perjantai 28. maaliskuuta 2014

Olin tuumailemassa

Puolivahingossa olen vietellyt hiljaiseloa jo melkein kaksi viikkoa. Osittain se on johtunut kiireistä. Täytin tämän kuun 22. päivänä 22 vuotta, ja koska vain kerran elämässään syntymäpäivä sattuu tuolla tavalla, juhlistin sitä ystävieni kanssa. Siihen kyläilyyn hurahtikin nopeasti monta päivää. Sen lisäksi monet deadlinet ja kokeet lähestyvät, joten en ole kauheasti ehtinyt lueskella ja se mitä olen lukenut, on jäänyt luonnollisesti bloggaamatta.

Alle kahden viikon blogitauko ei ole erityisen paha, mutta koska yleensä päivitän kerran tai useammin viikossa, tuntuu tämä on hurjalta irtiotolta. Mitä ihmettä blogimaailmassa oikein tapahtuukaan, kun en itse ole ollut aktiivisesti seuraamassa? Ilmeisesti joitain kulttuuriblogeja listattiin top10 -listaan, josta löytyy tuttuja blogeja. Seuraan siis kulttuuriblogien kermoja.

Tässä samalla olen ehtinyt vähän tuumailla omaa bloggaamistani. Jo jonkin aikaa olen kärsinyt eräänlaisesta kirjabloggauskriisistä, joka muodostuu seuraavista aineksista:

  1. Kirjabloggaajat vs. ammattikriitikot
  2. Viihdekirjallisuuus vs. laatuproosa
  3. Kirjablogi vs. kulttuuriblogi
Ensimmäinen aihe on varmasti monille jo täysin puhki poikki kulutettu aihe, mutta se silti jaksaa mietityttää. Minusta tuli kirjabloggaaja vähän niin kuin vahingossa. Oli ainoastaan luonnista alkaa blogata kirjoista, sillä kirjoittelin aina aiheista, mitkä olivat mielen päällä, ja kirjat pyörivät mielessä usein. Kun luin ensimmäisen kerran juttuja siitä, kuinka kirjabloggaajat astuvat kriitikoiden varpaille, olin pöyristynyt. Ei ollut tullut mieleenkään! Edelleenkin kuulen kommentteja siitä, kuinka kirjabloggaajat ovat vähän toisen luokan kansalaisia kulttuurimaailmassa, koska me kehtaamme olla subjektiivisia. Tästä seuraa bloggaajan ahdistusta, sillä kyllähän se vähän loukkaa, jos joku jalustalla istuva tärkeilijä mieltää minun tapani nauttia kirjallisuudesta vääräksi.

Toinen aihe taas on nähtävissä kirjabloggaajien keskuudessa. On luonnollista, että makuja on yhtä monta kuin lukijaa ja että kaikilla on täysi vapaus lukea mitä haluaa, mutta olen kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka monet vähättelevät viihdekirjallisuutta. Usein huomaan lukevani, kuinka bloggaaja pyytelee anteeksi, että on mennyt lukemaan viihteellistä tekstiä, että se oli vain pieni hairahdus ja välipala kahden tiiliskiviklassikon välissä, oi voi voi. Huomaan itsekin sortuvan tähän malliin. Olen aivan varmasti kirjoittanut joskus, että olipas mukava lukea tällainen kevyt kirja vaihteen vuoksi. 

Miksi me vähättelemme lukemiamme kirjoja? Yritämmekö kohottaa omaa statustamme? Olemmeko korkeammalla silloin kun poljemme alas kirjaa, joka keskittyy vain "hömppään"? Entä sitten, vaikka kirja käsitteleekin vain ihmissuhteita? Tai jos siinä ei ole mitään syvällistä sanomaa, mutta on vain tosi vetävästi kirjoitettu kiinnostava juoni? Entä siten, jos joku lukeekin pelkkää "viihdettä"? 

Yleisesti ottaen termi viihdekirjallisuus mietityttää minua hyvin paljon, sillä miksi ikinä lukisin kirjan, joka ei viihdyttäisi minua. Oli kirja sitten joku tieteellinen ja mielenkiintoinen teos, filosofinen klassikko tai uusin Young Adult hittitrilogia, kirja on mielestäni viihdekirja, jos kirjaa lukeva henkilö viihtyy sen parissa. 

