torstai 31. heinäkuuta 2014

Every Day

Kirjoittanut. David Levithan
Sivuja: 371
Kieli: englanti
Kesän lukuhaaste 8/14

Olen juuri saapunut Lontoosta kotiin. Siellä, kirjaholisti kun olen, piipahdin luonnollisesti muutamassa kirjakaupassa. Päädyin hankkimaan kaksi David Levithanin kirjaa, koska metrotunnelit mainostivat häntä ja koska olen lukenut hänen tuotantoaan aiemmin. En muistanut itse ottaa kuvaa metrotunnelien mainoksista, mutta pikaisella googlauksella sellainen kuitenkin löytyy, joten kiinnostuneet voivat kurkistaa tänne.

Every Day kertoo 16-vuotiaasta A:sta, joka  herää joka aamu uudessa kehossa, jonka elämää hänen täytyy yrittää elää iltaan saakka, kunnes hän voi mennä taas nukkumaan ja herätä jälleen kerran uudessa kehossa. Tätä on jatkunut hänen koko elämänsä ajan. Hän ei tiedä, miksi niin käy, mutta hän on sopeutunut ajatukseen. Hän on oppinut lukemaan ihmisiä nopeasti ja käyttäytymään kuten hänen oletetaan. Monien virheiden kautta hän on oppinut navigoimaan päivien läpi niin, että sotkee isäntäkehon elämän totaalisesti.

Vaikka A onkin elänyt 5994:n kehon kautta hyvin kirjavaa elämää, pitkät ihmissuhteet ovat jääneet häneltä kokematta. Se ei A:ta oikeastaan haittaa, sillä hän uskoo elämänkokemuksensa olevan laajempi kuin kenelläkään muulla.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun hän herää Justinin kehossa. Justinilla on tyttökaveri, Rhiannon, ja nopeasti A huomaa, ettei Justin ole kovin mukava Rhiannonille. Hän päättä tarjota Rhiannonille yhden täydellisen päivän ja käyttäytyy täydellisen poikaystävän tavoin. Päivän lopussa hän on taas valmis heräämään uudessa kehossa, jättäen Rhiannonin vain yhdeksi niistä tuhansista henkilöistä, jotka hän on tavanut.

Pian hän huomaa ajattelevansa Rhiannonia useasti. Hän huomaa haluavansa viettää Rhiannon kanssa enemmän aikaa kun vain yhden päivän.

Luin Every Dayn todella nopeasti. Aloitin eilen metrossa lentokentälle, jatkoin lennoilla ja luin kirjan loppuun tänä aamuna. Tämä on kirja, jota en voinut laskea käsistä. Kerrankin takakannessa oleva suositus pitää paikkaansa: "I didn't just read this book - I inhaled it." (Jodi Picoult) Sivut kääntyivät huomaamatta, kun halusin koko ajan tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Vaivaton teksti mahdollisti nopean tahdin. Halusin aina lukea seuraavan luvun, sillä halusin tietää, minkälaisessa kehossa A tällä kertaa herää.

Kirja on minusta äärimmäisen mielenkiintoinen. Se on tavallaan hyvin realista nuortenkirjallisuutta, jossa amerikkalaiset teini-ikäiset yrittävät selvitä elämästä, mutta siinä on silti pieni yliluonnollisuuden elementti, joka ei kuitenkaan tunnu lainkaan yliluonnolliselta. Kirjan aikana tutustutaan neljäänkymmeneen erilaiseen teini-ikäiseen. Ihailin Levithanin kykyä keksiä erilaisia nuoria ilman että heidän erilaisuutensa tuntui väkinäiseltä. Vaikka kirjan romanttinen juoni monesti keskeytyi kun päähenkilö ajautui isäntäkehonsa elämän riepottelemaksi, erilaisista perheistä oli silti hauskaa lukea. Kirja antaa yllättävän paljon ajateltavaa.

Pitäisin tätä täydellisenä kirjana, jos loppu olisi vähän erilainen. Tai oikeastaan, en muuttaisi sitä kokonaan, ainoastaan vähän laventaisin. Kirjan loppupuolella aloin olla huolestunut, sillä sivuja tuntui olevan hyvin vähän, mutta kysymyksiä paljon. Kirja ei lopulta vastaa kaikkiin kysymyksiin. Eihän sen tarvitsekaan vastata kaikkiin, mutta edes muutama lisävastaus olisi ollut kiva.

Ehdin jo innostua huomattuani, että tästä kirjasta on tulossa jatko-osa nimeltään Rhiannon, mutta ilmeisesti se vain kertoo tapahtumat Rhiannonin näkökulmasta. En tiedä, haluanko edes lukea sitä. A:n elämä kiinnostaa minua enemmän, enkä edes halua lukea samaa tarinaa uudestaan, vaan haluan tietää, miten kaikki jatkuu. Kirjan lopussa paljastetaan kutkuttavia asioita, joista olisin halunnut lukea lisää.

Tai kenties haluankin tietää, mitä kaikkea Rhiannon ajattelee. A käyttäytyy välillä erittäin vaativasti häntä kohtaan eikä tunnu ymmärtävän, että koko ruumiinvaihtojuttu voi olla Rhiannonille erittäin hämmentävää. Aika näyttää, luenko jatkoa, mutta ainakin ensimmäinen osa oli sen verran hyvä, että toivon mukaan luen sen joskus uudestaan.

BINGO!
Tämä kirja on saanut YALSA Best Fiction for Young Adults (Top Ten) (2013) -palkinnon.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Routasisarukset

Kirjoittanut: Eija Lappalainen & Anne Leinonen
Sivuja: 398

Routasisarukset on yksi niistä kirjoista, joiden olemassaolon olen tiennyt jo vaikka kuinka kauan, mutta joihin en ole oikeastaan koskaan tutustunut. Tämän vuoden Finnconissa siitä tuntui kuulevan ihan joka paneelissa. Kirja kuulosti kiinnostavalta, joten päätin tutustua siihen.

Kirja alkaa äärimmäisen kiinnostavasti. Utu Routa elää maailmassa, jossa ihmiskunnan kehityksen huippu on ohitettu ja nyt yritetään elää niillä rippeillä, mitä on vielä jäljellä. YA-dystopian mukaan maailma on lajiteltu erilaisiin ryhmiin, joista osalla on paremmat oltavat kuin toisilla ja ihmisiä hallitaan jollain keinolla. Tällä kertaa hallinnan väline on lapset. Viallisen DNA:n määrä on lisääntynyt, joten ihmisten ei anneta tehdä vapaasti lapsia perinnöllisten sairauksien pelossa. Lapset hedelmöitetään tiukasti valvotussa ympäristössä ja annetaan valituille perheille adoptoitavaksi. Utu asuu Laaksossa suuressa perheessä, jossa on kaksi isää, mutta hänen biologinen perimänsä ei lakkaa vaivaamasta häntä. Utu on huomannut, että hän voi kommunikoida koneiden kanssa, mihin kukaa muu ei pysty. Kaiken lisäksi Utun mieltä kaivelee hänen veljensä Marras, joka karkoitettiin kaksi vuotta sitten Laaksosta.

