torstai 31. joulukuuta 2015

Sophie Kinsella: Muistatko minut?

ALKUPERÄINEN NIMI: Remember me?
SUOMENTANUT: Kaisa Kattelus
KUSTANTANUT: WSOY
JULKAISTU: 2008 (suom. 2009)
SIVUJA: 450
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Tarvitsin joululomalle jotain kivaa ja (myös fyysisesti) kevyttä luettavaa. (Jottei minun tarvitse raahata lisää painavia kirjoja laukussani.) Tarkoituksenani oli lainata joku Cecelia Ahernin kirja, mutta koska mitään ei sillä hetkellä ollut pokkaripainoksena saatavilla, käännyin toisen chick-litin kuningattaren, Sophie Kinsellan puoleen. Kinsella on tunnetuin Himoshoppaaja-kirjoistaan, mutta päädyin valitsemaan vähemmän tunnetun yksittäisen romaanin, sillä en erityisemmin nauttinut Himoshoppaaja-elokuvasta.

Huomasin nopeasti, että Muistatko minut? sisältää paljon samanlaista huumoria, jota on sisällytetty myös edellä mainittuun elokuvaan. Päähenkilö on kohdeltava nuori nainen, joka tuntuu olevan kirottu huonolla onnella. Huumori syntyy noloista julkisista tilanteista, mokista, asioiden rikkoutumisista tai päähenkilön ajattelemattomuudesta. Koen, että kirjan huumori olisi toiminut paremmin valkokankaalla, sillä fyysinen huumori tehoaa paremmin katsottuna. Nyt päähenkilö vain vaikutti pikkuisen tyhmältä.

Muistatko minut? kertoo tarinan Lexi Smartista, joka joutuu auto-onnettomuuteen ja menettää muistinsa. Kun hän herää sairaalassa, on vuosi 2007, mutta hänellä on muistikuvia vain vuoteen 2004 saakka. Kolmessa vuodessa hän on onnistunut kokoamaan urallaan johtoasemaan, naimaan komean miljonäärin miehekseen, muuttamaan upeaan loft-asuntoon ja kohentamaan ulkonäköään huomattavasti. Omien muistikuvien mukaan Lexi taas on huonohampainen konttorirotta, jolla on laiska poikakaveri. Mitä kolmessa vuodessa on oikein tapahtunut?

Valitettavasti kirja ei keskity selvittämään kolmen vuoden aukkoa Lexin muistissa, vaan tarina sisältää enimmäkseen Lexin sattumia, kun hän yrittää selvitä vuoden 2004 luonteellaan vuoden 2007 Lexin maailmassa. Kohellus saa lukijan turhautumaan. Kirjassa on selvästi mysteeri, joka vaatii selvittämistä, mutta siihen ei vain aleta paneutua tarpeeksi ajoissa.

Kun mysteeriin lopulta aletaan keskittyä, kirja ryhdistäytyy huomattavasti ja lukemisesta tulee mielenkiintoisempaa. Loppujen lopuksi kirja kuitenkin noudattaa melko perinteiseltä tuntuvaa kevyen viihteen kaavaa. Päähenkilö nousee vaikeuksien jälkeen voittoon, vaikka voitto ei ole aina juuri sitä, mihin alussa tähdättiin. Kirjan juoni myös muistutti minua huomattavasti 13 ja risat -nimistä elokuvaa, jossa muistinmenetyksen sijasta päähenkilö hyppää ajassa eteenpäin. Molemmissa päähenkilö on hypyn aikana saanut "kaiken haluamansa", mutta huomaa silti jotain oleellista puuttuvan.

Olen kuluneen syksyn aikana tutustunut tavallista enemmän chick-lit-kirjallisuuteen. Aloitin Cecelia Ahernin Ihmemaalla, joka teki minuun yllättävän vaikutuksen. Sen jälkeen olen sattunut valitsemaan heikompia tapauksia, mutta uskon, että ahkeralla koluamisella vastaan voi vielä tulla helmiä. Chick-litillä on genrenä paljon annettavaa, jos kirjailija ei aliarvioi lukijaa.

tiistai 29. joulukuuta 2015

Anni Nupponen: Kauheat lapset

SIVUJA: 183
KUSTANTANUT: Osuuskumma
JULKAISTU: 2015
MISTÄ MINULLE: Oma ostos

Kauheat lapset jatkaa Anni Nupposen Atorox-palkittua novellia Joka ratasta pöyrittää. Koska takakansi lupaa itsenäistä tarinaa, päätin lukea kirjan ilman, että luen novellin uudestaan. Olen lukenut sen keväällä 2013, joten muistikuvat ovat korkeintaan hatarat. Kauheita lapsia lukiessa selailin kyllä novellia muistinvirkistykseksi läpi.

