tiistai 2. syyskuuta 2014

I solemnly swear that I am up to no good

Kirja: Harry Potter ja Azkabanin vanki
Kirjoittanut: J. K. Rowling
Sivuja: 456
Kansi: mielestäni suomalaisten kansien parhain

Koko kesän ajan minulla on ollut sellainen olo, että haluan lukea Pottereita uudestaan. Olin kuitenkin poissa kirjahyllyni ääreltä. Kun pari päivää sitten saavuin opiskelukaupunkiini, tartuin iltamyöhään hetken mielijohteesta kolmanteen kirjaan.

Miksi kolmennes? Aloin lukea Pottereita uudestaan joskus pari vuotta sitten, mutta jumituin toiseen osaan. Päätin nyt aloittaa kolmannesta, koska se on lempparini vitosen kanssa, ja muistan nyt kuitenkin kahden ensimmäisen tapahtumat sen verran hyvin, etten mitenkään voi pudota kärryltä. 

Tämä ei mitenkään ole kriittiseen ajatteluun pyrkivä blogikirjoitus, sillä en usko, että voin Pottereiden kohdalla koskaan päästä tasolle, jossa kirjoitan siitä melko puolueettomasti. Ainakaan minä en pysty kirjoittamaan kylmän analyyttisesti jostain sellaisesta, jonka parissa olen kasvanut ja joka oikeastaan on syy, miksi nykyään luen kirjoja. Potterit ovat oikeastaan kirjat, joihin peilaan kaikkia muita kirjoja, joita luen. Pottereista on tullut minulle kirjan malli. Hyvät hahmot, kiinnostava juoni, jotain hauskaa, jotain surullista, kivoja yksityiskohtia, mysteereitä.

En tietenkään halua lukea Potter-kopiota, mutta etsin jatkuvasti kirjoja, joista saan jotenkuten samanlaisen lukemisen ilon kokemuksen kuin mitä saan Pottereista.

Luin neljä ensimmäistä kirjaa vuonna 2001, jolloin olin 9-vuotias. Kaverini oli lukenut Pottereita ja hän oli lainannut minulle Salaisuuksien kammion vakuutellen, että kyllä pääsen mukaan, vaikken olisi lukenut ensimmäistä. Pääsin sivulla 107, en tajunnut mitään ja palautin kirjan. Isäni oli kuitenkin nähnyt minun lukevan sitä, joten sain Viisasten kiven syntymäpäivälahjaksi maaliskuussa. Olin vähän pettynyt. Potter-kirja! Miten tylsää. Enhän minä edes lue kauheasti. Panin kirjan syrjään, mutta kesällä tartuin siihen. Ensimmäisen kirjan lukemiseen meni kuukausi, mutta kun olin sen lukenut, pyysin heti toista osaa lahjaksi ja luin sen kahdessa viikossa. Kolmannen kirjan sain heti perään ja luin sen viikossa. 

Tässä vaiheessa oli jo syksy. Isäni ei millään meinannut uskoa, että 9-vuotias on lukenut näin paksuja kirjoja näin nopeasti. Hän kuulusteli minulta kirjojen yksityiskohtia varmistaakseen, että olen oikeasti lukenut ne. Kinusin neljättä kirjaa, mutta sain sen vasta joululahjaksi. Sen kirjan luin muistaakseni 3-4:ssä päivässä. Sitten alkoihin piinava odotus, sillä Feeniksin kiltahan ilmestyi suomeksi vasta 2004. Olin silloin viidennellä luokalla. Se oli iso tapahtuma luokassani ja haistoin ilmassa jopa pientä kilpailuhenkeä siitä, kuka saa 1050::n sivun tiiliskiven ensimmäisenä luettua.

Uudet Potterit olivat minulle erittäin merkittäviä siinäkin mielessä, että suomennokset ilmestyivät aina maaliskuussa syntymäpäiväni aikaan, joten vanhemmillani ei ollut sinä vuonna ongelmia miettiä minulle lahjaa. Kuudennen kirjan kohdalla isä huijasi minua ja sanoi, että oli unohtanut hankkia kirjan. Kun illalla menin nukkumaan, se löytyikin patjani alta! En muista, nukuinko sinä yönä juurikaan...

Azkabanin vanki on se kirja, jonka jälkeen olin oikeasti koukussa tähän sarjaan. Tässä kirjassa tulee ensimmäistä kertaa sellainen olo, että aletaan päästä asiaan. Matohäntä pääsee vapaaksi, auttamaan Voldemortia, Harry saa kuulla lisää vanhemmistaan, erityisesti isästään ja Harry saa itselleen isähahmon. Myös Harryn pikkupoikamaisuus alkaa pikku hiljaa kadota. Jos jotain kritiikkiä voisin Azkabanin vangista yrittää kirjoittaa ylös, niin onhan sen kieli vielä hitusen yksinkertaista. Monet kohtaukset tapahtuvat ehkä turhan nopeasti. Azkabanin vanki on vielä selkeästi suunnattu nuoremmalle lukijakunnalle, mutta muistaakseni tästä eteenpäin meininki muuttuu. Silti tämäkin kirja onnistui naurattamaan minua loistavilla sanavalinnoillaan; tästä menee suuri kiitos suomentajalle! Onneksi Pottereilla on hyvä suomennos. Potterit ovat kirjoja, joissa harvoin tulee mietittyä, miten kyseinen lause on ollut alkukielisessä teoksessa. (Tämä on minun oma henkilökohainen mittarini suomennoksen laadulle: jos jatkuvasti kääntää lauseita englanniksi päässän saadakseen se soljumaan paremmin, silloin vika varmaan on suomennoksessa.)

