lauantai 29. maaliskuuta 2014

Roope Ankan elämä ja teot

Kirjoittanut ja piirtänyt: Don Rosa
Sivuja: 272

Klaaninsa viimeinen! Kuparikukkulan kuningas! Klondiken keisari! Ankantaan miljardööri! Maailman rikkain ankka!

Rosamaniani jatkuu. Päätin edetä kokoelmien julkaisujärjestyksessä, joten seuraavaksi on vuorossa Roope Ankan elämä ja teot. Tämä on ollut minun perheeni hyllyssä jo vaikka kuinka pitkään ja kun minä saavutin iän, jolloin aloin kiinnostua Don Rosan sarjakuvista enemmän, albumi siirtyi vaivihkaa omaan hyllyyni ja on ollut siellä siitä lähtien.

Olen aina ollut melko huono sarjakuvaromaanien lukija, mutta tämä on yksi, jonka olen lukenut kokonaan ja monta kertaa. Tämä on sarjakuva, joka nosti Roopen suosikkihahmokseni ankkamaailmassa.

Albumi sisältää kaksitoista Roopen nuoruuteen sijoittuvaa seikkailua. Tarina alkaa kun kymmenvuotias skottiankka Roope tienaa tarunhohtoisen ensikolikkonsa ja päättää sen seurauksena pelastaa perheensä köyhyydeltä. Vain 13-vuotiaana hän lähtee rapakon taa etsimään onneaan. 1800-luvun lopun Pohjois-Amerikka on mahdollisuuksien maa, jossa jokainen, joka on valmis työskentelemään kovasti, voi menestyä. Menestys ei kuitenkaan tule saman tien, vaan tarina kuljettaa lukijaa läpi useiden seikkailujen, ennen kun pääsee siihen pisteeseen, jossa Roope Ankka on kuin onkin maailman rikkain ankka. 

(Näin tylsästä näkökulmasta ajatellen, Roopen ei olisi tarvinnut työskennellä niin kovasti, sillä maailman rikkaimman ankan titteli on melko helposti saavutettavissa. Kuinka moni ankka edes omistaa mitään siinä mielessä, miten me ihmiset omistamisen ymmärrämme?)

En edes muista, kuinka mones lukukerta tämä oli. Lukeminen oli yhtä aikaa erittäin nostalgista, tunteellista ja yllättävää. 

Nostalgista sen vuoksi, koska näiden sarjakuvien parissa olen viettänyt monta hetkeä lapsena, makoillen sängyssäni mahallani, uppoutuen tarinan maailmaan sellaisella keskittymisellä, johon aikuinen harvoin kykenee. 

Tunteellista siksi, koska Rosa vain osaa sen. Koska sarjakuva kattaa lähes koko Roopen elämän, hän joutuu kokemaan pettymyksiä ja myöskin vanhempiensa kuoleman. On myös otettava huomioon, että koska kyseessä on prequel-sarja kaikelle sille, minkä yleisö tietää Roopesta, matkan varrella törmätään moniin hahmoihin ensimmäistä kertaa. Kuinka Kulta-Into Pii ja Roope kohtasivat? Entäpä Akun vanhemmat? Rosan kertoman mukaan Akun vanhempien esitteleminen aiheutti sensaation Euroopassa ja juttu keikkui lehtien etusivuilla ja uutisissa viikkokausia.

Yllättävä siksi, koska luin tarinan ensimmäistä kertaa aikuisen silmin. Tajusin ensimmäistä kertaa monia juttuja, hyvin pienistä, esimerkiksi että Roopella todennököisesti on skottiaksenti, hyvin suuriin, esimerkiksi siihen sankarimyyttiin, jota Rosa yhtä aikaa sekä luo että yrittää kumota. Rosa tekee Roopesta legendaarisen hahmon, joka pystyy lähes mihin vain, vaikka hän yrittääkin sanojensa mukaan välttää amerikkalaista supersankarimielleyhtymää.


Huomasin myös ensimmäistä kertaa, kuinka sarja on varsin päivänselvä tarina amerikkalaisesta unelmasta. Roope on köyhä onnenonkija, joka saavuttaa materialistisen vaurauden kovalla ja rehellisellä työnteolla, mutta ei koskaan oikeastaan nauti varallisuuden tuomista mahdollisuuksista. Hän säilyy äärimmäisen pihinä, sillä jokainen lantti on hänelle muisto pikemminkin kuin maksuväline. Rosa onneksi ei jätä Roopea yksipuoleiseksi, vaan tekee lukijalle selväksi, että maailman rikkain ankka on ehkä pikemminkin maailman muistorikkain ankka.

Oli hän lopulta myyttinen sankari, pihi tai maailman ahkerin hamstraaja, Roope on ja pysyy suosikkihahmonani. Hänellä on värikäs menneisyys, ja koska hän on sattunut syntymään 1800-luvun loppupuolellani (jos siis olemme rosauskovaisia ja hyväksymmen vuoden 1867 Roopen syntymävuodeksi), Roope on ehtinyt olla mukana 1800-luvun lopun kiinnostavissa historiallisissa tapahtumissa. Minua jäi kuitenkin harmittamaan, ettei Roopen elämästä maailmansotien aikaan ole annettu paljon tietoa. Lopussa hypitään vuosien yli rivakkaa tahtia. Voi myös olla, ettei tästä ajasta löydy kauheasti tietoa, koska Carl Barks, jonka sarjakuviin ripoteltuihin faktoihin tämän albumin sarjakuvan perustuvat, ei vain ole tullut maininneeksi.

