lauantai 31. toukokuuta 2014

Kesän kirjabingo

Kuva Emilien blogista

Emilie blogissaan Le Masque Rouge laittoi pystyyn kirjabingon! Nopealla vilkaisulla huomasin, että hyllystäni löytyy kirjoja lähes joka lokeroon, joten kirjabingoon osallistuminen ei tuhoaisi kesälukusuunnitelmiani. (Jos joku on kauhean huolestuneena seurannut, että olen ehtinyt blogata vasta yhden kirjan niistä 14:stä jotka ajattelin kesän aikana lukea, niin ei huolta, kaksi muuta oman hyllyn kirjaa on parhaillaan luvun alla!)

Emilien blogista kopsatut säännöt:
Ideana on kuitata bingon tapaan lokeroita lukemalla kirja, joka vastaa lokerossa ilmoitettua asiaa.
 * Bingo muodostuu vaakasuorasta, pystysuorasta tai kulmiin muodostuneista viidestä lokerosta, joista keskimmäinen on kaikille valmiiksi kuitattu.
 * Samaa kirjaa ei voi käyttää useampaan lokeroon.
 * Luetuista kirjoista ei välttämättä tarvitse tehdä pitkää blogipostausta, mutta edes jonkilainen maininta kirjasta omassa blogissa olisi kiva.
 * Bingot kuitataan tämän postauksen kommenttikentässä oman blogin linkityksen kanssa.
 * Kesän lopussa lähtee muutamalle bingomestarille KIRJAPALKINTO (palkintokirjat päätetään myöhemmin)
Mielestäni idea on sen verran hyvä, että päätin osallistua. Katsotaan, mitä kirjoja saan kesän aikana lokeroihin mahdutettua!

perjantai 30. toukokuuta 2014

The Parasol Protectorate: Changeless

Kirjoittanut: Gail Carriger
Sivuja: 374 + liitteet
Kieli: Englanti

Koska Changeless on kirjasarjan toinen osa, tässä tekstissä on pakosta pieniä spoilereita siitä, mitä Soullessissa tapahtuu. Yritän pitää spoilerit minimissä.

Changeless alkaa noin kolme kuukautta Soullessin lopun jälkeen. Alexia on muuttanut avioliittonsa seurauksena Woolseyn kartanoon. Elämä ainoana naisasukkaana ihmissusilauman keskellä on välillä hermoja raastavaa. Kenenkään viktoriaanisen naisen ei pitäisi nähdä niin paljon ihmissusia yhtä aikaa. Mutta koska Alexia on kykenevä ja kovapäinen nainen, joka ei pienistä hätkähdä, hän onnistuu toimimaan naispuolisena alfana jopa silloin kun hänen aviomiehensä täysin ilmoittamatta päättää matkustaa Skotlantiin.

Samaan aikaan Lontoossa alkaa tapahtua kummia. Täysin varoittamatta kaikki Lontoon yliluonnolliset olennot menettävät voimansa ja muuttunut kuolevaisiksi. Sellaista tiedetään tapahtuvan vain preternaturalin kosketuksesta. Luonnollisesti tässä vaiheessa kaikki epäilykset kohdistuvat ainoaan tunnettuun preternaturaliin, eli Alexiaan. Ennen kun asiaa ehditään tutkia enemmän, outo ilmiö katoaa. Alexian korviin kuitenkin kantautuu uutisia, että rutoksi nimitetty ilmiö on siirtymässä pikku hiljaa kohti Skotlantia. Hän päättää matkustaa aviomiehensä perässä Skotlantiin ja ottaa selvää, mikä aiheutaa tämän hyvin preternaturalimaisen ilmiön.

Alexia ei kuitenkaan pääse matkaan yksin. Hänen seurueeseensa liittyy hänen ystävänsä Ivy Hisselpenny ja hänen siskonsa Felicity Loontwill, jonka on päästävä pois kaupungista, sillä hän on riitautunut sisarussarjan nuorimman siskon kanssa erittäin pahasti. Koska seurue ei luonnollisesti voi matkustaa ilman miespuolista seuraa, Alexian aviomiehen miespalvelija Ormod Tunstell määrätään mukaan. Juuri kun seurue on nousemassa ilmalaivan kyytiin, mukaan liittyy vielä hattukauppias Genevieve Lefoux, johon Alexia ja Ivy tutustuivat edellisenä päivänä. Värikäs seurue on valmis matkustamaan nykyajan sensaatiomaisella kulkuneuvolla kohti Skotlannin ylämaita.

Changeless on mielestäni paljon paremmin rakennettu kuin Soulless. Soullessia lukiessa olin täynnä kysymyksiä, enkä ollut ihan varma, minne juoni on edes kulkemassa. Changelessissa on kuitenkin selkeä tavoite: selvittä miksi yliluonnolliset olennot ovat alkaneet muuttua kuolevaisiksi. Uutta tietoa paljastetaan sopivassa tahdissa, niin että kysymyksiin vastataan samalla kun uusia herätellään. Missään vaiheessa ei tullut infoähkyä eikä missään kohdassa tuntunut, että tietoa pantataan ilman hyvää syytä. Tässä toisessa osassa alkaa myös huomata, kuinka sarja selkeästi tähtää johonkin isompaan juonikuvioon, josta toivon saavani lisää tietoa jatko-osissa.

Mysteerin lisäksi Changlessin paras anti on sen ihmissuhdedraama. Jos et ole ihmissuhdedraaman ystävä, tämä kirja voi silti olla erittäin hauskaa luettavaa. Draama ei koostu siitä, että ihmiset käyttäytyvät typerästi ja itsekkäästi kuin Salkkareissa konsanaan, vaan se aiheutuu viktoriaanisen ajan henkilöistä, jotka koettavat parhaansa mukaan käyttäytyä ajan sosiaalisten normien mukaan ja pitää kohteliaisuuden kulissit yllä samaan aikaan kun ihmisiä yritetään salamurhata tai ihmissusi muuttuu heidän silmiensä edessä ihmismuotoonsa (jolloin heillä ei ole vaatteita päällään).

Muistan mangaa lukiessani rakastuneeni Gail Carrigerin maailmaan totaalisesti tämän toisen osan kohdalla. Nyt rakastuin maailmaan uudestaan. Changelessissa opitaan paljon uutta ja tutustutaan myös uusiin hahmoihin. Madame Lefoux on noussut aivan ykkössuosikikseni. Haluaisin lukea kokonaisen kirjasarjan hänen näkökulmastaan. Hänellä vaikuttaa olevan kiinnostava menneisyys ja lupaava tulevaisuus, joten haluan tietää hänestä kaiken. Onneksi vaikuttaa siltä, että hän on aika monessa Carrigerin kirjoittamassa kirjassa mukana. Nyt kun hän on noussut lempihahmokseni, pelkään luonnollisesti, että hän kuolee jossain myöhemmässä osassa, sillä lempihahmoilla on vähän sellainen paha tapa.

Changelessiin perustuvan mangan bloggauksessa kirjoitin, että manga ei nostanut mieleeni kauheasti syvällisiä ajatuksia. Kirjaa lukiessa kuitenkin tulin ajatelleeksi paljon ihmisoikeuksia ja kurjia kohtaloita. Monilla hahmoilla menisi paremmin, jos he olisivat jossain vaiheessa valinneet toisin. Aloin sääliä muutamaa hahmoa ja, koska tarinassa on paljon kuolemattomia hahmoja, tulin miettineeksi yllättävän paljon kuolemaa ja synkkiä ajatuksia, vaikka kirja onkin varsin kepeätunnelmainen loppujen lopuksi.

Kun vertasin Soullessin kirja- ja mangaversiota toisiinsa, en löytänyt kauheasti eroavaisuuksia, mutta Changeless ja sen mangaversio poikkeavat jonkin verran toisistaan. Ei siis mitään kummallisia juoniväännöksiä, vaan pikemminkin oleellisen tiedon poisjättöä. Muutama mielestäni oleellinen seikka juonen kannalta tuli ilmi vasta kirjassa, ja olin aika yllättäynyt, miksi niitä ei ollut sisällytetty mangaan.