Tarina lähtee reippaasti liikkeelle. Juuri mitään ei selitellä, vaan juoneen hypätään mukaan, aivan kuin kesken kaiken. Ihan kun olisi lukenut dystooppisen trilogian päätösosaa. Koukuttava aloitusosa on takana, keskiosan käsittelyvaihe ja tilanteen muovaaminen on jo koettu, ja nyt on aika räjäyttää paketti ja pistää tuulemaan.

Kirja kertoo Trillistä, jonka äiti on virallisesti kuollut, mutta todellisuudessa valmistelee vastarintaa lopettamaan sisällissodan. Itse Trill on joutunut pakon edestä yhdeksi rattaaksi koneistoon. Peitetehtävänä hänen on asuttava maatilaa ja elää siellä rauhallista elämää synkroniahäiriöstä kärsivän kihlattunsa Marikin ja tämän hoiturin Hannahin kanssa. Rauhallinen elämä on kuitenkin vain haavetta, sillä pian he huomaavat suorittavan vaarallista tehtävää.

Kirja on puhdas seikkailu, jossa edetään vauhdilla, eikä pysähdytä paljon selittelemään. Alle 200 sivua tykittää eteenpäin tauotta. Kirjaa oli rentoa lukea, sillä joka luvussa tapahtui jotain, mikä vei juonta eteenpäin. Luvut olivat kaiken lisäksi sopivan lyhyitä, joten kirja tuli luettua kuin huomaamatta, kun päätti lukea vielä yhden luvun.

Valitettavasti novellin tunnelmaa kirja ei tuntunut tavoittavan. Tarina sijoittuu samaan maailmaan, siinä seikkailevan samat hahmot ja vieraillaan samoilla tapahtumapaikoilla, mutta vauhti on aivan eri luokkaa, eikä maaseutumiljöö tarjoa mahdollisuuksia nostaa steampunkia voimakkaasti esille. Erilaisuudesta huolimatta en silti kutsuisi kirjaa itsenäiseksi jatko-osaksi. Koska en muistanut kaikkea novellista, olin useissa kohdissa hieman pihalla tapahtumista. Mielestäni itsenäisen jatko-osan määritelmä tarkoittaa sitä, että teoksen ymmärtää hyvin ilman aiempia osia, mutta tämä kirja olisi kaivannut enemmän asioiden avaamista. Vai olisiko siitä tullut nuortenkirjamainen vaikutelma?

Rainbow Rowell: Landline

SIVUJA: 310
KUSTANTANUT: St. Martin's Press
KIELI: Englanti
JULKAISTU: 2014
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Joululoma lähtestyy, mutta Georgie McCool on saanut elämänsä työtilaisuuden. TV-sarja, jota hän ja hänen ystävänsä Seth ovat luoneet jo pitkään, on vihdoin saanut vihreää valoa. Georgien aviomies Neal vain ei ole innoissaan, sillä Georgien täytyy tehdä töitä koko joulun yli, eikä voi siis lähteä viettämään joulua Nealin lapsuudenkotiin. Neal pakkaa lapset autoon ja lähtee lomalle ilman Georgieta, joka hyvin pian tajuaa, ettei hänen ja Nealin avioliitto ole ollut kunnossa pitkään aikaan. Sen sijaan, että Georgie keskittyisi töihin, joiden takia hän on vaarantanut avioliittonsa, hän viettää lähes koko joululoman hermoillen avioliittoaan.

Landline on Rainbow Rowellin tuotannon kenties heikoin tapaus. Yleensä hänen kirjansa ovat antaneet mukavia oivalluksia arkielämästä, olleen hyvin koskettavia ja sisältäneet hauskoja ideoita, mielenkiintoisia hahmoja ja vetävän juonen. Landlinesta tuntuu puuttuvan nuo kaikki.

