lauantai 28. kesäkuuta 2014

Kesken jääneitä: S & The Dream Thieves

Kävin tänään kirjastossa. Se oli hyvin surullinen reissu, sillä jouduin palauttamaan kirjoja, joita en tällä hetkellä ehdi lukea. Ajattelin blogata niistä kahdesta, sillä toista haluan selitellä ja toista esitellä, sillä idea siinä on omalla tavallaan aivan mahtava.


Ensimmäinen kirja on Maggie Stiefvaterin The Dream Thieves, joka on jatkoa The Raven Boysille, jonka luin viime keväänä. Sarjan ensimmäinen osa yllätti minut, sillä se olikin aivan erilainen kuin mitä takakansi antoi olettaa. Kun sain toisen osan käsiini, olin innoissani, sillä monet ovat sanoneet jatkon olevan parempi.

Silti kirjan lukeminen tuntui takkuavan. Luin noin sivulle 100, mutta kirja piti palauttaa kirjastoon, sillä joku toinen halusi sen lainaan. Lainasin kirjan uudestaan, mutta en päässyt juuri pidemmälle. Kun olin uusinut lainan pari kertaa, oli pakko myöntää, etten vain saa kirjaa luetua ja päätin palauttaa sen kirjastoon.

Ehkä kirjassa mätti se, että se tuntui keskittyvän eniten juuri siihen henkilöön, josta olin ensimmäisessä kirjassa välittänyt kaikista vähiten, eli Ronan Lynchiin. Jotenkin hänen angstinsa ei saanut minun jääkylmää sydäntäni sulamaan. Unet tuntuivat olen suuri osa Ronanin tarinaa, vihjaahan jo kirjan nimikin siihen. Unet vain ovat nykyään minulle se yksi kuluneimmista elementeistä, joita fantasiakirjallisuudessa voi esiintyä. En ole koskaan ollut kovin suuri unien pohdiskelija, mutta fantasian genreen unet tuntuvat kuuluvan lähtemättömästi. Onhan niissä aina jotain, mitä pohtia. Jotenkin kuitenkin oli sellainen olo, ettei nyt kiinnosta lukea taas yhtä romaania mystisistä unista, jotka piinaavat henkilöhahmoja. Kaiken lisäksi kirjaan tuntui livahtavan uusi sivuhahmo, joka ei ollut mielestäni mitään muuta kuin epämiellyttävä tapaus, josta en olisi halunnut lukea sanaakaan. 

Ehkä tuomitsin liian jyrkästi, kun luin vain vähän yli 100 sivua ja sen jälkeen hylkäsin kirjan, mutta kyllä noin 400-sivuisen kirjan pitäisi 100:ssa sivussa kyetä vakuuttamaan lukija, että kirja kannataa myös lukea loppuun. Pitäisikö vielä antaa tälle sarjalle mahdollisuus, oi te muut lukijat, jotka olette ehkä tämän kirjan lukeneet?


Toinen kirja on J. J. Abramsin ja Doug Borstin kirja S. J. J. Abrams tunnetaan parhaiten muun muassa Star Trek -elokuvista ja Lost-TV-sarjasta, joita hän on ollut luomassa, tuottamassa ja ohjaamassa. Doug Borst taas on kirjailija, josta en tosin ollut ennen tätä kirjaa kuullut lainkaan.

Sain tietää kirjasta Whitney Lee Milamin Youtube-kanavan kautta (valitetavasti en löytänyt kyseistä videota) ja kirja vaikutti todella kiinnostavalta konseptilta, sillä se on oikeastaan kirja, jossa on ainakin kolme tarinaa. Itse kirja, mysteeri kirjailijasta ja kahden lukijan rakkaustarina.


Kirja on pakattu koteloon, koska sen mukana tulee paljon liitteitä, joiden ei haluta menevän hukkaan.

Kirjan avattua voi heti huomata, että sivut on kirjoitettu täyteen muistiinpanoja. Nopeasti saa selville, että S onkin oikeastaan V. M. Strakan kirja nimeltään Ship of Theseus, joka on unohtunut kirjan omistajalta kirjastoon. Kirjan löytää nainen, joka lukee sen ja kirjoittaa sivuille kommentteja kirjan tapahtumista. Kirja päätyy takaisin kirjan omistajalle, joka vastaa naisen kommentteihin. Vaihtoa tapahtuu kommenteista päätellen tämän jälkeen useaan kertaan, joten kirjan sivuille muodostuu pitkiä keskusteluja. Yksi suurimmista kysymyksistä kahden lukijan mielestä on se, kuka V. M. Straka oikeasti oli ja oliko hän sama henkilö kuin kirjan kääntäjä, joka on kirjoittanut kirjaan poikkeuksellisesti esipuheen.



Kirjan idea kuulostaa kutkuttavan houkuttelevalta. Valitettavasti minulla ei kuitenkaan ollut aikaa perehtyä siihen tarpeeksi hyvin. Kulutin kirjan tutkimiseen jo tuntikaupalla aikaa, mutta etenin noin parisenkymmentä sivua. Kirjaa oli todella hidas lukea, sillä samaan aikaan kun yrittää lukea varsinaista kirjaa, pitää lukea myös kaikki kommentit, eikä aina tiedä, missä järjestyksessä ne pitäisi lukea. Välillä kommentit menevät todella teorisoinnin puolelle ja välillä niissä puidaan lukijoiden omia henkilökohtiaisia ongelmia. Minulla meni kauan selvittää, mikä on kommenttien kronologinen järjestys, ja sen jälkeen olin jo unohtanut, mitä itse kirjan tarinassa oli sillä sivulla tapahtunut.

Kirjassa tuntui siis olevan aivan liikaa. Ymmärrän, että kirjasta on haluttu tehdä mahdollisimman autenttinen - aivan kuin minun käsiini olisi sattunut oikea Ship of Theseus, jonka sivuilta löytäisin kommentit. Olisin silti kaivannut mukaan edes jonkinlaista ohjeistusta siitä, kuinka kirjaa kannattaa lukea. Pitäisikö lukea itse romaani ensiksi, välittämättä kommenteista, ja palata sitten kommentteihin, vai yrittää lukea molempia yhtä aikaa? Kaiken lisäksi mukana olleet kymmenet liitteet - kirjeet, korit, erilaiset lipukkeet ja dokumentit - oli lätkäisty vain kirjan kannessa olevaan taskuun ilman minkäänlaista ohjetta siitä, milloin ne kannattaisi lukea. 

Jotta saan vielä vahvistettua näitä koottuja selityksiä, niin todettakoon, että itse Ship of Theseus vaikutti melko tylsältä kirjalta. Tuntui siltä, että sen päähenkilö vain käveleskeli ympäriinsä ja kuvaili vastaantulijoiden ulkonäköä ja kaupungin sumuisuutta.

Jos olisi todella, todella paljon halunnut perehtyä tähän kirjaan, se olisi ollut mahdollista, mutta tällä hetkellä minulla ei ole siihen tarpeeksi aikaa. Halusin silti esitellä tämän kirjan, sillä sen idea on sen verran loistava, että joku lukija voi ehkä innostua siitä.


perjantai 27. kesäkuuta 2014

Minuuttivalssi

Kirjoittanut: Salla Simukka
Sivuja: 144

Minuuttivalssi jatkaa Simukan esikoisteoksessa alkanutta Kirsikan ja Susannan tarinaa. Tämä bloggaus spoilaa hieman edellisen osan loppuratkaisua, vaikka toisaalta Minuuttivalssin voi mielestäni lukea, vaikkei ensimmäistä osaa olekaan lukenut.

On kulunut muutama vuosi siitä, kun Kirsikka ja Susanna päätyivät yhteen. Nyt lukio on käyty ja on aika astua uuteen lukuun elämässä. Vaikka Susanna onkin menestynyt koulussa, hänellä ei ole mitään hajua, mitä hän haluaisi lähteä opiskelemaan. Kirsikka sen sijaan on päässyt opiskelemaan humanistisia aineita Turun yliopistoon. Susanna muuttaa Kirsikan mukana Turkuun ilman tietoa siitä, miten hän tulee seuraavan vuoden kuluttamaan. Hankkiako töitä vai puuhastella kotona kuin kotirouva konsanaan?

Salla Simukan kirjojen ideoissa on yleensä se huono puoli, että minulla on usein ollut samanlaisia ideoita, joista haluaisin kirjoittaa joskus. Esimerkiksi hänen kirjansa Jäljellä on ensimmäiset 50 sivua hyvin samankaltainen kuin eräs käsikirjoitukseni, joka on minulla parhaillaan kesken. Minuuttivalssikin sivuaa paljon aiheita, joista olisin itsekin kiinnostunut kirjoittamaan, joten välillä kirjaa lukiessa tuli harmiteltua, että pahus sentään, tällainenhan kirja on jo kirjoitettu!

Kun pääsin yli samankaltaisesta ideasta, pystyin nauttimaan kirjasta paljon paremmin. Siitä huomaa, kuinka Simukan kirjoitustyyli on kypsynyt. Kirja ei ole enää täysin junana etenevä pötkylä, vaan siinä on erilaisia osia, jotka pitävät tarinan jännitettä eri tavoin yllä. Kirjan päähenkilö Susanna pohtii elämäänsä sekä kuolleen äitinsä että säveltäjä Frédéric Chopinin elämän kautta ja muistelee hänen ja Kirsikan onnellisia hetkiä silloin kun nykyhetki takkuilee.

Vähän yli vuosi sitten tämän kirjan lukeminen olisi voinut olla minulle liian rankkaa. Silloin oma elämäntilanteeni oli melko samanlainen kuin Susannan, miinus ne seurusteluhuolet, joita Susannan ja Kirsikan välille muodostuu. Susannalla ei ole opiskelupaikkaa eikä hän tiedä mitä tekisi välivuotensa aikana. Hän kokee olevansa yksin, vaikka onkin parisuhteessa, sillä Kirsikalla on uusi hieno elämä yliopistossa, jossa hän saa uusia ystäviä ja elämänkokemusta. Susanna kokee olevansa jumissa ja välillä hänellä on sellainen olo, ettei hän ole olemassa laisinkaan. Työ kaupan kassalla ei johda minnekään, vanhat ystävät ovat muuttaneet muille paikkakunnille opiskelemaan eikä mistään tunnu löytyvän uusia ystäviä.

