keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Divergent (elokuva)

Kuva
Olin eräs perjantai, jolloin enää ei huvittanut opiskella. Tulipa silloin huomatuksi, että Divergent-elokuva alkaisi hyvin pian paikallisessa elokuvateatterissa. Ei kun tuumasta toimeen, lippuluukulle ja sen jälkeen odottamaan ykkössalin eteen, tyylikkäiden teinityttöjen seuraan, niin että on mahdollisimman yli-ikäinen olo. Onneksi paikalle valui pian muutama ikäiseni ja myös muutama teinipoikien porukka – kaikki eivät olleet siis paikalla vain tyttökaveriensa seurana!

Minä tykkään käydä elokuvissa. Tarinallisesti suosin TV-sarjoja, sillä varsinkin hyvissä sarjoissa ehtii rakentua paljon kiinnostavampi ja monipuolisempi juoni, mutta elokuvateattereissa on sitä jotain. Siellä koko keho jännitty ja kylmät väreet ovat herkässä. Kaikki tunteet koetaan suurempana. Kun juuri ja juuri tarpeeksi vanhana katsomassa TSH:n Kahta tornia, jännitin jalkojani koko kolmituntisen niin, etten meinannut lopputekstien aikana päästä ylös. Elokuviin menee mielellään juuri tuon tunteen takia.

Ja myös Divergentistä sai sen tunteen. Viime aikoina ollaan opittu tekemään hyviä elokuvaversiota nuortenkirjoista. Mielestäni Potter-elokuvat ovat aika surkeita (kolmatta lukuunottamatta, ja kyllä niissä ryhdistyttiin loppua kohden ja viimeinen oli ihan OK), ja pitääkö edes mainita Twilighteja... Mutta Nälkäpelien ynnä muiden ilmiöiden myötä toivoni elokuvaversiohin on palannut. Vihdoin joku on uskaltanut heittää tuottajaa kirjalla kalloon, kun tuottaja on sanonut: ”Niin mutta entä jos...” Toisin sanoen on tajuttu, että kirjasta kannattaa säilyttää elokuvaan muutakin kuin otsikko.

Divergent siis noudattaa kirjaa varsin uskollisesti. Pienen pieniä poikkeavuuksia oli huomattavissa, mutta ne olivat ymmärrettäviä elokuvan kerronnan kannalta, tai ehkä niitä kohtauksia olisi ollut liian kallista järjestää. Muutama kohtaus oli siis yksinkertaistettu tai siirretty muualle, mutta perusidea oli pysynyt samana. Silmääni ei myöskään osunut kovinkaan monta ylimääräistä ja hämmentävää lisättyä kohtausta. Tarvittava materiaali (yleensä) löytyy jo valmiiksi kirjasta.

Vaikka elokuvan aihe onkin aika vakava, en voinut olla räjähtämättä nauruun melko alussa. Jotenkin olin välttynyt siltä tiedolta, että Ansel Elgort, joka näyttelee John Greenin kirjaan Fault in Our Stariin perustuvassa elokuvassa Augustus Watersia, näyttelee Shailene Woodley, eli Trisin, eli Hazelin, veljeä Divergentissä. Keväällä Ansel ja Shailene ovat sisaruksen, kesällä he ovat rakastavaiset. Elokuvan illuusio oli murtunut hetkeksi.

Kun veli Caleb (Ansel) lähtee muualle, pystyin rakentamaan illuusion paikalleen. Elokuva paljastuu varsin viihdyttäväksi pakkaukseksi, joka kuvaa maailmanlopun jälkeistä Chicagoa yllättävän kauniisti ja onnistuu herättäämään kirjan maailman eloon melko lailla sellaisena kun olen sen kuvitellutkin.

Yksi asia minua kuitenkin jäi harmittamaan. Divegent-kirja on kerrottu yksikön ensimmäisessä persoonassa, joten Trisin näkökulma on todella vahva. Lukija pääsee Trisin pään sisälle, seuraamaan mitä hänen ajatuksissaan oikein kulkee. Ainakin minä ymmärsin Trisin ajatuksenjuoksua. Elokuvassa hänen motiivinsa kuitenkin jäivät hieman epäselviksi.Vaikka elokuvan alussa ja lopussa onkin Trisin voice over, jää ensimmäisen persoonan narratiivi aika pieneksi. Jäin miettimään, vaikuttaako Tris turhan uhkarohkealta (vaikka Dauntlessiin liittyikin), ellei ole lukenut kirjaa?

