torstai 30. lokakuuta 2014

Night Valen väliaikainen fyysinen sijainti

Cecil Baldwin
Welcome to Night Vale Live Helsingissä 28.10.2014

Kun nykyajan tekniikkaan yrittää luottaa liikaa, se tietenkin pettää juuri silloin. Tai kenties kännykkäni vain järkyttyi, kun saavuin Helsingin alueelle.

Olen yleensä niin vanhanaikainen, että kirjoitan kaikki tärkeät osoitteet paperille ylös, mutta tällä kertaa minulle oli tullut niin kova kiire, että päätin selvittää reitin rautatieasemalta Teatterin Forumiin vasta junassa. Murphyn lakien mukaan älypuhelimeni ei kriittisellä hetkellä suostunut toimittamaan mitään internet-yhteyttä vaativaa tehtävää, joten tajusin seisovani keskellä Helsingin rautatieasemaa noin tuntia ennen esityksen alkua, hajuakaan minne päin mennä. Ainoa muistikuvani teatterista oli kesältä Finnconin aikaan, jolloin lauantai-iltana onnistuin pääsemään lippupalvelusta läpi ja ostamaan itselleni lipun. Olin silloin tarkistanut kartalta sijainnin, joten tiesin teatterin sijaitsevan kävelymatkan päässä.

Suuntasin liikkeeseen, jossa päättelin olevan fiksuja ihmisiä. Suomalaisen kirjakaupan myyjä lopulta neuvoi minut oikeaan suuntaan ja pääsin jonon päähän, odottamaan Welcome to Night Valen esityksen alkua. Aluksi epäilin, että puhelimeni järkyttyi Helsingistä, mutta nyt päättelin, että kenties se oikuttelullaan yritti vain luoda minulle aitoa Night Valen tunnelmaa.

Welcome to Night Vale on Joseph Finkin ja Jeffrey Cranorin podcast-show, joka ilmestyy netissä ilmaiseksi kerran kahdessa viikossa. Se on tarina Night Vale -nimisestä kaupungista, kerrottu kaupungin radion juontajan Cecil Palmerin äänellä. Cecilin äänenä on Cecil Baldwin. Night Valessa tapahtuu aina kaikkea kummallista, ja Cecilin täytyy yrittää raportoida niistä radiojuontajan tyyneydellä, mutta aina se ei onnistu. Vaikka Cecil on noin 90% ajasta äänessä, kuuntelija pääsee tutustumaan moniin muihin kiinnostaviin hahmoihin, kuten Cecilin poikaystävään tieteilijä-Carlokseen, Old Woman Josieen, Night Vale Radion harjoittelijaan Danaan, outoihin huputettuihin olentoihin ja moniin muihin. Joka jaksossa on oma erillinen juoni, mutta sarjan edetessä se on saanut myös pidempään jatkuvia juonia.

5MP:n kamera puhelimessani tallentaa usein
varsin vinkeitä kuvia. Jono teatterin ovella.
Sarja nauttii suurta kulttisuosiota ja se on löytänyt kuuntelijansa myös Suomesta. Kuulemma viime syksyn Fanfest-tapahtumassa Night Valen fanimiitissä oli ollut paikalla noin 40 ihmistä. Sarja on siitä erikoinen, että se antaa tilaa monille headcanoneille (pikku jutuille, joille ei ole annettu varmistusta canonissa, mutta joka käy järkeen fanin omassa päässä). Yksi omista headcanoneistani on muun muassa se, että tatuoinneilla, joita monien mielestä Cecilillä on, on suojaavia ominaisuuksia. Tämän vuoksi Cecil ei tunnu hätkähtävän Night Valen omituisuuksia, mutta sen sijaan Carlos, joka ei ole suostunut tatuoimaan ihoaan, kokee kaupungin kummallisuudet aivan eri tavoin,

Sarja elää vahvasti fandomissa, jossa fanit luovat upeaa fan artia, kirjoittavat fanfictionia ja osallistuvat fandomiin monin muin keinoin. Erittäin suosittu se tuntuu olevan piireissä, jotka kokevat, etteivät kykene sopimaan yhteiskunnan asettamiin ahtaisiin muotteihin. Fanien tuotoksissa esiintyykin hahmoja monella eri ihonvärillä, sukupuolella ja seksuaalisella suuntautumisella, monista eri taustoista. Night Vale onkin kaupunki, jossa yleisesti ajateltu normaali on epätavallista.

Suomalaisena on tottunut siihen, että vain kaikista suurimmat nimet vaivautuvat raahautumaan tänne asti. Siksi seurasin haikeana juttuja siitä, kuinka Welcome to Night Vale aloitti live-kiertueen Amerikassa. Viime kesänä kuitenkin huomasin, että Euroopan kiertue on julistettu ja Helsinki on yksi esityspaikoista! Missasin lippujen myynnin, pahus sentään, mutta kuin onnen kaupalla lippupalvelu yhtäkkä ilmoitti, että vielä yksi lippu oli jäljellä. Ostin sen saman tien.


Esitys oli mielestäni leppoisa, kotoisa ja mukava. En ole suurten äänekkäiden yleisöjen ystävä. Käyn tosi harvoin keikoilla. Tässä esityksessä oli onneksi istumapaikat, eikä tilaa todellakaan ollut myyty täpötäyteen, vaikka esitys olikin loppuunmyyty. (Tähän väliin tosin mainittakoon, että olen ollut raskaan musiikin konsertissa, jossa oli istumapaikat, ja se kyllä tappoi tunnelman.)

Esityksen aloitti upeaan mustaan fiftarityyliseen mekkoon ja vintage-kampaukseen sonnustautunut nainen, jonka jokainen varmasti tunnisti nopeasti Meg Bashwineriksi, joka tunnetaan show'n lopputekstiäänenä. Hän kertoi meille nightvalemaisten vitsien maustamana käytännöistä, kuten valokuvauksesta. Hän myös kertoi, että jos pidämme heidän mukanaan kiertävän lämppärin musiikista, voimme suositella häntä kaikille ystävilleen. Jos taas emme pidä, voimme suositella häntä kaikille vihollisillemme. Kaikki voittavat.

Meg Bashwiner
Noin 20 minuuttia ennen itse show'n alkamista lavalle saapui muusikko Mary Epworth, joka esitti noin viitisen laulua sähkökitara ja tyttö -meiningillä. Vaikka hän olikin ihan suloinen esiintyjä, en erityisemmin innostunut hänen lauluistaan. Ihan kivoja, sanoisin. Kaverini jälkikäteen totesi, että Marylla olisi pitänyt käsikirjoittaa muutama nightvalemainen vitsi, jotta hän olisi sopinut pakettiin paremmin. Hänen esityksensä jälkeen lavalle kutsuttiin itse Night Vale radion ääni Cecil Baldwin, ja esitys saattoi alkaa.

Olin miettinyt ennen esitystä sitä, kuinka hyvin Night Vale voi toimia lavalla. Käytännössähän Cecil Baldwin vain saapuu lavalle ja lukee noin tunnin mittaisen shown ääneen. Hänellä oli vieläpä käsikirjoitusnivaska mukanaan. Cecilillä on onneksi niin paljon karismaa ja hänen maneerinsa ovat niin loistavat, että olisin jaksanut kuunnella häntä vielä ainakin puoli tuntia lisää. Pelkästään hänen upea äänensä, muutama vieraileva henkilö lavalla ja muutama draamallinen liikehdintä, niin koko yleisön pysyi kiinnostuneena. 

Cecilillä oli niin paljon valtaa, että hän sai suomalaisen yleisön osallistumaan show'hun aktiivisesti. Hän sai meidät juttelemaan vierustovereillemme, kurkistamaan penkkiemme alle ja ensimmäinen penkkirivi jopa nousu hänen käskystään ylös ja kiljui erään käännekohdan aikana. Kun hän käski, koko yleisö oli hipihiljaa ja kun hän käski, kukaan yleisöstä ei takuulla katsonut tiettyyn suuntaan. Oli hienoa kokea esitys, jossa elokuvateatterillisen verran ihmisiä olivat niin intiimisti mukana esityksessä.

Uusi radion harjoittelija esitellään yleisölle. Kuunnelmaa kuunnelleet tietävät,
mitä lähes kaikille harjoittelijoille yleensä käy.
Nightvalemaiseen tapaan esitys koostui pienistä uutisista, joista loppua kohti muodostui kokonaisuus, kun uutisiin saatiin lähetyksen mittaan päivityksiä. Tällä kertaa Night Valen ongelmana olivat kirjastonhoitajat, jotka jostain syystä pääsivät pakenemaan kirjastorakennuksesta ja koko kaupunki oli kauhuissaan. Kuulemma kirjastonhoitajat ovat vaarallista sakkia. (Vaikka he, jotka tunnen omassa elämässäni, ovat ehkä maailman leppoisimpia ihmisiä  ehkä he vain naamioivat sillä sisäisen pahuutensa!)