Tällainen kirja on mielestäni tärkeä, sillä liian usein nuortenkirjallisuudessa tuntuu törmäävän siihen myyttiin, että välivuosi on aina upea asia. Silloin kokeillaan erikoisia työpaikkoja, seikkaillaan, käydään ulkomailla, opiskellaan outoja asioita avoimessa yliopistossa tai kansalaisopistoissa. Silloin löydetään itsensä. Mutta kaikille välivuosi ei tunnu sopivan ja silloin pelkää kadottavansa itsensä. Susanna menettää kiinnostuksensa pianonsoittoon, vaikka hän lukeekin paljon tietokirjoja säveltäjä Chopinista. Eniten häntä ehkä tuntuu kiinnostavan Chopinin suhde George Sandiin, ja sen kautta hän yrittää löytää vastauksia siihen, miten selvitä ongelmista Kirsikan kanssa.

Tässä kirjassa päästään jo siihen surumielisyyteen, jonka olen jo aiemmin Simukan kirjoista bongannut, mutta joka puuttui hänen esikoisteoksestaan. Vain vähän yli satasivuisen kirjan lukeminen oli välillä raskasta. Tätä ei enää vetäissyt parissa tunnissa, niin kuin edeltäjäänsä. 

torstai 26. kesäkuuta 2014

Alshain

Kirjoittanut: J. Pekka Mäkelä
Sivuja: 301 + liitteet
Kesän lukuhaaste 5/14

Alshain on romaani, jossa ihminen on levittäytynyt avaruuteen. Tarina sijoittuu Alshain-tähteä kietävälle planeetalle, joka sijaitsee viidenkymmenen valovuoden päässä Maasta. Planeetta, Terratertia, on ollut suurimman osan ajastaan täysin jään peitossa, mutta Alshain-tähden ehdittyä elämänsä viimeiseen vaiheeseen, kuolevaan jättiläiseen, on planeetta alkanut sulaa ja paljastanut ihmiselle elinkelpoista maata. Suurin osa planeesta on vettä, ja saarilla asuu vain noin pari miljoona ihmistä, mutta planeetalla on silti jo oma värikäs historiansa. Elämää planeetalla seurataan viidestä eri näkökulmasta. Maasta saapunut siirtolainen eli maalainen, vammautuneen miehen morsian, vanha mies, poliisi ja merentutkija pääsevät kukin vuorollaan ääneen.

En oikein tiedä, mitä mieltä olen tästä kirjasta. Kirjaa oli äärimmäisen mielenkiintoista lukea, sillä halusin tietää kaikki pienet yksityiskohdat, miten elämä planeetalla erosi Maan elämästä. Siellä on erilaista ravintoa, johon maalaisen siirtolaisen on pakko totuttautua ennen kun voi asettua sinne kunnolla asumaan. Sen vuosi kestää yli kolme kertaa pidempään kuin Maan vuosi ja kuukausiakin on 24. Elämä ei ole kunnolla levittäytynyt maan pinnalle, vaan lähes kaikki löytyy meren alta, mutta silti siellä asuvat ihmiset tuntuvat pelkäävän merta. Karu, puuton maasto tuntui kirjaa lukiessa ahdistavalta, sillä luonnon läsnäolo on aina ollut minulle tärkeää. En haluaisi muuttaa Terratertialle.

Kiinnostava miljöö ei kuitenkaan tuntunut riittävän. Olin kirjan alussa todella innoissani kaikesta, sillä ensimmäisessä näkökulmassa alettiin luoda mysteeriä, jolle toivon saavani kunnon ratkaisun kirjan edetessä. Jotenkin ratkaisua ei kuitenkaan koskaan tuntunut tulevan, ei ainakaan minua miellyttävällä tavalla. Vaikka eri näkökulmat kietoutuvat todella kiinnostavasti yhteen, joskus muiden näkökulmien hahmoja saattoi bongailla jopa rivien välistä, jäi mielestäni liian moni asia vähän keskeneräiseksi. Viimeisen näkökulman kohdalla minun piti päivitellä kavereilleni sitä, kuinka eriskummallisen suunnan tarina on ottanut. No, ehkä joku toinen tykkää lopun suunnasta enemmän. Omalla tavallaan siinä oli järkeä, vaikka se olikin mielestäni aika korkealentoinen. 

Toisaalta, kirjailija kertoo liitteissä, että kirja on muodostunut pikku hiljaa yksittäisistä novelleista, jotka hän päätti kytkeä toisiinsa. Tämä tieto olisi ehkä pitänyt olla jo kirjan alussa, jotta olisin voinut lukea kirjaa vähän eri näkökulmasta. Lukiessani odotin, että ensimmäisessä näkökulmassa alkanut mysteeri saisi selvää jatkoa seuraavassa näkökulmassa, mutta toisin kävi. Välillä jopa ihmettelin, oliko joku näkökulma edes tarpeellinen. Mitä uutta se toi sen maailman kuvaukseen? Lisähämmennystä loi myös takakansiteksti, joka lupasi erään tapahtuman vaikuttavat radikaalisti jokaisen hahmon elämään, mutta mielestäni se oli loppujen lopuksi varsin pieni asia.

Kaiken tämän kritiikin jälkeen on kuitenkin todettava, että kirja on varsin mukavaa luettavaa, vaikka en olekaan kovin tottunut scifin lukija. Parhaiten kirja toimi eräänlaisena kurkistusikkunana toiseen maailmaan ja sen elämään monenlaisesta näkökulmasta. Miten maasta muuttanut siirtolainen suhtautuu siihen? Entä polisii? Entä maalaisen jälkeläinen, joka on kuitenkin elänyt koko elämänsä sillä planeetalla?

Tämä on ostettu kirja.

Kun enkelit katsovat muualle

Kirjoittanut: Salla Simukka
Sivuja: 155

Salla Simukan esikoisteos Kun enkelit katsovat muualle on suloinen lyhyt kertomus Kirsikasta, joka ihastuu terveystiedon tunneilla istuvaan Susannaan, joka on niin söpö, että voisi olla vaikka enkeli. Kirsikka päättää tehdä asialle jotain, joten hän hankkiutuu Susannan seuraan. He ystävystyvät nopeasti, mutta välillä Kirsikan mielestä se tuntuu jopa pahentavan asioita. Uskaltaako hän kertoa Susannalle ihastuksestaan? Entä jos Susanna ei vastaakaan tunteisiin ja tunnustus pilaa heidän hyvän ystävyytensä?

Luin tämän kirjan lukumaratonin aikana. Kirja osoittautui erittäin hyväksi maratonkirjaksi, sillä se on lyhyt ja nopealukuinen, eikä tarina ole kauhean monimutkainen, vaan sitä on helppo seurata. Voisin jopa sanoa, että tarina on melko ennalta-arvattava. En tiedä, olisinko jaksanut kiinnostua tarinasta niinkään, jos se olisi kertonut tytön ja pojan välisestä suhteesta, mutta kun kyseessä on kaksi tyttöä, olin kiinnostunut tietämään, miten kaikki lopulta päättyy, sillä samaan sukupuoleen ihastuessa voi nousta esiin uudenlaisia ongelmia: olisiko edes teoriassa mahdollista, että kohde vastaa tunteisiin?

Kirja käsittelee suorasanaisesti, mutta herkästi lukioikäisen elämää. Olin positiivisesti yllättynyt siitä, että Simukka kertoi tarinan tytöstä, joka on täysin hyväksytty perheensä ja ystäviensä seurassa eikä hänen seksuaalinen suuntaumisensa ole juuri kenellekään kovinkaan kummoinen asia. Kirsikka on ihan tavallinen teini-ikäinen, joka on ihastunut ja haluaa saada ihastuksensa huomion.

Kirjan tekstistä huomasi, että kyseessä on esikoisteos. Simukan tyyli on kehittynyt huimasti uudemmissa kirjoissa. Ei tämänkään kirjan teksti huonoa ollut, mutta muutaman kerran kuitenkin tuli sellainen olo, että luen harrastelijakirjoittajan netissä julkaisemaan rakkaustarinaa. Juonenkäänteetkään eivät olleet mitään päätä huimaavia. Voisin suositella tätä kirjaa sellaiselle, joka kaipaa kesäksi kivaa ja nopeaa mökkilukemista.

Verratuna Simukan myöhempään tuotantoon, Kun enkelit katsovat muualle on yllättävn hauska. Minulle on jäänyt Simukan teksteistä sellainen kuva, että kaikki on jotenkin surumielistä, ihmiset kaipaavat asioita eikä onnellinen loppu aina häämötä tulevaisuudessa. Esikoisteosta lukiessa kuitenkin nauroin useaan otteeseen, sillä monet arkipäivän tilanteet olivat tuttuja. Suomalaisten on joskus todella vaikea tehdä tuttavuutta uusien ihmisten kanssa, sillä emmehän me koskaan puhu vieraille.

Tämähän oli sitten romanttinen kirja, joten saan raksittaa Romantiikan.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Mauri Kunnaksen Koiramäki

Kirjoitanut & kuvittanut: Mauri Kunnas
Sivuja: 134

Kesälomalla ehtii vähän vilkuilla vanhempien kirjahyllyjä. Eräänä iltana ei huvittanut lukea 700-sivuista romaania, joten käsiini osui Mauri Kunnaksen Koiramäki, johon on koottu Kunnaksen kolme Koiramäen elämästä kertovaa kirjaa Koiramäen talossa, Koiramäen lapset kaupungissa ja Koitamäen talvi, tuossa järjestyksessä. 

Kirjoissa kerrotaan kuvitteellisen koiraperheen elämästä noin 1840-luvulla. Päättelin vuosiluvun sivuilla vilahtaneista vinkeistä, sillä joihinkin puutavaroihin oli esimerkiksi kaiverrettu vuosilukuja. Kirja on suloisen ja sillä pääsee kunnon maalaisidyllin mielentilaan, mikä sopi oikein hyvin juhannukseksi, joka on mielestäni se juhla vuodessa, joka nostattaa minun kaipuutani kirmata pelloilla 1800-luvun tamineissa. Joka sivulla on vain vähän tekstiä, mutta kuvia ja yksityiskohtia niin paljon, että sivuja tuli tutkittua pitkään. Siispä oiva kirja lapselle tai lapsenmieliselle, joka tykkää tutkia kirjan sivuja tarkkaan. Ainakin minä rakastin sitä lapsena.

