lauantai 10. toukokuuta 2014

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti ja sen kiertue


Yläasteella minulla oli tapana, että kun löysin jonkun kirjailijan, jonka kirjasta tykkäsin, luin seuraavaksi kaiken, mitä hän oli ehtinyt kirjoittaa. Näin kävi myös Anu Holopaisen kanssa. Kristallien valtakunnan jälkeen marssin kirjastoon lainaamaan suunnilleen koko hänen tuotantonsa. Tähän kuului mm. Kristallien valtakunnan jatko-osat ja Boreaksen lapset.

Kaikista vanhimmin mieleeni on jäänyt Molemmin jaloin, joka on muistaakseni ensimmäinen scifin edustaja, joista oikeasti pidin. Olin silloin kauhean epäileväinen scifin suhteen, fantasia oli ja on edelleenkin enemmän minun juttuni. Lähetin tästä kirjasta sähköpostia Holopaiselle, sillä mielestäni kirja jäi tosi pahasti kesken ja kysyin, onko sille tulossa jatkoa. Ei ollut, nyyh. Olinpas joskus aktiivinen teini, tämä ei nimittäin ollut ainoa tapaus, kun lähettelin kirjailijalle sähköpostia antaakseni henkilökohtaista palautetta.

Syysmaa-sarja taas oli yläasteikäiselle aivan ihmeellistä luettavaa. Sarja on todella feministinen ja minun pitää kiittää juuri tätä sarjaa silmieni avautumisesta. Valitettavasti kuitenkin kävi niin, että kun olin lukenut kaikki sarjan ilmestyneet osat, seuraavaa osaa ei heti kuulunut, ja niin sarja jäi minulta kesken. Nyt kaikki osat ovat kuitenkin ilmestyneet, joten minulla on sellainen fiilis, että haluaisin lukea koko sen alusta saakka uudestaan.

Näin pitkä pohjustus Ilmestyskirjan tädille on perusteltua, sillä olin eilen, perjantaina 9.5.2014, kuuntelemassa Anu Holopaisen haastattelua Turun pääkirjastossa. Holopainen sanoi, ettei ole vielä kuullut kauheasti palautetta hänen vanhoilta faneiltaan, joten täältä pesee.

Kirjoittanut: Anu Holopainen
Sivuja: 290

Ilmestyskirjan täti on Holopaisen uusin kirja eikä se ole fantasiaa. Se on kannessa määritelty chick litiksi, jossa on hyppysellinen magiaa, mutta kirjan spekulatiivisuuden aste on sen verran lievä, että halutessaan kirjaa voi lukea täysin reaalimaailmaan sijoittuvana teoksena. 

Kirjan päähenkilö on Airi, ehkä noin kolmikymppinen nainen, joka on palaamassa työelämään monen vuoden hoitovapaan jälkeen. Töihin meno jännittää, mutta se on samalla piristävä ajatus kotiäiteilyn jälkeen. Asiaa varjostaa yksi juttu: Airin kihlatun sukulainen Liila on samalla alalla, eikä Airi pidä Liilasta, ei sitten ollenkaan. Töihin palattuaan Airi saa kauhukseen kuulla, että hänen työpaikkansa on myyty sille firmalle, jossa Liila on töissä. Hän huomaa päätyvänsä samaan taloon Liilan kanssa. Kaikki Airin vanhat työkaverit tuntuvat rakastuvan Liilaan saman tien, eikä kukaan ymmärrä, miksi Airin mielestä Liila on aivan kamalan ärsyttävä. Samaan aikaan kun Airi harrastaa jokapäiväistä liilanvälttelyä, aloitetaan työpaikalla yt-neuvottelut. Ikävä sukulainen ja epävarmuus työpaikan pysyvyydestä ovat vähän turhan iso pala Airille nieltäväksi.

Nyt on pakko lainata pieni pätkä postauksestani, jossa puhuin Bridget Jonesista. Lopussa kirjoitin näin: "Haluaisin kuitenkin seuraavaksi lukea chick-litiä, jonka päähenkilö vähät välittää onko hänellä poikaystävää vai ei." Sitä saa, mitä pyytää, ja joskus ihan vahingossa! Heti seuraavassa lukemassani chick litissä on päähenkilö, jolla on mies ja lapsia, joten miestenmetsästys on jo hoidettu homma. Ilmestyskirjan täti on mukava osoitus siitä, että chick lit toimii, vaikka päähenkilö ei juoksisikaan merkkikengissä mediaseksikkään kaupungin halki mahdollisten miesystävien perässä. Wikipedian mukaan chick lit onkin kirjallisuutta, joka käsittelee nuorten naisten ongelmia humoristisesti ja kevyesti. Ilmestyskirjan täti on humoristinen ja kevyt ainakin siinä mielessä, että sen luki todella nopeasti.

