torstai 30. tammikuuta 2014

Ukko Goriot

Kirjoittanut: Honoré de Balzac, sivuja: n. 330 (en pääse tarkistamaan)

Yleensä olen edes joskus kuullut kirjasta, joka minun pitää lukea, mutta tällä kertaa minulle annettiin käsiini entuudestaan täysin tuntematon kirja, jota kuitenkin pidetään merkittävänä. Piristävää lukea pitkästä aikaa jotain ilman juuri mitään ennakko-odotuksia.

Ukko Goriot on ranskalaisen realismin edustaja. Joidenkin mielestä se on edelleen melko romanttinen kirja, sillä se on kirjoitettu juuri romantiikan ja realismin taitekohdassa vuonna 1835, ja voin allekirjoitta tämän ajatuksen. Kirja kertoo nimensä mukaan herra Goriotista, joka on vajonnut vähävaraisuuteen ahneiden ja hemmoteltujen tyttäriensä takia. Suurta hämmennystä kirjan edetessä kuitenkin aiheutti se, että nopeasti kirjan keskushenkilöksi nousee oikeustieteen opiskelija Eugène de Rastignac. Hän on kotoisin maalta ja haluaa pyrkiä Pariisin seurapiiriin. Hän haalii kutsuja juhliin ja tekee tuttavuutta Goriotin molempien tyttärien kanssa.

Kirjan rakanne oli mielestäni varsin erikoinen. Ensinnäkin siinä on vain kaksi lukua, joista ensimmäinen on huomattavasti lyhyempi kuin toinen. Ensimmäinen luku maalaa lukijan nähtäväksi täyshoitolan, jossa kirjan päähenkilöt asuvat. Kaikki kerrotaan yksityiskohtaisesti, jopa niin tarkasti, että minulle tuli informaatioähky. Toinen luku kestää sitten koko loppukirjan, ja siinä tapahtumat tuntuvat vyöryvän tasaisella tahdilla eteenpäin, niin että on vaikea sano, mikä todella on tärkeää juonen kannalta, ja mikä on vain jaarittelua, ja onko kirjassa juonta lainkaan. 

Jouduin kirjaamaan hahmoja paperille ylös tietämättä lainkaan, ovatko he merkittäviä tulevaisuuden kannalta. Jotenkin jo alusta alkaen tuli sellainen olo, etten voi luottaa siihen, että kirjailija esittelee vain tarpeelliset henkilöt. Osuin aavistuksissani  osittain oikeaan. Osa hahmoista olivat mukana vain sekoittamassa minua, jolla on valmiiksi huono hahmomuisti, ja silloin kun joku hahmo yhtäkkiä nousi keskeisemmäksi ja tästä tuli paljastuksia, se ei tehnyt minuun niin suurta vaikutusta kuin ehkä olisi pitänyt. Myönnän kyllä, etten aina lukiessa ollut aivan täysillä mukana. Kirjasta puuttui se tietty vetävyys, joten mielenkiinto ei ollut korkeimmillaan lukuhetkellä.

Tavallaan harmi, että kirja tuntui vähän mitäänsanomattomalta, sillä olin kirjan alusta hyvin innoissaan. Tykkäsin kerronnasta ja täyshoitolan elämän kuvauksesta. Noin puolessa välissä arvasin kuitenkin jo, mitä tulee tapahtumaan, enkä sen seurauksena olisi halunnut enää jatkaa lukemista. Arvaukseni ei mennyt kovin metsään. Mihin muuhunkaan vanhan Goriotin ja vastuuttoman opiskelijapojan elämät voisivat ajatua? Loppu kyllä jätti minut hämmennyksen valtaan. Mikä ihme on Ukko Goriotin juju? Miksi se on koettu tarpeelliseksi kirjoittaa?

Honoré de Balzac halusi kuvata tarkasti aikansa porvarillista elämää ja kirjoittikin siksi hyvin tuotteliaasti yli 90 kirjan sarjan, Inhimilisen komedian, johon Ukko Goriotkin kuuluu. Koska hänen tahtina on ilmiselvästi ollut erittäin nopea, en voinut olla pohtimatta, kuinka paljon Ukko Goriotiin on käytetty aikaa. Välillä minusta tuntui, kuin olisin lukenut kirjan ensimmäistä versiota, joka kaipaisi vielä hyvin paljon muokkaamista lukijaystävällisemmäksi. Toisaalta, lukijaystävällisyys ei tunnu aina olevan kaikkien tavoite. 

Voi että minua muuten harmittaa, että lukupaketti taisi hypätä romantiikan lähes kokonaan yli, sillä romantiikka on juuri se minun aikakauteni. Pahus! Sen sijaan luemme kolme tai neljä realismin edustajaa, eikä realismi taida oikein olla minun tyylini. Pidän kyllä siitä, jos kirja on yksityiskohtainen. Sehän on tirskistelyä parhaimmillaan! Mutta realismin inhottava puoli piilee siinä, ettei mikään saa olla kaunista. Aina kuvaillaan vain hahmojen epämiellyttävät puolet. Ymmärrän kyllä mistä realismi juontaa juurensa ja miksi se oli tarpeellista, mutta minä en kirjoja lukiessa välttämättä halua lukea tarkkaa kuvausta siitä, miltä alkoholisoitunut ja velkaantunut kadunmies haisee silloin kun hän ei ole päässyt kylpyyn viikon mittaisen ryyppyreissun aikana.

No, nyt on tällainenkin kirja luettuna. En tiedä kuinka paljon lukijoilleni on iloa siitä, että valitan lähes jokaisesta lukupakettini kirjasta blogiini. Tämä on omalla tavalla terapeuttista, mutta haluatteko te lainkaan lukea vuodatusta toisen perään? Kunhan 25 op. on suoritettuna, otan uuten harkintaan sen, jatkankoa tätä sivuainetta lainkaan. Harmittaa, ettei kirjallisuustiede tunnu sopivan minulle.