Nyt aikuisena oli jännää lukea tätä lapsuuden suosikkia, sillä huomasin, kuinka pieniä jotkut maininnat kirjan sivuilla ovat, mutta kuinka isoina asioina ne ovat jääneet mieleeni. Olin esimerkiksi aivan varma, että eräät kaksi nuorta aikuista vähän vilkuilevat toisiaan ja suunnittelevat ehkä naimisiin menoa, mutta asiaa ei oikeastaan koskaan kirjan sivuilla mainita. Ilmeisesti mielikuvitukseni laukkasi edelle lapsena.

Tätä kirjaa oli hauska lukea uudestaan, vaikka melkeinpä muisti kaiken, mitä siinä on. Jonkin verran tuli kuitenkin mietittyä sitä, kuinka romantisoitu kirja loppujen lopuksi on. Kukaan ei sairastu, kaikki ovat hyvällä tuulella, ei ole huonoa satovuotta eikä korkeaa lapsikuolleisuutta mainita. Kaikki menee kuitenkin läpi sormien nostalgian varjossa.

Mauri Kunnaksen Koiramäki on ehkä yksi suurimpia syitä siihen, miksi olen ollut aina kiinnostunut historiasta, nimenomaan Suomen historiasta. Kun koulukaverit valittelivat, että Suomen historia on niin tylsää, minä pysyin hiljaa ja luin onnesta soikeana historiankirjan tietolaatikkoa Turun linnasta.

Piirustus, jonka tein ala-asteella.

Tällä kirjalla voin kirjabingossa vetää yli lastenkirjan.
Ei vieläkään bingoa...

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

City of Heavenly Fire - rauha ongelmallisen sarjan kanssa

Kirjoittanut: Cassandra Clare
Sivuja: 725
Kieli: englanti
Kansi: sarjan hienoin
Kesän lukuhaaste 4/14

Olen vitkutellut tämän bloggauksen kanssa jo puoli viikkoa. En ole osannut päättää, miten bloggasin tästä. Kliinisen analyyttisesti? Fanittavasti? Vai jostain siitä väliltä? City of Heavenly Fire oli nimittäin aikamoinen yllätys, sillä odotin sen olevan kirjasarjan päätösosa, jonka jälkeen voin hyvillä mielin jättäää varjometsästäjien maailman sikseen ja jatkaa elämääni, mutta toisin kävi. City of Heavenly Fire tuntui herättävän minussa fanitytön tätä sarjaa kohtaa, vaikka en edes tiennyt, että minusta olisi siihen.

Cassandra Claren kirjojen fanittaminen on hieman kyseenalaista, onhan hänellä epämääräinen menneisyys fan fictionin plagioimisen kanssa, ja kuulemma osa tästä plagioidusta tekstistä päätyi lähes muokkaamattomana The Mortal Instruments -sarjan ensimmäisen osan City of Bonesin sivujen väliin. Clare oli 2000-luvun alussa suuri nimi Harry Potter -fan fictionin saralla. Hän jäi kiinni plagioimisesta ja hän on kuulemma myös syyllistynyt nettikiusaamiseen, minkä vuoksi useat vähän vanhemmat Potter-fanit eivät halua olla missään tekemisissä hänen nykyisen tuotantonta kanssa.

Vaikka olinkin jo 2000-luvun alussa erittäin aktiivinen Harry Potter fandomissa, olin silloin noin kymmenvuotias ja taitamaton englannissa, joten pyörin enimmäkseen suomalaisissa piireissä. Tämän vuoksi koko Clare-draama jäi minulta täysin väliin. Tutustuin hänen kirjasarjaansa sattumalta kaverini kautta ja olin ehtinyt lukea jo noin kuusi hänen kirjaansa ennen kun kuulin hänen historiastaan. Sen jälkeen olen pohtinut asiaa pitkään ja hartaasti, ja vaikken arvostakaan plagioimista tai nettikiusaamista, päätin lukea loppuun ainakin ne kirjasarjat, jotka minulla on häneltä vielä kesken. Olen myöhemmin lukenut aika paljon Claren tumblr-blogia, jossa olen muodostanut hänestä oman mielipiteeni. Menneisyys on kyseenalainen, mutta nykyinen Clare vaikuttaa henkilöltä, joka jakaa mielipiteeni muun muassa siitä, kuinka YA-kirjallisuudessa pitäisi olla monipuolisempi PoC* ja LGBTQ+-edustus, joten jollain tasolla myös arvostan hänen nykyisiä ajatuksiaan.

The Mortal Instruments alkoi alun perin Harry Potter -fan fictionina. Sarja ei ole ainoa, joka perustuu alun perin ficciin. On olemassa kuuluisia tapauksia, kuten Fifty Shades of Grey, tai vähemmän kuuluisia, kuten Point Pleasant. Jotkut pitävät fan fictionia kirjallisuuden roskakasana, mutta minä olen sitä mieltä, että ficcien joukosta voi löytyä aivan yhtä hyviä ja joskus jopa paljon parempiakin tekstejä, kuin julkaistujen joukosta. En siis sinänsä näe mitään ongelmaa siinä, että kirjottaja päättää muokata ficcinsä originaaliin muotoon, jotta voisi sen julkaista.

Kirjailijan menneisyyden lisäksi minulla on ollut ongelmia The Mortal Instrumentsin kanssa ihan puhtaasti siitä syystä, että sarja on tuntunut tahattoman huvittavalta. Olen useaan otteeseen pyöritellyt silmäni juonekäänteille, ja oikeastaan aloinkin lukea sarjaa puoliksi vitsillä, mutta sarjan ensimmäisten osien hienoisen kankeuden jälkeen The Mortal Instruments on onnistunut kohottamaan ryhtiään huomattavasti. Ensimmäisen kolmen osan jälkeen neljäs osa oli kuin vastaus kaikkiin rukouksiini, sillä se käsitteli paljon niitä hahmoja, jotka olivat mielestäni jääneet liian vähälle sivumäärälle aiemmissa osissa. Sarjan edetessä olen myös huomannut, kuinka kirjailija on kehittynyt. City of Heavenly Fire tuntui olevan hyvin kaukana siitä kaaoksesta, joka vallitsi sarjan alkupäässä.

Pitkissä kirjasarjoissa on se hyvä puoli, että vanhojen tuttujen hahmojen luo on mukava palata. En olisi ehkä edes halunnut lukea sarjan päätösosaa, ellei muutaman hahmon kohtalo olisi kiinnostanut minua. City of Heavenly Fire kertoo hahmojen tarinat johonkin päätökseen, mutta koska Clarelta on tulossa uusi varjometsästäjiä käsittelevä sarja, joka sijoittuu vuoteen 2012, kuullaan The Mortal Instrumentsin hahmoista varmasti lisää tulevaisuudessa.

City of Heavenly Fire oikeastaan alkaa siitä, mitä tullaan käsittelemään uudessa trilogiassa The Dark Artificesissa toivon mukaan enemmän. Kirjassa tavallaan etenee kaksi juonta: se, jolla saatetaan TMI:n juoni kunnialla loppuun ja se, joka pohjustaa uutta kirjasarjaa. Tämä on yksi pääsyy sille, miksi uskon, että en ehkä voikaan hylätä varjometsästäjien maailmaa kuusiosaisen kirjasarjan päätöksen jälkeen, vaikka alun perin niin suunnittelinkin.

Lukija tapaa Emma Carstairin, jonka perheen ja ystävien kimppuun kirjan pääpahis Sebastian hyökkää. Tästä lähtee liikkeelle tapahtumien sarja, jossa Sebastian yrittää hyökätä mahdollisimman moneen Instituuttiin ja muuttaa varjometsästäjiä hänen sotureikseen, joiden avulla Sebastian voi tuhota varjometsästäjät ja valloittaa maailman. En oikein osannut odottaa kirjalta mitään, joten olin lopulta todella yllättynyt, kun suurin osa kirjasta meni siihen, että Sebastian yrittää käännyttää varjometsästäjät ja muut yliluonnolliset olennot toisiaan vastaan kidnappaamalla useita henkilöitä. Koska varjometsästäjät ja Klaavi ovat todella itsepäisiä, konservatiivisia ja lyhytnäköisiä, he eivät suostu pelastamaan kaapattuja henkilöitä, joten Clary, mukanaan Jace, Isabelle, Alec ja Simon, päätyvät matkalle pelastamaan vankeja maasta, jossa kukaan muu varjometsästäjä ei ole koskaan käynyt.

Varsin simppeli pelastusoperaatio antaa paljon tilaa ihmissuhteiden setvimiseen. City of Heavenly Fire'hin parasta antia ehkä oli se, kuinka se vihdoin tuntui paneutuvan niihin ongelmiin, joita sarjan hahmojen välillä on ollut. Minulle tuli sellainen olo, että minä vihdoin ymmärrän näitä hahmoja. Ymmärsin Alecin ja Jacen parabatai-suhdetta, joka on mielestäni jäänyt erittäin heikoksi aiemmissa osissa, vaikka parabatai-suhdetta kuvataan erittäin syväksi ja merkitykselliseksi. Pystyin myös ymmärtämään Jacen ja Claryn suhdetta, josta en ole aiemmin juuri välittänyt. Ymmärsin paremmin Alecia, hänen motiiveitaan. Ja Alecin ja Magnuksen ero, joka oli mielestäni kaikista lapsillisin ero, jonka olen kirjallisuudessa pitkään aikaan lukenut, sai tässä kirjassa mieltäni tyydyttävän käsittelyn. 

