keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Egyptin prinssi & Joosef - unten kuningas


Noin kuukausi sitten kuuntelin satunnaista instrumeltal music -soittolistaa 8trackissa, kun yhtäkkiä alkoi soida tuttu kappale. Tunnistin sen oitis joksikin Egyptin prinssin kappaleeksi. Voitte kuunnella kappaleen halutessanne tästä. Vaikka taustamusiikkina. Minun kotonani oli (ja on edelleen) melko laaja Disney-piirrettyjen VHS-kokoelma, mutta Egyptin prinssiä meillä ei koskaan ollut. Jollain kaverillani taisi kuitenkin olla, sillä muistan katsoneeni Egyptin prinssin todella monta kertaa. Musiikin inspiroimana päätin katsoa tämän elokuvan uudelleen. Hetken pohdittuani keksin, että elokuvan varmasti saa kirjastosta. Samalla kertaa laitoin varaukseen myös Joosef - unten kuninkaan, joka on eräänlainen jatko-osa, ainakin molemmat on Dreamworksin elokuvia.

Katsoin ensiksi Egyptin prinssin. Elokuvahan perustuu Mooseksi tarinaan, joka löytyy Raamatusta Mooseksen toisesta kirjasta. Egyptissä asuvien juutalaisten määrä on kasvanut liian lukuisaksi, joten faarao Seti määrää juutalaiset vastasyntyneet poikavauvat tapettaviksi. Yovcheved-niminen nainen ei kuitenkaan halua lapsensa kuolevan, joten hän laskee vauvan virtaan korissa toivoen, että lapsi saisi mahdollisuuden elää. Ja hyvän mahdollisuuden lapsi saakin, sillä kunigatar löytää korin ja päättää adoptoida lapsen itselleen. Mooses kasvaa ylhäisissä oloissa, mutta myöhemmin hän saa tietää alkuperänsä.

Kuulostaako tutulta juonelta? Kuinkahan monta kertaa olen lukenut kirjan, jossa lapsi on eri syntyperää kuin väitetään ja hänestä lopulta kasvaa oman kansansa pelastaja? Eikö sitä sanota, että Raamatusta useat suuret tarinat ovat peräisin? Egyptin prinssissä on kuitenkin se positiivinen puoli, ettei se yritä tuputtaa vakaumusta niille, jotka eivät sitä halua vastaanottaa. Sen voi katsoa puhtaasti elokuvana ja hyvänä tarinana, mutta sen voi halutessaan katsoa vakaumuksensa kautta. Oikeastaan, mielestäni elokuva tekee hyvää työtä erilaisten kulttuurien esittäjänä. Juutalaisten jumala on tässä elokuvassa vain yksi jumala muiden joukossa. Se sopii elokuvaan hyvin, ja vivahde on tehty sen verran taitavasti, ettei se todennäköisesti närkästytä kovin monta katsojaa. Vaikka kyllähän Jahven ylivertaisuutta korostetaan monissa kohtauksissa.

Onkohan se aikuisuuden merkki, kun lapsuuden suosikeissa alkaa yhtäkkiä ymmärrää pahiksia? En ole koskaan erityisesti vihannut Mooseksen velipuolta Ramsesta, vaikka hänestä annetaan varsinkin loppupuolella hyvin julma kuva, mutta vasta nyt tunnun pääsevän kunnolla mukaan Ramseksen ajatuksiin. Elokuvan alussa Ramseksen isä, faarao, syyttää Ramsesta, että tämä olisi suvun heikoin lenkki. Myöhemmin Ramses nähdään mutisevan heikonta lenkkiä yksinään. Ainakin elokuvan versiossa Ramses on todella ahtaassa tilanteessa. Hän on Egyptin hallitsija ja yhtäkkiä hänen kadonnut veljensä saapuu takaisin ja vaatii häntä vapauttamaan israelilaiset, jotka ovat Egyptin suuri työvoimavara. En todellakaan kannata orjuutta, mutta silti katsoin asiaa Ramseksen näkökulmasta. Mitä muita vaihtoehtoja hänellä on, kuin yrittää estää israelilaisten lähdön?

Kiinnostavan tarinan lisäksi elokuva on aivan upean näköinen ja kuuloinen! Katsokaa vaikka näitä kuvia ja näitä gifejä! Elokuvaa voi katsoa ihan taiteenkin nimissä. Se oli aikoinaan kallein anmaatioelokuva siihen mennessä, ja se kyllä näkyy. Elokuvaa varten kehitettiin uusia animointitekniikoita ja siitä oikeasti huomaa, että moniin yksityiskohtiin on kiinnitetty huomita.

Olisinpa ollut tarpeeksi vanha elokuvan tullessa, niin olisin varmasti mennyt katsomaan sen elokuviin. Tällaisissa elokuvissa harmittaa vähän, että en edes muista, milloin olen nähnyt ne ensimmäisen kerran, joten ei ole mitään muistikuvaa siitä, mitä ajattelin ensimmäisellä katselukerralla. Vai katsonko Egyptin prinssiä nostalgialinssit silmilläni, huomaamatta lainkaan epäkohtia?

Tässä vielä elokuvan aloittava kohtaus, luonnollisesti suomeksi. Kiinnittäkääpä huomiota Mooseksen äitiin. Hänen osuutensa laulaa Ofra Haza, israelilainen laulaja, joka opetteli laulamaan osuutensa monella kielellä. En ennen edes tiennyt, ettei laulaja ole suomalainen! Kuuntelin vain, että onpas laulajalla erikoinen laulutyyli.



Mutta sitten Joosef - unten kuningas...

Siinä oli tosi paha jatko-osan jälkimaku. Joku on ilmiselvästi halunnut tehdä rahaa Egyptin prinssin siivellä ja kasannut kokoon kehnon kyhäelmän, jolla voidaan huijata katsoja maksamaan elokuvalipusta. Elokuva on lattea eikä siitä oikein jää mitään muuta käteen kuin tympeä ja pettynyt mieli.

Se kalpenee Egyptin prinssin rinnalla jo heti kättelyssä. Aloitusnumerosta ei jää mieleen mitään, eikä mikään muukaan musikaalinumero jätä kovin suurta muistijälkeä. Elokuvaa vaivaa paha epätasaisuus. Kun katsoin elokuvan kaverini kanssa, nauroimme ratketaksemme todella surkealle animaatiolle. Välillä taas animointi muuttuu melko hyväksi ja paikoittain elokuvassa on ihan näyttäviäkin kohtauksia. Tuli sellainen olo, että kaikki budjetti on tuhlattu muutamiin kohtauksiin ja muut kohdat on animoitu väärällä kädellä kahvitauon lomassa. Kokonaisuus jää tosi mitättömäksi ja se tuntuu vain toistavan sitä kaikkea, mitä on jo Egyptin prinssissä nähty. Ymmärrettävästi katsojat kaipasivat lisää Egyptiä, mutta lisää ei tarkoita toistoa.

Joosef - unten kuningas tuntuu noudattavan alkuperäistekstiä uskollisemmin, huonolla tavalla. Se ei tunnu uskaltavan dramatusoida mitään, vaan tarina puksuttaa eteenpäin kuin pikajuna, joka ei pysähdy yhdelläkään asemalla. Kaikkialle liikutaan laput silmillä. Egyptin prinssi on oikeasti aika raaka elokuva ja varmasti suurin syy elokuvan vaikuttavuuteen on sen raadollisuus, mutta Joosef - unten kuninkaassa meno on koko ajan todella sievistelevää. Huomasin, että Egyptin prinssin ikäsuositus on 7, kun taas Joosefin katsotaan olevan sopiva 3-vuotiaille.

Elokuvan jälkeen aloimme kaverini kanssa pohtia, miten sitä olisi voinut parantaa. Muutama maisemakuva sinne ja tänne, vähän paremmat kappaleet ja vähemmän Vincent van Gogh -inspiroituneita unikohtauksia, sillä ne eivät sopineet elokuvan muuhun tyyliin laisinkaan. Mielestäni elokuvassa on myös ihan puhdas virhe. Joosef nimittäin näkee elokuvan alussa unia, joita hän ei ymmärrä. Yhtäkkiä elokuvan loppupuolella hän kuitenkin sanoo osaavansa tulkita unia, ja minä katsojana ihmetelen, että missä välissä hän on sen ehtinyt oppia. Joku aiempi kohtaus, jossa Joosef tulkitsee unen oikein, ei olisi ollut pahitteeksi.

Ei Joosef - unten kuningas ole huonoin animaatioelokuva, jonka olen nähnyt, muta verrattuna edeltäjäänsä, se on aika laimea suoritus. Egyptin prinssi taas jää mieleeni todella hyvänä elokuvana, jonka hankkimista tarkoin valikoituun ja pieneen DVD-kokoelmaani voisin syvästi harkita, sillä taidan haluta katsoa sen vielä joskus uudestaan.

tiistai 29. huhtikuuta 2014

Kulttuuria Tampereella: Muumilaakso ja Les Misérables

Viime lauantaina 26.4. oli Tampereella kirjabloggaajien miitti, jossa käytiin Tampereen taidemuseon Muumimaailmassa. Miitti on inspiroitunut Tove Janssonin juhlavuodesta. Miitissä ei ollut kovin paljon väkeä paikalla, mutta kuitenkin sen verran, että meille järjestettiin opastettu kierros.

