perjantai 28. helmikuuta 2014

Auringon ydin. Chiliä? Kyllä kiitos!

Kirjoittanut: Johanna Sinisalo
Sivuja: 336

Suomi on maailman paras paikka asua! Vai onko sittenkään?

Suomalaisena spekulatiivisen fiktion rakastajana on melkein hämmentävää, etten ole koskaan ennen sattunut lukemaan yhtään Johanna Sinisalon kirjaa. Onneksi se on nyt korjaantunut. Auringon ydin kiinnitti huomioni jo viime syksynä kirjakaupassa. Kannen punainen sävy miellytti, onhan syvänpunainen ikuinen lempivärini. Aluksi suhtauduin kirjaan varauksella, sillä nopealla selauksella kirja vaikutti hajanaiselta, mutta kun aloin kuulla siitä positiivisia kommentteja, kirja päätyin epämääräiselle lue joskus -listalleni. Onnekkaan sattuman kautta kirja käveli minua vastaan kirjastossa, enkä millään voinut jättää sitä hyllyyn.

Auringon ydin sijoittuu suunnilleen nykypäivän Suomeen, mutta Suomi ei olekaan samanlainen kun me sen nyt tunnemme. Muutama juttu Suomen historiassa on mennyt toisin, minkä seurauksena Suomesta on tullut Eusistokraattinen Tasavalta. Eusistokratia tulee latinan kielen sanoisa "eu" (hyvä) ja "sistere" (seistä, pysyä), joten se tarkoittaa hyvässä olotilassa pysyvää tasavaltaa. Terveys on kaiken aa ja oo, minkä seurauksena kaikki nautintoaineet on kielletty, mukaan lukien chili. Muiden maiden hedonismista kärsiviä kansoja katsotaan säälien.

Suomen rajat ovat suljetut kuin Pohjois-Koreassa konsanaan eivätkä ihmisoikeudet ole aivan mallillaan. Kansa on jaettu neljään ryhmään. Parhaassa asemassa ovat miehekkäät miehet, maskot. He menevät naimisiin feminaisten (myös nimitetään eloi) kanssa. Eloit koulutetaan välittämään vain ulkonäöstää, lapsistaan, kodista, ruoanlaitosta ja miehestään ja heidän oletetaan olevan alistuvia ja tottelevaisia. Kansakunnan pohjasakkaa ovat miinusmiehet ja neutrinaiset (morlokit), jotka eivät täytä maskojen tai eloiden kriteereitä.

Kirja kertoo Vannasta, joka on aina halunnut laittaa siskonsa etusijalle. Kun sukupuolen määrittely tapahtui, Vanna halusi miellyttää siskoaan ja leikki kotileikkejä siskonsa kanssa, vaikka oikeasti tarkastajan tarjoava poikien lelu olisi kiinnostanut enemmän. Niinpä Vanna luokitella eloiksi, vaikka sisäisesti hän on morlokki. Vanna oppii pitämään kulisseista kiinni, mutta kun hän kasvaa vanhemmaksi, hän alkaa oireilla.

Auringon ydin oli todella karmiva kirja, koska vaikka sen esittämä maailmankuva on dystopiaa, se on pelottavan lähellä nykypäivää. On olemassa ihmisiä, joiden mielestä miehet saavat olla ainoastan supermiehekkäitä ja naisten pitää olla aina miesten makua varten laittautuneita ja laittaa miesten tarpeet etusijalle. Erittäin kiinnostavaa oli myös lukea kirjassa esiintyviä historiakatsauksia, joissa valotettiin lukijalle, miten tähän tilanteeseen on päästy.  Mukana oli niin rotuhygienia, rippikoulu kuin kieltolakikin. Pienillä muutoksilla oli onnistuttu luomaan Eusistokraattinen tasavalta.

Chilillä on kirjassa suuri rooli. Se on yksi tuoreimmisa kielletyistä aineista, joten sen tuominen rajan yli on vielä helppoa verrattuna vaikkapa kahviin tai tupakkaan. Vannan tuttava Jare alkaa diilata chiliä ja Vannasta tulee hyvä yhteistyökumppani, sillä kukaan ei osaa epäillä eloi-naista sellaisessa toimissa. Kerran Vanna päätyy maistamaan chiliä. Se antaa hänelle niin hyvät fiksit, että hän ryhtyy vakikäyttäjäksi.

Kuvailua chilin käytöstä, sen aiheuttamista tuntemuksista, sen diilaamisesta ja kasvattamisesa oli todella kiinnostava lukea. En ollut koskaan ajatellutkaan, että chilistä voisi puhua näin. Sehän on vain... mauste! Mutta kun aloin asiaa enemmän ajatella, niin kyllä kai sen voi näinkin kuvailla. Toleranssi chiliin kasvaa ja erittäin chilisestä ruoasta tulee jännä tunne. Se aiheutaa mielihyvä ja ainakin minun kohdallani on oiva poppakonsti flunssan hoitoon. Kavereiden kanssa on joskus tullut kisailtua, kuka pystyy syömään kokonaisen chilin. Minä olen suuri chilin ystävä, eikä tämä kirja auttanut asiassa ollenkaan. Kirjaa lukiessa alkoi hirveästi tehdä mieli chiliä. En kyllä varmaan koskaan ole maisanut yhtä tulista chiliä kuin mitä kirjassa kuvaillaan.

Mutta että aiheuttaako chili riippuvuutta? En tiedä. Onko siitä jotain oikeita tutkimuksia? Nykyään kyllä tuntuu, että kaikki voi aiheuttaa jonkinlaisen riippuvuuden. Tätä aiheutta sivuaa kiinnostava Jani Kaaron kolumni, jossa hän väitää, että addiktiot ovat korvikkeita hengen köyhyydelle. Kolumnissa kerrotaan tutkimuksista, joissa on havaittu, että mieleltään terveet ihmiset eivät jää helposti koukkuun huumausaineisiin, eivätkä välttämättä huomaa edes aineiden vaikutuksia. Siinä kerrotaan myös huumeriippuvaisista, joille alettiin tarjota huumeita ilmaiseksi sairaalassa, jotta heidän ei tarvitsisi ajautua rikos- ja velkakierteeseen tai käyttää epähygieenisiä neuloja, mutta jotka eivät kokeneet ilmaisten huumeiden vaikutusta yhtä vahvana kuin kadulta ostettujen. Riippuvuus ei siis välttämättä johdu riippuvuutta aiheuttavista aineista, vaan käyttäjän elämäntilanteesta.

Jos Vannan tilannetta ajattelee, hänellä on kaiket mahdollisuudet tuolle "hengen köyhyydelle". Chili on aine, jolla saa aikaan rajuja aistimuksia. Ainetta on vaikea saada käsiinsä, joten se on varmasti mielen päällä koko ajan. Mistä seuraava annos? Se tuo jännitystä elämään ja harhauttaa siitä tosiasiasta, että Eusistokraattinen Suomi on ajanut naisen ahtaalle eikä sille voi tehdä oikein mitään.

Kaiken kirjassa olevan alta paljastuu loppujen lopuksi varsin yksinkertainen ja monille varmasti samaistuttava ihmiskohtalo. Vanna on nuori nainen, joka kamppailee maailmassa, jossa hänelle ei tunnu olevan sijaa.

Aina dystopiaa lukiessa alkaa ajatella, mitä muulle maailmalle kuuluu. Suomi on hyvin suljettu maa. Ulkomaille pääsee vain töiden kautta. Olisi ollut kiinnostavaa kuulla sananen siitä, mitä Suomesta ajaltiin ulkomailla. Säälittiinkö sitä, pyöriteltiinkö sille silmiä vai pidettiinkö sitä ihanteena?

Auringon ydin oli mielestäni todella hyvä kirja. Se oli kirjoitettu niin, että sen olisi halutessaan voinut lukea päivässä, mutta minun teki mieli lukea sitä hitaasti, jotta ehti ajatella enemmän kirjan maailmaa. Tulen varmasti palaamaan tähän kirjaan useasti ajatuksissani.

Loppuun vielä eräs musiikkivideo, joka tuli mieleen kun luin kuvailua eloi-naisista.

Soulless 2 (Manga Edition)

Kirjoittanut: Gail Carriger
Piirtänyt: REM
Sivuja: 242
Kieli: englanti

Voihan Gail Carriger ja hänen luomansa maailma. Nyt pelottaa, koska saatan kohta hurahtaa tähän sarjaan ihan totaalisesti. Kun viime tammikuussa luin mangan ensimmäisen osan, totesinkin, että se vaikuttaa aloitusosalta, jossa hahmot laitetaan tilanteeseen, josta tarina pääsee kehittymään eteenpäin. Ja niinhän se tekikin. Soulless-mangan toisessa osassa päästiin kunnolla asiaan ja maailma laajeni entisestään.