Ehkä suurin syy, miksi tunnuin yhtäkkiä ymmärtävän kaikkea, johtuu siitä, että kirja sai minut lopulta tajuamaan, että varjometsästäjät tavallaan ovat oma lajinsa, joilla on omat lajipiirteiset ominaisuutensa! He eivät ole ihmisiä, vaan he ovat enkelien ja ihmisten risteytys. En tiedä, olenko vain hypännyt tämän faktan yli aiempia osia lukiessani, vai selostettiinko se kunnolla vasta tämän kirjan aikana. Ainakin minä koin silmieni avautuvan. Aivan kuin itse kirjailijakin olisi alkanut ymmärtää sarjaansa vasta sen viimeisessä osassa, jossa hän laittaa kaikki alamaailman hahmoja keskustelemaan varjometsästäjistä ja heidän ominaisuuksistaan. 
"I’m selfish enough to want the person who loves me choose me. But Nephilim will always choose the world." -s. 429
City of Heavenly Fire yllätti minut siitä, kuinka tunteella loputa suhtaudun siihen. Jos olisin esimerkiksi tähdittänyt sen saman tien Goodreadissa, se olisi saanat viisi tähteä mennen, tullen ja palatessa. Lopulta annoin neljä tähteä, sillä vaikka juoni olikin kiinnostava, huomasin välillä vähän kurkkivani eteenpäin, sillä halusin tietää, million lempihahmoillani on taas kohtauksia. City of Heavenly Fire oli siitäkin mielestä hyvin virkistävä kirja, sillä se oli pitkä, hyvin pitkä, mutta missään vaiheessa en oikeastaan toivonut, että se loppuisi. Tämä kirja muistutti minua taas siitä, kuinka ihanaa on lukea pitkiä kirjoja. En kokenut, että minulla olisi jonkinlaine velvollisuus saada sarja loppuun, kun kerta olen sen aloittanutkin, vaan halusin vain upota tarinaan ja unohtaa ajan kulut, ja sellaiset kirjakokemukset ovat mielestäni juuri niitä parhaita. Tämä kirja oli pitkästä aikaa sellainen, jonka takia valvoin aamuneljään, vaikka viime aikoina uni on usein mennyt kirjan edelle.

Mitäs tästä enää sanoisin ilman että spoilaan kaiken? City of Heavenly Fire ei varmasti ole kaikkien kirja, mutta sarjan faneille se on takuulla tyydyttävä loppuratkaisu. Minä en laskenut itseäni faniksi, mutta nyt kun olen päässyt sisäiseen rauhaan sarjan kanssa, voin ehkä varovasti myöstää jotain. Lisää ajatuksia varjometsästäjistä sen jälkeen, kun alan lukea sarjaa uudestaan. (Sillä nyt on sellainen olo, että niin tulee tapahtumaan.)

City of Heavenly Fire on tänä vuonna julkaistu.

Alle vielä kokoan kaikki kommentit, joita kirjoitin ylös kirjaa lukiessani. Maalaa näkyville. Erittäin spoilaavia.
  • Magnuksella ja Alecilla on todella kiero suhde enkä ole ihan varma, mitä ajatella siitä. Magnuksella tuntuu olevan liikaa valtaa Aleciin. (s. 65)
  • Auts, nyt hahmot alkavat kuolla (s. 133)
  • "Mortals die", said Catarine. "You have always known that, and yet you've loved them before."
    "Not", Magnus said, "like this."
    (s.137)
  • Jem on täällä taas! (s. 236)
  • Joskus mulle on sellainen olo, että luen Harry Potter / Supernatural crossoveria. (s. 253)
  • Tästä kirjasta puuttuu jotain.
    Se jokin on Magnus Bane. Pahuksen Magnus, sun oli pakko hankkiutua kidnapatuksi, ja nyt vaan odotat rauhallisesta pelastajaa sen sijaan että yrittäisit itse keksiä keinon pelastautua muide vankien kanssa.
    Turhauttavaa kun hän on esiintynyt vain noin kymmenessä sivussa, vaikka olen jo sivulla 410.
  • Emman ja Julesin ystävyys on todella eeppinen ja söpö, mutta olen aika huolissani, sillä heillä kai pitäisi olla romanssi Lady Midnightissa, mutta en tällä hetkellä näe heitä lainkaan romanttisena parina. (s. 425)
  • Äh, kauhea kirja. Magnusta ei ole juuri ollenkaan, mutta sitten kun on, niin hän särkee sydämeni. :( (s. 428)
  • Kiintoisaa tosin, sillä Magnus tuntuu ajattelevan että hän ja Alec eivät ole tasa-arvoisia, sillä Alec on varjometsästäjä, joka tulee aina valitsemaan maailman pelastamisen henkilökohtaisen suhteen yli. Minulla taas on koko ajan sellainen olo, että Magnuksella on liikaa valtaa Aleciin ja se tekee heistä toimintahäiriöisen pariskunnan. Olen aika varma, että Alec tekisi mitä vain, jos Magnus vain pyytäisi.
  • Jace ja Alec PUHUVAT ASIOISTA! Vihdoin! (s. 440)
  • Mutta kuka ihme on Magnuksen isä? Itse Lucifer? Ainakin sen perusteella, mitä hän on kertonut.
  • Tiedän, että Lucifer on enkeli ja warlockit ovat demonien jälkeläisiä. Ehkä se ei olekaan Lucifer. Kenties Abaddon? Tai Crowley! Ehkä Magnus onkin Gavin. [Supernatural-viittauksia]
  • Hetkinen, tuliko Isabellesta nyt vampyyri, vai...?
  • Olipa stressaava kohta. Magnus melkein kuoli! (s. 503)
  • Aah, Isabellesta ei taidakaan tulla vampyyri. Harmi, hän ja Simon olisivat voineet olla aika hieno vampyyripariskunta!
  • VIHDOIN he löysivät Magnuksen ja Luken. Aloin jo turhautua jatkuvaan etsimiseen.
    Mutta nyt olisi hyvä aika paljastaa kuka on Magnuksen isä, koska mulla on sellainen olo, että hän on hyvin mahtava demoni, ja haluan tietää kuka.
  • "Magnus knelt first. Clary would never had guessed that. Magnus was proud, but then it was a pride that transcended the emptiness of gestures." (s. 605)
  • Okei, Magnus isä olikin enkeli, entinen enkeli, joka lankesi Luciferin kanssa ja on Luciferin kamu.
  • SIMON! Ei helvetti tätä kirjaa, en olis odottanut, että itkisin tän kirjan kanssa, pahus sentään, tää on jopa pahempi ratkaisu kuin kuolema. (s. 637)
  • Kieltäydyn uskomasta, että Simon menetti kaikki muistonsa. ;__;
  • Magnus ja Alec. Oon odottanut tätä ratkaisua koko kirjan ajan. Otan takaisin kaiken, mitä aiemmin sanoin Malecista, heillä on nyt kaikki hyvin. Vaikka ei nauttinut heidän ajastaan eronneena, ero oli hyvin tarpeellinen, jotta he pystyivät pohtimaan suhdettaan aikuismaisemmin. (s. 667)
  • He päätyivät takaisin yhteen sivulla 666! Kuinka söpöä :D
  • "He told me he loved me. He told me he loved me, Clary, and now he doesn't even know who I am. - It feels like it never happened. None of it ever mattered or ever happened. He never loved me at all." (s. 673)
    Tää kirja repii sydämeni rinnastani, silppoo sen, polttaa sen, polkee sitä ja olettaa minun pystyvän jatkavan elämää kaiken sen jälkeen. D:
  • En kestä tätä kirjaa, ihan hirveet feelsit, märisen täällä kolmelta yöllä vanhempieni luona kun mun OTP on niin traaginen.
  • Ja kaiken tämän jälkeen Isabelle ja Clary ovat vihdoin ystäviä ;__; (s. 674)
  • Alecin ja hänen isänsä keskustelu ;_______;
  • Nyt se on luettu.
    Tosi tyhjä olo.
    Aikamoinen tunteiden vuoristorata.
  • Nyt kun olen miettinyt asiaa tarkemmin, olisin tykännyt lopusta enemmän, jos Simon ei olisi saanut muistojaan takaisin.
    Hahmoja, varsinkin Isabelleä ja Clarya ajatellen, loppu oli todella lohdullinen, mutta koska kukaan päähenkilöistä ei kuollut lopussa, olisi ollut ihan ymmärrettävää, jos jotkut surulliset asiat olisivat olleet pysyviä. Kirjan tyyli (eeppinen YA fantasia) vaati jotain traagisuutta. Se vaati onnellisen lopun, mutta ei ilman hintaa.
    Mutta jos otetaan huomioon Cassandra Claren muut loput (Clockwork Princess, City of Glass), hänen tyyliinsä tuntuu kuuluvan onnelliset loput. Tessa sai Willin, mutta hän saa myös Jemin. Kaikki fanit ovat tyytyväisiä. (Paitsi ehkä Jem/Will parittajat)
    Tosi virkistävää kun kaikki päättyy kivasti kaiken sen draaman ja traagisuuden jälkeen, mutta mielestäni Simonin lopullinen muistinmenetys olisi ollut ihan siedettävä hinta kaikesta muusta kivasta. (Vaikkakin se olisi ollut kamalan surullista, olisin itkenyt silmäni päästäni ulos, tai oikeastaan itkinkin jo.)
Näistä muistiinpanoista huomaa, kuinka kirjan loppua kohden elin aivan kirjan maailmassa ja itkuhymiöiden määrä lisääntyi. Pääsin pitkästä aikaa ihan mukavaan fandom-flow-tilaan, johon pääsen nykyään tosi harvoin. Kiva huomata, etten ole vanhetessa sitä flow-tilaa aivan menettänyt.

PS. Miksi aina päädyn lukemaan YA-kirjoja julkisissa kulkuneuvoissa? Viimeksi luin junassa Veronica Rothin Allegiantia, nyt luin junassa tätä kirjaa. Olisihan se paljon kulttuuriuskottavampaa, jos olisin lukenut vaikka Sofi Oksasta. ;)

*People of Colour, yhdysvaltalainen termi, joka kattaa alleen kaikki muut paitsi valkoihoiset henkilöt.

torstai 19. kesäkuuta 2014

Vielä yksi mattimyöhäinen mukaan lukumaratoniin! (Päivittyvä postaus)


Puutarhatöissä venyikin yli kuuteen, mutta nyt vihdoin pääsen aloittamaan Blogistanian lukumaratonin. Lukusuunnitelmistani voi halutessaan käydä lukemassa täältä.

Koska huomennakin on hommia, ehdin lukea ehkä korkeintaan 18 tuntia. Nyt kävi näin, ei ehdikään vetäistä kokonaista 24:ää tuntia. Luen kuitenkin niin paljon kuin kykenen.