Muumimaailmassa on esillä Tove Janssonin alkuperäiskuvitusta, jota hän on piirtänyt muumikirjoihinsa. Esillä oli myös muutama alkuperäinen sarjakuvakuvasivu ja Tuulikki Pietilän tekemiä veistoksia, jotka perustuvat muumien seikkailuihin. Osa veistoksista mukaili hyvinkin tarkkaan Janssonin kuvitusta, mutta osaan ei ainakaan näyttelyn seiniltä löytyny vastinetta.

Kuten aiemmin olen jo tunnustanut, olen oikeastaan lukenut vain yhden muumikirjan, joten näyttely ei ollut minulle ehkä kaikista antoisimmasta päästä. Minut on kuitenkin kasvatettu Muumilaakson tarinoilla ja äitini kerää uskollisesti muumimukeja, joten koin olevani tarpeeksi valmistautunut näyttelyyn. Näyttelyssä olikin hauskaa bongailla piirustuksia, jotka ovat tuttuja mukeina. Varsinkin minua ilahdutti Sosulin hääkuva. Monista piirustuksista myös sai huomata ilokseen, kuinka uskollinen japanilainen animaatio on ollut alkuperäiselle kuvitukselle. Monet piirutukset palauttivat mieleen kohtauksia, jotka ovat lapsuudessa syöpyneet muistiini ja vain olivat olleet odottamassa hetkeä, jolloin ne voivat nousta pinnalle taas.

Tampereen taidemuseo
Ja vaikka ei tietäisi muumeista mitään, Janssonin originaalitaidetta on ilo katsella ihan teknisistäkin syistä. Useita piirustuksia tuli tiirailtua aivan lähietäisyydeltä. Onko ne tehty juoksevalla musteella valkoiselle paperille vai onko valkoiset ääriviivat raaputettu esiin mustan musteen alta? Minkälaisia vetoja akvarelleissa on käyetty? Miten virheitä on korjailtu? Osassa piirustuksista oli myös lyijykynällä piirrettyjä ohjeita siitä, miten kuva tulee asetelle sivulle ja minne tulee teksti.

Yksi näyttelyn vetonauloista oli ehdottomasti suuri pienoismalli muumitalosta, jonka Jansson, Pietilä ja Pentti Eistola ova rakentaneet 70-luvun lopussa. Luonnollisesti näyttelystä ei saanut ottaa kuvia, mutta löysin netin ihmeellisestä maailmasta tällaisen bloggauksen, jossa on muutama kuva muumitalosta. Kuvista näkee heti, ettei muumitalo ole korkea pyöreä torni, vaikka korkea ja tornimainen onkin. En kuitenkaan varmaan ole ainoa, joka on Muumilaakson tarinoita katsellessa pohtinut, että talon sisätilojen pohjapiirustukset eivät millään voi mahtua ulkoa kuvatun muumitalon sisälle. Muumitalossa on todella paljon yksityiskohtia ja sen tutkimiseen voisi käyttää useita tunteja halutessaan.
(Se myös tuo vähän mieleen Weasleyiden Kotikolon!)

Muumilaakson jälkeen minulla oli muutama tunti aikaa ennen musikaalia, joten kiertelin hieman kaupungilla, ja hupsista, päädyinkin kirjakauppaan ja mukaan lähti kaksi muumikirjaa! Näyttelyllä oli hirveän vaarallinen vaikutus, sain sen seurauksena ajatuksia! No, kirjat olivat ihan edullisia ja ne ovat todella kauniita, joten ehkä, ehkä, voin hyväksyä tämän. Valitsin kirjat sen perusteella, mistä tarinoista olen tykännyt lapsena eniten. Halusin aina katsoa nauhalta Muumipapan muistelmia ja Taikurin monet jaksot ovat jääneet vahvasti mieleeni.

Pikkuinen tyyliseikka: Muumipapan urotyöt ja Taikurin hattu ovat julkaisujärjestyksessä peräkkäiset kirjat. Miksi ihmeessä niiden kansiin on siis laitettu vastavärit? Oletettavaa on, että usea haluaa laittaa kirjat hyllyynsä juuri julkaisujärjestyksessä. Nyt kaikki (tai ainakin minä) ovat tuomittuja katsomaan tuota keskenään riitelevää väriyhdistelmää, nyyh.

Kansipaperin alla on silmänruokaa!
Tampereella oli todella kesäinen meininki. Tulin siellä vähän kävelleeksi, muun muassa erään puiston halki, joka olikin haustausmaa. Vai kenties se oli hautausmaa, joka on muutettu puistoksi. Kaikki hautakivet olivat todella vanhoja ja käytinkin jonkin aikaa niiden lueskeluun. Jotenkin silmiini osui paljon lasten hautoja :(
Osaako joku Tamperelainen kertoa paremmin tuosta kirkon ja pääkirjaston lähellä olevasta puistosta?


Illemma oli sitten Les Misin vuoro! Olen koko kevään seurannut Tampereen Teatterin Les Misérablesin näytösaikoja ja huokaillut kalenterini ääressä, sillä milloinkaan ei tuntunut olevan näytöksiä minulle sopivaan aikaan. Yllättäen eteeni tuli mahdollisuus käydä katsomassa se, joten ei kun soitto teatteriin lippua varaamaan! Paikkoja oli enää yksi jäljellä, mutta sehän riitti minulle mainiosti. Kaiken lisäksi paikka oli oikein hyvä parvipaikka, jossa näki ja kuuli kunnolla.

Tampereen Les Mis perustuu Åbo Svensa Teaterin samannimiseen musikaaliin, joka oli pari vuotta sitten menestys. Itse musikaalihan perustuu Victor Hugon kirjaan, joka on käännetty suomeksi nimellä Kurjat. Yritin sitä kerran lukea, mutta tyssäsi noin sadan sivun jälkeen... Kirjassa on viisi osaa, joista jokainen keskittyy enimmäkseen yhden hahmon elämään, mutta kaikkien hahmojen elämät kietoutuvat toisiinsa, edes löyhästi.

Viisiosaisuuden takia mielestäni musikaalin rakenne on vähän erikoinen. Siinä ei oikein ole kunnollista draaman kaarta, vaan se etenee erikoista tahtia. Kun katsoin musikaalin ensimmäistä kertaa elokuvaversiona, olin aika hämmentynyt tästä rakenteesta. Tuli vähän sellaine olo, että milloin se itse tarinaa alkaa. Tällä kertaa rakenne ei kuitenkaan haitannut niin paljon. Kenties olin varautunut siihen? Tiesin suunnilleen, mitä tapahtuu, joten pystyin keskittymään enemmän yksityiskohtiin. Olin aiemmin myös luullut, että vallankumous on musikaalin pääjuoni, mutta lopulta sen osuus musikaalista on hyvin pieni.

Ehkä Les Mis kuulukin samaan sarjaan kuin Taru sormusten herrasta. TSH muuttuu sitä paremmaksi, mitä enemmän maailmasta tietää. Mitä enemmän on perillä Les Misin tapahtumista, hahmoista ja hahmojen suhteista, sitä enemmän musikaalist saa irti. Olen sitä mieltä, että jotkut juonen kannalta tärkeät kohdat mainitaan aivan liian ohimennen. Ensikertalaiselta (tai ainakin minulta) ne meinaavat mennä helposti ohi.

Kaiken tämän kritiikin jälkeen pitää kyllä alleviivata: Olihan se aivan mielettömän hyvä! Todella mahtipontinen! Dramaattinen!Tunteellinen, armoton mutta loppujen lopuksi toiveikas. Kun olin nähnyt elokuvan, en ollut kauhean vakuuttunut, sillä jokin elokuvassa vain oli vialla. Taisin kyllä elokuvan jälkimainingeissa kirjoittaa ihan kehuvan bloggauksen, mutta myöhemmin olen tullut toisiin aatoksiin. Siitä tuli sellainen olo, että lavalla se voisi olla aivan mahtava, mutta elokuva ei vain toiminut. Nyt kun olen asiaa enemmän miettinyt, mielestäni elokuvassa oli aivan liian paljon erikoislähikuvia ja näyttelijät oli ohjattu laulamaan epämusikaalimaisesti. Koko elokuvan ajan oli sellainen olo, että näyttelijät nyt vielä vähän lämmittelevät ja kohta lähtee kunnon laulu käyntiin. Elokuva aiheutti minulle päänsäryn laulullaan. Oli ihanaa päästä katsomaan lavaversiota, jossa laulut lauletaa kovaa ja näyttävästi.

