääntyvät minulle jo useamman kerran. Tarinan idea, pikkupoika joka on äärimmäisen kiinnostunut junaradoista, kuulosti kiinnostavalta, joten Jääskeläistä ennen lukeneena halusin katsastaa, minkälaisia novelleja hän on kirjoittanut.

Nimikkonovelli ei petä lupauksia. Sillä on jo sen verran mittaa (84 sivua), että mukaan mahtuu useita juonenkäänteitä, monitasoisuutta ja huomattava määrä kiinnostavia yksityiskohtia. Pienellä laajentamisella tarinasta olisi voinut saada aikaan vaikka täysimittaisen romaanin. Kyllä se näin novellinakin toimi. Erityisesti pidin novellin loppuratkaisusta, mikä on minulle oikeastaan harvinaista. Yleensä olen sellainen lukija, joka voi nauttia tekstistä lähes loppuun saakka, mutta loppuratkaisu jättää vähän kylmäksi. Siksi olikin erittäin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka paljon pidin tämän novellin lopusta. Sen jälkeen olisi halunnut lukea novellin alusta alkaen uudestaan, etsiä vinkkejä, tai jutella siitä jonkun kanssa.

Minun piti lukea vain kokoelman nimikkonovelli, mutta se sattui vaan olemaan niin hyvä, että teki mieli tutustua kokoelman muuhunkin tarjontaan. Minulle suositeltiin myös novellia Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa, joka lopulta saavutti suosiotani niin paljon, että sanoisin sen olevan jopa nimikkonovellia parempi. 71-sivuinen novelli matkii Valittujen palojen tai vastaavien lehtien artikkelityyliä, kertoen tarinan miehestä, joka iskee silmänsä kirjastonhoitajattareen ja yhdessä he alkavat luoda viikonpäiväteoriaa, jonka avulla heistä tulee rikkaita ja kuuluisia.

Kaikki aikavääntymät ovat lähes aina mieleeni, joten ei ollut lainkaan yllätys, että novelli miellytti. Tarinassa on lopulta kaksi aikakikkaa, joista toinen liittyy viikonpäiviin ja toinen jokaisen ihmisen subjektiiviseen ajantajuun ja eräänlaisiin aikavirtoihin, joita tavataan kaupunkin joessa. Aluksi olin sitä mieltä, että kaksi aikavänkyrää samassa novellissa on liikaa ja ne olisi hyvin voinut erottaa kahdeksi eri novelliksi, joista voisi halutessaan saada hyvinkin erilaiset tarinat aikaiseksi, mutta lopulta elementit yhdistyivät ihan järkevästi novellin lopussa. Tarinan ajatusleikki on sen verran kiinnostava, että huomasin pohtivani sitä silloin, kun olisi pitänyt keskittyä aivan muihin asioihin.

Kahden loistavan novellin jälkeen päätin tutustua muihin, joten luin Taivaalta pudonneen eläintarhan, joka on Jääskeläisen toisen novellikokoelman nimikkonovelli. Käytännössä kyseessä on sama kokoelma, joka vain on ilmestynyt eri kustantamolta (Atena) ja johon on tehty korjauksia ja lisätty muutama uusi novelli. Koska novelli on valittu kokoelman nimeksi, koin että tekstille on haluttu antaa arvoa ja se on lukemisen arvoinen. Valitettavasti huomasin pettyväni. Vaikka Taivaalta pudonnut eläintarha on ihan mukavaa luettavaa, se jättää mielestäni huonolla tavalla kysymyksiä auki ja on paikoittain turhan epämääräinen. Suurin osa tarinasta on kerrottu naiivin lapsen näkökulmasta, joten epäselvyys on tavallaan selitettävissä, mutta minulle tuli olo, ettei ideaa ehkä ole hiottu aivan huippuunsa. En oikein osannut vetää rajaa siihen, kuinka paljon tapahtumat ovat harhaa, kuinka paljon tarinassa lopulta on spekulatiivisuutta, vai onko kaikki pelkkää symboliikkaa sotatraumoille.