Koska sain City of Heavenly Fire'hin luettua toissayönä, aloitan Salla Simukan Kun enkelit katsovat muualle -kirjalla. Tavoitteena on saada se tässä illan aikana loppuun, mahdollisimman nopeasti mielellään. Sivujahan siinä on 155, joten eiköhän se onnistu. 

Maraton alkaa minun osaltani klo 18:45


Päivitys klo 21:10
Kun enkelit katsovat muualle luettu. Ihan suloinen tarina. Olin yllättynyt sen hauskuudesta, sillä kokemukseni mukaan Simukan kirjat ovat melko vakavamielisiä. Tyylistä huomasi, että kyseessä on Simukan esikoisteos, mutta se ei menoa kamalasti haitannut. Enemmän ajatuksia myöhemmin kun teen kirjasta oman bloggauksen.
Seuraavaksi voisin koettaa lukea J. Pekka Mäkelän Alshainia.
Sivuja luettu: 148

Päivitys klo 22:10
Teetä keittäessäni muistinkin, että minulla on Mauri Kunnaksen Koiramäki kesken. Luin sen loppuun. Nyt vasta pääsen Alshainiin.
Sivuja luettu: 189

Päivitys klo 00:50
Alshainia luettu 81 sivua. Kirja koostuu viidestä eri näkökulmasta, jotka takakannen mukaan kietoutuvat toisiinsa. Sain juuri luettua ensimmäisen näkökulman, joka oli hyvä aloitus, sillä se keskittyy maastamuuttajan näkökulmaan, joten uusi planeetta, jolle hän muuttaa, esitellään samalla myös lukijalle. Alshainin maailma vaikuttaa kiinnostavalta, tosin kasvien vähyys varmasti ahdistaisi minua, jos itse joutuisin sinne muuttamaan.
Sivuja luettu: 270

Päivitys klo 2:30
Alshainin toinen näkökulma luettu. Se tuntui jäävän vähän lyhyehköksi, vaikka siinä paljastuikin paljon asioita hahmojen menneisyydestä. Olisin kaivannut vahvempaa käsittelyä nimenomaan sen osion näkökulman kautta. Nyt tuntui vain, että hän on ikkuna, jonka kautta maailmaa katsotaan.
Nyt taidan painua nukkumaan.
Sivuja luettu: 320

Päivitys klo 12:15
Alshainin kolmas näkökulma luettu, yöunet nukuttu ja aamupala napsittu. Oikeastaan voisin lopettaa maratonin tähän, sillä nyt on taas muita hommia, mutta jätän tähän pienen varauksen sille, että ehtisin vielä lukea jotain ennen kuin kello koittaa klo 18:45.
Sivuja luettu: 356

Päivitys klo 17:30
Ehdin lukea vielä 6 sivua. Lasketaanpa sekin mukaan. Taitaa olla nyt maraton paketissa. Mielestäni sujui ihan hyvin, vaikka en todellakaan ehtinyt lukea yhtäjaksoisesti.
Sivuja luettu: 362

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Kesähaasteen kuukausipäivitys & lukumaratonin valmisteluja

Nyt on kulunut noin kuukausi siitä, kun julistin lukevani kesän aikana mahdollisimman paljon oman hyllyn kirjoja. Tavoitteeksi asetin varovaisen 14 kirjaa 14:ssä viikossa.

No, olen saanut luettua kolme kirjaa neljässä viikossa
En kuitenkaan ole äärimmäisen huolestunut tästä hienoisesta jäljessä laahamisesta, sillä minulla on parhaillani kesken Cassandra Claren City of Heavenly Fire, jossa olen jo paremman puolella. Kirja on pitkä, yli 700 sivua, mutta kohta saan sen luettua.

Sen sijaan minua huolestuttaa se, että olen hankkinut lisää kirjoja. Mitä? Eiiiiiih! Ei tässä näin pitänyt käydä! Mutta niin vain kävi. Kirpparilta lähti mukaan edullisesti Ian McEwanin Ikuinen rakkaus, Philip Pullmanin Kultainen kompassi ja Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät. Sen lisäksi Claren City of Heavenly Fire on melko uusi hankinta. Olen siis hankkinut neljä kirjaa ja lukenut kolme. Säälittävää touhua.

Lieventäviä asiahaaroja kannattaa silti pohtia: Olen jo lukenut Kultaisen kompassin, joten se hankinta ei ainakaan lisää hyllyni lukemattomien määrää. Olen kohta saanut luettua City of Heavenly Fire'hin, joten sekin vähentää lukemattomien määrää. Lopulta hyllyni lukemattomien kirjojen määrä on siis lisäntynyt vain kahdella.

Kuva: M. Carole
Olisi tämä huonomminkin voinut mennä, joten en ala itseäni kauheasti soimaamaan. Tärkeintä on, että olen edes jotain oman kirjan hyllyjä saanut luettua.

Oman hyllyn kirjoja tulee toivon mukaan luettua Blogistanian lukumaratonissa, joka järjestetään tänä kesänä 19.6. Mukaan pääsee ilmoittautumaan Annamin blogissa eikä se vaadi omaa kirjablogia. Periaatteessa osallistua voi, vaikkei ilmottautuisikaan, sillä kukaan ei tule kotiisi vahtimaan, luetko vaiko etkö, mutta onhan se muille kiva vähän seurata, kuinka moni muukin osallistuu samaan tempaukseen! (Minä en viime kesänä tiennyt, että edes voi ilmottautua, joten osallistuin omin nokkineni.)

Maraton sattuu minulle rahtusen huonoon aikaan, sillä saatan joutua olemaan osan tuosta ajasta töissä. Koetan kuitenkin lukea kaikki muut ajat ja tehdä parhaani.

Mitä sitten ajattelin lukea?



Otin hyllyn reunoilla lymyilevistä kirjoista kuvia, vaikkei tavoitteeni todellakaan ole lukea näitä kaikkia.

  • Gail Carrigerin Blameless, Heartless ja Timeless. Ihanan The Parasol Protectoraten kolme viimeistä osaa, josta Blamelessia olen lukenut jo jonkin matkaa. Realistinen tavoite on saata Blamelessia jonkin verran eteenpäin.
  • Ian McEwanin Ikuinen rakkaus, Philip Pullmanin Kultainen kompassi ja Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät. Realistinen tavoite: hyvällä tuurilla saatan aloittaa Ikuisen rakkauden.
  • Salla Simukan Kun enkelit katsovat muualle ja Viimeiset. Nämä ovat ensimmäiset kirjat ikinä, jotka olen lainannut ihan vain lukumaratonia varten. Olen huomannut Simukan tyylin olevan nopealukuista, joten hankin jotain sellaista luettavaa, jossa ainakin saa sivumäärän nousemaan. Kun enkelit katsovat muualle on muutenkin lukulistani kirja, joten tässä ei mennä juurikaan tappion puolelle. Realistinen tavoite: uskon saavani Enkelit luettua maratonin aikana kokonaisuudessaan. Viimeiset saattaa jopa palautua kirjastoon lukemattomana, sillä vilkaistuani sen kirjoitustyyliä kotona uudestaan, huomasin sen olevan kirjoitettu tavalla, josta en yleensä nauti. Jää nähtäväksi, innostunko lukemaan sitä ollenkaan.
  • J. Pekka Mäkelän Alshain. Oman hyllyn kirja. Realistinen tavoite: pääsen alkuun.
  • J. J. Abramsin ja Doug Dorstin S. Realistinen tavoite: muutama kymmenen sivua, jos sille tuulelle satun. Kirja on aika hidaslukuinen enkä ole vielä päättänyt, onko se loppujen lopuksi edes lukemisen arvoinen.
  • Cassandra Claren City of Heavenly Fire. Realistinen tavoite: jos en ole maratoniin mennessä saanut luettua tätä loppuun, aloitan maratonin tämän kirjan loppuunluvulla. 
Näillä kirjoilla siis mennään. Pidän itselläni vapauden lukea kirjoja missä järjestyksessä huvittaa. Olen huomannut, että yleensä tosi paikan tullen kiinnostaa ihan eri kirjat kuin mitä on suunnitellut lukevansa, joten en lainkaan osaa sanoa, mitä oikeasti tekee mieli lukea torstaina. Mielenkiinnolla odottaen.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Lohikäärmetanssi I

Kirjoittanut: George R. R. Marin
Sivuja: 548 + 50 sivua liitteitä
Kesän lukuhaaste 3/14

Takakansi lupaa vaikeuksia Tyrionille, vaikeuksia Jonille ja melodraamaa Daenerykselle. Eikö teistäkin tämä kuulosta kuin jonkun fantasiasaippuasarjan juonelta: "Orjakauppiaanlahdella Daenerys Targaryen puolestaan oppii, etei ole helppoa olla kasvavien lohikäärmeiden äiti, varsinkaan yksinhuoltajana. Sulhasehdokkaita kyllä riittäisi, mutta onko kukaan heistä luottamuksen arvoinen?"

Kunhan lopetin tuolle takakansitekstille hihittämisen, oli aika käydä itse kirjan kimppuun, mutta se ei ollutkaan ihan lyhyt projekti. Ostin kirjan maaliskuun lopussa lähes heti sen ilmestyttyä, mutta sain lopetettua sen vasta tänään. Aloitin lukemisen melkein heti kirjan ostettuani. Lukemisessa meni siis noin kaksi ja puoli kuukautta. Välissä ehdin lukea monen monta muuta kirjaa, sillä jotenkin tämä kirja ei vain vetänyt mukaansa. Jo se, että päätin lopulta laatia kirjalle päivittäisen sivumäärätavoitteen, jotta saan sen edes joskus luettua loppuun, kertoo jotain kirjan houkuttelevuudesta.

Jos joku odottaa kriittistä blogipostausta, niin kannattaa perääntyä. Tämä on pikemminkin turhautuneen fanin vuodatusta.

