maanantai 29. joulukuuta 2014

Ready Player One

Kirjoittanut: Ernest Cline
Sivuja: 510
Kieli: suomi

Multimiljönääri James Halliday on kuollut ja jättänyt jälkeensä erikoisen perinnön. Se, joka onnistuu löytämään hänen kehittämästään OASIS-virtuaalimaailmasta piilotetun munan, saa hallintaansa koko OASIS-pelin ja Hallidayn rahallisen omaisuuden. Vihjeet munan olinpaikasta löytyvät Hallidayn nuoruuden 80-luvun populaarikulttuurista.

Tuhannet ja miljoonat 2040-lukua elävät ihmiset ovat yhtäkkiä hullaantuneet 80-lukuun, jotta onnistuisivat keksimään ensimmäisen vihjeen, joka veisi heitä askeleen lähemmäs munaa. Viiteen vuoteen ei tapahdu mitään, mutta kun media on jo ehtinyt menettää kiinnostuksensa perintöön, ilmestyy Hallidayn kotisivuilla olevaan pistetaulukkoon yhtäkkiä yksi nimi. Joku on onnistunut selvittämään ensimmäiseen vihjeen ja löytänyt yhden kolmesta avaimesta, joita tarvitaan munan löytämiseen.

Ensimmäinen pistetaululle päässyt henkilö on Wade Watts, teini-ikäinen poika, joka oikeassa elämässään elää slummiutuneella alueella suurkaupungin kupeessa, mutta joka on vuosia elänyt käytännössä OASIS:n virtuaalitodellisuudessa ja käyttänyt aikansa Hallidayn lempijuttujen opetteluun ulkoa, jotta hän voisi joskus löytää piilotetun munan. Hän on yksi munastajista, OASIS:n isosta käyttäjäryhmästä, jotka etsivät kiihkeästi vinkkejä Hallidayn kilpaa varten.

Ready Player One oli minulle tämän joululoman uppoutumiskirja. Tarinaa on yli 500 sivua ja ainakin suomenkielisessä painoksessani joka sivulla on paljon tekstiä. 500 sivua ei kuitenkaan tuntunut mielestäni liian pitkältä. Tarina on vauhdikas, pitää otteessaan. Joka luvussa tapahtuu jotain, mikä vie juonta eteenpäin. Kirja alkaa melko hitaasti, mutta sopivan mielenkiintoisesti. Se kuvaa 2040-luvun maailmaa yksityiskohtaisesti. Päähenkilö oikeastaan selostaa lukijalle, miten asiat ovat, mutta tämä kerronnallinen ratkaisu ei haitannut minua, sillä odotinkin kirjan olevan melko helposti ymmärrettävä jännittävä seikkailu, jossa ei kauheasti tarvitse lukea rivien välistä.

Vaikka kirja on jollain tavalla helppo ja seikkailuvetoinen, ei kuitenkaan sanoisi sen olevan ihan pelkkää hömppää. Ensinnäkin se on äärimmäisen intertekstuaalinen kaikkine viittauksineen 80-luvun populaarikulttuuriin. Toiseksi, tarinasta löytyy yhteiskuntakritiikkiä niille, jotka haluavat sen sieltä lukea. Tarinan maailma on eräänlainen fantasia - ainakin OASIS on fantasia - mutta kirjan todellisuus on pelottavan lähellä nykytilannetta.

Joku, joka perehtynyt 80-lukuun paremmin kuin minä, olisi saanut kirjasta varmasti paljon enemmän irti. Itsekin naureskelin niille kaikille viittauksille, jotka tunnistin. Vaikken tunnistanutkaan kaikkia juttuja, se ei haitannut juonen kulkua, vaan kaikessa pysyi hyvin mukana. Tätä kirjaa ei kannata säikähtää silloinkaan, jos ei ole pelannut kauheasti videopelejä. Minä en ole kovin akviininen pelaaja, mutta rakensin silti päässäni hyvin elävän pelimaailman silmieni eteen.

En ole pitkään aikaan lukenut vauhdikasta seikkailua, jossa olisin jaksanut pysyä koko ajan mukana. Nykyään alkaa tulla sellaien olo, että pelkkä seikkailu ei riitä, pitää olla jotain muutakin sisältöä. Onko tämä aikuistumisen merkki? Ready Player One kuitenkin onnistui pitämään nenäni liimautuneena kirjaan. Ainoastaan noin puolessa välissä tuntui laahaavan jonkin verran.

Loppu kyllä oli vähän pettymys. Se muuttui hyvin elokuvamaiseksi. Jokaisessa seikkailussa täytyy olla räjähtelevä, eeppinen loppuhuipennus, joka ei oikeastaan jaksa kiinnostaa kirjan sivuilla. Arvasin muutaman jutun ja luin loppukohtauksen vähän silmäillen, niin että pysyin suunnilleen mukana siinä, mitä tapahtuu. Kirjan loppuratkaisu ei ole erityisen yllätyksellinen, vaan noudattaa perinteistä kaavaa, jossa luuseri nousee ahdingosta voittoon ja saa sankaritekojen jälkeen palkinnoksi muutakin kuin varsinaisen pokaalin. Mutta tärkeintä tässä kirjassa ei ole loppuratkaisu, vaan se, miten siihen päädytään.

torstai 25. joulukuuta 2014

Kirjasaalis

Lahjakääreiden repiminen ei tänä vuonna ollut minulle kovin yllätyksellistä, sillä olin käynyt itse ostamassa lähes kaikki joululahjani. Samalla kuitenkin vältyin kummilta lahjoilta, joita en todennäköisesti koskaan tulisi käyttämään. Yleensä parhaat lahjat ovat kovia, litteitä ja suorakulmion muotoisia, eli kirjoja.