Kaikki alkaa äärimmäisen kiinnostavasti. Utu alkaa kyseenalaistamaan yhteiskunnan käytännöt ja päättää taistella muun muassa teinien pakkosterilisaatiota vastaan. Hän pakenee Laaksosta löytääkseen Marraksen. Ensimmäiset 100 sivua on yhtä mielenkiinnon heräämistä ja uuteen maailmaan tutustumista. Mitä Utulle tapahtuu, kun hän pakenee? Löytääkö hän Marraksen? Oi, kuinka jännittävää!

Mutta.

Sadan sivun kohdalla näkökulma vaihtuu Marrakseen. Aluksi olin innoissani, nyt saan kuulla, mitä Marrakselle kuuluu. Ehkä hän ja Utu kohtaavat jälleen! Näkökulman vaihdoksen yhteydessä kuitenkin hypätään 2 vuotta ajassa eteenpäin. Olin epäileväinen, sillä en yleensä nauti pitkistä aikahypyistä, ellei kyseessä ole selkeästi romaani, jossa käsitellään erittäin pitkä aikaväli. No, minulla oli edelleen kova usko tätä kirjaa kohtaan, joten jatkoin lukemista.

Uskoni tuntui murenevan sivu sivulta. Tarina tuntui hajoavan käsiin. En enää meinannut pysyä mukana. Yhtäkkiä lukijalle esitellään monta paikkaa, monta hahmoa ja monta tilannetta. Puhutaan kapinasta, mutta sitä ei mielestäni tarpeeksi selitetä. Puhutaan epämääräisesti eri paikoista ja viitataan moniin tapahtumiin, nykyisiin tai historiallisiin, mutta ainakaan minä en pääse oikein tarinan sisälle. Tuntuu, kuin kirja olisi kesken kaiken muuttunut aivan eri tarinaksi. Kestää kauan, ennen kun lukija saa tietää, mitä Utulle kuuluu nykyään. Kaikki minua kiinnostava, eli se kuinka Utu selviää välittömästi Laaksosta poistuttuaan, selitetään vain muutamalla epämääräisellä takaumalla.

Kaiken lisäksi Marras paljastuu täydelliseksi idiootiksi. Siinä vaiheessa kun hän oli vain Utun muisto, hänestä maalailtiin unelmapojan kuva. Ei ihmekään, sillä Utu oli selvästi rakastunut häneen. Totuus paljastuu lukijalle, ja tässä vaiheessa odotin joko ensivaikutelmani olevan väärä tai Marraksen saavan aimon annoksen hahmokehitystä tarinan edetessä. Lopulta aloin vain toivoa, että Utu tajuaisi, kuinka ikävä ihminen Marras oikeasti on.

Satuin lukemaan tämän kirjan kanssa samaan aikaan pitkän jutun narsistisesta persoonallisuushäiriöstä ja juttua lukiessa minulle tuli hälyttävästi mieleen Marras. Ehkä Marraksessa on narsistisia piirteitä. Hänellä on Utun tavoin erityiskyky, hän pystyy hallitsemaan ihmisten mieliä ja sitä kautta manipuloimaan heitä toimimaan hänen pillinsä mukaan. Sympatiani menivät välittömästi niille kaikille ihmisille, joita Marras käytti hyväksi.

Ehkä petyin vähän turhankin karvaasti Marrakseen. Utu onnistui luomaan hänestä niin herttaisen kuvan. Odotin suloista naapurinpoikaa, joka haluaa sulkea Utun suojelukseensa ja joka haluaa pyyteettömästi tuhota pahan maailmasta. Ehkä jos Marras olisi ollut kiiltokuvapoika, olisi valittanut siitäkin, mutta jotenkin tämän täydelliseksi mäntiksi paljastuminen oli niin murskaavaa, etten kyennyt enää nauttimaan samalla tavalla kirjasta.

Muutenkin kirja oli melko hämmentävää luettavaa. En oikein päässyt perille siitä, mihin se tähtäsi. Olen varma, että kirjailijoilla oli suunnitelma, mihin tarina on menossa, mutta alun 100:n sivun hiljaiselo Laaksossa ja sen jälkeinen toimintapläjäys kaikkialla muualla muodostaa kummallisen paketin. Laakson asukkaat eivät tiedä tarkkaan, mitä muualla tapahtuu, mutta kun Laaksosta siirrytään pois, lukija pudotetaan keskelle tapahtumia aivan kuin hänen pitäisi jo tietää puolet muun maailman menosta. 

Tekstistä huomasi, että maailma on todella tarkkaan suunniteltu, mutta se esiteltiin lukijalle jotenkin epätasaisesti. Välillä koin infoähkyä, välillä kaipasin lisää selitystä, niin paljon lisää. Piirsin lukiessa monta sukupuuta ja suhdekarttaa, jotta pysyin mukana kaikista hahmoista, vain huomatakseni, ettei tiettyihin henkilöihin enää ikinä palattu. Ehkä jos luen trilogian seuraavat osat, niistä kaavioista on vielä hyötyä. Tämä on aika iso jos, sillä en ole oikein vakuuttunut.

Kirjan puolustukseksi voin onneksi sanoa, että loppua kohti kaikki paranee. Viimeiset 50 sivua ovat yhtä kiinnostavia kuin alku. Trilogian ensimmäinen osa päättyy kutkuttavaan tilanteeseen. Ja olihan se mukavaa vaihtelua lukea dystopiaa, joka sijoittuu Eurooppaan Pohjois-Amerikan sijasta. Keskivaiheen epätasaisuus kuitenkin laski lukukokemusta huomasti, joten en voi rehellisesti sanoa, että olisin pitänyt tästä kirjasta.

