sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Lontoo 2/2

Lontoo, tuo monien hyvien TV-sarjojen kaupunki. Paikka, jossa voi kuvitella olevansa viktoriaanisen ajan lady kävelyllä, tosin mukavissa kengissä ja ilman korsettia. Lontoo tuntuu olevan paikka, jossa aina riittää uutta nähtävää. Vaikka kävin siellä viimeksi kolme vuotta sitten, vietin silti täysin erilaisen loman. 

Edellisestä reissusta lupasin aikoinaan tehdä bloggauksen, mutta en koskaan saanut sitä aikaiseksi. Niin meinasi käydä tällekin bloggaukselle. Päätn kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni, ja tässä se tulee, toinen osa Lontoo-reissustani. Toivottavasti se pysyy kohtuullisissa mitoissa. Osan 1/2 voitte lukea täältä

Olen aika huono lomavalokuvaaja. Huomaan usein ajattelevani, että miksi ottaisin kuvan jostain turistikohtesta, kun voin aivan hyvin löytää siitä paljon taidokkaamman kuvan netistä. Siksi napsinkin kuvia erilaisista pienemmistä yksityiskohdista.


Ensimmäinen päivä kului ensimmäiseen matkustelussa, mutta tämän kuvan hotellihuoneen ikkunasta ehdin ottaa. Olin erittäin ilahtunut Hyde Parkin vieressä sijaitsevasta hotellista, joka sijaitsi kauniilla kadulla.

         


Toinen päivä alkoi perinteikkäällä turistimenossa. Olimme varanneet liput, joilla pääsi jonon ohi London Eye'hin. London Eye oli kokemus, mutta en ehkä ole ihan heti menossa sinne uudestaan. Kapselin kyydissä ehti hyvin katsella Lontoota ja pääsi ehkä vähän siihen tunnelmaan, mikä on monessa TV-sarjoissa ja elokuvissa, jossa Lontoota kuvataan ilmasta, mutta tietyllä tavalla se oli hitusen tylsä. Se kulki melko hitaasti. Onneksi emme joutuneet jonottamaan, sillä ei se ehkä olisi monen tunnin jonotuksen arvoinen.


Toisen päivän aikana huomasin yhtäkkiä olevani erittäin... pottermaisella lomalla. Kun kerta olimme päässeet King's Crossin asemalle saakka, miksen jonottaisi kuvaa varten? Kuvassa näytän varsin iloiselta, vaikka oikeasti olo oli varsin nuutunut. Hellettä oli piisannut koko päivän ja olin joutunut seisomaan lähes koko päivän.

Potter-loma jatkui kolmantena päivänä, kun menimme Making of Harry Potter -studiolle, joka sijaitsi noin 20 minuutin junamatkan päässä Lontoon keskustasta. Tässä välissä pakko ihailla Lontoon julkisia kulkuneuvoja. Lähes täysin paikallista liikennettä tuntemattomana oikean junan löytämisessä ei ollut mitään ongelmaa. Kaiken lisäksi henkilökunta vaikutti asiantuntevalta ja tiesivät, keiden kanssa ovat tekemisissä, kun porukka turistin näköisiä ihmisiä porhaltaa laiturille, josta lähtee juna, joka vie Watford Junctioniin. Ilmeisesti paikan päälle vei kaksi junaa, joista toisella menee matkaan 20 min ja toisella 40 min. He osasivat ohjata meidät nopeampaan junaan.

                          
Matka Watford Junctionilta Leavesdenissa sijaitsevaan studioon jatkui näin komealla bussilla.



Vaikka tiesinkin, että sisääntulo tapahtuu suuren salin oven kautta, olin silti vaikuttunut. Niin kuin Harry aikoinaan, minäkin näin Tylypahkasta ensimmäiseksi suuren salin.

Ihastelin studion sisältöä sen verran innokkaasti, että unohdin täysin ottaa kuvia. No, siellä oli esimerkiksi rohkelikkojen oleskelutilat, poikien makuuhuone, Dumbledoren työhuone, liemiluokka, Hagridin mökki, Pimennon huone, Tylypahkan portti, taikaministeriön hormiverkoston takkoja, Likusteritie 4, Poimittaislinja, Godrickin notkon talo, Viistokuja, pukuja, pienoismalleja ja paljon kaikkea muuta. Yksityiskohtia riitti ja unohduin tutkimaan kaikkea niin pitkäksi aikaa, että matkaseurueeni luuli, että olin jo kävellyt koko alueen läpi ja poistunut sieltä, vaikka oikeasti en ollut vielä edes edennyt kovin montaa metriä.