Lahjapaperien alta paljastui seuraavat niteet:

1. Cassandra Clae, Maureen Johnson & Sarah Rees Brennan - The Bane Chronicles

Kirjaa on koottu kaikki novellit, jotka kertovat Claren Shadowhunters-maailman suositusta velhosta Magnus Banesta. Novellit on alun perin julkaistu e-kirjoina, mutta minä ja e-kirjat emme vielä tule toimeen, joten odotin, että kirjasta tulee paperinen versio.

Paperinen versio onkin ihan nätti, vaikken välttämättä ole samaa mieltä siitä, onko kannessa oleva parrakas heppu minun mielikuvieni Magnus. En yleensä pidä kansista, joissa on selkäesti jonkun hahmon, kuten päähenkilön kuva, sillä ne tuntuvat aina rikkovan mielikuviani

Kirjassa on The Mortal Instruments ja The Infernal Devices -sarjoista tuttu fontti ja mukana on myös pieniä sarjakuvanpätkiä, joka toivottavasti antavat lisää maustetta itse tarinoihin.

Odotan kokoelman lukemista, mutta hieman pelkään, että tämä on tarkoitettu hitusen kovemmille faneille, jotka muistavat kaikki hahmot ja tapahtumat ulkoa. Mutta mitäpä minä olen valittamaan. Jos Pottereista julkaistaisiin samankaltainen kokoelma, tunnistaisin takuulla lähes jokaisen viittauksen vaikka mihin.

Maria Turschaninoff - Maresi: Punaisen luostarin kronikoita

Suhtaudun yleensä Finlandia-palkittuihin varauksella, sillä vaikka tunnustan niiden laadun, ne eivät usein osu yhteen minun kirjamakuni kanssa. Olin silti ilahtunut, kun Turschaninoffin Maresi sai Finlandia Juniorin. Onhan se hieno tunnustus! Kaiken lisäksi olin kiinnostunut kirjasta jo ennen kirjan ehdokkutta. Kun kirja vielä valittiin lukupiirini yhdeksi kirjaksi, jonka luemme kevään aikana, alkoi olla aika varmaa, että tulen lukemaan sen.

Pyörittelin joululahjatoivetta pitkään mielessäni, mutta kun huomasin, kuinka kaunis kirja on ihan fyysisenä esineenä, päätin hankkia sen itselleni. Ulkonäöllä on siis väliä! ;)

Kirjan fontti on kaunis, siinä on mukana kartta ja tekstin seasta löytyy nättejä alkukirjaimia. Nyt vain toivon, että itse sisältö on yhtä kiva kuin ulkonäkö.





Conn Igguiden - Ruusujen sota 1: Myrskylintu

Tämä kirja on oikeastaan puhdas heräteostos, joka lähti matkaani kauniin kannen takia. Jälleen kerran, ulkonäöllä on väliä. En muista, olenko koskaan ennen nähnyt yhtä nättiä pokkaripainosta. Yleensä ne tuntuvat olevan vain pienempiä versiota kovakantisista, tai sitten niihin on lätkäisty leffakansi. 

Tämä kultainen kiinnitti huomioni kirjakaupan pokkarihyllyllä. Kirjaa vinkattiin viime kesänä Finnconissa, missä poimin nimen ylös. Nyt kun hankin kirjan itselleni, niin ehkä saan sen myös joskus luettua. 

Plussaa kartoista, hahmoluetteloista ja sukupuista. Ne lupailevat yleensä eeppistä kertomusta, mutta olen hieman peloissani, että onko käsissäni samanlainen hahmomäärä kuin Tulen ja jään laulussa.


Robert Galbraith - Silkkiäistoukka

Rowlingin kamun Galbraithin esikoisromaani Käen kutsu oli mielestäni ihan viihdyttävä kertomus, jota en malttanut laskea käsistäni. Olen kuullut Silkkiäistoukasta, että se olisi edeltäjäänsä parempi, joten päätin hankkia sarjan toisen osan itselleni. Eniten odotan Striken ja Robinin työsuhteen kehitystä. Ihastuin Robiniin, joten haluan kuulla hänestä enemmän.


Lukemiseen liittyvänä joululahjana hankin lukulampun, jota olen jo useaan otteeseen katsellut. Lukulampun voi kiinittää itse kirjaan tai jonnekin muualle kirjan läheisyyteen, niin että se valaisee sivun juuri oikeasta kohdasta. Kätevä vaikka bussimatkoihin tai jos muuten vain kokee tarvitsevansa lisävalaistusta lukemiseen. Minulla on sellainen yölamppu, jonka valossa täytyy lukea hyvin tarkassa kohdassa, että se palaisee kirjan sivun hyvin, joten tämä lukulamppu tulee taatusti käyttöön.