Huomasin kirjaa lukiessani muuten erään kiinnostavan seikan. Minun on yleensä vaikea muistaa hahmojen nimiä. Tosi usein joudun laatimaan itselleni muistilappuja ja joskus jopa piirtämään sukupuita ja suhdekarttoja, jotta pysyn mukana. Olen usein ajatellut sen johtuvan vain minun huonosta nimimuististani, mutta ehkä ongelma ei ole täysin minussa. The Parasol Protectoratessa minulla ei nimittäin ole mitään vaikeuksia muistaa hahmojen nimiä. Pohdin pitkään, mistä se johtuu, ja lopulta tulin tähän tulokseen:
  1. Hahmojen nimiä, titteleitä ja suhdetta päähenkilöön tai muihin hahmoihin toistetaan tarpeeksi usein. Liian monesti tuntuu siltä, että kirjailija olettaa, että lukija muistaa hahmojen nimet yhden maininnan jälkeen, vielä silloinkin kun maininta on tapahtunut 50-100 sivua sitten viimeksi. Minua ei haittaisi pieni muistinvirkistys. "Hahmo x käveli paikalle ja päähenkilö muisti hänen olevan se, jonka hän tapasi sinä ja sinä päivänä." Lukija on loppujen lopuksi todella sokea hahmon nimille. Nimen voi toistaa vaikka kuinka useaan kertaan, eikä se osu silmään samalla tavalla kuin vaikka joku erikoinen adjektiivi, jota kirjailija jostain syystä käyttää joka toinen sivu.
  2. Hahmoilla on mieleenpainuvat nimet. Kuinka moneen Felicityyn, Genevieveen. Ormondiin, Sidheagiin, Featherstonehaughiin tai Chesterfield Channingsin majuri Channing Channingiin törmää kirjojen sivuilla? Mutta entä kuinka moneen Chrisiin, Sarahiin, Samiin, Jessicaan tai Peteriin törmää? Ymmärrän kyllä, että 1800-luvun lopun Lontooseen sijoittuvassa maailmassa käytetään eri nimiä kuin vaikkapa 2000-luvun Amerikassa, mutta pieni luovuus nimissä ei koskaan ole pahitteeksi. (Divergent, katson nyt sinua vihaisesti. Voi että menen siinä koko ajan sekaisin kun kaikilla on niin tavanomaiset nimet.)
  3. Tai sitten minulla on vain tosi, tosi huono nimimuisti, mutta jostain kumman syystä onnistuin stemppaamaan itseäni tässä kirjassa.
Kirjaa lukiessa tuli kyllä välillä varsin harrypottermainen hämmennys siitä, miten nimet lausutaan. Onneksi kirjailija Garriger on kirjoittanut ohjeita nimien lausumiselle. Pottermaisuutta on ilmassa myöskin siksi, koska minulla on kutina, että tästä sarjasta on tulossa uusi fanitukseni kohde. Pikku hiljaa se pieni tahdonvoima, jolla pyrin pitämään blogissani edes jonkinlaista kriitistä ja analyyttistä tasoa, katoaa taivaan tuuliin, kun siirryn fanittamisen mielentilaan. Täydellistä fanituksen tilaan pääsemistä jarruttaa kuitenkin se, ettei minulla ole kolmatta kirjaa välittömässä läheisyydessäni. Ah voi ja kurjuus. Toisaalta, ihan mukavaa vaihtelua, että kirja oli sen verran hyvä, että haluaisi päästä jatko-osaan käsiksi saman tien.

torstai 29. toukokuuta 2014

The Parasol Protectorate: Soulless

Kirjoittanut: Gail Carriger
Sivuja: 357 + liitteet
Kieli: Englanti

Alexia Tarabotin elämä on monimutkaista. Hän elää 1870-luvulla ja on kaikkien muiden paitsi Alexian harmiksi jäänyt vanhaksi piiaksi. Hänen isänsä on kuollut ja äiti mennyt uusiin naimisiin. Perheeseen kuulu myös kaksi nuorempaa sisarusta, jotka tuntuvat sopivat viktoriaanisen neidin muottiin paljon paremmin kun Alexia. He ovat vaaleaihoisia ja -hiuksisia ja ovat suosittuja avioliittomarkkinoilla. Alexia taas on puoliksi italialainen ja hänen nenänsä on aivan mahdoton.

Alexia elää viktoriaanisessa Lontoossa, mutta kaikki ei olekaan täysin samoin, miten meille on historiankirjoissa opetettu. Monet viktoriaanisen ajan ilmiöt on selitettävissä sillä, että Brittiläisellä imperiumilla on ollut käytössään ihmissusien, vampyyrien ja kummituksien apuvoimat. Pimeät ajat ovat ohi, sillä yliluonnolliset olennot ovat saaneet virallisen aseman ja heillä on jopa oma neuvosto, joka päättää heitä koskevista asioista ja muun muassa säännöstelee hyvin tarkkaan vampyyrien ja ihmissusien määrää. Ihmisten pureminen ja muuttaminen ilman lupaa on laitonta. Suurin osa muutettavista työskentelee jo valmiiksi ihmissusille tai vampyyreille ja heidät muutetaan heidän vapaasta tahdostaan kun ihmissusien alfa tai vampyyrien kuningatar katsoo sopivaksi. Muuttamisen säännöstely pyörii tarkkaan sielun mittaamisen ympärillä, sillä heikkosieluiset eivät tule selviytymään muutoksesta hengissä.

On myös olemassa täysin sieluttomia ihmisiä. Alexia on tällainen, myös preternaturalina tunnettu. Sieluttomia ei tunneta maailmassa kovin monta, eikä Alexiakaan tiedä ketään muuta itsensä lisäksi, ellei lasketan hänen edesmennyttä isäänsä. Preternaturaleilla on kyky tehdä supernatururaleista, eli vampyyreista ja ihmissusista, tavallisia kuolevaisia ihmisiä koskettamalla heitä. Vaikutus toki on vain väliaikainen ja kestää ainoastaan kosketuksen verran, mutta silti useat yliluonnolliset olennot pelkäävät sieluttomia.

Eräissä juhlissa Alexian epäonneksi hänen kimppuunsa hyökkää rekisteröimätön vampyyri, joka ei tunnu tietävän Alexian sieluttomuudesta. Siitä seuraa monenlaista sotkua, jota hän alkaa selvittää Lontoon ihmissusilauman alfan lordi Macconin kanssa. He saavat selville, että Lontoossa on havaittu useita rekisteröimättömiä yliluonnollisia olentoja. Joku muuttaa ihmisiä ilman vaadittavaa byrokratiaa.

Alun perin luin tämän kirjan mangaversion. Bloggauksessa kommentoin, että haluan lukea myös kirjan, sillä haluan tietää, miten manga ja kirja poikkeavat toisistaan. Pakko todeta, että umaga on hyvin uskollinen alkuperäistekstille. Ei mitään elokuvista turhan tuttuja kummallisia ratkaisuja. Toki mangassa kohtaukset ovat vähän lyhyempiä eikä kaikkia kirjan keskusteluja ehditä keskustella sarjakuvan sivuilla, mutta yleiskuva on onnistunut. Kirja luonnollisesti selittää Gail Carrigerin luoman maailman paljon yksityiskohtaisemmin, minkä huomaa jo siitä, kuinka erillä tavalla referoin kirjan ja mangan alkuasetelman.

Mangan lukeminen auttoi minua kirjan kanssa, sillä välillä kirjan englanti on sen verran vanhahtavaa, että oli vaikea pysyä mukana. Kieli tuskin tuottaa ongelmaa niille, jotka ovat haarjaantuneita englannin kielen käyttäjiä, mutta minun piti välillä turvautua sanakirjaan. Vaikka kieli olikin vanhahtavaa, nautin siitä suunnattomasti. En ole vielä lukenut kovin monta steampunk-romaania, mutta ne mitä olen lukenut, ovat harmikseni olleet melko modernia kieltä. Soullessissa kaikki sanotaan ihanasti hienoin sanakääntein. Tämänhän voi ottaa ihan kielitreeninä ja sanavaraston kartuttamisena!

Kivan kielen lisäksi kirjassa viehätti luonnollisesti sen viktoriaanisuus. Kaikki on omalla tavallaan hyvin jäykkää, mutta koska soppaan on heitetty yliluonnollisia olentoja, kummallisilta tilanteilta ei tulla välttymään. Alexia yrittää hoitaa asiat kuten kunnollisen, sivistyneen ja kohteliaan neidin tulee toimia, vaikka hän ei olekaan kaikista yhteiskunnan normeista täysin samaa mieltä. Alexian jalat pysyvät maassa. Hänen asenteensa on melko ihailtavaa. Hän on etääntynyt perheestään ja saa jatkuvasti kuulla syntyperästään, naimattomuudestaan ja nenästään, mutta hän ei anna noiden asioiden lannistaa häntä, vaan hän tekee sen, minkä näkee oikeaksi ja välttämättömäksi.

Soulless on varsin mukavaa luettavaa. Erittäin piristävää steampunkia. Alku saattaa olla vähän kankea, mutta loppua kohti tarina todella vetää mukaansa. Yhtäkkiä huomaa menettäneensä ajan tajun ja lukeneensa viimeiset sata sivua. Mielestäni Soulless ei kyllä ole sarjan paras osa, sillä se ei annan vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Tarina lähtee liikkeelle vähän niin kuin jostain puolesta välistä, jolloin hahmot jo tuntevat toisensa ja asioita on ehtinyt tapahtunut, joten lukijana meni jonkin aikaa hahmottaa, missä mennään. Olen lukenu mangaa kolme osaa (enempää ei ole ilmestynyt) ja kirjasarjaa eteenpäin toisen osan verran. Changelessissa tuntuu olevan selkeämpi ja kiinnostavampi juoni ja maailma saa enemmän taustoitusta. Lukija tutustuu maailmaan samaa tahtia kuin Alexia oppii uutta. Mutta siitä sitten enemmän Changelessin postauksessa.

tiistai 27. toukokuuta 2014

Punainen kuin veri

Kirjoittanut: Salla Simukka
Sivuja: 264

Simukan Lumikki-trilogia tuntuu nyt olevan kuuminta kamaa nuortenkirjamarkkinoilla. Näin väittää ainakin Image, jonka jutun Simukan menestyksestä luin vastikään. Vaikka Imagen juttu tuntuikin noin kolmen sivun mittaiselta mainokselta, se teki tehtävänsä. Päätin tutustua Simukkaa enemmän. Aiemmin en ollut Lumikki-trilogiasta kiinnostunut, sillä olin jostain saanut sellaisen kuvan, että se olisi jonkinlainen nuorille suunnattu huumevalistusromaani ja sain niistä kirjoista yliannostuksen yläasteella.

