lauantai 4. tammikuuta 2014

Taivaslaulu

Kirjoittanut: Pauliina Rauhala, sivuja: 281

Taivaslaulu on ehkä kaikista rankin kirja, jonka luin vuonna 2013. Aluksi en ollut erityisen kiinnostunut siitä, mutta blogihehkutus sai minut uteliaaksi. Mikä on tämä kirja, josta niin paljon hälistään? Kirja saikin sitten olla kirjaston jonotuksessa koko syksyn, ja vasta joululomalla pääsin vihdoin lukemaan sitä. Luin sen eräänä hiljaisena iltana yhdellä istumalla ja kolmen teekupin voimin, kuten tweettasinkin. Ja sen jälkeen meni noin kaksi päivää, ennen kun tuntui, että olin toipunut kirjasta edes jotenkuten.

Miksi Taivaslaulu sitten oli niin rankka? En lainkaan odottanut sen olevan näin haastava lukukokemus. Minua alkoi kiinnostaa kirja, koska olen nähnyt rauhanyhdistysläisten elämää melko läheltä, vaikken siihen itse kuulukaan. Minulla on kuitenkin sukulaisia ja koulukavereita. Olen myös tainnut joskus lapsena olla suviseuroilla. Minulla on siis kosketuspintaa, jonka kautta ajattelin kirjan olevan erityisen kiinnostava, varsinkin kun se sijoittuu kotiseudulleni.

Mutta Taivaslaulu oli liian samaistuttava. Se tuli liian lähelle. Imeydyin tarinan mukaan ja elin Viljan ahdistuksessa liian aidosti mukana. Kirja on erittäin koukuttavasti kirjoitettu. Teki mieli koko ajan lukea lisää, sillä halusin tietää, miten kaikki päättyy. Samaan aikaan otin kuitenkin liian nopean tahdin ja luin itseni uuvuksiin. En ole Taivaslaulun jälkeen kyennyt lukemaan oikein mitään, en vaikka lukemisesta on nyt kulunut jo yli viikko.

Olenhan minä ennenkin lukenut kirjoja, jotka käsittelevät suljettua yhteisöä, johon päähenkilön on vaikea sopeutua. Erotuksena Taivaslaulun ja muiden kirjojen välillä on kuitenkin se, että minusta tuntui, kuin olisin omaa elämääni lukenut. Toki en ole 29-vuotias nelilapsisen perheen äiti, vaan 21-vuotias perheetön opiskelija, mutta ymmärsin kaikki Viljan ajatukset ja tunnistin aivan liian monta epäkohtaa, jotka kirja nostaa esille. Vilja kamppailee siinä yhteissössä, johon hän on syntynyt, eikä tunnu löytävän hyvää ratkaisua tilanteelleen. Vaikka elämäntilanne ei ole tismalleen sama, koin silti Viljan ahdistuksen omanani.

Minulla kesti kauan aloittaa tämän blogipostauksen kirjoittaminen, koska pelkäsin tästä tulevan liian henkilökohtainen kirjoitus. Netissä tekstit ovat kaikkien luettavissa. Pyrin pitämään blogini sellaisena, että kuka tahansa tuttuni voisi löytää sen ilman että maineeni menee pilalle. Aiemmin kerroin, että sain kirjan käsiini äidin kautta, sillä hän sai niitä lahjaksi kaksi kappaletta. Minun kappaleeni kuitenkin käytiin palauttamassa kauppaa, koska en halunnut sitä hyllyyni, sillä joka kerta kun näen kirjan, mieleeni nousee se sama tunne, minkä sain kirjan lukemisesta.

Kirjan kieltä on kehuttu erinomaiseksi, mutta minun mielestäni se oli kirjan kaikista heikoin puoli. Jos tarina ei olisi muuten kiinnostanut, en olisi jaksanut lukea kirjaa sen kielen takia. Liian runollista. Kyllä minä kauniista kielestä tykkään, mutta en sellaisesta, josta ei tunnu saavan mitään otetta. Välillä tuli sellainen olo, että asioista ei koskaan voitu sanoa suoraan. Välillä taas asioista puhuttiin aivan hirveän suoraan, mikä tuntui aivan siltä kuin kirja olisi yhtäkkiä antanut turpiin. Välillä olisin suomen kielen opiskelijana halunnut napata punakynän käteen ja korjata aivan selvät virheet. Jotkut kohtaukset olivat aivan liian vaikeita ymmärtää kielensä takia. Hypin joitain kappaleita yli sen takia.

Minun on vaikea sanoa, onko Taivaslaulu hyvä vai huono kirja. Ainakin se teki tehtävänsä, onnistui herättämään tunteita. Se on merkittävä kirja. Minulle se kuitenkin oli huono kirja. Toivon, etten olisi lukenut sitä. Enkä taatusti koskaan lue uudestaan.

14 kommenttia:

  1. Onneksi teksti ja kieli eivät haittaa minua, tarina itsessään oli mielestäni melkein tietokirjaluokkaa, sillä uskon sen sisältävän lähinnä faktaa, johon oli rakennettu fiktiivinen perhe ympärille...
    Minusta kirja on rohkea. Rauhala on nostanut kissan pöydälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se faktapohjaisuus tekikin kirjasta erittäin raskaan. Kaikki kirjassa esitetyt jutut ovat sellaisia, joista olen kuullut muutakin kauta.