Kirja kertoo noin 35-vuotiaasta naisesta, jonka avioliitto on kriisissä. Hän löytää lankapuhelimen kautta keinon kommunikoida menneisyyden kanssa. Kun hän yrittä tavoittaa Nealia lankapuhelimella, toisesta päästä vastaakin se Neal, jonka kanssa Georgie on ehtinyt seurustella vain hetken aikaa. Ilman että nuori Neal tajuaa, mistä on kyse, Georgie alkaa selvittää, mikä heidän suhteessaan on alusta asti ollut kaikkein tärkeintä.

Idea kuulostaa kyllä ihan mielenkiintoiselta, mutta vähän päälle 300:an sivuun mahtuu paljon toistoa. Ja aivan uskomattoman paljon rakkaudentunnustuksia. Niitä jaeltiin niin paljon, että johan suomalaista lukijaa alkoi ärsyttää.

Tarina ei tunnu sisältävän yhtään mielenkiintoista hahmoa, enkä kokenyt tarinaa edes erityisen koskettavana. Ehkä jos itse olisin ollut naimisissa 15 vuotta ja avioliittoni olisi kriisissa? Mielestäni kirjan kuitenkin pitäisi olla koskettava myös silloin, jos elämäntilanteeni ei ole sama kuin hahmoilla.

Olen hieman pettynyt, sillä Rainbow Rowellista on melkein tullut takuuleima. Rainbow Rowell = hyvä kirja. Olihan Landline ihan luettava tapaus. Sitä luki ja sivut etenivät, mutta huomasin pyöritteleväni silmiä lapsellisille hahmoille ja kliseistä romanttista elokuvaa myötäilevälle juonelle. Ehkä tämä on se kuuluisa väliteos.

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Candace Bushnell: Sinkkuelämää

ALKUPERÄINEN NIMI: Sex and the City
SIVUJA: 248
KUSTANTANUT: Tammi
SUOMENTANUT: Arto Schroderus
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Vuoden loppu lähestyy, ja kirjabloggaajaa ahdistaa. Goodreadsin mukaan vielä olisi aivan liian monta kirjaa luettavana, jotta saavuttaisi vuoden lukuhaasteen. Kirjabloggaaja ryntää kirjastoon ja päättää lainata jotain, mikä vaikuttaa nopealukuiselta. Romantiikkaosastolla mukaan tarttui Candace Bushnellin Sinkkuelämää.

Mikä nyt määritellään nopealukuiseksi? Lopulta minulla meni tämän kirjan lukemiseen noin kaksi ja puoli päivää. Kyllähän minä tiesin, että se on hyvin erilainen kuin itse TV-sarja, mutta kirja paljastui sellaiseksi, joka ei erityisemmin koukuta. Sitä lukiessa viihtyi ihan hyvin, mutta mikään ei erityisemmin kannustanut jatkamaan.

Kirja koostuu Candace Bushnellin kirjoittamista kolumneista, vaikka ne ovat hyvin kaukana sellaisista kolumneista, jotka minä määrittelisin kolumneiksi. Tekstit ovat pikemminkin lyhyitä välähdyksiä 1990-luvun newyorkilaisesta seurapiirielämästä ilman suurempia selityksiä. Luvut käsittelevät niin avioliittoa, lapsia kuin mallinmetsästäjiä, lomamatkoja maaseudulle, erityisen kauniita naisia ja kansainvälisiä biletyttöjä, jotka ovat vain rahtusen erillään puhelintytöistä. Kolumnit piirtävät kuvan varsin julmasta maailmasta, jossa 25-vuotias nainen on himottu, mutta jota kaikki 35-vuotiaat naiset halveksivat nuoruutensa ja kokemattomuutensa tähden. Se kertoo maailmasta, jossa naiset määrittelevät miehet heidän rahapussinsa kautta, ja jossa on täysi luuseri, jos jää kotiin illaksi, eikä mene ulos. (Ellei ole meneillään joku juttu, jolloin on ok kuherrella illalla kotona ulosmenon sijaan.)