Demonstroin lamppua Ernes Clinen Ready Player One -kirjan avulla. En nimittin heti hyökännyt lahjakirjojeni kimppuun, vaan jatkoin parhaillaan keskein olevaa tietokonepelimaailmaan sijoittuvaa kirjaa, joka on varsin vetävä kertomus, vaikka isohko osa 80-luvun populaarikulttuuriviittauksista meneekin minulla ohi. Enemmä sitten kirjaa käsittelevässä bloggauksessa.


Kaksi yllätystä: Smaugin autioittama maa Extended Edition ja leffalippuja. Vaikka pidänkin eniten Hobitti-trilogian ensimmäisestä osasta, niin toisen osan lisämateriaalit ja pidennetyt kohtaukset tulevat taatusti katsottua! Ja leffassa taatusti käytyä. Vaikkapa se Matkijanärhi osa 1, niin kuin tuo hieno kuutio mainostaa.

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Jouluksi kotiin

Kirjoittanut: Eero Korpinen
Sivuja: 94

Jouluksi kotiin on Eero Korpisen esikoisteos. Tätä aiemmin hän on kirjoittanut myös Ken vainajia muistelee -kokoelmaan novellin nimeltään Vainajan palmikko, josta olen bloggaukseni mukaan pitänyt kovasti. Sain Jouluksi kotiin -kirjan arvostelukappaleen, jonka päätin lukea sen näin sopivasti joulun alla ja julkaista jutun ajankohtaiseen aikaan.

Pienoisromaani kertoo karmivan tarinan tehtaanomistaja Smith J. Leedsistä ja hänen helikopterilentäjästään Hawkstonesta. Leedsin työntekijät haluaisivat palkankorotuksen, mutta Leeds ei koe pystyvänsä sitä antamaan. Hän lähtee kotiin rivakasti, vaikka sää on huononemaan päin. Helikopterimatka tyssää lyhyeen, kun alijäähtynyt vesi pudottaa kopterin maahan, keskellä Kanadan erämaata.

Leeds ja Hawkstone, kaksi toisilleen käytännössä tuntematonta miestä, joutuvat selviytymään lumimyrskyn läpi erämaamökkiin odottamaan pelastajia. Siellä odotellessa he joutuvat kohtaamaan monia henkisiä ja psyykkisiä ongelmia, ja ehkä myös jotain yliluonnollista.

Hieman alle sata sivua on mielestäni tälle seikkailulle oikein sopiva mitta. Mainittakoon tässä vaiheessa, että kirjan taitto on varsin tiivis. Vähän väljemmällä taitolla tarina olisi varmaan hieman yli satasivuinen. Noin sadan sivun seikkailuun mahtuu kaikki tarpeellinen toiminta ja sen verran taustoja, että huomasin välittäväni, mitä hahmoille tapahtuu, vaikka en oikeastaan pitänyt heistä kenestäkään, jos näin luonnetta pitäisi arvioida.

Mielenkiintoista on se, että kyseessä on suomalaisen kirjailijan teos, joka sijoittuu Kanadaan ilman että mukana on yhtään suomalaista hahmoa. Usein ulkomaille sijoittuvissa kirjoissa on edes joku Suomi-linkki. Oli ihan virkistävää lukea sellaista tekstiä, jossa ei Suomi-linkkiä, lukuunottamatta kirjoittajan kansalaisuutta.

Jäin miettimään kyllä sitä, miksi tarina on sijoitettu Kanadaan. Kenties helikopterilla paikasta toiseen lentävä suomalainen tehtaanomistaja olisi ollut liian kaukaahaettua? Henkilön olisi kyllä voinut sijoittaa helikopteriin monesta muustakin syystä. Kenties kirjoittajaa kiehtoi Kanadan rajut lumimyrskyt ja sen tarjoamat kauhuelementit? Kenties Kanadan erämaahan katoaminen on isompi ongelma kuin Suomessa katoaminen. Tarina on kaiken lisäksi sijoitettu 80-luvulle, joten kännyköillä avun soittaminen ei onnistu. Ei minua kyllä haitannut, että tarina oli sijoitettu Kanadaan, vaan pohdin erilaisia mahdollisuuksia, samalla tavalla kuin Leed pohti tarinassa, olisiko onnettomuutta tapahtunut, jos hän olisi lähtenyt liikenteeseen eri aikaan.

Enempää en oikein uskalla sanoa tästä tarinasta ilman että spoilaan kaiken. Luvassa on mukavasti soljuvaa tekstiä, jossa käydään läpi varsin yksityiskohtaisesti sitä, mitä ihmismieli ajattelee jouduttuaan erämaan armoille ja eristyksiin. Oikein viihdyttävää luettavaa, unohtamatta kuitenkaan karmivia hetkiä.

perjantai 19. joulukuuta 2014

Saga (Volume 3)

Kirjoittanut: Brian K. Vaughan
Piirtänyt: Fiona Staples
Sivuja: 144

Johan kolmas osa pisti rytinäksi!

Sagan luvut 13-18 pistävät ehkä sarjan parasta tähän mennessä. Ensimmäinen albumi oli alkuselvittelyä, toinen osa syventämistä ja säntäilyä, mutta kolmannessa osassa päästään ensimmäistä kertaa ehkä siihen, mitä tällä sarjalla tunnutaan hakevan.

Edellinen albumi loppui kutkuttavaan tilanteeseen, kun Prince Robot IV pääsee Quietukselle, jossa Alanan lempikirjailija D. Oswald Heist asustelee erakkona majakassa. Hän kuulustelee kirjailijaa, sillä useat epäilevät Alanan, Markon ja heidän tyttärensä olevan yhteydessä kirjailijaan, mutta kirjailija ei suostu kertomaan mitään. 