Show'n aikana käytiin myös läpi ratkiriemukas horoskooppi, kummallisia mainoksia ja suloinen ja jopa hieman härski keskustelu Cecilin ja hänen poikaystävänsä välillä. Tottumaani tapaan ohjelmassa oli mukana myös asioita, joista en ollut erityisen kiinnostunut, mutta verrattuna joihinkin jaksoihin, jotka menevät minulta lähes kokonaan ohi epäkiinnostavan aiheen takia, tämän live-esityksen aiheet olivat erittäin kiinnostavia. Kaiken kaikkiaan esitys oli erittäin nautittava ja pisti harmittamaan, kun se tuntui loppuvan niin nopeasti.

Kuriositeettina esityksestä haluan nostaa esille sen, kuinka paljon tekijät olivat ottaneet selvää Suomesta. Cecil muun muassa sanoi "Tervetuloa to Night Vale", joka aiheutti hurrausta yleisön joukossa. Myös suomalainen feministinen kirjailina Minna Canth mainittiin ja muutama muukin suomalainen merkkihenkilö, joista en valitettavasti saanut selvää, sillä Cecilin lausuminen oli, noh, amerikkalaista.

Koko sakki aplodien aikana.
Esityksen jälkeen jäin juttelemaan helsinkiläisen kaverini kanssa. Olimme sattuneet paikan päälle sopimatta asiaa etukäteen. Muutenkin törmäsin siellä moniin tuttuihin, puolituttuihin ja jopa ihmisiin, joita tunnistan yliopistolta, mutta joiden kanssa en ole koskaan puhunut. Liikun ilmeisesti juuri oikeassa seurassa. ;) Hetken aikaa juteltuamme minä päätin vielä käydä vessessa ennen lähtöä. Vessan jälkeen oli jo lähtemässä narikkaan, kun yhtäkkiä huomasin jonkun naisen juttelevan järkkärin kanssa. Järkkäri katosi jonnekin, ja yhtäkkiä itse Cecil, Joseph ja Meg saapuivat aulaan nimmaroimaan ja tapaamaan faneja. Käy sääliksi heitä, jotka ehtivät jo lähteä, sillä nimmaritilaisuudesta ei ollut informoitu mistään.

Joseph, Meg ja Cecil.
Minä ostin pikaisesti esityksen julisteen ja liityin jonoon. Onnistuin jopa puhumaan heille suhteellisen ymmärrettävällä lausunnalla, toisin kuin kesällä, kun tapasin Carrie Hope Fletherin. Kehuin muun muassa Megin upeaa asua ja Meg sanoi sen pitävän hänet vahvana. 

Fanien tapaaminen sujui erittäin rennossa tunnelmassa. Meitä oli paikalla ehkä noin 50 henkilöä, joten minkäänlaista massahysteriaa ei päässyt syntymään ja kaikki ehtivät varmasti jutella tähtien kanssa useamman lauseen verran. Lopulta järkkäri käski kaikkien jo nimmarinsa saaneiden poistumaan, joten siirryin narikalle ja katosin Helsingin yöelämään ja sen jälkeen rautatieasemalle. Olin kotona vasta keskiyön jälkeen ja seuraavana aamuna oli luento, mutta koko reissu oli lyhyiden yöunien arvoinen.

Kämppäni seinät alkavat olla hyvin täynnä tavaraa,
mutta yksi juliste mahtui vielä reilusti.
Fani oli panostanut pukeutumiseen,
Mekko on kuvioitu sarjan logon mukaan.
Linkki: Commonplace books, jonka syytä Night Vale on.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Karnin labyrintti (Mustien ruusujen maa 1)

Kirjoittanut: Katri Alatalo
Sivuja: 270

Pienenpieneen pokkarin kokoiseen kirjaan mahtuu yllättävän monivaiheinen fantatarina. Tämä on päällimmäisin ajatus Katri Alatalon Karin labyrintista, jonka hankin itselleni Finnconissa kesällä 2014. Kiinnostus Karnin labyrinttia kohtaan oli alkanut vaivihkaa, joten kun kirja käveli vastaan myyntipöydillä, päätin napata sen matkaani. Vaikka kirja on melko nopealukuinen, lukuprosessissa kesti kauan, sillä unohdin kirjan vahingossa kotiseuduille kesäloman jälkeen, kun matkustin takaisin opiskelukaupunkiini. Jonkin aikaa sitten sai kirjan käsiini ja päätin ryhdistäytyä lukemisen kanssa.

Kirja kertoo 16-vuotiaasta Dinjasta, joka näkee siirtymäriitissä lapsuudesta aikuisuuteen unen menneisyydestään. Unesta ei saa kertoa kenellekään muulle, se on kylän sääntö. Unessa Dinja saa haltuunsa mustan ruusun ja kohtaa kadonneen äitinsä. Unen jälkeen Dinja päättää lähteä etsimään äitiään ja selvittämään, miten musta ruusu liittyy kaikkeen.

Kirjaa tosiaan luki nopeasti, mutta en kyllä sanoisi, että tarina olisi kauhean vetävä. Se on perinteinen matkustusfantasia, jossa liikutaan kartalla paikasta toiseen, saadaa tietoa ja siirrytään uuden tiedon voimin jälleen uuteen paikkaan. Kirjan maailma on kiinnostava. Se on talven valtaama suuri laakso, jota ympäröi vuoret, joiden takana ei uskota olevan mitään. Luonnollisesti tässä vaiheessa aloin odottaa, milloin Dinja matkustaa vuorien taakse selvittämään, mitä siellä on. 

Tarinan juonenkäänteet eivät innosta lukemaan lisää, vaan kirjaa tuli jatkea eteenpäin pikemminkin tottumuksesta kuin aidosta kiinnostuksesta juonta kohtaa. Samalla kyllä mietin, että juuri tällaisesta vaellusfantasiasta olin yläasteikäisenä tosi kiinnostunut. Tämä kirja voi siis sopia tosi hyvin noin 12-15 -vuotiaille.

Dinja nappaa itselleen mukaan kaksi seurajalaista, Raúg-nimisen navadin ja Emron-nimisen krionin. Kovasti navadit muistuttivat kääpiöitä ja krionit haltioita. Oikeastaan niin paljon, että pisti mietityttämään, miksei jo olemassaolevia hyviä sanoja käytetty, sillä uudet termit oli vaikea muistaa. Piti tätäkin bloggausta varten tarkistaa uudestaan, että mitä ne haltiat ja kääpiöt tässä olivatkaan. Raúg on mielestäni ihan mukava hahmo, joka kärttyisyydellään tuo särmää tarinaan, mutta Emronin olemassaolo tuppasi unohtumaan jatkuvasti. Seuralaisista huolimatta minusta tuntui, että Dinja teki matkan yksinään.

Dinja itsessään on ristiriitainen hahmo. Hän tuntuu tiuskivan ihmisille aivan tyhjästä ja hoputtavan muita jatkamaan matkaa ja välillä hän on täysin rauhallinen viilipytty, jota ei haittaa useiden viikkojen viivästykset. Eniten kiinnitin huomiota siihen, kuinka Dinja jostain syystä pitää käsiään aivan käsittämättömän rumina ja ryttyisinä. Tämä yksityiskohta mainitaan useasti. Dinja on kuitenkin kotoisin hyvin alkeellisesta arktisesta kylästä, jossa ei uskoakseni sormien ulkonäöllä pitäisi olla väliä, vaan tärkeintä on se, että suurin osa niistä ei esimerkiksi ole paleltunut ja jouduttu leikkaamaan irti. 

Tästä tuli myös mieleen kirjassa esiintyvä kummalliselta tuntuva rahan käyttö. Dinja saa esimerkiksi yhdessä kohdassa yllättävän vieraanvaraista kohtelua epäileväisiltä krioneilta, hän pääsee kuumaan kylpyyn ja saa käyttää hiusöljyjä ja pesuaineita, joiden luulisin tuossa maailmassa olevan äärimmäisen arvokkaita, eikä niitä vain satunnaisille ohikulkijoille annettisi. Kaiken lisäksi Dinja kuluttaa omia vähiä varojaan käsirasvaan, jonka pitäisi tehdä rumisa käsistä kauniimmat.

Kirjassa on siis havattavissa lievää epätasaisuutta ja pieniä kummallisuuksia, joille olisin toivonut enemmän selitystä. Tarina on täynnä pieniä yksityiskohta, jotka eivät lopulta liity mihinkään. Niistä ei tunnu muodostuvan mukavaa kokonaisuutta. Tarina alkaa kiinnostavasti, mutta pitkä matkustusosio sai minut väsähtämään. Loppua kohti meno onneksi kiihtyy ja kysymyksiin aletaan saada vastauksia, mutta jotain silti jäi puuttumaan. 

Ehkä yksi syy, miksi tämä kirja ei innostanut, johtuu siitä, että alun perin kiinnostuin sarjan toisesta osasta. Kun huomasin, että se on trilogian toinen osa, minun piti kronologiauskollisena etsiä ensiksi käsiini sarjan ensimmäinen osa. Nyt kun tarinan alotus on luettu, voin lukea sen kirjan, josta alun perin kiinnostuin, ilman että olisin aivan ulkona juonesta.