Siihen saakka: tiedossa on mm. Virginia Woolfia, josta vannoin aikoinaan, ettei koskaan hänen kirjojaa lue. Pitäisi sanoa, että vannomatta paras. Saa nähdä, mitä mieltä oikeasti olen hänen kirjastaan.

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Rouva Bovary

Kirjoittanut: Gustave Flaubert, sivuja: 313
(Lukukokemusta paransi huimasti kaunis vuoden 1969 painos!)

Olen onnellinen, että kirjallisuuden lukupakettini on edennyt antiikista ja keskiajalta vähän lähemmäs nykyaikaa, sillä sitä mukaan luettavat kirjatkin muuttuvat entistä miellyttävimmiksi. Tällä kertaa vuorossa oleva Rouva Bovary on kirja, josta kiinnostuin jo muutama vuosi sitten, kun istuin avoimen yliopiston luennoilla. Opettajan mukaan tämä oli ensimmäinen kirja, jossa naispäähenkilö on kirjoitettu moniulotteiseksi pyöreäksi hahmoksi. Sellainen tuntui hyvin tervetulleelta, sillä olin hyvin kyllästynyt lukemaan kirjoja miehistä, jotka piirittävät ah-niin-suloisia-ja-siveitä ruusuntuoksuisia neitokaisia, joilla ei tunnu olevan luonnetta laisinkaan.

Ilmestymisen aikaan vuonna 1857 Rouva Bovary aiheutti skandaalin, sillä sen katsottiin suhtautuvan aviorikokseen myönteisesti. Kirjan luettuani olen kuitenkin sitä mieltä, että Flaubert halusi pikemminkin tuoda esille aviorikoksen seurauksia erityisemmin tuomitsematta rikkojan tekoja. Kirja alkaa siitä, kun lääkäri Charles Bovary rakastuu potilaansa tyttäreen Emmaan, joka aluksi vaikuttaakin aiemmin kuvailemaltani vaimomateriaalilta. Sopivasti sen jälken Charlesin ensimmäinen vaimo sattuu kuolemaan, joten Charles pääsee kosimaan kaunista Emmaa. Vihkimisen jälkeen lukija onneksi pääsee kurkistamaan kunnolla Emman ajatusmaailmaan. Emma on romantikko, joka pettyy hyvin nopeasti, kun avioliitto ei vastaakaan hänen odotuksiaan. Hän haluaisi elää intohimon vallassa, mutta huomaa pian päätyneensä varsin pitkäveteisen ja kunnianhimottoman miehen kanssa naimisiin.

Kirjaa pidetään yhtenä ensimmäisistä modernin realismin kirjoista. Ilokseni sain huomata, ettei kirja sorru naturalismin puolelle, vaikka kuvaileekin lähes kaikkea hyvin yksityiskohtaisesti. Sanoisin jopa, että mielestäni kirja tuntui osittain hyvin romanttiselta, vaikka romantiikannälkäinen Emma pikkuhiljaa ajautuu turmioon. Emman romantiikankaipuu kohtaa realismin, arkitodellisuuden, joka ei vastaakaan hänen kuvitelmiaan.

Rouva Bovarya on kiinnostava lukea nykylukijana. Vaikka Charler Bovary on lääkäri, hänen lääkärintaitonsa ovat mielestäni aivan olemattomat. Minun tulkintani mukaan Emma sairastuu synnytyksenjälkeiseen masennukseen ja taitaa muutenkin kirjan aikana kärsiä masennuksen oireista. Charles ei ymmärrä vaimonsa käytöstä, vaan ajattelee Emman kärsivän heikoista hermoista. Omasta mielestään Emma taas on täysin kyllästynyt aviomieheensä, ja eräissä juhlissa hän vihdoin keksii, mikä voi antaa hänen elämälleen sisältöä. Hän hankkii itselleen rakastajan, joka tarjoaa hänelle kaiken, mitä Charles ei kykene tarjoamaan. Emman elämä pyörii lopulta kolmen miehen ympärillä. On apaattinen aviomies, menevä naistenmies Rodoplhe Boulanger ja hurmaava kirjuri Léon Dupuis.

Emman käytös on pelottavaa, sillä se tuntuu niin tutulta. Flaubert itsekin on sanonut: "Emma Bovary, c'est moi." eli "Minä olen Emma Bovary." Emma tekee kaikkensa täytteekseen tyhjältä tuntuvan elämänsä. Hän kuluttaa miehensä varat ja hyppelehtii paikasta toiseen saamatta koskaan rauhaa. Tunnistan tämän piirteen itsessäni. Sen seurauksena yrittää täyttää elämänsä niin tiiviillä aikataululla, ettei ehdi ajatella asiaa. Nykyajan ihmisenä osaan kuitenkin (toivon mukaan) suhtautua asiaan ehkä vähän terveemmällä tavalla. En esimerkiksi hanki irtosuhteita tai kuluta rahojani, vaan sen sijaan luen kirjoja, ilmottaudun uusille kursseille ja aloitan uuden harrastuksen.

Kirja tuntuukin romaanilta, jossa nousee esille kommunikaation ongelmat, tabut ja vähäinen tiedonsaanti. Ennen nykyajan tietoyhteiskuntaa ihmiset elivät varsin pienissä piireissä, ja varsinkin naisten piirit olivat hyvin suppeat, sillä heidän odotettiin olevan pääsääntöisesti kotona. Emmalla ei ole kirjassa yhtään naispuolista ystävää, jonka kanssa hän voisi jakaa ajatuksiaan ja saada tasa-arvoista vertaistukea. Hänellä ei ole mahdollisuutta käsitellä ajatuksiaan selkeästi. Hän tuntee olevansa loukussa, josta ei naisena pääse mitenkään pakoon. Hän kadehtii miehiä, joilla on vapaus kulkea ja tehdä valintoja. Kirjan aikana tämä tulee esille varsin selvästi, sillä odottaessaan lastaan hän toivoo sen olevan poika, sillä siihen maailmaan ei hänen mielestään kannata syntyä naisena.