Perheterapiaa on lyhyenkö novelli (12 sivua). Siinä seikkaillaan kuun pinnalla ja pidin sen loppuratkaisusta, mutta lyhyestä mitasta huolimatta minusta tuntui, että monta sivua meni ihan ohi. Oli kyllä ihan jännittävää seurata, kuinka terapiaistunnon tarkoitu alkoi pikku hiljaa selvitä lukijalle. Jossain toisessa novellikokoelmassa tämä olisi varmaan erottunut edukseen, mutta tässä tapauksessa se jää auttamatta kokoelman kahden helmen varjoon.

Tämän jälkeen lukeminen olikin rämpimistä, sillä Pinnan alla Toiseus piilee, Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1, Laurelia etsimässä ja On Murmaa kaatunut! olivat kaikki novelleja, joista en jaksanut innostua. Alkusyksystä tein sopimuksen itseni kanssa, että en enää yritä lukea mitään väkisin, joten luin järjestelmällisesti jokaisesta novellista alun, mutta koska mikään niistä ei noin 6-10:n sivun jälkeen ollut herettänyt mielenkiintoani, hyppäsin ne yli. En siis voi sanoa niistä mitään muuta.

Viimeiseksi luin novellin Olisimmepa mekin täällä, jonka nimi jäi mietityttämään kovasti. Pidin novellin ideasta. Maailma on muuttunut tosi kurjaksi paikaksi elää, joten ihmiset kirjaimellisesti pakenevat virtuaalitodellisuuteen ja antavat virtuaalimaailman ylläpitäjille luvan tuhota heidän fyysisen kehonsa. Tarinan parasta antia minulle oli yksinkertaisesti systeemin kuvaus ja pohdinnat siitä, millä lailla virtuaalitodellisuudessa eläminen vaikuttaa siellä asuvien ihmisten mielenterveyteen ja miten se ilmenee. Ei olisi haitannut, jos novelli olisi ollut pidempi.

En ole ennen lukenut novellikokelmaa, jossa on vain yhden kirjailijan tekstejä. Kiinnitin huomiota moniin yhtäläisyyksiin tekstien kanssa. Monissa teksteissä mainittiin Aku Ankka ja useisiin teksteihin liittyi vahvasti joku lapsi. Monesti novellien hahmoilla oli erittäin ääripäisiä suhtautumisia kirjallisuuteen: joko sitä rakastettin ja se oli elinehto tai sitä halveksuttiin sydämensä pohjasta. Useat novellit käsittelivät omituisuuksia kuin ne olisivat arkipäivää, mikä on tyyli, joka tällä hetkellä viehättää minua.

Kaiken kaikkiaan kokoelma on hämmentävän epätasainen. Se sisältää kaksi novellia, jotka jäävät mieleeni hienoina lukukokemuksia ja teksteinä, joita haluan suositella muille, mutta se sisältää myös tekstejä, joita en jaksanut lukea loppuun saakka.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Marraskuu on kirjallinen kuu


Alkaa näyttää siltä, että nanowrimo on tältä vuodelta pois laskuista. Olin jo täysillä osallistumassa, mutta marraskuun lähestyessä innostus lopahti. Olisi minulla muutama idea, mutta tällä hetkellä on kaikkea muuta ja viime vuoden epäonnistunut nanowrimo kummittelee edelleen mielessä. Päätavoitteena kirjoittamisen saralla olisi ehkä saada vuoden 2012 nanowrimo jonkinlaiseen editoituun pakettiin.

Nanowrimon sijaan päätin osallistua Karo Hämäläisen alulle panemaan lukuhaasteeseen, jonka ideana on lukea vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta joka päivä marraskuun ajan. Tapahtumalla on facebook-sivut, mutta siihen voi tietenkin osallistua ilman että ilmaisee sen missään sosiaalisessa mediassa. Tärkeintä on lukeminen. Minä aion raportoida etenemistäni twitterin puolella. Sitä pääsee halutessaan seuraamaan vaikkapa tuossa sivulla olevan twitter-luukun kautta. Haasteen hashtag on #lukuhaase.