Yksi merkittävä ensikohtaaminen.

PS. Sarjakuvien lopussa on tapansa mukaan Rosan omakätinen esittely sarjakuvistaan. Hymyilin moneen otteeseen, kun Rosa kuvaili vaivalloisen kuuloista tutkimustyötään, jossa hän lähetteli kirjeitä ympäri maailmaa tuntemilleen ankkafaneille saadakseen jonkun tietyn faktan käsiinsä. Nykyään sitä voisi vain lähettää sähköpostia.

PS2. Tuomas Holopainen on tekemässä tälle nimenomaiselle sarjakuvaromaanille omaa soundtrackiaan, joka ilmestyy 11.4.2014. Sitä odotellessa!

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Olin tuumailemassa

Puolivahingossa olen vietellyt hiljaiseloa jo melkein kaksi viikkoa. Osittain se on johtunut kiireistä. Täytin tämän kuun 22. päivänä 22 vuotta, ja koska vain kerran elämässään syntymäpäivä sattuu tuolla tavalla, juhlistin sitä ystävieni kanssa. Siihen kyläilyyn hurahtikin nopeasti monta päivää. Sen lisäksi monet deadlinet ja kokeet lähestyvät, joten en ole kauheasti ehtinyt lueskella ja se mitä olen lukenut, on jäänyt luonnollisesti bloggaamatta.

Alle kahden viikon blogitauko ei ole erityisen paha, mutta koska yleensä päivitän kerran tai useammin viikossa, tuntuu tämä on hurjalta irtiotolta. Mitä ihmettä blogimaailmassa oikein tapahtuukaan, kun en itse ole ollut aktiivisesti seuraamassa? Ilmeisesti joitain kulttuuriblogeja listattiin top10 -listaan, josta löytyy tuttuja blogeja. Seuraan siis kulttuuriblogien kermoja.

Tässä samalla olen ehtinyt vähän tuumailla omaa bloggaamistani. Jo jonkin aikaa olen kärsinyt eräänlaisesta kirjabloggauskriisistä, joka muodostuu seuraavista aineksista:

  1. Kirjabloggaajat vs. ammattikriitikot
  2. Viihdekirjallisuuus vs. laatuproosa
  3. Kirjablogi vs. kulttuuriblogi
Ensimmäinen aihe on varmasti monille jo täysin puhki poikki kulutettu aihe, mutta se silti jaksaa mietityttää. Minusta tuli kirjabloggaaja vähän niin kuin vahingossa. Oli ainoastaan luonnista alkaa blogata kirjoista, sillä kirjoittelin aina aiheista, mitkä olivat mielen päällä, ja kirjat pyörivät mielessä usein. Kun luin ensimmäisen kerran juttuja siitä, kuinka kirjabloggaajat astuvat kriitikoiden varpaille, olin pöyristynyt. Ei ollut tullut mieleenkään! Edelleenkin kuulen kommentteja siitä, kuinka kirjabloggaajat ovat vähän toisen luokan kansalaisia kulttuurimaailmassa, koska me kehtaamme olla subjektiivisia. Tästä seuraa bloggaajan ahdistusta, sillä kyllähän se vähän loukkaa, jos joku jalustalla istuva tärkeilijä mieltää minun tapani nauttia kirjallisuudesta vääräksi.

Toinen aihe taas on nähtävissä kirjabloggaajien keskuudessa. On luonnollista, että makuja on yhtä monta kuin lukijaa ja että kaikilla on täysi vapaus lukea mitä haluaa, mutta olen kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka monet vähättelevät viihdekirjallisuutta. Usein huomaan lukevani, kuinka bloggaaja pyytelee anteeksi, että on mennyt lukemaan viihteellistä tekstiä, että se oli vain pieni hairahdus ja välipala kahden tiiliskiviklassikon välissä, oi voi voi. Huomaan itsekin sortuvan tähän malliin. Olen aivan varmasti kirjoittanut joskus, että olipas mukava lukea tällainen kevyt kirja vaihteen vuoksi. 

Miksi me vähättelemme lukemiamme kirjoja? Yritämmekö kohottaa omaa statustamme? Olemmeko korkeammalla silloin kun poljemme alas kirjaa, joka keskittyy vain "hömppään"? Entä sitten, vaikka kirja käsitteleekin vain ihmissuhteita? Tai jos siinä ei ole mitään syvällistä sanomaa, mutta on vain tosi vetävästi kirjoitettu kiinnostava juoni? Entä siten, jos joku lukeekin pelkkää "viihdettä"? 