Pidin kirjassa erityisen paljon siitä, kuinka moniulotteisia hahmoja siinä oli. Kukaan ei ole täysin hyvä, eikä kukaan ole läpeensä paha. Välillä olin Emman puolella, välillä Charlesin, välillä taas katsoin kaikkea Rodolphen näkökulmasta ja välillä olin kaikkien yläpuolella ulkopuolisena tarkkailijana. Tämä oli todella virkistävää, sillä olen kuluneen puolen vuoden aikana lukenut noin kymmenkunta kirjaa, joissa jokaista hahmoja tuntuu kuvaavan aina vain jokin yksin adjektiivi. Flaubert kertoo lähes kaiken objektiivisesti, eikä asetu oikein kenenkään puolelle. Jokainen hahmo tekee sekä hyviä että kyseenalaisia tekoja.

Loppuun on kuitenkin pakko rehellisesti myöntää, että jos olisin lukenut tämän vapaa-ajallani omasta tahdostani, en ehkä olisi pitänyt tästä niin paljon kuin annan tässä bloggauksessa ymmärtää. Olen jo jonkin aikaa kärsinyt siitä, ettei lukupaketin kirjat tunnu nappaavan laisinkaan, mutta Rouva Bovary oli ensimmäinen kirja, josta tunnuin välittävän edes jonkin verran. Halusin tietää, miten kaikki päättyy (vaikka kirjan ilmestymisajankohdasta pystyykinpäättelemään aika pitkälle) ja opin välittämään hahmoista.

Kirjan aikana huomasin myös yhtäläisyyksiä Anna Kareninaan. En ole lukenut itse kirjaa, vaan katsonut ainoastaan elokuvaversion. Osaisiko joku molemmat kirjat lukeneena sanoa, kuinka samankaltaisia Rouva Bovary ja Anna Karenina oikeasti ovat?

tiistai 21. tammikuuta 2014

Q & A

Kirjaneito Kirjaneidon tornihuoneesta haastoi minut vastaamaan seuraaviin kysymyksiin. Kiitoksia haasteesta! :)



Millainen on blogisi nimen tausta? Mistä keksit juuri kyseisen nimen ja miksi valitsit sen? 
Se kyllä lukee jo infossani, mutta oletan, ettei kovin moni ole sitä lukenut, joten antaa palaa: Nimi on peräisin blogini alkuajoilta, jolloin en vielä ollut ihan varma, mitä teen blogillani, joten kirjoitin otsikoksi todella vaiheessa ilmaisemaan sitä, ettei blogi ole vielä valmis. En sitten koskaan vaihtanut sitä, enkä enää oikein osaakaan vaihtaa. Haluaisin vaihtaa, koska Todella vaiheessa on erittäin epämääräinen nimi blogille ja sitä joutuu tosi paljon selittelemään, mutta siitä seuraisi liian paljon hommaa. Pitäisi vaihtaa kaikki linkit ja ilmoitella joka puolelle blogin nimen vaihdoksesta yms. Ja sitä paitsi tämä blogin nimi erottuu ehkä vähän muista kirjablogien nimistä!

Minne haluaisit matkustaa? Mikä on unelmamatkakohteesi?
Olen kai jotenkin tylsä, mutta minulla ei ole koskaan kauhean suurta tarvetta matkustaa. Matkustan tapahtumien ja ihmisten vuoksi, en siksi että pääsisisin näkemään jonkin kuuluisan rakennuksen. En ole koskaan ollut rantalomilla, enkä oikean haluaisikaan. Haluan matkustaa sinne, missä kaukana asuvat kaverini ovat tai missä joku kiva konsertti tai muu tapahtuma järjestetään. Toki kyllä Lontoossa voin aina käydä, jos on mahdollisuus. Pari musikaalia ei olisi pahitteeksi.

Mikä on kaikkien aikojen lempikirjasi?
Onpas vaikea nimetä se ykkössuosikki. Tällä hetkellä ehkä Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus, vaikka olenkin lukenut sen "vain" kaksi kertaa. Huomenna sanoisin jonkun toisen kirjan.

Oudoin tapasi?
Unirytmini? Nukun vähän miten sattuu. Joskus herään neljältä aamulla, joskus herään neljältä päivällä. Vähän riippuu, minkälaista ohjelmaa on. Tämä on kai tätä yksinasuvan opiskelijan vapautta.

Jos et olisi syntynyt ihmiseksi, mikä eläin olisit?
En ole kauhean perehtynyt eläinten luoneenpiirteisiin, mutta voisin olla vaikka koira. Sellainen vähän pienempi.

Mitkä viisi asiaa ottaisit mukaan autiolle saarelle ja miksi?
Viisi? Tämähän on jo ruhtinaallista. Luonnollisesti sanoisin että lentokoneen, tarpeeksi polttoainetta ja lentokykyisen pilootin, mutta eipäs olla niin tylsiä! Ottaisin mukaan Kuinka selviydyt elossa autiolla saarella -opaskirjan, paksun muistivihkon, kyniä, kestävän vesipullon ja hyvin tehokkaan viidakkoveitsen.