Luin kirjaa jo kesällä, kun vielä oli lämmintä ja vihreää.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Q.2 - Futurum in Memoriam

Q.2 - Futurum in Memoriam on Tehdas-teatterin näytelmä, jota esitetään Turun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa Ruissalossa vielä 4.12.2014 asti. Se on näytelmä, jollaisessa en ole koskaan ennen ollut, enkä tiedä tulenko koskaan toiste olemaan. Toivottavasti en, sillä sehän olisi aivan tylsää. Saman tyylisessä kyllä voisin mielelläni käydä uudestaan.

Näytelmässä ei juurikaan istuskella paikoillaan. Se alkaa heti lippuluukun jälkeen, kun kaikille osallistujille ojennetaan valkoiset suojapuvut, joita tulee pitää yllä koko näytelmän ajan. Sen jälkeen jokainen osallistuja skannataan ja muistaakseni puhdistetaan ionitekniikalla. Turvatoimien jälkeen ryhmä kokoontui yhteen saliin ja jäi odottamaan ohjeita.

Tässä vaiheessa tietenkin seuruettamme alkoi lapsettaa kovasti, sillä mitäpä muuta voisi tapahtua, kun kaikki vetävät päälle teletappimaiset valkoiset haalarit, joissa on huppu kaiken kukkuraksi. 

Tilanne rauhottui pian, sillä psykologi Molin saapui huoneeseen ja istutti yleisön pulpetteihin. Seurasi hyvinkin perinteinen infodumppi, jollaisia näkee lähes jokaisessa tietyntyylisessä scifielokuvassa. Ryhmä on saapunut avaruusalukselle ja on aika kertoa mistä on kyse ja päästää työryhmä toimeen, tutkimaan ja havannoimaan. 

Info-osuuden jälkeen yleisö jaettiin ryhmiin, jotka kiersivät eri alueilla eri järjestyksessä. Harmikseni minun ryhmääni ei sattunut yhtään seuralaistani, joten päädyin kiertämään osiot ylväässä yksinäisyydessä, tai no oikeastaan ventovieraiden seurassa.

Näytelmä koostuu erilaisista osiosta kasvitieteellisen puutarhan puolella. Kauheasti en viitsi itse tarinasta paljastaa. Yleisö käveleskelee polkuja pitkin, kohtaa näyttelijöitä ja saa kuulla heidän juttujaan. Tarina alkaa paljastua pikku hiljaa, mutta jokaiselle varmasti muodostuu oma käsitys siitä, mitä oikeasti on tapahtunut, kuka puhuu totta ja kuka valehtelee, tai kuka ei uskalla myöntää totuutta. Myös ryhmällä on väliä, sillä riippuen siitä, missä järjestyksessä näytelmän kiersi, saattoi muodostua aivan erilainen kuva kokonaisuudesta. Vaikka aluksi harmittelin ryhmääni, jälkikäteen oli kiinnostavaa pohtia kavereiden kanssa, miten kenenkin kokemukset poikkesivat toisistaan.

Näytelmässä oli jonkin verran larpin tuntua. Vaikka katsojat eivät erityisemmin saaneet (joutuneet?) osallistumaan, oli tilanne näyttelijän kanssa sen verran intiimi, että melkein olisi tehnyt mieli lähteä kunnolla leikkiin mukaan. Esityksen hiljaisina hetkinä tulikin pohtineeksi, kuinka hienoa olisi, jos joku ryhmä järjestäisi näytelmän tyylisiä larppeja, joihin voisi osallistua täysin tietämättömänä, mitä tulemaan pitää. Etukäteen saisi tietää esimerkiksi keston, taukojen määrän ja suositellun vaatetuksen. Q.2:ssa katsojan piti päätellä tapahtumat omassa päässään, mutta olisi hienoa kokeilla versiota, jossa oikeasti täytyy vinkkien avulla selvittää, mitä on tapahtunut, ja vasta sen jälkeen pääsisi etenemään seuraavaan tilaan tai osioon.

Kasvitieteellinen puutarha on tilana tosi toimiva. Siellä ei ollut vaikeaa uskoa olevansa avaruusaluksen kasvihuoneessa. Tilaa oli muokattu valaistuksella ja äänitehosteilla, joten tunnelma oli vähintäänkin karmiva. Näytelmän hiljaisina hetkinä alkoi kiinnittää huomiota siihen, miten koko homma on organisoitu. Haluaisimpa nähdä käsikirjoituksen.

Pienenä kritiikkinä on loppuun pakko sanoa, että näytelmän tarinallisuus ei ollut niin ällistyttävä kuin mitä oletin eikä sen loppuratkaisu lopulta ollut erityisen käänteentekevä. Minulle tuli sellainen olo, että se on jätetty ehkä liiankin avonaiseksi. Spekulaatiota kyllä syntyi jälkikäteen. Sellainenkin mielipide nousi esille, että enemmän scifiä harrastaneelle tarina alkoi paikoittain tuntua turhankin nähdyltä. Sanoisin kuitenkin, että niille, joille science fiction on tuntematon alue, ei genre-elementtejä kannata säikähtää etukäteen. Mukaan pääsee varmasti. Jo itse esitystyyli on kokemus.

torstai 16. lokakuuta 2014

The Knife of Never Letting Go

Kirjoittanut: Patrick Ness
Sivuja: 512 (sis. ylimääräisen novellin)
Kieli: englanti 

Patrick Nessin Chaos Walking -trilogia on aina välillä noussut esiin internetin ihmeellisessä maailmassa. Muutama bloggaaja, kuten Kirjaneito, ovat pitäneet sarjasta, joten takaraivooni oli jäänyt heikko ajatus siitä, että tähän trilogiaan voisin tutustua. Ehkä. Joskus. Jos huvittaa. Kuin kohtalon osoittamana huomasin kirjan kirjastossa, oikein esille pantuna. Päätin lainata kirjan ja katsastaa, mistä oikein on kyse.

Kirja lojui lopulta hyllyni reunassa lähes kuukauden, kunnes huomasin, että siihen on tullut varaus, joten jos aion lukea kirjan, minun on ryhdyttävä toimeen. Ennakko-odotuksenani oli jonkin sortin monimutkainen ja hyvin älyllinen jännistysnäytelmä, jossa teini-ikäinen poika joutuu taistelemaan mätää yhteiskuntaa vastaan jossain dystooppisessa metropolissa, jossa kaiken lisäksi kaikki ihmiset kuulevat toistensa ajatukset. Olinpa aika väärässä.

Huomasin kyllä lukevani jännitysnäytelmää, mutta älyllisyys siitä oli kaukana. En nyt väitää kirjailijaa tyhmäksi, vaan viittaan tarinan miljööseen. Se sijoittuu melko yksinkertaiseen maataloudella elävään kylän, jossa elää vain miehiä, joista suurin osa on niin mielipiteisiinsä jämähtäneitä, etteivät varmaan uskoisi veden olevan märkää, jos olisivat joskus toisin todenneet. Päähenkilö Todd on kylän nuorin ja ainoa poika. Hän odottaa aikuistumistaan, joka tapahtuu hänen täytettyään 13 vuotta. Silloin hän on mies, kyläyhteisön täysvaltainen jäsen. Kaikki kylän naiset ovat kuolleet mysteeriseen basilliin Toddin ollessa nuori, eikä muualla maailmassa uskota elävän muita ihmisiä. Eräänä päivänä Todd on suolla, jossa hän törmää pisteeseen, jossa hän ei enää kuulekaan muiden ihmisten ajatuksia. Kun hänen isänsä saavat tietää asiasta, hänet lähetetään huimalle pakomatkalle, jonka syyt pysyvät hyvin epäselvinä tarpeettoman pitkään.

Ehkä on jo tullut selväksi, etten pitänyt kirjasta juurikaan. Kerrotanpa sen hyvät asiat nyt heti alta pois, niin pääsen pureutumaan heikkouksiin. 

Kirja sijoittuu toiselle planeetalle, jonne ihmiskunta on pikku hiljaa muuttamassa asumaan. Maa-planeetasta annetaan hyvin vähän tietoa, mutta käy selväksi, että se on konfliktien riepottelema planeetanriepu, josta halutaan pois rauhalliselle alueelle, kuin ihmiset Amerikkaan aikoinaan. Oli virkistävää lukea dystooppinen nuortenromaani, joka ei sijoittunu Pohjois-Amerikkaan. Kirjan parasta antia ehkä oli seurata Toddin hahmokehitystä suhteessa hänen koiraansa. Tarina alkaa siitä, kuinka hän inhoaa koiraansa, mutta vaihe vaiheelta hän alkaa arvostaa matkakumppaniaan. Positiivista kirjassa on myös sen nimi. Se on mieleenjäävä ja hieman mysteerinen, mutta tarinan lopussa kyllä käy selväksi, miksi kirja on näin nimetty.