Laskeskelin tässä, että 30 sivua päivässä kuukauden ajan tekee yhteensä 900 sivua. Se on määrä, johon monet ovat yltäneet 24 lukumaratonin aikana. Tuohon sivumäärään menee kolme tasan 300:n sivun romaania. Yleensä luen kuukaudessa noin 4-5 kirjaa, joten haaste ei tule olemaan mitenkään ylitsepääsemätön. Eniten tämä haastaakin minua lukemaan jotain joka päivä. Yleensä luen jaksottain. Saattaa mennä pitkiäkin aikoja, jolloin en lue, kunnes yhtäkkiä luen paljon yhdessä päivässä.

Veikkaan, että tulen joka päivä lukemaan enemmän kuin 30 sivua. Vähän riippuu. Tykkään lukea aina jonkun tietyn kokonaisuuden kerrallaan. Jos kirjan luvut ovat 20 sivua pitkiä, luen todennäköisesti 40 sivua, koska en halua jättää yhtä lukua kesken.



Ainakaan luettava ei lopu kesken. Otin tänä aamuna kuvia erinäisistä kirjapinoista, jotka vainoavat minua ympäri kämppääni. Olen jo melko pitkään pitänyt kirjastolakkoa sillä poikkeuksella, että saan hakea ne kirjat, jotka ovat vielä varauksessa. Silti kirjoja on kertynyt nurkkiin. En edes ottanut kaikista lukemattomista kirjoista kuvia.


Kuukauden lopussa aion tehdä koosteen. Kuinka paljon tuli luettua ja mitä. Saa nähdä, onko tällä haasteella postiviista vaikutusta lukemiseeni. Onneksi sivumäärävaatimus ei ole kovin suuri. 30 sivua nyt ehtii edes jossain välissä lukea.

Kuinka moni muu osallistuu haasteeseen?

lauantai 1. marraskuuta 2014

Elämä elämältä

Kirjoittanut: Kate Atkinson
Sivuja: 595

Elämä elämältä on spefilukupiirini viimeisin kirja. Ilman lukupiiriä en olisi tarttunut siihen, mutta olen iloinen, että tartuin, sillä se nousi välittömästi yhdeksi suosikeistani.

En ole ennen lukenut Kate Atkinsinin kirjoja, joten minulla ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Hän on ennen tätä kirjaa kirjoittanut enimmäkseen dekkareita eikä hän varsinaisesti ole spekulatiivisen fiktion kirjoittaja, vaikka Elämä elämästä spefin elementit täyttääkin. Kun sain kirjan käsiini, sen paksuus yllätti enkä ollut ensiksi erityisen innostunut sen kielestä. Nopealla selailulla se näytti monotoniselta ja katkonaiselta. Aihe kuitenkin kiinnosti.

Kirja kertoo Ursulasta, joka syntyy ja kuolee yhä uudelleen ja uudelleen. Hänen omasta näkökulmastaan hän elää oikeastaan hyvin tavallista ja keskiluokkaista 1900-luvun alun naisen elämää, mutta lukija huomaa nopeasti, että kuoleman koittaessa Ursula aina palaa takaisin siihen hetkeen, joka on johtanut hänen kuolemaansa. Hän saa mahdollisuuden yrittää uudestaan. Tarinan edetessä Ursula alkaa saada vahvoja déjà-vu-tuntemuksia, joiden avulla hän yrittää luotsia elämänsä läpi, saaden sen edes joskus kulkemaan suotuisaan suuntaan.