Mitä kieliä osaat ja kuinka hyvin? Mitä kieliä haluaisit osata?
Osaan luonnollisesti suomea aika hyvin. Sanoisin jopa, että minulla on kielioppitermit hallussa keskivertoa paremmin, onhan suomi pääaineeni. Osaan myös englantia aika hyvin. Ylioppilasarvosanani on siitä C, mutta en tiedä kuinka paljon se kertoo oikeasta osaamisestani. Luen melko vaivatta englanninkielisiä kirjoja ja katson TV-sarjoja ilman tekstejä. Muita kieliä en sitten osaa. Aloitin juuri ruotsin kertauskurssin, koska lukion päättötodistuksen keskiarvo oli 5 ja virkamiesruotsi pitäisi jotenkin läpäistä.

Jos joku kirja ei miellytä, jätäkö sen kesken vai luetko sen sitkeästi loppuun?
Jätän tosi harvoin kirjoja kesken. Yleensä osaan valita luettavaksi kirjoja, jotka edes jotenkin miellyttävät. Valitettavasti ne kirjat, jotka haluaisin jättää kesken, ovat usein sellaisia, jotka minun täytyy lukea esim opintoja varten, jolloin en voi jättää niitä kesken.

Kuunteletko musiikkia lukemisen yhteydessä ja jos kuuntelet, millä perusteella valitset kappaleen?
En kuuntele. Musiikki on minulle muutenkin tosi monimutkainen asia, koska silloin kun kuuntelen sitä, se vie kaiken huomioni ja siksi musiikin kuunteleminen on todella väsyttävää ja ärsyynnyn helposti, jos musiikkia kuuluu silloin kun en haluaisi kuulla sitä. Nautin suuresti musiikin kuuntelusta, mutta sille täytyy olla oikea mielentila enkä voi pitää sitä vain taustahälynä.
Teoriassa voisin kuunnella jotain tämänkaltaista musiikkia:


Kertoo ehkä siitä, minkä tyylisiä kirjoja tykkään lukea ;)

Oletko enemmän kesä vai talvi ihmisiä?
Kesä. Vaikka en tykkää liiasta helteestä, en myöskään tykkä siitä, kuinka talvella on sellainen olo, että olen vangittuna sisätiloihin, enkä voi kulkea vapaasti. Kesällä saa liikkua miten haluaa eikä tarvitse vuorautua useaan vaatekerrokseen. Eniten kuitenkin tykkään keväästä ja syksystä, ne ovat täydellisiä takkikelejä, eli voi pukeutua melko kevyesti, mutta ulos mennessä voi heittää päälle supertyylikkään takin.

Omat kysymykseni
  1. Kuinka hyvä tietokoneen käyttäjä olet?
  2. Kenen fiktiivisen hahmon kanssa voisit mennä naimisiin, jos se olisi mahdollista? (Myönnän, että varastin tämän kysymyksen Yöpöydän kirjat -blogista, mutta kysymys oli liian hyvä ohitettavaksi!)
  3. Minkälainen kirja jää sinulla kesken?
  4. Mikä on lempigenresi (kirjat, elokuvat, TV-sarjat yms)
  5. Kuvaile kirjastoreissuasi
  6. Minkälainen sisustus asunnossasi/huoneessasi on?
  7. Kerro jokin kirjallinen tunnustus (esim "taitan kirjan sivuja koiran korville")
  8. Onko kirja, elokuva, TV-sarja tai vastaava koskaan vaikuttunut pukeutumistyyliisi?
  9. Oletko tarkka seuraamistasi blogeista vai seuraatko melkein ketä vain?
  10. Mikä olisi unelma-ammattisi, jos mikään ei olisi estämässä?
Tapanani on ollut haastaa blogini uusimpia lukijoita, joten pysytäänpäs samassa kaavassa. Haastan siis viisi uusinta lukijaani, joiden blogin pystyin löytämään lukija-palkin kautta.

perjantai 17. tammikuuta 2014

An Abundance of Katherines

Kirjoittanut: John Green, sivuja: 215 + liitteet, kieli: englanti

Sain joululomalla idean lukea kaikki John Greenin kirjat, joita en ollut vielä lukenut, mutta loppujen lopuksi sain luettua vain An Abundance of Katherinesin. Vielä olisi Paper Towns luettavana, mutta en tiedä milloin saan aikaseksi. 

An Abundance of Katherines kertoo Colin-nimisestä pojasta, jonka tyttöystävä jättää hänet pian sen jälkeen, kun he ovat valmistuneet high schoolista. Colinin ei tee mieli viettää kesälomaa, sillä tämä on 19. kerta, kun hänet on jätetty, ja joka kerta jättäjä on ollut Katherine-niminen tyttö. Colinin paras ystävä Hassan päättää raahata Colinin road tripille piristymään ja unohtamaan kaikki 19 Katherinea. Matkan aikana lukijalle selviää, että Colin on myös ihmelapsi, jonka älykkyys huomattiin varhaisessa iässä, mutta koska Colin ei ole omasta mielestään keksinyt mitään uutta tieteen maailmaan, hän päättää matkan aikana alkaa luoda matemaattista teoriaa siitä, kumpi parisuhteessa todennäköisemmin tulee jättämään toisen.

Koska olin tätä kirjaa ennen lukenut Will Grayson, Will Graysonin, minulla oli odotukset ehkä vähän liian korkealla. Will Graysonin jälkeen sain hetkellisesti kokea, mistä John Green -hehkutuksessa on oikein kyse, sillä kirja osui ja upposi ja olisi tehnyt mieli lainata kirjasta joka toinen lause ja levitellä sosiaalisen median sivustoille. Yleisesti ottaen John Greenin kirjat eivät ole ennen napanneet, mutta ajattelin, että nyt vihdoin olen tajunnut niiden jujun. Aloin lukea An Abundance of Katherinesia innokkaasti, mutta valitettavasti koin epämiellyttävän mahalaskun todellisuuteen. Oli jo 80 sivua takana, mutta kirja tuntunut nappaavan lainkaan.