Romaanissa kyllä käsitellään huumeita, mutta se ei kerrokaan tarinaa teinitytöstä, jonka elämä menee sekaisin kun hän alkaa käyttää huumeita. Se kertookin teinitytöstä, jonka elämä menee sekaisin, kun hänen koulukaverinsa käyttävät huumeita ja löytävät sattumalta ison tukun seteleitä. Päähenkilö, Lumikki, ei haluaisi olla asian kanssa missään tekemisissä, mutta koska hänen koulukaverinsa tuntuvat olevan täysin avuttomia hoitamaan asiaa, on Lumikin ryhdyttävä toimeen. Hän alkaa selvitää, kenen setelit ovat, mutta matkan varrella hän huomaa, että jotakuta muutakin kiinnostaa sama setelitukku.

Vaikka Punainen kuin veri on erittäin vetävästi kirjoitettu ja sen konfliktit seurasivat toisiaan niin, että aina oli joku koukku, jonka takia halusi lukea vielä yhden luvun, kirjassa oli jotain, josta en oikein pitänyt. Ehkä se johtuu siitä, että kirja on trilleri. Trillerit eivät ole koskaan olleet minun heiniäni. Ne ovat liian kovia makuuni. Kaikki tuntuu karkealta, koruttomalta ja kylmältä.

Ei kirja nyt ihan huono ollut. Minulla vain oli ongelmia sen päähenkilön kanssa. Lumikista saa sellaisen käsityksen, että hän ajattelee olevansa jotenkin muiden yläpuolella. Hänellä on todella mustavalkoinen suhtauminen lukioon ja sen klikkiytymiseen. Hän vaikuttaa olevan sitä mieltä, ettei ole kuin muut tytöt, mikä tekee hänestä jotenkin ylempiarvoisemman. Aivan kuin kukaan muu kuin hän ei kuuntele vaihtoehtoista musiikkia, juo kahvia mustana tai käy taidenäyttelyissä.

No, Lumikin ikä on kuitenkin lieventävä asianhaara. Pakko myöntää, että ehkä jossain vaiheessa lukioikääni olisin samaistunut Lumikkiin enemmän. Nyt kuitenkin rahtusen vanhempana en voinut muuta kuin pyöritellä silmiäni Lumikin asenteelle, varsinkin kirjan alussa. Kun tarina etenee, hänen ajattelulleen ja käytökselleen löytyy taustatarina, jonka laajempaa käsittelyä toivon tapahtuvan trilogian jatko-osissa. Lumikin menneisyys on opettanut hänelle monenlaisia taitoja, joista on nyt hyötyä, kun hän huomaa sorkeutuneensa huumekaupan ongelmavyyhtiin.

Vaikka tuli vähän lytättyä Lumikkia hahmona, niin kyllä kirjaa luki oikein mielellään. Täpärät tilanteet oikeasti jännittivät. Luin kiinnostuneena, miten mikäkin väijytystilanne oikein etenee. Goodreadsin arvosteluissa vähän valitellaan, että muutamat juonenkäänteet tuntuvat epäuskottavilta, mutta minua pieni epäuskottavuus Tampereelle keskittyvän huumekaupan toiminnassa ei erityisemmin haitannut. Kyseessä on kuitenkin romaani, fiktiivinen kertomus. Suomalainen dekkari/trilleri-genre tuntuu vaativat äärimmäisen realistista otetta, mistä en kyllä ole aina ihan samaa mieltä.

Kaiken kaikkiaan Punainen kuin veri on hyvin rakennettu kokonaisuus, jossa jokaisella yksityiskohdalla tuntuu olevan pieni merkitys tarinan kannalta. Simukan romaanipari Jäljellä / Toisaallta, josta bloggasin aika vasta, oli kuitenkin enemmän minun juttuni. Aion kuitenkin lukea sarjan loppuun.

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Jäljellä / Toisaalla

Kirjoittanut: Salla Simukka
Sivuja: 222/233 (455)

Salla Simukan romaanipari Jäljellä / Toisaalla on kuin Suomen nuortenkirjallisuuden parhaiten varjeltu salaisuus. En ollut kuullut siitä juuri mitään, kunnes eräänä päivänä luin Simukan haastattelun Imagesta ja päätin sitten lainata jonkun Simukan kirjan. Lumikki-trilogian ensimmäinen osa ei ollut kirjastossa, joten päätin lainata ihan kiinnostavalta vaikuttavan pokkarin, joka koostuu kahdesta romaanista, jotka täydentävät toisiaan.

Pokkarissa ei ollut mitään ohjeita siitä, kumpi pitää lukea ensiksi, mutta sain selville, että Jäljellä on ilmestynyt ensin, joten vaikutti aika luonnolliselta, että se pitäisi lukea ensin. Jäljellä kertoo Emmi-nimisestä tytöstä, joka on 15-vuotias ja Potentiaali. Kirja sijoittuu epämääisesti jonnekin tulevaisuuteen, jossa lapset jaetaan jo hyvin nuorina ominaisuuksien mukaan. On urheilullusia, taiteellisia, matemaattisesi lahjakkaita jne. Ne, jotka eivät vielä ole löytäneet erityisvahvuuksiaan, ovat Potentiaaleja, mutta 15-vuotias Potentiaali on harvinainen tapaus. Emmi kokee, että hänen perheensä häpeää häntä, tai vielä pahempaa, ei edes huomioi häntä. Hän päättää karata, koska sen jälkeen hän ei olisi ainoastaan Potentiaali, hän olisi myös tyttö, joka karkasi. Kun Emmi päättää palata karkumatkaltaan, hän palaa tyhjään taloon. Koko hänen perheensä on kadonnut. Koko hänen naapurustonsa on kadonnut. Koko Tampere on tyhjentynyt.

Jäljellä laittaa Emmin todella kiinnostavaan tilanteeseen. Miten toimia, kun kaikki muut tuntuvat kadonneet täysin savuna ilmaan? Olin todella innostunut kirjan alkuasetelmasta eikä innostukseni laantunut kirjan edetessä. Sivut kääntyivät nopeasti, sillä halusin saada selville, mitä on tapahtunut. Vain vähän yli 200-sivuiseen tarinaan mahtui todella paljon tapahtumia, kysymyksiä ja hahmokehitystä. Mielestäni kirjan vahvuus oli juurikin Emmin hahmokehitys. Tunsin samanlaista isosiskomaista ylpeyttä Emmiä kohtaa kuin tunsin Trisiä kohtaan lukiessani Divergentiä. Ääriolosuhteet pakottavat Emmin löytämään vahvuutensa.

Vaikka kirjan idea on kiehtova, se on samalla todella karmiva. Kirja ei missään nimessä sijoitu kauhun genreen, mutta varsinkin loppupuolella eräät tapahtuvat saivat kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Tarinan aikana lukijanakin joutuu kyseenalaistamaan sitä, mikä on totta ja mikä ei. Kirjan hahmot luovat erilaisia teorioita siitä, mitä on tapahtunut. Yksi on sitä mieltä, että kyseessä on jonkinlainen uni tai koomatila, toinen on sitä mieltä, että he ovat taivaassa, joku on sitä mieltä, että he ovat jonkinlaisessa elämän ja kuoleman välitilassa. Mieleeni nousi tämä kuva, jonka ajatusleikki on mielestäni kiinnostava.

Karmivuuden lisäksi kirja luo myös eräänlaisen fantasian. Mitä tehdä, kun koko maailma on tyhjä ja seurava on vain muutama muu samanikäinen teini? Kaikki tilat ovat sinun, kukaan ei ole sanomassa, mitä tehdä. Karkkikaupan ryöstämisestä ei seuraa mitään ja maan hienoin hotelli on sinun käytössäsi.

Ensimmäisen osan karmivasta fantasiasta siirrytään karmivaan tulevaisuudenkuvaan, kun Toisaalla-kirjan päähenkilö Samuel saa työtarjouksen, joka on liian hyvä ollakseen totta. Korkeapalkkainen työ on huippusalaista ja siihen palkataan ainoastaan vastavalmistuneita. Työn eettisyydestä Samuel ei välttämättä ole samaa mieltä, mutta palkka kannustaa häntä allekirjoittamaan sopimuksen.

Koska Jäljellä loppui mielestäni erittäin kesken, luin jatko-osaa ahmien, sillä halusin vastauksia kysymyksiin. Toisaalla tarjoaakin lähes aukottoman vastauksen kaikkeen siihen, mitä tapahtui ensimmäisessä osassa. Kirjaa lukiessa oli koko ajan sellainen olo, että kaikki siinä on niin väärin, niin epäeettistä, mutta silti halusi jatkaa lukemista. Kun molemmat osat sai luettua, teki mieli lukea Jäljellä toisen kerran uudesta näkökulmasta, yrittäen bongata kaikki vinkit, joita kirjailija on sekaan tiputellut.

Luen usein arvosteluja, joissa valitetaan, että kirja paljasti aivan liikaa. Olen kuitenkin usein täysin eri mieltä. Pidän siitä, jos kirjan yksityiskohdat on tarkkaan mietitty ja tarina tarjoaa aukottoman selityksen jollekin tapahtumalle. Jäljellä / Toisaalla romaanipari tarjoaa tarkan selityksen, mutta se jättää lopun sen verran avoimeksi, että lukijana voi jäädä pohtimaan, mitähän seuraavaksi tapahtuu. Jos Simukka haluaa kirjoittaa tälle jatkoa, se ei olisi erityisen yllättävää, mutta samalla kuitenkin toivon, että romaanipari jäisi tähän. Kirjapari on hyvä kokonaisuus eikä sitä välttämättä tarvitse lähteä venyttämään.

