maanantai 3. marraskuuta 2014

Missä junat kääntyvät - novelleja

Kirjoittanut: Pasi Ilmari Jääskeläinen
Sivuja: 466

Missä junat kääntyvät on novellikokoelma, johon on koottu Pasi Ilmari Jääskeläisen novelleja 90-luvun lopusta. Useat novelleista ovat voittaneet Tampereen Science Fiction Seuran novellikilpailun kulta- ja hopeasijoja ja useat kokoelman novelleista ovat alun perin ilmestyneet alan lehdissä, Portissa, Tähtivaeltajassa tai Kosmokynässä. Kokoelmaan on valittu myös kolme novellia palkittujen ulkopuolelta ja sitä varten on kirjoittettu yksi uusi novelli.

Kirja sisältää seuraavat novellit:
 - Missä junat kääntyvät (Portti 4/97)
 - Pinnan alla Toiseus piilee (Tähtivaeltaja 4/98)
 - Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1 (Portti 4/96)
 - Laurelia etsimässä (Portti 1/96)
 - On Murmaa kaatunut! (Portti 1/99)
 - Olisimmepa mekin täällä (kokoelmaa varten kirjoitettu)
 - Taivaalta pudonnut eläintarha (Kosmokynä 2/99)
 - Perheterapiaa (Tähtivaeltaja 2/98)
 - Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa (Portti 4/99)

Alun perin valitsin kokoelman luettavaksi, sillä eräs kaverini oli suositellut novellia Missä junat kääntyvät minulle jo useamman kerran. Tarinan idea, pikkupoika joka on äärimmäisen kiinnostunut junaradoista, kuulosti kiinnostavalta, joten Jääskeläistä ennen lukeneena halusin katsastaa, minkälaisia novelleja hän on kirjoittanut.

Nimikkonovelli ei petä lupauksia. Sillä on jo sen verran mittaa (84 sivua), että mukaan mahtuu useita juonenkäänteitä, monitasoisuutta ja huomattava määrä kiinnostavia yksityiskohtia. Pienellä laajentamisella tarinasta olisi voinut saada aikaan vaikka täysimittaisen romaanin. Kyllä se näin novellinakin toimi. Erityisesti pidin novellin loppuratkaisusta, mikä on minulle oikeastaan harvinaista. Yleensä olen sellainen lukija, joka voi nauttia tekstistä lähes loppuun saakka, mutta loppuratkaisu jättää vähän kylmäksi. Siksi olikin erittäin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka paljon pidin tämän novellin lopusta. Sen jälkeen olisi halunnut lukea novellin alusta alkaen uudestaan, etsiä vinkkejä, tai jutella siitä jonkun kanssa.

Minun piti lukea vain kokoelman nimikkonovelli, mutta se sattui vaan olemaan niin hyvä, että teki mieli tutustua kokoelman muuhunkin tarjontaan. Minulle suositeltiin myös novellia Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa, joka lopulta saavutti suosiotani niin paljon, että sanoisin sen olevan jopa nimikkonovellia parempi. 71-sivuinen novelli matkii Valittujen palojen tai vastaavien lehtien artikkelityyliä, kertoen tarinan miehestä, joka iskee silmänsä kirjastonhoitajattareen ja yhdessä he alkavat luoda viikonpäiväteoriaa, jonka avulla heistä tulee rikkaita ja kuuluisia.

Kaikki aikavääntymät ovat lähes aina mieleeni, joten ei ollut lainkaan yllätys, että novelli miellytti. Tarinassa on lopulta kaksi aikakikkaa, joista toinen liittyy viikonpäiviin ja toinen jokaisen ihmisen subjektiiviseen ajantajuun ja eräänlaisiin aikavirtoihin, joita tavataan kaupunkin joessa. Aluksi olin sitä mieltä, että kaksi aikavänkyrää samassa novellissa on liikaa ja ne olisi hyvin voinut erottaa kahdeksi eri novelliksi, joista voisi halutessaan saada hyvinkin erilaiset tarinat aikaiseksi, mutta lopulta elementit yhdistyivät ihan järkevästi novellin lopussa. Tarinan ajatusleikki on sen verran kiinnostava, että huomasin pohtivani sitä silloin, kun olisi pitänyt keskittyä aivan muihin asioihin.