Minusta tuntui, että olin jo lukenut tämän kirjan kolme kertaa aiemmin. Tajusin, että jokaisen John Greenin kirjoittaman kirjan päähenkilö on amerikkalainen keskiluokkainen hetero teinipoika, joka on perheen ainoa lapsi ja jonka vanhemmat ovat suhteellisen onnellisesti yhdessä. Poika on yleensä hieman nörtti ja epäsosiaalinen, ja kirja käsittelee sitä, kuinka hän löytää jonkun tytön, joka on kuin maaginen nyfmi, vanha sielu, joka ei ole kuin kaikki muut tytöt. (Okei, Fault in Our Starin päähenkilö on tyttö, mutta kaikki muu tuntuu olevan samaa, ja hän kohtaa adoniksen.) Alkaa kyllästyttää.

Taisin pitää Will Graysonista nimenomaan kirjan toisen kirjoittajan David Levithanin takia. Kenties Levithan on saanut John Greenin astumaan ulos tietyltä mukavuusalueeltaan.

Tiedostan kyllä miksi niin monet tykkäävät John Greenistä. Onhan hänen kirjoissaan paljon oivaltavia juttuja ja hyviä kohtia, joista voi kirjoittaa lainauksia ylös. Mutta kun se ei minulle riitä. Haluan juonen, josta olen kiinnostunut, eikä An Abundance of Katherinesissa ollut sitä. Colin ja Hassan ehtivät olla road tripillä noin kymmenen sivun verran, kun he jo jumittuvat erääseen hyvin epäkiinnostavaan pikkukaupungiin, jossa he alkavat tehdä työtä, joka sekään ei minua oikein kiinnosta. Luulin aluksi, että mielenkiinnon puute johtui lukujumistani, mutta ei. Lukujumini meni ohi, ja vaikka sen jälkeen loppukirja menikin kevyesti yhdessä illassa, en siltikään ollut kauhean kiinnostunut tarinasta. Olisin halunnut tarkempaa tietoa siitä, miten Colin on päätynyt deittaamaan yhdeksäätoista samannimistä tyttöä, mutta sen sijaan sain lukea kaikesta muusta.

Sanoisin, että tämä oli erittäin mitäänsanomaton lukukokemus. En vihaa kirjaa, mutta en rakastakaan. Se ei herättänyt tunteita.

tiistai 14. tammikuuta 2014

Uusi vuosi on lähtenyt käyntiin!

Joulu tuli uudestaan melkein 11 kuukautta etuajassa kun saavuin kämpälleni ja löysin sieltä paketteja, jotka olivat loman aikana saapuneet minulle. Osallistuin kirjabloggaajien joululahjarinkiin, jossa laitettiin kirjahyllyissä lähes koskemattomina lojuvat kirjat kiertoon. Itse laitoin eteenpäin Frankensteinin, jonka olin hankkinut vuosia sitten, mutten koskaan lukenut. Joidenkin kirjojen kohdalla on vain joskus todettava, ettei niitä todennäköisesti ikinä saa luettua.

Minulle saapunut paketti. Arvostan lahjapaperia!
Ja mitäs sieltä paljastuikaan?

Dun dun duu...

*Epämiehekäs kiljaisu* Ooh, Ian McEwanin kirjat ovat aina erittäin tervetulleita! Onneksi en ole Poltetta vielä lukenut, vaikka olenkin pyöritellyt sitä usein kirjastossa, mutta varmasti tulevaisuudessa tulen bloggaamaan siitä. Kiitoksia Hannalle!

Muuten vuosi on lähtenyt lukemisen merkeissä vähän tahmeasti liikkeelle. Sain luettua Käen kutsun ja Soulless mangan ja yhden John Greenin kirjan, josta en ole vielä blogannut, mutta samaan aikaan on kolme muuta kirjaa kesken. Jouduin valitsemaan niiden kirjojen välistä joita haluaisin lukea ja niiden joita minun pitäisi lukea.


Niskaani on myös pamahtanut uusi lukupaketti. Nyt on niitä näytelmiä ikävä, sillä ne ainakin olivat suhteellisen lyhyitä. Päällimmäisenä kuvassa Honoré de Balzacin Ukko Goriot, keskimmäisenä Gustave Flaubertin Rouva Bovary ja alimmaisena Fjodor Dostojevskin Rikos ja rangaistus 1. 

Olen päässyt Ukko Goriotissa yli puoleen väliin, mutta en jatkaisi loppuun, ellei se kuuluisi opintoihin. Kirja ei tunnu kertovan juuri mitään Ukko Goriotista, vaan keskittyy holtittoman ja vastuuttoman opiskelijapojan naisseikkailuihin. Kykenen aavistamaan, miten kirja päättyy, eikä tekisi mieli lainkaan jatkaa. Rikoksen ja rangaistuksen olen joskus jo lukenut noin puoleen väliin. Se vain jäi kesken, en mitenkään tietoisesti lopettanut sen lukemista.

Olen jo alkanut miettiä, onko kirjallisuus sivuaineena hyvä ratkaisu, sillä se tuntuu tappavan kaiken lukuintoni. Se saa minut puolustelemaan liikaa valintaani nauttia puhtaista viihdekirjoista täysin rinnoin sen sijaan että lukisin otsa rypyssä Suuria Ja Tärkeitä Klassikoita ja analysoisin niiden kerronnan keinoja ja kielikuvia. En haluaisi tuntea tarvetta puolustella jotain mistä tykkään. 