Ja näin suomalaisen nuortenkirjallisuuden tarkoin varjeltu salaisuus on saanut vielä yhden blogipostauksen. Kenties en ollut kuullut kirjoista siksi, koska ne ovat ilmestyneet vuonna 2012, jolloin en vielä ollut kovin aktiivinen kirjablogimaailmassa. Haluan kuitenkin suositella kirjoja kaikille, jotka lukivat Nälkäpelin ja Outolinnun ja joille tuli sellainen olo, että niissä kirjoissa on haukattu liian iso pala, jota kirjailijat eivät kykene viemään kunnialla päätökseen. Simukan kirjapari ei yritä tavoitella tavoittamatonta ja se tekee siitä hyvän lukukokemuksen.

Siivouspäivän saalis

Olin täysin unohtanut, että tänään (lauantaina) on Siivouspäivä, joten kun menin piknikille kavereiden kanssa, olin aluksi hyvin hämmentynyt siitä, että kaikki puistoalueet olivat yhtäkkiä muutuneet torialueeksi. Pikniköinnin jälkeen kuitenkin löysin itseni tutkimassa kojuja. Eniten etsin mustaa nahkatakkia, mutta koska kaikki hienot olivat aitoa nahkaa ja siksi hyvin kalliita, jäin takitta, mutta löysin kaikenlaista muuta kivaa.


Nämä kaksi pokkaria maksoivat yhteensä 3€. Kultaisen kompassin olen jo lukenut, mutta halusin sen hyllyyni ja Krokotiilin keltaisista silmistä olen lukenut kirjablogeissa, mutta oikeastaan ostin sen siksi, koska kojussa sai juttuja ilmaiseksi tai kaupan päälle, ja niiden joukossa oli hieno käsikoru.


Nahkavyön sain kolmella eurolla. Ajattelin, että se voisi olla kiva asuste erilaisiin teema-asuihin. Koetan pikkuhiljaa kartuttaa itselleni uskottavaa steampunk-vaatekertaa ja tuo vyö voisi toimia oikein pätevänä asusteena seikkailuhenkiseen asuun. Käsikoru on se, jonka takia ostin pokkarin. En yleensä käytä käsikoruja, mutta sekin vaikuttaa sopivalta teemapukeutumiseen. Vanha valokuva jostain 1800-luvun lopusta tai 1900-luvun alusta tarttui mukaan muuten vaan, ehkä alan käyttää sitä kirjanmerkkinä.

Löysin myös kivan sinisen ja pitsisen mekon, joka kyllä on minulle melkein tunika, sillä olen 172cm pitkä ja kaikki vaatteet tuntuvat olevan mitoitettu 165cm pitkille, joten yleensä standartimitoitetut mekot ovat minulle lyhyitä. No, se on nyt tunika. En saanut otettua siitä hyvää kuvaa...

Siivouspäivässä piristävää oli se, että oikeasti näki myyjät. Pystyi helposti katsomaan, että hei, tuo myyjä näyttää tyypiltä, jolla voisi olla myynnissä minua kiinnostavaa tavaraa, ja usein siinä osuikin oikeaan. Hinnat olivat todella alhaisia ja jaossa oli myös kamalasti ilmaista tavaraa. Ihmiset todella haluavat päästä tavarasta eroon. Välillä se tavaran paljous kyllä alkoi ahdistaa. Niin paljon tavaraa, joita ihmiset eivät enää halua nurkkiinsa. Ja todella paljon Laila Hietamiehen/Hirvisaaren kirjoja.

Yhteensä näihin ostoksiini meni rahaa vaivaiset 16€.

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Taikurin hattu

Kirjoittanut: Tove Jansson
Sivuja: 140
Kesän lukuhaaste 1/14

Kun jonkin aikaa sitten minut haastettiin kertomaan, mitä muumit merkitsevät minulle, minun oli silloin pakko myöntää, että olen lukenut ainoastaan Muumipeikon ja pyrstötähden. Tove Janssonin juhlavuoden kunniaksi halusin kuitenkin lukea muumeja enemmän. Kun kävin Tampereen Muumilaaksossa, inspiroiduin näyttelystä niin paljon, että marssin suoraan kirjakauppaan hankkimaan itselleni muutaman muumikirjan.

Taikurin hattu valikoitui hyllyyni, koska mieleeni palautui hyvin monta seikkailua, joissa hattu oli mukana luomassa kaaosta. Muistan nämä seikkailut siis Muumilaakson tarinoita -piirretystä. 

Kirja alkaa siitä, kun muumit ystävineen heräävät talviunelta ja kevään riemun lomassa löytävät mystisen silinterihatun. He eivät tiedä, mitä hatulla tekisivät, mutta päättävät sijoittaa sen Muumitaloon paperikoriksi. Vaivihkaa hattu tekee kepposiaan, milloin muuttaen kananmunankuoria isoiksi painoa kestäviksi pilviksi ja milloin muutama hassu siemen kasvaa kokonaiseksi viidakoksi, joka valtaa Muumitalon kauttaaltaan.

Verrattuna Pyrstötähteen, tässä kirjassa ei ole kovin selkeää yhtenäistä juonta, jota seurata. Taikurin hatussa on erilaisia kertomuksia Muumilaakson väen elämästä ja joihinkin niistä liittyy taikurin hatun taiat, mutta kaikissa kertomuksissa hattua ei edes ole. Jos tätä kirjaa halua luokea juonivetoisena tarinana, tulee varmasti pettymään. Minulle tämä ei ehkä ollut se kaikista otollisin muumikirja, sillä pidän juonivetoisista tarinoista, mutta koska olin varautunut yksittäisiin kertomuksiin, osasin suhtautua kirjaa oikealla tavalla ja pystyin nauttimaan monista yksityiskohdista. Esimerkiksi muumimamma voitti minut puolelleen niillä pienillä jutuilla, joita hän sanoi ja teki. Kerrassaan ihastuttava mamma! Hänen asenteensa on ihailtavaa, vaikka tiettyä sukupuoliroolien jyrkkää jakoa kirjassa vierastinkin. No, kirja on kirjoitettu vuonna 1948, joten ehkä voin vähän katsoa läpi sormien.

Oli myös kiintoisaa huomata, että jokainen tarina oli minulle entuudestaan tuttu, välillä jopa pieniä yksityiskohtia myöten. Olen jonkin aikaa miettinyt, kuinka uskollinen japanilainen animaatio on kirjoille, ja nyt sain ainakin jonkinlaisen vastauksen. Voi olla, että muiden kirjojen tarinat poikkeavat sarjassa, mutta ainakin Taikurin hatun kertomukset olivat varsin tuttuja. Oli jännää hoksata, että kertomukset, jotka miellän täysin erillisiksi tarinoiksi, esimerkiksi muumien seilaamisen saarelle ja Hemulin selkkauksen hattivattien ja ilmapuntarin kanssa, ovatkin osa samaa kirjaa. Kirjaa lukiessa tuli halu katsoa piirrettyjä uudestaan. 

Välillä tuntui, että lukiessa mieleen nousi muistoja, jotka oli melkein jo unohtunut. Olin onnellisesti ehtinyt unohtaa, kuinka surullista Nuuskamuikkusen lähtö etelään aina on, mutta Taikurin hattu piti huolen, että muistin perukoille haudattu haikeus nousi mieleen kovalla rytinällä, täysin varoittamatta. Melkein kuulin, kuinka kirja nauroi vahingoniloisesti. Ilkeä olento.

torstai 15. toukokuuta 2014

Lukumaraton Nro. 5 (24h)


Kevään viimeinen tentti takana, jotan on aika rykäistä lukumaraton käyntiin! Kirjoitan tämän, ajastan oikeaan aikaan ja sitten alan lukea. Kokosin yöpöydälleni kirjoja, joita olen säälittävästi onnistunut lukemaan vain jonkin matkaa. Tavoitteenani olisi saada nämä etenemään ja mahdollisimman monta luetuksi. Kuvasta unohtui yksin kirja, nimittäin Murhamystiikkaa: Okkulttisia etsivätarinoita, josta ajattelin lukea novellin jokaisen lukemani kirjan välissä. Tätä tekniikkaa käytin ja hyväksi totesin Blogistanian lukumaratonissa viime kesänä.

En oikein tiedä, mistä alottaisin. Ehkä muumikirjasta, vaikka Soullesskin innostaisi, sillä jotenkin on steampunkmainen fiilis.

Maraton alkakoon klo 17:30!

Päivitys klo 20:34
Kolmisen tuntia kulunut ja ensimmäinen kirja luettu. Salla Simukan Punainen kuin veri oli aika intensiivinen kirja, jossa sivut kääntyilivät nopeaan tahtiin. Kirjasta saisi oikeastaan melko näyttävät elokuvan. Siinä on muutamia kohtauksia, jotka näyttäisivät tosi hienolta valkokankaalla. Kirja ei kuitenkaan säväyttänyt niin paljon kuin Simukan romaanipari Jäljellä, Toisaalla, josta aion blogata piakoin. Ehkä tämä Lumikki-trilogiakin pitää ensiksi lukea kokonaan, ennen kun voi vetää lopulliset päätökset.
Sivuja luettu: 232



Päivitys klo 22:05
Tove Janssonin Taikurin hattu luettu.
Jotenkin kirja tuntui iskevät sellaisiin piirrrettymuistoihin, jotka olivat melkein jo unohtuneet. Kirjassa olevat tarinat ovat melko samanlaisia kuin piirretyt, joita olen lapsena katsonut. Oli tästä yllättynyt, sillä kuvittelin piirrettyjen poikkeavan kirjoista enemmän. Nuuskamuikkusen vaeltaminen jonnekin muualle talveksi on aina yhtä surullista ja Muumimamman suhtautuminen perheeseensä on aina yhtä suloista. "Jaahas, meille muutti pari uutta asukkia täysin kysymättä. Oi voi, meillä ei ehkä ole tarpeeksi petivaatteita!"
Sivuja luettu: 320