Ehkä suurin yllätykseni lavasteissa oli se, kuinka pientä kaikki oikeastaan oli. Rohkelikkojen oleskeluhuoneen lavaste ei kai ole kovinkaan paljon suurempi kuin 30 neliön yksiöni, eikä Viistokujankaan kaupat olleet kuin vain pienten putiikkien kokoisia. Kun kamera on lavasteen sisällä, se saa kaiken näyttämään suuremmalta. 


                          

Yksi harvoista kuvista, jonka paikan päällä otin: konseptitaidetta kuudenteen elokuvaan. Tästä näkee, että Dumbledoren hautajaisten kohtausta on ilmeisesti suunniteltu, mutta se on päätetty jättää pois. Pidän tästä kuvituksesta. Se on hyvin lähellä omaa mielikuvaani.
                          

Näyttelyn kohokohta oli tietenkin Tylypahkan suuri pienoismalli. Vaikka minun mieleni Tylypahka sijaitsee vuoren juurella, ei sen päällä, olihan se hieno näky. Varsinkin kun Harry in Winter soi koko ajan taustalla. Istuin linnan juurella pitkään, oikeastaan aikamoisen nostalgian vallassa. Musiikki oli - köh - tunteellinen. Mietin paljon sitä, kuinka paljon yksi kirjasarja voi vaikuttaa niin monen ihmisen elämään. Ympärilläni kuului kymmeniä eri kieliä, ihmisiä oli joka puolelta maailmaa ja kaiken ikäisiä. Tunnelma oli melkeinpä haikea. Tuleeko enää koskaan vastaan toista tarinaa, johon uppoudun yhtä suurella hartaudella? Olenko kasvanut liian vanhaksi saavuttaakseni yhtä suurta innostuksen tason? Olisinko edes innostunut Pottereista niin paljon, jos olisin ollut vanhempi niiden ilmestyessä? Milloin ilmestyy seuraava kirjasarja, joka yhdistää kaikki ikäluokat ja sukupuolet? Vai onko sellainen jo syntynyt, mutta en vain kykene huomaamaan sitä?


Yleinen mielikuvia Making of Harry Potter -studiosta on tosi posiiivinen. Mieluummin minä siellä kävin kuin Floridan Wizard Wordissa, jossa kaikki on varta vasten rakennettu huvipuistoksi. Making of -studio oli paljon kiinnostavampi, sillä siellä oli oikeita lavasteita, joita on käytetty elokuvissa.

Potter-elokuvat ova aina olleet minulle vain yksi tulkinta, eivätkä kaikki siinä olevat asiat vastaa mielikuviani, mutta koska se on lähimpänä sitä, minkä haluaisin nähdä, otan ne mielihyvin vastaan. 


Maanantaina, eli neljäntenä päivänä, oli päivä, jolloin muut olivat menossa Madame Tussaudin vahakabinettiin, mutta koska minä olin käynyt siellä jo, kiersin Lontoota omatoimisesti omien suunnitelmieni mukaan. Päivä alkoi Baker Streetiltä, jonka Sherlock Holmes -museon pitkästä jonosta on pätkä on lomavideollani. Olin käynyt siellä onneksi aiemmin, niin minulla ei ollut tarvetta jonottaa sisälle, varsinkin kun muistelin, ettei museo itsessään ole kovin iso.


Katutaidetta Hyde Parkin aidan juurella.


Suunnitelmissani oli käydä vähän katsomassa, missä erästä lempisarjaani, eli BBC:n Sherlockia, on kuvattu. Matkan varrella eksyin hieman, sillä metrotunnelista poistuttua en ollut ihan kartalla, mutta eksyminen ei erityisemmin haitannut, sillä törmäsin hienoihin rakennukseen, kuten tähän, joka on muistaakseni joku University College Londonin rakennus.


Lopulta "Baker Street" löytyi. Sekin oli, Harry Potter -lavasteiden tavoin, yllättävän pieni kadunpätkä. Jännää huomata, kuinka kuvauksella saadaan kaikki näyttämään niin paljon suuremmalta. Kuvausten ajaksi katu myös näytetään tyhjennettävän pysäköidyistä autoista, jolloin tunnelma on varmasti paljon avarampi. Oli myös hauskaa huomata, että parin oven päässä on 7-Eleven. Ostin sieltä Snabblen, nautin raikkaasta juomasta helteessä ja toivoin, etteivät Speedy's-kahvilan asiakkaat ihan kamalasti katso kieroon, kun näytän räpsivän heistä valokuvia.



Matka jatku jälleen kerran metrolla. Tässä muutamia mainoksia.