Sinkkuelämää ei kirjana edusta sellaista elämää tai maailmaa, johon haluaisin millään tavalla olla osallisena. Kai minä sitten olen noiden naisten mielestä se ruma nainen, joka on joutunut kehittämään itselleen persoonallisuuden. ;) Kirjaa kuitenkin luki ihan silkasta tirkistelynhalusta. Se kertoo maailmasta, jossa minulla ei edes ole mahdollisuutta olla mukana.

TV-sarjan kanssa kirjalla ei ole juuri mitään tekemistä, ja samaan aikaan niillä on hyvin paljon yhteistä. TV-sarjaan on käytännössä luotu täysin uudet hahmot, joihin on yhdistelty kirjasta ominaisuuksia buffettityylillä. Carrie kyllä löytyy kolumneista, mutta hän vaikuttaa pikemminkin alkoholisoitumisen partaalla olevalta epävarmalta naiselta kuin itsevarmalta sinkulta, jona hän esiintyy televisiossa. Myös lähes kaikki kirjassa esiintyvät tapaukset on sisällytetty sarjaan, varsinkin ensimmäiselle kaudelle, mutta niitä on yhdistelty välillä jopa odottamattomasti. Käsikirjoittajat ovat kyllä lähdeteoksen lukeneet, mutta ottaneet paljon vapauksia.

Eipä Sinkkuelämää mikään kummoinen ollut, enkä olisi taatusti pitänyt sitä kovinkaan mielenkiintoisena, ellen olisi tuttu TV-sarjan kanssa. Ilman kytköstä siihen olisin pitänyt kirjaa vain omituisen hajanaisena kokonaisuutena, joka on oikeastaan hyvin yksinkertaisesti kirjoitettu.

perjantai 4. joulukuuta 2015

Blogistanian kirjallisuuspalkinnon äänestysohjeet


Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2015

Kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2015 parhaat kirjat neljässä eri kategoriassa.
Kategoriat ovat:
  • Blogistanian Finlandia
  • Blogistanian Globalia
  • Blogistanian Kuopus
  • Blogistanian Tieto
Bloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan keskiviikkona 13.1.2016 klo 10.00. Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa torstaina 14.1.2016 klo 10.00.


Blogistanian Finlandia 2015

Blogistanian Finlandia 2015 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Äänestys järjestetään viidettä kertaa. Aiemmin on palkittu Anni Kytömäen Kultarinta (Gummerus 2014), Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus 2013), Aki Ollikaisen Nälkävuosi (Siltala 2012) ja Katja Ketun Kätilö (WSOY 2011). Finlandiaa emännöi Kulttuuri kukoistaa.


Blogistanian Globalia 2015

Blogistanian Globalia 2015 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia käännöskirjoja. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Kilpailu järjestetään viidettä kertaa. Aiemmin on palkittu Kate Atkinsonin Elämä elämältä (Schildts & Söderströms 2014, suom. Kaisa Kattelus), Haruki Murakamin 1Q84 (Tammi 2013, suom. Aleksi Milonoff), Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi (WSOY 2012, suom. Päivi Kivelä) ja Sarah Watersin Vieras kartanossa (Tammi 2011, suom. Helene Bützow). Globaliaa emännöi Kirjallisena. Minna.


Blogistanian Kuopus 2015

Blogistanian Kuopus 2015 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten tietokirjoista äänestetään Blogistanian Tieto -kategoriassa.

Kilpailu järjestetään neljättä kertaa. Aiemmin on palkittu Jenna Kosteen Lautturi (Robustos 2014), Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta (WSOY 2013) ja Annukka Salaman Käärmeenlumooja (WSOY 2012). Blogistanian Kuopusta emännöi Luetaanko tämä?


Blogistanian Tieto 2015

Blogistanian Tieto 2015 -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia tietokirjoja. Kilpailu koskee kotimaisia vuonna 2015 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2015 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa.

Kilpailu järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Minna Maijalan Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (Otava 2014) sekä Tuula Karjalaisen Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta (Tammi 2011). Blogistanian Tietoa emännöi Les! Lue!


Osallistumisohjeet

Ehdolle asettamisen edellytys on, että bloggaaja on lukenut nimeämänsä teokset ja kirjoittanut niistä blogiinsa. Ehdokaslistan kirjat on linkitettävä niiden blogiarvioihin.