Laulut oli  suomennettu, mitä ensiksi pelkäsin hiukan, onhan monet kappaleet minulle erittäin tuttuja englanniksi (muutaman kaverin kanssa olemme jakaneet One Day Moreen roolit ja opetelleet ulkoa omat osuutemme, joten voimme välillä vetää extempore musikaalinumeron, sen musikaalisesta laadusta en kuitenkaan mene takuuseen) Mielestäni elokuvan tekstitykset olivat hirveitä seurata. Suomennettuina laulut kuitenkin toimivat! Niistä välittyi sama tarina kuin englanniksi, eivätkä riimit olleet yltiömäisen kiusallisia. Muutama kömmähdys tuli kuitenkin bongattua. Miksi 1800-luvun alun maailmassa puhutaan gimmoista? Ja miksi Monsieur Thénardier lauloi loppupuolella suunnilleen niin, että ja tuo yks on gay, mutta se on ihan okei?

Ihana Carrie Hope Fletcher esittää Èponinea Lontoossa parhaillaan!

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Bridget Jones: Elämäni sinkkuna

Kirjoittanut: Helen Fielding
Sivuja: 381

Bridget Jonesin päiväkirja on yksi niistä kirjoista, joka on ollut lukulistallani jo hyvin varhaisista ajoista lähtien. En ole ollut kiinnostunut kirjasta sen juonen takia, vaan pikemminkin olen aina halunnut tsekata ilmiön. Mistä onkaan ollut kyse? Ennen kirjan lukemista olin nähnyt elokuvaversion ehkä noin 2,5 kertaa. Puolikas siksi, koska elokuva tulee aina välillä telkkarista, joten sitä on tullut katsottua satunnaisesti pätkissä. 

Bridget Jones lokeroitui päässäni saman tien samaan sarjaan Sinkkuelämän kanssa. Kolmikymppinen nainen, jolla on mediaseksikäs ammatti, mutta joka ei oikeastaan tunnu koskaan olevan töissä, vaan kaikki aika menee glamourelämän viettämiseen ja miesten lahjaamiseen. Chick-litin yksi vahvimmista määrittäjistä. Sinkkuelämästä poiketen Bridgetin elämä ei kuitenkaan ole kovin hohdokasta, vaan hän joutuu etsimään sukkahousujaan sohvatyynyjen takaa, välillä murtautumaan omaan asuntoonsa, kun avaimet unohtuivat sisälle ja kaiken päälle vielä kestämään mahdotonta äitiään.

Joidenkin mielestä Bridget Jonesin päiväkirja on hulvattoman hauska kirja. Minuun se ei kuitenkaan uponnut. Olihan siinä hetkensä ja kirjan loppua kohti aloin pikku hiljaa lämmetä Bridgetille, mutta suurin osa lukemisesta meni silmien pyörittelyssä. Mielestäni Briget käyttäytyy usein aivan mielettömän lapsellisesti. Hänellä on jäänyt teini-ikä päälle: hänen päiväkirjansa muistuttaa tyyliltään hyvin paljon päiväkirjoja, joita minä pidin yläasteikäisenä.

Kenties Helen Fielding on halunnut kirjoittaa hauskan tarinan toheloivasta sinkkunaisesta, joka ehkä perustuu hänen oman lähipiirinsä kokemuksiin siitä, mitä nykyajan (tai siis 90-luvun) sinkun elämässä voi tapahtua. Bridget kuitenkin tuntuu edustavan aivan erilaista ihmistyyppiä kuin minkälainen minä itse koen olevani, joten kirja ei ole erityisen samaistuttava. Hän ei esim lue kirjoja (vaikka on kustannusalalla, hmm...) ja tuntuu juovat itsensä humalaan noin kerran viikossa. Kirjaa lukiessa päivittelinkin ääneen Brigetin elämäntapoja: hän polttaa helposti yli askin tupakkaa päivässä, tuntuu nautivat alkoholia päivittäin ja suklaatäytteiset croissantit ovat hänen käsityksensä hyvästä aamupalasta. Kaiken lisäksi hän on koko ajan laihdutuskuurilla ja laskee kalorinsa erittäin tarkasti. Laskikohan hän alkoholiannosten energiaa mukaan? 

Kaiken kaikkiaan kirja tuntui etenevän kuin juna ilman että missään vaiheessa kunnolla katsottiin eteen tai taakse. Välillä kirja tuntui hipovat jotain, josta voisin ottaa kiinni, esim kohtaus, jossa Bridgetin ystävä tajuaa, kuinka tarkkaan Bridget tietää ruokien kalorimäärät ja kommentoi sitä Bridgetille. Silloin Bridget ajattelee: "Oivalsin laihduttaneeni niin monta vuotta, että olen täydellisesti unohtanut kalorien kenties olevan tarpeellisia hengissä pysymisen kannalta. Olen tullut pisteeseen, jossa uskon, että ravitsemuksen kannalta on parasta olla kokonaan ilman ruokaa ja että ihmiset syövät silkkaa ahneuttaan, koska eivät pysty olemaan ahmimatta ja pilaamatta laihdutuskuurejaan." (s.314) Tässä vaiheessa jo innostuin, että nyt Bridget alkaa paneutua asiaan enemmän, mutta ei, hän vain jatkaa muita aiheita.

Samaan rykäykseen minun on kuitenkin myönnettävä, että Fielding on onnistunut luomaan melko todentuntuisen päiväkirjan. Kuinka moni jaksaa täysin henkilökohtaiseen päiväkirjaansa kirjoittaa sivistyneesti, varsinkin jos on väsynyt ja kiireinen? Kenties Bridget on muiden mielestä aivan erilainen persoona, mutta Bridget itse vain suhtautuu itseensä huumorimielellä. Merkinnät myös ovat sen verran lyhyitä, että olisi uskottavaa, että Bridget on ne käsin kirjoittanut, lukuunottamatta muutamia lipsahduksia ja turhan tarkkaa dialogia. Välillä tosin Bridgetin raportointi pisti hymyilyttämään, kun kuvittelin, että hänellä on päiväkirja auki pöydällä ja hän käy sinne vartin välein kirjoittamassa, miten vaikka asunnon siivous etenee.

Bridget Jones on chick-lit-kirjallisuuden pioneerikirjoja, joten en oikein voi valittaa siitä, kuinka Britget juoksi mielesäni aivan liikaa miesten perässä. Kai genrensä luoja saa tehdä sitä, mikä pääsääntöisesti genreä määrittää? Haluaisin kuitenkin seuraavaksi lukea chick-litiä, jonka päähenkilö vähät välittää onko hänellä poikaystävää vai ei.

No, onpahan nyt tämäkin kirja luettuna. En osaa sanoa, haluanko lukea jatko-osia. Tällä hetkellä on sellainen olo, ettei kauheasti kiinnosta, mutta paras olla vannomatta mitään, sillä jos jatko-osa kävelee kirjastossa vastaan ilman vaivan häivääkään, niin se saattaa vaivihkaa lähteä mukaan. Koskaan ei tiedä. Olihan tätä kirjaa tosi kevyt lukea, joten tuli mukava olo kun huomasi kuinka pitkälle on päässyt lyhyessä ajassa.

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Paluu Rivertoniin

Kirjoittanut: Kate Morton
Sivuja: 630

Piti pian lähteä jonnekin. Olinkin etuajassa, joten avasin telkkarin hetkeksi. Televisio aukesi kanavalta, jossa näkyi norjalainen kirjallisuusohjelma, jossa oli vieraana Kate Morton. En ole ennen kuullut kirjailijasta, mutta koska ohjelma käsitteli nuoria naiskirjailjoita ja pohti, miksi he kuulemma menestyvät Norjassa nykyään, jäin katsomaan. Kirja kuulosti sen verran kiinnostavalta, että avasin Goodreadsin ja etsin kirjan. Kappas, olin sittenkin kuullut Kate Mortonista! Hän on kirjoittanut The Forgotten Gardenin, joka minulla on lukulistalla. Hänen toinen kirjansa, Paluu Rivertoniin, löytyi kirjastosta suomeksi ja se oli kaiken lisäksi paikalla. Näin päätyi luettavakseni taas yksi kirja, jota minun ei ollut tarkoitus lukea.

En kuitenkaan kadu lainkaan, että päätin lukea tämän kirjan. Pitkästä aikaa sain käsiini 600:n sivun mittaisen kirjan, jossa paksu sivumäärä ei lainkaan ahdistanut. Kirja pysyi koko ajan kiinnostavana, ja mikä olisikaan parempaa, kuin lukea 600 sivua tarinaa, joka on hyvä! Oli todella palkitsevaa vain vajota tarinaan, unohtaa todellisuus ja havahtua 200 sivua myöhemmin siihen, että aurinko on laskenut ja tarina edennyt reippaasti.

Tarina kerrotaan Gracen näkökulmasta. Kirja alkaa siitä, kun Grace vanhuuden päivillään saa kirjeen, jossa kerrotaan, että Rivertonista, jossa Grace on ollut palveluksessa nuorena naisena, ollaan tekemässä elokuvaa. Joku on muistanut, että Gracekin oli siellä paikalla. Rivertonin historiaa varjostaa kuuluisan runoilijan itsemurha. Elokuvan käsikirjoitaja haluaisi Gracen katsastamaan lavasteet, tarkistamaan onko kaikki autenttista.