Kevään aikana olen lukenut paljon sarjakuvia ja nuortenkirjoja ja päätin, että tästä eteenpäin en aio vähätellä kirjoja niiden puitteiden perusteella. Luin Don Rosaa ja oli aivan vietävän viihdyttävää.

Kirjablogi vs. kulttuuriblogi -ongelma juontaa juurensa taas siihen vahinkoon, mikä tapahtui jonkin aikaa sitten, kun tajusin pyörittäväni kirjablogia. Monesti haluaisin kirjoittaa muistakin aiheista, mutta koen olevani harjaantumaton puhumaan vaikkapa elokuvista tai TV-sarjoista, en ainakaan samalla tavalla kun puhun kirjoista. 

Kävin maaliskuun alussa katsomassa Åbo Svenska Teaterissa Jesus Christ Superstarin ja olin aikeissa blogata siitä, mutta iski aivan kauhea jumitus. En oikein osaa koota ajatuksiani muista median muodoista yhtä hyvin kuin kirjoista, vaikka haluaisin. Tuntuu, että bloggausten laatu vaihtelisi aivan liikaa. Samalla koen pettävän lukijoitani (joita on paljon enemmän kuin olisin ikinä osannut odottaa ja olen yhtä aikaa kiitollinen ja kauhuissani), sillä useimmat todennäköisesti seuraavat blogiani juuri kirjablogiuden takia. 

Ja lopuksi: Yritän määritellä blogiani muun muassa sanoin suomen kielen opiskelija, kirjabloggaaja ja spekulatiivisen fiktion lukija, mutta mainitsen pääaineeni melko harvoin, bloggaan muustakin kuin kirjoista ja melkein joka toinen bloggaamani kirja ei ole spefiä.

Tällaisia juttuja olen tuumaillut viime aikoina ja toivon, että saisin otettua itseäni niskasta kiinni ja vähän rentouduttua, niin että pääsisin puhumaan teille vaikka Roope Ankan elämästä ja teoista.

Onko kenellekään muulla samankaltaisia tai kenties jotain muita kriisejä bloggaamisen saralla?

17 kommenttia:

  1. Minuakin tuo termi 'viihdekirjallisuus' on häirinnyt jo pitkään. Siinä on aina negatiivinen sävy. Ihan niin kuin huumori ja leppoisuus olisi jotenkin paha asia, jotenkin väärin. Sekin ihmetyttää että usein kaikki spefi ja rikoskirjallisuus määritellään viihdekirjallisuudeksi eli huonommaksi kirjallisuudeksi kuin esimerkiksi klassikot ottamatta niiden teemoja huomioon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun kirjallisuudenopintoni alkoivat kahden luennon sarjalla, jossa pohdittiin, mitä on kirjallisuus, eikä opettaja päässyt mihinkään lopputulokseen. Jos kirjallisuutta ei kyetä kunnolla rajaamaan, niin hyväksytään me, että spefi ja rikos ovat myöskin ihan oikeaa kirjallisuutta! :)

      Poista
  2. Onpas hieno postaus! Välipalakirja-termiä olen viime aikoina koettanut kaihtaa kirjoittamistasi syistä. Mitä sitten, jos lukee jotain kevyempää välillä? Ja miksi välipalakirja on aina kevyt kirja? Ainakin joissain bloggauksissani olen huomannut puolustelevani sitä, miksi nyt tuli luettua tämmöinen ja tämmöinen kirja. Jälkeenpäin on sitten tuntunut vähän hölmölle, kun saahan sitä lukea mitä haluaa, ilman selittelyasennetta. :)

    Ja todellakin, miksi kirjan äärellä ei saisi viihtyä? Lukeminen on minulle harrastus, ja harrastusten parissa haluan todellakin viihtyä. Viihtymisen tunteen voi tietysti saada milloin minkäkin tyyppisistä kirjoista, mutta pienen blogiurani aikana minulle on kirkastunut ajatus siitä, että blogista huolimatta luen ne kirjat ihan itseäni varten, joten oman maun mukaan suunnistetaan eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ollaan vain ylpeitä siitä, mitä luimme, koska aina siihen, miksi valitsee juuri sen kirjan, on olemassa jokin syy! :) Jos jonkun kirjan ääressä viihtyy, se ei voi olla kovin paha synti.