Tarkoitukseni ei ollut mennä katsomaan St Paul's Cathedralia, mutta se sattui vahingossa matkan varrelle. Ihan näyttävä vahinko. Kirjoitin katedraalin juurella postikortteja kavereilleni. Vieressäni istui joukko turisteja syömässä sushia.


Kaikki Sherlockia katsoneet tunnistavat tämän paikan. Sarjassa näyttää siltä, että St Barts sijaitsee jossain syrjässä, mutta se olikin yllätävän eläväisen näköisellä alueella ja yllättävän ahtaasti sijoitettuna. Tämäkin seinä tekseineen oli oikeastaan melko huomaamaton, ellei osannut etsiä sitä.


Oli outoa nähdä St Barts päivän valossa ja ilman riisuttuja värejä. Minun piti oikein tarkistaa, että olenko edes oikealla paikalla, sillä en meinannut tunnistaa aluetta. Siinä vieressä oli puisto, joten en ole edes huomannut sarjaa katsoessani. 

Blood On The Pavement

Faninörtteilyn jälkeen suuntasin tutkimaan kirjakauppoja, joka ei sinänsä ole yhtään sen vähempään nörttimäistä puuhailua. :D Ylhäällä oli monta osoitetta, mutta ehdin lopulta käydä vain kahdessa kirjakaupassa, muun muassa yhdessä, jossa olin jo käynyt kerran, mutta muistin sen vasta sitten, kun astuin kauppaan. Siinä kaupassa kolme vuotta sitten eräs brittiläinen harmaantuva herrasmies nauroi väheksyvästi päin naamaani, kun apuaan tarjottuaan kerroin hänelle etsiväni kovakantsia Pottereita Bloomsburyn lastenkansilla.

Monia kirjabloggaajia varmaan kiinnostaisi tämä vieras.

Tuttujen kirjojen bongausta

Lisää tuttuja kirjoja. Halusin vilkaista, minkä näköisiä The Parasol Protectoraten uudet paper pack -painokset ovat.

Pystyssa vuodesta 1797!

Tässä kirjakaupassa oli meininkiä!

Lastenosasto oli hyvin suloinen.

Lastenosasto toisesta kuvakulmasta.


Maanantai-iltana menin katomaan Les Misérablesin, joka oli oikeastaan aina jännittävä tapaus, sillä jos ei lasketa James ja Oliver Phelpsejä (eli Weasleyiden kaksosia), jotka näin Helsingissä Puoliverisen prinssin ensi-illassa aikoinaan, tämä oli ensimmäinen suuren maailman (ei-suomalaisen) julkisuuden henkilön tapaaminen, jossa minun piti oikeasti ottaa henkilöön omatoimisesti kontaktia, hui apua. Kyseessä on siis Carrie Hope Fletcher, joka on ehkä parhaiten tunnettu Youtube-kanavastaan. Hänen videoistaan tulee aina hyvälle tuulelle. Hän esittää Époninea Queens Theatrella, joten päätin mennä katsomaan, kuinka hän laulaa ja näyttelee. Ja hyvinhän hän veti. Oikeastaan paremmin kuin monet kanssanäyttelijät. Hän lauloi kuuluvasti ja lausui selkeästi.


Esityksen jälkeen menin stage doorille, mikä oli hyvin stressaava tilanne ja onnistuin vain mutisemaan jotain, mistä hän ei meinannut saada selvää, vaikka olin etukäteen suunnitellut hienoja lauseita, joita voisin hänelle sanoa. Jotenkin unohdin kaiken... Sen verran järjissäni pysyin, että kykenin pyytämään yhteiskuvan.

Tällaisen kokemuksen jälkeen kyllä nostan hattua kaikille niille, jotka pystyvät noin vain juttelemaan pitkät pätkät julksisuuden henkilöille, jos heitä kohtaa.

Oli todella kummallista tavata henkilö, jonka videoita on katsonut jo vaikka kuinka pitkään. Jälkeenpäin tuli epätodellinen olo. Oliko hän oikeasti se Carrie, jonka kanava seuraan? Sen voin kyllä sanoa, että Carrie oli aivan yhtä valoisa persoona teatterin takaovella noin yhdentoista maissa yöllä kuin mitä hän on videoissaan.


Toiseksi viimesenä lomapäivänä törmäsimme Tardikseen.


Se oli vasta maalattu uudelleen. Teippejä ikkunoissa ja maassa.


Starbucks piti kokeilla. Harmi, että minulla on varsin kansainvälinen nimi, niin ei voinut repiä hauskoja hetkiä siitä, kuinka nimeni on kirjoitettu aivan väärin.