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Kummallisen kirjoittajat - Opas fiktiivisen maailman luomiseen

Useita kirjoittajia
Sivuja: 253
Kesän lukuhaaste 7/14

Ostin tämän Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry.:n kirjan Finnconista muutaman vilkuilukerran jälkeen. Sen sisältö on seuraavanlainen:

  1. Esipuhe – Saara Henriksson, Irma Hirsjärvi ja Anne Leinonen 
  2. Tarina syntyy ideoiden leikkauspisteessä – Tiina Raevaara
  3. Rakeopaskansinne kannattelee tarinaa – Saara Henriksson ja Anne Leinonen 
  4. Selittämisen taide ja outojen yksityiskohtien välttämättömyys – Markku Soikkeli 
  5. Jännitettä rautalankaan. Tarinan yhteiskunta ja politiikka – Liisa Rantalaiho
  6. Routasisarusten maailman rakentaminen – Eija Lappalainen ja Anne Leinonen 
  7. Historiallisen spefin kirjoittaminen – Jussi Katajala 
  8. Pelon elementit eli tunnelman kirjoittamisesta kauhupainotteisesti – Heikki Nevala 
  9. Lukijan hämäämisestä – Tommi Vänni 
  10. Romanttinen fantasia ja sen luominen – J.S. Meresmaa 
  11. Tarinan kirjoittaminen – Tuomas Saloranta
  12. Kirjoittajan työkalupakki. Pyhä kolminaisuus: lukeminen, palautteen saanti ja palautteen anto – Shimo Suntila
  13. Parateksti ja konteksti eli mitä tekstin ympärille – Boris Hurtta ja Irma Hirsjärvi 
  14. Onko fantasialla tulevaisuutta? – Katri Alatalo
  15. Isona minusta tulee kirjailija – Saara Henriksso 
  16. Lue muutakin! Lyhyt johdatus siihen muuhun kirjallisuuteen – Irma Hirsjärvi
Kirjoitusoppaiden lukeminen voi olla vaikeaa, sillä yleensä oppaat onnistuvat osoittamaan sormella juuri ne epäkohdat, jotka omassa kirjoittamisessaan jo tiedostaa. Olin silti kiinnostunut lukemaan kirjoitusoppaan, joka painottaa spekulatiivisen fiktion kirjoittamiseen, joten uskaltaudun lukemaan tämän kirjan ja katsomaan, kuinka pahasti saan turpiini.

Jo muutaman luvun jälkeen huomasin huokaisevani helpotuksesta. Tästä kirjasta ei tule syyllinen olo. Oikeastaan tämä kirja on oikein mainio kirjoitusopas, sillä vaikka se nostaa esille kirjoittamiseen tarvittavat seikat, mutta se ei tee sitä syyttävästi. Joka kohdassa otetaan huomioon, että kaikki keinot eivät sovi kaikille eikä ole yhtä ainoaa tapaa saada aikaiseksi hyvää tekstiä.

Ehkä se johtuu siitä, että kyseessä on nimenomaan spekulatiiviseen fiktioon keskittyvä teos. Nyt ei tavoitella korkeakirjallisuutta, vaan halutaan rehellisesti kirjoittaa tarina, jossa on hyvä idea ja joka kutkuttaa lukijan mielikuvitusta. Osa ohjeista ovat hyvin konkreettisia (esim. lista asioista, jotka kannattaa selvittää itselleen kun luo omaa fantasiamaailmaansa tai muuta yhteiskuntaa), osa taas pikemminkin suuntaa antavia.

Kirjaa lukiessa huomasin naurahtavani useaan kertaan, sillä monissa luvuissa on mukavan rento ote. Lukukokemuksen nautittavuutta lisäsi myös se, että kerrankin kirjoitusoppaassa on käytetty esimerkkeinä teoksia, jotka olen joko lukenut tai joista tiedän sen verran paljon, että pystyin ymmärtämään esimerkit 

Esityisesti pidin Tommi Vännin jutusta, jossa hän kertoo lukijan hämäämisestä. Se luku oli suorastaan helpotus. Kirjoissa onkin sallittua olla jonkin verran epäloogisuuksia, kunhan ne tiedostaa ja ne on onnistuttu peittelemään sen verran taitavasti, ettei ihan jokainen lukija ensimmäisellä lukukerralla niitä huomaa. Pidin myös paljon Boris Hurtan ja Irma Hirsjärven luvusta, jossa käydään läpi kaikkea kirjaan liittyvää, joka ei ole itse tekstiä, eli kansikuva, takakansiteksti, omistuskirjoitus, markkinointi, kustantamo jne. Liian harvoin pääsee lukemaan tällaisista seikoista, vaikka ne minua kiinnostavatkin, ja onhan kirjan ulkonäöllä merkitystä, vaikka kuinka ihmiset yrittävät sanoa, etteivät valitse luettavaansa kannen perusteella.

Kirjasta löytyi jonkin verran lyöntivirheitä, mikä hieman haittasi lukemista. Toivoisin, että virheet korjataan, jos kirjaa painetaan lisää. Yleisesti ottaen tämä opas kyllä tulee olemaan kovassa käytössä kun alan muokkaamaan omaa mysteerikäsikirjoitustani. Konkreettiset vinkit ja erittäin havannollistavat esimerkit tulevat hyötykäyttöön. (Vaikka luonnollisesti tiedostan, ettei mitään kirjoitusopasta tule noudattaa orjallisesti, tai ainakaan yhden oppaan tarkka noudatus ei takaa mestariteoksen syntyä.)

Perustin muuten blogin, jonne tulen höpisemään kaikkea, mitä editointivaiheessa tulee mieleen. Kiinnostuneet pääsevät blogiin tästä.

Kannen perusteella valittu.
Nyt tulee suuri kysymys: milloin kirja on kannen perusteella valittu? Tämä kirja kiinnitti huomioni hienolla kannella, mutta en kuitenkaan ostanut sitä pelkästään kannen takia. Ensikiinnostukseni kuitenkin lähti kannesta, joten hyväksyn sen syyksi ruksia bingosta yhden ruudun.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Gore - Honour and Brains

Kirjoittanut ja piirtänyt: Miisa Lopperi
Sivuja: 66 + 10 sivua liitteitä
Kieli: englanti
Kesän lukuhaaste 6/14

Tapahtumissa tulee joskus ostaneeksi kaikenlaista, minkä olemassaolosta ei ennen tapahtumaa ollut kuullutkaan. Finnconin taidekujalla törmäsin pöytään, jolle oli levitetty paljon sarjakuva-albumeita. Juttelin pöydän takana istuvan Miisa Lopperin kanssa jonkin aikaa, hän esitteli minulle sarjakuvia sekä hieman kustantamo Seittiä. Lopuksi hän vielä mainitsi, että Gore on hänen tekemänsä sarjakuva, mutta eihän omaa saisi kehua. Siihen muistaakseni vastasin, että saahan sitä omastaan olla pikkuisen ylpeä.