Kirjan ajatusleikki on mielestä erittäin kutkuttava. Siinä on paljon elementtejä, joita olen miettinyt tosi paljon. Entä jos saisi mahdollisuuden korjata menneisyyden virheitä? Entä jos yhtäkkiä kokisi vahvan tunteen, ettei jotain kannata tehdä, koska siitä seuraa pahaa. Onhan näistä kertomuksia, yleisimpiä varmasti ne, joissa ihmiset kertovat, kuinka eivät olekaan ylittäneet suojatietä vihreän valon palaessa, jolloin muutaman sekunnin kuluttua auto on ajanut ohi selkeää ylinopeutta.

Tarinaa lukiessa oli jännittävää seurata, mitkä asiat lopulta ovat niitä, jotka syöksevät Ursulan elämän jälleen kohti kuolemaa. Välillä ne ovat hyvinkin raskauttavia, kuten pahoinpitelyä, välillä ne taas ovat hyvinkin mitättömiä, kuten tietyn mekon ostaminen.

Ursulan luonne tuntuu muuttuvan erilaisten valintojen kautta, mitä sitäkin oli kiintoisaa seurata. Hän on kyllä tunnistettavasti sama hahmo, mutta erinäisten tapahtumien kautta hän selkeästi reagoi tilanteisiin vähän eri lailla. Yksi kirjan hienoista puolista olikin bongata sivuilta samoja hahmoja ja samankaltaisia tilanteita, joissa Ursula on ollut ennekin ja seurata, miten hän nyt niihin reagoi.

Tietyllä tavalla kirja toisti itseään, sillä välillä Ursula elää tietyt kohdat useamman kerran. Varsinkin kirjan alussa tarina pomppii ees taas jatkuvasti. Olipas Ursula kuolemanaltis lapsi... Samalla kyllä pidin ratkaisusta, sillä se osoitti lukijalle heti, mistä on kyse. Sehän vasta olisi hämmentänyt, jos puolessa välissä kirjaa päähenkilö olisi yhtäkkiä kuollut ja tarina olisi alkanut alusta.

Spekulatiivisin elementin lisäksi kirja sijoittuu aivan ihanaan aikaan. Tai ehkä "aivan ihana" on vähän väärä tapa kuvata 1900-luvun alkupuoliskon Eurooppaa. Kirja sijoittuu mielenkiintoiseen aikaan. Ursula kasvaa aikuiseksi kahden sodan riepottelemassa maailmassa. Olen viime aikoina ollut erityisen viehättynyt 1920-30 -luvuista, joten kirja oli kuin kirjoitettu minua varten. Jossain vaiheessa olin jopa varma, että annan tälle kirjalle viisi tähteä Goodreadissa.

Valitettavasti loppu ei kaikesta huolimatta onnistunut täyttämään odotuksiani. Siihen ladattiin hirveät panokset, mutta lopulta se oli, noh, helposti unohdettavissa. Kun menin lukupiiriin, huomasin siellä muiden keskustellessa, että olin jo ehtinyt unohtaa, miten tarina loppui. Upea tarina, mutta en oikein välittänyt lopusta. Ehkä minulle tarina loppui jo parikymmentä sivua aiemmin. Tämän vuoksi en voinut antaa kirjalle täysiä pisteitä, vaikka muuten listaan tämän ehdottomasti yhdeksi niistä kirjoista, joita aion suositella kaikille tutuilleni, jotka vain jaksavat kuunnella.
______________________
Kirjan sisarteos Hävityksen jumala ilmestyi suomeksi vuonna 2016.

torstai 30. lokakuuta 2014

Night Valen väliaikainen fyysinen sijainti

Cecil Baldwin
Welcome to Night Vale Live Helsingissä 28.10.2014

Kun nykyajan tekniikkaan yrittää luottaa liikaa, se tietenkin pettää juuri silloin. Tai kenties kännykkäni vain järkyttyi, kun saavuin Helsingin alueelle.