Yleisesti ottaen termi viihdekirjallisuus mietityttää minua hyvin paljon, sillä miksi ikinä lukisin kirjan, joka ei viihdyttäisi minua. Oli kirja sitten joku tieteellinen ja mielenkiintoinen teos, filosofinen klassikko tai uusin Young Adult hittitrilogia, kirja on mielestäni viihdekirja, jos kirjaa lukeva henkilö viihtyy sen parissa. 

Kevään aikana olen lukenut paljon sarjakuvia ja nuortenkirjoja ja päätin, että tästä eteenpäin en aio vähätellä kirjoja niiden puitteiden perusteella. Luin Don Rosaa ja oli aivan vietävän viihdyttävää.

Kirjablogi vs. kulttuuriblogi -ongelma juontaa juurensa taas siihen vahinkoon, mikä tapahtui jonkin aikaa sitten, kun tajusin pyörittäväni kirjablogia. Monesti haluaisin kirjoittaa muistakin aiheista, mutta koen olevani harjaantumaton puhumaan vaikkapa elokuvista tai TV-sarjoista, en ainakaan samalla tavalla kun puhun kirjoista. 

Kävin maaliskuun alussa katsomassa Åbo Svenska Teaterissa Jesus Christ Superstarin ja olin aikeissa blogata siitä, mutta iski aivan kauhea jumitus. En oikein osaa koota ajatuksiani muista median muodoista yhtä hyvin kuin kirjoista, vaikka haluaisin. Tuntuu, että bloggausten laatu vaihtelisi aivan liikaa. Samalla koen pettävän lukijoitani (joita on paljon enemmän kuin olisin ikinä osannut odottaa ja olen yhtä aikaa kiitollinen ja kauhuissani), sillä useimmat todennäköisesti seuraavat blogiani juuri kirjablogiuden takia. 

Ja lopuksi: Yritän määritellä blogiani muun muassa sanoin suomen kielen opiskelija, kirjabloggaaja ja spekulatiivisen fiktion lukija, mutta mainitsen pääaineeni melko harvoin, bloggaan muustakin kuin kirjoista ja melkein joka toinen bloggaamani kirja ei ole spefiä.

Tällaisia juttuja olen tuumaillut viime aikoina ja toivon, että saisin otettua itseäni niskasta kiinni ja vähän rentouduttua, niin että pääsisin puhumaan teille vaikka Roope Ankan elämästä ja teoista.

Onko kenellekään muulla samankaltaisia tai kenties jotain muita kriisejä bloggaamisen saralla?

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Ruumiittomat

Toimittanut: Heikki Nevala, Anni Nupponen, Shimo Suntila
Sivuja: 282 + liite
Arvostelukappale

Kun kuulin Osuuskumman julkaisevat novelliantologian, jossa on kummitustarinoita, olin saman tien kiinnostunut. Viime syksynä löysin uudelleen viehätykseni kauhuun, joten Ruumiittomat sopii hyvin uudelle valtaukselleni. Hyvin nopeasti kuitenkin paljastui, ettei Ruumiittomat varsinaisest ole kauhukokoelma. Osa tarinoista kyllä oli karmivia, mutta kuvailisin kokoelmaa mieluummin adjektiivilla haikea kuin pelottava.

Aivan aluksi minun on pakko kiinnittää huomiota antologian ulkonäköön. Osuuskummalla on kyllä töissä heppuja, joilla on visuaalista silmää. Lähes kaikki heidän kirjansa ovat todella kauniita. Tämänkin kirjan kansi on ihanan karmiva ja vinksahtanut, mutta samaan aikaan minulla tulee siitä hyvin rauhallinen olo. Vanhaa kunnon goottiromantiikka. Kirjaa käsittelee mielellään.

Kokoelma sisältää neljätoista novellia:

J. S. Meresmaa: Kielolinna
Anni Nupponen: Maitoa mandariinilasista
Kari Välimäki: Uudet perunat
Taru Luojola: Herra Maximilian Dunkelhaus ja hänen tivolinsa
Maria Carole: Ruusunnuppuni, kaikkeni
Samuli Antila: Synnytetty
Heikki Nevala: Syyllisyyden varjot
Tarja Sipiläinen: Henkien polku
Anne Leinonen: Tyttö niityllä
Minna Roininen: Vielä yhdet jäähyväiset
Jussi Katajala: Odottaja
Jani Kangas: Tyhjiö 29B
Janos Honkonen: Vespula
Shimo Suntila: Chudakovin aaveet

Neljätoista novellia on runsas lukumäärä novellikokoelmaan. Keskimäärin jokainen novelli on siis vain 20 sivua pitkä, mutta koska joukossa on myös yksi 40:n sivun novelli, osa teksteistä on hädin tuskin kymmenen sivua pitkä. Alun hämmennyksen jälkeen sain ilokseni huomata, että useat näistä lyhyistä novelleista olivat juuri kokoelman parhainta antia. Jos idea on hyvä, ei se välttämättä vaadi kymmeniä sivuja tekstiä. 

Kokoelma alkaa muutamalla melko odotuksenmukaisella kummituskertomuksella. J. S. Meresmaan Kielolinna kauniine luontokuvauksineen ja Anni Nupposen Maitoa mandariinilasista surumilisine tunnelmineen luovat hyvän intron. Aluksi kerrotaan muutama kiinnostava tarina, joissa kummituselementti pysyy vielä varsin perinteikkäällä linjalla, mutta sen jälkeen aletaan laajentaa. 