No, kun lukupaketin kirjat kummittelevat hyllyn toisessa päässä, niin toisessa päässä odottaa vähän kutsuvampia kirjoja. J P. Koskisen Ystäväni Rasputin oli ainoa Finlandia-ehdokkaista, joka kiinnosti. (Olenko ainoa, jonka mielestä kirjan otsikon fonttivalinta on epäonnistunut? Luen joka kerta vahingossa Ysgäväri Raspugir)


Sitten vielä yöpöydän kirjat, jotka tosin siirsin työpöydälleni photoshoottia varten, sillä työpöytäni on musta, seinäni tummanharmaa ja kämppäni valaistus huono, koska en ole muistanut käydä ostamassa uusia lamppuja. Stephen Kingin Kuvun alla aloitin tänään. Vaikuttaa ihan kiinnostavalta, tosin en tykkää oikein kirjan spoilaavasta tyylistä. "Tämä oli viimeinen kerta, kun hahmot x ja y tapasivat kasvotusten, sillä pian hahmo x kuolee."


Toisessa minulle tulleessa paketissa oli kaikenlaista kivaa, jota amerikkalainen ystäväni lähetti minulle. Kannattaa olla amerikkalaisia ystäviä, niin saa joskus kivoja juttua :D Kuvan pussissa on Agadion Castiel-teetä sekä jonkinlaisia jouluisia suklaapatukoita. Vastalahjaksi laitoin hänelle Pasi Ilmari Jääskeläisen The Rabbit Back Literature Societyn.

Nyt pitäisi lopettaa tämä bloggailu ja mennä oikeasti lukemaan.

PS. Minulla on jälleen kerran ongelmia kuvien laadun kanssa, sillä en pääse muokkaamaan niitä tällä hetkellä lainkaan. Pahoittelen jos kuvat tuntuvat tummilta ja epäselviltä.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Soulless (Manga Edition)

Kirjoittanut: Gail Carriger, piirtänyt: REM, sivuja: 228, kieli: englanti

Kesällä luin Gail Carrigerin kirjan Etiquette & Espionange, joka ei noussut uudeksi lempikirjakseni, mutta jätti minut kiinnostuneeksi Carrigerin luomasta vaihtoehtohistoriasta. Jo jonkin aikaa mieleni on tehnyt lukea Carrigerin sarja The Parasol Protectorate, mutta en vain koskaan ole saanut sitä aikaiseksi. Sattuman kaupalta eksyin alkuviikosta Fantasiepeleihin kaverini seurassa. Aikeinani ei ollut ostaa mitään, mutta pöydälle oli isketty iso läjä mangaa, josta silmäni löysi pokkarin, jolla on varsin tuttu nimi. En ollut ennen tiennyt, että The Parasol Protectoratesta on olemassa mangaversio. Pokkari houkutteli minua, koska olen aina halunnut lukea steampunkia nimenomaan sarjakuvamuodossa. Pokkarin piirustustyyli ei näyttänyt kovin pahalta, joten tein jotain, mitä en ole tehnyt sitten sen jälkeen kun olen ollut noin 12-vuotias, eli ostin mangapokkarin.

Tähän väliin pakko huomauttaa, että minulla ei ole minkäänlaista mangamenneisyyttä. Minulla olisi ollut potentiaalia, koska kaverini lukivat mangaa hyvin ahkerasti, mutta jostain syystä en itse ollut kauhean kiinnostunut. Taisin joskus lukea 1-2 pokkaria. Luin ainoastaan Aku Ankkaa ja W.i.t.c.h.-lehtiä ja olin siihen täysin tyytyväinen. Pahoittelen jos käytän tässä bloggauksessa sanaa manga jotenkin väärin. Olen käynyt jo aika monta väittelyä manga-sanan käytöstä, mutta en siltikään tunnu koskaan saavan sitä oikein.

Soulless sijoittuu viktoriaaniseen Lontooseen ja seuraa Alexia Tarabottin seikkailuja. Alexia on preternatural, soulless, jonka läsnäolossa kaikki yliluonnolliset olennot menettävät voimansa väliaikaisesti. Eräissä juhlissa Alexian kimppuun hyökkää vampyyri, joka ei ole Lontoon vampyyripesien tiedossa. Yhdessä lordi Macconin kanssa Alexia saa selville, että Lontoossa on nähty muitakin yliluonnollisia olentoja, joita kukaan ei tunnusta tuntevansa. He alkavat selvittää, kuka tai mikä luo kodittomia yliluonnollisia olentoja. Samaan aikaan eräs taho on kiinnostunut Alexian erikoisista kyvyistä.


Minua yllätti se, kuinka paljon ehtikään tapahtua vähän yli 220 sivussa. Luulin ensiksi, että tämä ensimmäin osa kattaa vain osan ensimmäisen kirjan tapahtumista, mutta pienen googlailun jälkeen sain selville, että ensimmäinen osa vastaa ensimmäisen kirjan juonta. Nyt minua kiinnostaisi lukea kirjakin, koska haluan tietää, kuinka paljon sarjakuva poikkeaa alkuperäisestä.

Tykkäsin mangan juonesta, vaikka se ei ehkä ollut kaikkein nerokkaimmasta päästä. Sopiva sekoitus seikkailua ja draamaa, mausteena kauniita mekkoja.Tarina vaikutti ilmiselvästi viisiosaisen kirjasarjan aloitusosalta, jossa päähenkilöt täytyy saattaa tiettyyn tilanteeseen, jotta tarina pääsee etenemään jatko-osissa. Kiinnostuin Carrigerin luomasta maailmasta sen verran, että taidan joskus tulevaisuudessa joko lukea loput kirjat tai jatkaa mangan saralla. Tykkäsin myös siitä, että sarjan maailmassa yliluonnolliset olennot vaikuttavat organisoituneelta ryhmältä, jonka ei tarvitse piilotella nurkissa

Soullessin lukeminen oli todella nostalgista. Monet jutut mangan piirustustyylissä muistutti minua efekteistä, joita käytetään hyödyksi myös W.i.t.c.h.-sarjakuvissa. Aluksi minun oli vaikeaa pysyä sarjakuvan kerronnassa mukana, koska en ole harjaantunut sarjakuvien lukija, ainakaan enää, mutta muutaman sivun jälkeen muistui mieleen se lukutekniikka, jonka olen lapsena lukenut selkärankaani. Lopulta sarjakuvaa oli miellyttävä lukea ja saatoin keskittyä paremmin tarinan vanhahtavaan englantiin, jota on aina hauskaa lukea.