Kirja on myös erittäin tapahtumarikas, joten varsinkin sellainen lukija, joka tykkää toiminnasa, tulee viihtymään kirjan parissa. Olin jo vähällä jättää kirjan kesken parin ensimmäisen luvun jälkeen, kunnes se saikin kunnolla vauhtia ja päätinkin lukea vielä seuraavan luvun. Ja seuraavan. Ja seuraavan.

Jossain vaiheessa into kuitenkin lopahti. Päähenkilö on villin takaa-ajon kourissa, mutta lukijalle ei selviä kunnolla, miksi häntä oikeastaan ajetaan takaa. Kun takaa-ajoa on jatkunut jo pari sataa sivua, alkaa pikkaisen kyllästyttää. Kirja herätti kysymyksiä kysymysten perään. Miksi naiset kuolivat? Miksi kaikki kuulevat toistensa ajatukset? Mikä oli se tyhjä kohta, jossa ajatukset eivät kuuluneetkaan, ja miksi Toddin piti paeta sen takia kotikylästään? Valitettavasti kysymyksiin ei tunnu löytyvä vastauksia, vaan Todd joutuu juoksemaan henkensä edestä, kintereillään pahikset, joista en ole läheskään yhtä kiinnostunut kun niistä vastauksista, joita kirja ei minulle halua antaa. Kun jotain lopulta kerrotaan, se kerrotaan monta sataa sivua liian myöhään, jolloin olen ehtinyt luoda jo paljon vauhdikkaamman teorian omassa päässäni, eikä kirjan vastaus enää tee minuun vaikutusta.

Tiedon pihtaaminen on kyllä yksi hyvin yleinen tarinankerronnallinen kikka, mutta tämä kirja ei onnistu siinä hyvin. Lukeminen on kiinnostavaa, jos tietoa annetaan pieninä paloina, mutta The Knife of Never Letting Go ei anna mitään. Ehkä eniten minua turhautti se, että Todd saa isiltään äitinsä vanhan päiväkirjan pakomatkalle, mutta koska hän ei osaa lukea kovin hyvin, hän ei sitten lue. Todd juoksentelee ympäri maailmaa vastauksen laukussaan, viitsimättä ottaa selvää. Edes silloin, kun hänen seuraana liittyy lukutaitoinen henkilö, hänellä ei ole aikaa kuunnella vastauksia. On ymmärrettävää, että hengenvaarallisessa tilanteessa ensimmäinen ajatus ei ole lueskella, mutta olisin minä edes vähän utelias.

Sen lisäksi, että tarina ei oikein ollut minun juttuni, kirjan kieli oli luotaantyöntävää. Se on hyvin puhekielimästä. Tuplanegaatioita ja ain't'eja joka paikassa. Thru ja tho, direkshun, ya, ya'll. Huomasin lukevani koko kirjan jonkin sortin etelän aksentilla. Ehkä se oli tarkoituskin, mutta minua se enemmänkin ärsytti. En juuri pidä puhekielisestä tekstissä - erotuksena jotkut tekstit netissä. Jo Tuntematon sotilas oli tuskaa. Nyt vielä täytyi lukea vieraan kieleen puhekieltä. Kielen lisäksi tekstin rakenne muttui kirjan vauhdin edetessä paljon katkonaisemmaksi. Alla olevissa kuvissa esimerkki.


Ensimmäinen kuva on kirjan alkupuolelta, toinen loppupuolelta. Vaikka ymmärrän lyhyiden kappaleiden ja katkenneiden lauseiden kuvastavat sitä, kuinka hektinen Toddin ajatusmaailma on sillä hetkellä, oli tekstin lukeminen väsyttävää.

Young adult -trilogoille ominaisesti kirja päättyy riipaisevaan ja pakko-lukea-seuraaa-osa -tyylisen cliffhangeriin, mutta valitettavasti pakko-lukea-jatkoa -fiilis ei tarttunut minuun niin voimakkaasti, että oikeasti menisin lainaamaan seuraavan osan. Tein alkusyksystä itseni kanssa sopimuksen, että luen tästä eteenpäin vain hyviä kirjoja. The Knife of Never Letting Go oli ihan OK, kerran luettava kirja, mutta en ole lainkaan kiinnostunut lukemaan jatkoa. Vielä vuosi sitten olisin kiltisti lukenut aloittamani trilogian loppuun, mutta nyt TBR-listani on sen verran pitkä, että on pakko vetää selkeitä rajoja jossain kohtaa. 

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Copycat-kilpailu: rakas romaanihenkilö

Päätin osallistua Amman copycat-kilpailuun. Menneinä vuosina olen vain seurannut muiden hienoja omia versioita kirjojen kansista, mutta nyt lähdin itse leikkiin mukaan.

Tänä vuonna aiheena on valita jokin rakas romaanihenkilö ja luoda uudelleen kansi, joka ilmentää tätä henkilöä.

Aloitin prosessin katselemalla viime aikoina lukemieni kirjojen kansikuvia ja mietin, mistä hahmosta tykkään ja mistä kannesta on mahdollista tehdä edes jonkin sortin versio. Lopulta päädyin Gail Carrierin The Parasol Protectorate -sarjan Alexia Tarabottiin, sillä pidän hänen asenteestaan, jolla hän rauhallisen englantilaisesti kävelee halki minkäkin vaarallisen tilanteen. Pidän myös siitä, kuinka hän ei pelkää toimintaa eikä hänellä mene sormi suuhun kummallisissa tilanteissa, mutta se ei estä häntä pukeutumalla aina muodin mukaan. 

Värväsin kaverini kuvaajaksi, etsin vaatekaapistani edes jotain viktoriaanisuuteen viittaavaa (pitäisi hankkia silinterihattu, olen viime aikoina törmännyt ihan liikaa tilanteisiin, joissa olisi sitä tarvinnut) ja etsin kuvauspaikan. Sellaiseksi valikoitui syksyinen piha kallion äärellä, sillä valitettavasti minulla ei ole varaa matkustaa Piccadilly Circukselle tällä hetkellä. 

Soullessin kannen mallin asento on kummallinen. Yritin muutaman kerran poseerata tismalleen samalla lailla, mutta en pitänyt tuloksesta, joten päädyin seisomaan kuvassa hieman vähemmän lennokkaammin. Facebookissa minulle sanottiin, että tästä kuvasta tulee vähän Maija Poppanen -fiilis.



Alkuperäinen:
Kuva kustantamon sivuilta
Alkuperäisessä kannessa on Donna Ricci ja kannen ulkoasusta vastaa Orbit-kustantamon joku henkilö, jonka nimeä en löytänyt mistään.

Copycat-kannen mallina on itse bloggaaja, ja kannen ulkoasusta vastaa kaveri, joka ystävällisesti uhrasi muutaman tunnin elämästään kuvanmuokkaukseen, sillä minun omat yritelmäni näyttivät aivan hirveiltä.

tiistai 14. lokakuuta 2014

Sata kummaa kertomusta

Kirjoittanut: Shimo Suntila
Sivuja: 112

Raapaleista on ollut puhetta vähän joka suunnassa jo jonkin aikaa, joten päätin vihdoin työntää nokkani niiden sekaan tarkemmin ja ottaa selvää, mistä on oikein kyse.

Tekstin määrä sen kuin lyhenee. Ehkä olen tulossa laiskaksi aikuiseksi, koska alan nauttia lyhyistä tekstistä. Nuorempana olin sitä onnellisempi mitä pidempi ja paksumpi kirjasarja oli kyseessä, sitten alkoi kelvata vähän ohkaisemmat kirjasarjat, sitten yksittäiset romaanit ja muutama vuosi sitten löysin novellien ihmeellisen maailman. Nyt raapaleet tulevat rytinällä. Vain sata sanaa, joihin keskittyä! Tämähän on loistavaa!

Välillä on sellainen olo, etten enää kaipaa eeppisiä 700:n sivun romaaneita, vaan pelkkä tarinan idean kuuleminen riittää. Siksi ehkä tykkäänkin keskustella kirjoista, joita en ole lukenut. Joku toinen voi kertoa kirjan idean, jonka jälkeen kuvittelen mielessäni, mitä kaikkea kirjan maailmassa voisi tapahtua. Onko tämä sitten mielikuvituksen rikkautta vai silkkaa laiskuutta, sitä en tiedä.

Raapaleet sopivat ideankaipuuseeni. Vain sadassa sanassa ehtii kertoa jo kokonaisen maailman. Vain tärkeimmät asiat sanotaan, mutta hyvässä raapaleessa idea jää mietityttämään pitkäksi aikaa.

Shimo Suntila kirjoitti vuonna 2012 joka päivä yhden raapaleen ja julkaisi ne blogissaan. Myöhemmin hän julkaisi niistä sata parhainta kansien välissä. Valintaprosessissa on kerrottu kirjan jälkisanoissa ja se olikin varsin monimutkainen. Täytyy nostaa mielikuvitussilinterihattuani hänelle vaivannäöstä.