Joissain novelleissa henkiä käsitellään hyvin erikoisesta näkökulmasta, kuten Kari Välimäen Uusissa perunoissa, ja muutamasta novellista jäi sellainen olo, että oliko niissä lopulta haamuja laisinkaan. Tällainen olo tuli muun muassa Janos Honkosen Vespulasta, joka kuitenkin yhteiskuntakritiikin ansiostaan nousi suosikkieni listalle. Honkosen novelli on myöskin esimerkki siitä, kuinka hyvän tarinan voi kertoa vain seitsemässä sivussa. 

Muutama novelli taas aiheutti suoranaista hämmennystä, hatunnosto kirjailijalle sellaisen aiheen keksimisestä. Tällainen oli muun muassa Maria Carolen Ruusunnuppuni, kaikkeni, jossa henki jää kiinni tähän maailmaan melko mielenkiintoisella tavalla. Sen jälkeen oli pakko mennä kertomaan kaverille, että et ikinä arvaa, mitä minä juuri luin

Sanoisin, että tämä on Osuuskumman laadukkain novellikokoelma tähän mennessä. Eivät muut huonoja ole olleet, mutta Ruumiittomat vaan löi kaikki aiemmat mennen tullen. Yleensä joukossa on aina muutama nihkeä novelli, joita ei millään ymmärrä, mutta Ruumiittomien jokainen teksti jaksoi kiinnostaa. Aiheet ovat monipuolisia. On viipyilevää tunnelmointia, salapoliisinhommia, juonivetoista seikkalua, mysteereitä ja scifiä. Luonnollisesti muutama ei ollut niin minun makuuni, mutta eihän sitä voi olettaakaan, että kaikki 14 kirjoittajaa olisivat samaa mieltä kanssani siitä, miten tarina kannattaa kertoa.

Suosittelisin tätä kirjaa sellaiselle, joka haluaa lukea jotain arkitodellisuudesta poikkeavaa ja hieman selkäpiitä karmivaa.

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Haaste: Muumikirjat ja minä

Fable Lukisinkohan-blogista haastoi minut kertomaan Muumi-lukukokemuksistani. Alkujaan haaste on peräisin Opuscolo-blogista.

Haasteen säännöt:
 - Kirjoita Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämäkerrallinen teksti aiheesta ja julkaise se blogissasi.
 - Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa.
 - Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.


En muista, milloin sain tietää, että muumeista on olemassa myös kirjoja. Muistan vain sen, että alun perin luulin, että Muumit ovat nimenomaan TV-sarja. Se olikin lempparini lapsena. Kerran aiheutin ison draamakohtauksen, kun äiti oli nauhottanut lempijaksoni päälle jotain muuta. Muumit oli pakko katsoa, ja edelleenkin saan suuria nostalgiaryöppyjä, jos kuulen vaikka muumimusiikkia.

Muumikirjat olivat erittäin suosittuja yläasteellani, muistaakseni kahdeksannella luokalla. Meidän kaikkien piti lukea joku kirja koulun kirjastosta ja esitellä se muulle luokalle. En muista, mitä itse luin, mutta noin kymmenen luokkani kuudestatoista pojasta löysivät hyllystä muumikirjojen kokoelman ja päättivät lukea niitä. Siinä sitten kuunneltiin viikko toisensa perään esitelmiä eri muumikirjoista. Osa vaikutti kiinnostavilta, osa taas tylsiltä.

Vasta lukiossa tartuin ensimmäiseen - ja toistaiseksi ainoaan - muumikirjaani. Äidinkielen toisella kurssilla meidän piti tehdä kirjavertailu, jossa piti valita listalta kaksi samaan ryhmään lajiteltua kirjaa ja vertailla niitä toisiinsa suullisessa esitelmässä. Yksi teema oli perhe, jonka alta löytyi Muumipeikko ja pyrstötähti. Vertailtavaksi kirjaksi valitsin vähemmän tunnetun Tusinoittain halvemmalla -kirjan, jota ei alun perin ollut listalla, mutta jonka opettaja hyväksyi, sillä se käsittelee vahvasti perhettä.

Loppujen lopuksi Muumipeikko ja pyrstötähti ei ehkä ole paras mahdollinen kirja perheen näkökulman kannalta - Muumipeikko ystävineen viettää suurimman osan kirjasta tien päällä, erossa perheestään. Onneksi kirjasta pystyi löytämään edes jotain viittauksia perheeseen, kuten sen, kuinka Muumipeikko luottaa vanhempiensa odottavan häntä kotona, vaikka maailmanloppu kirjaimellisesti tekee tuhoaan. Ja voihan kirjaa lukea myös niin, ettei perhe lopu sukulaisuuteen. Matkalla olevasta porukasta muodostuu tiivis porukka, jota vois myöskin verrata perheeseen.