Haastattelussa Holopainen kertoi, että chick lit oli kuulemma kirjalle luonnollinen genre. Suomalaisilla on yleensä tapana ottaa jokin genre haltuunsa ja tehdä se omalla tavallaan. Hänen mukaansa genret kaipaavat jatkuvasti uusiutumista. Olen kyllä samaa mieltä, että Ilmestyskirjan täti hoitaa chick litin suomalaiseen malliin omalla tyylillään. Kirjassa oli paljon huumoria, joka tuntui uppoavan ainakin minuun. Pidin siitä, että vaikka Airin inho Liilaa kohtaan mene välillä aivan yli äyräiden, kirja onnistuu säilyttämään hyvän otteen hahmon arjen kuvailussa. Kirjassa kuvaillaan paljon oikeastaan merkityksettömiä yksityiskohtia, mutta se teki tarinasta aidon tuntuisen. Tykkäsin siitä, ettei kaikkea ollut kiillotettu kauniiksi, vaan päähenkilön teki mieli kiroilla ja liikunnan jälkeen tuli hiki.

Idea työelämään sijoittuvasta kirjasta oli Holopaisella ollut jo noin 5-6  vuotta ja aina kun hän mainitsi idean jollekin, hän sai vastaukseksi todella paljon kamalia kertomuksia siitä, mitä joillekin on käynyt työelämässä. Holopaisen kertomukan mukaan kaikki jutut, mitä Airin työpaikalla tapahtuu, on joskus tapahtunut jollekin oikeasti.  Ensimmäinen versio oli kuulemma paljon vakavampi ja synkempi ja se sisälsi enemmän maagisia elementtejä. Liila-tätiä ei ollut tarinassa silloin mukana ja Liila syntyikin myöhemmin luonnollisena vastakappaleena, nemesiksenä Airille.

Kuulemma kirjan julkaisun kanssa oli hieman ongelmia, sillä Karisto ei aivan innostunut ideasta. Kirjaa olisi pitänyt muuttaa todella paljon, kenties spekulatiivisempaan suuntaan, jos oikein ymmärsin Holopaisen sanat. Hän päätti tarjota romaaniaan muutamalle muulle kustantamolle, joista Myllylahti suorastaan innostui käsikirjoituksesta. Holopaisen mukaan on todella mukavaa tehdä yhteistyötä innostuneen kustantamon kanssa, joten kirja päätyi Myllylahden kustantamaksi.

Yleensä koetaan ongelmana, jos kirjailija päättää vaihtaa genreä jossain kirjassa. Tämä on ikävää, sillä mielestäni on melko mahdotonta vaatia, että kirjailija haluaisi kirjoittaa aina vain tietyn genren kirjoja. Mielestäni Ilmestyskirjan täti on positiivinen esimerkki siitä, että kirjailijan on sallittua kirjoittaa ihan mitä genreä haluaa. Kirja on samalla minulle henkilökohtainen oloa helpottava esimerkki, sillä olen usein pohtinut, mitä tehdä jos on ideoita sekä spefiromaaneihin että realistiseen maailmaan sijoittuviin romaaneihin. Voi aivan hyvin kirjoittaa molempia!

Koska muiden Holopaisen kirjojen lukemisesta on kulunut aikaa, en ole kovin hyvä arvioimaan, onko kirja jotenkin holopaismainen vai ei. Voin vain sanoa, että tykkäsin kirjasta. Se kertoo karua kieltä työelämästä ja unettomuudesta. Kauhulla pohdiskellen, että odottaakohan minuakin samanlainen meininki jahka työelämään tässä joskus päädyn. Liila on uskomaton henkilö ja kuvastaa kaikkia niitä henkilöitä, joista itse ei pidä, mutta joita kaikki muut tuntuvat rakastavan jostain itselle täysin käsittämättömästä syystä. Varmasti jokainen on joskus törmännyt tällaiseen henkilöön. Liila herätti minussa ristiriitoja, sillä hän oli kirjoitettu hahmoksi, josta on mahdollista pitää, mutta Airin vahva näkökulma sai minutkin kammoamaan Liilaa.

Mielestäni kirja loppui vähän kesken. Loppua olisi voinut hitusen venyttää, sillä aivan viimeisen parinkymmenen sivun kohdalla tapahtuukin asioita, joille olisin kaivannut enemmän sivutilaa. Mieltäni jäi myös vaivaamaan se, että mikä kirjan lopussa oli se pieni vinkki, josta Holopainen mainitsi ja joka voisi kytkeä kirjan spekulatiivisuuden puolelle, jos niin haluaa tehdä. Jäikö se minulta kokonaan huomaamatta?

Pyysin vielä haastattelun lopuksi kirjailijan omistuskirjoituksen kirjaani.


Kaikki Anu Holopaisen sanoma on muistiinpanojeni, muistini ja Anna minun lukea enemmän -blogin bloggauksen perusteella kirjoitetu, joten jos laitoin Holopaisen suuhun vahingossa jotain, mitä hän ei ole sanonut, vastuu on kokonaan minun.

4 kommenttia:

  1. Olenkin innoissani odottanut bloggaustasi ja tätä oli todella ilo lukea.

    Kannattaa googlata lopussa mainitun valokuvan takana oleva nimi. Minä tein niin ja minulle selvisi, miksi tapahtumat voisi tulkita myös epärealistisella tavalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä. (olen kyllä edelleenkin vähän hämmentynyt)

      Poista
  2. Harmitti, kun en päässyt kuuntelemaan. Kirja on varauslistalla :)

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...