Ihmiset ovat kuulemma vierastaneet Gorea, sillä, no, sen nimi on Gore. "Onko tässä kauheasti verta ja suolenpätkiä?" ihmetellään. Niin minäkin luulin aluksi, varsinkin kun kansikuva näyttää hirviöpainotteiselta. Lopperin mukaan sarjakuvan nimeksi valikoitui Gore, sillä se oli ainoa supermiehekäs nimi, joka hänellä tuli suunnitteluvaiheessa mieleen. (Hänen ääntämyksensä mukaan nimi pitää kai lausua miehekkäästi karjaisten GO-RE)

Loppujen lopuksi sarjakuvassa on erittäin vähän väkivaltaa. Se on pseudokeskiaikaiseen fantasiamaailmaan sijoittuva tarinan alku, jossa Gore-niminen lihaskimppu, jota ei ole suurilla älynlahjoilla siunattu, saa tehtäväkseen vahtia kuninkaan poikaa. (Jonka nimeä en muista ja vaikka kuinka selasin sarjakuvaa, en löytänyt sitä. Onko pojalla edes nimeä?)

Gore suorittaa kuuliaisesti tehtäväänsä, mutta pian käy selväksi, ettei kuninkaan pojalla ole puhtaat jauhot pussissa. Hän yrittää päästä Goresta eroon, mutta Gore on liimautunut häneen kuin takiainen. Myös kuninkaalla tuntuu olevan omia juoniaan, ja kun mukaan heitetään vielä jättiläishämähäkkien riivaama kylä, on soppa jo varsin sakea.

Sarjakuva-albumin kaksi lukua ovat vasta tarinan aloitus. Juoni jää todella pahasti kesken ja nettisivuilta näkee, että se on ilmestynyt jo vuonna 2010. Tulee melkein sellainen olo, että jos olisin tiennyt tästä neljän vuoden tauosta, en ehkä olisi halunnut tutustua sarjakuvaan ollenkaan, sillä mikään ei ole ikävämpää kuin kesken jäänyt sarja. Nyt joudun elämään tietämättömyydessä. Tuleeko koskaan jatkoa? Toivon, että tulee, sillä ihan hyvän tarinan ainekset vaikuttavat olevan kasassa ja lukisin mielelläni loputkin.


Kylkiäisenä sain jonkinlaisen art bookin, johon oli kerätty ilmeisesti Seitti-kustantamon piirtäjien pieniä töitä. Enimmäkseen siinä on sarjakuvia, joita en ymmärtänyt, sillä ne viittaavat fandomeihin, joihin en ole tutustunut, tai vaikuttivat sisäpiirivitseiltä ynnä muilta sellaisilta. 

Pidin kuitenkin Jack Frost -sarjakuvasta. En ole katsonut Rise of the Guardians -elokuvaa, sillä mikään muu kuin itse Jack Frost ei ole kiinnostanut minua siinä elokuvassa. En siis ymmärtänyt kaikkea sarjakuvasta., mutta se on kauniisti piirretty ja melko angstinen. Tuli jopa sellainen olo, että voisin katsoa Rise of the Guardiansin ihan vain sen takia, että ymmärtäisin tämän sarjakuvan paremmin. Voi kyllä olla niinkin, etten elokuvankaan jälkeen ymmärrä sarjakuvaa, sillä siinä voi olla paljon viittauksia fandomin headcanoneihin, joiden metsästäminen internetin syövereistä voi olla aikamoinen urakka.


Art bookissa on myös yksittäisiä piirustuksia. Hienoja monstereita, vaikka hirviöt eivät koskaan olekaan olleet minun ykkösjuttuni.


Bingo etenee sarjakuvalla. Pahasti alkaa näyttää siltä, etten tule saamaan bingoa tänä kesänä.

Edit/ Sarjakuva onkin ilmestynyt vuonna 2010, ei 2008.

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Finncon 2014 - lähes perinteikäs käsintehty raportti

Viime vuoden käsin kirjoitettu Finncon-raporttini keräsi ihan mukavasti palautetta, joten päätin tänä vuonna tehdä samoin.

Vihkoon raapustelu toimi kaverin korvikkeena, sillä olin conissa jälleen kerran ilman seuralaista. Sen sijaan, että olisin kertonut kaiken mieleen tulevan kaverille, kirjoitin ne paperille. Nämä 19 skannattua sivua eivät ole millään tavoin laadukasta journalismia, vaan pikemminkin henkilökohtaisia muistiinpanoja, jotka lakkaavat olemasta henkilökohtaisia sillä sekunnilla kun painan julkaise-nappia.

Muutamaa kumitusta (suttuja ja kirjoitusvirheitä) ja värien säätöä lukuun ottamatta skannaukset ovat alkuperäisessä tilassa. Jonkin verran tosin lisäsin öökkösten pisteitä, sillä näköjään ne tuppaavat minulta unohtumaan, kun kirjoitan käsin.






Nyt kun jälkikäteen luin tuota tekstiä, päällimmäisenä silmiini osui valitus kuumuudesta ja panikointi siitä, etten puhunut kenellekään. Nuo asiat ovat jääneet vaivaamaan. Vaikka ohjelma olikin kiinnostavaa, minulla oli koko ajan epämukava olo kuumuuden takia ja välillä pelkäsin pyörtyväni, sillä tuntui, ettei tilassa ollut tarpeeksi happea.

Ohjelman kanssa tuntui taas käyvän niin, että kaikki kiinnostava tapahtui juuri siellä missä itse en ollut. Yritin kyllä olla aktiivinen ja mennä erilaisiin ohjelmiin ja olin jopa menemättä Johnlock-paneeliin ja yhteen LGBT-paneeliin, koska olen ollut sellaisissa jo niin monta kertaa, että halusin kuunnella vaihteeksi jotain muutakin. Tweettien perusteella juuri ne, joista jäin pois, vaikuttivat mahtavilta. Tosin tweettasin itsekin, että ehkä tämä on vain somen luomaan illuusiota, ehkä paneelit muuten olivat puhelinluettelon ääneenlukemista, mutta siellä sanottiin kaksi hauskaa asiaa, joista some sitten räjähti.

