lauantai 30. elokuuta 2014

Ikuinen rakkaus

Kirjoittanut: Ian McEwan
Sivuja: 305

Oi, Ian McEwan. Ehdin jo huolestua Goodreadia selatessani, että olen kohta lukenut kaikki hänen kirjansa, mutta sitten huomasin, että se olikin vain ensimmäinen sivu, joten vielä on paljon luettavaa. Ian McEwan on luottokirjailijani. Jos haluan lukea jotain, joka on varmasti hyvää, käännyn hänen puoleensa.

Ikuinen rakkaus on kirja, joka ei erityisemmin ole koskaan roikkunut lukulisani kärjessä, mutta kun löysin sen kirjaston poistomyynnistä eurolla, päätin hankkia sen. Olen sitä pyöritellyt pari kertaa kirjastossa, mutta takakannen teksti, joka lupaa tarkkasilmäistä kuvausta rakkaudesta ja mielisairaudesta ei ole koskaan kovinkaan paljon houkutellut. Ei kumpikaan ole aiheena epäkiinnostava, mutta jotenkin olisin kaivannut enemmän sanoja kirjan sisällöstä.

Niukkasanaisen takakannen seurauksena lähdin lukemaan kirjaa ilman mitään ennakko-odotuksia. Ikuinen rakkaus alkaa vauhdikkaasti, mutta jo pian huomaa, että koko kirja on päähenkilön jälkiviisasta takaumaa. Päähenkilö ei kuitenkaan koskaan paljasta, missä tilanteessa hän on nyt, joten lukijan on vaikea päätellä, miten kirjan tapahtumaketju päättyy. Tapahtumaketjun aloittaa onnettomuus, jota päähenkilö ja hänen naisystävänsä päätyvät todistamaan. Traaginen tapahtma koettelee heitä molempia, mutta vielä suuremmaksi koetuksi osoittautuu onnettomuuspaikalle sattuva mies, joka rakastuu tulisesti päähenkilöön.

Ian McEwanin tyyli on ihmeellinen. Yleensä en erityisemmin ole kiinnostunut sen tyylisistä kirjoista, joita hänen kirjansa kai edustavat, mutta jotenkin hän onnistuu kuvaamaan kaiken erittäin mielenkiintoisesti. Hän saattaa kertoa niinkin arkisesta asiasta, kuin kahvin keitosta, mutta se miten hän valitsee sanansa, saa kaiken kuulostamaan kiinnostavalta. Yleensä hänen juonta kuljettavan tekstin sekaan on ujutettu erinomaisia huomiota elämästä, joita lukiessa haluaa vain sulkea kirjan vähän väliä, jotta voisi hetken sulatella hänen sanojaan. Usein huomiot eivät liity itse juoneen laisinkaan, mutta ne tuovat esille jotan päähenkilöstä tai ovat vain yksinkertaisesti niin fiksuja huomiota, että niitähän lukee mielellään.

Tämä lainauksen kirjoitin ylös lukiessani, sillä se kuvastaa melko hyvin minunkin kokemuksiani aikuisten ja lasten suhteesta:
Kaikesta tästä huolimatta jouduin aina peittelemään pientä epämukavuuden tunnetta sisälläni. Näen itseni lapsen silmin ja muistan, miten itse pienenä suhtauduin aikuisiin. Minusta he olivat jollain lailla harmaata porukkaa, pitivät liiaksi istuksimisesta ja tyhjän jauhamisesta ja olivat liian tottuneita siihen, ettei heillä enää ollut mitään mitä odottaa elämältä. Isä ja äiti, heidän ystävänsä, sedä ja tädit näyttivät kaikki elävän joidenkin toisten, kaukaisempien ja tärkeämpien ihmisten ehdoilla. Lapsellehan kyse oli tietenkin vain paikkaan liittyvistä määreistä. Sitten myöhemmin opin huomaamaan joissakin aikuisissa arvokkuutta ja mahtipontisuutta, ja vielä myöhemmin näin näitä piirteitä - tai ainakin ensin mainittua - omissa vanhemmissani ja heidän lähipiirissään. Mutta kun touhukkaana ja tärkeänä yksitoistavuotiaana jouduin huoneeseen, joka oli täynnä aikuisia, tunsin syyllisyyttää ja pidin yksinomaan kohteliaana salata, että minulla oli muualla paljon hauskempaa. Kun joku ikäloppu ihminen - sellaisia he kaikki olivat - puhutteli minua, pelkäsin että ilmeeni kuvastaisi sääliä. - s. 152
Tulipas viljetyä ylistyssanoja. Ikuinen rakkaus oli sellainen kirja, jonka jälkeen tuli olo, että haluan imaista kaikki loput McEwanin kirjat aivoihini saman tien. Niitä ei kuitenkaan pysty lukemaan putkeen. Kun kaverini kerran kommentoi, että sinähän siihen yhteen aikaan luit paljon Ian McEwanin kirjoja, sanoin takaisin, että niinhän minä luen edelleenkin, mutta haluan ottaa hitaasti.