Olen yleensä niin vanhanaikainen, että kirjoitan kaikki tärkeät osoitteet paperille ylös, mutta tällä kertaa minulle oli tullut niin kova kiire, että päätin selvittää reitin rautatieasemalta Teatterin Forumiin vasta junassa. Murphyn lakien mukaan älypuhelimeni ei kriittisellä hetkellä suostunut toimittamaan mitään internet-yhteyttä vaativaa tehtävää, joten tajusin seisovani keskellä Helsingin rautatieasemaa noin tuntia ennen esityksen alkua, hajuakaan minne päin mennä. Ainoa muistikuvani teatterista oli kesältä Finnconin aikaan, jolloin lauantai-iltana onnistuin pääsemään lippupalvelusta läpi ja ostamaan itselleni lipun. Olin silloin tarkistanut kartalta sijainnin, joten tiesin teatterin sijaitsevan kävelymatkan päässä.

Suuntasin liikkeeseen, jossa päättelin olevan fiksuja ihmisiä. Suomalaisen kirjakaupan myyjä lopulta neuvoi minut oikeaan suuntaan ja pääsin jonon päähän, odottamaan Welcome to Night Valen esityksen alkua. Aluksi epäilin, että puhelimeni järkyttyi Helsingistä, mutta nyt päättelin, että kenties se oikuttelullaan yritti vain luoda minulle aitoa Night Valen tunnelmaa.

Welcome to Night Vale on Joseph Finkin ja Jeffrey Cranorin podcast-show, joka ilmestyy netissä ilmaiseksi kerran kahdessa viikossa. Se on tarina Night Vale -nimisestä kaupungista, kerrottu kaupungin radion juontajan Cecil Palmerin äänellä. Cecilin äänenä on Cecil Baldwin. Night Valessa tapahtuu aina kaikkea kummallista, ja Cecilin täytyy yrittää raportoida niistä radiojuontajan tyyneydellä, mutta aina se ei onnistu. Vaikka Cecil on noin 90% ajasta äänessä, kuuntelija pääsee tutustumaan moniin muihin kiinnostaviin hahmoihin, kuten Cecilin poikaystävään tieteilijä-Carlokseen, Old Woman Josieen, Night Vale Radion harjoittelijaan Danaan, outoihin huputettuihin olentoihin ja moniin muihin. Joka jaksossa on oma erillinen juoni, mutta sarjan edetessä se on saanut myös pidempään jatkuvia juonia.

5MP:n kamera puhelimessani tallentaa usein
varsin vinkeitä kuvia. Jono teatterin ovella.
Sarja nauttii suurta kulttisuosiota ja se on löytänyt kuuntelijansa myös Suomesta. Kuulemma viime syksyn Fanfest-tapahtumassa Night Valen fanimiitissä oli ollut paikalla noin 40 ihmistä. Sarja on siitä erikoinen, että se antaa tilaa monille headcanoneille (pikku jutuille, joille ei ole annettu varmistusta canonissa, mutta joka käy järkeen fanin omassa päässä). Yksi omista headcanoneistani on muun muassa se, että tatuoinneilla, joita monien mielestä Cecilillä on, on suojaavia ominaisuuksia. Tämän vuoksi Cecil ei tunnu hätkähtävän Night Valen omituisuuksia, mutta sen sijaan Carlos, joka ei ole suostunut tatuoimaan ihoaan, kokee kaupungin kummallisuudet aivan eri tavoin,

Sarja elää vahvasti fandomissa, jossa fanit luovat upeaa fan artia, kirjoittavat fanfictionia ja osallistuvat fandomiin monin muin keinoin. Erittäin suosittu se tuntuu olevan piireissä, jotka kokevat, etteivät kykene sopimaan yhteiskunnan asettamiin ahtaisiin muotteihin. Fanien tuotoksissa esiintyykin hahmoja monella eri ihonvärillä, sukupuolella ja seksuaalisella suuntautumisella, monista eri taustoista. Night Vale onkin kaupunki, jossa yleisesti ajateltu normaali on epätavallista.