Iso moka Finnconin järjestämisessä tänä vuonna oli ehdottomasti ohjelmakuvausten puuttuminen lehtisestä. Käytävillä ilmoitustauluilla oli tarkemmat kuvaukset, mutta niitä oli vaikea mennä lukemaan kesken paneelin. Kiireiden takia en ollut ehtinyt perehtyä ohjelmaan kovin tarkkaan etukäteen, joten minun piti melkeinpä veikata nimen perusteella, mikä kuulostaa kiinnostavalta. Sen takia minulla jäi muun muassa väliin Bimbopaneeli - The final cunt down ja Definitiinen definitiivinen, jotka jälkikäteen ajateltuna kuulostivat hauskoilta ohjelmanumeroilta, joissa olisin halunnut olla paikalla, mutta joiden sisältöä en voinut nimien perusteella arvata.

Opin myös tästä conista sen, että ehkä seuraavalla kerralla voisin perehtyä kunniavieraisiin vähän paremmin. Usein en ole koskaan ennen kuullutkaan kunniavieraista (mitä se kertoo minusta, kun en tiedä kunniavieraita?) mutta tällä kertaa tiesin Scott Lynchin ja Hannu Rajaniemen. Nämä vieraat ovat olleet tiedossa jo pitkään. Olisin ehtinyt lukea pari Rajaniemen kirjaa ja lukea Lynchin kirjan uudestaan. En kuitenkaan ollut tehnyt sitä, joten ei ollut mitään mieltä mennä heidän paneeleihinsa, sillä en tiedä/muista heidän teksteistään mitään. Conista tulisi varmasti paljon antoisampi, jos perehtyisi kunniavieraisiin etukäteen.

Kaiken tämän negatiivisuuden jälkeen pitää kuitenkin vielä sanoa, että en kadu, että osallistuin Finnconiin tänäkin vuonna. Kiinnostava ajateltavaa, samanhenkistä fandom-porukkaa ympärillä. Kyllä on mukava päästä välillä sellaiseen seuraan, jossa ei katsota oudosti, teki mitä tahansa.


Eija Lappalainen, J. S. Meresmaa, Helena Waris, Anu Holopainen ja Magdalena Hai Tarina, joka ei mahtunut yhteen kirjaan -paneelissa

Juontoa Kaksintaistelulle viimeisestä roskakirjailijan tittelistä.

Raakaa aseistettua väkivaltaa.

Hannu Rajaniemi, Tiina Raevaara Johanna Sinisalo ja Jukka Halme Faktan ja fiktion suhteessa.


Jonotusta Hannu Rajaniemen nimmarointiin

Päätöstilaisuus

Kirja-antia spefi-kirpparilla.

Pinssien joukossa oli useita helmiä.

Omat ostokseni. Katri Alatalon Karnin Labyrintti, tietokirjat Kummallisen kirjoittajat, Miisa Lopperin sarjakuva Gore ja sen mukana tullut kaupanpäällinen ja Myrtnain kirjanmerkki.

Karnin labyrintti ja kirjanmerkki ovat jo päässeet käyttöön.

lauantai 12. heinäkuuta 2014

Ritarin ansio (Keskilinnan ritarit II)

Kuva kustantamon sivuilta
Kirjoittanut: J. S. Meresmaa
Sivuja: 93 
(tosin en nyt näistä e-kirjoista tiedä, ainakin minun lukijani heittää sivunumerot ihan kummallisesti)
Arvostelukappale

Jos kirjan lukeakseen täytyy tapella jumittuvan tietokoneohjelman takia ja itse tekstikin täytyy lukea tietokoneen näytöltä, koska ei ole tehnyt mieli investoida 50-150€ lukulaitteeseen, täytyy olla aika kova halu päästä lukemaan kyseinen kirja. En ole tottunut lukemaan pitkiä tekstejä tietkoneen näytöltä, jossa ruutu on liian kirkas. Olen tänään ollut Finnconissa kuuntelemassa paneelia e-kirjojen vallankumouksesta. Teoriatasolla liputan täysillä e-kirjojen puoleen, mutta itse valitsen aina mielummin paperisen version, jos se vain on saatavilla. Sellainen ei ole mahdollista tämän sarjan kohdalla, joten siksi minun täytyi lukea Ritarin ansio edellisen osan tavoin junassa ja toivoa, ettei takana istuva henkilö kurki olkani takaa juuri silloin kun meneillään on kahden miehen välinen yksityiskohtainen seksikohtaus.

Noniin, pienen ininän jälkeen itse kirjaan. Ritarin ansio on siis jatkoa Aseenkantajan kunnialle, jonka luin vähän alle vuosi sitten ja josta tykkäsin. Minusta kuitenkin tuntuu, etä tykkäsin Ritasin ansiosta enemmän. En oikeastaan muista Aseenkantajan kunniasta kovinkaan paljon ja pelkäsin, että se haittaa lukemista, mutta Ritasin ansio tuntui kertaamaan sopivasti kaikki pääpointit, joten pysyin taas juonessa mukana. Ritarin ansiossa huomasi myös olevani kiinnostuneempi siitä, mihin tarina on menossa. Ensimmäisessä osassa esiteltiin tilanne, toisessa osassa tuntui, että nyt päästään itse asiaan.

Ensimmäisen osan draamailusta ollaan päästy eroon ja sekä Konno että Jehrem tuntuvat päässeen yli toisistaan. Vai ovatko he? Jehrem palaa Keskilinnaan selvittämään isänsä ja entisen aseenkantajansa outoa kuolemaa, vaikka hänet onkin karkoitettu sieltä. Hän sattuu väärään paikkaan väärään aikaan ja joutuu pahaan pulaan. Kotona tylsää arkistoijaelämää viettävä Konno saa kuulla ongelmiin joutuneesta Jehremistä ja päättää mennä auttamaan entistä isäntäänsä.

Ritarin ansio tuntuu puhtaalta seikkailukertomukselta, jossa on mausteena mustasukkaisuutta, sanomatta jääneitä sanoja ja muuta ihmissuhdedraamaa. Juuri seikkailukertomuksena minä haluankin Keskilinnan ritarin lukea. Tuntuu oikeastaan virkistävältä, että seikkailukertomus jaksaa vetää mukaansa, sillä minusta tuntuu, että suuri seikkailujen viehätys on tainnut jäädä lapsuuteen. Nyt kuitenkin huomasin jännittäväni, miten Jehrem saadaan pelastettua ja kuka onkaan kaiken takana.

Pienoisromaanin mitta tuntuu sopivan tälle tarinalle. En tiedä, olisiko samaa juonta mielekästä lukea pidempänä ja venytettynä. Ehkä siihen saisi lisää yksityiskohtia maailmasta ja hahmojen menneisyydestä, mutta tämä vähäisempikin määrä riittää. Erityisesti pidin tässä kirjassa kurvojen, jonkinlaisten ratsastettavien elukoiden kuvauksista. Tämä pieni yksityiskohta toi elävyyttä tarinan maailmaan ja se tuntui riittävän. 