Päivitys klo 00:15
Päätin lukea Lohikäärmetanssia vähän eteenpäin. Tulen ja jään laulu ei ole mitenkään kovin antoisa lukumaratonkirja, sillä yhdellä sivulla on paljon tekstiä. Ainakin minulla menee lukemisessa tosi kauan. No, etenin kuitenkin noin 50 sivua. Pakko myöntää, etten koko kahta tuntia ainoastaan lukenut, vaan jumituin hetkeksi netin ääreen. Hyi hyi.
Sivuja luettu: 376



Päivitys klo 11:35
Huomenta. Illalla menin melko pian päivityksen jälkeen petiin ja yritin vielä lukea, mutta selviydyin vain 34:stä sivusta Soullessia ennen kuin univelka veti voiton. Oli pakko luovuttaa ja painaa pää tyynyyn, sillä en enää jaksanut keskittyä lukemaani. Olen kuitenkin ylitänyt 400:n sivun rajan ja vielä on hyvin aikaa päästä yli 500:n sivun, mikä on minulle täysin normaali lukumaratonin sivumäärä.
Sivuja luettu: 410


Maraton jatkuu Soullessilla ja kahvilla Lannistrin mukista
Päivitys klo 14:20
Soulless on paljastunut varsin hidaslukuiseksi kirjaksi, vaikka sitä onkin oikein miellyttävä lukea. Nautin kovasti sen kielestä.
Sivuja luettu: 487

Päivitys klo 16:25
Siirryin taas Lohikäärmetanssiin. Sain luettua sitä huimat 50 sivua. En oikein tiedä, johtuuko se minusta vai kirjasta, mutta jotenkin tuo ei meinaa napata. Ajattelin, että Korppien kestit on joku väliosa, joka ei oikein nappaa, ja sen jälkeen sarja jatkuu taas kiinnostavana, mutta valitettavasti Lohikäärmetanssiakin vaivaa jonkinlainen pysähtyneisyys. Hahmot tuntuvat olevan tien päällä tai vangittuna tai... en tiedä, jotenkin vaan tuntuu, ettei tarina etene. Tai sitten en vaan pysy juonessa mukana.
500:n sivun raja on tullut vastaan, mikä on ihan mukava asia.
Sivuja luettu: 537

Päivitys klo 17:30
No niin, eiköhän ole aika laittaa tämä maraton pakettiin. Kuten joku ehkä saattoi huomata, en lukenutkaan novelleja. Jotenkin alkoi tuntua huonolta idealta aloittaa vielä yksi kirja, vaikka maratonin ideana oli saada keskeneräiset kirjat etenemään.
Lopullinen sivumäärä on ihan kohtuullinen. Ei paras mahdollinen, mutta aika hyvä, varsinkin kun otetaan huomioon, että silloin kun vedin yli 600 sivua, suurin osa sivuista oli sarjakuvaa.
Sain kaksi kirjaa luettua loppuun ja kaksi kirjaa etenivät ihan reippaasti. Soulless on melkein puolessa välissä a Lohikäärmetanssi yli puolessa välissä. Ihan menestyksekäs maraton.
Sivuja luettu: 567

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Kesän lukuhaaste


Blogini alkutaipaleen aikoihin aloitin kesän lukuhaasteen, jonka ideana oli saada luettua kirjat, joita on kirjahyllyn kertynyt. Idea epäonnistui eeppisesti, sillä yksi ensimmäisistä kirjoista, jonka luin, olin George R.R. Martinin Valtaistuinpeli. Sarja oli sen verran koukuttava, että loppukesän luinkin sitten lähes ainoastaan Tulen ja jään laulua

Nyt kuitenkin päätin yrittää uudestaan ja ajattelin pysyä paremmassa kurissa. Hyllyyn on kertynyt yhteensä 35 lukematonta kirjaa. Mitä olen muiden kirjabloggaajien kanssa keskustellut, 34 kirjaa ei ole edes vielä kovin paha tilanne, mutta koska se kattaa lähes 1/5 kirjahyllyni sisällöstä, se tuntuu minusta paljolta. 

Osa kirjoista on ollut minulla vuosikausia, osa on aivan vasta hankittuja ja osa on sellaisia, joita en todennäköisesti koskaan tule lukemaan, mutta otin ne silti mukaan, sillä en ole vielä hankkiutunut niistä eroon. Osa on myös sellaisia, jotka ovat minulla parhaillaan kesken. Otin mukaan myös lainassa olevat kirjat, jotka toivon saavani mahdollisimman pian luettua. Niitä on tällä hetkellä 10.

Tavoitteeni ei todellakaan ole saada luettua kaikkia näitä kesän aikana. Sehän tarkottaisi ihan kamalaa vauhtia, sillä nykyään luen noin 70 kirjaa vuodessa. Mahdotonta olettaa, että lukisin parissa kuukaudessa puolet siitä, mitä yleensä luen vuodessa.

Siksi asetankin tavoitteeksi, että saisin luettua yhden hyllyn kirjan viikossa. Alkaen ensi viikosta. Ehtisin näin lukea 14 kirjaa, mikä olisi jo kovaa edistystä. 

Jotta haaste lähtee mukavasti käyntiin, ajattelin huomenna vetäistä lukumaratonin. Saisin muutaman keskeneräisen kirjan luettua, ennen kun pääsen aloittamaan puhtaalta pöydältä.

Saa nähdä, miten haaste etenee. 14 kirjaa ei ole niin paha juttu ja aion päivittää tänne blogiin haasteen etenemistä tavallisina kirjabloggauksina, joiden loppuun lisään infoa haasteen etenemisestä.

Ihannetilanne olisi se, että kaikki hyllyn kirjat olisivat luettuna ja lukisin uuden hankinnan saman tien ja voisin ilman syyllisyyttä raahata kirjastosta kirjoja kotiin. Milloinkohan hyväksyn, että tuollainen on lähes mahdoton haave?

Muokkaus 16.5.2014
Lukemattomia kirjoja onkin 34, ei 35. Annoin eteenpäin yhden lukemattomista kirjoista, mutta unohdin päivittää sen kirjahyllyyni.

lauantai 10. toukokuuta 2014

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti ja sen kiertue


Yläasteella minulla oli tapana, että kun löysin jonkun kirjailijan, jonka kirjasta tykkäsin, luin seuraavaksi kaiken, mitä hän oli ehtinyt kirjoittaa. Näin kävi myös Anu Holopaisen kanssa. Kristallien valtakunnan jälkeen marssin kirjastoon lainaamaan suunnilleen koko hänen tuotantonsa. Tähän kuului mm. Kristallien valtakunnan jatko-osat ja Boreaksen lapset.

Kaikista vanhimmin mieleeni on jäänyt Molemmin jaloin, joka on muistaakseni ensimmäinen scifin edustaja, joista oikeasti pidin. Olin silloin kauhean epäileväinen scifin suhteen, fantasia oli ja on edelleenkin enemmän minun juttuni. Lähetin tästä kirjasta sähköpostia Holopaiselle, sillä mielestäni kirja jäi tosi pahasti kesken ja kysyin, onko sille tulossa jatkoa. Ei ollut, nyyh. Olinpas joskus aktiivinen teini, tämä ei nimittäin ollut ainoa tapaus, kun lähettelin kirjailijalle sähköpostia antaakseni henkilökohtaista palautetta.

Syysmaa-sarja taas oli yläasteikäiselle aivan ihmeellistä luettavaa. Sarja on todella feministinen ja minun pitää kiittää juuri tätä sarjaa silmieni avautumisesta. Valitettavasti kuitenkin kävi niin, että kun olin lukenut kaikki sarjan ilmestyneet osat, seuraavaa osaa ei heti kuulunut, ja niin sarja jäi minulta kesken. Nyt kaikki osat ovat kuitenkin ilmestyneet, joten minulla on sellainen fiilis, että haluaisin lukea koko sen alusta saakka uudestaan.

Näin pitkä pohjustus Ilmestyskirjan tädille on perusteltua, sillä olin eilen, perjantaina 9.5.2014, kuuntelemassa Anu Holopaisen haastattelua Turun pääkirjastossa. Holopainen sanoi, ettei ole vielä kuullut kauheasti palautetta hänen vanhoilta faneiltaan, joten täältä pesee.

Kirjoittanut: Anu Holopainen
Sivuja: 290

Ilmestyskirjan täti on Holopaisen uusin kirja eikä se ole fantasiaa. Se on kannessa määritelty chick litiksi, jossa on hyppysellinen magiaa, mutta kirjan spekulatiivisuuden aste on sen verran lievä, että halutessaan kirjaa voi lukea täysin reaalimaailmaan sijoittuvana teoksena. 

Kirjan päähenkilö on Airi, ehkä noin kolmikymppinen nainen, joka on palaamassa työelämään monen vuoden hoitovapaan jälkeen. Töihin meno jännittää, mutta se on samalla piristävä ajatus kotiäiteilyn jälkeen. Asiaa varjostaa yksi juttu: Airin kihlatun sukulainen Liila on samalla alalla, eikä Airi pidä Liilasta, ei sitten ollenkaan. Töihin palattuaan Airi saa kauhukseen kuulla, että hänen työpaikkansa on myyty sille firmalle, jossa Liila on töissä. Hän huomaa päätyvänsä samaan taloon Liilan kanssa. Kaikki Airin vanhat työkaverit tuntuvat rakastuvan Liilaan saman tien, eikä kukaan ymmärrä, miksi Airin mielestä Liila on aivan kamalan ärsyttävä. Samaan aikaan kun Airi harrastaa jokapäiväistä liilanvälttelyä, aloitetaan työpaikalla yt-neuvottelut. Ikävä sukulainen ja epävarmuus työpaikan pysyvyydestä ovat vähän turhan iso pala Airille nieltäväksi.