Vierailu kuvauspaikalla saa Gracen palaamaan nuoruuteensa. Hyvin alusta alkaen tarinaa kerrotaan pääsääntöisesti nuoren Gracen näkökulmasta, jota tosin sävyttää aika ajoin vanhemman ja viisaamman Gracen jälkiviisaat aatokset. On vuosi 1914 ja Grace on lähetetty läheiseen Rivertoniin töihin. Aluksi hän on talon nokkimisjärjestyksessä melko alhaalla, mutta pikku hiljaa hän saa asemansa vakaaksi ja pääsee kurkistamaan talon asukkaiden elämään, varsinkin tilan lordin lapsenlapsien, Hannah ja Emmeline Hartfordin salaisuuksiin.

Tarina sijoittuu mielestäni kiinnostavaan historialliseen ajajaksoon, eli aivan ensimmäisen maailmansodan kynnykselle. Edwardiaaninen aika, jolloin uskotaan kehitykseen, mutta jonka maailmansota tulee tuhoamaan. Kukaan ei osannut odottaa niin pitkää sotaa, eikä osattu aavistaa, mitä sodan jälkeen tapahtuu. Jäykkä yhteiskuntarakenne alkaa murtua. Myls aisten muoti kokee suuria muutoksia. Naiset alkavat käyttää mekkoja, joissa nilkat näkyvät ja vyötärö on omituisella paikalla! Jos pidät Downton Abbeysta, tämä on sinun kirjasi. Kirja oikeastaan muistutti Downton Abbeyta niin paljon, että soundtrack alkoi soida päässä ja aloin kaivata tuttuja hahmoja kävelemään kartanon käytäville. 

Paluu Rivertoniin on katsaus tietyn ajan elämään palvelusväen näkökulmasta. Se kertoo vaikenemisen kulttuurista ja siitä, kuinka pienetkin asiat voivat sysätä tapahtumat kamalaan suuntaan. Nykyään kaikki haluavat tuoda itseään esille. (...kirjoittaa hän blogissaan) Grace itse on vaikuttanut Rivertoniin, varsinkin kuuluisan kirjailijan viimeisiin hetkiin, mutta ei siltikään halua tuoda itseään esille, ei vaikka elokuvan faktat menisivätkin väärin. Grace pohtiikin vanhoilla päivillään paljon nykyajan ja menneisyyden eroja ja sitä, kuinka muille 20-luku on vain historiallinen ajanjakso, mutta hänelle se on nuoruus. 

Paikoittain minua häiritsi kirjan ennakointi, joka meni välillä ihan spoilaamisen puolelle. Kirjan lopussa se ei kuitenkaan enää haitannut. Mielestäni kirjan idea ei ole se, mitä on tapahtunut, vaan se, miten kaikki tapahtui. Vaikka arvasin jo hyvin alussa, mitä lopussa todennäköisesti tapahtuu, kiinnostus tarinaan pysyi silti yllä. Ehkä siksi, koska rakastan tuota historiallista ajanjaksoa, ehkä siksi, koska kirja oli vain sen verran vetävästi kirjoitettu, että tekstiä luki mielellään. Välillä unohdin lukevani tekstiä, vaan suorastaan näin tapahtuvat silmieni edessä.

Muutama juttu kyllä lukiessa huvitti, varsinkin silloin, kun teksti alkoi mennä metan puolelle. Kirja vähän pilaili romaaneilla, mainitsemalla muun muassa, että jos Paluu Rivertonin tapahtunut olivat romaani, tapahtumat menisivät jossain tilanteessa aivan eri tavoin. Olen kyllä huomannut, että tämä on aika yleinen ilmiö nykyajan kirjallisuudessa. Minua myös huvitti se, kuinka monien hahmojen tarinat kietoutuivat toisiinsa lopussa erittäin, erittäin tiivisti. Ymmärrän kyllä, että se on romaani ja että on kiinnostavaa, jos hahmojen suhteet liittyvät toisiinsa toisiinsa, mutta muutama juttu alkoi mennä jo vähän kaunarien puolelle. Onneksi hahmoihin kohdistuvat epäoikeudenmukaisuudet ja palkitsemattomat elämänkohtalot vähän lievensivät tätä.

Pidin kirjassa siitä, kuinka Grace ei muistellut elämäänsä katkerana siitä, että hänestä on tullut vanha, vaan hän oli tehnyt sopimuksen vanhenemisen kanssa jo ajat sitten. Olisin kuitenkin halunnut pienen varoituksen, jonka annan nyt, mutta koska se on vähän spoilaava, laitan sen valkoisella fontilla kaiken varalta: Vaikka arvelinkin, että Grace alkaa kärsiä kirjan lopussa muistisairaudesta, olisin halunnut varoituksen siitä etukäteen. Muistinsairaudet ovat sellainen aihe, jolle olen erittäin herkkä. Gracen muistisairaus oli mielestäni uskottavasti toteutettu, mutta silti sitä oli kamalaa lukea.

Haluan tehdä vielä pienen kansikuvakatsauksen. Kun etsin kirjaa Goodreadsista, kiinnitin huomiota kirjan erilaisiin kansiin. Aloin miettiä, miten mikäkin kirja voisi vaikuttaa ennakko-odotuksiini kirjoista. Paluu Rivertoniin luokitellaan naisille suunnatuksi viihteelliseksi kirjallisuudeksi, joten moniin kansiin on laitettu kaunis nainen, kuten vaikka näissä kolmessa kuvassa. Kansikuvalla saattaa olla minuun suurikin vaikutus. Esimerkiksi tämä kansi ei saisi minua kiinnostumaan kirjasta juuri ollenkaan. Hollantilaisessa ja norjalaisessa versiossa taas ollaan haluttu korostaa idyllistä kartanoelämää, mutta maustalla kuva salaisuudella. Mielestäni nuo ovat erittäin houttelevia kansia. Salaisuus-linjalla jatkaa tanskalainenkin versio, joka saisi minut nappaamaan kirjan hyllystä. Sitten on suomalainen ja espanjalainen kansi, joissa molemmissa on haluttu korostaa 20-lukua, mikä on tällä hetkellä todella muodikasta, elämmehän me kohta taas 20-lukua uudestaan. 

Pidän ehkä eniten näistä 20-lukua korostavista kansista, niistä tulee sellainen olo, että nyt keskitytään johonkin historialliseen ajanjaksoon, se sellaisen kirjan minä haluan lukea. Luonnollisesti on hyvin subjektiivista, mikä kansi kiinnostaa ketäkin.

Paluu Rivertonin on sellainen kirja, jonka haluan jonain päivänä lukea uudestaan. Nyt harmittaa, ettei Kate Mortinia ole suomennettu enempää. Lukisin mielelläni lisää hänen kirjojaan. Pitänee vaihtaa siis kieltä.

Annoin tällä muuten viisi tähteä Goodreadissa. Viimeksi olen antanut viisi tähteä Luolakarhun klaanille. Nyt kun selasin lukemiani kirjoja, huomasin että annan tosi niukasti tähtiä. Useat loistavina pitämäni kirjat ovat saaneet vain neljä tähteä. Olenpas nirso. 

perjantai 18. huhtikuuta 2014

Vierailu kirjastossa

Viime aikoina blogeissa on näkyillyt esittelyjä kirjabloggaajien lähikirjastoista tai muista kirjastoista, joissa he käyvät useasti. En ollut kokenut tarvetta tehdä omaa esittyä, koska nykyinen lähikirjastoni on jo esitelty eräässä blogissa, mutta tulin toisiin aatokseen, kun kävin Oulun pääkirjastossa pitkästä aikaa. Tarkemmin määriteltynä lasten ja nuorten osastolle, koska vaikka netin testien mukaan henkinen ikäni on 30, silti suunnistan lähes aina kirjastoon mennessäni ensiksi lanu-osastolle. Vanha tapa?

Lukunurkassa voi ottaa rennosti
Ilokseni huomasin, että lanu-osastolle on laitettu todella mukavasti kirjoja esiin. Onhan siellä ennenkin niitä ollut, mutta nyt huomasin, kuinka kirjoja oli laitettu vähän teemoittain. Alla olevassa kuvassa on ehkä hieman nuoremmille (n. 10-12) suunnattua esillepanoa ja kauempana oli vähän vanhemmille (13-16). Mielestäni esillepano oli todella monipuolista, sillä löysin sekä uusia että vanhoja kirjoja, suomalaisia ja ulkomaalaisia, suurten kustannustalojen kirjoja ja pienkustantamoiden satoa. Pienkustantamoiden kirjoja oli oikeastaan yllättävän paljon, paljon myös netistä tuttuja, joihin en ole muissa kirjastoissa vielä törmännyt!

Mukana oli myös pöytä, jonne oli koottu kirjoja teeman "Mitä vanhempasi lukevat" mukaan. Mukana mm. Haruki Murakamia ja Riikka Pulkkista. Huomasin, että aikuisten osastolle oli koottu kirjoja teeman "Mitä lapsesi/nuoresi lukee" alle.


Alla olevan kuvan vasemmassa reunassa on puhekuplakirjanmerkkejä. Niihin pystyi kirjoittamaan viestin jonkun kirjan väliin. Yllä olevasta kuvasta voitte bongata Magdalena Hain Kellopelikuninkaan, johon luonnollisesti kirjoitin suosittelun, onhan elämäntehtäväkseni muodostunut Hain kirjojen tyrkyttäminen ihan jokaiselle, joka vain viitsii kuunnella.