Suurilta osin Azkabanin vanki on kyllä yhtä suurta toivon murskausta. Kaikki on niin pienestä kiinni. Muutaman sivun verran Harry (ja lukija) elää toivossa, että kaikesta on tulossa kivaa. Matohäntä saadaan kiinni, Siriuksen maine puhdistetaan, Harry pääsee muuttamaan Siriuksen luo, Lupin jatkaa Tylypahkan parhaan opettajana. Mutta sitten kaikki meneekin mönkään. Useasti kirjaa lukiessa mietin, että entä jos. Entä jos jokin asia olisi mennyt toisin. Toki juonen kannalta on tärkeää, että Matohäntä pääsee vapaaksi, ja Harryn on asuttava sukulaistensa luona kunnes täyttää 17, mutta silti. Entä jos?

Juonen lisäksi Pottereita on mukava lukea ihan vain sen normaalin taika-arkielämän vuoksi. Tykkään tosi paljon kohdista, joissa oppilaan ovat oppitunneilla, syömässä, ulkona, missä tahansa. Tykkään Pottereiden tyylistä, jossa kaikenlaista näennäisesti satunnaista tapahtuu, mutta lähes kaikella on lopulta joku merkitys. Neville esimerkiksi hukkaa lunttilappunsa, se mainitaan vain yhdessä lauseessa, ja lopulta siitä tulee keino, jolla Sirius Musta pääsee Rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen sisään.

Pidän muutenkin tästä kohdasta erityisesti.

Arkielämän lisäksi pidän erityisen paljon siitä, kun Harry saa kirjeitä, varsinkin kun ne ovat joulu- tai syntymäpäivälahjoja. Lukiessa kuvailuja Harryn lahjoista tuntee sen ilon, jonka kurjassa kodissa kasvanut lapsi voikaan kokea, kun saa mukavia lahjoja ystäviltään. Jännää muuten, mieleeni ei tule kovin monta kohtausta, jossa Harry olisi hankkinut muille lahjoja. Vai olenko vain unohtanut? Ehkä törmään niihin, kun luen sarjaa eteenpäin.

Tästä tuli nyt vähän tällainen Anna-fani nostalgisoi -postaus. Lisätäkseni fanittamisen tasoa, liitän tähän loppuun vielä kappaleen kolmannesta elokuvasta. Moneen kertaa kirjaa lukiessa tunteet nousivat pintaan ihan vain ajatellessa Lupinin elämää.

10 kommenttia:

  1. Tylypahkan arki on parasta, olen sataprosenttisesti samaa mieltä! Varsinkin kun muistaa juonen pääkohdat eikä enää tarvitse jännittää kuinka kaikesta selvitään, on ihanaa uppoutua Harryn ja kumppaneiden tavallisiin päiviin oppitunneilla, oleskeluhuoneessa ja huispauskentillä. <3

    Omaa potterrakkauttani en taida alkaa isommin vuodattamaa, pitäisi varmaankin lukea kaikki uudestaan jotta pääsisin kirjoittamaan rakkautta ja nostalgiaa tihkuvia postauksia! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, välillä huomaan lukeneeni sivukaupalla ilman että olen oikeastaan lukenut kauheasti, kun muistan paljon, niin sivut vaan lentävät eteenpäin huomaamatta.

      Kirjoita toki Pottereista blogiisi, riennän sitten lukemaan!

      Poista
  2. Mielestäni Potterien hienous on juuri tuo arki, yksityiskohtien kuvaus, joka luo tunnelman. Minäkin pidän juuri tuosta kohdasta, josta otit kuvan :D
    Minäkin harrastan jossittelua, minua esim. kiinnostaa pohtia mitä olisi tapahtunut, jos Voldemort olisi onnistunut Salaisuuksien kammiossa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, nuori ja voimissaan oleva Voldemort olisi voinut olla aikamoinen uhka.

      Poista
  3. Voi vitsit näitä muidenkin Potter-postauksia on kiva lukea. Ja hauska tuo kirjan piilottaminen patjan alle <3 Voi vitsit!

    Pakko varmaan pian itse tarttua siihen kuudenteen osaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, olin niin pettynyt, ettei minulla ollut uutta kirjaa ja sitten se olikin tyynyn alla!

      Poista
  4. Azkabanin vanki on minun lempparipotterini :). Ja minäkin tykkään pottereissa ehkä eniten siitä arjen kuvauksesta :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Azkabanin vanki on kyllä loistava. Varsinkin muistan, kuinka lapsena olin aivan haltioissani.

      Poista
  5. Oiii, Azkabanin vanki on mun lemppari seiskan kanssa. Syy on pitkälti kahden lempihahmoni (ja fiktiivisten rakkauksien) Siriuksen ja Remuksen ensiesiintyminen. Lisäksi pidän siitä, että kukaan ei ole sitä miltä näyttää: Sirius ei ole murhaaja, Kutka ei ole rotta eikä Remus ihminen. Joo, ja Tylypahkan arjesta on kiva lukea, siitä voisi olla enemmänkin :) Kansi on munkin mielestä kaikkein paras, siinä on erilainen tunnelma kuin muissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kansi on toiminnallinen ja lähinnä brittien lastenkansia. Mielestäni Mika Launiksen suurin osa kansista on vain päähenkilöt rivissä ja taustalla pari juonessa esiintyvää tavaraa, mutta Azkabanin vangissa on meininkiä!

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...