Kirjan lukemisesta alkaa olla jo viitisen vuotta, joten en muista siitä kovin paljon. Muistan kuitenkin olleeni yllättynyt siitä, kuinka synkkä kirja on. En myöskään voinut olla vertaamatta sitä elokuvaan, jonka VHS-nauhoituksen kulutin lapsena ahkerasti loppuun saakka. Itse kirjassa ei esimerkiksi ole Pikkumyytä laisinkaan, ja matkaseurue joutuu hyvin moneen seikkailuun, joita ei ole sisällytetty elokuvaan. 

Vaikka Muumipeikko ja pyrstötähti oli oikein mukava kirja, en ole kokenut kauhean suurta tarvetta lukea enempää. En mitenkään tietoisesti välttele muumikirjoja, mutta en vain ole tullut lukeneeksi niitä. Tämän vuoksi muumikirjat, saatikka sarjakuvat, eivät ole minulle erityisen nostalgisia asioita. Tykkään kyllä Tove Janssonin luomasta maailmasta ja hänen alkuperäiskuvituksensa on todella suloista, mutta muut kirjat ovat vieneet huomioni.

Pitäisikö nyt Janssonin juhlavuoden kunniaksi yrittää lukea edes toinen muumikirja?

Haastan:

Kirjaneito - Kirjaneidon tornihuone
Elina - Taipaleen varrelta
The Big Bad Wolf - Sanokaa vain sudeksi

torstai 13. maaliskuuta 2014

Arkistojen kätköstä

Viime viikonloppuna kävin läpi pahvilaatikoita. Löysin sieltä vanhan sarjakuvapäiväkirjan, joka oli minulla käytössä keväällä 2011, eli sinä keväänä, kun kirjoitin ylioppilaaksi. Päiväkirjaa oli hauska selata ja tweettasinkin siitä yhden sivun. Nyt ajattelin jakaa koko jutun, johon tweettaamani kuva liittyy, koska mielestäni se sopii kirjablogin teemaan.




Jälkiviisaana voin todeta, että olin ehkä vähän turhan nipottaja tässä sarjakuvassa. Nykyään en enää pahastu, jos joku tulee puhumaan minulle silloin kun koitan lukea. Puolustuksesi kuitenkin sanon, että olin aikamoisessa pääsykoestressissä enkä missään vaiheessa oikeasti huutanut kenellekään. :)

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Onko tässä mitään järkeä?

Kevätaurinko on alkanut paistaa ja sen seurauksena minulla on sellainen olo, kuin olisin herännyt puoli vuotta kesäneestä horroksesta.

Horroksesta on herännyt myös eräs projektini, jolla ei ole tällä hetkellä mitään muuta parempaa työnimeä kuin Nano12.

Eli marraskuun 2012 nanowrimoteksti, jonka sain valmiiksi vähän yli vuosi sitten. Kun sain ensimmäinen editointikierroksen vedettyä noin 100 000 sanan (n. 300 liuskan) tekstille, luetutin sen muutamalla kaverillani ja sain ihan mukavaa, joskaan ei kauhean rakentavaa palautetta. Sen jälkeen koitti Camp Nano, jossa yritin jatkaa tarinaa, mutta Campin aikana totesin, että ennen kun haluan jatkaa tarinaa mihinkään suuntaan, ensimmäisen osan pitäisi olla edes jokseenkin valmis.

Ensimmäinen osa kaipasi rankkaa muokkausta, joten koko projekti jäi jäähylle määrittelemättömäksii ajaksi. Aina välillä olen miettinyt asiaa ja saanut kiinnostavia inspiraatikohtauksia. Teksti on hautunut päässäni ja joskus olen tehnyt jopa jotain muistiinpanojakin.

Nyt alkaa olla sellainen olo, että voisin ottaa koko roskan uuteen käsittelyyn. Lukisin kaiken läpi, tekisin tarkat muistinipanot ja sen jälkeen kirjoittaisin sen kokonaan uudestaan, sillä muutoksia on tiedossa niin paljon, että pelkällä pikku muokkauksella ei selviä.

Samalla kuitenkin mietin, että onko tässä mitään järkeä. Mitä olen suomalaista kustannusmaailmaa seurannut, minulla on sellainen olo, ettei mikään suomalainen kustantamo edes harkitsisi tekstini julkaisua. Tuntuu siltä, että fantasiaa ja kaikkia alle jääviä alagenrejä julkaistaan vain lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolella. Vanhemille suunnattua spefiä ei halua julkaista, koska se ei kuulemma myy. Se kilpailee georgerrmartinien rinnalla.

Tarinani on jonkinlaista spekulatiivista fiktiota, jossa esiintyy yliluonnollisia elementtejä, joita pyritään selitämään speudotieteellisin menetelmin. Se ei ole siis miekka ja magia -fantasiaa. Sen yliluonnolliset elementit ovat loppujen lopuksi hyvin pieniä, mutta tapahtumat alulle sysääviä tekijöitä. Tarinan päähenkilöt ovat parikymppisiä ja pääpaino juonella taitaa olla ihmissuhteilla ja muutaman mysteerin selvittämisellä. Kirjoitin tarinan, jonka itse haluaisin lukea, enkä pidä tätä lainkaan huonona perusteena kirjoittaa jotain.