Toinen osa perustuu Gail Carrigerin The Parasol Protectorate -sarjan osaan nimeltään Changeless. Alexia on asettunut uuteen elämäänsä, mutta kaikki ei silti ole kohdallaan. On kiirinyt huhuja, että kaikilla Lontoon yliluonnollisilla olennoilla olisi ollut ongelmia kykyjensä kanssa - aivan kuin koko alue olisi preternaturalin vallassa. Alexia on itse preternatural, joten hän tietää, että olentojen kyvyt katoavat vain silloin, kun preternatual on fyysisessä kosketuksessa olennon kanssa. Hän päättää matkustaa Skotlantiin keskustellakseen asiasta aviomiehensä kanssa, joka on siellä parhaillaan hoitamassa jotain kiusallista perheongelmaa. Mukaan matkaan lähtee Alexian ystävä, vastikään mysteerisesti kihlautunut Ivy Hisselpenny ja uusi tuttavuus, Madame Lefoux.

Matkaan mahtuu monta mutkaa, mutta eniten huomioni vei tässä osassa hahmojen suhteet ja menneisyys. Ensimmäisessä osassa seikkailtiin, mutta toisessa osassa opitaan tuntemaan paremmin päähenkilöiden taustatarinat ja tutustutaan Englannin yliluonnollisen yhteisön dynamiikkaan. Kirja esittelee myös uusia hahmoja, jotka olivat minulle kuitenkin tuttuja, koska luin Etiquette & Espionagen. Olinkin odottanut heidän ilmestymistään kuvioihin. (Näin jälkikäteen ajateltuna se kirja on kirjoitettu nimenomaan niille, jotka ovat lukeneet The Parasol Protectoraten ja pystyvä bongaamaan prequelista tuttuja juttuja.) Madame Lefouxista tuli saman tien uusi suosikkini hattukauppoineen ja herrasmiesmuoteineen.

Ei minulla ole oikeastaan muuta sanottavaa tästä osasta, sillä se ei nostanut mieleen mitään kauhean syvällisiä ajatuksia. Tämä oli aika lailla puhdasta viihdettä, mikä ei kuitenkaan luonnollisesti vie arvoa tarinalta lainkaan, sillä hyvän viihteen tekeminen vaatii taitoa. Nautin lukemisesta erittäin paljon. Se on kiva höyrypunkin maustama tarina, jonka kaikki hahmot ovat uskomattoman hyvin pukeutuneita ja viettävät yläluokkaista elämää, johon sattuu kuuluvaan yläluokkaisia ihmissusia ja vampyyreita. Nyt kun saisi nopeasti kolmannen osan käsiinsä.


PS. Gail Carriger seurasi minua takaisin twitterissä. Hän vaikuttaa seuraavan melkein kaikkia takaisin, mutta silti sain sätkyn kun huomasin sen.

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Saga (volume 1)

Kirjoittanut: Brian K. Vaughan
Piirtänyt: Fiona Staples
Sivuja: 160
Kieli: englanti

Kaikkeen sitä internetissä törmääkin, ja välillä siitä voi olla kiitollinenkin. Kiinnostuin Sagasta, kun sattumalta luin parin sivun näytteen. Kiinnostuin näytteessä kolmesta asiasta. Ensinnäkin, jokainen joka lukee kirjoja, varmasti tunnistaa tummahiuksisen naisen tuntemukset. Toiseksi, sarjakuva näyttää sisältävän avaruusseikkailuja ilman että tapahtumat ovat koko ajan pelkkää toimintaa, vaan aikaa on myös keskusteluille kirjoista, ja kolmanneksi, naisia seikkailemassa avaruudessa, kyllä kiitos. Ilokseni huomasin, että sarjakuvan ensimmäinen osa, joka sisältää kuusi ensimmäistä lukua, on saatavilla kirjastosta.

Sarjakuva kertoo Alanasta, Markosta ja heidän tyttärestään Hazelista. Alana on kotoisin Landfallista, joka on galaksin suurin planeetta, ja Marko on kotoisin Wreathista, joka on Landfallin satelliitti. Galaksi on ollut sodassa jo pitkään, Landfall ja Wreath tietenkin napit vastakkain. Sekä Alana että Marko päätyvät samaan aikaan Cleaveen, joka on sodan runnoma, aaveiden asuttama, mutta muuten lähes autioitunut planeetta, jota nykyään käytetään enimmäkseen sotavankien sijoituspaikkana. He rakastuvat ja saavat kahden lajin välisen lapsen, minkä ei uskottu edes olevan mahdollista. He haluavat päästä irti sodasta, joten heidän täytyy keksiä keino pois Cleavesta ja yrittää löytää galaksista jokin kolkka, jonne he voivat asettua turvallisesti asumaan. Luonnollisesti muut eivät ole innostuneet ideasta, vaan heidän peräänsä usutetaan yksi jos toinenkin työntämään kapuloita rattaisiin.

Perusidea on siis hyvin simppeli. Pieni perhe haluaa elää rauhassa ja heidän on matkustettava pitkiä matkoja, kohdaten samalla satunnaisia vastaantulijoita, jotka joko jäävät hetken tuttavuksiksi tai kulkevat matkassa pidemmän aikaa. Mutta yksinkertaiset ideat ovat yleensä ne parhaimmat. Sen päälle voidaan rakentaa kaikenlaisia yksityiskohtia ja voidaan keskittyä enemmän hahmoihin ja heidän tarinoihinsa, ilman että koko ajan on pakottava tarve vetää juonta kamalaa vauhtia eteenpäin. Jo kuudessa luvussa ehditään valottaa aika paljon sarjan maailmaa, sen erilaisia kansoja ja kulttuureita, mutta varmasti vielä on lisää nähtävänä. Minua ainakin kiinnostaa saada tietää, miten Alana ja Marko oikeastaan ovat tavanneet ja mikä on galaksisa vallitsevan epävakaan tilanteen historia.


Saga ei ole kaikista herkimmille. Luvassa on seksiä, väkivaltaa, kiroilua, ja hahmo, jolla roikkuu suolet ulkona, kuten yllä olevasta kuvasta näkyy. Saga ei kuitenkaan ole mielestäni läpeensä raaka, vaan siinä on näppärää sanailua, huumoria ja herkkiä kohtauksia. 

Siinä on tosin aistittavissa hienoinen seksin ylikäyttö. Scifi ja fantasia usein ottavat etäisyyttä maineestaan lasten genrenä lisäämällä juuri seksiä ja väkivaltaa. Ei minua nyt periaatteessa haittaa paikkojen vilkkuminen. Jos piirtäjä tykkää piirrellä alastomia ihmisiä, niin mikäs siinä, mutta monet kohdat olisivat voineet toimia paremmin ilman tarpeetonta paneskelua. Yksi vertailuesimerkki riitänee: Game of Thrones

Koska en ole kovin harjaantunut sarjakuvien lukija, minun on vaikea arvioida onko Saga teknisesti hyvä, mutta ainakin sitä oli sujuvaa lukea. Ruutujen koko vaihtelee aivan perusruudusta näyttäviin koko aukeaman kokoisiin kuviin (katso kuva alhaalla). 


Harmillisesti sarjakuva jäi pahaan paikkaan, eikä kirjastossa näytä olevan saatavilla seuraavaa osaa, ei ainakaan vielä. Kurjaa tämä, kun joutuu pohtimaan, ostaisiko sarjakuvan itselleen vai jääkö odottamaan, jos se joskus tulee lainattavaksi.

tiistai 25. helmikuuta 2014

Mrs. Dalloway

Kirjoittanut: Virginia Woolf, sivuja: 277

Kuten olen jo aiemmin sanonut, minulla on asenneongelma Virginia Woolfin kohdalla. Ehkä se lähti liikkeelle siitä, kun lukiossa luin pätkän Woolfin tekstiä äikäntunnilla ja totesin, ettei hänen tyylinsä ole minun juttuni. Siksi en ollut erityisemmin innostunut, kun näin hänen nimensä lukupaketin listassa. Samaan aikaan olin kuitenkin haasteellisella tuulella. Entä jos tykkäänkin sitä nyt, vähän vanhempana? Entä jos kirja toimii paremmin kun lukee sen kokonaan, ei vain näytettä?