Jo Korppien kestien kohdalla minua vaivasi paha epäkiinnostuneisuus sarjan tapahtumia kohtaan. Jokin tässä sarjassa on nyt erilaista. Joko minun mieltymykseni ovat muuttuneet tai George R. R. Martinin juoniratkaisut ovat oikeasti menneet kehnompaan suuntaan. Neljännessä ja viidennessä osassa minua on alkanut häiritä monet asiat, jotka ovat olemassa jo aiemmissa osissa, mutta jotka olen pystynyt jättämään omaan arvoonsa, sillä tarina on muuten ollut äärimmäisen mielenkiintoinen. Nyt jatkuva vaellus ympäri Westerosta ja muita maita, inhorealismi, hahmojen turhan runsas lukumäärä, bordelleissa käynti ilman että siellä tapahtuu juuri mitään juonen kannalta merkittävää, loputon luettelointi siitä, mitä hahmot syövät, kivojen hahmojen kuoleminen ja niiden korvaaminen epämiellyttävillä mädillä miehillä alkaa turhauttaa. Tuntuu, ettei tarina etene mihinkään suuntaan.

Okei, silloin kun Lohikäärmetanssi 1 oli kiinnostava, se oli todella kiinnostava. Alussa oli monta todella hyvää lukua, samoin lopussa, mutta keskivaihe tökki ja pahasti. Silloin kun luku ei ollut kiinnostava, se ei kiinnostanut pätkääkään, ei sitten lainkaan. Huomasin hyppiväni aika paljon sivujen yli ja skannaavan sivuja katseellani siltä varalta, että jotain juonen kannalta oleellista osuisi silmiini.

Jo ensimmäisen kirjan kohdalla huomasin George R. R. Martinin tyylissä tietyn kaavan. Hänen jokainen lukunsa on kuin 10-20:n sivun mittainen novelli, joka alkaa jostain erittäin satunnaisesta, kuten vaikka juhlapöydän antimien kuvailusta. (Vaikkakin ruokakuvaukset eivät ole lainkaan satunnaisia Martinin tyylissä.) Sitten luku etenee johonkin kiinnostavaan keskusteluun, jossa paljastuu jotain, mikä saa lukijan toiveet heräämään.  Samalla mainitaan noin 20 eri henkilöä, joiden suhteet täytyy tarkistaa takana olevista liitteistä, sillä eihän hahmo voi niihin viitata itse kirjan teksissä. Ehkä lukijan pitäisi muistaa se 200 sivua sitten kerran mainittu serkun äpärä, mutta ainakin tällä lukijalla on auttamattoman surkea nimimuisti. 

Lopulta luku loppuun cliffhangeriin. Mutta koska Martin ei koskaan voi sijoittaa kahta yhden hahmon näkökulmalukua peräkkäin, vaan luvun etenevät lähes tulkoon kaavamaisessa järjestyksessä, Jon, Arya, Daenerys, Jon Arya, Daenerys, hahmon seuraava näkökulma on hyvällä tuurilla vain sadan sivun päässä. Tässä välissä on 5-7 kappaletta muiden hahmojen lukuja, jotka kaikki päättyvät myöskin cliffhangereihin, ja kun vihdoin pääsee lukemaan, miten tämän ensimmäisen hahmon cliffhanger jatkuu, lukija saakin huomata lukevansa ensiksi kahden sivun kuvailun siitä, kuinka pahalta satamassa haisee. 

Sarjan alkupään osissa minulla oli vielä jonkinlainen luottamus sarjaa kohtaan. Kyllä se cliffhanger jotenkin hienosti selvitetään seuraavassa luvussa. Kyllä hahmosta vielä kuullaan tämän kirjan aikana. Kyllä jokainen luku vie pikkuisen eteenpäin sitä juonikokonaisuutta, mikä tässä yhdessä kirjassa halutaan kertoa sen koko sarjan suuremman juonen lisäksi. 

Pikku hiljaa luottamukseni on kuitenkin kadonnut. En enää oikein jaksa uskoa, että tarina etenisi minua miellyttävällä tavalla. En oikein pysty edes sanomaan, mikä näissä kahdessa viimeisessä kirjassa on ollut päämääränä. Alkupään kirjoissa oli selkeitä suuntia: selvitä kuka tappoi edellisen kuninkaan kouran, suojaa Kuninkaansatamaa Stannisin hyökkäykseltä, sekoita pakkaa tappamalla paljon hahmoja. Sen jälkeen ollaankin oltu oikeastaan jälkipuinnin vaiheessa, jossa hahmot joko istuvat kammioissaan juomassa viiniä, pakoilemassa menneisyyttään tai vaeltamassa ympäri maata etenemättä oikein minnekään. Plaah. Antakaa minulle joku kipinä, jota seurata kirjan aikana. Pelkkä "kukahan lopulta laskee pakaransa rautavaltaistuimelle seitsemännen kirjan lopussa" koukku ei pidä minua kiinnostuneena.

Tuntuu, että hoen koko ajan että minä minä minä. Miellyttäkää minua! Mutta eikö kirjojen lukemisessa ole vähän siitä kyse? Katsotaan, onko kirjailija kirjoittanut kirjan, josta minä tykkään. Toki on ymmärrettävää, ettei joka hahmosta tykkää ja että kaikki juonikuviot eivät mene niin miten itse haluaisi, mutta siinä vaiheessa kun lukeminen on yhtä turhautumista tuskastumisen perään, ei enää tee mieli jatkaa. Lohikäärmetanssi 1 tuntui nostavan välillä toivoa ilmaan, mutta heti seuraavaksi se murskattiin julmalla tavalla. Ei meinaa kiinnostus pysyä yllä.

(Tähän väliin todettakoon, että olen koko kevään ja kesän kärsinyt pahasta mielenkiinnon puutteesta lähes kaikkeen, mistä ennen tykkäsin. Ehkä vika on siis pikemminkin minussa, sillä ei kaikki tykkäämäni TV-sarjat, elokuvat, kirjasarjat ynnä muut voi yhtäkkiä kokea pahaa laadun laskua. Ehkä jonkun toisen mielestä Lohikäärmetanssi 1 oli upea teoksen puolikas.)

Jos nyt jotain hyvää tästä kirjasta pitäisi sanoa, niin siinä oli muutama paljastus, joita en osannut odottaa ja olen nyt ihan mielissäni. Melisandren näkökulmaluku oli kiinnostava, samoin Branin viimeinen luku. Odotan, että näkisin sen filmatisoituna TV-sarjassa, sillä se on aika varma kyynelkanavien aukoja. Pidin myös Daeneryksen monista jutuista taas pitkästä aikaa.

Tämä oli kuitenkin vasta Lohikäärmetanssin ensimmäinen puolikas. Toisen osan pitäisi ilmestyä suomeksi tässä joskus kesän aikana, toivon mukaan. Vaikka tulikin valitettua kirjasarjasta, aion silti lukea kirjan toisen puoliskon, koska vasta sitten on koko kokonaisuus hallussa ja voin paremmin sanoa, johtiko tarina lopulta minnekään.

Luulin, etten saa eläinkuvaa vedettyä koskaan yli, mutta hah, tämänpä kirjan kannessa on peura! Rasti siis siihen ruutuun, vaikka tämä kirja sopisi myös kirjasarjaan, ostettuun kirjaan tai fantasiaan. Niihin kyllä löytyy muitakin kirjoja, mutta en usko, että toista eläinkantta sattuu ihan heti kohdalle.

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Musta kuin eebenpuu

Kirjoittanut: Salla Simukka
Sivuja: 192

Lumikki Andersson -trilogian viimeinen osa taittui eilen rennosti ilta-auringossa puistonpenkillä. Rentoa oli sekä ympäristö että itse kirja, sillä trilogian päätösosa on selkeästi kahta edellistä rauhallisempi. Toiminnan sijasta keskitytään enemmän ihmissuhteisiin. Ja piinaavaan kauhuun.

Edellisessä bloggauksessa kerroin, kuinka olen hieman hämmentynyt siitä, mihin trilogia on menossa. Pakko myöntää, että olen edelleenkin vähän hämmentynyt. Sanoin, että odotan Jääkarhun ja Liekin paluuta ja jotain lisätietoa Lumikin siskosta. No, Jääkarhusta emme kuulleet mitään uutta, mutta Liekki palasi ja siskosta saatiin tietää vähän lisää. 

Musta kuin eebenpuu on trilogian kaikista realistisimman tuntuinen kirja. Enää ei juosta hurjaa vauhtia aseistettuja pahiksia karkuun, vaan eletään melko normaalia elämää lukion abiturienttina. Lumikkia kuitenkin alkaa ahdistella nimetön ihailija. Ihailija jättää kirjeitä Lumikin tielle ja tuntuu tietävän Lumikista asioita, joita kukaan muu, ei edes Lumikki, tiedä. Ihailija johdattaa Lumikin hänen siskonsa jäljille.

Kirjan parasta antia ehkä olikin ihailijan karmitan yhteenotot. Simukka tuntuu osaavan kirjoittaa juuri tämän tyylistä piinaavaa tunnelmaa. Muistan Jäljellä-kirjaa lukiessani olleeni yhtä kauhuissani niistä viesteistä, joita Emmi sai. Mikään ei anna vinkkejä siitä, mistä ja keneltä viestit tulevat, joten lopulta myös lukijana aloin epäillä ihan jokaista. Lumikin tavoin en enää luottanut kehenkään. Kirjaa ei ehkä voi luokitella kauhuksi, mutta kyllä muutama karmita kohtaus ihan horrorin puolelle meni.

Olen kuullut mielipiteitä, että Musta kuin eebenpuu olisi trilogian paras osa. Minä en oikein osaa sanoa. Ensimmäisessä osassa Lumikki ärsytti, vaikka juoni oli vetävä, toisen osan aihe oli kiinnostava, vaikka nyt jälkeenpäin se vaikuttaa todella irralliselta kahteen muuhun verrattuna, ja kolmas osa taas eteni sillä rauhallisuudella, jota olen tältä sarjalta aiemmin kaivannut, vaikka jotain jäi puuttumaan. 

Joka kirjassa on siis jotain hyvää ja jotain huonoa. Päätösosassa oli kuitenkin pikkaisen kiirehtimisen makua. Vain 190 sivua? Lyhyt sivumäärä ei aina kerro hätiköidystä juonesta, mutta tässä kirjassa olisin kaivannut parikymmentä lisäsivua, jotta sekä stalkkeri, kolmiodraama että kysymykset Lumikin siskosta olisi saatu vietyä kunnolla loppuun saakka. Nyt varsinkin kolmiodraaman lopetus tuntui todella nopealta. Vaikka pidinkin sen ratkaisusta, olisin halunnut lukea yhden keskustelun enemmän tai vähän lisää Lumikin ajatuksia.