Suosittelen tätä kaikille, joita kiinnostaa seikkailu steampunkmaailmassa ja jossa ei taistella yliluonnollista vastaan, vaan taistellaan sen rinnalla.

torstai 9. tammikuuta 2014

Käen kutsu

Kirjoittanut: Robert Galbraith (J. K. Rowling), sivuja: 463

Viime kesän suuri uutinen oli J. K. Rowlingin uusi salanimellä kirjoitettu dekkari, jonka kirjamakuni hyvin tunteva kaveri hankki minulle joululahjaksi. En ole mikään dekkareiden suurkuluttaja, mutta tykkään niitä aina silloin tällöin lukea. 

Aluksi tuntui oudolta lukea dekkaria näin hienosta painoksesta: kovakantinen, irtokannet, aivan uutuuttaan kiiltelevä. Miellän dekkarit aina vähän nuhruisiksi pokkareiksi, joita lainaa kirjastosta ja jotka on luettu jo useita kertoja läpi. Kirjan sivujen välistä löytyy epäilyttäviä tahroja ja sivut ovat koirankorvilla. Melkein pelkäsin tarttua omaan kappaleeseeni, sillä pelkäsin saastuttavan niin hienon kirjan. Tietenkin noin puolessa välissä kirjaa kaadoin sen päälle vahingossa vettä, eikä kirja siis enää ole neitseellisessä tilassa.

Käen kutsu kertoo etsivä Cormoran Strikesta, joka kamppailee rahahuolien ja sotkuisen eron parissa. Yllättäen hänen toimistollen marssii mies, joka haluaa, että Strike alkaa tutkia adoptoidun siskonsa, kuuluisan supermallin Lula Landryn, itsemurhaa. Mies on varma, että Landry on murhattu. Suuren palkkashekin kannustamana Strike alkaa perehtyä Lula Landryn traagiseen elämään.

Mietin pitkään kirjan nimeä. Käki on lintu, johon liittyy paljon uskomuksia. Nuori laskee vuosia avioliittoon, vanha laskee vuosia hautaan. Käki tunnetaan myös eläimenä, joka tyrkkää poikasensa muiden hoidettavaksi. Näiden tietojen perusteella Käen kutsu sopii hyvin kirjan nimeksi, sillä Lula Landrysta käytetään lempinimeä Käki.

Käen kutsua oli todella kiinnostava lukea, sillä tämä oli ensimmäinen Rowlingin Pottereiden ulkopuolinen kirja, jonka luin suomeksi. The Casual Vacancyn luin englanniksi. Huomasin heti, että vaikka genre on erilainen, kirjoitustyyli on pysynyt hyvin samana. Tekstissä on paljon sivuhuomautuksia sulkujen sisällä, eikä Rowling säästele yksityiskohdissa. Kirjassa on paljon yksityiskohtia, jotka eivät vie juonta eteenpäin, mutta kertovat paljon kirjan hahmosta. Yksityiskohtien takia kirjaa oli kiinnostavaa lukea, vaikka itse juoni ei ehkä ollut kaikista nappaavimmasta päästä.

Minusta on kiintoisaa, ettei itse juoni pystynyt pitämään minua tiukasti otteessaan. Nautin kirjan lukemisesta, mutta en juonen takia. Ehkä se johtuu siitä, että tämä on Rowlingin ensimmäinen julkaistu dekkari, mutta sitten aloni miettiä Pottereita. Lähes jokaisessa Potterissa on hyvin dekkarimaisia piirteitä. Kirjoissa tapahtuu mysteerisiä asioita, joita Harry sitten alkaa selvittää, joten luulisi, että dekkarin kirjoittaminen onnistuisi. Cormoran Striken nuuskiminen ei tuntunut kuitenkaan tuottavan tarpeeksi nopeasti tulosta. Hän kyllä haastattelee vaikka ja ketä, mutta haastattelut jäävät hyvin epämääräisiksi, enkä oikein missään vaiheessa osannut epäillä ketään. 

Oman kokemukseni mukaan dekkareissa annetaan paljon vinkkejä, joista osa johtaa harhaan ja osa saa epäilemään joitain hahmoja, mutta Käen kutsussa tuntui siltä, että jokaisessa haastattelussa toistettiin aivan samat asiat kuin aiemmin, mutta vain hieman eri näkökulmista. Paikoittain tärkeitä juttuja jätettiin kertomatta, tai mainittiin vain, että Striken hoksottimet alkoivat raksuttaa, mutta vasta myöhemmin selvisi, miten Strike oli onnistunut päättelemään tuloksia. Toisaalta tyyli muistutti hyvin paljon Agatha Cristien kirjoja, joissa lukijalle annetaan näennäisesti vinkkejä, mutta vasta aivan lopussa oikeasti paljastetaan, mitä kulissien takana on tapahtunut. Yleensä salapoliisi kutsuu luokseen seurueen, jolle hän kertoo aukottoman päätelmänsä.

