torstai 16. lokakuuta 2014

The Knife of Never Letting Go

Kirjoittanut: Patrick Ness
Sivuja: 512 (sis. ylimääräisen novellin)
Kieli: englanti 

Patrick Nessin Chaos Walking -trilogia on aina välillä noussut esiin internetin ihmeellisessä maailmassa. Muutama bloggaaja, kuten Kirjaneito, ovat pitäneet sarjasta, joten takaraivooni oli jäänyt heikko ajatus siitä, että tähän trilogiaan voisin tutustua. Ehkä. Joskus. Jos huvittaa. Kuin kohtalon osoittamana huomasin kirjan kirjastossa, oikein esille pantuna. Päätin lainata kirjan ja katsastaa, mistä oikein on kyse.

Kirja lojui lopulta hyllyni reunassa lähes kuukauden, kunnes huomasin, että siihen on tullut varaus, joten jos aion lukea kirjan, minun on ryhdyttävä toimeen. Ennakko-odotuksenani oli jonkin sortin monimutkainen ja hyvin älyllinen jännistysnäytelmä, jossa teini-ikäinen poika joutuu taistelemaan mätää yhteiskuntaa vastaan jossain dystooppisessa metropolissa, jossa kaiken lisäksi kaikki ihmiset kuulevat toistensa ajatukset. Olinpa aika väärässä.

Huomasin kyllä lukevani jännitysnäytelmää, mutta älyllisyys siitä oli kaukana. En nyt väitää kirjailijaa tyhmäksi, vaan viittaan tarinan miljööseen. Se sijoittuu melko yksinkertaiseen maataloudella elävään kylän, jossa elää vain miehiä, joista suurin osa on niin mielipiteisiinsä jämähtäneitä, etteivät varmaan uskoisi veden olevan märkää, jos olisivat joskus toisin todenneet. Päähenkilö Todd on kylän nuorin ja ainoa poika. Hän odottaa aikuistumistaan, joka tapahtuu hänen täytettyään 13 vuotta. Silloin hän on mies, kyläyhteisön täysvaltainen jäsen. Kaikki kylän naiset ovat kuolleet mysteeriseen basilliin Toddin ollessa nuori, eikä muualla maailmassa uskota elävän muita ihmisiä. Eräänä päivänä Todd on suolla, jossa hän törmää pisteeseen, jossa hän ei enää kuulekaan muiden ihmisten ajatuksia. Kun hänen isänsä saavat tietää asiasta, hänet lähetetään huimalle pakomatkalle, jonka syyt pysyvät hyvin epäselvinä tarpeettoman pitkään.

Ehkä on jo tullut selväksi, etten pitänyt kirjasta juurikaan. Kerrotanpa sen hyvät asiat nyt heti alta pois, niin pääsen pureutumaan heikkouksiin. 

Kirja sijoittuu toiselle planeetalle, jonne ihmiskunta on pikku hiljaa muuttamassa asumaan. Maa-planeetasta annetaan hyvin vähän tietoa, mutta käy selväksi, että se on konfliktien riepottelema planeetanriepu, josta halutaan pois rauhalliselle alueelle, kuin ihmiset Amerikkaan aikoinaan. Oli virkistävää lukea dystooppinen nuortenromaani, joka ei sijoittunu Pohjois-Amerikkaan. Kirjan parasta antia ehkä oli seurata Toddin hahmokehitystä suhteessa hänen koiraansa. Tarina alkaa siitä, kuinka hän inhoaa koiraansa, mutta vaihe vaiheelta hän alkaa arvostaa matkakumppaniaan. Positiivista kirjassa on myös sen nimi. Se on mieleenjäävä ja hieman mysteerinen, mutta tarinan lopussa kyllä käy selväksi, miksi kirja on näin nimetty.

Kirja on myös erittäin tapahtumarikas, joten varsinkin sellainen lukija, joka tykkää toiminnasa, tulee viihtymään kirjan parissa. Olin jo vähällä jättää kirjan kesken parin ensimmäisen luvun jälkeen, kunnes se saikin kunnolla vauhtia ja päätinkin lukea vielä seuraavan luvun. Ja seuraavan. Ja seuraavan.

Jossain vaiheessa into kuitenkin lopahti. Päähenkilö on villin takaa-ajon kourissa, mutta lukijalle ei selviä kunnolla, miksi häntä oikeastaan ajetaan takaa. Kun takaa-ajoa on jatkunut jo pari sataa sivua, alkaa pikkaisen kyllästyttää. Kirja herätti kysymyksiä kysymysten perään. Miksi naiset kuolivat? Miksi kaikki kuulevat toistensa ajatukset? Mikä oli se tyhjä kohta, jossa ajatukset eivät kuuluneetkaan, ja miksi Toddin piti paeta sen takia kotikylästään? Valitettavasti kysymyksiin ei tunnu löytyvä vastauksia, vaan Todd joutuu juoksemaan henkensä edestä, kintereillään pahikset, joista en ole läheskään yhtä kiinnostunut kun niistä vastauksista, joita kirja ei minulle halua antaa. Kun jotain lopulta kerrotaan, se kerrotaan monta sataa sivua liian myöhään, jolloin olen ehtinyt luoda jo paljon vauhdikkaamman teorian omassa päässäni, eikä kirjan vastaus enää tee minuun vaikutusta.