      Poista
  3. Viihdekirjallisuus-määritelmäsi on mielestäni hyvä. Jos kirjan parissa viihtyy, sehän on viihdekirjallisuutta ;) Pakko myöntää, kun tällä tai viime viikolla bloggasin Pretty little liarsin ensimmäisestä osasta, mietin olenko nyt kovin vakavasti otettava, kun tämmöistä teinidraamaa luen :DD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pakko myöntää, että minuakin kiinnostaisi tutustua Pretty Little Liarsiin. Ja bloggaisin siitä. Teinidraama voi olla hyvinkin kiinnostavaa, tai ainakin niiden päähänpistoksille voi huokailla ja pyöritellä silmiä hyväntahtoisesti. :D

      Poista
  4. Olen samaa mieltä välipalakirjoista. En koe itse niitä mitenkään huonoiksi kirjoiksi, mutta silti se puolusteleminen tulee kuin itsestään "kunhan tässä luin". Mitä väärää siinä on, että hyllyssäni on montakin "viihdekirjaa", jotka ovat nopealukuisia, kun kuitenkin nautin niiden lukemisesta?
    Pitää alkaa kiinnittää enemmän huomiota tähän omaan piiloasenteeseen...

    Täytyy kyllä myöntää, että hieman tunnen alemmuutta kirjablogeja kohtaan, jotka bloggaavat lähinnä "klassikoista" ja kirjoista, jotka "laittavat pohtimaan elämän tarkoitusta", kun samaan aikaan itse bloggaan siitä mitä nyt satun lukemaan... :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, joskus kun törmää näihin jotka lukevat vain merkittäviä klassikoita ja kokee vähän alemmuutta, mutta koitan aina miettiä että meidän maut vain ovat erilaiset. Yleisesti ottaen olen huomannut, että en pidä klassikoista. Ne yleensä edustavat tyylinsä ensimmäistä merkittävää kirjaa, ja olen usein ehtinyt jo lukea samaa ideaa hyödyntävän uudemman ja paremman teoksen.

      Poista
  5. Niin tuttuja ajatuksia myös minulle. Olen jo aikaa sitten tullut siihen tulokseen, että minä luen mitä tykkään, oli se sitten YA-kirjoja, eeppistä fantasiaa, mysteerejä tai mitä ikinä sitten luenkaan eikä kenelläkään pitäisi olla nokan koputtamista kirjamaulleni.

    Kun luen vapaa-ajallani, haluan lukea sitä mistä tykkään, enkä väkisillä yrittää lukea jotain Älykkäämpää Kirjallisuutta isoilla alkukirjaimilla, koska se olisi muka parempaa kuin vaikka nuorten aikuisten kirjat. Kenelle on, kenelle ei. Minulle ei välttämättä. Kaikki kirjat on kirjoitettu luettaviksi ja jokainen ihminen saa valita ihan omin pikku kätösin, mitä kirjoja haluaa lukea, mutta älköön kukaan alkako katsoa alaspäin jonkun toisen lukumakua, jos se ei vastaa omaa. Olen ollut aina fantasian ystävä ja tulen jatkossakin lukemaan pääasiassa fantasiaa, koska se on hauskaa ja jännittävää! Kirjoitan blogiini niistä kirjoista, joita luen ja jos joku kokee, ettei kirjamakumme osu yksiin, niin mikäs siinä. En halua tuntea alemmuuden tunnetta blogistani tai lukemistani kirjoista. Kenenkään ei pitäisi. Meitä on moneen junaan, joten annetaan kaikkien kukkien kukkia ilman kyräilyjä makuasioissa!

    Loistava teksti! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia! Annetaan kaikkien kukkien kukkia, tosiaan

      Poista
  6. Viihdekirjallisuus on vaikea termi, koska sillä viitataan aiheiltaan ja kirjoitustyyliltään kevyempiin ja helpompiin kirjoihin, mutta toisaalta olet oikeassa siinä, että kyllähän monen muunkin kirjan parissa viihtyy eli se voitaisiin luokitella viihteeksi.