Kolmas albumi hyppää hieman ajassa taaksepäin ja kertoo vielä neljän luvun verran tapahtumia, jotka tapahtuvat ennen Prince Robot IV:n kuulustelua. Mukaan jengiin liittyvät muun muassa keltaisen lehdistön toimittajat Upsher ja Doff, joista tuli nopeasti minun suosikkejani. He yrittävät selvittää lähes mystiseltä kuulostavan Alanan tarinaa, joten tällä kertaa lukija pääsee tutustumaan Alanan menneisyyteen toimittajien haastatelujen kautta. Jopa hieno teinikapina-aikainen valokuva vilahtaa ruudussa.

Alana, Marko, Hazel ja Markon äiti Klara saavat viettää hetken rauhallista elämää pelaten lautapelejä ja miettien tulevaa. Oli hauskaa seurata, kuinka Klara ja D. Oswald Heist juonittelivat, jotta saisivat Markon ja Alanan päätymään tulevaisuudensuunnitelmissaan kaikkia miellyttävään ratkaisuun. Sodan keskellä täytyy saada perusasiat kuntoon, joten tässä osassa pohditaan mun muassa sitä, mistä pieni perhe voi tulevaisuudessa hankkia elantonsa.


Aikahypähtelyistä huolimatta juoni ei todellakaan ole tylsä tai paikallaan junnaava. Tämä kolmas albumi oli sarjasta se, jota en oikeasti malttanut laskea käsistä. Aiempia osia olen lueskellut melko verkkaisesti, aina kohtauksen silloin tällöin, mutta nyt minun piti vähän nipistää yöunistani, jotta sain tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Muutama hahmo on hengenvaarassa, muutama hahmo tekee jotain erittäin yllättävää ja tarina rakentuu kohti lopun rysäystä.

Jos jotain kritiikkiä pitäisi sanoa, niin jollain tasolla minua on alkanut häiritä, kuinka paljon sarjakuvan maailmat muistuttavat maapallon maailmaa. Hahmoilla on hyvin länsimaisia vaatteita. Olen myös alkanut hitusen vierastaa kaikenlaisia olentoja, jotka ovat ihmisten muotoisia, mutta joilla on esimerkiksi merihevosen pää. Mistä tuollaiset olennot ovat peräisin? Miten he pystyvät kommunikoimaan ihmisäänellä? Välillä hahmot ovat hykerryttävän mielikuvituksellisia, mutta välillä pyörittelen silmiän jälleen yhdelle ihmisen ja eläimen risteytykselle. 

Jollain tavalla minulla on sellainen olo, että tarina voisi loppua jopa tähän osaan. Se ei kuitenkaan lopu, sillä neljäs albumi on juuri tullut ulos. Sain selville, että osat 1-18 on julkaistu yhtenä niteenä, joten voi hyvin olla mahdollista, että luku 18 päättää tarinan yhden näytöksen. Odotan mielenkiinnolla, mitä tulemaan pitää.

torstai 18. joulukuuta 2014

Saga (Volume 2)

Kirjoittanut: Brian K. Vaughan
Piirtänyt: Fiona Staples
Sivuja: 144

Kiinnostuin alun perin Sagasta, kun törmäsin kolmen sivun pätkään netissä. Lainasin albumin kirjastosta, mutta ensimmäisessä osassa ei vielä ollut pätkää, joka oli alun perin herättänyt kiinnostukseni. Nyt toisessa osassa pääsin vihdoin lukemaan, miten tuo kolmen sivun pätkä jatkuu ja miten se tarkalleen ottaen liittyy tarinaan.

Sarjakuvien saaminen käsiini olikin sitten oma prosessinsa. Joskus kirjaston hankinpyynnöt etenevät hyvin hitaasti... Kun sanon hitaasti, niin tarkoitan todella sitä. Vaati muutamaa kyselyä tiskiltä, yksi kirjastolla töissä ollut tuttu, jolle kerroin tilanteen ja sain neuvoja ja lopulta yksi sähköposti oikeaan osoitteen, kunnes vihdoin, yhdeksän kuukauden odottamisen jälkeen, sain sarjakuvat käsiini. Viime helmikuussa pohdin, ostanko albumit itselleni vai teenkö hankintapyynnön kirjastoon. Jos olisin tiennyt, että joudun odottamaan paria sarjakuvaa yhtä kauan kuin kaksosia, olisin kyllä ostanut ne omakseni.


Olin jo miltein ehtinyt unohtaa, mitä edellisessä albumissa tapahtuu, mutta onneksi bloggaukset virkistävät muistia! Sagan 2. albumi jatkaa siitä, mihin edellinen osa loppui. Marko ja Alana ovat edelleen pakomatkalla jättäydyttä Landfallin ja Wreathin kahakoista ulkopuolelle. He ovat juuri saaneet haltuunsa eeppisen puisen avaruusaluksen, kun heidän kyytiinsä ilmaantuu kaksi henkilöä, jotka paljastuvat Markon vanhemmiksi. Marko joutuu häipymään äitinsä kanssa metsästämään heidän kadonnuta haamukaveriaan, kun taas Alana jää tekemään tuttavuutta appi-isänsä kanssa.