Okei, nyt tulee toinenkin harmittamaan jäänyt asia. Nimittäin Al. Elokuva tuntui ohittavan Alin tarinan lähes kokonaan, vaikka ainakin minulle se on jäänyt ehkä vahvimmin mieleen. Ymmärrän, että puhe, jonka Eric pitää Alin tapauksen jälkeen, on erittäin ongelmallinen, ellei pääse kuulemaan Trisin ajatuksia. Tämä kohtaus kuitenkin oli kirjassa mielestäni se viimeinen pisara, milloin Tris tajuaa, kuinka mätä paikka Dauntless oikein onkaan, joten olin pettynyt, kun kohtaus oli hoideltu pois alta vähän hätäisesti.

Kaiken kaikkiaan elokuva oli varsinainen tunteiden pyörremyrsky. Ehkä se oli se musiikki. Kaikki kuulostaa niin hyvältä teatterin äänentoistolla. Elin Trisin ilossa mukana, kun hän löytää vapauden Dauntlessien joukosta ja elin hänen surussaan elokuvan lopussa. Loppu tosin oli mielestäni hieman liian pitkä. Olisin selvinnyt vähemmälläkin ammuskelulla. Samaan aikaan on kuitenkin erittäin piristävää, että ihana 90-luvun naissoturien kultakausi tuntuu tekevän paluutaan. Haluan enemmän kohtauksia, joissa teinityttö ja hänen äitinsä juoksevat kujajuoksua rökittäen kaikki vastaantulijat.

Elokuvan jälkeen kävelin bussipysäkille hyvin erikoisessa mielentilassa. Jos joku olisi silloin päättänyt hyökätä kimppuuni, olen 99%:sesti varma, että olisin jostain oppinut elokuvan aikana uskomattomat itsepuolustustaidot.

Nyt jään vain miettimään, miten elokuvan tekijät onnistuvat toisessa osassa, sillä ainakin näyttää siltä, että se olisi tulossa. Kuten aiheesta bloggasinkin, Insurgent oli hämmentävä tapaus.

PS. Fourin näyttelijä oli aivan liian vanha. Tuli jotenkin likainen olo. Fourin pitäisi olla kahdeksantoista!

9 kommenttia:

  1. Tätä olen menossa huomenna katsomaan. Et ole edes pahasti "yli-ikäinen", kun siskoni (vusosimallia 1968 ja 1974) kävivät katsomassa jo ensi-illassa. :D Minulla meni vähän pidempään, kun odotin, että yksi kaverini lukee kirjan (jonka lainasin hänelle) ja menemme sitten yhdessä katsomaan tämän. :) Vanhemman siskoni esikoispoika, 17v oli myös viihtynyt leffassa, oli kuulemma ollut riittävästi toimintaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti tykkäsit elokuvasta :)

      Joskus elokuviin mennessä vain huomaa sen tietyn tyypin, joka sinne tulee. Kun olen ollut katsomassa Hobitteja, en ole koskaan ennen ollut samassa tilassa niin monen parikymppisen miehen kanssa, ja kun menee katsomaan uusinta Disney-animaatiota, huomaa olevansa lähes ainoa aikuinen ilman lapsiseuraa :D

      Poista
    2. Kovasti samoilla linjoilla olemme tästä kokemuksesta, ongelmakohdat löytyvät minunkin bloggauksestani.

      Ha, ajattelin muuten ihan samaa - siis jos joku olisi hyökännyt kimppuuni, olisi kehossani ollut adrenaliinia ja taisteluvaistoa varastoituneena.