    Minä kirjoitan kaikesta mitä luen. En mieti sitä sen enempää. MUTTA kyllä minäkin muutaman kirjan olen blogannut hieman itselleni nauraen, koska ne kirjat eivät ehkä olleet kovin vakavasti otettavia. Toisaalta, enpä minä niitä vakavasti lukenut tai ottanutkaaan. Ja eihän kaikkien tarvitse olla vakavasti otettavia, mutta toisaalta itse tykkään kyllä keskittyä bloggaamaan kirjoista, jotka ovat puhututtaneet. Jostain kevyemmistä kirjoista on vaikea kirjoittaa, kun niistä ei välttämättä ole mitään sen kummallisempaa sanottavaa.

    Ja viihdekirjallisuudessakin on rajansa. Minä esimerkiksi en itse olisi kiinnostunut lukemaan toisten blogeista kioskikirjallisuudesta. Mutta kaikki bloggaa mitä bloggaa ja ne lukee, joita kiinnostaa :)

    (Näin perjantain kunniaksi tällainen supersössö kommentti... Toivottavasti ajatukseni nyt vähän välittyy jorinoistani.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän minä tiedän, mitä viihdekirjallisuus-termille tarkoitetaan, mutta silti se usein mietityttää :)

      Itse olen blogannut yhden puhtaan harlekiini, ja sitä kirjoitellessa muistan vähän naureskelleeni, että voi voi mitä tulee nyt blogattua, meneeköhän maine, mutta harlekiinia puolustellakseni, siinä oli joitain ihan mukavia oivalluksia. Myöskin Paholainen pukeuduu Pradaan on sellainen kirja, jonka luin oletuksella "tämä on nyt jotain tosi höttöä pääsykoestressin jälkeiseen aikaan" ja kirja kolahti ennalta-arvaamattomasti. Koskaan ei voi tietää, mikä lopulta on se itselle hyvä kirja :D

      Poista
  7. Olen itsekin miettinyt tuota 'viihde'kirjallisuus vs. ns. laatukirjallisuus -dilemmaa. Päädyin siihen, että elämä on liian lyhyt sellaisten kirjojen lukemiseen, joista ei nauti. Päätin siis suurimmaksi osaksi vapaa-ajan kirjoina lukea mitä vaan minua viihdyttävää kirjallisuutta, oli se sitten höpönhöttöä tai joku viisas klassikko. Harmittavasti niitä viihdekirjoja tulee kyllä silloin tällöin seliteltyä juuri 'hetkelliseksi arjesta irtautumiseksi'.. ja välillä tulee huono omatunto kun ei muka lue koskaan mitään "viisasta". :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikä sitten lopulta on viisasta? Voisi ajatella, että se riippuu siitä, miten lukija lukee kirjan. Voihan klassikonkin lukea vaan juonellisena kertomuksena ajattelematta lainkaan sen teemoja, kerronnan keinoja, näkökulmia tai merkitystä kirjahistorian kaanonissa. Jos lukee jonkun "höttökirjan" voi vaikka alkaa analysoida, mikä siitä tekee höttöä. Olen myös lukenut erittäin hienoja analyyseja esim kaiken hötön kuningattaresta Twilightista. (Pahoittelen nyt, että luokittelin sen näin, vaikka lupasinkin, etten enää aio ylenkatsoa kirjoja ulkoisten puitteiden perusteella) Ylitulkinnalla saa kaivettua vaikka ja mitä esiin ja muuttaa harlekiinin teemoiltaan ikuisuuksia kestäväksi ;)

      Yleisesti ottaen en näe kyllä mitään pahaa siinä, jos joku haluaa rehellisesti uppoutua tarinan vietäväksi ja unohtaa todellisuuden pariksi tunniksi, ihan sama minkälainen kirja se on.

      Poista
  8. Minua taas ärsyttää spefin luokitteleminen genrekirjallisuudeksi, ikään kuin kyseessä olisi jokin kapea siivu, jonka sisällä ko. kirjallisuus pysyy. Ei näin. Arkitodellisuus on kapea siivu, jonka sisällä mainstream pysyy, kun taas spefi käsittelee koko mielikuvituksen mahdollisuuksien spektriä.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...