Noin parikymmentä sivua kului haukotusten vallassa. Hohhoijaa, tätäkö pitäisi lukea lähes 300 sivua? Mutta yhtäkkiä jokin napsahti ja aloin kiinnostua tyylistä. Kesti kaksikymmentä sivua päästä tyyliin mukaan, mutta kun sen tuntui tajuavan, siitä alkoikin nauttia.

Kirja alkaa siitä, kun Clarissa Dalloway päättää järjestää kutsut ja lähtee hakemaan kukkia. Hän kiertelee Lontoon kaduilla ja alkaa pohtia elämäänsä, varsinkin nuoruutta ja avioliittoon johtaneita tapahtumia. Hyvin nopeasti lukiessa kyllä huomaa, ettei Clarissa ole kirjassa kaikista suurimmassa roolissa. Kaikki tuntuu pyörivän löyhästi Clarissan ympärillä, mutta kirjan suurimmaksi näkökulmahahmoksi muodostuu lopulta Peter Walsh, mies jonka kanssa Clarissa olisi voinut päätyä naimisiin, jos asiat olisivat menneet toisin.

Tästä kirjasta on hyvin vaikea kirjoittaa oikein minkäänlaista juoniselostusta. Onko siinä edes juonta? Kerronko mitään? Vai spoilaanko vahingossa kaiken? Kirjassa ei oikeastan tapahdu oikein mitään. Se on yhden päivän romaani, jossa liikutaan hahmojen näkökulmasta toiseen. Hahmoilla on erilaisia päämääräiä: pitää hakea kukat, täytyy mennä ostoksille, pitää mennä tapaamaan vahvaa ystävää. Päämäärät muuttuvat kuitenkin nopeasti vain tekosyiksi, joiden avulla hahmon ajatukset laitetaan liikkeelle.

Ei tämä mikään uusi lempparini ole, mutta ei se ollut niin paha kuin kuvittelin. Tekstiä oli kiinnostava lukea. Ainoastaan keskittymisen kanssa oli ongelmia. Jos ei lukenut huolellisesti yhtä lausetta, saattoi olla jo aivan ulkona hahmon ajatuksenjuoksusta tai näkökulmahahmo oli saattanut vaihtua kokonaan. Kun pääsi hahmojen ajatuksiin mukaan, tuntui unohtavan omat ajatuksensa ja tuntui hetkellisesti olevan juuri se henkilö, joka sillä hetkellä oli äänessä. 

Joku lukupiirissä tosin totesi, että kun jokaisen hahmon pään sisään pääsi, he kaikki vaikuttivat ihan pähkähulluilta. Minusta hahmot taas vaikuttivat todella kiinnostavilta ja aidoilta. Tai sitten itsekin olen ihan pähkähullu ja pystyn siksi ymmärtämään hahmojen ajatukset niin vaivattomasti. ;) Olen kyllä sitä mieltä, että jos joku saisi viettää edes tunnin jonkun toisen pään sisällä ja kuulla hänen kaikki ajatuksensa, jokainen saattaisi vaikutaa vähän erikoiselta ihmiseltä. 

Mrs. Dalloway ei ole kauhean juonivetonien kertomus. Olen lukenut mielestäni parempiakin yhden päivän romaaneja, mutta tästähän voidaan olla monta mieltä. Mrs. Dalloway on romaani valinnoista, jälkiviisaudesta ja kaipuusta nuoruuteen. Siitä tuli yhtä aikaa haikea ja hyvä mieli. Ja se sai poistettua asenneongelmani.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Kesken jääneitä

Olen joutunut alkaneen vuoden aikana karsimaan joitain kirjoja, koska kiinnostavaa lukemista on löytynyt paljon, joten luonnollisesti kaikista epäkiinnostavimmat tapaukset ovat saaneet jäädä syrjään. Olen kuitenkin maininnut nämä kirjat aiemmin blogissani, niin ajattelin vähän kertoa, mitä niille kuuluu ja miksen lukenut loppuun.


Stephen King: Kuvun alla

Kun satuin katsomaan kirjaan perustuvan sarjan aloitusjakson TV:stä, kiinnostuin ideasta ja ajattelin, että kirja voisi olla paljon miellyttävämpi formaatti kuin sarja, jonka uutta jaksoa pitää aina odottaa. Lainasin sen ja ehdin päästä noin sivulle 250 (kirjassa on yli 1000 sivua), mutta siihen se lukeminen sitten jäikin. Kirja lojui yöpöydälläni varmaan melkein kuukauden, kunnes lopulta palautin sen.

Syynä ehkä on se, ettei mikään oikein tuntunut innostavan minua kirjassa. Tyyli oli liian rikkonainen. Luvut ovat lyhyitä ja nekin on jaettu pieniin osiin. Näkökulmahahmoja oli todella monta ja kaikilla tuntui olevan sen verran epämiellyttäviä ajatuksia, ettei tehnyt mieli lukea. Kaiken lisäksi tyyli oli spoilaavaa: "Mutta hän ei tiennyt, että olisi illalla jo kuollut mies." 250:ssä sivussa tarina ei onnistunut vakuuttamaan minua, joten en jaksanut lukea pidemmälle.

Jos kaikki Stephen Kingin kirjat ovat samantyylisiä, en tiedä onko King minun juttuni.

Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus

Joskus yläasteella luin Rikosta ja rangaistusta, mutta se jäi kesken, koska se oli lainassa sukulaiseltani ja piti palauttaa. Silloin olin jollain tavalla nauttinut kirjasta, mutta nyt minusta on kai tullut valikoivampi tai sitten vain kiinnitän tyyliin paljon enemmän huomiota kuin ennen.

Rikos ja rangaistus oli äärimmäisen puuduttavaa luettavaa. En jaksanut keskittyä ollenkaan, eikä kiinnostanut juuri lainkaan, mitä siinä tapahtuu. Olisin kuvannut Raskolnikovin tilanteen aivan eri tavalla ja karsinut pois paljon jaarittelua. Kaiken lisäksi olin hirveän ahdistunut kirjan lukemisen aikoihin ja kun lopetin lukemisen, ahdistus loppui, joten kai se johtui kirjasta ja sen tunnelmasta. En näe sitä oikein hyvänä ominaisuuten, että kirja saa minut ahdistuneeksi.

Pääsin kirjassa vähän yli puoleen väliin, mutta se on yli 600 sivua pitkä, joten vielä olisi ollut 300 sivua luettavana. Tämä kirja kuuluu kevään lukupakettiini, mutta kaikista kirjoista ei ole pakko kirjoittaa esseetä, joten päätin jättää tämän kirjan pois.


J. P. Koskinen: Ystäväni Rasputin

Ainoa Finlandia-ehdokkaista, joka kiinnosti, mutta en lopulta pääsyt kirjaan sisälle. Ehkä olisin, jos olisin lukenut vähän pidemmälle, mutta oli pakko karsia jokin, ja tälle oli varauksia ja palautuspäivä lähestyi.

Olipas nyt vähän negatiivinen postaus. Ensi kerralla tapaamme jonkun kivan kirjan merkeissä!

perjantai 21. helmikuuta 2014

Extempore 24h lukumaraton

Mielessäni on kummitellut ajatus lukumaratonista jo jonkin aikaan. Tulin juuri kotiin kirjastosta, ja yhtäkkiä kaikki oli selvää: vetäisen lukumaratonin juuri nyt.

Inspiraationa tälle idealle toimi kuitti, jonka kirjatotäti tulosti minulle. Siinä on kaikki tämänhetkiset lainani, 12 kappaletta (mukaan ei lasketa yhtä oppikirjaa toisesta kirjastosta). Kaiken lisäksi yksi tilaukseni tippui postiluukusta sisään ja hyllyn reunalla muutenkin lymyilee kirjoja, jotka haluaisin lukea piakoin. Miten tässä näin pääsi käymään?


Listataanpa siis tämän maratonin kirjoja!