En haluaisi muuttaa tarinaa niin, että se sopisi nuoremmille. Tuntuisi oudolta nuorentaa hahmoja ja laittaa heidät kärsimään murrosiän ailahtelusta kaikkien muiden ongelmien lisäksi.

Samaan aikaan kun kerään inspiraatiota tekstille, takaraivossa jyskyttää epäilyksen tunne. Kannattaisiko edes? Kauhea työ, eikä mitään takuita julkaisusta. Onko julkaisu edes tavoite? Raahahan en missään vaiheessa odota tästä saavani, mutta olisihan se joskus kiva nähdä oma teksti painettuna upeiden kansien välissä.

No, onhan sitä huonompiakin harrastuksia olemassa.

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Kadonneen kirjaston vartijat

Kirjoittanut & piirtänyt: Don Rosa
Sivuja: 174

Yhtäkkiä alkoi kauheasti tehdä mieli lukea Don Rosan sarjakuvia, joten ei kun vain tuumasta toimeen. Tämä oli mukava välipala, sillä kirjan lukaisi nopeasti. Lapsena luin Aku Ankkaa ja varsinkin Don Rosan sarjakuvia niin ahkerasti, että muistan joitain tarinoita edelleen lähes ulkoa.

Kirja sisältää seuraavat osat:
 - Lukijalle
 - Don Rosan Suuret Ankkatarinat (kirjoittanut Jukka Lindfors)
 - Kadonneen kirjaston vartijat
 - Jos metsään haluat mennä nyt...
 - Saari ajan rajalla
 - Nokanneulan tapaus
 - Windigojen mailla
 - Mestaripuutarhuri
 - Sankari ylitse muiden
 - Pysähtyneisyyden aika
 - Takaisin Xanadun

Mielipiteeni mistään sarjakuvista ei ollut muuttunut. Kadonneen kirjaston vartijat ja Takaisin Xanaduun ovat edelleen suosikkejani. Ne tuntuivatkin kirjan parhaimmilta tarinoilta, ovathan ne sellaisia, joiden juonta Rosa on kehitellyt suurella vaivalla taustatutkimusta kavahtamatta. Näin vanhemana täytyy olla todella kiitollinen, että suurin osa Rosan sarjakuvien historiallisista faktoista ovat totta. Opin lapsena tätä kautta tosi paljon sellaista historiaa, jota ei koulussa opetettu lainkaan.

Ei ihme, että rakastan matkustusseikkailuja ja löytöretkiä, olenhan kasvanut lukien sarjakuvia niistä. Tällä kertaa Kadonneen kirjaston vartijat kuitenkin tuntui vähän liian nopealta. Eihän näillä tarinoilla realistisuutta haeta, mutta silti alkoi vähän tökkiä, kun Roope ja kumppanit alkoivat löytää johtolankoja aivan liian nopeasti ja helposti Sudenpentujen käsikirjalla oikoen. Takaisin Xanadussa taas huomasin yhtäkkiä elämäni aivan Akun mukana. Yleensä Aku jää Rosan sarjoissa varjoon, varsinkin suurissa seikkailukertomuksissa, mutta Xanadussa Aku ei jääkään nurkkaan marisemaan, kun Roope tai ankanpojat toimivat.

Muut tarinat ovat noin kymmensivuisia huumoripläjäyksiä. Eivät ne kuitenkaan huonoja ole. Verrattuna moniin hyvin kaavamaisiin ankkatarinoihin, Rosan huonoimmatkin sarjakuvat yltävän niiden yli erikoisilla ideoillaan. Jos ei muuten, niin ainakin ruuduissa on paljon yksityiskohtia katsottavana. Kaikista eniten minulle tuotti tuskaa Windigojen maa, joka ei ole koskaan jostain syystä kauheasti kiinnostanut minua. Minulla on sellainen olo, että sen pitäisi kiinnostaa, onhan siinä luonnonsuojelusanoma, mutta jos joku ei nappaa, niin vaikea siitä on pakolla tykätä.  Suosikkejani lyhyistä taas ovat Nokanneulan tapaus, joka on täynnä mitä mielikuvituksellisimpia surkeiden sattumusten sarjoja, ja Pysähtyneisyyden aika, joka on yksi Rosan lukuisista sarjakuvista, joissa laitetaan luonnonlait sekaisin ja yritetään pärjätä sen kanssa.

Rosan esipuheet jokaiselle sarjakuvalle ovat loistavia, kuten aina, mutta tästä huomaa, että kyseessä on vasta ensimmäinen Don Rosan parhaita -kokoelma. Tulee sellainen olo, ettei Rosa vielä ole päässyt kunnolla vauhtiin, vaan joistain sarjoista on vain muutama sananen sanottavana. Se on tietenkin harmi, sillä melkein yhtä hauskaa kun sarjakuvien lukeminen onkin, Rosan esipuheet ovat aina suuri osa lukukokemusta.