Tiedon pihtaaminen on kyllä yksi hyvin yleinen tarinankerronnallinen kikka, mutta tämä kirja ei onnistu siinä hyvin. Lukeminen on kiinnostavaa, jos tietoa annetaan pieninä paloina, mutta The Knife of Never Letting Go ei anna mitään. Ehkä eniten minua turhautti se, että Todd saa isiltään äitinsä vanhan päiväkirjan pakomatkalle, mutta koska hän ei osaa lukea kovin hyvin, hän ei sitten lue. Todd juoksentelee ympäri maailmaa vastauksen laukussaan, viitsimättä ottaa selvää. Edes silloin, kun hänen seuraana liittyy lukutaitoinen henkilö, hänellä ei ole aikaa kuunnella vastauksia. On ymmärrettävää, että hengenvaarallisessa tilanteessa ensimmäinen ajatus ei ole lueskella, mutta olisin minä edes vähän utelias.

Sen lisäksi, että tarina ei oikein ollut minun juttuni, kirjan kieli oli luotaantyöntävää. Se on hyvin puhekielimästä. Tuplanegaatioita ja ain't'eja joka paikassa. Thru ja tho, direkshun, ya, ya'll. Huomasin lukevani koko kirjan jonkin sortin etelän aksentilla. Ehkä se oli tarkoituskin, mutta minua se enemmänkin ärsytti. En juuri pidä puhekielisestä tekstissä - erotuksena jotkut tekstit netissä. Jo Tuntematon sotilas oli tuskaa. Nyt vielä täytyi lukea vieraan kieleen puhekieltä. Kielen lisäksi tekstin rakenne muttui kirjan vauhdin edetessä paljon katkonaisemmaksi. Alla olevissa kuvissa esimerkki.


Ensimmäinen kuva on kirjan alkupuolelta, toinen loppupuolelta. Vaikka ymmärrän lyhyiden kappaleiden ja katkenneiden lauseiden kuvastavat sitä, kuinka hektinen Toddin ajatusmaailma on sillä hetkellä, oli tekstin lukeminen väsyttävää.

Young adult -trilogoille ominaisesti kirja päättyy riipaisevaan ja pakko-lukea-seuraaa-osa -tyylisen cliffhangeriin, mutta valitettavasti pakko-lukea-jatkoa -fiilis ei tarttunut minuun niin voimakkaasti, että oikeasti menisin lainaamaan seuraavan osan. Tein alkusyksystä itseni kanssa sopimuksen, että luen tästä eteenpäin vain hyviä kirjoja. The Knife of Never Letting Go oli ihan OK, kerran luettava kirja, mutta en ole lainkaan kiinnostunut lukemaan jatkoa. Vielä vuosi sitten olisin kiltisti lukenut aloittamani trilogian loppuun, mutta nyt TBR-listani on sen verran pitkä, että on pakko vetää selkeitä rajoja jossain kohtaa. 

4 kommenttia:

  1. Höh, kurjaa, ettet pitänyt, mutta aina eivät lempikirjat mene yksiin. Minullakin kieleen totutteleminen vei aikaa, mutta loppujen lopuksi pidin siitä. Paljon :D Monsters of Menin bloggauksesta puolet taitaa olla Nessin kielen ylistystä... Nopeatempoinen ja toiminnantäyteinen tämä tosiaankin on!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kieli kyllä kuvaa hyvin sitä maailmaa. jossa he elävät, mutta... äh, ehkä vain olen liian jäykkämielinen tämän asian suhteen. Kielinirsoilen.

      Poista
  2. Mulla kävi samoin tämän sarjan kanssa, että luin ekan kirjan mutta sitten en saanut jatkettua. Luin ekan osan jopa aika innokkaasti ja nopeasti, ja aloitin kakkososaakin jossain vaiheessa mutta sitten se jäi. Ei jotenkin ollut tarpeeksi kiinnostusta tietämään miten sitten lopulta näille hahmoille käy. Olen tosin todennut etten ole kirjasarja-ihminen, todella moni tarina olisi voinut olla yksi kirja, ehkä myös tämäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tänään kirjastossa löysin trilogian päätösosan ja tarkistin siitä nopeasti, ovatko tietyt hahmot vielä elossa siinä vaiheessa. Se riitti tiedoiksi trilogian myöhemmistä vaiheista. :D

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...