Lukuvinkkejä löytyi reippaasti. On todella ihailtavaa, kuinka paljon kirjastoissa tehdään työtä sen eteen, että lapset ja nuoret löytävät mukavaa luettavaa! Melkein harmittaa, ettei aikuisten osastoilta yleensä löydy vaikkapa samanlaisia kirjapasseja, kuin alla olevassa kuvassa. "Sivistyneen aikuisen kirjapassi: Nämä kirjat kannattaa oikeasti lukea! (Sen sijaan, että hankkisi vain hyllyyn vaikuttaakseen fiksulta)"


Oli iloinen yllätys huomata, että kirjastossa oli järjestetty "kirjatreffejä". En ole niihin ennen kirjastoissa törmännyt, vaikka monet ovat niitä jo netissä esitelleen. Idea on suunnilleen tämä: kootaan valmiiksi kirjoja tietyn teeman ympäriltä ja asetellaan ne esille valmiiksi lainattaviksi paketeiksi. Olen nähnyt jopa versioita, joissa kirjat on paketoitu lahjapaperiin, jonka päälle on kirjoitettu sanoja, kuten vaikka "naispäähenkilö, seikkailu, eläimiä, ennustus". Tällä kertaa kirjat oli koottu paperikasseihin teemoittain.


Jäljellä oli vain nämä kaksi. Olisi ehkä pitänyt lainata tuo tyttöjen välisen rakkauden kassi, siinä ainakin olisi sitä representaatiota, jota kaipaan kirjoissa enemmän. Siellä oli ainakin Salla Simukkaa. Kenellä muuten alkoi soida päässä Ultra Bra?
Teiniraskauskassista olin jo lukenut lähes kaiken. Yläasteella varsinkin tytöille tuputettiin teiniraskauskirjoja varoittaviksi esimerkeiksi, tai ainakin sellainen olo minulla on. Ei kait siinä mitään, aihe kiinnosti minua silloin, vaikken itse harkinnut ryhtyväni teiniäidiksi. Kassissa oli muun muassa Mila Teräksen Sininen huone.


Mitä sitten lähti mukaan? Pienkustantamoiden kirjoja! Aukkoja ajassa -novellikokoelma oli entuudestaan tuntematon, mutta koska aikamatkustus on aina jännää, ajattelin vähän kurkistaa, mitä tuossa kokoelmassa on. Anni Nupposen Putoavan tähden prinsessa on jo pitkään kiinnostanut minua, joten kun se näin helposti käveli vastaan, pakko se oli ottaa mukaan. Kirjassa on todella hieno kansi! Lisäksi löysin englanninkielisten kirjojen puolelta Brian Selznickin Wonderstruckin, jonka ruotsinkielisen version olen nähnyt aiemmin, harmitellen, ettei sitä ole kai suomennettu. No, englanninkielinen kyllä kelpaa! Kyseessä on siis sama kirjailija, joka kirjoitti ja piirsi Hugo Cabretin, josta on myös tehty elokuva parisen vuotta sitten.

Mielestäni kirjaston esillepano oli hyvää, sillä löysin sieltä vaikka ja mitä, helposi, vaikken koskaan ole ollut Oulun pääkirjaston aktiivikävijä, eli paikat eivät ole kovin tuttuja. En ehtinyt sen tarkemmin käydä muita osastoja läpi, sillä kirjasto suljettiin ilmeisesti pääsiäisaikataulun mukaisesti melko aikaisin, joten tuli kiire poistua.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Divergent (elokuva)

Kuva
Olin eräs perjantai, jolloin enää ei huvittanut opiskella. Tulipa silloin huomatuksi, että Divergent-elokuva alkaisi hyvin pian paikallisessa elokuvateatterissa. Ei kun tuumasta toimeen, lippuluukulle ja sen jälkeen odottamaan ykkössalin eteen, tyylikkäiden teinityttöjen seuraan, niin että on mahdollisimman yli-ikäinen olo. Onneksi paikalle valui pian muutama ikäiseni ja myös muutama teinipoikien porukka – kaikki eivät olleet siis paikalla vain tyttökaveriensa seurana!

Minä tykkään käydä elokuvissa. Tarinallisesti suosin TV-sarjoja, sillä varsinkin hyvissä sarjoissa ehtii rakentua paljon kiinnostavampi ja monipuolisempi juoni, mutta elokuvateattereissa on sitä jotain. Siellä koko keho jännitty ja kylmät väreet ovat herkässä. Kaikki tunteet koetaan suurempana. Kun juuri ja juuri tarpeeksi vanhana katsomassa TSH:n Kahta tornia, jännitin jalkojani koko kolmituntisen niin, etten meinannut lopputekstien aikana päästä ylös. Elokuviin menee mielellään juuri tuon tunteen takia.

Ja myös Divergentistä sai sen tunteen. Viime aikoina ollaan opittu tekemään hyviä elokuvaversiota nuortenkirjoista. Mielestäni Potter-elokuvat ovat aika surkeita (kolmatta lukuunottamatta, ja kyllä niissä ryhdistyttiin loppua kohden ja viimeinen oli ihan OK), ja pitääkö edes mainita Twilighteja... Mutta Nälkäpelien ynnä muiden ilmiöiden myötä toivoni elokuvaversiohin on palannut. Vihdoin joku on uskaltanut heittää tuottajaa kirjalla kalloon, kun tuottaja on sanonut: ”Niin mutta entä jos...” Toisin sanoen on tajuttu, että kirjasta kannattaa säilyttää elokuvaan muutakin kuin otsikko.

Divergent siis noudattaa kirjaa varsin uskollisesti. Pienen pieniä poikkeavuuksia oli huomattavissa, mutta ne olivat ymmärrettäviä elokuvan kerronnan kannalta, tai ehkä niitä kohtauksia olisi ollut liian kallista järjestää. Muutama kohtaus oli siis yksinkertaistettu tai siirretty muualle, mutta perusidea oli pysynyt samana. Silmääni ei myöskään osunut kovinkaan monta ylimääräistä ja hämmentävää lisättyä kohtausta. Tarvittava materiaali (yleensä) löytyy jo valmiiksi kirjasta.

Vaikka elokuvan aihe onkin aika vakava, en voinut olla räjähtämättä nauruun melko alussa. Jotenkin olin välttynyt siltä tiedolta, että Ansel Elgort, joka näyttelee John Greenin kirjaan Fault in Our Stariin perustuvassa elokuvassa Augustus Watersia, näyttelee Shailene Woodley, eli Trisin, eli Hazelin, veljeä Divergentissä. Keväällä Ansel ja Shailene ovat sisaruksen, kesällä he ovat rakastavaiset. Elokuvan illuusio oli murtunut hetkeksi.

Kun veli Caleb (Ansel) lähtee muualle, pystyin rakentamaan illuusion paikalleen. Elokuva paljastuu varsin viihdyttäväksi pakkaukseksi, joka kuvaa maailmanlopun jälkeistä Chicagoa yllättävän kauniisti ja onnistuu herättäämään kirjan maailman eloon melko lailla sellaisena kun olen sen kuvitellutkin.

Yksi asia minua kuitenkin jäi harmittamaan. Divegent-kirja on kerrottu yksikön ensimmäisessä persoonassa, joten Trisin näkökulma on todella vahva. Lukija pääsee Trisin pään sisälle, seuraamaan mitä hänen ajatuksissaan oikein kulkee. Ainakin minä ymmärsin Trisin ajatuksenjuoksua. Elokuvassa hänen motiivinsa kuitenkin jäivät hieman epäselviksi.Vaikka elokuvan alussa ja lopussa onkin Trisin voice over, jää ensimmäisen persoonan narratiivi aika pieneksi. Jäin miettimään, vaikuttaako Tris turhan uhkarohkealta (vaikka Dauntlessiin liittyikin), ellei ole lukenut kirjaa?

Okei, nyt tulee toinenkin harmittamaan jäänyt asia. Nimittäin Al. Elokuva tuntui ohittavan Alin tarinan lähes kokonaan, vaikka ainakin minulle se on jäänyt ehkä vahvimmin mieleen. Ymmärrän, että puhe, jonka Eric pitää Alin tapauksen jälkeen, on erittäin ongelmallinen, ellei pääse kuulemaan Trisin ajatuksia. Tämä kohtaus kuitenkin oli kirjassa mielestäni se viimeinen pisara, milloin Tris tajuaa, kuinka mätä paikka Dauntless oikein onkaan, joten olin pettynyt, kun kohtaus oli hoideltu pois alta vähän hätäisesti.