Suomalaisena on tottunut siihen, että vain kaikista suurimmat nimet vaivautuvat raahautumaan tänne asti. Siksi seurasin haikeana juttuja siitä, kuinka Welcome to Night Vale aloitti live-kiertueen Amerikassa. Viime kesänä kuitenkin huomasin, että Euroopan kiertue on julistettu ja Helsinki on yksi esityspaikoista! Missasin lippujen myynnin, pahus sentään, mutta kuin onnen kaupalla lippupalvelu yhtäkkä ilmoitti, että vielä yksi lippu oli jäljellä. Ostin sen saman tien.


Esitys oli mielestäni leppoisa, kotoisa ja mukava. En ole suurten äänekkäiden yleisöjen ystävä. Käyn tosi harvoin keikoilla. Tässä esityksessä oli onneksi istumapaikat, eikä tilaa todellakaan ollut myyty täpötäyteen, vaikka esitys olikin loppuunmyyty. (Tähän väliin tosin mainittakoon, että olen ollut raskaan musiikin konsertissa, jossa oli istumapaikat, ja se kyllä tappoi tunnelman.)

Esityksen aloitti upeaan mustaan fiftarityyliseen mekkoon ja vintage-kampaukseen sonnustautunut nainen, jonka jokainen varmasti tunnisti nopeasti Meg Bashwineriksi, joka tunnetaan show'n lopputekstiäänenä. Hän kertoi meille nightvalemaisten vitsien maustamana käytännöistä, kuten valokuvauksesta. Hän myös kertoi, että jos pidämme heidän mukanaan kiertävän lämppärin musiikista, voimme suositella häntä kaikille ystävilleen. Jos taas emme pidä, voimme suositella häntä kaikille vihollisillemme. Kaikki voittavat.

Meg Bashwiner
Noin 20 minuuttia ennen itse show'n alkamista lavalle saapui muusikko Mary Epworth, joka esitti noin viitisen laulua sähkökitara ja tyttö -meiningillä. Vaikka hän olikin ihan suloinen esiintyjä, en erityisemmin innostunut hänen lauluistaan. Ihan kivoja, sanoisin. Kaverini jälkikäteen totesi, että Marylla olisi pitänyt käsikirjoittaa muutama nightvalemainen vitsi, jotta hän olisi sopinut pakettiin paremmin. Hänen esityksensä jälkeen lavalle kutsuttiin itse Night Vale radion ääni Cecil Baldwin, ja esitys saattoi alkaa.

Olin miettinyt ennen esitystä sitä, kuinka hyvin Night Vale voi toimia lavalla. Käytännössähän Cecil Baldwin vain saapuu lavalle ja lukee noin tunnin mittaisen shown ääneen. Hänellä oli vieläpä käsikirjoitusnivaska mukanaan. Cecilillä on onneksi niin paljon karismaa ja hänen maneerinsa ovat niin loistavat, että olisin jaksanut kuunnella häntä vielä ainakin puoli tuntia lisää. Pelkästään hänen upea äänensä, muutama vieraileva henkilö lavalla ja muutama draamallinen liikehdintä, niin koko yleisön pysyi kiinnostuneena. 

Cecilillä oli niin paljon valtaa, että hän sai suomalaisen yleisön osallistumaan show'hun aktiivisesti. Hän sai meidät juttelemaan vierustovereillemme, kurkistamaan penkkiemme alle ja ensimmäinen penkkirivi jopa nousu hänen käskystään ylös ja kiljui erään käännekohdan aikana. Kun hän käski, koko yleisö oli hipihiljaa ja kun hän käski, kukaan yleisöstä ei takuulla katsonut tiettyyn suuntaan. Oli hienoa kokea esitys, jossa elokuvateatterillisen verran ihmisiä olivat niin intiimisti mukana esityksessä.

Uusi radion harjoittelija esitellään yleisölle. Kuunnelmaa kuunnelleet tietävät,
mitä lähes kaikille harjoittelijoille yleensä käy.
Nightvalemaiseen tapaan esitys koostui pienistä uutisista, joista loppua kohti muodostui kokonaisuus, kun uutisiin saatiin lähetyksen mittaan päivityksiä. Tällä kertaa Night Valen ongelmana olivat kirjastonhoitajat, jotka jostain syystä pääsivät pakenemaan kirjastorakennuksesta ja koko kaupunki oli kauhuissaan. Kuulemma kirjastonhoitajat ovat vaarallista sakkia. (Vaikka he, jotka tunnen omassa elämässäni, ovat ehkä maailman leppoisimpia ihmisiä  ehkä he vain naamioivat sillä sisäisen pahuutensa!)