Nyt on pakko lainata pieni pätkä postauksestani, jossa puhuin Bridget Jonesista. Lopussa kirjoitin näin: "Haluaisin kuitenkin seuraavaksi lukea chick-litiä, jonka päähenkilö vähät välittää onko hänellä poikaystävää vai ei." Sitä saa, mitä pyytää, ja joskus ihan vahingossa! Heti seuraavassa lukemassani chick litissä on päähenkilö, jolla on mies ja lapsia, joten miestenmetsästys on jo hoidettu homma. Ilmestyskirjan täti on mukava osoitus siitä, että chick lit toimii, vaikka päähenkilö ei juoksisikaan merkkikengissä mediaseksikkään kaupungin halki mahdollisten miesystävien perässä. Wikipedian mukaan chick lit onkin kirjallisuutta, joka käsittelee nuorten naisten ongelmia humoristisesti ja kevyesti. Ilmestyskirjan täti on humoristinen ja kevyt ainakin siinä mielessä, että sen luki todella nopeasti.

Haastattelussa Holopainen kertoi, että chick lit oli kuulemma kirjalle luonnollinen genre. Suomalaisilla on yleensä tapana ottaa jokin genre haltuunsa ja tehdä se omalla tavallaan. Hänen mukaansa genret kaipaavat jatkuvasti uusiutumista. Olen kyllä samaa mieltä, että Ilmestyskirjan täti hoitaa chick litin suomalaiseen malliin omalla tyylillään. Kirjassa oli paljon huumoria, joka tuntui uppoavan ainakin minuun. Pidin siitä, että vaikka Airin inho Liilaa kohtaan mene välillä aivan yli äyräiden, kirja onnistuu säilyttämään hyvän otteen hahmon arjen kuvailussa. Kirjassa kuvaillaan paljon oikeastaan merkityksettömiä yksityiskohtia, mutta se teki tarinasta aidon tuntuisen. Tykkäsin siitä, ettei kaikkea ollut kiillotettu kauniiksi, vaan päähenkilön teki mieli kiroilla ja liikunnan jälkeen tuli hiki.

Idea työelämään sijoittuvasta kirjasta oli Holopaisella ollut jo noin 5-6  vuotta ja aina kun hän mainitsi idean jollekin, hän sai vastaukseksi todella paljon kamalia kertomuksia siitä, mitä joillekin on käynyt työelämässä. Holopaisen kertomukan mukaan kaikki jutut, mitä Airin työpaikalla tapahtuu, on joskus tapahtunut jollekin oikeasti.  Ensimmäinen versio oli kuulemma paljon vakavampi ja synkempi ja se sisälsi enemmän maagisia elementtejä. Liila-tätiä ei ollut tarinassa silloin mukana ja Liila syntyikin myöhemmin luonnollisena vastakappaleena, nemesiksenä Airille.

Kuulemma kirjan julkaisun kanssa oli hieman ongelmia, sillä Karisto ei aivan innostunut ideasta. Kirjaa olisi pitänyt muuttaa todella paljon, kenties spekulatiivisempaan suuntaan, jos oikein ymmärsin Holopaisen sanat. Hän päätti tarjota romaaniaan muutamalle muulle kustantamolle, joista Myllylahti suorastaan innostui käsikirjoituksesta. Holopaisen mukaan on todella mukavaa tehdä yhteistyötä innostuneen kustantamon kanssa, joten kirja päätyi Myllylahden kustantamaksi.

Yleensä koetaan ongelmana, jos kirjailija päättää vaihtaa genreä jossain kirjassa. Tämä on ikävää, sillä mielestäni on melko mahdotonta vaatia, että kirjailija haluaisi kirjoittaa aina vain tietyn genren kirjoja. Mielestäni Ilmestyskirjan täti on positiivinen esimerkki siitä, että kirjailijan on sallittua kirjoittaa ihan mitä genreä haluaa. Kirja on samalla minulle henkilökohtainen oloa helpottava esimerkki, sillä olen usein pohtinut, mitä tehdä jos on ideoita sekä spefiromaaneihin että realistiseen maailmaan sijoittuviin romaaneihin. Voi aivan hyvin kirjoittaa molempia!

Koska muiden Holopaisen kirjojen lukemisesta on kulunut aikaa, en ole kovin hyvä arvioimaan, onko kirja jotenkin holopaismainen vai ei. Voin vain sanoa, että tykkäsin kirjasta. Se kertoo karua kieltä työelämästä ja unettomuudesta. Kauhulla pohdiskellen, että odottaakohan minuakin samanlainen meininki jahka työelämään tässä joskus päädyn. Liila on uskomaton henkilö ja kuvastaa kaikkia niitä henkilöitä, joista itse ei pidä, mutta joita kaikki muut tuntuvat rakastavan jostain itselle täysin käsittämättömästä syystä. Varmasti jokainen on joskus törmännyt tällaiseen henkilöön. Liila herätti minussa ristiriitoja, sillä hän oli kirjoitettu hahmoksi, josta on mahdollista pitää, mutta Airin vahva näkökulma sai minutkin kammoamaan Liilaa.

Mielestäni kirja loppui vähän kesken. Loppua olisi voinut hitusen venyttää, sillä aivan viimeisen parinkymmenen sivun kohdalla tapahtuukin asioita, joille olisin kaivannut enemmän sivutilaa. Mieltäni jäi myös vaivaamaan se, että mikä kirjan lopussa oli se pieni vinkki, josta Holopainen mainitsi ja joka voisi kytkeä kirjan spekulatiivisuuden puolelle, jos niin haluaa tehdä. Jäikö se minulta kokonaan huomaamatta?

Pyysin vielä haastattelun lopuksi kirjailijan omistuskirjoituksen kirjaani.


Kaikki Anu Holopaisen sanoma on muistiinpanojeni, muistini ja Anna minun lukea enemmän -blogin bloggauksen perusteella kirjoitetu, joten jos laitoin Holopaisen suuhun vahingossa jotain, mitä hän ei ole sanonut, vastuu on kokonaan minun.

perjantai 9. toukokuuta 2014

Foe

Kirjoittanut: J. M. Coetzee
Sivuja: 150

Perusopintojen lukupaketin viimeisiä viedään! Oikeastaan luin tämän jo maaliskuussa, mutta vasta nyt muistan blogata tästä.

J. M. Coetzeen Foe on postmoderninen kirja, joka koittaa kirjoittaa Daniel Defoen Robinson Crusoen uuteen uskoon. En ole koskaan lukenut Robinson Crusoeta, mutta tiedän sen perusidean ja lainasin sen selailtavaksi Foeta varten. En millään ehtinyt lukea Robinson Crusoeta kokonaan, sillä se on yli 600 sivua pitkä, mutta luin sitä sen verran, että sain vähän pohjaa Foelle.

Foe kertoo Susanista, joka haaksirikkoutuu samalle saarelle kuin Cruso (kirjassa ilman viimeistä e-kirjainta) Ensimmäisessä osassa Susan elää Cruson ja Perjantain kanssa saarella. Cruso paljastuu hyvin lakoniseksi mieheksi, joka ei saa oikein tehtyä mitään. Perjantailla taas ei ole kieltä, joten hänen kanssaan on lähes mahdotonta keskustella. Lopulta Susan, Perjantai ja Cruso pelastuvat, mutta Cruso kuolee laivalla. Susan haluaa kertoa tarinan autiosta saaresta, mutta kokee, ettei osaa itse kirjoittaa hyvin. Hän törmää Foe-nimiseen mieheen, joka tarjoutuu auttamaan Susania kirjoittamisessa.

Kirjan rakenne oli suorastaan outo. Se alkaa hyvin miellyttävällä kerronnalla, jota lukee todella nopeasti. Pikku hiljaa teksti alkaa kuitenkin hajota eikä enää meinaa pysyä perässä, mikä on totta ja mikä ei. Loppua kohden ei enää ole varmaa edes se, mitä Susanille kuuluu. Viimeisen osan näkökulmahenkilöstäkään en ole varma. Ensiksi luulin, etten vain tajunnut, mutta kun yritin netistä selvittää asiaa, en löytänyt vastausta. Ilmeisesti kukaan ei tiedä, kuka puhuu viimeisessä osassa.

Vaikka Foe ei loppujen lopuksi ei noussut suosikkieni joukkoon, jotain kiehtovaa kirjassa silti on. Kirja esittää väitteen, että Robinson Crusoen seurassa olisi ollut myös nainen, mutta nainen on kadonnut historiasta, sillä hän yritti kirjoittaa mahdollisimman hyvää kertomusta saarella viettämästään ajasta, kadottaen samalla itsensä. Susanilla ja Foella on koko ajan kränää siitä, miten tarina tulisi kertoa. Foe haluaa keskittyä enemmän siihen, miksi Susan joutui saarelle, mutta Susan ei pidä omaa tarinaansa tarpeeksi kiinnostavana.

Toinen äänensä kadottaja on Perjantai, joka ei kirjaimellisesti pysty kommunikoimaan kielellään, sillä se on leikattu irti. Susan pohdiskelee koko kirjan ajan, mitä Perjantaille on tapahtunut, ymmärtääköhän hän mitään ja mitä Perjantaille tulisi tehdä. Missään vaiheessa mihinkään kysymykseen ei tunnuta saavan vastausta, mikä on todella turhauttavaa. 