Kaiken kaikkiaan elokuva oli varsinainen tunteiden pyörremyrsky. Ehkä se oli se musiikki. Kaikki kuulostaa niin hyvältä teatterin äänentoistolla. Elin Trisin ilossa mukana, kun hän löytää vapauden Dauntlessien joukosta ja elin hänen surussaan elokuvan lopussa. Loppu tosin oli mielestäni hieman liian pitkä. Olisin selvinnyt vähemmälläkin ammuskelulla. Samaan aikaan on kuitenkin erittäin piristävää, että ihana 90-luvun naissoturien kultakausi tuntuu tekevän paluutaan. Haluan enemmän kohtauksia, joissa teinityttö ja hänen äitinsä juoksevat kujajuoksua rökittäen kaikki vastaantulijat.

Elokuvan jälkeen kävelin bussipysäkille hyvin erikoisessa mielentilassa. Jos joku olisi silloin päättänyt hyökätä kimppuuni, olen 99%:sesti varma, että olisin jostain oppinut elokuvan aikana uskomattomat itsepuolustustaidot.

Nyt jään vain miettimään, miten elokuvan tekijät onnistuvat toisessa osassa, sillä ainakin näyttää siltä, että se olisi tulossa. Kuten aiheesta bloggasinkin, Insurgent oli hämmentävä tapaus.

PS. Fourin näyttelijä oli aivan liian vanha. Tuli jotenkin likainen olo. Fourin pitäisi olla kahdeksantoista!

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Kurkista kirjabloggaajan kulisseihin

Olin eilen lolitamiitissä, jossa jouduin tilanteeseen, joka osoittautua yllättävän vaikeaksi: minun piti esitellä itseni. Miten sellainen voi olla niin vaikeaa? Myöhemmin minulle tuli mieleen, että voisin oikeastaan esitellä itseni myös blogissani vähän paremmin. Vaikka itse postaukset kertovat ainakin jotain, joskus on hyvä vähän esittäytyä muuten vain. Kuka täällä blogin takana oikeastaan on? Pohjana käytän ystäväni Elinan antamaa 11 kohdan haastetta. Ensiksi 11 faktaa ja sitten 11 kysymystä.

Tällaiset vaatteet eilen
1. Aloitetaan nyt vaikka tuosta lolitamiitistä.
Olen ollut vaihtelevan aktiivinen lolitapiireissä lukion alusta alkaen. Vaikka en itse koskaan ole varsinaisesti lolitaan pukeutunut, olen aina ottanut tyylistä paljon inspiraatiota. Lolitapiirit ovat rohkaisseet minua pukeutumaan niin miten haluan, vaikka se edelleenkin saattaa olla vaikeaa. Tykkään käydä lolitamiiteissä, koska siellä näkee ihmisiä, joista on miittien aikana tullut kavereita. Siellä näkee myös kauniita asuja, jotka antavat inspiraatiota pukeutumiseen.

2. Olen oikeastaan aika tarkka siitä, miten pukeudun.
En tosin seuraa muotia ollenkaan. Suoraan sanottuna olen aivan pihalla siitä, mikä on milloinkin muodissa ja jos saan selville jonkun muoti-ilmiön, pidän sitä yleensä karmeana.
Inspiroidun esimerkiksi netissä (tumblrissa), kavereideni tyyleistä ja TV-sarjoista. Olen koonnut vuosien aikana itselleni vaatekaapin, josta pystyy muodostamaan ihan mukiinmeneviä asukokonaisuuksia tosi nopeasti, joten minulla on tosi harvoin "spurgujen vaatteiden päivä".
Samalla kuitenkin olen sellainen ihminen, joka voisi pukeutua aina samaan hyväksi todettuun asukokonaisuuteen joka ikinen päivä, ellei vaatteita tarvitsisi välillä esim. pestä.

3. Jos mitkään sosiaaliset rajoitteet (ja raha) eivät estelisi minua, pukeutuisin oikein mielelläni erittäin näyttäviin historiallisiin mekkoihin.
Valitettavasti ympäristön painostus tuntuu vaikuttavan minuun liikaa, enkä siksi aina edes viitsi hyödyntää nykyisen vaatekaappini mahdollisuuksia. Ihailen ihmisiä, jotka viitsivät ylläpitää jotain pukeutumistyyliä lähes päivittäin, esimerkiksi Mothmouth.

4. Huvitin itseäni eräällä luennolla kuvittelemalla, että kaikki läsnäolijat olisivat istuneet siellä täysissä historiallisissa tamineissa. Minulla olisi upea viktoriaaninen surumekko ja lähellä istuvalla pojalla olisi päällään 1600-luvulla hallineen kuninkaan edustusasu.

Aasinsillan kautta päästiinkin opiskeluun. Voitte huokaista, ei enää puhetta vaatteita.
5. Opiskelen suomen kieltä, enkä oikeastaan tiedä, miten tähän päädyin.
Minulla ei ole koskaan ollut kovin suurta intohimoa kielioppia kohtaan. Toki olen aina pitänyt sitä tärkeänä, mutta ei se ollut syy, miksi hain opiskelemaan. Luulin aina, että minusta tulee historian opiskelija. Sitten huomasinkin hankkineeni suomen kielen pääsykoekirjat ja kiinnostuin kielitieteestä.

6. Olen tosi huono vieraissa kielissä.
Minua kiinnostaa kielet yleisellä tasolla, nautin esimerkiksi kurssista, jossa käsiteltiin viron ominaisuuksia opettelematta itse kieltä juuri yhtään, mutta repisin hiuksia ja hakkaisin päätäni pöytään jos minun pitäisi opetella joku uusi vieras kieli. Nykyään olen ihan mukiinmenevä englannissa, mutta takana on noin 10 tuskankyynelten täytteistä koulunpenkkivuotta, ennen kun se kieli meni kallooni. Ruotsi ei koskaan tarttunut päähäni.

7. Inhoan humanisti-luonnontieteilijä vastakkainasettelua.
Matikka on kiinnostavaa. Kirjoitin sekä biologian että maantiedon. Kemia kiinnostaisi ja harkitsen parhaillaan vakavasti, että opiskelisin iltalukiossa kemian lukio-oppimäärän ihan puhtaasta mielenkiinnosta. Samaan aikaan olen myös kiinnostunut monista humanistisista jutuista. Siksi aina särähtää tosi pahasti korvaan, jos jompi kumpi alentaa puheillaan toista.

8. Humanisti-luonnontieteilijä -kriisin lisäksi kriiseilen myös yliopisto-ammattikorkeakoulun välillä.
Olisiko sittenkin pitänyt mennä johonkin taidekouluun? Olisi ihan kiva olla vaikka kuvittaja. Tai sitten vaikka ryhtyä kirjastotätiksi.


9. Musiikkitietämykseni on surkeaa. Eräs kaverini jaksaa aina huomautella siitä, varsinkin silloin kun en tiedä jotain tosi kuuluisaa kappaletta.
Se ei kuitenkaan estä, ettenkö tietäisi, minkälaisesta musiikista itse pidän. Makuni on vaihdellut kunnon räminästä dubsteppiin ja vanhaan discomusiikkiin, mutta viime aikoina erittäin rauhallinen musiikki on ollut tervetullutta. Paras keino kuunnella musiikkia on mennä kävelylle ja samalla kuunnella.



10. En oikeastaan tiedä, miksi juuri luen niin paljon. Oikeastaan välitän pikemminkin tarinoista kuin kirjoista. Ihan sama, saanko tarinan kirjan, elokuvan, TV-sarjan, radiokuunnelman tai vaikka leirinuotiokertomuksen kautta. Kirjat ovat kuitenkin siinä mielessä hyviä, että ne tarjoavat samalla täydellisen rauhoittumisen. Elämä ärsyttää aisteja, kirjoihin saa kadota kaikessa rauhassa ilman meteliä, välkkyviä valoja tai painetta olla sosiaalinen.

11. Selvisin lähes kymmenestä faktasta mainitsematta kirjoja laisinkaan.

Elinan kysymykset

1. Mikä on mottosi?
Tykkään tosi paljon siitä ajatuksesta, että ihmisiä pitäisi kohdella niin kuin haluat itse tulla kohdelluksi.

2. Viimeisin kirja, jonka luit?
Veronica Roth: Insurgent

3. Lempisupersankarisi?
Loki? En oikein tiedä, kukaan Marvelilta ei ole mikään suosikkini, vaikka leffat ihan viihdyttäviä ovatkin, eikä Batmankaan sankarina hurmannut, vaikka juoni oli kiinnostava.
Hah! Keksin! Herra Ihme perheineen, Ihmeperheestä!

4. Mikä on ollut paras lomamatkasi?
Lontoo 2011 ja Tukholma 2012. Parhaassa seurassa luonnistuu parhaat matkat.

5. Suklaa vai salmiakki?
Suklaa.

6. Tietokoneen näppäimistön lisäksi, mikä on edellisin asia, jota koskit?
Kuulokkeet, koska halusin kuunnella Two Men in Loven ennen kun linkkasin sen tuonne ylemmäs.

7. Mihin antiikin jumalhahmoon samaistut eniten?
Pakko myöntää, että olen perehtynyt antiikin jumalhahmoihin aika vähän, ja ne joihin olen perehtynyt, eivät olet olleet erityisen samaistuttavia.

8. Pakkanen vai helle?
Pakkanen. Helle on aivan kamalaa. Kun lämpötila nousee yli 20 celsiusasteen, minusta tulee toimintakyvytön.