J. K. Rowlingista on kehkeytynyt kiinnostavan realistininen kirjailija Pottereiden jälkeen. Jopa inhorealistinen. Juuri kukaan hahmoista, malleja lukuunottamatta, ei ole millään lailla viehättävä. En tietenkään halua lukea kirjaa, jossa jokainen hahmo on yhtä hyvännäköinen kuin filmitähti (tällaisiakin kirjoja olen lukenut), mutta en myöskään olisi kaivannut tarkkaa kuvausta siitä kuinka jonkun hahmon maha hyllyy liian tiukkojen housujen vyön yli. 

Aion kyllä lukea seuraavan osan Cormoran Striken seikkailuista, jos sellainen ilmestyy. Erityisesti minua kiinnosti Striken sihteeri Robin, joka onnistui nokkeludellaan selvittämään muutaman juonen kannalta oleellisen yksityiskohdan. Toivottavasti Robin pääsee vielä suurempaan rooliin seuraavissa osissa. Kenties tästä muodosta hauska kaksikko, joka holmeswatsonmaisesti selvittää kaikki nykyajan Lontoon erikoisimmat murhatapaukset.

lauantai 4. tammikuuta 2014

Taivaslaulu

Kirjoittanut: Pauliina Rauhala, sivuja: 281

Taivaslaulu on ehkä kaikista rankin kirja, jonka luin vuonna 2013. Aluksi en ollut erityisen kiinnostunut siitä, mutta blogihehkutus sai minut uteliaaksi. Mikä on tämä kirja, josta niin paljon hälistään? Kirja saikin sitten olla kirjaston jonotuksessa koko syksyn, ja vasta joululomalla pääsin vihdoin lukemaan sitä. Luin sen eräänä hiljaisena iltana yhdellä istumalla ja kolmen teekupin voimin, kuten tweettasinkin. Ja sen jälkeen meni noin kaksi päivää, ennen kun tuntui, että olin toipunut kirjasta edes jotenkuten.

Miksi Taivaslaulu sitten oli niin rankka? En lainkaan odottanut sen olevan näin haastava lukukokemus. Minua alkoi kiinnostaa kirja, koska olen nähnyt rauhanyhdistysläisten elämää melko läheltä, vaikken siihen itse kuulukaan. Minulla on kuitenkin sukulaisia ja koulukavereita. Olen myös tainnut joskus lapsena olla suviseuroilla. Minulla on siis kosketuspintaa, jonka kautta ajattelin kirjan olevan erityisen kiinnostava, varsinkin kun se sijoittuu kotiseudulleni.

Mutta Taivaslaulu oli liian samaistuttava. Se tuli liian lähelle. Imeydyin tarinan mukaan ja elin Viljan ahdistuksessa liian aidosti mukana. Kirja on erittäin koukuttavasti kirjoitettu. Teki mieli koko ajan lukea lisää, sillä halusin tietää, miten kaikki päättyy. Samaan aikaan otin kuitenkin liian nopean tahdin ja luin itseni uuvuksiin. En ole Taivaslaulun jälkeen kyennyt lukemaan oikein mitään, en vaikka lukemisesta on nyt kulunut jo yli viikko.

Olenhan minä ennenkin lukenut kirjoja, jotka käsittelevät suljettua yhteisöä, johon päähenkilön on vaikea sopeutua. Erotuksena Taivaslaulun ja muiden kirjojen välillä on kuitenkin se, että minusta tuntui, kuin olisin omaa elämääni lukenut. Toki en ole 29-vuotias nelilapsisen perheen äiti, vaan 21-vuotias perheetön opiskelija, mutta ymmärsin kaikki Viljan ajatukset ja tunnistin aivan liian monta epäkohtaa, jotka kirja nostaa esille. Vilja kamppailee siinä yhteissössä, johon hän on syntynyt, eikä tunnu löytävän hyvää ratkaisua tilanteelleen. Vaikka elämäntilanne ei ole tismalleen sama, koin silti Viljan ahdistuksen omanani.

Minulla kesti kauan aloittaa tämän blogipostauksen kirjoittaminen, koska pelkäsin tästä tulevan liian henkilökohtainen kirjoitus. Netissä tekstit ovat kaikkien luettavissa. Pyrin pitämään blogini sellaisena, että kuka tahansa tuttuni voisi löytää sen ilman että maineeni menee pilalle. Aiemmin kerroin, että sain kirjan käsiini äidin kautta, sillä hän sai niitä lahjaksi kaksi kappaletta. Minun kappaleeni kuitenkin käytiin palauttamassa kauppaa, koska en halunnut sitä hyllyyni, sillä joka kerta kun näen kirjan, mieleeni nousee se sama tunne, minkä sain kirjan lukemisesta.

Kirjan kieltä on kehuttu erinomaiseksi, mutta minun mielestäni se oli kirjan kaikista heikoin puoli. Jos tarina ei olisi muuten kiinnostanut, en olisi jaksanut lukea kirjaa sen kielen takia. Liian runollista. Kyllä minä kauniista kielestä tykkään, mutta en sellaisesta, josta ei tunnu saavan mitään otetta. Välillä tuli sellainen olo, että asioista ei koskaan voitu sanoa suoraan. Välillä taas asioista puhuttiin aivan hirveän suoraan, mikä tuntui aivan siltä kuin kirja olisi yhtäkkiä antanut turpiin. Välillä olisin suomen kielen opiskelijana halunnut napata punakynän käteen ja korjata aivan selvät virheet. Jotkut kohtaukset olivat aivan liian vaikeita ymmärtää kielensä takia. Hypin joitain kappaleita yli sen takia.

Minun on vaikea sanoa, onko Taivaslaulu hyvä vai huono kirja. Ainakin se teki tehtävänsä, onnistui herättämään tunteita. Se on merkittävä kirja. Minulle se kuitenkin oli huono kirja. Toivon, etten olisi lukenut sitä. Enkä taatusti koskaan lue uudestaan.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...