  • Anders Larsson: Laiskojen Kalevala. Vahingosta kirjastosta löydetty, huumorimielellä lainatu, en tiedä luenko lopulta ollenkaan.
  • Johanna Sinisalo: Auringon ydin. Olen halunnut ilmestymisestä asti lukea, mutta en ole saanut aikaiseksi. Nyt käveli kirjastossa vastaan, joten oli pakko lainata, kun sai näin helposi ilman varausrumbaa.
  • Maggie Stiefvater: The Dream Thieves. The Raven Boysin jatko-osa, jonka sain kirjastosta nopeammin kuin kuvittelin.
  • Philip K. Dick: A Scanner Darkly. Joululahjakirja.
  • Pasi Ilmari Jääskeläien: Sielut kulkevat sateessa. Joululahjakirja.
  • Gail Carriger & REM: Soulless 2. Jatkoa Soulless 1:lle.
  • Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga volume 1, sis. luvut 1-6. Scifi-fantasiasarjakuvaa, jonka hankin käsiini, kun löysin netin syövereistä siitä näyteluvun. Suomen kirjastolaitos on ihmeellinen. Ajattelin sarjakuvan oleva täysin never-heard meidän maassamme, mutta niin se vain löytyi kirjastosta.
Toisesta pinkasta löytyy koulua varten luettavia kirjoja.
  • Daniel Defoe: Robinson Crusoe. Lainasin tämän vain siksi, koska kuulemma J. M. Coetzeen Foea on vaikea ymmärtää, jos ei ole mitään hajua Robinson Crusoesta, joten pitää tehdä taustatutkimusta. Kirja on yllättävän paksu, joten en aio lukea sitä kokonaan (ellei se yhtäkkiä osoittaudu aivan mielettömän vetäväksi tarinaksi). Aion pikemminkin lukea alkua ja vähän selailla.
  • Albert Camus: Sivullinen. Tämän olen jo aloittanut.
  • J. M. Coetzee: Foe
  • Puiden lohtu - saksankielistä runoutta
(Tähän ei tietenkään ollut listattuna niitä kirjoja, jotka ovat löytäneet kodin hyllyn sisältä, mutta joita en ole vielä lukenut. Siinäpä olisi teema jollekin maratonille: vain oman hyllyn kirjoja.)

Tarkoitukseni ei todellakaan ole lukea näitä kaikkea. Luen ihan fiiliksen pohjalta. Aloitan varmaan Sivullisesta ja sen jälkeen luen sarjakuvia ja sitten, jos on vielä aikaa, katson mitä silloin tekee mieli lukea. Tarkoitukseni ei myöskään ole päästä mihinkään tiettyyn sivumäärään. Tärkeintä vain olisi saada motivaatiota lukea.

Taidan aloittaa klo 19. Nähdään silloin.

klo 21:22
Aloitin oikeastaan vasta 19:30... Ja aloitin sitten Saga volume 1:stä. Sain luettua kokonaan. Nyt harmittaa, ettei toista osaa ole saatavilla kirjastosta. Ainakaan vielä.


Sivuja luettu: 160

klo 1:17
Alber Camusin Sivullinen luettu. Olipas kummallinen kirja. Samaan aikaan kiero, nerokan ja pelottavan samaistuttava.

Luin kirjan varsin hitaasti, sillä se vaati keskittymistä, ja koska minun pitää kirjoittaa tästä kirjasta essee, täytyi lukea erityisen huolellisesti. Aika soljuvaa tekstiä, mutta ei kauheasti kappalejakoa, joten silmät meinasivat hyppiä rivien yli.

Sivuja luettu: 287

klo 16:06
Aamu kului rennosti Soulless 2:sta lukiessa. Oli mukavaa palata vanhojen hahmojen pariin ja huomata, että seikkailu muuttuu vain jännemmäksi. Toisessa osassa esiintyi myös tuttuja hahmoja, nimittäin Vieve ja Sidheag, jotka esiintyvät myös Etiquette & Espionagessa. Nyt on sellainen olo, että ehkä E&E olisi pitänyt lukea vasta kun on tutustunut tähän sarjaan, siitä olisi ehkä saanut enemmän irti. Jossain pitäisi olla isot kissankokoiset huomiokyltit, jos kirjailijan kirjat kannattaa lukea ilmestymisjärjestyksessä, vaikka ne kuuluvatkin eri sarjaan :D

En tykkää kannesta yhtä paljon kuin edellisessä osassa (hyvin epäkäytännöllisen näköinen narusysteemi hameessa, eihän tuossa asussa voi taistella vihollsia vastaan!), mutta tarina oli kiinnostavampi.

Sivuja luettu: 527

klo 19:30
Nyt on 24h kulunut. Käytin loppupäivän Johanna Sinisalon Auringon ytimen lukemiseen. Onpas kiinnostava tapaus! Pari ensimmäistä lukua kului hämmennyksen vallassa, ja mietin jo, että onko tämä kirjoitettu sellaisella tyylillä, josta en saa minkäänlaista otetta, mutta sitten sainkin tekstistä kiinni.

Etenin tässä kirjassa sivulle 113, mutta itse tarina alkaa vasta sivulta 11, eli luin 102 sivua.

Yhteensä: 639 sivua

Tämä taitaa olla ennätykseni, mutta jos otetaan huomioon, että luin kaksi sarjakuvaa, en loppujen lopuksi lukenut kovin paljon tekstiä. Etenin aika rauhallista tahtia. Mutta kuten alussa sanoinkin, tavoitteeni ei ollut lukea kaikkia lukemista odottavia kirjoja sellaisella tahdilla, etten mitään muista jälkikäteen. Halusin vai saada vähän motivaatiota. :)

Motivaatiosta puheenollen, viime aikoina aina kun olen tarvinnut motivaatiota tehdä melkein mitä vain, olen kuunnellut tätä kappaletta. Jotenkin siitä tulee aina tekemisen maku.

torstai 20. helmikuuta 2014

Kafka: Muodonmuutos


Kirjallisuuden lukupakettiin kuului Franz Kafkan novelli Muodonmuutos, joka löytyy muun muassa yllä olevan kuvan Kootut kertomukset -kirjasta. Kirja on 448 sivua pitkä ja fontti on hyvin pientä. Itse novelli on n. 50 sivua pitkä. 

Luin kirjasta myös muutaman muun lyhyehkön tekstin. Oli yllättävää huomata, kuinka paljon erilaisia juttuja kirjasta pystyi löytämään. Eniten pidin ehkä vain parin sivun mittaisista pätkistä, joissa oli muutama oivallus arkipäivän elämästä, tai kenties jotain täysin absurdia. Mieleen jäi erityisesti vain sivun mittainen tekstinpätkä, jossa kuvailtiin sitä, kuinka tekstin henkilö kokee yllättäen halua lähteä kävelylle ja havahtuu kunnolla vasta kun on päässyt luonnon helmaan, sillä näin minullekin käy usein. Oli mukava lukea jotain ja huomata, että joku toinenkin on joskus kokenut samaisen asian ja kokenut sen vielä niin kiinnostavaksi, että se kannattaa kirjoittaa ylös.

Mutte sitten itse Muodonmuutokseen... Se ei nimittäin ollut mitenkään erityisen samaistuttava novelli. Se oli kyllä erikoisinta mitä olen vähään aikaan lukenut. Kaksi ensimmäistä sivua teki tiukkaa, sillä minulle tuli sellainen olo, että en halu tätä tekstiä aivoihin. Jatkoin kuitenkin lukemista, ja novelli paljastui varsin mielenkiintoiseksi tapaukseksi.

Gregor Samsa nimittäin herää eräänä aamuna ja huomaa muuttuneensa suunnattomaksi syöpäläiseksi. Alkuhämmennyksen jälkeen niin lukija kuin Gregorkin lopulta hyväksyvät asian ja alkavat pohtia, mitä pitäisi seuraavaksi tehdä. Novelli seuraa sitä, miten Gregorin perheelle käy, kun Gregor on muuttunut jättimäiseksi hyönteiseksi. Kaikkeen tunnutaan suhtautuvat hämmentävän neutraalisti. Kukaan ei oikein halua etsiä vastauksia, vaan hahmot joko kääntävät selkänsä koko tilanteelle tai yrittävän parhaansa mukaan ylläpitää rutiineja.

Koko novellin ajan ja sen jälkeen olen miettinyt paljon sitä, mitä ihmettä novellissa oikein tapahtui. Sen voi lukea täysin konkreettisesti. Okei, nyt Gregorista on tullut hyönteinen. Tai sitten sen voi ajatella metaforana. Onko Gregor tehnyt jotain niin kamalaa, että hän kokee muuttuneensä ällöttäväski ötökäksi, jonka pitää eristäytyä maailmasta? Vai onko hän kenties halvaantunut tai sairastunut ja kokee olevansa vain perheensä haittana, loisena?