9. Mielipiteesi alkoholista?
Käytän 0-2 kertaa kuussa. En erityisemmin välttele, mutta en erityisemmin kaipaakaan. Useasti olen vesilinjalla ihan pihiyttäni.

10. Paras etsivä?
Sherlock Holmes.

11. Jos muuttuisit yhdeksi esineeksi huoneessasi, miksi haluaisit muuttua ja minkä takia?
Tietokoneeni. Kaikki ne mahdollisuudet!

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Insurgent

Kirjoittanut: Veronica Roth
Sivuja: 525
Kieli: englanti

Divergent oli hieno lukukokemus. Lukiessa mieleen nousi paljon ajatuksia ja elin Tristin elämässä täysillä mukana. Kirjan jälkeen en voinut heti tarttua Insurgentiin, koska koin olevani liian hengästynyt ja piti välillä lukea vähän muita kirjoja. Nyt kuitenkin sain luettua Insurgentin, enkä oikein tiedä mitä ajatella.

Insurgent on hämmentävä kirja. Se jatkaa lähes minuutilleen siitä, mihin edellinen kirja jäi, mutta silti minulla kesti kauan päästä siihen mukaan. Edellisen kirjan lopun tapahtumat ovat laittaneet kaupungin aivan sekaisin, eikä kukaan tiedä, mitä pitäisi tehdä. Mukaan lukien kirjailija. 

Noin 200 sivua meni todella sekavassa harhailussa. En osannut yhtään sanoa, mihin suuntaan kirja oikein on liikkumassa ja mikä oikein on tämän kirjan juonikaari. Hahmot säntäilevät paikasta toiseen, hyökkäyksiä tehdään milloin mihinkin rakennukseen ja aina välillä karataan jonkun pahiksen vankeudesta. Sivuhahmoja heitellään mukaan aivan liian tiuhaa tahtia, niin että jouduin turvautumaan Divergent-wikiin, jotta pysyin perässä, kuka hahmo on kukin. Salaliittoja, petturuutta, kyseenalaista lojaalisuutta ja takinkääntöjä tapahtuu niin tiheään tahtiin, etten enää viimeisimpien shokeeraaviksi tarkoitettujen paljastusten jälkeen ollut lainkaan yllättynyt mistään, vieläpä kun joidenkin hahmojen motiivit selitettiin todella kehnosti.

Noin puolen välin kohdalla tarina alkoi vetää mukavasti mukaansa, mutta ei se edelleenkään yltänyt kovin korkealle. Jotkut kohtaukset olivat vahvoja ja voimakkaita, mutta se latistui hahmojen väittelyyn, joka ei meinannut johtaa mihinkään. Koska Tris ei tiennyt kaikkea, lukija ei tiennyt kaikkea, ja sen vuoksi oli turhauttavaa, kun ei voinut muodostaa hyvää käsitystä koko tilanteesta.

Ehkä Insurgentin olisi pitänyt ottaa vähän rauhallisemmin. Tuntui, että siihen oli ängetty liikaa. Olisin kaivannut enemmän fiilistelyä, hieman vaikkapa muisteluita. Minua esimerkiksi häiritsee se, ettei Tris ajattele menneisyyttään kauheasti. Minkälainen hänen elämänsä oli ennen kun hän liittyi Dauntlessiin? Toki on ymmärrettävää, ettei hän ehkä tietoisesti halua ajatella menneitä, mutta minulle lukijana tulee sellainen olo, ettei Trisillä ole menneisyyttä lainkaan. Kuin hän olisi syntynyt pari kuukautta sitten.

Tällä kirjassa oli siis paha jatko-osan ongelma, mistä itsekin olen kärsinyt kun olen omia tekstejäni yrittänyt jatkaa. Miten luoda toinen hyvä kokonaisuus, kun alla on jo yksi kokonaisuus? Kuinka paljon kannattaa kerrata, kuinka paljon yrittää unohtaa, jotta toinen osa pääsee liikkeelle. Plussaa kirja saa siitä, että Tris on selvästi traumatisoitunut Divergentin tapahtumista ja katuu monia tekojaan, mutta Matkijanärhen tavoin tämä traumatisoituminen tuntui jarruttavan juonta aina väärissä paikoissa. 

Kirjan lopussa turhautti suunnattomasti eräs salaisuus, jonka ympärillä pyörittiin yli sadan sivun ajan, koskaan kuitenkaan kunnolla paljastamatta sitä. Ehdin jo kehittää siinä lukiessa oman teoriani, joka veteli jo aika abrusdeissa mittasuhteissa. Kun lopulta paljastettiin edes vähän, mistä on kyse, olin hieman pettynyt.

Aion kuitenkin lukea kolmannenkin osan. Luin muiden blogeista, että Insurgentin lopetus saa janoamaan viimeistä osaa saman tien käsiinsä, mutta minulle se ei aiheuttanut kovin suurta hinkua. Olihan se loppu kiinnostava, mutta en harmittele, ettei kolmas osa ole heti käteni ulottuvissa. Luen jonkun toisen kirjan tässä välissä.

Olen toivoa täynnä. Ehkäpä kolmannessa osassa kunnolla paneudutaan tähän salaisuuteen. Vaikka yleensä valitan yleisestä Puhuvan Pahiksen Ongelmasta, niin nyt kyllä kaipaisin Puhuvaa Pahista, joka tulisi selittämään nerokkaan juonensa Trisille. Vähemmän toimintaa ja enemmän yksityiskohtia ja taustoistusta seuraavaan osaan, kiitos!

Allegiantista olenkin kuullut erikoisia mielipiteitä. Kuulemma se on erilainen YA-trilogian päätösosa, joka on jakanut mielipiteitä.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Wanhan kirjan päivä: Punainen mylly

Kirjabloggaajat viettävät 9.4. Vanhan kirjan päivää esitellen blogeissaan muita kuin uutuuskirjoja. 
Vanhat kirjat tunnetaan joissain piireissä lähinnä kirjahyllyjä rumentavana roinana, mutta lukijoilleen ne tarjoavat korvaamattomia muistoja, uusia ajatuksia ja muita onnen pipanoita. Kirjabloggaajat haluavat Vanhan kirjan päivällä muistuttaa niistä luetuista ja koetuista kirjoista, joiden parasta ennen -päivä saattaa kirjakaupassa olla jo ohi. Uutuuskirjat saavat paljon huomiota myös blogeissa, mutta tänään on vähän vanhemman kirjan päivä. Kirjabloggarit muistuttavat erityisesti tänään, ettei kirja happane vanhetessaan. Vaikka kirjan elinkaari kaupallisilla markkinoilla on lyhentynyt, löydät vanhemman kirjan kirjastosta.
Nyt lukuviikon keskiviikkona on myös Mikael Agricolan ja suomen kielen päivä.
Kuvauksen kirjoittanut Tuulevin lukublogi ja Taika Dahlbom
Kirjablogeja on kritisoitu siitä, että siellä esitellään vain uutuuskirjoja. Mielestäni siinä ei periaatteessa ole mitään pahaa, ovathan uudet kirjat kiinnostavia ja moni varmasti haluaa päästä mukaan keskusteluun jostain uudesta teoksesta. Mutta jos keskittyy vain uutuuksiin, monet vanhemmat ja varmasti yhtä hyvä kirjat voivat jäädä huomaamatta. Tässä astuu kuvaan Vanhan kirjan päivä.

Monet blogit bloggaava myös vanhoista kirjoista, osa ainoastaan vanhoista kirjoista, ja sitten sellaisia blogeja, kuten minulla, joissa uutuuksia ei erityisemmin vältellä, mutta jotenkin luettavaksi sattuu aina vähän vanhempia kirjoja. Tänä vuonna olen lukenut kahdestakymmenestäyhdestä lukemastani kirjasta kolme uutuutta. Laskin uutuuksiksi kirjat, joita ovat ilmestyneet vuonna 2013 tai 2014.

Voisinpa melkein sanoa, että olen vähän pihalla uutuuskirjoista. En seuraa kustantamoiden julkaisusuunnitelmia ja saan siksi kuulla uutuukiststa vasta vähän jälkikäteen. Olen perillä ainoastaan siitä, milloin lukemiini kirjasarjoihin ilmestyy uusi osa ja ne sitten koitan lukea mahdollisimman nopeasti. Ehkä voisin parantaa tapaani. Toisaalta, kiinnostavia kirjoja on niin paljon, että usein välttelen tietoisesti kustantamoiden julkaisusuunnitelmia, etten vahingossa nappaa sieltä lisää lukuvinkkejä. Tarpeeksi tekemistä niissä vähemmän uusissakin kirjoissa! :) Ja voi käydä niinkin, että jos nappaan uutuuskirjan lukulistaani, saan luettua sen vasta niin pitkän ajan kuluttua, ettei se enää ole uutuus.

Valitsin esiteltäväksi kirjaksi Pierre la Muren kirjan nimeltään Punainen mylly.