Sarjakuva jatkaa edellisestä osasta tuttua mallia, jossa käydään välillä takaumien kautta läpi sitä, kuinka esimerkiksi Alana ja Marko ovat tavanneet. Paljastuksia on luvassa. Karkuripariskuntaa jahtaa myös edelleen sama poppoo kuin edellisessä osassa, mutta tällä kertaa mukaan liittyy uusia henkilöitä, muun muassa ainakin minuun vedonut Gwendolyn, joka on ennen tätä albumia tunnettu ainoastaan nimeltä Markon exänä.

Tätä sarjakuvaa lukiessa huomasin pohtivani nykyistä suhtautumistani tarinankerrontaan. Ennen pidin hyvin lineaarisesti ja kronologisesti etenevästä kerronnasta, mutta olen huomannut viime aikoina nauttivani kerronnasta, jossa takaumien kautta paljastuu aina uusia puolia tarinasta ja hahmoista. Saga aloittaa tarinansa keskeltä. Hazel syntyy, mutta sitä ennen on tapahtunut jo paljon. Lukija pääsee seuraamaan tarinaa kahdessa tasossa.

Sagassa on oikeastaan kolme ulottuvuutta: on takaumat, nykyisyys ja Hazelin kertojaääni, joka puhuu kaikesta mennessää muodossa ja kaikkitietävästi. Lukija ei vielä tiedä, missä elämäntilanteessa kertojaääni-Hazel on, mutta jonkin verran siitä voi päätellä. Hazelin on pakko elää vähintään sen ikäiseksi, että pystyy kertomaan asiat, joita hän kertojana on tuonut ilmi.

Edellisessä bloggauksessa kerroin, kuinka Saga tuntuu olevan melko väkivaltainen. Tällä kertaa en kiinnittänyt siihen juurikaan huomiota. Joko olin paremmin varautunut, tai sitten alun jysäyksistä on päästy yli ja on aika keskittyä itse juoneen sen sijaan, että kalasteltaisiin lukijoita mukaan alastomuuden ja väkivallan voimin. Tämä toinen albumi tuntui välillä erittäin herkältä. Kovikset päättävät uhrata kaiken lähes mitättömän, mutta heille tärkeän asian takia, kovia salaisuuksia tuodaan julki ja kaiken keskellä opetellaan pitämään huolta sylivauvasta.

Pidin siitä, kuinka maailmaa tunnutaan hyödyntävän. Wreathin kansalaiset eivät voi taikoa ilman että kertovat samalla salaisuuksia, joten odotan aina innolla, milloin taikaa tarvitaan, Myös edellisen albumin orjatyttö osoittautuu hyödylliseksi (ainakin jahtaajille, en nyt usko Markon ja Alanan olevan kovin ilahtuneita).

Hahmoja tässä sarjassa kyllä tuntuu olevan hieman liikaa, varsinkaan kun välillä he ovat poissa useita lukuja ja tekevät paluun juuri silloin, kun olen jo luullut heidän jättäytyneen pois koko tarinasta. Onneksi hahmosuunnittelu sentään on rikasta. Hahmot tunnistaa helposti toisistaan.


lauantai 13. joulukuuta 2014

Kultainen lohikäärme

Kirjoittanut: Liz Williams
Sivuja: 398

Lukupiirin hyviin puoliin lukeutuu se, että siellä tulee tutustuneeksi kirjoihin, joita ei ehkä muuten tulisi lukeneeksi. Lukupiirin huonoon puoliin lukeutuu se, että siellä tulee tutustuneeksi kirjoihin, jotka eivät välttämättä kolahda erityisen hyvin. Liz Williamsin Kultainen lohikäärme on yksi tällaisista kirjoista.

Kultainen lohikäärme on rikoskomisario Chenin ja demonipoliisi Zhu Irzhin seikkailujen kolmas osa. Lukupiiri oli todennut, että koska kyseessä on jonkin sortin rikosromaanisarja, jossa jokaisessa kirjassa on oma itsenäinen tapaus, jota selvittävät edellisistä osista tutut henkilöt, voi kirjan ottaa piirin lukemistoon. Tavallaan lukupiiri oli ollut oikeassa: tarinaan pääsee jokseenkin helposti mukaan eikä se selkeästi jatka tarinaa, joka on jäänyt kesken edellisissä osissa. Minulla oli silti vaikeuksia ymmärtä kirjaa.

Aluksi kyllä pidin kirjasta melko paljon. Olen häpeällisen jumittunut länsimaailmaisesta maailmasta kertovaan kirjallisuuteen, joten Kultaisen lohikäärmeen kiinalaisuutta oli kiehtovaa seurata. Huomasin, kuinka vähän oikeastaan tiedän Kiinan ja sen lähialueiden kulttuureista, mutta oli myös mukavaa huomata, kuinka kykenin kaivelemaan aivoni perukoilta ne vähäiset faktat, joiden perusteella pysyin juonessa jokseenkin mukana. Omalla tavallaan kirja kuitenkin olettaa, että lukijat joko tietävät kiinalaisesta mytologiasta edes jotain tai sitten ovat lukeneet aiemmat osat, joissa luultavasti selitetään asioita enemmän.