      Poista
  2. Minäkin kävin tämän jo katsomassa ja käteen jäi hyvä fiilis ja yleinen tyytyväisyys. Minua jäi harmittamaan se, ettei sen yhden pojan silmään puukotusta ja Peterin hahmoa kunnolla näytetty. Se puukotuskohtaus oli kirjassa mielestäni sellainen, joka oli eräänlainen rajapyyki hahmoille ja silloin myös Tris tajusi, että tässä on todella kovat panokset mukana pelissä ja sakki on valmis tekemään ihan mitä vain eliminoidakseen kilpailijansa. Peter oli mielestäni tässä elokuvassa liian kiusaajamainen, vähän sellainen all talk, no action -tyyppinen. Hän ei varsinaisesti oikein tehnyt mitään todella pahaa, lähinnä aukoi päätään ja kiusasi. Lisäksi tuo Alin tarinan sivuuttaminen jäi harmittamaan. Harmi myös, ettei Uriahia tässä ollut, mutta hänet ilmeisesti esitellään seuraavassa elokuvassa. Ja sitten vielä harmitti, ettei Christinan ja Willin romanssai näytetty, koska olen käsittänyt sen vaikuttavan vahvasti Trisin ja Christinan väleihin Insurgentissa. Onneksi he näyttivät kuitenkin vaijerilaskun kokonaan!

    Hah, ja olen täysin samaa mieltä Fourista! :D Shailene näytti ihan teiniltä vastanäyttelijänsä rinnalla ja minulla tuli epämukava olo siinä Trisin intimiissä fearscape-kohtauksessa. Olen kuitenkin tyytyväinen tähän. Mielestäni viime aikaiset filmatisoinnit Nälkäpelejä lukuun ottamatta ovat olleet aika huonoja (Percy Jacksonit ovat järkyttävä häpäisy kirjoille ja Luukaupunki oli mielestäni aika huono...), mutta Divergentiin olen oikein tyytyväinen. Antaisin 4-4.5/5 tähteä, jos lähtisin tähtiä jakelemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jännää, miten jotkut kohtaukset jäävät toisten mieleen ja jotkut eivät - en olisi nimittäin muistanut silmäänpuukotuskohtaa, ellet olisi maininnut, vaikka sekin oli hyvin vaikuttava kohta.

      Christina ja Will kyllä kävelivät jossain vaiheessa käsi kädessä, mutta heidän seurusteluaan ei koskaan mainittu. Ehkä sekin on käsikirjoitettu elokuvaan 2, jotta draama voi alkaa.

      Eric tosiaan oli vähän kiusaaja, ja minua huvitti kuinka häntä oli siistitty. Kirjassa hän on erittäin lävistetty ja tatuoitu ja hänellä on pitkät mustat hiukset, elokuvassa vain muutama tatska. :D

      Poista
  3. Jos SINÄ koit itsesi vanhaksi, niin miten käy minun, kun ajattelin mennä elokuvan katsomaan. Täytyy varmaan naamioitua pieneksi ja ottaa pikkusiskot mukaan.

    Kiva, että kirjoitit tästä. Ja kiva, jos elokuva on noinkin ok. Aiheesta muuten, niin minusta(kin) Nälkäpelit ovat oikein hyvin toteutettu. Melkein jopa parempia tai ehkä jopa parempia kuin kirjat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä vain tuntee itsensä vanhaksi, vaikka oikeasti muu yleisä oli ehkä 5 vuotta minua nuorempia. Ikäkuilu...

      Ja totta, Nälkäpelit ovat olleet jopa kirjoja parempia, ehkä.

      Poista
  4. Mekin käytiin katsomassa tämä poikaystäväni kanssa ja tykkäsin kyllä. Tykkäsin kyllä paljon elokuvasta ja kirjaa en ole lukenutkaan, mutta pitäisi varmaan lukea. Twilight -sarja oli kyllä jo kirjoina aika karmeaa soopaa, mutta leffoina ei paljon paremmalle tasolle päästy. Nälkäpelit taas tosiaan oli parempia melkein leffoina kuin kirjoina. Viimeisen kirjan leffaa/leffoja, montako meinaavatkaan tehdä, odotellessa, koska en kirjasta välittänyt juurikaan. Joka tapauksessa yllätyttiin kovasti sitä, miten vähän Divergent:iä on mainostettu suomessa. Ainakin meillä Kuopiossa ei juurikaan ole ihmiset innostuneet käymään katsomassa sitä ja mekin n. viikko ensi-illan jälkeen käytyämme totesimme, että sali on lähes tyhjä. Olisi luullut, että perjantai-iltana olisi vähän enemmän katsojia, mutta ei vain ollut..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja silti Divergent oli ainakin jossain vaiheessa viikon katsotuin elokuva Suomessa. Vai olisiko ollut toiseksi katsotuin, koska Captain Americakin on ollut aikamoisessa suosiossa.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...