Imagen lehtijutussa (joka alun perin sai minut lukemaan Simukan kirjoja) Lumikki-trilogiasta povattiin seuraavaa Potteria. Kuinkahan monen sarjan sanotaan olevan seuraava Potter? En kuitenkaan usko, että tässä kirjasarjassa olisi tarpeeksi ainesta kunnon fandom-meininkiin, joka kestäisi vielä yli kymmenen vuotta sarjan loppumisen jälkeen. En kiellä, etteikö sarja voisi menestyä maailmalla. Varmasti voi, ja peukutan todella paljon asian puolesta! Seuraan Simukan fb-sivua ja sitä, kuinka kirjasarja valloittaa maailmaa. Mutta tiettyä samanlaista hypetystä ja seuraavan kirjan jonotusta keskiyöllä maaliskuun pakkasessa tämä kirja tuskin aiheuttaa. (Ehkä myös siitäkin syystä, että kaikki osat ovat jo ilmestyneet.)

Tällä kirjalla saan vedettyä yli alle 200:n sivun ruudun. Saisin bingon, jos seuraavaksi lukisin palkitun kirjan, mutta en ole ihan varma, onko minulla edes mitään palkittuja kirjoja hyllyssäni. Pitää alkaa tutkia. Näyttää siltä, etä bingo on suunniteltu niin, että joka rivillä on joku vaikeampi kohta, joten bingo ei ihan vaivatta tule.

lauantai 7. kesäkuuta 2014

Valkea kuin lumi

Kirjoittanut: Salla Simukka
Sivuja. 237

Salla Simukan kirjat ovat paljastuneet erittäin nopealukuisiksi. Minun piti eilen vain lukea hetken ennen kun menen kauppaan, mutta yhtäkkiä huomasin olevani sivulla 190, joten päätin lukea kirjan ihan loppuun saakka. Minulla on trilogian päätösosa kirjahyllyn reunalla odottamassa, mutta ennen kun käyn sen kimppuun, ajattelin että olisi kiva blogata tästä trilogian toisesta osasta, kirjoittaa vähän ajatuksia ylös, ennen kuin kolmas osa pääsee niitä sotkemaan.

Valkea kuin lumi sijoittuu kesäkuuhun, noin kolme kuukautta Punaisen kuin veren tapahtumien jälkeen. Lumikki on käyttänut verirahoja Prahan matkaan. Edellisen osan pakkasesta siirrytään helteeseen. Leppoisa kaupunkiloma saa kuitenkin uuden suunnan, kun Lumikkiin ottaa yhteyttä nuori nainen, joka väittää olevansa Lumikin sisko. Zelenka haluaa Lumikin liittyvän hänen perheeseensä, mutta perheessä on jotain outoa. Samaan aikaan eräs uutiskanava on ääriuskovaisen lahkon perässä, toivoen saavansa vuoden jymyjutun.

Vaikka kirja on mielestäni paljon kiinnostavampi kuin edellinen, olin silti melko yllättynyt sen aiheesta. Uskonlahkot ovat äärimmäisen kiinnostava aihe, mutta olin silti odottanut jotain aivan muuta. Nyt olenkin kummallisen tilanteen edessä. Mielestäni sarjan olisi pitänyt tiiviimmin jatkaa Punaisen kuin veren tarinaa, sillä asioita jäi selvittämättä. Oletin, että kuulisimme Jääkarhusta lisää. Mutta koska en edellisestä osasta pitänyt niin paljon juuri huumekauppa-aiheen takia, olen oikeastaan tyytyväinen, että Valkea kuin lumi otti aivan uuden suunnan. Loogisesti ajateltuna minun pitäisi olla hämmentynyt kirjailijan päätöksista, mutta en ole. 

Miksi Valkea kuin lumi oli sitten parempi, kuin Punainen kuin veri? Löysin useamma syys. Ensinnäkin Lumikki ei enää ärsyttänyt minua niin paljon. Ehkä olin jo varautunut häneen. Ehkä hän on kasvanut ensimmäisen osan tapahtumisen seurauksena. Tai ehkä irtiotto pois Suomesta lievensi hänen luonteenpiirteitään. Kun ei olla enää Suomessa, itse tarinakin muuttuu hieman kaukaisemmaksi, eikä kaikkea tule lukiessa peilatuksi sitä kautta, että voisiko näin oikeasti tapahtua. Lumikki on selvästi vähän pehmentynyt ja oli myös mukava lukea, kuinka hän sai liittolaisia ja ehkä jopa ystäviä.

Toiseksi, Valkea kuin lumi tuntuu ottavan vähän rauhallisemmin ja selkeämmin. Nyt vihdoin lukija saa selvennystä vaikkapa Lumikin entiseen seurustelukumppaniin, johon ensimmäisessä osassa viitattiin vain todella epämääräisesti. Yksi kirjan parasta antia ehkä olikin Lumikin haikea kaipaus vuoden takaisiin tapahtumiin. Minulla oli jo ensimmäisessä osassa arvailuja Lumikin exän sukupuolesta, enkä pettynyt kun asia viimein paljastui. 

Nyt odotan kolmatta osaa sekaisen kiinnostuneessa tilassa. Toisen osan perusteella Lumikki voisi olla jonkinlainen toimintasankari, joka aina heitetään seikkailusta toiseen, viittamatta edellisiin seikkailuihin juuri ollenkaan, mutta koska kyseessä on trilogia, oletettavaa on, että kolmesta osasta muodostuisi edes jonkinlainen kokonaisuus. Vilkaisin Mustaa kuin eebenpuuta ja olen suoraan sanottuna melko yllätynyt. Takakansitekstin perusteella päätösosa näyttää lähtevän hieman odottamattomaan suuntaan. Toivon kuitenkin, että Jääkahusta kuullaan lisää, Liekki tekee paluun ja Lumikin siskosta saadaan lisää tietoa.

Tällä kirjalla pääseen ruksaamaan kotimaisen kirjan kesän lukubingosta.

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Allegiant

Kirjoittanut: Veronica Roth
Sivuja: 526
Kieli: Englanti
Kesän lukuhaaste 2/14

Veronica Rothin Divergent-trilogian toinen osa ei miellyttänyt minua niin paljon kun ensimmäinen, mutta koska lopussa oli sen verran kiinnostava juonenkäänne, halusin lukea myös trilogian päätösosan. (Ja näin sivumennen sanoen, yleensä teen päätöksen lukea koko trilogian loppuun siinä vaiheessa kun tartun toiseen osaan.)

Allegiant jatkaa Insurgentin tavoin lähes sekunnilleen siitä, mihin edellinen osa loppui. Toisen osan konfliktit ovat tulleet jonkinlaiseen päätökseen, mutta fanctionlessien johtaja Evelyn haluaa luoda uuden kaupungin, jossa ei enää ole ihmisiä luokittelevaa järjestelmää. Joillekin sellainen muutos on aivan liikaa, joten ihmiset alkavat järjestäytyä toisenlaiseen vastarintaan. Samaan aikaan video, jonka kaikki näkivät Insurgentin lopussa, mietityttää ihmisiä.

Tässä vaiheessa ollaan kirjassa noin sivulla 50. Haukottelin vähän ja pyörittelin silmiäni. Jotenkin tuntui, ettei jaksa kiinnostaa kamala jahkaaminen. Odotin, että Tris ja Tobias vaan päättäisivät häipyä kaupungin aitojen toiselle puolelle ja selvittää, mitä muulle maailmalle on tapahtunut, sillä se kiinnosti minua sillä hetkellä lukijana eniten. Satuin istumaan junassa ilman muuta viihdykettä, joten päätin jatkaa lukemista tylsistymisestä huolimatta. Onneksi jatkoin, sillä noin 100. sivun kohdalla tarina alkaa käydä todella kiinnostavaksi, sillä Tris ja Tobian vihdoin pääsevät aidan yli. Ahmaisin kirjasta seuraavat noin 300 sivua nopeasti, sillä juonenkäänne seurasi toistaan ja hiljaisissakin vaiheissa paljastui uusia asioita. Loppu meni hitaasti sitten ihan muiden syiden takia. (Sosiaalinen elämä muistutti olemassaolostaan.)

Ennen kun aloin lukea Allegiantia, olin melko epäileväinen, sillä olin kehittänyt päässäni hienoja ja korkealentoisia teorioita siitä, mitä maailmassa on tapahtunut ja miksi ihmiset ovat päätyneet aitojen sisälle Chicagoon. Ajattelin, ettei Allegiant enää mitenkään voi lyödä yliampuvia teorioitani. Olen kuitenkin lopulta melko tyytyväinen siihen, minkälainen selitys kirjassa lopulta annetaan. Se on ehkä vähän turhan epämääräinen tieteellisesti, mutta pystyn katsomaan sitä läpi sormien. Pikkaisen rasisminvastaisuutta, niin hyvä sanoma tulee.

Jonkin verran Allegiant petti odotukseni, sillä odotin melko viipyilevää ja haikeaa lopetusosaa, jossa kuljeskellaan ympäri autioitunutta Pohjois-Amerikkaa ja yritetään raunioituneiden ja luonnon valtaamien kaupunkien kaduilta etsiä vinkkejä siitä, mitä on tapahtunut. Sen sijaan kirja onkin hyvin toimintapainotteinen. Toisaalta, miksi edes oletin toisin? Kaksi ensimmäistä osaa ovat olleet toimintapläjäyksiä, miksi viimeinen ei olisi? Ehkä minulla oli liika mielessä Ally Condien Tarkoittu-trilogian toinen osa, jossa suurin osa ajasta vaelletaan aavikolla.

Äh, tämä on sellainen kirja, jonka lopusta tekisi mieli puhua, mutta enhän minä sitä voi spoilata. Totta puhuakseni olin vähän spoilaantunut lopun eräistä käänteistä, sillä tyhmänä joskus halusin tarkistaa jonkun faktan netistä ja katse osui väärään paikkaan. Ei olisi pitänyt, ei olisi pitänyt. Joitain juttuja kuitenkin tapahtui jo toisessa osassa, joten elättelin toivetta, että spoileri koskikin vain toista osaa, mutta ei, kun teksti alkoi enteillä eräitä asioita, aavistelin että spoileri on tapahtumassa. Silti loppua jännitti lukea, tosin ehkä hieman eri näkökulmasta. Mitenhän olisin kiinnittänyt huomiota pohjustukseen, jos en olisi spoilaantunut?