Joka tapauksessa varsin erikoinen teksti. Kafkaa pidetään modernismin ja absurdiuuden edelläkävijänä ja hänen tekstejään pidettiin ilmestyessään hyvin kummina, enkä lainkaan ihmettele. En oikein osaa sanoa, pidinkö siitä vai en. Alkujärkytyksen jälkeen en kuitenkaan kadu, että se on nyt päässäni.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Divergent

Kirjoittanut: Veronica Roth, sivuja: 487, kieli: englanti

"I realize that the decision might be simple. I will require a great act of selflessness to choose Abnegation, or a great act of courage to choose Dauntless, and maybe just choosing one over other will prove that I belong. Tomorrow, those two qualities will struggle within me, and only one can win." -s. 37

Beatrice Prios elää tulevaisuuden Chicagossa, maailmassa, jossa rauha on saavutettu jakamalla ihmiset viiteen eri ryhmään perustuen heidän luonteenominaisuuksiina. Abnegation, vaatimaton, joka haluaa auttaa muita ja elää elämänsä epäitsekkäästi. Dauntless, uskalias, joka pyrkii voittamaan pelonsa ja suojelemaan kaupunkia. Erudite, älykäs ja terävä, joka rakastaa tietoa ja sen käsittelyä. Candor, rehti ja rehellinen, ja Amity, rauhallinen ja sopuisa. 

Kirja on suomennettu nimellä Outolintu, mutta en pääse siihen käsiksi, joten en tiedä, miten mikäkin termi on käännetty kirjaan. Pahoitteluni, jos tämä aiheuttaa epäselvyyttä.

Jokainen 16-vuotias joutuu valitsemaan oman osastonsa. Kaikki nuoret testataan, mutta sen jälkeen he ovat vapaita valitsemaan osaston, jonne haluavat. Todellisuudessa vain harva nuorista vaihtaa osastoa, sillä kaupungin säännöt ovat ankarat. Jos vaihtaa osastoa, käytännössä katsoen hylkää perheensä, eikä saa nähdä heitä enää juuri koskaan. 

Beatricen testitulos on epätavallinen. Yleensä nuoret automaattisesti päätyvä samaan osastoon perheensä kanssa, mutta Beatrice saa kaksi tulosta. Hän on joko Abnegation, vaatimaton, tai Dauntless, rohkea. Hän saa kuulla olevansa poikkeava, Divergent, jota ei voi helposti lajitella yhteen lokeroon. Poikkeavuus on jotain vaarallista, joten Beatricen käsketään olemaan hiljaa, ilman että hän kunnolla tietää, mitä poikkeavuus merkitsee. Beatrice joutuu vaikean valinnan eteen. Haluaako hän jatkaa turvallista ja rauhallista, mutta jokseenkin pitkästytävää yhteisöelämää Abnigationeiden parissa, vai haluaako hän riuhtaista itsensä irti juuriltaan ja olla jotain aivan muuta. Voisiko pieneen tilaan ahdetun tytön sisällä piileä jotain rohkeaa?

Valinnan hetkellä hän pääty Dauntlessiin. Hän kokee, ettei ole tarpeeksi epäitsekän valitsemaan omaa kotiosastoaan.

Mielestäni Divergent on äärettömän mielenkiintoinen kirja, varsinkin kun peilaa sitä nykyaikaan ja etsii metaforia. Itse juonessa saattoi olla joitain tökkiviä kohtia, ja jos minä olisin ollut kirjasta päätäntävallassa, olisin tasapainoittanut kirjan koulutusjaksoa ja taustalta tihkuvaa poliittista juonta niin, ettei lopun toimintakohtaus tuntuisi niin irralliselta kuin se nyt tuntui, mutta kaikkien tällaisten pikkuvikojen lisäksi kirjaa oli erittäin kiinnostavaa lukea.

Mielestäni kirjassa on selkeä vertauskuva nykyajan nuorten valintoihin. Me joudumme tekemään aika ratkaisevia valintoja ilman että oikeastaan tiedämme, miten se vaikuttaa elämäämme. Jatkanko normaaliin yläasteeseen vai menenkö kauempana sijaitsevaan kouluun, joka on erikoitusnut liikuntaan/musiikkiin/kuvikseen. Menenkö lukioon vai amikseen? Ammattikorkeakoulun vai yliopistoon? Kaikki nämä valinnat tehdään nuorena, ilman juuri minkäänlaista kokemusta. 

Divergentissä valinnan lopullisuudesta on tosin tehty kärjistetympi. Jos 16-vuotias ei selviydy siirtymäriitistä, hän ei pääse osaston jäseneksi, mutta vanhaankaan ei ole palaamista. Hän joutuu yhteiskunnon ulkopuolelle, köyhyyteen.

Toinen metafora löytyy siitä, kuinka kirja käsittelee poikkeavutta. Vallitsevassa yhteiskunnassa ei saisi olla erilainen. Erilainen on vaarallinen. Kaikkien on mahduttava yhteen osastonsa antamaan muottiin, ja jos siihen ei mahdu, on ulkopuolinen. Vaikka asetelma jälleen kerran on varsin räikeä, se on pelottavan lähellä tämän hetken maailmaa. Elämme näennäisen tasa-arvon maailmassa, mutta oikeasti jokainen vähänkin poikkeava saa leiman otsaansa. Tykkää pukeuta näyttävästi? Pakko olla mieleltään epävakaa. On mieleltään epävakaa? Ei saisi olla. Haluaa olla jotain muuta kuin oletetaan? Kuinka kehtaa. Beatricen tavoin joutumme usein piilottamaan epätavallisuutemme.

Kirjassa Beatrice pohtiikin paljon sitä, mikä lopulta on minkäkin osaston tärkein ominaisuus. Hän tasapainoittelee paljon kahden ominaisuuden välillä. Mikä on rohkeaa ja mikä on epäitsekästä. Onko rohkeaa ottaa luoti jonkin toisen puolesta? Mutta eikö se samalla ole epäitsekästä? Miksi Dauntlessit ja Abnegationit ovat sitten niin erilaisia? Miksi pitäisi tyytyä vain yhteen ominaisuuteen?

Beatrice on elänyt hyvin suojattua elämää. Vertaisin Abnegationia jopa amisheihin, tai mihin tahansa muuhun tiiviiseen ja suljettuun uskovaiseen yhteisöön. Hän ei ole saanut puhua ruokapöydässä, esittää kysymyksiä, eikä juurikaan katsoa omaa kuvajaistaan peilistä. Hänet on opetettu asettamaan aina muiden tarpeet omiensa edelle. Nyt hän kuitenkin asettaa omat tarpeensa muiden edelle ja valitsee osaston, jonne kokee kuuluvansa.

Valitettavasti sen maailman koulujärjestelmä ei valmenna nuoria tulevaisuutta varten juuri ollenkaan. Beatrice ei tiedä, mitä odottaa. Dauntlessien elämäntapa tulee hänelle täysin yllätyksenä. Hän on aina ihaillut Dauntlessien rohkeutta, mutta vasta nyt hän ymmärtää, mistä on todellisuudessa kyse: pelkojensa kohtaamisesta ja niiden voittamisesta. Hän pelkää muutosta, mutta ei voi enää perääntyä, joten hän hyppää tuntemattomaan ja valitsee itselleen uuden nimen. Hän on tästä eteenpäin Tris, sillä Beatrice on tyttö, joka eli tukahdutettua elämää, mutta Tris on tyttö, joka pääsi vapaaksi.

Kirjassa esiinty todella mielenkiintoista nimillä leikittelyä. Minua on aina kiinnostanut nimet ja niiden merkitys. Minua kiinnostaa se nimi, jonka ihminen myöhemmin valitee itselleen. Hankkimani Divergent-trilogian paketissa tuli mukana kirjanen, jossa kirjailija Veronica Roth avaa sarjansa maailmaa, ja siinä hän kertoi, että häntäkin on aina kiinnostanut nimet, joita ihmiset valitevat myöhemmin itselleen. Nimen vaihto liitetään useissa uskonnoissa siirtymäriitteihin. Kun ihminen valitsee itselleen kuvaavamman nimen tai on muuten siitä päätäntävallassa, hänestä tulee jonkin toinen.