Ihan täydellinen lukukokemus Ikuinen rakkaus ei kuitenkaan ollut. Jotenkin loppu jätti minut vähän pettyneeksi. McEwan on lopetusten mestari, mutta tässä kirjassa se tuntui vähän huolimattomalta. Loppuhäivitys on turhan pitkä. Odotin jonkinlaista henkeäsalpaavaa huipennusta tarinalle, jonka tapahtumat ovat koko kirjan ajan vyöryneet entistä vakavampaan suuntaan, joten ehkä tämän vuoksi jäin kylmäski. Loppu ei kuitenkaan pilannut kirjaa, vaan pystyn edelleen ajattelemaan sitä hyvänä lukukokemuksena.

4 kommenttia:

  1. Tiedätkö, minusta on alkanut tuntua, että minun pitää lukea McEwanilta jokin kirja. Vaikka olen ollut lähes varma, ettei hän ole kirjailija (olenko jopa siitä sinulle joskus maininnut) minun makuuni, mutta jotenkin olen tainnut muuttaa mieltäni. =D Ehkä mulla on ollut liikaa ennakkoluuloja. Pari kertaa olen jo melkein kirjastossa pyörinyt siinä herran hyllyn kohdalla, mutta en ole vielä uskaltanut. =D En oikein tiedä, mistä aloittaisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sovitus on melko luonnollinen aloitus, jos haluaa Ian McEwaniin tutustua ja on kiinnostunut toisen maailmansodan maailmasta. Siitä minäkin aloitin. Mutta suosittelen myös lämpimästi Makeannälkää, jonka 70-luvun maailma iski minuun. Rannalla on hieno kirja puhumattomuuden ongelmista. McEwanin esikoinen Sementtipuutarha taas on sellainen kirja, joka jakaa tosi paljon mielipiteitä. Minä kuulun siihen porukkaan, joka ei tykännyt lainkaan, mutta monet pitävät sitä McEwanin parhaimpana. Lauantai taas on sellainen kirja, joka kannattaa lukea vasta sitten, kun on jo lukenut muutaman muun hänen kirjansa ja todennut pitävänsä hänen esittämistään huomioista ja yksityiskohdista, koska se kirja on yhden päivän romaani, jossa ei siis ehdi olla kovin mukaansatempaisevaa juonta. Siinä kirjassa pääsee fiilistelemään McEwanin tyyliä, jos siitä tykkää.

      Poista
  2. Tämä on minulle tähänastisista McEwanin kirjoista se paras, joskin monta kirjaa odottaa vielä minuakin. Olen samaa mieltä: näitä ei voi oikein lukea pötköön. Ne vaativat oman tilansa ympärilleen. Älykäs, psykologisesti tarkkanäköinen kirjailija, jonka kirjoissa on aina jokin vinksallaan. Piinaavan hidastamisen mestari. Pitäisikin tarkistaa, onko hyllyssä jotakin häneltä ja napata jälleen seuraava lukuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, hänen kirjoissaan on aina jokin vinksallaan, ja ihailen sitä, miten se pieni vinouma tulee todellisesta maailmasta, eikä siihen liity mitään yliluonnosta (ainakaan tähän asti lukemissani kirjoissa). Vaikka reaalifantasiaakin luen ja pidän siitä, on kiinnostavaa lukea joskus kirjoja, joissa ei ole mitään yliluonnollista.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...