Sata kummaa kertomusta täytyi lukea hitaasti, sillä useamman kuin muutaman raapaleen lukeminen kerrallaan tuntui kuormittavat liikaa päätäni. Niitä piti aina hetki sulatella. Onneksi kirja on pieni, joten se kulki kevyesti laukussa mukana. Raapaleista tulikin hetkeksi korvikkeeni kännykälle. Sen sijaan, että selaisin twitteriä joutohetkinä, kaivoinkin kirjan esiin ja luin raapaleen. Se oli kätevää. Ei tarvinnut huolehtia, että ehtiikö lukea luvun loppuun ennen oikeaa bussipysäkkiä, sillä sata sanaa nyt aina ehtii lukea.

Vaikka kokoelman raapaleet ovat mielikuvituksellisia ja monipuolisia, huomasin niissä silti jonkinlaista toistuvuutta. Yleensä tekstin viimeisessä lauseessa tulee käänne, joka muuttaa koko tekstin merkityksen. Välillä piti peittää raapaleen loppu, ettei vahingossa hypännyt loppuratkaisuun. Paljon seikkaillaan avaruudessa ja soditaan erittäin tehokkailla aseilla, mikä ei ehkä ole sitä minun mielilukemistoani, mutta myös arjen melskeessä ehtii tapahtua vaikka mitä kummallista. Eniten minua viehätti ne lukuisat raapaleet, joissa tapahtui outoja juttuja, joihin raapaleiden hahmot suhtautuivat kuin ne olisivat arkipäivää.

Ehdottomat suosikkini ovat Milla ja Meri -raapaleet. Kaksi pikkutyttöä aiheuttavat erikoista päänvaivaa vanhemmilleen. Juuri sellaista pikkutytöt minun mielestäni ovat, vaikka harva nyt oikeasti tekee lumityöt liekinheittimellä. Mitä olen ala-asteikäisiä serkkutyttöjäni vahtinut ja mitä muistan omasta lapsuudestani ja pikkusiskon kanssa leikkimisestä, niin Milla ja Meri ovat erittäin onnistuneita kuvauksia. Suntila on vinkannut blogissaan, että aikoo kirjoitaa heistä romaanin, mitä odotan nyt innolla.

Eli siis ihan positiivinen kokemus raapaleista. Ehkä pitäisi itsekin kokeilla. Ideavihkostani löytyy kaikenlaisia pikku nysiä, joista ei koskaan tulee romaania, mutta ehkä voisin yrittää istuttaa ne lyhyempään sanamäärään. Rapaleet tuntuvat olevan oiva vaihtoehto runoille.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Kimppaluku: Helena Wariksen Vuori

Kirjoittanut: Helena Waris
Sivuja: 316

Kirjabloggaajat päättivät jälleen pistää pystyyn tempauksen, tällä kertaa kimppaluvun merkeissä. Ideana on lukea ennalta sovittu kirja, josta kaikki ilmottautuneet bloggaavat samaan aikaan. Päiväksi valikoitui Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä 10.10. ja kirjoiksi valittiin kolme suomalaista uutuutta: Helena Wariksen Vuori, Paula Havasteen Tuulet vihat ja Antti Holman Järjestäjä.

Kiinnostuin Helena Wariksen Vuoresta kesällä Finnconissa, mutta en vielä ottanut sitä vakavissani lukulistalleni. Syksyllä liityin TSFS:n lukupiiriin, jonka lukulistasta Vuori löytyy, joten kun kuulin kimppaluvusta, päätin lyödä kolme kärpästä yhdellä iskulla ja tutustua tähän kirjaan, jota universumi niin innokkaasti yrittää joka suunnasta minulle vinkata.

Päällimäinen ajatukseni kirjasta on silkka hämmennys. En muista, milloin viimeksi olen lukenut tällaisen kirjan. Tuskin milloinkaan? En ole vielä edes pystynyt pisteyttämään kirjaa Goodreadissa, sillä en edes tiedä, pidinkö Vuoresta vai en. Sen tyyli ei ole yleensä minun makuuni, mutta jollain tavalla kirja silti iski tajuntaani ja sai aikaan vaikuttavan lukukokemuksen.

Vuori ei paljon selittele. Se lähtee liikkeelle näennäisen mitättömästä kohtauksesta. On sähkökatkos, jonka aikana päähenkilö Lif tapaa naapurinsa, muutaman vuoden vanhemman rokkarin Arriin. Yhdessä he huomaavat, että kaupunkia varjostavan vuoren pilvipeite on kohonnut, mitä ei ikinä tapahdu. Pian katkos on ohi ja Lif ajattelee, ettei enää koskaan tapaa naapuriaan uudestaan, eihän me täällä Suomessa yleensä ystävystytä naapuriemme kanssa.

Pian Lif huomaa olevansa kummallisten tapahtumien keskellä. Kaikki hänen tuttavansa vaativat häntä kiipeämään vuorelle. Lif saa hyvin kummallisia neuvoja ja käskyjä, mutta kukaan ei tunnu kunnolla selittävän, mistä on kyse. Pian Lif alkaa kohdata muita Lifejä ja kun vastaan tulee vielä Loki, alkaa tilanne pikku hiljaa valjeta hänelle. Hänen totta tosiaan on kiivettävä vuorelle, ja hänen on kiivettävä sinne ensimmäisenä, ennen muita Lifejä.

Aluksi minulle tuotti ongelmia kirjan kieli. Se ei ole sellaista, jota yleensä tykkään lukea. Pidän pitkistä kappaleista ja monologeiksi venyvistä puheenvuoroista, mutta Vuori koostuu pitkälti muutaman lauseen mittaisista kappaleista ja lyhyistä repliikeistä. Pidin kyllä mieleni avoinna - luinhan kesällä E. Lockhartin We Were Liarsin, jonka lähes runomainen tyyli ei aluksi miellyttänyt yhtään, mutta josta kirjan edetessä opin pitämään. 

Vuoren edetessä opinkin arvostamaan sen kieltä. Sen yksinkertaisuus ja lyhyys tuntuvat kuvastavan maailmanlopun hektistä tunnelmaa ja Lifin omia hämmentyneitä ajatuksia. Mihinkään ei ehditä keskittyä kovinkaan pitkäksi aikaa. Vain kaikki oleellinen on sanottava. Olen silti yhä sitä mieltä, että We Were Liars onnistui tyylissä vakuuttavammin. Ehkä minun kielipääni sanoo, että se toimii englanniksi paremmin. Suomen kielen sanat ovat pitkiä, jolloin olisi sopivaa, että kerrontakin olisi runsaampaa. 

Kielen lisäksi minua häiritsi se, kuinka Lif ei millään meinannut uskoa, että nyt on tosi kyseessä ja vuorelle kannattaisi lähteä kiipeämään saman tien eikä jahkailla ikuisuuksia. Ehdin huokailla asialle aikamoisen tovin, kunnes tajusin, että minähän olen lukijana aivan eri tilaneessa kun Lif hahmona. Minä tiedän lukevani kirjaa, jossa on spekulatiivisia elementejä. Minä tunnistan nämä elementit eikä minulla ole vaikeuksia uskoa kirjan todellisuuteen. Jos joku sanoo, että ragnarök lähestyy ja kannattaisi kiivetä vuorelle, uskon sen välittömästi. Lif taas hahmona elää kirjan maailmassa, jossa on tietyt elämää koskevat säännöt. Kuvitellaanpa, että sinun luoksesi tulisi joku esittelemään lohikäärmeenmunia. Uskoisitko? En minä ainakaan, ihan sama kuinka siistiä olisi, että lohikäärmeitä olisi oikeasti olemassa. Lif ei ota kehotuksia ja käskyjä todesta, sillä kuulostaa ihan liian oudolta, että olisi olemassa skandinaavisen mytologian jumalia, jotka ovat valmistautumassa maailmanlopun taistoon.

Kirjan ehkä mielenkiintoisin puoli onkin kaiken yllä keinuva epäuskoisuus. Kukaan ei oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä ja ketä kannattaisi kuunnella. Jossain vaiheessa pelkäsin meininkin muuttuvan nälkäpeliksi, mutta silloinkaan ihmiset eivät oikein meinaa uskoa, että edessä on taistelu, jossa on vain kaksi eloonjäänyttä. Vaikka Lif saa ohjeita useaan otteeseen, hänkin jää melko passiiviseksi, vaikka skandinaaviset jumalat piipahtavat hänen luonaan alvariinsa patistamassa matkaan. Olisi itsekin tehnyt mieli ravistella Lifiä ja osoittaa vuorta, että tuonne, nyt kiipeä! Lifin käytös on kuitenkin suloisen inhimillistä: ensiksi pitää tarkastella, onko mitään muuta keinoa, ja sittenkin kun keinot alkavat olla vähissä, on vielä keksittävä syitä viivyttelyyn. Ensiksi pitää hoitaa yhtä ja toista.