Kirja kertoo Singapore kolmesta, maanpäällisestä kaupungista. Kirjan maailmassa on olemassa sekä taivas että helvetti, joiden välillä seilaaminen vaikuttaa melko helposta. Ne sijaitsevat jokseenkin toisissa ulottuvuuksissa, mutta esimerkiksi poliittiset vierailut maailmojen välillä ovat mahdollisia.

Tarina alkaa siitä, kun Pin-niminen rattopoika huomaa, kuinka hänen tuttunsa Ming-neito katoaa mystisesti. Hän sattuu törmäämään juhlissa Cheniin ja Zhu Irzhiin, joille hän kertoo tapauksesta. He lupaavat alkaa selvittää tapausta, mutta tutkimuksia hidastaa diplomaattinen matka helvettiin, Samaan aikaan rouva Pa -nimisen vanhan naisen tytär menee naimisiin, saa lapsen ja lähettää Kultaiseksi lohikäärmeeksi kutsutun pikkupojan äitinsä hoiviin. Kultainen lohikäärme vaikuttaa olevan kummallisen kypsä kaksivuotias ja kaiken lisäksi hän tuntuu olevan jotenkin kytköksissä kaikkeen, mitä kirjan aikana tapahtuu.

Noin puoleen väliin saakka pidin kirjaa oikeasti mielenkiintoisena. Jouduin tekemään jonkin verran tavallista enemmän työtä pysyäkseni mukana, mutta tehokkaalla rivien välistä lukemisella sain rakennetua päähäni edes jonkinlaisen kuvan kirjan maailmasta ja siinä vallitsevista säännöistä.

Puolessa välissä kirjaa kuitenkin huomasin, ettei minulla edelleenkään ole hajua, mihin tarina on oikein menossa. Mikä on kirjan kantava juoni? Kai se siellä jossa hyvin piilossa oli, mutta enimmäkseen huomasin lukevani melko tylsän Chenin matkustelua helvetissä ja Zhu Irzhin perhedraamaa. Eniten minua kiinnosti Pin, joka hänkin joutuu kidnapatuksi, mutta valitettavasti häntä on kirjassa loppujen lopuksi hyvin vähän.

Jossain vaiheessa kiinnostus kirjaa kohtaan lopahti ja luin sen loppuun vain lukupiirin takia. Kirja ei tunnu olevan oikein minkäänlainen kokonaisuus. Lopun viimeiset noin 80 sivua ovat pelkkää toimintaa, mikä muistuttaa enemmän elokuvan kuin romaanin kerrontaa. Minulle tulikin mieleen, että kirjan tarina voisi toimia ihan hauskana ja vauhdikkaan seikkailuna, jossa on vähän posketon juoni, mutta joka naamioidaan katseenkestäväksi hauskoilla letkautuksilla ja hienoilla taistelukohtauksilla. Nyt kirjaa lukiessa nämä mainitut letkautukset tuntuvat vain vähän väkinäisiltä.

Lukupiirissä moni muukin ihmetteli kirjan meininkiä. Esiin nousi muun muassa se kiintoista huomio, että vaikka piiri on keskittynyt spekulatiiviseen fiktioon, monilla oli vaikeuksia pysyä kirjan spefi-elementeissä mukana. Kentien tämä kirja oli kurkistus minulle siihen, miten spefiin tottumaton voi kokea kirjat, joissa tapahtuu arkitodellisuudesta poikkeavia asioita?

perjantai 12. joulukuuta 2014

Tom of Finland: Sarja kuvia

Kirjoittanut & piirtänyt: Tom of Finland (Touko Laaksonen)
Sivuja: 128

Tom of Finland on ollut viime aikoina tapetilla niin postimerkkien kuin vuodevaatteiden ja pyyhkeiden muodossa. Kuvitelkaapa muuten näin ohimennen sanoen Tom of Finland -tapetit! Sain kaveriltani lainaan sarjakuva-albumin ja päätin tutustua siihen, mistä tässä haloossa on oikein kyse.

Tom of Finlandin piirustukset ovat vaikuttaneet kansainvälisesti homokulttuuriin ja hän on ehkä yksi Suomen tunnetuimmista kuvataiteilijoista ulkomailla. Hänet on palkittu vuonna 1990 Suomen sarjakuvaseuran Puupäähattu-palkinnolla. Tomin sarjakuvissa seikkailee muun muassa miehekkäitä tukkijätkiä, moottoripyöräilijöitä ja uniformumiehiä. 

Albumi sisältää esipuheen, esittelyn, itse sarjakuvat, luonnoksia ja muutaman sanasen kuvien retusoinnista. Olin ehkä eniten kiinnostunut esittelystä, jossa avataan Touko Laaksosen taustaa kuvataiteilijana. Mukaan on liitetty myös hänen lapsuudenaikaisia sarjakuviaan.

Itse sarjakuvat olivat omalla tavallaan hämmentävää luettavaa. En hämmentynyt sisällöstä, sillä kyllähän minä tiesin, mitä ryhdyin lukemaan, mutta olin hämmentynyt siitä, miten sarjakuvien eroottiset tarinat kerrotaan ja millä tyylillä. Sarjakuvat ovat erikoinen yhdistelmä tietynlaista vanhahtavaa sarjakuvakerrontaa, jota olen nähnyt enimmäkseen vanhoja Aku Ankka -sarjakuvia lukiessani. Kerronnan vanhahtavuutta vahvistaa kieli, jonka miellän yleensä varsin viattomiin teksteihin, yleensä lastenkirjoihin, mutta yhtäkkä niistä löytyykin sanoja, joiden ei pitäisi minun päänsisäisen mallini mukaan siihen kuulua.