Ehkä vastausten puuttuminen on joidenkin mielestä todella kiehtova tyyli kirjallisuudessa, mutta minulle tuli vähän sellainen olo, että kirjailija ei itsekään tiedä kysymyksiin vastauksia. Ehkä hän ei edes halua tietää? Tai ehkä hän haluaakin, että lukijat itse pohtivat, mitä kaikki kirjan omituisuudet voivat tarkoittaa. Kyllä kirjoissa saa olla jotain pohtimisen varaa eikä kaikkea tarvitse selittää puhki, mutta jos haluan lukea tekstiä, jossa oikein mitään ei ole selitetty ja kaikki pitää tulkita itse, hakeudun mieluummin runouden pariin.

No, nyt on lukupaketin viimeinen kirja takana ja saan nauttia niistä kirjoista, jotka olen itse itselleni valinnut luettavaksi! Lukupaketti sai minut tutustumaan kirjoihin, joihin en olisi varmasti koskaan muuten tarttunut, ja vaikka se välillä takkuili pahastikin, niin voinpahan nykyään kuitenkin sanoa, että olen lukenut joitain klassikoita. 

torstai 8. toukokuuta 2014

Sivullinen

Kirjoittanut: Albert Camus
Sivuja: 160

Tämän kirjan lukemisesta onko jo aikaa. Se kuuluu opintojen lukupakettiin, joten minulla oli aikataulu, mihin mennessä kirja täytyy saada luettua. Vaikka minulla on ollut vähän ongelmia lukupaketin kirjojen kanssa (ne ovat yleensä olleet mielestäni vähän tylsiä) olen iloinen, että minun piti lukea Sivullinen. En olisi varmaan muuten koskaan tullut lukeneeksi tätä kirjaa.

Sivullinen on absurdi kertomus siitä, kuinka Meursault-niminen mies päätyy sattuman kautta ampumaan henkilön kuoliaaksi. Kirjassa seurataan Meursaultin näkökulmasta tapahtumia ja saadaan kuulla hänen ajatuksiaan tilanteesta. Hän on äärimmäisen rehellinen mies eikä hän halua esittää jotain vain jotta pääsisi syytteestä eroon.

Kirjaa oli yhtä aikaa pelottavaa ja kiehtovaa lukea. Se koostuu kahdesta osasta, jossa ensimmäisessä ei tunnu tapahtuvan mitään, mutta myöhemmin kyllä tajuaa, kuinka merkit tietyistä jutuista oli siellä jo huomattavissa, vaikka niihin ei vielä osannut kiinnittää huomiota. Pelottavan siitä teki sen samaistuttavuus. Ainakin minä samaistuin Meursaultin ajatuksiin todella hyvin, luin kirjaa päätäni nyökytellen, että "aivan, aivan, herra päähenkilö, olen täysin samaa mieltä!", mutta koska samaan aikaan Meursaultin ajatusmaailma oli melko karmiva, aloin kyseenalaistaa omia ajatuksiani.

Albert Camus itse sanoi luonnostelleensa kirjaa tämän ajatuksen pohjalta:
 "In our society any man who does not weep at his mother's funeral runs the risk of being sentenced to death."

Meursault ei sovi yleiseen sosiaaliseen normiin, joten hän joutuu vaikeuksiin. Ei kovin eksoottinen tilanne, eikö vain?

Enempää tästä minulla ei ole oikein sanottava, ilman että spoilaan kaiken. Suosittelen kyllä lukemaan, jos jossain tulee vastaan.

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Wonderstruck

Kirjoittanut & piirtänyt: Brian Selznick
Sivuja: 629
Kieli: englanti

Monille Brian Selznickin jutut saattavat olla tuttuja Hugo Cabretin elokuvan muodossa. Elokuva perustuu ihastuttavaan kirjaan, jossa Hugon tarina on kerrottu pääsääntöisesti lyijykynäpiirroksin, vain pienen tekstimäärän avulla. Luin (tai oikeastaan katselin) kirjan läpi muutama vuosi sitten ja nyt ilokseni löysin Selznickin toisen kirjan, joka on toteutettu samalla tekniikalla. Hyvä kirja niitä päiviä varten, jolloin haluaisin lukea jotain, mutta ei oikeastaan jaksaisi lukea.

Huomasin nopeasti, että Selznickillä vaikuttaa selvästi olevan erityinen kiinnostuksen kohde. Hugo Cabret käsitteli elokuvien syntyä ja Wonderstruck jatkaa elokuvien alkutaipaleen käsittelyä. Tarina kerrotaan kahdessa tasossa. Osa tarinasta sijoittuu vuoteen 1977, jolloin Ben-niminen poika löytää äitinsä jäämistöstä vinkkejä siitä, kuka hänen isänsä voisi olla. Ben lähtee New Yorkiin selvittämään, kuka hänen isänsä on. Toinen osa tarinasta sijoittuu vuoden 1927 New Jerseyyn, jossa Rose-niminen tyttö haaveilee tapaavansa kuuluisan näyttelijän Lillian Mayhewin.

Valitettavasti nämä kaksi näkökulmaa toimivat välillä vähän kehnosti, sillä näkökulma saattoi vaihtua kesken kohtausten, jolloin halusi vain hypätä jomman kumman yli, jotta pääsisi näkemään, miten toinen tarina jatkuu. Loppua kohden näkökulmat onneksi tasoittuvat ja tarinaan malttaa keskittyä paremmin.

Kiinnostavaa tarinan toteutuksessa on se, että molemmat päähenkilöt ovat kuulovammaisia. Lähes pelkin kuvin kerrottu tarina lisäsi tunnetta hiljaisesta maailmasta. Se toimii. Tarina sivuaa sitä, kuinka mykkäfilmien aikakauden loppuessa kuulovammaiset jäivät elokuvakokemusten ulkopuolelle, mutta se ei kuitenkaan ole tarinan pääjuju.

Enempää en viitsi paljastaa, sillä tarina ei ole oikeastaan kovin pitkä ja monimutkainen enkä halua spoilata. Mukana on muutama yllättävä juonenkäänne, mutta juonen sijaan minulle tässä tarinassa tärkeintä on se, miten se on kerrottu. Kuvat ovat mielestäni kauniisti piirretty ja ne on sujuvasti liitetty yhteen.

Tässä muutama esimerkki:





tiistai 6. toukokuuta 2014

Putoavan tähden prinsessa

Kirjoittanut: Anni Nupponen
Sivuja: 277
Kansikuva: Jani Laatikainen (erityismaininta, sillä tykkään kannesta kovasti!)

Minulla on vähän ristiriitainen suhde Anni Nupposen teksteihin. Olen pitänyt hänen novelleistaan melko paljon. Yleensä hänen novellinsa yltävät suosikkieni joukkoon antologioissa. Niistä innostuneena hankin sitten Nupposen aiemman romaanin, Naisen ja kuninkaan, mutta jokin kirjassa oli sen verran nihkeää, etten koskaan saanut sitä loppuun. Kun Nupposen toinen romaani Putoavan tähden prinsessa ilmestyi, kiinnostuin oitis sen ideasta, mutta olin varautunut. Entä jos kyseessä on toinen Nainen ja kuningas? Eihän sitä pitäisi ajatella, että kirjailija aina kirjoittaa saman teoksen uudestaan, mutta en silti voinut olla hieman epäileväinen. Silmiini kuitenkin osui muutama ihan kehuva arvostelu, mm. Taikakirjaimissa, Pähkinäkukkulassa ja Helsingin sanomissa, ja kun kirja oikein kutsuvasti vietteli minut luokseen kirjastoreissulla ilman vaivan hiventäkään, olihan se pakko lainata!

Tarinasta on vaikea kertoa ilman että spoilaa kaiken. Koetan nyt kertoa jotain. Se alkaa epilogilla, jonka päähenkilön Rhétan äiti on kirjoittanut. Se kertoo nopeasti Rhétan synnyn ja lapsuuden ja piirtää kuvaa maailmasta, jossa romaanin alussa eletään. 200 vuotta elävä kuningatar hallitsee ja saa aina kolme tytärtä, joista sopivimman näkijät valitsevat seuraavaksi hallitsijaksi. Näkijät ovat valinneet kuningattaren keskimmäisen tyttären Rhodan hallitsemaan, vaikka kuningattaren mielestä Rhoda on epäsopiva valtaistuimelle. Vanhin tytär Rhandan lähetetään toiseen satuun, mutta Rhéta päätetään vaivuttaa uneen odottamaan pelastajaansa, jolloin hänen oma tarinansa voi alkaa. 

Prologin tyyli sopii mielestäni prologiin tosi hyvin, sillä se on hyvin eeppistä kerrontaa. Asiat tapahtuvat nopeasti eikä yksityiskohtiin jumituta liian pitkäksi aikaa. Mutta koska prologi on kuitenkin aika pitkä, 15 sivua kokonaisuudessaan, ehdin jo huolestua, onko koko kirja kerrottu samalla tyylillä. En nimittäin olisi jaksanut lukea koko kirjaa niin eeppisellä tyylillä.

Tyyli kuitenkin muuttuu luvussa 1 kun Rhéta herää tornissa nukuttuaan 67 vuotta. Jokin on mennyt vikaan. Kukaan ei tullut herättämään häntä, vaan hän heräsi itsestään. Rhéta lähtee tornista selvittämään, mitä 67:ssä vuodessa on ehtinyt tapahtua. Eniten Rhétaa kiinnostaa tähti, joka oli havaittu putoavan maahan vähän Rhétan nukahtamisen jälkeen. Pian hän löytääkin virtaajien joukon, jotka ovat matkalla pudonneen tähden luo.