En luonnollisesti osaa lukea kirjailijan ajatuksia, mutta ainakin kirjan alkupuolella tuli sellainen olo, että Arri on luotu kirjaan, jotta joku voisi potkia Lifiä takamukseen. Myöhemmin Arrilla on kyllä suuri rooli, mutta alussa hän tuntuu olevan se hahmo, joka laittaa Lifin liikkeelle. Jonkin verran Arrissa on design-poikakaverin makua. Olisihan se ihan kiva, jos jostain mystisesti ilmestyisi ihan mukavannäköinen poika, joka on impulsiivinen, rohkea ja huolehtivainen, mutta välillä minulla oli vaikeuksia nähdä se, mitä Arri näki Lifissä. Miksi hän roikkuu Lifin mukana niin tiiviisti? Voiko häneen luottaa? Ehkä kirjan onkin tarkoitus saada epäilemään jokaista henkilöhahmoa.

Vuori on kirja, joka taatusti jää mieleen. Sen tarina vetää mukaansa, vaikka monesti pitikin pysähtyä ihmettelemään sitä, mitä oli juuri lukenut. En edes tämän bloggauksen jälkeen osaa sanoa, pidinkö kirjasta vai en. Ainakin se onnistui tarjoamaan ainutkertaisen lukuelämyksen. Näinkin voi kirjoittaa kirjan. Tuntuu, että aivoissa surraa edelleen. Taidanpa mennä googlaamaan lisätietoa ragnarökistä.

Muissa blogeissa:
*linkkaan suoran linkin postaukseen, kunhan se ilmestyy

PS. Jonkin verran huvitti, että ymmärsin kaikki Thor-viittaukset puhtaasti Marvel-elokuvien ansiosta :)

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Turun kirjamessut - Sunnuntai

Messuista toipumisessa onkin kulunut aikaa. En millään jaksanut kirjoittaa sunnuntaina mitään, sillä päädyin vielä auttamaan purkamisessa ja minulla oli yksi esseen deadline samana iltana. Oli jännittävää nähdä, kuinka vain tunnissa messualue oli raivattu jo lähes paljaaksi.

Mutta eipäs mennä vielä messujen päätökseen, vaan katsotaan ensiksi, mitä sitä ennen ehti tapahtua! 


Sisäänpääsyn jälkeen kiiruhdin kuuntelemaan Kaisa Häkkisen esitelmää käsinkirjoitetusta kirjakielestä ennen Agricolaa, sillä muistaakseni sama ohjelma olisi ollut keväällä kaupunginkirjastolla, mutta en joko ehtinyt tai jaksanut mennä sinne. Harmikseni saavuin vähän myöhässä, joten kaiketi kaikki kiinnostava jäi minulta läpi ja huomasin kuuntelevani enimmäkseen pohdintoja erilaisista käsialoista. Käsialathan ovat nyt kuuma aihe, kun seiskan viiva otetaan takaisin käyttöön. Oli ihan mukava kuunnella vanhempien ihmisten muisteloita siitä, kuinka kaunista käsialaa silloin ja silloin oli kirjoitettu, mutta se ei ollut ihan sitä, mitä olin tullut kuuntelemaan.

Ohjelman jälkeen kiertelin antikvariaattipuolta, löytämättä mitään. Etsin enimmäkseen Ian McEwanin kirjoja, mutta löysin vain niitä, jotka joko jo omistin tai olin jo lukenut, mutta en halunnut omaksen, joten ostokset jäivät vähiin. 


Odottelin Punahilkka-näytelmän alkua, kun kuulin Sastamala-lavalta kaunista kuorolaulua. Kätevää, Punahilkka-näytelmä on samalla lavalla kun tämä kuoroesitys, joten jäänpä siihen jo pitämään paikkaa. Ohjelmasta selvisi, että kuoro on Kamarikuoro Trilli, joka esitti Kaarlo Sarkian runoja. Kyllähän sitä kuorolaulua mielellään kuunteli.


Punahilkka-näytelmä oli hienoinen pettymys. Ohjelmakuvauksessa luki näin: "Klassikkosatu, kerrottu kuten aikuiset sen tuntevat ja kuten lapset tulevat sen muistamaan." Odotin jonkinlaista erikoista Punahilkka-versiota, mutta se kyllä näytti varsin perinteiseltä Punahilkalta. Ihan hauska satu, mutta vähän tuli sellainen olo, että nähty jo. Kertoja sentään luki osuutensa riimitellen, sitä oli kiva kuunnella.


Pienen tauon aikana ehdin käydä ihmettelemässä Suomen paksuin kirja -veistosta, joka oli tarkoitus saada messujen aikana valmiiksi. En loppupäivästä käynyt tarkistamassa kirjan tilannetta, joten en tiedä, saatiinko se. Kirjan sivuille sai kirjoitella viestejä. Minä kirjoitin jotain siihen tyyliin, että jos tarina on tarpeeksi hyvä, niin ei haittaa jos kirja on tosi paksu.


Kaverini vinkkasi, että Jenna Kostetin haastattelu alkaa kohta. Olen kiinnostunut kirjasta ja minulla on kirja itseasiassa tällä hetkellä kirjastosta lainassa, joten menin kuuntelemaan haastattelua. Kostet kertoi, etttä tarina lähti liikkeelle eräänlaisena kahden eri tyylin harjoituksena, vain noin sata sanaa päivässä, mutta pikkuhiljaa siitä muodostuikin romaani. Hän kertoi tarinan olevan jonkin sortin paranormaalia romantiikkaa, joka lähti liikkeelle oikeastaan paranormaalin romantiikan kritisoinnista. Tarinaan on sekoitettu suomalaista kansanperinnettä, mutta se on sijoitettu lukiomaailmaan. Odotan innolla kirjan lukemista. Annami ehtikin jo blogata siitä

Tämän jälkeen minulla alkoi kahden tunnin mittainen päivystys Scifi ja fantasia -osastolla. Päivystyksessä aika tuntui kuluvan hirvittävän nopeasti. Samaan aikaan päivistykseni kanssa oli Magdelena Hain ja Juha Jyrkkään kaffeeklatsch, minne en valitettavasti päässyt, mutta mitä pöydän suuntaan vilkuilin, niin ainakin juttua vaikuti riittävän. Juha Jyrkkään kanssa juttelin kyllä myöhemmin jonkin aikaa ja selailin hänen Ouramoinen-teostaan. Saa nähdä, luenko sitä koskaan. Runot ovat aina vähän vaikea juttu minulle. Aihe kyllä kiinnostaisi.


Päivystyksestä hyppäsin suoraan kirjabloggaamisesta kertovaan paneeliin, jossa Anu Holopainen haastatteli Hanna Morre Matilaista ja Magdalena Haita. Taisi Anu Holopainenkin olla aika paljon äänessä kertomassa omia ajatuksiaan. Mielestäni keskustelu oli mukavan leppoisaa. Kun olen ennen ollut kuuntelemassa ohjelmaa kirjabloggaajista, tunnelma on mielestäni ollut aina vähän nihkeä. Rivien välistä on usein tulkittavissa, että "ihan kiva kun tykkäätte kirjoista, mutta älkää nyt niistä nettiin kirjotelko, jooko". Tällä kertaa bloggaajista tunnuttiin tykkäävän, johtuukohan siitä, että paikalla olevat edustivat kaikki spefikirjallisuutta, jolle bloggaukset saattavat joskus olla se ainoa kenttä, jossa kirjat saavat näkyvyyttä. Esille nousi se, että bloggaajat ovat yleensä paljon kiltimpiä kuin kriitikot, mistä kyllä olen samaa mieltä. Vaikka bloggaaja ei tykkää kirjasta, niin harvoin kukaan lyttää jotain kirjaa aivan myttyyn, vaan yleensä yritetään etsiä edes jotain hyvää. Myös suhtautumista ulkomaalaisiin ja suomalaisiin kirjoihin verrattiin. Itsekin olen huomannut, että saatan kirjoittaa hitusen kiltimmin suomalaisista kirjoista, sillä kirjailijat aivan varmasti löytävät bloggaukset. En ole kuitenkaan koskaan valehdellut. Joitain ulkomaalaisia klassikoita olen kyllä aika huoletta haukkunut. (Ja useimmat niistä olivat kirjoja, jotka minun oli ollut opintojen takia pakko lukea.)


Päivän viimeiseksi ohjelmaksi jäi Fingerborin piirtäjän Pertti Jarlan (oik.) haastattelu. Juuri ennen haastattelua olin kaverini kanssa pohtinut, mistä Jarlalla oikein ideoita riittää, ja heti haastatteluun tullessani Jarla paljasti, että tosi usea hänen ideoistaan on jonkun lukijan ehdottama, ja sarjakuvien tekijöissä aina mainitaan idean ehdottaja. Hän myös kertoi, että hänen sarjakuviaan sensuroidaan ylättävän vähän. Kaikki rivouden menee läpi, mutta muutama uskontoihin tai vähemmistöihin liittyvä vitsi on jäänyt julkaisematta.