Esimerkiksi: " - Richardin, joka oli 16-vuotias, pitkä, hauskannäköinen poika -- Richard katseli usein ulos ikkunasta ihaillen komeaa nuorta miestä ja hän tunsi kummallista vetovoimaa tuota seksikkään näköistä tummaa Laceytä kohtaan, jolla oli komeat tummat hiukset, pulisongit ja viikset." (s. 25-26)

Yleensä tarinat eivät edes olleet sellaisessa sarjakuvan muodossa, minkä olen tottunut mieltämään sarjakuvaksi, vaan ne ovat pikemminkin sarja kuvia, mihin koko albumin otsikkokin voi viitata. Tarinat kuitenkin etenevät, tosin pidemmän päälle jokseenkin itseään toistavaan tyyliin. Ehkä jos näitä olisi lukenut hitaammin, ei olisi kiinnittänyt niin paljon huomiota siihen, kuinka juoni tuntuu joka kerta menevän samalla tavalla. Viikottain, kuukausittain tai harvemmin ilmestyviin lehtiin tyyli kyllä sopii.

Kiinnitin huomiota sarjakuvissa siihen, kuinka ne tuntuvat aina kertovan vähän oman tien kulkijoista, sellaisista miehistä, jotka eivät ole sidottuja sen hetken maailmaan, vaan seuraavat sitä vähän sivusta. Sivuilla vilahti myös melko paljon poliiseja, minkä ajattelen olevan ajankuvaa, jolloin homoseksuaalisuus oli vielä luokiteltu rikokseksi ja/tai sairaudeksi.

Tutustuminen Tom of Finland -sarjakuviin oli mielenkiintoista ja virkistävää, sillä albumi luonnollisesti sisältää piirustuksia, jotka homomies on piirtänyt suunnaten ne homomieslukijoille. Yleensä näkee enimmäkseen eräänlaisen male gazen läpi vedettyjä heteromiesten piirtämiä/tuottamia kuvia naisista, jolloin nainen on kuvattu kuvaajaa miellyttävästi. Tomin kuvissa miehet on kuvattu hyvin kapealantioisiksi, leveäharteisiksi ja vahvaleukaisiksi, eli tyylitelty katsetta kestäviksi.

Yleensä ihmisillä, myös minulla, tuntuu olevan harhaluulo, että ennen ihmiset ovat olleet jotenkin häveliäämpiä kuin nykyään. Nämä sarjakuvat muistuttivat minua siitä, että kyllä sitä kaikenlaisia juttuja on ollut olemassa, mutta ne on julkaistu marginaalisimmilla alustoilla tai sensuuri on estänyt niiden julkaisun kokonaan.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Lukuhaasteen lopputunnelmat

Marraskuussa lähes kaikki sosiaalisen median alustat ovat tuntuneet olevan täynnä päivityksiä siitä, kuinka marraskuu on masentavaa aikaa. Se on ymmärrettävää: pimeä ja sateinen sää voi vetää voimat pois. Ei välttämättä ole vielä lunta ja joulukin tuntuu kaukaiselta.

Kaupungin valojen hehkua marraskuun alussa
Minä kyllä olen sellainen, jolle pimeys tuntuu sopivan. Pikemminkin ahdisus keväällä, kun valon määrä alkaa huomattavasti lisääntyä. Marraskuussa on yleensä sää, jolloin ei ole liian kylmä, mutta ei liian kuumakaan. Silloin voi hyvällä omatunnolla lymytä vällyjen alla teekupin kanssa. Sillon joulu on vielä tarpeeksi kaukana. Niin, minä olen niitä, jotka eivät oikein nauti joulunalusajasta.

Marraskuu on haasteiden kuukausi. Movember, NaNoWriMo - ja nyt Lukuhaaste! Osallistuin haasteeseen hetken mielijohteesta, sillä ajattelin sen olevan helppo nakki, luenhan minä nyt muutenkin melko paljon.

Haasteen etenemistä raportoin twitterissä. Siinä vasta olikin haastetta saada jokailtainen sivumääräpäivitys edes jotenkin kiinnostavaksi, sillä en halunnut toistaa itseäni. Jos kiinnostaa vilkaista, niin tässä on vielä marraskuun alussa tekemäni juttu, jossa on vähän fiiliksiä ennen kuukauden varsinaista alkamista.

Kulunut kuukausi on tuntunut olevan varsinaista muutosten aikaa. Paljon on tapahtunut. Olen solminut uusia ystävyyssuhteita, ollut monessa menossa mukana, kokeillut uusia harrastuksia, tehnyt paljon kouluhommia, miettiä paljon aikuistumista ja elämää yleensäkin ja siinä samassa pitänyt yllä vähintään 30:n sivun lukuvauhtia. Olen ihan tyytyväinen, että päätin jättää NaNoWriMon väliin, sillä en olisi mitenkään kerennyt.

Kuukauden aikana sivuja kertyi yhteensä 1432. Keskiarvoni on siis 47,7s/päivä. Kolmena päivänä joko unohdin haasteen tai en vain ehtinyt lukea. Tai kyllähän sitä aina 30 sivua olisi jossain välissä ehtinyt, mutta tykkään pyhittää lukuhetkeni enkä tällä hetkellä elä sellaista elämää, että kantaisin kirjaa mukanani kaikkialla ja lukisin aina silloin, kun on aikaa.