Tiistaina kävelimme Hyde Parkin läpi Natural History Museumiin. Matkan varrella oli Albertin muistomerkki. En taaskaan ottanut siitä kunnollista koko kuvaa, sen voi googlettaa, mutta muutamaan yksityiskohtaan kiinnitin huomiota.



Natural History Museumissa oli tietenkin dino-näyttely. Tämä on yksi ainoisa kuvista, jonka siellä otin, sillä minusta oli kiinnostvaa huomata, että Mary Mantell, siis nainen, löysi ensimmäisen fossiilit. Kuinkahan paljon maailmassa on historiaa, jonka on tehnyt nainen, mutta jonka kunnian on ottanut hänen aviomiehensä, veljensä, isänstä tai joku muu...


Museon kahvila oli herkullisen näköinen.



Illalla menimme vielä katsomaan The Lion King -musikaalin. Olen halunnut nähdä sen siitä asti, kun löysin Spotifysta musikaalin soundtrackin. Se on upea. Se on kuin eeppisempi versio piirretyn soundtrackista. 


Pidin musikaalista! Vaikka olinkin kuullut kommenttia, että se on välillä hyvin lapsille suunnattu, niin ei se ainakaan minua haitannut. Se myös seurasi varsin uskollisesti elokuvan käsikirjoitusta vuorosanoineen päivineen, välillä huomasin melkein lausuvani ääneen repliikkejä näyttelijän kanssa samaan tahtiin, suomeksi tosin, mutta pidin siitä, kuinka musikaali oli pidennetty versio elokuvan juonesta. Vasta nyt tajusin, kuinka nopeasti kaikki tapahtuukaan itse piirretyssä. Sehän on vain jotain puolitoista tuntia pitkä, mutta musikaalilla oli huomattavasti enemmän mittaa. Siihen oli lisätty paljon kohtauksia, jotka loivat hahmoille syvempiä motiiveita toimintaansa tai syvensivät hahmojen välisiä suhteita. Aikuisemmalle katsojalle tämä loi musikaalin tarinasta nautittavamman.

En ole oikein vielä päättänyt, oliko musikaalin ratkaisu eläinten esittämisessä nerokas vai vähän hassu. Ihmisillä oli mitä kummallisimpia virityksiä päällään, jotta he näyttivät eläimistä. Bumba oli ihan onnistunut, mutta Timon häiritsi minua, sillä hän oli nukke, jota vihreään pukuun pukeutunut näyttelijä liikutteli. Miksi vihreä? Sehän pomppasi taustasta erittäin hyvin esille. Timon on vieläpä sen muotoinen hahmo, että vihreään pukeutunut näyttelijä olisi itse voinut vetää Timon-kamppeet päälle. Itse leijonat olivat kyllä loistavia. Kuvia asuista löytyy ihan googlen kuvahaulla.

Timon heitti kesken musikaalin hauskan pienen improvisaation. Hänen vuorosanoihinsa kuului jotain joka päättyi sanoihin let it go. Sen jälkeen hän lauloi pätkän Frozenin Let it Gosta. Koko yleisö räjähti nauramaan.

Olen nyt nähnyt Lontoossa kolme musikaalia. Kaikki teatterit ovat olleet näyttäviä.

Viimeisenä päivänä oli hieman aikaa shoppailulle. Shoppailun saalista esittelin jo aiemmassa postauksessa. Alla olemassa kuvassa on juomat, joita join matkan aikana, miinuksena muutama smoothie, joiden pullot päätyivät roskiin jossain muualla.


Läheisessä pikku kioskissa.

Victoria's Secrein portaikko.

Juttuja, joista pidin Lontoossa
  1. Yleinen kohteliaisuus. Henkilökunta oli siellä auttamassa ja osasi neuvoa.
  2. Smoothiet! Niitä sai joka paikasta, niitä sai halvalla ja niitä oli niin monta eri makua! Join loman aikana varmaan kaksi smoothieta päivässä. 
  3. Erilaiset ihmiset. Tykkäsin metrossa ja kaduilla ihan vain katsella ihmisiä. Heillä oli niin erilaisia tyylejä, he olivat kaikki erinnäköisiä. Samalla kyllä havaihduin siihen, kuinka typerää on, että suurimmassa osassa TV-sarjoista näyttelijäkaarti on hyvin valkoista sakkia, sillä todellisuus ei tosiaankaan ole sellaista.
  4. Ihmisvilinä yleensäkin. Tykkään paikoista, joissa on paljon ihmisiä, koska massaan on helppo kadota ja vain pysähtyä seuraamaan tilannetta. Kaupoissa oli rentoa kierrellä, koska olin varma, ettei myyjä tapittaisi minua koko shoppailun ajan.
  5. Pienet hedelmärasiat, joita sai kaikkialta edullisesti. Kuinka käteviä!
  6. Burger Kingin hampurilaiset. Suomeen on nyt avattu pari Burger Kingiä, joten pitää käydä tsekkaamassa.
  7. Luonnollisesti kaikki kauniit rakennukset ja kaikenlainen nähtävä, jota kaduilla tuli vastaan.
Juttuja, joista en pitänyt
  1. Helle. No, sille ei nyt voinut mitään.
  2. Turistirysät.
  3. Eipä tule muuta mieleen.