Huomasin vasta päivän päätteeksi, että Sammakon pisteen yllä riippui valtava sammakko.

Äkkiä messut olivatkin ohi. Nyt on jo keskiviikko, ja alan pikkuhiljaa toipua messunjälkeisestä masennuksesta. Kun ympärillä koko ajan sattuu ja tapahtuu ja tottuu siihen, että kaikille voi jutella vaikka ja mitä, on paluu oikeaan elämään aina yhtä musertavaa. Parantelin oireita käymällä muun muassa kirjatossa ja vaeltelemalla pitkiä matkoja ruskaisessa syysmaisemassa. 

Messuista jäi päällimmäisenä mieleen hyvä seura ja antikvariaattiosasto, jonne ensimmäistä kertaa saapuessani meinasin lyhistyä maahan epätoivon valtaamana, sillä eihän niin isoa aluetta jaksa millään kahlata läpi. Ohjelma oli hitusen epämielenkiintoista verrattuna vaikka Finnconiin, mutta valitettavasti fandom-aiheet ovat aina vähemmistössä, jos koko tapahtuma ei koske fandomeita. 

Erityisesti mieleen jäi se, kuinka helposti messuilla pystyi ruokkimaan itseään ilmaiseksi. Ensiksi ilmainen teekupponen tuolta, sitten karkkia täältä ja lopuksi vielä kierros ruokamessupuolella. Maiston muun muassa Muumi-smoothieta (joku ehdotti, että muumieta), chilihunajaa ja Aura-juustoa, jonka päälle oli sulatettu suklaata.

Enpäs ottanutkaan messuselfietä sunnuntaina, vaikka olinkin laittanut kiharoita. Taisi tulla ennätys, jaksoin kolmena päivänä putkeen laittaa hiuksia.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Turun kirjamessut - Lauantai

Lauantai on se ryysispäivä. Välillä oli sellainen olo, että joutui kyynärpäillä raivaamaan itsensä ihmismassan läpi. Mutta niin on tästäkin päivästä selvitty, vaikka koomasinkin Scifi ja fantasia Turussa -osaston sohvalla melko pitkän aikaa ennen kun jaksoin raahautua messubussiin.

Tällä kertaa messubussi ei ollut sauna, vaan pikemminkin ahdas. Matka taittui mukavasti seisoskellessa, eikä tungos loppunut messualueella, sillä lippuluukulle oli kamala jono. Nyt lauantaina menin sisälle kirjabloggaajana, joten kiitoksia Turun kirjamessuille sisäänpääsystä!


Ensimmäisenä suuntasin Äidinkielen asema tieteen ja taiteen kielenä -paneeliin. Haasteteltavana olivat Janne Virkkunen, Outi Länsman, Jorma Mattinen, Reetta Kettunen ja Marko Kulmala. Ehdin kuunnella vain lopun, jossa enimmäkseen puhuttiin pakkoruotsista, saamesta ja venäjän kielen tarpeellisuudesta kouluissa. Kaikki olivat sitä mieltä, ettei ruotsia tule missään nimessä poistaa opetussuunnitelmasta, vaan olisi parempi, jos kaikkia suomalaisia kannustettaisiin kaksikielisyyteen, koska ruotsia kuulemma tarvitaan kaikkialla. Etelä-Suomessa sitä varmaan tarvitaankin ja täällä sitä jopa kuulee kaduilla, mutta elin koko lapsuuteni ja nuoruuteni Oulussa, jossa ruotsi oli vain yksi kouluaine, jota piti opetella, mutta arkielämässä ei ollut mitään kosketuspintaa siihen kieleen. Aiheesta on muuten olemassa video. En nyt sano, etteikö kielitaito olisi hyvä asia. Mitä antaisinkaan jos oppisin vieraita kieliä! Valitettavasti kielipäätä minulle ei kuitenkaan ole suotu, joten rämmin englannilla sen minkä pystyn ja huokailen välillä syvään kun tuijotan virkamiesruotsin kurssia, jonne minun pitäisi joskus mennä se reputtamaan.



Ensimmäisen paneelin jälkeen menin jo lähes kotinurkaksi muodostuneeseen soppeen, jonne oli tullut uhkaavia vieraita, jotka dalekien kanssa olivat kidnapanneet Kympin! Mikä draamallinen kohtaus!


Kymppi onneksi saatiin pelastettua pahisten kynsistä, joten uskalsin poistua kuuntelemaan ohjelmaa Lastenkirjasta elokuvaksi, jossa haastateltiin Juuli Niemeä (Kesäkaverit) ja Taavi Vartiaa. Vaikken kummankaan elokuvia ole nähnyt, oli kiinnostavaa kuulla suomalaisesta elokuvanteosta ja varsinkin kirjasta elokuvaksi -prosessista. Juuli Niemi kertoi, että jossain vaiheessa käsikirjoitusvaihetta täytyy unohtaa kirja, koska muuten kirjan rakenne saattaa vaikuttaa liikaa elokuvaan, jolloin kohtauksista voi tulla tönkköjä. Jotkut jutut, jotka toimivat kirjassa, eivät välttämättä toimi elokuvassa, ja toisin päin.

Tässä välissä istuin kaffeeklatschilla J. S. Meresmaan ja Katri Alatalon kanssa. Pöydän ympärillä oli sellainen mukava kourallinen ihmisiä ja keskustelu poukkoili kirjoista, kirjoittamisesta, kirjasarjoista ja yksinäisistä romaaneista myös TV-sarjojen, musiikin ja (steampunk)muodin puolelle. Esille nousi hyvin nopeasti sarjojen lopettaminen. Alatalo taisi kertoa, että hänelle oli tietynlainen helpotus saada Mustien ruusujen maa -sarja päätökseen, sillä nyt tarina on valmis. Meresmaa taas kertoi, että haluaa antaa Mifonki-sarjalleen aikaa. Jonkin verran myös tuli juteltua kirjoittajan tuotteliaisuudesta, vertasimme mm. amerikkalaisia kirjailijoita, joille yksi kirja vuodessa on joskus auttamattoman hidas tahti ja jotka saattavat kirjoittaa paljon tilpehöörää (novelleja, lukuja toisesta näkökulmasta, poistettuja kohtauksia) pitääkseen lukijakunnan koko ajan kiinnostuneena. Samalla kuitenkin tuli todettua, että jos on kova fani, niin tuskin suuri matskun paljous haittaa, tai jos on hyvä maailma, niin miksi ei sijoittaisi useampaa sarjaa siihen. Samalla myös todettiin, että joistain kirjailijoista, joilla on hyvän runsanlukuinen tuotanto, voidaan nähdä, kuinka he alkavat toistaa itseään. Kaiken kaikkiaan kahvituokio oli oikein leppoisa, tällaisiinhan haluaisi osallistua useamminkin!


Matka jatkui Suomen nuorisokirjailijat RY:n osastolle, jossa sai äänestää parasta ja huonointa kantta.


Fiktiivisistä kartoista olivat kertomassa Magdalena Hai, J. S. Meresmaa ja Anne Leinonen. Kaikilla tuntui olevan omat tyylinsä karttojen piirtoon, mutta kaikkia kuitenkin yhdisti halu tietää se, missä hedän kirjojensa hahmot seikkailevat. Paljon puhuttiin karttojen oikeellisuudesta, sillä esim Hain ja Leinosen kirjat sijoittuvat meidän maailmaamme, joka on kuitenkin muuttunut, joten molemmat ovat joutuneet pohtimaan, mitä kartassa pitää olla. Meresmaan kartat taas sijoittuvat puhtaasti fiktiiviseen maailmaan, mutta hänkin on joutunut miettimään esimerkiksi merivirtoja ja tuulia, jotta tietää, kuinka kauan hahmoilla kestää matkustaa minnekin. Paneelissa keskusteltiin myös siitä, minkälaisina kartat on haluttu esittää. Melko nopeasti nousi esille se, että kartat on osittan tarkoituksella piirretty vähän väärin, sillä eihän 1800-luvulla saatikka keskiaikaisessa maailmassa osattu piirtää yhtä oikeellisia karttoja kuin nykyään. Tämän vuoksi esim Hain kartta on hieman vääristynyt ja Meresmaan kartoista puuttuu asioita, sillä maailman ihmiset eivät ole vielä kauheasti tutkineet sitä. Anne Leinosen kirjoissa taas karttojen epämääräisyys johtuu osittain siitä, etteivät hahmotkaan tiedä ihan tarkkaan, missä päin talsivat. 

Loppuun vielä heitettiin sellainen idea, että entä jos joskus kirjassa olisi mukana kartta, johon päähenkiö on tehnyt omia merkitöjään. Aika monet merkitsevät karttaan itselleen tärkeitä paikkoja, esim lomakarttoihin hotellin sijainnin, hyvät ravintolat ja shoppailukadut. Jään mielenkiinnolla odottamaan kirjaa, jossa on tällainen kartta.

Siinähän niitä karttoja on.