Aloin pohtia asiaa nettinimerkkienkin osalta. Monille nettinimimerkit ovat osa anonyymiyttä, mutta minulle se on osa identiteettiä. Kun olen netissä, sosiaalisessa mediassa, olen Reta, mutta kun elän arkipäiväistä elämääni, olen Anna. Yläasteella minua viehätti ajatus siitä, että pystyin rakentamaan itselleni täysin uuden identiteetin, jonka avulla voi olla sellainen, minkälainen haluaisin olla, mutta mitä en oikeassa elämässä aina uskalla. Silloin aloin käyttää netissä nimeä Reta Rees. Se kuulosti vahvalta, jo pelkkien äänteiden perusteella. Myös Tris kuulostaa paljon vanhempia kuin Beatrice ja on paljon ytimekkäämpi.

Tristin kehitystä oli kiinnostava seurata kirjan edetessä. Alkupään Tris ei olisi pystynyt samoihin radikaaleihin ja epämoraalisiin ratkaisuihin kuin lopussa. Hän oppii ajattelemaan kirjan aikana. Hän alkaa ymmärtää enemmän, mitä häneltä vaaditan ja miksi hän ei halua täyttää vaatimuksia. Mielestäni oli todella virkistävää lukea young adult -kirja, jossa päähenkilö voi toimia epämoraalisesti.

Divergent oli hyvin erilainen kirja mitä odotin. Se on pitkästä aikaa kirja, jonka takia halusin hylätä kaikki velvollisuuteni ja vain käpertyä lukemaan tarinaan. Yhdessä välissä kuitenkin pidin tauon ja yritin hahmotella, miltä Tris mielestäni näyttää, sillä Tris henkisen kehityksen lisäksi muuttuu myös fyysisesti.


Loppuun vielä eräs kappale. Kirjasessa Veronica Roth on listannut kappaleita, jotka ovat inspiroineet häntä kirjan kirjoittamisessa. Bongasin sieltä erään erittäin tutun laulun, joka oli minulle melko tärkeä varsinkin lukion aikana. Eräänlainen voimaa antava kappale silloin kun elämä potki päähän. Tiedän, että suurin osa ei jaksa kuunnella bloggauksissa olevia kappaleita, mutta upotanpa sen silti mukaan, sillä mielestäni se sopii kirjan tunnelmaan erittäin hyvin.


If you still are alive / my regrets are few / If my life is mine / what shouldn't I do / I get wherever I'm going / I get whatever I need / While my blood's still flowing / and my hearts is beating like a hammer

maanantai 17. helmikuuta 2014

Luin uudestaan: Kerjäläisprinsessa

Kirjoittanut: Magdalena Hai, sivuja: 178 + liitteet

Viime vuoden helmikuussa (lähes tarkalleen vuosi sitten!) luin Magdalena Hain Kerjäläisprinsessan yhtenä kirjana osana ensimmäistä lukumaratoniani. Olen myöhemmin katunut kahta asiaa. Näin jälkeenpäin ajateltuna luin kirjan aivan liian nopeasti. Se on kirja, joka kannattaa lukea rauhassa. Lisäksi kirjoitin siitä omasta mielestäni ehkä surkeimman blogiarvostelun, jonka tähän blogiin olen kirjoittanut. Se on jäänyt kaivelemaan. Koska minulla on periaate, etten kirjoistusvirheiden lisäksi koske aiempiin blogiteksteihini, mutta haluan kuitenkin käsitellä tämän kirjan uudestaan, aion blogata uudestaan kirjasta. Kokeillaan, miten se menee!

Lyhyt esittely: Kerjäläisprinsessa aloittaa trilogian, joka kertoo Gigistä, joka on vallankumouksessa syrjäytetyn kuninkaan nuorin tytär. Perhe on muuttanut Vihreällä saarella sijaitsevaan Keloburgin kaupunkiin, jonne he ovat asettuneet kaupungin kurjimpaan osaan, Alhaistoon. Gigi on käytännössä katsoen kasvanut Alhaistossa, joten toisin kuin siskonsa, hän on sopeutunut elämään siellä. Hän viettää suhteellisen normaalia alhaistolaislapsen elämää keräillen kaduilta käyttökelposia roskia ystävänsä Henryn kanssa. Tarina alkaa siitä, kun Gigi löytää kadulta lapun, jossa lukee hänen isänsä oikea nimi ja heidän nykyinen osoitteensa. Kuka on saanut selville heidän olinpaikkansa?

Jotain on tapahtunut vuoden aikana. Katsotaanpa, mitä olen vuosi sitten kirjoittanut: "Jos olisin ollut edes viisi vuotta nuorempi, olisin voinut tykätä tästä todella paljon. Nyt minulla oli jo hieman liian vanha olo tätä kirjaa varten." Ja höpö höpö. Tällä kertaa minusta tuntui, että olin juuri oikeaa kohderyhmää. Nautin aivan mielettömästi pienistä kikoista, sanavalinnoista, adjektiiveista, yksityiskohdista! Liian vanhaksi koen olevani sellaiselle kirjalle, jonka kieli on selkeästi yksinkertaistettua, jotta nuori lukija ymmärtäisi sen, mutta Kerjäläisprinsessan kieli ei mene sitä, mistä aita on matalin.

Vuosi sitten minua vaivasikin jokin asennevamma lasten- ja nuortenkirjoja kohtaan. Ihan kuin olisi ollut jotenkin noloa tykätä niistä. Vuoden sisällä olen tajunnut, että lanukirjallisuus voi olla aivan yhtä laadukasta kuin mikä tahansa muukin kirjallisuus. Miten minulla menikin näin kauan sisäistää tämä? Luulisi, että kun olen aina puhunut spefin puolesta, minun pitäisi automaattisesti kyetä puolustaa muitakin kirjallisuden saroja, joita usein ylenkatsotaan. Kamalaa saada itsensä kiinni tällaisesta. Mutta nyt aion ottaa opiksi. Eläköön kaikki kirjallisuus!

Varmaan se, mikä muutti asenteeni, oli Hain jatko-osa, Kellopelikuningasta, jonka voin suoraan listata yhdeksi parhaimmista kirjoista, jonka luin vuonna 2013. Olen varmaan suositellut sitä jokaiselle kaverilleni, joka on vain suostunut kuuntelemaan. Sen valossa Kerjäläisprinsessaakin lukee aivan toisin silmin. Se on lyhyt kirja, jossa ei paljon selitellä, vain hypätään melko suoraan toimintaan. Kerjäläisprinsessa tuntuu alkurykäykseltä, jolla laitetaan käyntiin tarina, joka kypsyy kunnon mittoihin Kellopelikuninkaassa. Kerjäläisprinsessa on maistiainen, jolla laitetaan lukija haluamaan lisää, ja jatko-osa lunastaa lupauksensa.

Olen tosin edelleen samaa mieltä kuin vuosi sitten: maailmaa olisi voinut avata kirjan aikana hieman enemmän. Toisaalta, kirja on kerrottu täysin Gigin näkökulmasta, joten on ymmärrettävää, ettei ihan joka yksityiskohtaan juututa. Gigi on tässä vaiheessa vielä hyvin nuori tyttö, joka on elänyt omalla tavallaan hyvin suljettua elämää. Vasta myöhemmin hänen silmänsä aukeaa (verbi yksikössä tarkoituksella) ja lukija pääsee tutustumaan hänen näkökulmasta kautta tarkemmin Keloburgin sokkeloisiin katuihin.

Mitäs vielä? Vuosi sitten esitin toivomuksen, että tämä pioneerisarja avaisi teitä muillekin suomalaisille steampunkkirjoille. Sen jälkeen on mm. ilmestynyt uusi novellikokoelma ja suomennettu joitain kirjoja. Jatkakaa samaan malliin, oi suuret steampunkgurut! *Nostaa silinterihattuaan kunnioittavasti*

tiistai 11. helmikuuta 2014

Seikkailu Jyväskylässä

Lähdin melko extempore Jyväskylään Vanhan kirjan talveen. Jo lähes perinteenomaisesti päätin laatia siellä blogikelpoisia muistiinpanoja.

Ohjelmassa oli muun muassa:
  • Faktan ja fiktion sekoituminen Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvissa
  • Sadan sanan raapaleita
  • Exlibriksen symboliikkaa
  • Kirjailijahaastattelussa Magdalena Hai ja J. S. Meresmaa
  • Kirjabloggaus
  • Dekkariseuran 30v-kiertue
  • Steampunk-paneeli
Eli jos joku noista aiheista kiinnostaa, kannattaa jatkaa lukemista :)







Fun fact: ennen kun pidin kirjablogia, olin aika aktiivinen sarjakuvablogimaailmassa. Todella vaiheessa -blogi alkoi siis alun perin sarjakuvablogina syksyllä 2007. Tässä kuitenkin näette ehkä syyn, miksi siirryin lopulta tekstin puolelle: en ole mikään sarjakuvien piirtäjä. Aina kun yritän, lopputuloksena on kuvitettuja muistiinpanoja.