14 kommenttia:

  1. Mööh, mä olen aina halunnut Lontooseen, ole sulle kateellinen :) Näiden Lontoo-juttujen lukeminen onneksi vähän helpottaa.

    VastaaPoista
  2. Minäkin kävin muutama vuosi sitten katsomassa Lion King -musikaalin, se oli aivan ihana. Olin etukäteen epäileväinen juuri noita eläinvirityksiä kohtaan, mutta loppujen lopuksi pidinkin niitä ratkaisuja hyvinä! Samanlaista teatterityyliä oli käytetty Peter Pan Broadway showssa, jonka kävin myöskin katsomassa. Se oli paras teatteriesitys, jonka olen koskaan nähnyt.
    Olen samaa mieltä hedelmärasioista! Suunnilleen elin niillä Lontoon lomallani :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minkälaisia virityksiä Peter Paniin tarvitaan? Siinähän hahmot ovat ihmisiä.

      Poista
    2. Luulin vastanneeni tähän jo, mutta vastaukseni on nähtävästi kadonnut bittiavaruuteen. Tässä Peter Pan -näytelmän esittelyvideossa kuitenkin näkyy jotain. Kun nyt itsekin tuon videon katsoin, ei voi kuin huokailla ihastuksesta... kun vain pääsisi katsomaan sen uudelleen!

      Poista
    3. jahas, linkkikin kadonnut :D tässä: https://www.youtube.com/watch?v=P2oMUK-5OSk

      Poista
    4. Kylläpäs sun tekstit katoavat netin syövereihin :D

      Mutta oli tosi hieno traileri Peter Panista. Paljon lentelyä.

      Poista
  3. Olipa antoisa postaus! Tosi paljon mielenkiintoisia juttuja olet saanut nähdä ja kokea :)

    Jännä tuo ottamasi kuva Rajaniemen kirjasta. Kyllähän sitä tiedostaa, että suomalaisten kirjoja käännetään, mutta toisaalta tuntuu absurdilta nähdä suomalaisen kirjoittama kirja ulkomailla. Koko Rajaniemen nimikin on heille yhtä siansaksaa! Vaikka päteehän sama toisinkin päin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rajaniemihän on kirjoittanut kirjansa englanniksi ja ne käännetään suomeksi. Mutta oli niitä silti jännittävä löytää kirjakaupasta. Tietoisesti etsin suomalaisia kirjoja, jotka tiesin käännetyiksi, mutta ajanpuutteen takia en ehtinyt ihan joka hyllyä käydä läpi.

      Poista
    2. Aijjaa, en tiennytkään! :D En ole kokenut suurta kiinnostusta hänen kirjoihinsa, niin en ole perehtynyt :)

      Poista
  4. Ihania kuvia! Tykkään itsekin ihmisvilinästä. Tulee jotenkin energinen olo kun kaupunki elää ja näkyy tosiaan niin paljon erilaisia ihmisiä. Välillä voi sitten pysähtyä vaikka jonkin kahvilan terassille ja vain ihmetellä.

    Olen muuten vihreä kateudesta Fletcherin tapaamisesta. Itse en saisi tuollaisessa tilanteessa varmaan sanaakaan sanotuksi, todennäköisesti olisin pyörtymäisilläni :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen oikeastana aina luullut, etten pidä ihmisvilinästä, mutta Lontoossa tajusin, että en pidä suomalaisesta kiusallisesta ihmispaljoudesta, jossa ei uskalleta tiedostaa toisten olemassaoloa, mutta Lontoon erilaisessa ilmapiirissä kyllä viihdyin. En sitten tiedä, olisinko pitänyt siitä pidemmän päälle, mutta viikon lomalla se oli oikein virkistävää.

      En meinannut saada sanaa suustani, tai ainakin lausuin kaiken vahingossa ihan tönkköaksentilla, kun Fletcherin tapasin :D

      Poista
  5. Ihanan monipuolinen matkakertomus, kiitos :) Itse en ole vielä Lontoossa käynyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia itsellesi, että jaksoit lukea massiivisen bloggaukseni :D

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...