Näitähän oli hauska lukea. Minulla on hyllyssä kaikki, joten minulla on sellainen kutina, että taidan lähitulevaisuudessa lukea vähän enemmän Rosaa, kun en ole vuosiin sitä tehnyt. Pitää aina aika ajoin palautella mieleen ;)


lauantai 8. maaliskuuta 2014

Soulless 3 (Manga Edition)

Kirjoittanut: Gail Carriger
Piirtänyt: REM
Sivuja: 212
Kieli: englanti

Oscareiden jälkeen olin mennyt nukkumaan noin seitsemän aikaan aamulla. Onnekseni minulla olisi menoa vasta neljältä iltapäivällä, joten olin pystynyt valvomaan yön Oscareiden merkeissä. Joskus puolen päivän maissa postiluukku kuitenkin kolahti. Koska minulle ei tule mainospostia enkä käy vilkasta kirjeenvaihtoa keskustellen nykypäivän suomen kielen tilanteesta muiden merkittävien kielen auktoriteettien kanssa, tiesin että siellä on pakko olla Soulless-mangan kolmas ja näillä näkyvin viimeinen osa, jota olinkin jo ehtinyt odottaa.

Sarjan kolmas osa perustuu Gail Carrigerin romaaniin Blameless, joka on The Parasol Protectoraten kolmas osa. Edellisen osan tapahtumien takia Alexia on riidoissa aviomiehensä lordi Macconin kanssa. Alexia palaa Lontooseen ja saa harmikseen lukea lehdistä seurapiirihuhuja, jotka luulevat tietävän Macconeita paremmin, mistä aviohuolet kiikastavat. Lordi Macconin angstatessa Skotlannissa viskipullo seuranaan Alexia joutuu taas outojen hyökkäysten kohteeksi. Alexia päättää lähteä Italiaan, ensinnäkin pakoon seurapiirikohua ja kummia hyökkäyksiä, mutta myös selvittämään, mitä muille preternaturaleille on tapahtunut. Matkakumppaniksi hän ottaa ystävänsä Madame Lefouxin.

Kun edellinen osa oli mielestäni ihmissuhdepainotteinen, tässä osassa keskityttiin toimintaan. Mielestäni tämän pokkarin sivutkin olivat hyvin levottomia. Joka ruudussa tapahtui vaikka ja mitä. Joko Alexian kimppuun hyökkää mekaanisia leppäkerttuja, Madame Lefouxilla on kriisi hattukaupassaan, mysteerinen huppumies jahtaa Alexiaa ja Madame Lefouxia, taivaalla lentelee erilaisia lentäviä härveleitä tai yhtäkkiä huomataan päätyneen Temppeliherrojen seuraan.

Joissain kohdissa minusta tuntui, että olisin lukenut Hopeanuolta. Raakoja ihmissusien välisiä taisteluita ja lumisia vuoristoja. Vaikka tarina seurasi myös lordi Macconin selviytymistä aviokriisistä, enimmäkseen keskityttiin Alexian tarinaan, kun hän pyrkii palaamaan juurilleen ja selvittämään mysteeriä isästään ja muista preternaturaleista.

Minusta on kuitenkin vähän erikoista, jos manga aiotaan jättää tähän. Tarinahan on ilmiselvästi vielä kesken! Jos sarja olisi trilogia ja päättyisi tähän, pitäisin sitä kehnona päätöksenä, joka ei vie kaikkia juonia loppuun saakka.



Mielestäni tässä sarjassa on parasta sen vanhahtava kieli, viktoriaanisuus steampunk-mausteilla, hauskat hahmot ja sellainen asenne, ettei kaikkea tarvitse ottaa ihan kuolemanvakavasti. Tykkään myös siitä, kuinka sarja leikittelee sukupuolella ja seksuaalisuudella ja kuinka päähenkilönä on nainen, joka todella tykkää olla hieno lady päivänvarjoinen ja teehetkineen, mutta ei säikähtä seikkailua eikä anna alushameen haitata menoa. Minua on jo jonkin aikaa närkästyttänyt naishahmot, jotka voivat olla "vahvoja naishahmoja" vain hylätessään naisellisuutensa, antaen viestin, ettei nainen voi menestyä ilman maskuliinisia keinoja. Antakaa naishahmojen olla naisellisia, jos ne sellaisia haluavat olla, mutta antakaa heille muitakin ominaisuuksia, hyvät kirjoittaja-kullat!

Plussaa myös siitä, ettei The Parasol Protectorate ole YA:ta, vaan se on suunnattu hieman vanhemmille lukijoille, unohtamatta kuitenkaan sitä, että vanhemmatkin lukijat voivat tykätä YA-elementeistä ja että vanhemille lukijoille YA-elementit voi viedä hieman vakavammalle tasolle. Noin vuosi sitten etsin kuumeisesti tällaista "välikirjaa", joka on suunnattu parikymppisille, mutta ei kuitenkaan ole chick lit -kirjallisuutta. Nyt taisi sellainen sarja löytyä.

No, nyt on tämä sarja (kai) luettu loppuun näin mangan osalta. Sain itse kirjasarjan lainaan kaveriltani, joten seuraavaksi alan paneutua siihen.

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Nörttityttö arvokirjaesittelyssä

Viime tiistaina pääsin kirjataivaaseen. Olen aktivoitunut Nörttityttöjen saralla, mitä kautta on poikinut jos jonkinlaista aktiviteettia harmaaseen lumettomaan talveen. Tällä kertaa vuorossa oli arvokirjaesittely Turun yliopiston pääkirjastolla.