Show'n aikana käytiin myös läpi ratkiriemukas horoskooppi, kummallisia mainoksia ja suloinen ja jopa hieman härski keskustelu Cecilin ja hänen poikaystävänsä välillä. Tottumaani tapaan ohjelmassa oli mukana myös asioita, joista en ollut erityisen kiinnostunut, mutta verrattuna joihinkin jaksoihin, jotka menevät minulta lähes kokonaan ohi epäkiinnostavan aiheen takia, tämän live-esityksen aiheet olivat erittäin kiinnostavia. Kaiken kaikkiaan esitys oli erittäin nautittava ja pisti harmittamaan, kun se tuntui loppuvan niin nopeasti.

Kuriositeettina esityksestä haluan nostaa esille sen, kuinka paljon tekijät olivat ottaneet selvää Suomesta. Cecil muun muassa sanoi "Tervetuloa to Night Vale", joka aiheutti hurrausta yleisön joukossa. Myös suomalainen feministinen kirjailina Minna Canth mainittiin ja muutama muukin suomalainen merkkihenkilö, joista en valitettavasti saanut selvää, sillä Cecilin lausuminen oli, noh, amerikkalaista.

Koko sakki aplodien aikana.
Esityksen jälkeen jäin juttelemaan helsinkiläisen kaverini kanssa. Olimme sattuneet paikan päälle sopimatta asiaa etukäteen. Muutenkin törmäsin siellä moniin tuttuihin, puolituttuihin ja jopa ihmisiin, joita tunnistan yliopistolta, mutta joiden kanssa en ole koskaan puhunut. Liikun ilmeisesti juuri oikeassa seurassa. ;) Hetken aikaa juteltuamme minä päätin vielä käydä vessessa ennen lähtöä. Vessan jälkeen oli jo lähtemässä narikkaan, kun yhtäkkiä huomasin jonkun naisen juttelevan järkkärin kanssa. Järkkäri katosi jonnekin, ja yhtäkkiä itse Cecil, Joseph ja Meg saapuivat aulaan nimmaroimaan ja tapaamaan faneja. Käy sääliksi heitä, jotka ehtivät jo lähteä, sillä nimmaritilaisuudesta ei ollut informoitu mistään.

Joseph, Meg ja Cecil.
Minä ostin pikaisesti esityksen julisteen ja liityin jonoon. Onnistuin jopa puhumaan heille suhteellisen ymmärrettävällä lausunnalla, toisin kuin kesällä, kun tapasin Carrie Hope Fletherin. Kehuin muun muassa Megin upeaa asua ja Meg sanoi sen pitävän hänet vahvana. 

Fanien tapaaminen sujui erittäin rennossa tunnelmassa. Meitä oli paikalla ehkä noin 50 henkilöä, joten minkäänlaista massahysteriaa ei päässyt syntymään ja kaikki ehtivät varmasti jutella tähtien kanssa useamman lauseen verran. Lopulta järkkäri käski kaikkien jo nimmarinsa saaneiden poistumaan, joten siirryin narikalle ja katosin Helsingin yöelämään ja sen jälkeen rautatieasemalle. Olin kotona vasta keskiyön jälkeen ja seuraavana aamuna oli luento, mutta koko reissu oli lyhyiden yöunien arvoinen.

Kämppäni seinät alkavat olla hyvin täynnä tavaraa,
mutta yksi juliste mahtui vielä reilusti.
Fani oli panostanut pukeutumiseen,
Mekko on kuvioitu sarjan logon mukaan.
Linkki: Commonplace books, jonka syytä Night Vale on.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...