Loppu on hämmentävä ja taatusti erilainen muista young adult -kirjojen lopuista. Jos minun pitäisi koko Divergent-sarjaa verrata kahteen ensimmäiseen mieleen tulevaan vastaavanlaiseen YA-dystopiaan, eli Nälkäpeliin ja Tarkoitettuun, sanoisin että Divergent on näistä kolmesta kaikista tasaisin kokonaisuus. Tosifani saa varmasti mitä haluaa.


Lukubingo saa uuden rastin ruutuun. Olisin voinut täyttää "Yli 500 sivua" sijasta myös vaikkapa "Kuuluu kirjasarjaan" tai "Ostettu kirja", mutta valitsin yli 500-sivuisen, niin onpahan paksu kirja rastittu heti alta pois! Se myös sopii hyvin riviin toisen rastin kanssa.
(Eivät nuo minun viivani kyllä rasteja ole, mutta hyss...)

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Step Back in Time

Kirjoittanut: Ali McNamara
Sivuja: 425 + liitteet
Kieli: Englanti

Blogissani on tunniste "kaverilta lainattu", mutta todellisuudessa sen ehkä pitäisi olla "siltä yhdeltä kaverilta lainattu", sillä suurin osa kavereilta lainatuista kirjoista päätyy minun käsiini yhdestä samasta osoitteesta. Tämä kaverini hankkii usein itselleen kiinnostavan oloisia kirjoja, joihin en itse ehkä olisi koskaan tarttunut, ellei kaverini olisi antanut niitä sitten lainaan. Tällä kertaa sain lainaan Ali McNamaran Step Back in Timen, joka nimensä mukaan lupaa aikamatkustusta.

Kirjan päähenkilö on noin kolmekymppinen Jo-Jo, joka on uhrannut lähes kaiken sosiaalisen elämänsä menestyäkseen työssään. Nyt oman firman johtajana hän on erittäin tyytyväinen elämäänsä, eikä edes kaipaa läheisiä ystäviä tai parisuhdetta. Hän on asettunut Lontooseen, missä hän käy usein tapaamassa tilinpitofirmansa asiakkaita henkilökohtaisesti. Yksi asukkaista on vanha levykaupan omistaja George. Poistuessaan levykaupasta hän kulkee suojatien kautta, mutta suojatiellä auto yrittää ajaa hänen päälleen. Onnettomuuden sijasta Jo-Jo huomaa jotenkin päätyneensä 60-luvulle, jossa hänellä näyttää olevan työpaikka levy-yhtiön sihteerinä ja kaikki tuntuvat tuntevan hänet. Jo-Jon täytyy yrittää pärjätä uudessa elämässää ja selvittää, miten päästä takaisin.

Vuosi 1963 on nykyajan mukavuuksiin tottuneele Jo-Jolle järkytys. TV:ssä on vain muutama kanava, ei ole kännyköitä ja naisten muoti on epäkäytännöllistä: kynähameita, tupeerattuja kampauksia ja pikkukenkiä. Jo-Jo saa kuitenkin pian huomata, että hän työskentelee levy-yhtiölle, jonka leivissä The Beatles sillä hetkellä on. Jo-Jo pääsee keskelle Beatlemaniaa, mistä hän ei ole erityisen innostunut, sillä hänen vanhemansa ovat pakkokuunteluttaneet pikku-Jo-Jolle Beatlesia sylivauva-ajoista lähtien.

Jos kirja, tai elokuva tai TV-sarja tai mikä tahansa, lupaa aikamatkustusta, olen lähes poikkeuksetta myyty. Jokin siinä vain kiehtoo. Ehkä se, että nykyajan ihminen pääsee kurkistamaan menneisyyteen ja havainnoimaan, mitkä asiat ovat toisin. Usein nykyajan ihminen on etuoikeutetussa asemassa, sillä hänellä on tietoa, jota ajan ihmiset eivät vielä tiedä. Tässäkin kirjassa Jo-Jo pohtii monia tapahtumia, jotka hänen uudet tuttavuutensa todennäköisesti joutuvat elämään muutaman vuoden kuluttua.

Jokin tässä kirjassa kuitenkin mätti. Olihan Step Back in Time ihan mukavaa ja miellyttävää luettavaa, mutta jollain tavalla pikkuisen tylsää ja valmiiksipureskeltua. En ollut kovin kiinnostunut Jo-Jon elämästä, vaan pikemminkin halusin havannoida eri aikakausien muutoksia. Tässä kirjassa nimittäin matkustetaan usealle vuosikymmenelle. Ensiksi Jo-Jo elää 60-luvulla, sitten hän hyppää vuoteen 1977, sitten 1985 ja lopuksi vielä vuoteen 1994.

Vierailu useilla vuosikymmenillä on ollut ehkä hyvä idea kirjailijan päässä, mutta lukijana se turhautti. Juuri kun Jo-Jo saa elämänsä luistamaan uudella vuosikymmenellä, hän meinaa taas jäädä auton alle samalla suojatiellä ja hyppää eri aikaan. Sivuhahmojen tarinat jäävät kesken ja lukijana joutuu vähän niin kuin aloittamaan alusta.

Jos minä olisin Jo-Jo, alkaisin välttää sitä yhtä tiettyä suojatietä. Muutenkin Jo-Jon suhtautuminen koko asiaan on todella pintapuolista. Hän ei missään vaiheessa tunnu ahdistuvan tai joutuvansa paniikkiin, tai edes vähän enemmän pohtivansa, miksi hän on joutunut johonkin erittäin ärsyttävään aikapyörteeseen, joka sekoittaa hänen elämänsä täysin. Kyllä hän jossain vaiheessa asiaa vähän ajattelee, mutta hän ei oikein pääse mihinkään teoriaan.

Toinen hämmentävä asia on kirjan muut hahmot. Joka vuosikymmenellä Jo-Jo törmää samoihin tuttuihinsa. Ellieen, hänen Personal Assistantiinsa, joka onkin yhtäkkiä hänen ystävänsä, Harryyn, uuteen tuttavuuteen, jonka kanssa hänellä on vähän juttua joka vuosikymmenellä, ja Georgeen, joka jotenkin mystisesti tuntuu olevan perillä kaikista Jo-Jon asioista, mutta ärsyttävän dumbledoremaisesti pitää yllä epämääräisen neuvonantajan roolia, joka ei koskaan kerro tarpeeksi. Miksi samat hahmot ovat joka vuosikymmenellä elämässä eri elämää kuin edellisessä? Liikkuuko Jo-Jo jotenkin erilaisten vaihtoehtotodellisuuksien välillä? Kirjan edessä alkaa huomata, että muutkin hahmot tietävät enemmän kuin kertovat, mutta kukaan ei kerro asioita Jo-Jolle, ja näin ollen lukijakin jää pimentoon.

Kaiken kaikkiaan Step Back in Time on liian epämääräinen. Olisiko tämä kirja tarvinnut napakamman kustannustoimittajan, joka olisi kysynyt valittuja kysymyksiä juonesta ja vaatinut kirjailijaa selittämään aikamatkustusideaansa vähän enemmän? Varsinkin loppupuolella alkoi todella kismittää se, että kaikki tunnuttiin selittävän jollain hämärällä kosmisella voimalla, joka haahuilee Jo-Jon ympärillä auttamassa Jo-Joa löytämään tien parempaan elämään. George kyllä antaa monenlaisia teoriaehdotuksia, mutta hänkään ei anna lopullista vastausta.

Oikeastaan, nyt kun asiaa mietin vähän enemmän, niin tämä kirja tuntui vähän siltä, kuin olisi lukenut pikkaisen kehnoa fan fictionia. On olemassa aivan loistavaa fan fictionia, aivan kamalaa fan fictionia ja sitten sellaista ihan okei -ficcejä, joita lukee siksi, koska siinä sattuu seikkailemaan joku kiva pariskunta. Jos olisin lukenut tällaisen ficin, olisin todennut, että olipas ihan söpö lopetus ja jatkanut elämääni, mutta julkaistusta kirjasta jäi vähän valju maku. Miksei kukaan missään kirjan kirjoitus/toimitusvaiheessa ole osannut esittää oikeita kysymyksiä? Vai kenties nämä asiat eivät ole olleet tekijöiden mielestä tärkeitä asioita? Edustaako tämä nyt juuri sitä viihdekirjallisuutta, joka ei uppoa minuun, vaikka yleensä yritänkin puhua viihdekirjallisuuden puolesta?

Tämän kirjan juoni olisi toiminut hyvin jonkun scifi/fantasia TV-sarjan jonain fillerinä, jossa hahmot kuitenkin löytävät jotain uutta merkitystä elämään. Ehkä Supernaturalin, Doctor Whon tai Buffy vampyyrintappajan joku randon neljännen kauden kahdeksas jakso.

Huh huh. Tulipas nyt lytättyä kirjaa. Joskus valitettavasti pitää vähän lytätä. Jos joku kuitenkin on vielä tämän tekstin jälkeen kiinnostunut kirjasta, niin voisin suositella tätä kevyeksi kesälukemiseksi. (Vaikka ihan vasta luinkin Kalevan kesäliitteestä, että kesällä tiiliskiviklassikoiden lainausmäärät nousevat huomattavasti.) Tätä kirjaa lukiessa voi jättää aivot narikkaan, ja jos kokee, että haluaa edes vähän ajatella kirjaa lukiessa, niin voi vaikka bongata kaikki Beatles-viittaukset ja tarkistaa sitten kirjan lopusta, onnistuiko löytämään kaikki.


Aloitetaanpa kesän kirjabingo saman tien. Koska elän toivossa ja kuvittelen että kykenen lukemaan kesällä paljon oman hyllyn kirjoja, niin vedetäänpä lainattu kirja tällä yli heti ensimmäisenä. Kirja menisi kai pokkariin ja ehkä jopa hitusen historialliseen, mutta lainattu kirja on kaikista selkein vaihtoehto.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...