Kirjastonhoitaja esitteli meidän noin kymmenen hengen porukalle ensiksi kirjaston lahjoitusten historiaa. Kuka on lahjoittanut ja mitä ja miten kirjasto on pitänyt siitä huolta. Opin muun muassa sen, että yliopiston kirjastolla on hallussa paljon hyvin satunnaisia kirjoja, mutta myös muistiinpanoja ja käsikirjoituksia jotka ovat alun perin olleet merkittävien henkilöiden omistuksessa. (Nyt jälkipäin aatellen tulee sellainen olo, että no totta kai kirjastolla on hallussa vaikka ja mitä, haloo, mutta enpä vain ollut tullut ajatelleeksi.) Valitettavasti en tajunnut tehdä tilaisuudesta muistiinpanoja, niin en pysty tarkkaan kertomaan, keiden kaikkien merkittävien henkilöiden lahjoituksia kirjasto on saanut. Meille esiteltiin dioina monia kuvia, joissa esiintyi merkittäviä suomalaisia kirjailijoita, joista minä en kuitenkaan ollut ennen kuullut mitään, mistä syytän huonoa yleissivistystäni, tai sitten vain sitä, etten ole koskaan sattunut törmäämään heihin. Ei kaikkeen ehdi tutustua.

Kaikista kiinnostavin osa esittelyssä tietenkin oli se, kun meille esiteltiin vanhoja kirjoja, joita sai sitten tutkia. En valitettavasti ottanut lainkaan kuvia, sillä kirjat lumosivat minut niin, etten muistanut valokuvauksen mahdollisuutta kuin vasta aivan lopussa, enkä tiedä, olisiko niistä edes saanut ottaa kuvia. Jotkut kirjat olivat niin vanhoja, että niitä täytyi käsitellä hanskat kädessä.

Vaikuttavimmat kirjat mielestäni olivat vanhat, muistaakseni 300-luvulta peräisin olevat papyruspalat, joissa kirjoitus oli edelleen nähtävillä selkeästi. Siihen aikaan harrastettiin kierrätystä ihan niin kuin nykyään, tosin varmaan pikemminkin materiaalin vähyyden vuoksi ympäristön suojelemisen sijaan. Sen vuoksi pleksilasin alle suojaan laitetut papyruksen oli alun perin löydetty haudoista, joissa virkamiesten kirjeenvaihtoon käytetty papyrus oli uusiokäytetty hautojen täytteenä.

Toinen vanha aarre oli muistaakseni jostain 1400-luvun lopusta tai 1500-luvun alusta. Pieni mutta paksu kirja sisälsi muun muassa alkuperäisessä värityksessä olevan krusifiksi-kuvan ja vanhoja nuotteja. Kirja on painettu joskus kirjapainon aivan alkuaikoina, mutta mukana oli myös käsinkirjoitettuja osioita ja yksi 1300-luvulta säilytynyt sivu, kirjoitettuna pergamentille.

Mieleen jäi myös kaksi kirjaa, joista toinen on ollut Elias Lönnrotin hallussa ja toinen Aleksis Kiven omaisuutta. Molemmissa kirjoissa oli olemassa aidot nimikirjoitukset. Kiven kirjassa luki Aleksis Stenvall. Kirjoja tutkiessa oli kummallisen pyhä olo. En edes tiennyt, että sellainen olo voisi tulla kirjasta, jonka joku heppu on aikoinaan omistanut, mutta ei siinä voinut olla miettimättä, että Lönnrot tai Kivi on joskus aikoinaan selaillut juuri tätä samaa nidettä.

Suurin osa kirjoista oli ruotsiksi, saksaksi tai ranskaksi, mistä minulle kielitaidottomalle oli melko vähän iloa. Onneksi seassa oli yksi kirja, jossa oli Christfrid Gananderin kansanrunoutta, jota oli ilo lukea. Runot oli painettu fraktuuralla ja kirjoitettu ajanmukaisen 1700-luvun oikeinkirjoitusopin mukaisesti. Kävin juuri kurssin, jossa käsiteltiin kirjakielen kehittymistä, pääsin käyttämään oppimiani taitoja vanhan kirjasuomen lukemisesta heti käytänössä.

Esittelyssä oli myös joitain luentomuistiinpanoja 1700-luvulta. Ne oli kirjoitettu uskomatoman kauniilla käsialalla ja uskomattoman pienin kirjaimin. Käsiala pieneni mitä pidemmälle muistiinpanoja selasi. Kenties opiskelijalla ei ollut varaa hankkia lisää paperia, niin oli pakko vähän säästää tilaa.

Kyllä entisaikaan osattiin painaa kauniita kirjoja. Mutta en kyllä valita nykyaikaakaan, jolloin on mahdollista saada parilla eurolla käsiinsä kirja, jonka sisältö saattaa olla hitusen mielenkiintoisempikin, ellei sitten satu olemaan erittäin kiinnostunut vanhalla ruotsilla kirjoitetuista liturgioista. :)
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...