Kuten J. S. Meresmaa tänään sanoi Finnconissa, Keskilinnan ritarit on hänelle jonkinlainen kokeilu siitä, onko hän kehittynyt kirjailijana sen verran, että kykenee kirjoittamaan suunnitellun trilogia ja vieläpä pienoisromaanin muodossa. Hyvin näyttää toimivan. Olisi vain mukavaa päästä lukemaan trilogian päätösosa mahdollisimman pian, sillä tarina jäi sen verran pahaan cliffhangeriin, että luulin ensiksi, että tiedostostani puuttuu viimeinen sivu. Jatkoa on luvassa ensi keväänä.

PS. Aloitan tällä bloggauksella uuden tagin blogiini. Pyytämätön arvostelukappale tarkoittaa kirjaa, jonka olen saanut arvostelukappaleena kustantamolta ilman pyyntöä.

Tämä on e-kirja.
Ei vieläkään bingoa. Miten tämä on mahdollista?

perjantai 11. heinäkuuta 2014

The Parasol Protectorate: Blameless

Kirjoittanut: Gail Carriger
Sivuja: 355
Kieli: englanti

The Parasol Protectorate jatkuu samaan veikeään malliin kuin kaksi aiempaa osaa. Bloggaus sisältää hieman spoilereita aiemmista osista.

Edellinen kirjan tapahtumien jälkeen Alexia on palannut Lontooseen. Vaikka hän on pysynyt hiljaa uusimmista juonenkäänteistä, joku pääsee selville Alexian raskaudesta ja vuotaa sen lehdistölle. Pian seurapiirit hylkäävät Alexian, sillä eihän kukaan kunniallinen nainen voi olla tekemisissä aviorikkojan kanssa. Kukaan ei luonnollisesti usko Alexiaa, kun hän sanoo olleensa uskollinen aviomiehelleen. Myös Alexian avimies, Woolseyn lauman alfrasusi Lord Maccon, on aivan vakuuttunut siitä, että hänen Alexiansa on ollut uskoton. Sen sijaan että hän keskittyisi vaikkapa selvittämään, tunnetaanko historiassa yhtään supernaturalin ja preternaturalin yhteistä lasta, hän päättää viettää päivänsä tukevassa humalassa, koko lauman ahdingoksi.

Ainoat, jotka tuntuvat uskovan Alexiaa, ovat vampyyrit, mutta se osoittautuukin erittäin huonoksi asiaksi, sillä jostain syystä vampyyrit haluavat Alexian hengiltä. Ainoa vampyyri, josta voisi apua, eli Lord Akeldama, on kadonnut Lontoosta. Seurapiirien hylkäys ja verenhimoiset vampyyrit ovat erittäin huono yhdistelmä, joten Alexia päättää karata Eurooppaan seuranaan hänen palvelijansa Floote ja uusi ystävä Madame Lefoux.

Vaikka olin lukenut tarinan aiemmin mangana, olin yllättynyt siitä, kuinka paljon manga poikkesi itse kirjasta. Aiemmat mangat ovat olleet uskollisia kirjalle, mutta kolmas osa otti enemmän vapauksia. Joitain kohtauksia oli poistettu, joitain sulatettu yhteen ja osa informaatiosta oli jopa jätetty pois. Manga tuntui seikkailulta, mutta kirjassa painotettiin enemmän tutkimukseen. Alexia haluaa selvittää, mitä hänen lapsestaan on kehittymässä. Toiminnalla on osuutensa, mutta eniten kiinnitin huomiota Alexian päänsisäiseen matkaan, jossa hän koettaa hyväksyä sen faktan, että hänestä on tulossa äiti, vaikkei se koskaan ollut hänen suunnitelmissaan.

Vaikka pidänkin The Parasol Protectoratesta todella paljon, jotenkin minun on tosi vaikea blogata siitä. Kirjat ovat todella hauskoja, niitä on mukava lukea ja rakastan Carrigerin maailmaa ja sen sääntöjä, mutta ei minulla oikeastaan ole kirjoista niin paljon sanottavaa. Voisin päivitellä joidenkin hahmojen kohtaloita, mutta sehän olisi spoilaavaa. 

Tämän kirjan jälkeen ollaan edetty jo sarjan puolen välin yli, mistä luonnollisesti vastasyntynyt fani on jo harmissaan. Onneksi Gail Carrigerilla ei tunnu ideat olevan lopussa, vaan samaan 1800-luvun lopun viktoriaaniseen maailmaan sijoittuvia romaaneita on luvassa lisää ainakin kahden sarjan verran.


Tämä kirja kuuluu kirjasarjaan.

torstai 10. heinäkuuta 2014

Fangirl

Kirjoittanut: Rainbow Rowell
Sivuja: 462 + liitteet
Kieli: englanti

Fangirl on kirja, jota olen vilkuillut jo vaikka kuinka kauan. En edes osaa sanoa, milloin sain kuulla sen olemassaolosta. Jotenkin vain tuntui, että siitä puhuttiin kaikkialla (paitsi suomalaisessa kirjablogimaailmassa). Olin tutkinut kirjaa jonkin aikaa, mutta päättänyt lopulta olla lukematta sitä. Sitten kuitenkin tapahtui kaksi asiaa melko samaan aikaan: Kirjaneito bloggasi siitä melko positiivisesti ja kaverini hankki kirjan itselleen. Sain lisämuistutuksen kirjan olemassaolosta ja vieläpä helpon keinon saada kirja käsiini.

Kirja kertoo 18-vuotiaasta Cathista, joka on aloittamassa collegen. Hänellä on kaksoisisko Wren, joka haluaa itsenäistyä kahdeksantoista vuoden yhteiselon jälkeen. Wreniä alkaa kiinnostaa yksilöllisyys, pojat, bileet ja opiskelijaelämä yleensä. Cathia taas ei voisi uudet asiat kiinnostaa juuri lainkaan. Hänen suurin kiinnostuksen kohde on kuuluisa Gemma T. Leslien Simon Snow -kirjasarja, jonka kahdeksas ja viimeinen osa ilmestyy seuraavana keväänä. Uutta osaa odotellessa Cath keskittyy kirjoittamaan fanfictionia, jossa hän parittaa sarjan päähenkilön Simonin hänen arkkivihollisensa Bazin kanssa. Ficissä hän pyrkii kirjoittamaan oman versionsa kirjasarjan päätöksestä, joten paine saada tarina valmiiksi ennen virallisen päätöksen ilmestymistä on suuri.