Kirjan kiehtovin osuus on ehkä sen maailma. Kaikkea ei paljasteta kerrallaan, vaan lukija pääsee Rhétan kanssa yhteiselle tutkimusmatkalle. Minkälainen maailma oli ennen ja minkälainen se on nykyään? Rhéta saa hyvin nopeasti selville, että kuningatar Rhoda on sysätty vallasta ja näkijöitä on alettu vainota. Rhéta päättää, ettei halua kertoa kenellekään henkilöllisyyttään. Tarinan edetessä hän kuitenkin löytää liittolaisia ja jopa sukulaisiaan.

Putoavan tähden prisessa on aivan mielettömän piristävää luettavaa! Se on melko perinteistä fantasiaa, sijoittuuhan se omaan keskiaikaisvaikutteiseen maailmaan, jossa on taikuutta, mutta se silti onnistuu välttämään tosi monta fantasian genren kliseetä. Perinteisessä tarinassa Rhéta ryhtyisi jonkinlaisen vastarintaliikkeen keulakuvaksi ja havittelisi siskonsa valtaistuinta itselleen vedoten sukulaisuuteen, mutta tässä kirjassa Rhéta ei olekaan varma, haluaako hän hallita. 

Kaiken lisäksi kirjaa oli mielettömän virkistävää lukea, sillä se ei ole kangistunut jäykkiin perinteisiin, vaan uskaltaa sisältää kaikkea, mitä mielestäni kirjoissa pitäisi olla enemmän. Siinä on lähes tasa-arvoinen avioliittokäytöntö, ja hahmojen seksuaalisuus on erittäin joustava asia, mikä ei ole kirjassa kenenkään mielestä kovin ihmeellistä. Kaiken lisäksi tarinassa on hahmo, joka vaihtelee sukupuolta, ja koko kirjaa siivittää matriarkaalinen yhteiskunta. Haluan lukea enemmän fantasiatarinoita, joissa on matriarkaalinen yhteiskunta. En nyt väitä, että miehet pitäisi talloa lyttyyn ja unohtaa ihan kokonaan, mutta niiden kymmenien, satojen ja tuhansien naisia alistavien kirjojen jälkeen on ihan mukavaa lukea välillä kirjaa, jossa naiset rulettavat. Jes!


Mielestäni kirja on yllättävä, sillä se lähtee useaan otteeseen aivan eri suuntaan, kuin olisin odottanut. Siitä on vaikea havaita mitään selkää draaman kaarta, sillä aina yhden asian selvittyä nousee esille toinen ongelma, jota täytyy alkaa ratkoa. Tarinaa kuitenkin kannattelee pari kysymystä, joihin saadaan vastaus vasta tarinan lopussa. Miksi Rhéta heräsi väärään aikaan? Miten taivaalta pudonnut tähti on vaikuttanut maailmaan? Näihin kysymyksiin oli myös hauska kehitellä omia teorioita.

Kaiken tämän kiehtovuuden jälkeen on kuitenkin pakko moittia kieltä. Se tuntui välillä todella monotoniselta. Huomasin lukevani kirjaa pääni sisällä hyvän pitkästyneellä äänellä, vaikka tapahtumat olivatkin kiinnostavia. Välillä minulla tuli sellainen olo, että kohtaukset on vain kirjoitettu ylös ilman suurempaa dramatisointia, mikä oli aikamoinen puute varsinkin muutamien kuolinkohtausten aikana. Kirjaa piti lukea hyvin tarkkaan, sillä välillä juonen kannalta tärkeät jutut on mainittu vain sivulauseessa. Rhéta hahmona jäi minulle hyvin etäiseksi. En oikein tiennyt, mitä hän tuntee tai ajattelee, vai tunteeko hän mitään. Hän on vähän vetäytyvä persoona ja joskus hän vetäytyi kaikista kiinnostavimpien tapahtumien kohdalla sivuun, jolloin tapahtumista sai kuulla toisten hahmojen kertomana jälkikäteen. Tämä jäi harmittamaan.

Tästä maailmasta olisi kiinnostavaa lukea lisää, sillä näen siinä paljon laajentamisen varaa. Koska tarina keskittyy lopulta aika pitkälle yhteskunnan muutoksiin uuden tekniikan kynnyksellä, haluaisin tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

PS. Rhéta - Reta. Melkein sama asia ;)

perjantai 2. toukokuuta 2014

Vaimotesti

Sivuja: 333
Kirjoittanut: Graeme Simsion

Tämä kirja taitaa edelleenkin olla kirjastoissa aika varattu teos, mutta yllättäen huomasin, että se oli saatavilla kirjaston lukusalongissa! Niinpä Vaimotestistä tuli ensimmäinen kirja, jonka luin kokonaisuudessaan alusta loppuun kirjastossa. Se oli oikeastaan ihan mukavaa, sillä usein menin kirjastoon opiskelemaan, mutta puoli tuntia ennen kirjaston sulkemista varasin vielä aikaa Vaimotestin etenemiselle.

Simsionin romaani on hauskaa ja virkistävää luettavaa. Se kertoo lievästi autistisesta Donista, joka päättää etsiä itselleen vaimon vaikeuksista huolimatta. Hänen omien sanojensa perusteella hän olisi loistava yksilö aviopuolisoksi, onhan hän menestynyt ja hyväkuntoinen, mutta sosiaalististen taitojen puute on pitänyt vaimoehdokkaat kaukana. Koska deittailu on kaiken lisäksi aikaavievää ja se sotkisi Donin tarkan minuuttiaikataulun, hän päättää laatia testin, jolla rajataan suurin osa naisista pois heti alkumetreillä.

Tuntuu siltä, että sosiaalisesti hieman erikoiset nerot ovat tämän hetken muotijuttu. Don Tillman liittyy sulavasti sellaisten kuuluisuuksien kuin Sherlock Holmesin ja Sheldon Cooperin rinnalle. Don on erittäin rakastettava hahmo, jonka menolle ei voi kun vain nauraa hyväntahtoisesti. Kukapa keksisi laatia testin, jolla etsitään itselle sopiva vaimo!

Testi osoittautuukin niin tehokkaaksi, ettei juuri kukaan nainen läpäise seulaa. Ne vähät jotka läpäisevät, eivät tunnu ymmärtävän Donia lainkaan. Lopulta Don suostuu siihen, että hänen ystävänsä Gene valitsee vastanneiden naisten joukosta yhden sen sijaan, että Don kävisi kaikki vastaukset läpi. Pian Don huomaakin, että hänen kotiovellaan seisoo Rosie, joka on täysin sopimaton hänen vaimokseen: hän tupakoi, on kasvissyöjä, on ammatiltaan baarimikko eikä ole koskaan ajoissa! Rosiella on kuitenkin ongelma, jossa Don voi auttaa häntä. Vaimoprojekti joutuu hetkeksi syrjään ja Rosie-projekti alkaa.

Omalla tavallaan Vaimotestin voisi katsoa olevan kuin nuortenromaani, jossa nuori tutustuu ensimmäistä kertaa seurustelun ihmeelliseen maailmaan. Tällä kertaa päähenkilönä tosin on aikuinen mies, joka on elänyt koko elämänsä sinkkuna. Don joutuu opettelemaan seurustelun kummalliset säännöt, joita me kaikki muutkaan emme välttämättä ymmärrä, mutta joita me silti usein noudatamme. Kirja kritisoikin mielestämme monia nykyajan yhteiskunnan normeja ja sitä, kuinka pienellä poikkeavuudella on mahdollista saada oudon leiman. Donin toimintatavat pystyy erittäin hyvin ymmärtämään, vaikka samalla tajuaa, miksi muut pitävät Donia erikoisena.

Kirjan alkupuolella hämmästelin, että eikö Simsion ole koskaan käynyt keskustelua yhdenkään naisen kanssa, sillä jotkut Donin treffikokeiluista ovat täysin käsittämättömiä, mutta kun Rosie astuu kuvioihin, alkaa peli parantua. Rosie on piristysruiske, joka saa koko kirjan hengittämään. Kirjan alkuperäinen nimikin viittaa siihen, että loppujen lopuksi tarinassa on kyse enemmän Rosiesta kuin vaimon etsimisestä.

Jos kirjalle pitäisi antaa miinuksia, moittisin hieman sen elokuvamaista kerrontaa ja loppua, joka on turhan yleistä romanttisille komedioille. Mutta annettakoon elokuvamaisuus Simsionille anteeksi, onhan hän myös käsikirjoittaja ammatiltaan. Pääsääntöisesti Vaimotesti on hysteerisen hauska kertomus sellaiselle lukijalle, joka tykkää nokkelasta tekstistä, toimivista vitseistä ja persoonallisesta päähenkilöstä. Välillä myös pohdin paljon, onko Don autistinen laisinkaan. Ainakin omien tietojeni mukaan Donin ei olisi pitänyt suhtautua Rosien aiheuttamiin muutoksiin niin rennosti. Kirjassa Donkin pohtii asiaa muutamaan kertaan, eli ilmeisesti hänellä ei ole minkäänlaista diagnoosia. Haluaisinpa kuulla jonkun ammattilaisen mielipiteen.


Minua oli koko elämäni ajan kritisoitu tunteiden puutteesta, ikään kuin tämä olisi jokin absoluuttinen epäkohta. Keskustelut psykiatrien ja psykologien kanssa —jopa Claudian kanssa —alkavat aina siitä lähtökohdasta, että minun pitäisi olla enemmän ”kosketuksissa” tunteisiini. Todellisuudessa he tarkoittavat, että minun pitäisi antaa niille periksi. Olen täysin tyytyväinen voidessani havaita, tunnistaa ja analysoida tunteita.”

Juttuni on aiemmin julkaistu Kielekkeessä.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...