Koska olen omalla tavallani aikamoinen suorittaja, oli jännittävää seurata, kuinka paljon minä oikeasti luen. Olen aina ajatellut, että kyllä minä nyt ainakin 100 sivua kerrallaan luen, mutta päivittäinen keskiarvo kyllä puhuu muuta.

Kuukaudessa kertynyt sivumäärä on oikeastaan matalampi, mitä olisin olettanut. Pakko myöntää, että ilman haastetta se olisi ollu vielä matalampi. Useana iltana muisin vasta juuri ennen nukkumaanmenoa, että 30 sivua on lukematta, joten luin pikaisesti juuri sen vähimmäismäärän. Haaste siis kannusti minua lukemaan edes vähäsen, joten missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että kirjat olisivat jumittaneet. Ehkä tästä pitää tehdä tapa.

Kuukauden aikana luin seuraavia kirjoja:

  1. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Vaikka olenkin sijoittanut sen kirjanpidossa lokakuun puolelle, sain kirjan loppun marraskuun alussa. Sijoitan nämä rajatapukset aina sille kuukaudelle, minä olen lukenut kirjasta suurimmat osan.)
  2. Scott Westerfeld: Afterworlds
  3. Jenna Kostet: Lautturi (Tämän kirjan aikoihin meinasi tulla ensimmäinen luovutuspäiväni, mutta sitten kehitin tavan lukea juuri sen 30 sivua ennen nukahtamista. Luovutuspäivällä ei ollut mitään tekemistä kirjan kanssa. Minä vain yksinkertaisesti unohdin haasteen.)
  4. Maria Carole: Tulen tyttäriä
  5. Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga, volume 2 (sarjakuva, bloggaus tulossa)
  6. Silja Susi: Routamieli (Bloggaus tulossa)
Voisin sanoa, että ihan mukavaa ja melko monipuolista luettavaa yhdeksi kuukaudeksi. Sieltä löytyy kotimaista ja ulkomaalaista, suomenkielistä ja englanninkielistä, pienkustantamoa, novelleja ja sarjakuvaa. Satunnaiena yksityiskohtana huomasin myös sen, että kaikki kirjat ovat olleet pehmeäkantisia! 

Kaikkia kirjoja yhdistää joku spekulatiivinen elementti, joten ihan arkirealismin puolella en ole tässä kuussa piipahtanut. Mutta marraskuuhan on goottiromanttista aikaa! (Ainakin täällä, kun jalolehtipuut ovat paljaita ja korpin rääkyvät niiden oksilla sumun keskellä.)


Olen jo jonkin aikaa viettänyt tietynlaista kirjastolakkoa. Sovin alkusyksystä itseni kanssa, että en vähään aikaan lainaa kirjoja kirjastosta, koska minulla on hyllyssä niin paljon omiakin kirjoja, joita olisi kiva saada luetuksi. Sain tietenkin lunastaa kaikki varauksessa olevat ja kerran joustin säännöstä, sillä olin varannut vahingossa ruotsinkielisen kirjan, jonka palautin välittömästi ja korvasi sen sitten yhdellä toisella kirjalla. Olen saanut myös lainata lukupiirissäni luettavat kirjat. Nyt on kuitenkin kaikki varaukset haettu ja syksyn viimeinen lukupiirikirja lainattu, joten lakko pääsee kunnolla täytäntöön.

Mutta sen sijaan, että olisin saanut tehtyä jotain sille, että hyllyni on täynnä lukematomia kirjoja, olen vain saanut lisää kirjoja arvostalukappaleiden muodossa. Aloitin tämän haasteen vähän sillä mielellä, että saisin luettua hyllyn reunoilla notkuvia kirjoja paremmalla motivaatiolla. No, kuten eräs kaverini kerran sanoi, maailmanloppu koittaa silloin, kun asennosta ei enää löyty yhtään lukematonta kirjaa. Tärkeintä on itse lukeminen. Ja arvostelukappaleista tietenkin nöyrästi kiitän.

Tajusin tässä tätä postusta kirjoittaessani, että en ole kauheasi harrastanut kuukausittaisten yhteenvetojen kirjoittamista. Todennäköisesti en tulevaisuudessakaan tule kirjoittamaan kauheasti yhteenvetoja (paitsi jo perinteinen koko vuoden yhteenveto joulukuun lopusa), mutta oli ihan mukava koota ajatuksia tällä tavalla yhteen.

Omaa lukemista on mukava seurata, sillä välillä ehtii muodostua harhaluuloja. Luulen lukevani paljon enemmän, mitä oikeasti saan luetuksi. Luulin lukevani noin 100 sivua tunnissa, mutta nyt saattoin lukea tunnissa vain 50 sivua. Luen monipuolisesti, mutta omalla tavalla myös melko rajoittuneesti. Luen kai monipuolisesti tiettyjen genrejen sisällä. Todellista monipuolista lukemisa kai olisi se, jos lukisi sikin sokin fantasiaa, dekkareia, sarjakuvia, runoja, tietokirjoja, vakavia klassikoita ja taideproosaa. :)


PS. Sekä Lautturia että Routamieltä on mahdollista saada arpajaisista tästä linkistä!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...