Olin alun perin todella, todella skeptinen Fangirlin suhteen, sillä olin kuullut palautetta, että kirja esittäisi fanityttöyden huonossa valossa ja että päähenkilö Cath on todella säälittävä, ohut ja bellaswaninmainen hahmo, joka ei tee mitään muuta kuin ärsyttää lukijaa. Toki on mahdollista, että kirjan lukenut voi ajatella Cathista juuri noin, mutta minun on pakko olla toista mieltä. Olen suorastaan helpottunut, kuinka kirja rikkoi ennakko-odotukseni. Cath on ehkä hieman säälittävä, mutta se tuntuu olevan tarinan koko juju. Cath on elänyt koko elämänsä melko rauhallisissa merkeissä, siskonsa varjossa, mutta hän ei ole koskaan kokenut, että jäisi mistään paitsi. Hän tykkää rauhallisuudesta ja rutiineista. Hän on ilmiselvä inrtovertti, ja introverttinä itsekin samaistun Cathiin erinomaisesti.

Fangirl on erikoinen kirja, sillä se rikkoi oikeastaan kaikki ennakko-odotukseni. Odotin kepeää ja hupaisaa tarinaa, jossa päähenkilö fanittaa asioita sydämensä kyllyydestä ja siinä samalla löytää itelleen suloisen poikakaveri, josta en kuitenkaan välitä kovinkaan paljon. Sen sijaan Fangirl on oikeastaan melko rankka kirja. Ei ehkä kaikille, mutta minusta se tuntui raskaalta. Ehkä siinä oli liikaa samaistuttavaa. 

Tarinan edetessä lukijalle paljastuu lisää Cathin elämästä, eikä Cathin elämä ole ollut helpoin mahdollinen. Cathin kulissit ovat kunnossa - hänellä on perhe, hyvä koulumenestys eikä hän hankkiudu ongelmiin esimerkiksi juomalla alaikäisenä. Silti hänellä ei ole kaikki kunnossa. En kuitenkaan viitsi paljastaa ihan kaikkea Cathin elämästä, jotta lukiessa olisi edes jotain yllätyksiä. Suurin huomioni oli se, että kirjan edetessä tarina muuttui hyvinkin synkäksi.

Myös tämän kirjan romanssi oli positiivinen yllätys. Tosi usein yritän vältellä romantiikkapainotteista YA-kirjallisuutta, tai ainakin pyrin valitsemaan kirjoja, joissa on muutakin kuin romantiikkaa, sillä melko usein ne romanssit ovat mielestäni tylsiä. Fangirl ei ole puhdas rakkauskirja, vaikka romantiikalla onkin suuri rooli. Fangirlin romantiikkaosio ei tuntunut pakotetulta, vaan se oli oikeastaan hyvin söpöä ja huomasin välittäväni Cathin ja erään henkilön suhteesta ja toivoin sen päättyvän hyvin.

Yksi kirjan suurimmista asioista, nimensä mukaan, on tietenkin Cathin fanityttöelämä. Olin loppujen lopuksi ihan tyytyväinen siitä, miten asia käsiteltiin, mutta olin myös hieman hämmentynyt siitä, minkälainen fanityttö Cath lopulta on. Hän ei tunnu olevan missään yhteyksissä muiden fanien kanssa, hän ainoastaan kirjoittaa fanfictionia yksin omassa huoneessaan ja julkaisee sen fanfixx.net-sivustolla. Minulla fanitus on kuitenkin nimenomaan muiden fanien kanssa kommunikointia. Olen jopa saanut monia hyviä ystävien juurikin fanituksen kautta. Osa fanitustani on tämän blogin pitäminen, ja jos en kirjoitaisi tätä blogia, olisi moni tapahtuma jäänyt sivu suuhun enkä olisi tutustunut moniin mukaviin ihmisiin. 

Tietenkin on olemassa yhä monta tyyliä fanittaa kuin on fanittajia, ja varmasti Cathin tyylikin on aivan varteenotettava tyyli. Nyt kun mietin asiaa tarkemmin, Cathin tyyli on oikeastaan hyvin samanlainen kuin minulla silloin kun olin aktiivisesti mukana Potter-fandomissa. En tosin ole koskaan kirjoittanut ficcejä, mutta olin silti yläasteella melko yksin fanitukseni kanssa ja netti, varsinkin Vuotis.net, oli sen hetken henkireikäni. En kovinkaan paljon kirjoittanut pitkiä analyyseja Vuotikseen, vaan pikemminkin luin muiden juttuja ja selasin fan art -aluetta. Sitä kautta kuitenkin löysin miittien ilon ja aloin muuttua aktiivisemmaksi osaksi fandomia.

Fangirlin yksi iloista olikin Potter-viittaukset. Simon Snow on kirjasarja, joka kertoo pojasta, joka lähtee taikakouluun 11-vuotiaana. Fangirlin joka luvun lopussa on pätkä joko jostain Simon Snow -kirjasta tai Cathin kirjoittamasta fan fictionista, ja niiden avulla pystyin rakentamaan jonkinlaisen kuvan siitä, mistä Simon Snow'n tarina kertoo. Sen juoni muistuttaa Harry Potteria, mutta sen tyylistä tulee mieleen Percy Jackson. Simon Snow -kirjat olisivat mielestäni täydellinen referenssi Harry Potteriin, mutta Fangirl tekee mielestäni sen suhteen yhden virheen. Kirjassa mainitaan Harry Potter, mikä rikkoo illuusion siitä, että Simon -kirjat ovat Fangirlin universumin versio meidän maailmamme Pottereista. Potter-maininnasta tuli epämukava olo, sillä nyt Fangirlin maailmassa on kaksi megasuosittua kirjasarjaa, jotka muistuttavat hyvin paljon toisiaan.

Silti Simon Snow -viittauksia oli hauska lukea, sillä tunnistin niistä itseni. Samaan aikaan olin kuitenkin hämmentynyt, sillä Cath ei tuntunut juuri koskaan kärsivän siitä, että hän olisi halunnut puhua Simon Snowsta jonkun kanssa, mutta ei viitsi, sillä kaikki pitävät häntä aivan pähkähulluna. Muistan oman Potter-fanitukseni kulminoituman, jolloin meinasin haljeta, sillä en voinut puhua Pottereista kenenkään kanssa. Ja silloin kun puhuin Pottereista, yritin kuulostaa mahdollisimman kasuaalilta, niin ettei kukaan huomaisi, kuinka kova fani oikeasti olen. Tähän kyllä Cathkin viittaa. Hän kuvaa olevansa kuin jäävuori, jonka huipun ihmiset näkevät ja hämmentyvät jo siitä, vaikka pinnan alla on paljon, paljon enemmän.

