tiistai 14. lokakuuta 2014

Sata kummaa kertomusta

Kirjoittanut: Shimo Suntila
Sivuja: 112

Raapaleista on ollut puhetta vähän joka suunnassa jo jonkin aikaa, joten päätin vihdoin työntää nokkani niiden sekaan tarkemmin ja ottaa selvää, mistä on oikein kyse.

Tekstin määrä sen kuin lyhenee. Ehkä olen tulossa laiskaksi aikuiseksi, koska alan nauttia lyhyistä tekstistä. Nuorempana olin sitä onnellisempi mitä pidempi ja paksumpi kirjasarja oli kyseessä, sitten alkoi kelvata vähän ohkaisemmat kirjasarjat, sitten yksittäiset romaanit ja muutama vuosi sitten löysin novellien ihmeellisen maailman. Nyt raapaleet tulevat rytinällä. Vain sata sanaa, joihin keskittyä! Tämähän on loistavaa!

Välillä on sellainen olo, etten enää kaipaa eeppisiä 700:n sivun romaaneita, vaan pelkkä tarinan idean kuuleminen riittää. Siksi ehkä tykkäänkin keskustella kirjoista, joita en ole lukenut. Joku toinen voi kertoa kirjan idean, jonka jälkeen kuvittelen mielessäni, mitä kaikkea kirjan maailmassa voisi tapahtua. Onko tämä sitten mielikuvituksen rikkautta vai silkkaa laiskuutta, sitä en tiedä.

Raapaleet sopivat ideankaipuuseeni. Vain sadassa sanassa ehtii kertoa jo kokonaisen maailman. Vain tärkeimmät asiat sanotaan, mutta hyvässä raapaleessa idea jää mietityttämään pitkäksi aikaa.

Shimo Suntila kirjoitti vuonna 2012 joka päivä yhden raapaleen ja julkaisi ne blogissaan. Myöhemmin hän julkaisi niistä sata parhainta kansien välissä. Valintaprosessissa on kerrottu kirjan jälkisanoissa ja se olikin varsin monimutkainen. Täytyy nostaa mielikuvitussilinterihattuani hänelle vaivannäöstä.

Sata kummaa kertomusta täytyi lukea hitaasti, sillä useamman kuin muutaman raapaleen lukeminen kerrallaan tuntui kuormittavat liikaa päätäni. Niitä piti aina hetki sulatella. Onneksi kirja on pieni, joten se kulki kevyesti laukussa mukana. Raapaleista tulikin hetkeksi korvikkeeni kännykälle. Sen sijaan, että selaisin twitteriä joutohetkinä, kaivoinkin kirjan esiin ja luin raapaleen. Se oli kätevää. Ei tarvinnut huolehtia, että ehtiikö lukea luvun loppuun ennen oikeaa bussipysäkkiä, sillä sata sanaa nyt aina ehtii lukea.

Vaikka kokoelman raapaleet ovat mielikuvituksellisia ja monipuolisia, huomasin niissä silti jonkinlaista toistuvuutta. Yleensä tekstin viimeisessä lauseessa tulee käänne, joka muuttaa koko tekstin merkityksen. Välillä piti peittää raapaleen loppu, ettei vahingossa hypännyt loppuratkaisuun. Paljon seikkaillaan avaruudessa ja soditaan erittäin tehokkailla aseilla, mikä ei ehkä ole sitä minun mielilukemistoani, mutta myös arjen melskeessä ehtii tapahtua vaikka mitä kummallista. Eniten minua viehätti ne lukuisat raapaleet, joissa tapahtui outoja juttuja, joihin raapaleiden hahmot suhtautuivat kuin ne olisivat arkipäivää.

Ehdottomat suosikkini ovat Milla ja Meri -raapaleet. Kaksi pikkutyttöä aiheuttavat erikoista päänvaivaa vanhemmilleen. Juuri sellaista pikkutytöt minun mielestäni ovat, vaikka harva nyt oikeasti tekee lumityöt liekinheittimellä. Mitä olen ala-asteikäisiä serkkutyttöjäni vahtinut ja mitä muistan omasta lapsuudestani ja pikkusiskon kanssa leikkimisestä, niin Milla ja Meri ovat erittäin onnistuneita kuvauksia. Suntila on vinkannut blogissaan, että aikoo kirjoitaa heistä romaanin, mitä odotan nyt innolla.

Eli siis ihan positiivinen kokemus raapaleista. Ehkä pitäisi itsekin kokeilla. Ideavihkostani löytyy kaikenlaisia pikku nysiä, joista ei koskaan tulee romaania, mutta ehkä voisin yrittää istuttaa ne lyhyempään sanamäärään. Rapaleet tuntuvat olevan oiva vaihtoehto runoille.

2 kommenttia:

  1. Mä olen kanssa huomannut laiskistuneeni lukijana ja siihen kevyempään tarpeeseen raapaleet sopii tosi hyvin.

    VastaaPoista
  2. Minulla on tämä kokoelma e-kirjana kännykällä ja lueskelen aina yhden raapaleen silloin ja toisen tällöin. Sopii nimenomaan hyvin lyhyisiin siirtymiin ja joutohetkiin, mutta liian montaa ei tee mieli peräkkäin lukea. Siksi varmaan minulla kestää tämän loppuun lukeminen aika pitkään.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...