Löysin melko poliittisesti värittyneen kirjakorin...

Ostoksia:
 - Exlibris
 - Exlibris Aboensis -lehti
 - Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa (nimmaroituna, jee!)

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

The Raven Boys (The Raven Cycle 1)

Kirjoittanut: Maggie Stiefvater, sivuja: 454, kieli: englanti

Englanninkielisessä internetissä korviini kantautui huhu: tässä olisi kirjasarja, jota markkinoidaan aivan väärin, mutta jos sille antaa mahdollisuuden, sillä on paljon potentiaalia. Eräänä päivänä kirjaston nettisivuilla seikkaillessani huomasin, että kirja on saatavilla, joten päätin antaa sille mahdollisuuden. Kaipasin YA:ta venäläisten realismin klassikoiden vastapainoksi.

Kirjan takakansiteksti ei ole erityisen lupaavan kuuloinen (ellei sitten etsi paranormaalia romantiikkaa): 
"Even if Blue hadn't been told her true love would die if she kissed him, she would stay away from boys. Especially the ones from the local private school. Known as Raven Boys, they only mean trouble. But this is the year that everything will change for Blue. This is the year that she will drawn into the strange and sinister world of the Raven Boys. And the year Blue will discover that magic does exist. This is the year she will fall in love."
Hieman epäileväisenä aloin lukea kirjaa, joka kaikeksi ilokseni osoittautui kaikeksi muuksi kuin traagiseksi rakkaustarinaksi. Kyllä, Bluelle on ennustettu, että kun hän suutelee tosirakkauttaan, tämä kuolee, eikä Blueta muutenkaan kiinnosta erityisemmin viettää aikaa poikien seurassa, mutta kirja ei aloita leiskuvaa romanssia heti ensimmäisen luvun puolessa välissä. 

Blue elää suhteellisen onnellisena erikoislaatuisen perheensä parissa. Jokainen Bluen perheenjäsen on meedio, Blueta lukuunottammata. Blue ei ole saanut selvännäkijän kykyjä synnyinlahjanaan, mutta hänessä on jotain, mikä antaa samassa huoneessa olevalle henkilölle lisävoimia. Siksi Blue onkin jo vuosia auttanut äitiään Pyhän Markuksen päivän aattona, jolloin uskomusten mukaan tulevan vuoden aikana kuolevien ihmisten henget kävelevät kirkkomaalla. Bluen äiti tienaa suurimman osan elannostaan kertomalla halukkaille, kuolevatko he vuoden sisällä vai eivät. 

Sinä vuonna Pyhän Markuksen päivän aatto on kuitenkin poikkeva. Blue on siellä puolitätinsä Neeven kanssa ja vastoin odotuksiaan näkee kirkkomaalla seitsemäntoistavuotiaan pojan hengen. Neevellä on vain yksi selitys: joko Blue tulee tappamaan näkemänsä pojan tai hän tulee rakastumaan poikaan. Tämä vahvistaa Bluen aikomusta pysyä erossa kaikista pojista, mutta yllättävää kyllä, seuraavalla työvuorollaan eräs Adam-niminen poika haluaa pyytää Blueta ulos.

Mutta Blue ei heittäydykään tunteiden vietäväksi! Sen sijaan hän ystävystyy Adamin ja tämän ystävien kanssa ja alkaa auttaa heitä erikoisessa tehtävässä. Adamin ystävä Gansey on jo vuosia yrittänyt etsiä merkkejä yliluonnollisesa, ja Bluen kyky saada kaikki yliluonnollinen käyttäytymään voimakkaammin tulee tarpeeseen.

Kirjan takakansiteksti on mielestäni erittäin hämmentävä. Se vetää puoleensa lukijoita, jotka haluavat lukea rakkaustarinan ja karkoittaa lukijoita, jotka haluavat lukea tarinan siitä, kuinka kaveriporukka yrittää ilman kunnon tiedonlähteitä kaivaa esiin vaaralliselta kuulostavia myyttisiä olentoja. Kirja antaa selvästi olettaa, että seuraavissa osissa romantiikalla voi olla isompi rooli, mutta ainakin ensimmäinen osa alkaa varsin platonisesti. Ja minä olen iloinen siitä! Jos haluan lukea romanssin, haluan sellaisen erittäin hitaasti kehittyvän.

Toisaalta kirjan takakansiteksti oli siinä mielessä piristävä, että kirjaa lukiessa ei oikeastaan tiennyt juuri mitään. Kaikesta sai ottaa itse selvää. Liian monesti takakansitekstit spoilaavat kirjan puoleen väliin saakka.

Jos tykkäät esimerkiksi Supernaturalista tai kummitustarinoista, tämä tämä kirja voi olla juuri sinua varten. Kirjassa niin Tarot-korteilla kuin Pohjois-Amerikan siirtomaa-aikojen historialla on suuri osa. Mukana on myös kiinnostavaa dynamiikkaa yksityiskoulun rikkaiden poikien välillä, draamaa jonka sekaan Blue ajautuu vahingossa.

Kirjasarjat: huonomuistisen murheenkryyni

Minä tykkään lukea kirjasarjoja, sillä jos ihastun maailmaan, tarinaan ja/tai hahmoihin, mikä olisikaan parempaa kuin palata tuttuun maailmaan ja päästä lukemaan heidän uusista seikkailuistaan.

Ongelmaksi vain on muodostunut se, ettei aina muista, mitä edellisessä osassa on tapahtunut. Seuraavia osia pitää lähes aina odottaa. Joskus lapsena pystyin käyttämään kaikki aikani Pottereiden uudelleenlukuun ja juonenkäänteiden keskusteluun Vuotiksessa, mutta nyt on pakko todeta, että se kuuluisa aikuisuus on alkanut kolkuttaa ovelle, eikä enää tule luettua kirjasarjan aiempia osia kovin monta kertaa uudestaan.

Kun alkaa lukea seuraavaa osaa, on ehtinyt unohtaa valitettavan paljon. Minä tunnun muistavan vain kirjan päähenkilöt ja sen mistä kirja alkoi ja miten se loppui, mutta suurin osa yksityiskohdista on hämärän peitossa. Siksi jotkut sarjan uusista juonenkäänteistä saattavat tuntua laimeammilta kuin olisi tarkoitus. Ei vain muista, että Feeniksin killassa Harry kumppaneineen löysi medaljongin, jota kukaan ei saanut auki, tai että Harry merkkasi taikajuomakirjan tarvehuoneessa tahraisella tiaralla. Ei saa sitä oivalluksen hetkeä, että sen medaljongin on pakko olla hirnyrkki ja että tiara on se diadeemi, joka pitäisi kiperästi löytää. Harmi, sillä nuo tunteet lukiessa ovat niitä parhaita.

Valitettavasti useimmilla kirjasarjoilla ei ole kovin suurta fanikuntaa. Toki on sellaisia suurfandomeita kuin Potterit, Tulen ja jään laulu tai Taru Sormusten Herrasta, joille kaikille on omistettu vaikka kuinka paljon nettisivuja, ja faneilla on mahdollisuus tarkistaa vaikka mitä yksityiskohtia helposti vain muutamalla klikkauksella. Monille hitusen suositummille sarjoille löytyy oma wiki-sivusto (kuten nyt vaikka The Shadowhunter's Wiki). Mutta sitten on näitä kirjoja, joiden wiki-sivut ovat erittäin heikot (esim The Raven Cycle) tai joille ei löydy omaa wikiä ollenkaan. Siinä vaiheessa turvaudutaan usein wikipediaan, josta löytyy yleensä jonkin sortin juoniselostus, mutta jossa ei välttämättä kerrota juuri niitä oleellisia yksityiskohtia.

Sitten on näitä (usein suomalaisia), joista ei löydy oikein mitään dataa. Tässä vaiheessa kuvaan astuvat kirjablogit, joista voi yrittää penkoa tiedonmurusia. Yksi syy, miksi useat (minä mukaanlukien) pitävät kirjablogia, on se, että muistaisi paremmin, mitä on lukenut. Kirjabloggaajien keskuudessa vallitsee kuitenkin hiljainen sopimus, että spoilereita ei katsota hyvällä. Niinpä edes omasta bloggauksesta ei ole aina apua, vaikka sen onkin kirjoittanut kirja tuoreessa muistissa. Raastavaa! Pitäisikö tässä alkaa lukea kirja uudestaan? Ei olisi aikaa! Sormet syyhyävät jo seuraavaan osaan!