Viimeiseksi ohjelmanumerokseni jäi Fantasian lähteillä, jossa Anu Holopainen (vas) haastatteli Sari Peltoniemeä, Merja Mäekä, Siiri Enorantaa sekä Katri Alataloa. Olin unohtunut aktikvariaattiosastolle, joten saavuin ohjelmaan myöhässä. Ehdin kuulla vain lopetuksen, jossa pohdittiin sitä, voiko fantasia tai scifi mennä liian oudoksi. Muistaakseni kaikkien mielestä ei oikeastaan, kunhan siinä on edes jonkunlaista tarttumapintaa, tosin tietenkin on maku- ja tottumuseroja.

Seuraavaksi vähän ostoksia.


Shimo Suntilan Sata kummaa kertomusta, jonka ostoa olen harkinnut niin pitkään, että tuntui tyhmältä olla ostamatta se, kun se niin helposti oli kerrankin saatavilla.


Nämä kortit eivät varsinaisesti ole ostoksia, vaan sain kortit Meresmaalta, sillä lainasin omaa kappalettani hänen Mifonkien mahdistaan yhteen paneeliin. Jälkeenpäin hän ystävällisesti antoi minulle kiitokseksi nämä kaksi erittäin hienoa korttia, jotka taitavat päätyä minun Wall of Stuffiini.

Olen se outo, joka oikeasti tykkää pokkareista!

Tämä kuulosti vähän Narnian tarinoilta, mutta se vaikutti suloiselta, joten nappasin sen matkaan.

Parisuhdeopas tulee taatusti tarpeeseen.

Muutama löytö:


Tämä veikeä painos Tarusta sormusten herrasta. En tosin hankkinut itselleni.

Lisää Holopaista! Tuossa vinkki jollekin, joka metsästää Kristallien valtakuntaa.

Fiilistelyotos kotiosastolta.

Hyvät kahvi- ja teetarjoilut siellä ainakin on.

Loppuun jo lähes perinteikäs messu-selfie. Vielä jaksaa näyttää reippaalta, vaikka kuva onkin otettu vasta messujen jälkeen. Kiharat kestivät yllättävän hyvin.

perjantai 3. lokakuuta 2014

Turun kirjamessut - Perjantai

Niin on messuviikonloppu avattu. Perjantait tuntuvat aina menevän siihen, että edes tajuaa, missä on. Koska minulle kyseessä ovat ensimmäiset kirjamessut, ensimmäinen päivä meni enimmäkseen ihmettelyyn ja alueen hahmottamiseen. En tainnut tänään edes käydä vielä kaikissa saleissa, enkä todellakaan ehtinyt käydä kirppisosastoa läpi!

Matka messualueelle sujui kätevästi messubussilla, mutta joku oli mennyt erehtymään, että nyt on keskitalven pakkaset, sillä patterit oli väännetty täysille ja bussimatka tuntui pikemminkin saunaillalta.

Suurin osa päivästä tuli hengattua hyvässä seurassa Scifi ja fantasia Turussa -osastolla, joka on sisustettu varsin viihtyisästi ja jossa on kahvia ja teetä, jopa minun suosikkiani, eli Twiningsin Earl Greytä! Voi tuska ja kurjuus, kun lähes joka kahvilassa tarjotaan vain Liptonia.



Ensimmäinen päivystysvuorokin sujui leppoisasti. Ainoa kommellus tapahtui silloin, kun minulle soitti puhelinmyyjä ja meni pitkään tajuta, että se on puhelinmyyjä, sillä soittajan virallisen sävyn takia luulin asian koskevan jotenkin kirjamessuja.


Kirppishyllystä löytyi kaikenlaista kiinnostavaa. Bongasin muutaman Anu Holopaisen vanhemman kirjan. Tässä vinkki jollekin kiinnostuneelle, joka haluaa täydentää kotikirjastoaan!


Tein löydön hyllystä, nimittäin Maijaliisa Dieckmannin Ram-kirjan. Luin näitä nuorena, luin oikeastaan lähes kaikki Dieckmannin historialliset nuortenkirjat yhdessä vaiheessa. Dieckmann olisi ollut messuilla, mutta hän esiintyi vain aamulla, jolloin en ollut vielä saapunut messualueelle.


Dieckmannin Ram-kirjathan ovat syy, miksi minulla on netissä lisänimi Reta. Tästä sarjasta sen nappasin.


Kävin minä myös ohjelmaa kuuntelemassa! Olin merkannut muistiin vaikka ja mitä, mutta ehdin lopulta piipahtaa vain kolmessa ohjelmassa. Näillä messuilla tuntuu koko ajan tapahtuvan jotain, joten ei todellakaan tiedä, mihin suuntaan milloinkin kannattaisi katseensa luoda. 

Ensiksi kuuntelin keskustelua Kirjaformaatit murroksessa, jossa vieraina olivat Pasi Vainio, Jarmo Heikkilä, Jukka-Pekka Pietiläinen, Essi Manner ja Mikko Aarne. Aluksi keskustelu tuntui vähän laahaavan, mutta loppua kohten meno muuttui kiinnostavammaksi. Ehkä kiinnostavimmaksi pointiksi mieleeni jäi yhden panelistin kommentti siitä, että vaikka uutta teknologiaa keksitään, vanha ei ole hävinnyt minnekään. Vaikka on olemassa televisio, me silti käymmä katsomassa elokuvia elokuvateatterissa, ja vaikka on elokuvateatteri, me silti käymme katsomassa näytelmiä. E-kirjoille on varmasti olemassa sopiva käyttötarkoitus, mutta varsinkin Suomessa se vielä vähän tuntuu hakevan sijaansa. Esille nousi myös se, että usein harlekiineja ja muita ehkä vähän noloja kirjoja ostetaan e-kirjoina, mutta kirjat, jotka saavat ihmisen vaikuttamaan sivistyneeltä, myyvät paremmin paperisena.


Anni Nykänen ja Milla Paloniemi esiintyivät uusien sarjakuvakirjojensa tiimoilta. (Mummo ja Kiroileva siili) Haastattelu oli rento ja hauska, varmaan osittain haastattelijan letkeydenkin vuoksi. Haastattelussa puhuttiin paljon siitä, miten strippimuotoista sarjakuvaa luodaan ja onko se helpompaa vai vaikeampaa kuin pitkän sarjakuvan teko. Anni Nykänen sanoi, ettei ehkä osaisikaan tehdä pitkiä sarjakuvia ja Milla Paloniemen mielestä hänen sarjakuvissaan oikeastaan on pitkiä juonia, jotka vain etenevän strippien muodossa. Jonkin verran myös puhuttiin sarjakuvien arvostuksesta, tuloista ja sivuprojekteista. Milla kertoi, ettei ole koskaan laskenut kaikkea Siilin varaan, vaan on aina tehnyt kaikkea muutakin, ja Anni sanoi aloittaneen animaatiokoulun ja haaveilisi jonkinlaisista Mummo-animaatioista, mutta ei osaa vielä luvata yhtään mitään.

Tämän jälkeen pyysin Millalta nimmarin englanninkieliseen Siiliin, jonka aion lähettää amerikkaliselle tutulleni.


Päivän viimeiseksi ohjelmanumeroksi jäi Muumit Rivieralla -esittely, jossa näytettiin jonkin verran pätkiä tulevasta elokuvasta ja sen jälkeen ohjaaja Xavier Picard ja toinen ohjaaja Hanna Hemilä kertoivat yleisesti elokuvan alusta ja teosta. He kertoivat, että olivat halunneet tehdä kunnianosoituksen Tove Janssonille ja siksi halusivat pysyä uskollisia sarjakuvien tyylille, tosin tietenkin lisäten värit, liikkeen ja äänen. Jonkin verran he joutuivat ottamaan tarinoida myös muista Muumi-sarjakuvista, sillä he halusivat tehdä elokuvasta sellaisen, jonka voi katsoa myös henkilö, joka ei kauheasti tiedä muumeista entuudestaan. Me suomalaiset ja ehkä japanilaiset ja ruotsalaiset tiedämme kyllä, miksi on hauskaa kun muumiperhe menee Rivieralle, mutta muita varten alkuun haluttiin luoda kohtia, jossa käy ilmi, minkälainen perhe onkaan kyseessä.


Löysin monen monta hienoa pinssiä.

Ja päivän päätteeksi Kymppi oli saanut kruunun päähänsä.

Nämä lopulta ostin, mutta Don't Blink ja Hobbit food inside ovat menossa kavereille lahjaksi.


Mukaan lähti myös Osuuskumman raapalekortteja. Hieman hermostuneena en saanut luettua kortteja kokonaan paikan päällä, mutta kun luin ne kotona, niin olivathan ne söpöjä. Ehkä pitäisi perehtyä raapaleisiin enemmän tulevaisuudessa. Kuvassa olevat raapaleet ovat Magdalena Hain ja Shimo Suntilan käsialaa.

Loppuun vielä messu-selfie
(otettu tosin kotona ennen messuille lähtöä)
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...