Kahden loistavan novellin jälkeen päätin tutustua muihin, joten luin Taivaalta pudonneen eläintarhan, joka on Jääskeläisen toisen novellikokoelman nimikkonovelli. Käytännössä kyseessä on sama kokoelma, joka vain on ilmestynyt eri kustantamolta (Atena) ja johon on tehty korjauksia ja lisätty muutama uusi novelli. Koska novelli on valittu kokoelman nimeksi, koin että tekstille on haluttu antaa arvoa ja se on lukemisen arvoinen. Valitettavasti huomasin pettyväni. Vaikka Taivaalta pudonnut eläintarha on ihan mukavaa luettavaa, se jättää mielestäni huonolla tavalla kysymyksiä auki ja on paikoittain turhan epämääräinen. Suurin osa tarinasta on kerrottu naiivin lapsen näkökulmasta, joten epäselvyys on tavallaan selitettävissä, mutta minulle tuli olo, ettei ideaa ehkä ole hiottu aivan huippuunsa. En oikein osannut vetää rajaa siihen, kuinka paljon tapahtumat ovat harhaa, kuinka paljon tarinassa lopulta on spekulatiivisuutta, vai onko kaikki pelkkää symboliikkaa sotatraumoille.

Perheterapiaa on lyhyenkö novelli (12 sivua). Siinä seikkaillaan kuun pinnalla ja pidin sen loppuratkaisusta, mutta lyhyestä mitasta huolimatta minusta tuntui, että monta sivua meni ihan ohi. Oli kyllä ihan jännittävää seurata, kuinka terapiaistunnon tarkoitu alkoi pikku hiljaa selvitä lukijalle. Jossain toisessa novellikokoelmassa tämä olisi varmaan erottunut edukseen, mutta tässä tapauksessa se jää auttamatta kokoelman kahden helmen varjoon.

Tämän jälkeen lukeminen olikin rämpimistä, sillä Pinnan alla Toiseus piilee, Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1, Laurelia etsimässä ja On Murmaa kaatunut! olivat kaikki novelleja, joista en jaksanut innostua. Alkusyksystä tein sopimuksen itseni kanssa, että en enää yritä lukea mitään väkisin, joten luin järjestelmällisesti jokaisesta novellista alun, mutta koska mikään niistä ei noin 6-10:n sivun jälkeen ollut herettänyt mielenkiintoani, hyppäsin ne yli. En siis voi sanoa niistä mitään muuta.

Viimeiseksi luin novellin Olisimmepa mekin täällä, jonka nimi jäi mietityttämään kovasti. Pidin novellin ideasta. Maailma on muuttunut tosi kurjaksi paikaksi elää, joten ihmiset kirjaimellisesti pakenevat virtuaalitodellisuuteen ja antavat virtuaalimaailman ylläpitäjille luvan tuhota heidän fyysisen kehonsa. Tarinan parasta antia minulle oli yksinkertaisesti systeemin kuvaus ja pohdinnat siitä, millä lailla virtuaalitodellisuudessa eläminen vaikuttaa siellä asuvien ihmisten mielenterveyteen ja miten se ilmenee. Ei olisi haitannut, jos novelli olisi ollut pidempi.

En ole ennen lukenut novellikokelmaa, jossa on vain yhden kirjailijan tekstejä. Kiinnitin huomiota moniin yhtäläisyyksiin tekstien kanssa. Monissa teksteissä mainittiin Aku Ankka ja useisiin teksteihin liittyi vahvasti joku lapsi. Monesti novellien hahmoilla oli erittäin ääripäisiä suhtautumisia kirjallisuuteen: joko sitä rakastettin ja se oli elinehto tai sitä halveksuttiin sydämensä pohjasta. Useat novellit käsittelivät omituisuuksia kuin ne olisivat arkipäivää, mikä on tyyli, joka tällä hetkellä viehättää minua.

Kaiken kaikkiaan kokoelma on hämmentävän epätasainen. Se sisältää kaksi novellia, jotka jäävät mieleeni hienoina lukukokemuksia ja teksteinä, joita haluan suositella muille, mutta se sisältää myös tekstejä, joita en jaksanut lukea loppuun saakka.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...