Kirja on suloinen ja kulunut Tammen julkaisema pokkari. Kirja on alun perin nimeltään Moulin Rouge. Roman um Henri de Toulouse-Lautrec ja se on julkaistu vuonna 1950. Minun versioni on julkaistu vuonna 1981, mutta aikaisin käännös on ilmestynyt vuonna 1952 ja myöhäisin painos on taidettu ottaa vuonna 1996.  (Lähteinä Goodreads ja kahden eri kirjaston nettisivut.) Kirjasta on tehty myös elokuva vuonna 1952, eikä se luonnollisesti siis ole sama elokuva kuin Baz Luhrmannin Moulin Rouge!

Kirja kertoo taiteilija Henri de Toulouse-Lautrecin elämän romaanin muodossa. Useimmat muistavat Toulousen Luhrmannin elokuvasta, ja se olikin syy, miksi alun perin ostin tämän kirjan, kun löysin sen sattumalta kirpputorilta parilla eurolla.

Ennen kun aloin lukea kirjaa, olin elänyt olettamuksessa, että Toulouse-Lautrec oli köyhän perheen lapsi, sairastanut nuorena polion ja jäänyt siksi jaloista lyhytkasvuiseksi. Kirjaa lukiessa kuitenkin paljastui, että Toulouse-Lautrec oli alun perin rikkaan aristokraattisuvun poika, mutta mursi lapsena molemmat jalkansa. Kun yhteen lasketaan 1800-luvun lääketiede ja perinnöllinen kalsiumpuute, ei lopputulos ollut kovin hyvä. Toulouse-Lautrec alkoi keskittyä taiteeseen, jossa hänen lahjakkuutensa oli huomattu jo 8-vuotiaana. Lopulta hänet lähetettiin Pariisiin taidekouluun opiskelemaan. Sieltä hän asettuu asumaan kuuluisalle Montmarten kukkulalle, jonka boheemi taide-elämä kukoisti 1800-luvun lopussa.

Kirja kertoo hyvin seikkaperäisesti Toulouse-Lautrecin elämän lapsuudesta kuolemaan. Suurin osa kirjasta kuitenkin keskittyy hänen taiteellisiin oivalluksiinsa ja naissuhteisiinsa Hän kyseenalaistaa opettajiensa opit. Miksi varjostus aina täytyy tehdä tietyllä ruskean sävyllä, miksi sivelimellä pitää nuolla kangasta vaikkapa tuputtamisen sijaan? Miksi aiheet ovat aina raamatullisia? Lopulta hän löytää oman äänensä. Häntä kiinnostavat erityisesti kirjavat varjot, jotka voivat näyttää vihreiltä illan hämärässä tai punaisilta yöllä bordellien valoissa. Hän myös alkaa maalata arkisista aiheista ja hänet tunnetaankin maalauksista, jotka kuvaavat Montmarten elämää.

Mielestäni kirjaa oli kiinnostava lukea, sillä se on romanimuotoon kirjoitettu katsaus taiteen historiaan, yhden ihmisen näkökulmasta. Kirjassa eletään aikaa, jolloin eri tyylisuunnat jylläsivät ja paljon on vielä keksittävänä. Toulouse-Lautrec muun muassa kehittää paljon litografiaa suunnitellessaan julisteita tunnetulle kabareelle Moulin Rougelle. Yksi hänen litografioistaan on kirjan kannessa. Toulouse-Lautrec myös tapaa ja ystävystyy monien kuuluisien taiteilijoiden, kuten Vincent van Goghin ja Oscar Wilden, kanssa. Molemmista hän on maalannut muotokuvat, jotka linkkasin nimien kohdalle.

Kirja oli kuitenkin muistaakseni aika raskaslukuinen. Luin tämän kesällä 2008, eli lukemisesta on jo kulunut aikaa. Se ei myöskään ole mitenkään vauhdikas kertomus ja sortuu usein aikamoiseen synkistelyyn. Se kuitenkin kuvaa mielestäni taiteilijoiden elämää muutoksen ajan maailmassa ja on jäänyt mieleeni pysyvästi. Huomaan usein palaavani ajatuksissani kirjan tapahtumiin.

Lisää Toulouse-Lautrecin taidetta voi löytää vaikka täällä tai täältä.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Edgar Allan Poe: Lyhyt elämä

Kirjoittanut: Peter Ackroyd
Sivuja: 160 + liitteet

Egdar Allan Poe on kirjailija, johon minut tutustutettiin yläasteen äidinkielentunneilla, mutta en ole koskaan kauheasti lukenut hänen tekstejään yhtä novellia ja runoa lukuunottamatta. Runo onkin nyt tarkemman luvun alla, sillä minun pitäisi kirjoittaa siitä essee. Lähdeteoksia etsiessän löysin 160:n sivun mittaisen Poen elämäkerran, jonka päätin lukaista.

Kirja on todella nopealukuinen. Luin sen kahdella istumalla, ajallisesti siihen meni ehkä 3-4 tuntia. Se sopii todella hyvin sellaiselle, joka on kiinnostunut Poen elämästä, mutta kokee wikipedia-artikkelin riittämättömäksi, mutta ei kuitenkaan halua kauhean laajaa katsausta. Valitettavasti tähän lyhyeenkin kirjaan oli mahtunut turhaa toistoa, joka pisti ikävästi silmään.

Tämän kirjan voisi toimia myös ihan hyvänä lukuromaanina. Juoni (?) on kyllä aika ennalta-arvatta. Kirjaa lukiessa haluaakin selvittää, minkälainen henkilö Egdar Allan Poe oli ja mitkä asiat vaikuttivat siihen, että hänestä on tullut niin kuuluisa. Kirjan kirjoittaja Ackroyd on mielestäni luonut Poesta todella traagisen hahmon. Olen kyllä samaa mieltä, että Poen elämää on seurannut epäonni sairauden, kuoleman ja rahahuolien muodossa, mutta muutamaan otteeseen kirjoittajan asenne pisti hymyilyttämään. Tästä kertoo ehkä jo se, että kirjan ensimmäisen luvun nimi on Uhri ja toisen Orpo. Kirjan sävy ei todellakaan ole neutraali.

Mitä enemmän olen Poeen tutustunut, sitä ristiriitaisemmaksi mielikuvani hänestä on muodostunut. Ennen kun aloin perehtyä häneen enemmän, tiesin vain hänen olevan jonkinlainen goottiromantiikan kuningas. Vaikka itsekin liputan goottiromantiikan puolesta, en ollut koskaan tullut lukeneeksi Poen tuotantoa. Olin kuvitellut hänen olleen äärimmäisen menestynyt elinaikanaankin. Vaikka Poe nauttikin menestystä Korppi-runollaan, hän kuuluu siihen lukuisaan joukkoon taiteilijoita, jotka kuolivat saamatta koskaan tietää suosionsa laajuutta.

Ennen pidin Poeta jonkinlaisena inspiraation isänä, joka istuskelee kahviloissa ja runot vain pulppuavat jostain alitajunnasta, mutta kirjan perusteella Poe olikin hyvin laskelmoiva kirjailija, joka suunnitteli tekstinsä huolellisesti, jotta ne vaikuttaisivat lukijaan juuri hänen haluamallaan tavalla. Hän vaikutti varsin ailahtelevalta ja epäluotettavalta persoonalta, joka kärsi alkoholismista (vaikka Ackroyd koettaa kiistää sen) ja innostui useista projekteista, joita ei kuitenkaan saanut saatettua loppuun. Myös Poen käsitys siitä, että elämän kaunein asia on kuollut nainen, närkästyttää minua, nykyajan naislukijaa.

Kirjaa lukiessa heräsi muutamia ajatuksia. Minua alkoi kiinnosta idea fiktiivisestä elämäkerrasta. Kertomus, joka olisi kirjoitettu täsmälleen niin kuin elämäkerran yleensä, mutta henkilö, jota teos käsittelisi, olisi täysin keksitty henkilö, samoin toivon mukaan suurin osa päähenkilön elämään vaikuttaneista henkilöistä. Voisi olla myös kiinnostavaa, jos henkilö olisi kytketty jonkun kuuluisuuden elämään uskottavasti. Tietääkö kukaan, onko tällaisia kirjoja olemassa? Minua kiinnostaisi lukea sellainen.

Mietin myös paljon sitä, kuinka hyvin kukaan voi tuntea jonkun toisen elämän, kun vaikuttaa siltä, ettei henkilö itsekään tuntenut itseään kovin hyvin. Tämäkin kirja on vain yksi tulkinta Poen elämästä. Mietin myös paljon elämäkertojen rakennetta. Ainakin minulla tuppaa olemaan ongelma, että henkilön elämä kiinnostaa siihen saakka, kun hän vihdoin saavuttaa menestyksensä. Sen jälkeen tarinaan tulee mukaan joko ahneita pomoja, väärinymmärryksiä, julkisuuden paineita, taiteen tuskaa tai kaikkia yhtä aikaa. Ja luonnollisesti melko usea elämäkerta päättyy henkilön kuolemaan.

Mielestäni Edgar Allan Poe: Lyhyt elämä oli kuitenkin ihan hyvä kirja. Lukisin samanlaisia tiiviitä paketteja muistakin kuuluisista henkilöistä. Ja oli siitä jotain apua esseeseenikin.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...