      Poista
  2. Itse luin kirjan syyskuussa ja sain vasta eilen koostettua ajatukseni sellaiseen kirjalliseen muotoon, että voisin ne ehkä blogissa julkaista. Ajattelin antaa tekstin muhia kuitenkin vielä pari päivää ja lukea sitten uudestaan läpi sormi delete-napilla. Varsin kipeisiin kohtiin tökki kirja minuakin nimittäin, joten samaistun suuresti tuntemuksiisi. Minä tahdoin sen kuitenkin omaan hyllyyn ajatuksenani lukea se joskus vuosien päästä uudestaan ja (toivottavasti) tuntea aiheeseen etäisyyttä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Odotan postaustasi, jos et päädykään painamaan deletä.

      Poista
  3. Samaa mieltä kanssasi, Reta. Se lyyrinen puoli meni minun mielestäni metsään. Pidin lasten keskusteluista ja blogiosuuksista ja olisin toivonut muunkin tekstin olevan samaa tyyliä. Kuten totesit asia hukkui ja lipesi käsistä siinä kalevalaisessa/psalmimaisessa/kansanlaulumaisessa ym. käsittelyssä. Pidän monenlaisista tyyleistä ja myös tyylien sekoittamisesta. Aki Ollikainen esim. säilyttää hienosti saman tyylikkään linjan Nälkävuodessa ja Laura Gustafsson käyttää onnistuneesti erilaisia tyylejä kirjojensa sisällä. Taivaslaulun tyyli on minusta vain niin vaivaannuttavaa. Ei kai kukaan nainen, varsinkaan vaikeuksissa ja romahtamisen partaalla hymistele tuolla tavalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Blogitekstit tuntuiva todella irrallisilta verratuna muuhun tekstiin. Lasten keskusteluista taas en pitänyt kovinkaan paljon. Kai niistä olisi saanut vedettänyt jotain lankoja muuhun tarinaan, mutta kirjan kaikki muut raskaat ajatukset tukkivat aivoni, enkä jaksanut alkaa analysoida lasten leikkejä.

      Poista
  4. On kyllä tosiaan vaikeaa kirjoittaa kirjoista, jotka kolahtavat noin syvälle. Niitä saa pyöritellä mielessään jopa kuukausia ennen kuin saa ajatukset järjestykseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yleensä muodostan ajatuksistani listan ranskalaisilla viivoilla ennen bloggausta, se auttaa kummasti :)

      Poista
  5. Huh, olet tosiaan tainnut päästä päähenkilöiden sisään. Olen joskus pohtinut, voiko olla liian voimakkaita lukukokemuksia ja ainakin sinun postauksesi perusteella voisin sanoa, että on. (Tosin itse välttelen tietoisesti tietyistä asioista lukemista, koska pelkään miten minun kävisi niiden kanssa.)

    Minullekin kieli oli heikoin kohta kirjassa. Se etäännytti minut ja oli turhankin kikkailevaa. Tarina jäi minulla ihan sen jalkoihin. En syttynyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, on kirjoja, joiden lukua välttelen, sillä tiedän, ettei se olisi hyvä idea. Tämän kirjan kohdalla en vain osannut sitä aavistaa.

      Poista
  6. Kaunokirjallisuus on vaikuttavaa. Hurja kirja tämä onkin, ja minusta on hienoa, että osaat eläytyä noin, vaikka tietysti toivon, ettet ahdistu liikaa.

    Minä rakastin kirjan kieltä, Se korosti päähenkilön ristiriitaisia, yhä ahdistavampia ajatuksia. Hyvä havaintosi tuo, että kun yhteisöön syntyy, sen sisällä on niin vahvasti, ettei ulkopuolinen edes voi käsittää.

    Muistan, kun tästä kirjasta puhuttiin Tampereella. Enpä arvannut, että se vaikuttaisi Sinuun näin paljon. Hienon arvion kirjoitit, lukukokemuksesi välittyi tänne asti. <3

    VastaaPoista
  7. Vau, hienoa, että sinäkin luit tämän! Minäkin sain jonottaa koko syksyn ja luin sen juuri alkuvuodesta. Tuntuu, että teos nostattaa aika vahvoja tunteita tosi monessa – myös itsessäni.

    Jännä, miten eri tavalla ihmiset kokevat kirjan kielen. Siitä joko tykkää tosi paljon tai sitten ei ollenkaan. Itse mietin myös sitä, kuinka paljon sillä on merkitystä siihen, kuinka hyvin tuntee intertekstuaaliset pohjatekstit. Teoshan on äärimmäisen intertekstuaalinen ja suuri osa runollisuudesta on lähtöisin erinäisistä pohjateksteistä, erityisesti Raamatusta ja hengellisistä lauluista. Mietin, että jos en tuntisi näitä pohjatekstejä, kieli voisi tuntua oudolta ja tyhjältä, koska juuri niiden pohjatekstien tunteminen antaa siihen paljon sisältöä.

    Minusta se lopun kuopankaivausallegoria oli aivan paras osa kirjaa! Se oli niin osuvasti kuvattu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunsin kyllä aika hyvin lähes kaikki tekstit, joihin kirja viittasi, koska minulla on takanani suht kristilline kasvatus, eli pyhäkoulut ja rippikoulut on käytynä.

      Lyhyesti sanottuna ymmärrän kyllä, miksi tästä kirjasta on pidetty, ja voisin pitää tästä itsekin, ellei aihe olisi osunut liian arkaan paikkaan.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...