Fangirl oli erittäin antoisaa luettavaa, mutta en tiedä, kuinka hyvin se aukeaa niille lukijoilla, joille ei ole omakohtaista elämää fandom-elämästä. Oli virkistävää lukea YA-kirja, joka ei sijoittunut enää high schooliin. Päähenkilö joutui kohtaamaan aikuistumisen, omilleen muuttamisen ja sen tunteen, kun läheiset ihmiset eivät enää asukaan lähellä.

Tämä kirja on pokkari.
Höh, ei vieläkään bingoa.

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Mitä kummaa! - opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon

Kirjoittanut: Hanna Matilainen
Sivuja: 192

Mitä kummaa on Hanna "Morre" Matilaisen kirjoittama opas suomalaiseen spekulatiiviseen fiktioon. Matilainen on itse kirjallisuudenopiskelija, freelancer-kustannustoimittaja ja kirjabloggaaja. Minä tykkään lukea spekulatiivista fiktiota, Morre bloggaa spekulatiivisesta fiktiosta, joten on varsin luonnollista, että seuraan hänen blogiaan ahkerasti. Mitä kummaa on hänen ensimmäinen kirjansa, mutta hän on aiemmin ollut mukana muissa julkaisuissa, kuten Höyryä ja helvetinkoneita -antologiassa.

Alle 200-sivuinen kirja on varsin tiivis paketti, jossa ehditään käydä läpi spekulatiivisen fiktion eri tyylit perinteisestä scifistä ja fantasiasta aina avaruusoopperaan, splatterpunkiin, reaalifantasiaan ja rillumapunkiin saakka. Osa tyyleistä on jo hyvin vanhoja, osa on saanut nimensä niinkin vasta kuin 2000-luvun puolella. Kirja käy läpi niin tapahtumat, julkaisijat, palkinnot kuin kirjailijatkin. Tyyli on välillä melko luetteloiva, mutta ainakaan minua se ei haitannut. Luettelointi toimii, varsinkin jos haluaa käyttää kirjaa hakuteoksena.

Vaikka olenkin aina lukenut spefipainotteisesti, tutustuin kotimaiseen spefin kenttään kunnolla vasta vähän yli vuosi sitten, kun sattumalta hankin käsiini Osuuskumman Steampunk! Koneita ja korsetteja -antologian. Sen jälkeen tietoni on pikku hiljaa lisääntynyt. Tätä kirjaa lukiessa olin yllättynyt siitä, kuinka paljon siitä oli jo tuttua. Tiesin jo lähes kaikki seurat, olin kuullut lähes kaikista tapahtumista ja osallistunut niistä aika moniin, monet oudoimmiltakin kuulostavat tyylilajit olivat jo vanhaa kauraa, palkinnot olivat tuttuja, samoin niiden voittajat, novellikisat eivät olleet outoja (olen jopa osallistunut niistä yhteen ja sijoittunut ihan mukiinmenevästi) ja olen vieraillut varmaan jokaisen kirjassa mainitun kustantamon sivuilla ja lukenut heidän julkaisemia kirjojaan.

Kirjaa lukiessa tulikin vähän tyrmistynyt olo. Tässäkö tämä nyt sitten on? Tässäkö on Suomen spefikenttä? Tämä ei tietenkään ole kritiikkiä itse kirjalle, joka esittelee asiat mielestäni varsin selkeästi ja järkevästi, vaan ihan puhdasta hämmästelyä siitä, kuinka pienet Suomen spefipiirit loppujen lopuksi tuntuvat olevan. Kun yksi ihminen hurahtaa suomalaiseen spefiin ja puolitoista vuotta tutustuu siihen, alkaa kirjan kattavat tiedot olla jo koossa. Spefin lumoissa pyörivälle henkilölle kirja ei siis tuo kauheasti uutta tietoa, mutta voisin kuvitella, että jos joku asiasta kiinnostunut mutta siihen perehtymätön haluaa lukea tämän kirja, siitä on varmasti apua.

Toki kirjassa oli jotain uuttakin tietoa, varsinkin ajoilta, jolloin minä itse en ollut vielä syntynyt tai olin vielä lukutaidoton. Pieni katsaus historiaan oli mielenkiintoista ja se myös avasi silmiäni siitä, miten asiat ovat olleet ennen Potter-buumia, joka sattui sopivasti siihen aikaan kun minä opin lukemaan. Näin internetin parissa kasvaneena tuntuu hienolta ajatella, että ensimmäiset seurat on perustettu lentolehtisien ja sanomalehti-ilmoitusten avulla!

Erityisesti pidin Tuomas Salorannan Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion manifestista. Urs.fi-nettisivuilla sanotaan näin: "Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio on perinteistä tai modernimpaa genrekirjallisuutta - scifiä, fantasiaa, kauhua, avaruusseikkailuja, miekkaa & magiaa - ennen kaikkea konstailematonta viihdettä, joka ei pyri olemaan valtavirta- tai jopa korkeakirjallisuutta. Sen sijaan se pyrkii viihdyttämään lukijoitaan seikkailuilla ja oudoilla tarinoilla kuvitteellisista maailmoista tai meidän tuntemamme maailman hämäriltä rajapinnoilta." En tiedä muista, mutta minä ainakin kannatan tuota ajatusta. Minulle tärkeintä on hyvä tarina, eikä se välttämättä tarvitse avukseen rikottua kronologiaa, monikerroksista symboliikkaa tai adjektiivien karsintaa.

Melko suuri osa kirjasta menee kirjailijoiden luettelointiin. Matilainen on ottanut mukaan sata kirjailijaa, joiden tuotannossa on mukana spekulatiivista kirjallisuutta. Sieltä löytyy muutama yllättävä nimi, sillä joillakin kirjailijoilla ei ole spefi-kirjailijan mainetta, vaikka tarkemmin ajateltuna heidän kirjansa ovat juurikin spefiä.

Jonkin verran kirja aiheutti ahdistusta tällaisessa lukutoukassa, jonka TBR-lista on hälyttävän pitkä. Vaikka aiemmin totesinkin yllättyneeni suomalaisen spefin koosta, on silti vielä monia tapahtumia, joihin haluaisin osallistua ja monia kirjailijoita, joiden kirjoja en ole vielä lukenut. Aika ei vain tunnu riittävän kaikkeen.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...