Ostin halvalla Anne Ricen Kadotettujen kuningattaren, vaikka en muista Vampyyri Lestatista juuri mitään muuta kuin sen, kuinka Lestat juoksee kiimaisena milloin kenenkin perässä ja lopussa aiheuttaa ongelmia egyptiläisten esivanhempiensa luona. Onneksi kaverini on sarjan fani, joten voin värvätä hänet laatimaan minulle listan seikoista, jotka minun kannattaa muistaa Veren vangeista ja Vampyyri Lestatista.

Ja siinä se idea onkin! Lista asioista, jotka kannattaa muistaa, kun alkaa lukemaan uutta osaa. Miksei tämä ole yleinen ilmiö? Miksei kukaan ole keksinyt tätä jo? Johan sellaista harrastetaan TV-sarjoissakin. Se saattaa ehkä hitusen spoilata kirjan sisältöä, mutta uskon, että se olisi kaiken kaikkiaan hyvin tarpeentuleva lista. Ei listalla tarvitse olla mainintaa, että kannattaa muistaa se tietty medaljonki, mutta joku yhteenveto siitä, ketkä hahmoista ovat elossa, kuka on pulassa, kuka takinkääntäjä, kuka valloitti minkäkin kaupungin ja mihin kukin hahmo jäi edellisen osan lopussa.

Vai tulisiko tällaiset listat tarpeeseen?
Olenko minä vain epätavallisen huonomuistinen?
Onko kirjallisuudelle liian halpamaista suostua tällaisiin ala-arvoisiin viihteellisiin kikkoihin, joilla lukija saatetaan matalalla kynnyksellä kirjan pariin?

(Tämä teksti on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, vaikkakin bloggaajan omista traagisista kokemuksista inspiroituen. Bloggaajan pitäisi parhaillaan kirjoittaa "oikeista" aiheista, mutta kirjoittaakin tätä. Hyi hyi.)

Juttuun liittymätön kuva
Näköispainois ensimmäisestä kokonaan suomeksi käännetystä Raamatusta. (Biblia: Se on: Coco Pyhä Raamattu Suomexi, 1642)
Olen luennoilla ihan onnesta soikeana kun saan translitteroida tekstiä suoraan fraktuuralla painetusta tekstistä.

maanantai 3. helmikuuta 2014

Mitä kirjahyllyni kertoo minusta

Haasteita pukkaa joka nurkan takaa! Tämähän on varsin mukava, kun lukeminen muuten tökkii. Ette aivan pääse unohtamaan olemassaoloani ;) Mielestäni on kiintoisaa huomata, kuinka aina välillä tulee kunnon haasteryöppyjä. Saattaa olla monta hiljaista kuukautta, kunnes yhtäkkiä joku uusi haaste alkaa kiertää.

Tällä kertaa sain kaksi haastetta. Kaimani Mikä-Mikä-Maasta haastoi vastaamaan kysymyksiin kirjahyllyn kirjojen nimillä mahdollisimman osuvasti ja Pentukissa 365:stä kulttuuriteosta esitti minulle kiinnostavia kirjallisia kysymyksiä.

Ensiksi kirjahyllykysymykset:

1. Oletko mies vai nainen?
    Kadotettujen kuningatar

2. Kuvaile itseäsi.
    I Am What I Am
    
3. Mitä elämä sinulle merkitsee?
    Säädyllinen murhenäytelmä

4. Kuinka voit?
    Naisena olemisen taito

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
    Rannalla

6. Minne haluaisit matkustaa?
    Looking for Alaska

7. Kuvaile parasta ystävääsi.
    Clockwork Princess


8. Mikä on lempivärisi?
    Punainen mylly

9. Millainen sää on nyt?
    Huomenna tuulet voimistuvat

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
     Yöpartio



11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi?
     Anna ystävämme

12. Millainen on parisuhteesi?
     Dorian Grayn muotokuva

13. Mitä pelkäät?
     Merirosvoja!

14. Päivän mietelause.
     Ken vainajia muistelee

15. Minkä neuvon haluaisit antaa?
     Tusinoittain halvemmalla

16. Miten haluaisit kuolla?
     Murha nudistileirillä


Sitten Pentukissan kirjalliset kysymykset.

1. Kenen romaanihenkilön kanssa voisit mennä naimisiin? 
Ah, vihdoin pääsen tähän itsekin vastaamaan! Vastauksen keksiminen on kyllä hyvin vaikeaa. Ensimmäiseksi sanoisin Sirius Mustan, koska hän on ihka ensimmäinen kunnon fiktiivinen ihastukseni. Voi sitä tragediaa kun hän meni potkaisemaan tyhjää. En nyt tiedä olisiko avioelämämme niin ihmeellistä...

2. Kuka olisi luotettava ystävä, jolle kertoisit kaikki salaisuutesi?
Varmaan tarkoitetaan edelleen romaanihenkilöitä? Ian McEwanin Makeannälän Serena voisi olla ihan hyvä ystävä minulle. Hän on harjoitellut salassapitovelvollisuutta työnsä takia, joten hänen uskoisi osaavan pitää salaisuudet.

3. Kenen kanssa olisi hauska matkustella?
Pienen suklaapuodin Vianne Rocher on nähnyt maailmaa ja varmasti tietää kaikki niksit, joten hän osaisi näyttää kaikkea hienoa ja hänen seurassaan olisi turvallinen olo.

4. Kenen jaaritukset pitkästyttäisivät sinua?
En jaksaisi kuunnella Raskolnikovin höpinää.

5. Ketkä kirjalliset hahmot eivät saaneet toisiaan, vaikka olisi ehdottomasti pitänyt?
Sovituksen Cecilia ja Robbie.

6. Suositko lukiessasi tiettyjä nautintoaineita, ruokia, karkkeja tai juotavaa? 
Viiniä.
Eikä kun, oikeasti juon joko teetä tai napostelen jotain karkkia, jos sellaista sattuu olemaan. Parhaiten kyllä keskityn ilman mitään herkkuja.

7. Jos kirjassa on paljon kirjoitus- tai asiavirheitä, alkavatko sormesi syyhytä niin, että lopulta on pakko alkaa korjata niitä? 
Joskus olen korjannut lyijykynällä (omien) kirjojen virheitä.

8. Paras lukupaikka ikinä? 
Kahden istuttava sohva, jonka saan kokonaan itselleni. Istun jalat ojennettuna pitkäksi ja nojaan selällä käsinojaan, kirja on sylissä. Valitettavasti tällä hetkellä omistan vain nojatuolin ja se haittaa lukuharrastustani suunnattomasti! Pitäisi hankkia sohva. Tällä hetkellä hipsin useasti erilaisiin opiskelijatiloihin, joissa on sohvia, jotta saan lukea parhaassa lukupaikassa.

9. Oletko joskus ostanut vaatteen vain siksi, että se tuo mieleesi jonkun romaanihenkilön tai kirjan miljöön? 
Voi kuule! Mistä sitä aloittaisi... Viime viikolla ostin tummanvihreän vakosamettitakin alennuksesta, koska siitä tulee mieleen hobittien takit. Olen harrastanut tummia villakangantakkeja jo pitkään, koska niistä tulee pottermainen tunnelma. Olen ostanut kello- ja avainkoruja, liivejä, nahkaisia salkkuja ja viktoriaania jalkineita sen jälkeen kun olen lukenut jotain kivaa steampunkkia. Omistan ihan suoranaisia fanikorujakin, kuten Arwenin iltatähden. Voisin melkein väittää, että minulla on aina päällä jotain, johon on vakuttanut edes lievästi jokin kirja tai TV-sarja. Jotkut seuraavat muotilehtiä, toiset taas inspiroituvat fiktiivisestä maailmasta.

10. Millaiset miljööt romaaneisssa viehättävät?
Jostain syystä minua viehättää kaikista eniten jylhä metsämiljöö, jossa matkustetaan paikasta toiseen. Plussaa jos metsästä löytyy jokia. Olen aina ollut joki-ihminen.
Toinen miellyttävä paikka on vanha kaupunki, jossa on paljon salaisuuksia ja pieniä koloja jonne piiloutua.

Koska laitoin haasteita ihan vasta menemään, taidan tällä kertaa jättää haastamisen välistä. Saat kuitenkin vastata haastekysymyksiin, jos haluat :)
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...