Osallistuja julkaisee listan blogissaan keskiviikkona 13.1.2016 klo 10.00 ja käy linkittämässä listansa emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikenttään. Ääntenkeräyspostaukset julkaistaan kussakin emäntäblogissa viikkoa ennen itse äänestystä (6.1.2016). Halutessaan bloggaaja voi ajastaa listan julkaistavaksi etukäteen. Ajastaminen riippuu blogialustan asetuksista. Myöhästyneitä listoja ei huomioida eikä listaa saa julkaista etukäteen. Etukäteen ajastetusta listasta voi ilmoittaa emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikentässä etukäteen sitten, kun lista on ajastettu julkaistavaksi.

Bloggaaja voi muodostaa listan kaikkiin kategorioihin tai yhteen tai useampaan kategoriaan. Ääntenlaskennan sujumisen vuoksi äänestäjän tulee jättää kommentti jokaisen äänestämänsä kategorian emäntäblogiin.


Pisteytys

Bloggaaja muodostaa paremmuusjärjestyksessä vuoden kolmen parhaan teoksen listan, johon merkitsee pisteet ja linkin arvioon. Paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä seuraava yhden (1) pisteen. Ääntenlaskennan vuoksi on tärkeää, että pisteet merkitään teoskohtaisesti. Pelkkä listaus yhdestä kolmeen ei riitä, koska listan paremmuusjärjestyksen voi tulkita olevan nouseva tai laskeva.

Mikäli bloggaaja haluaa asettaa ehdolle vain kaksi kirjaa, menee pisteytys seuraavasti: parempi kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä. Jos bloggaaja asettaa ehdolle vain yhden kirjan, saa se kolme (3) pistettä.

Äänestyksen voittaja on teos, joka saa eniten pisteitä. Mikäli kaksi tai useampi kirja on kärjessä samoilla pisteillä, ratkaistaan voittaja vertaamalla bloggareiden kirjoille antamia sijoituksia. Tasatilanteessa voittaa siis kirja, jolla on eniten ykkössijoituksia. Tarvittaessa verrataan myös kakkossijoituksia. Jos voittaja ei tälläkään keinolla ratkea, arpa määrää voittajan.


Järjestelyt

Blogistanian kirjallisuuspalkintoja organisoivat kotimaiset kirjabloggaajat. Äänestys on epäkaupallinen ja järjestetään vapaaehtoisvoimin. Kirjallisuuspalkinnon voittajille myönnetään tunnustuksena kunniakirja. Voittajakirjailijoille järjestetään mahdollisuuksien mukaan kukitus.


Tämän vuoden emäntäblogit on arvottu. Kilpailun järjestely- ja tiedotustoiminnasta tai ensi vuoden kilpailuemännyydestä kiinnostuneet kirjabloggaajat voivat ilmaista osallistumishalukkuutensa lähettämällä viestin Facebookin Kotimaiset kirjablogit -ryhmän postilaatikkoon.







// Päätin julkaista Blogistanian kirjaäänestyksen säännöt myös omassa blogissani, jotta löydän ne ajan koittaessa mahdollisimman vaivattomasti. Minulle on nimittäin käynyt joka vuosi niin, etten olen lopulta saanut äänestettyä. Syitä on useita: ei ehdi, tuntuu ettei ole lukenut tarpeeksi laajasti vuoden aikana, ei muista, jne. Tällä kertaa päätin kuitenkin olla aktiivinen ja oikeasti kantaa korteni kekoon, sillä joka vuosi olen harmitellut sitä, etten ole päässyt vaikuttamaan äänestykseen. Usein kyllä voittajat on melko helppo aavistaa etukäteen, mutta joskus olen pohtinut, olisko minun yksi ääneni vaikuttani lopputuloseen. 

13.1.2016 pitää muistaa julkaista äänestyspostaus. Vielä on kuukausi aikaa lukea hyviä kirjoja. Saa nähdä, onko joku niistä se, jolle lopulta annan ääneni.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Haastetta kerrakseen: Älyttömät joululahjat ja Liebster Award

Koska bloggaaja huomasi saaneensa kaksi haastetta, päätti hän yhdistää ne yhdeksi megapitkäksi koosteeksi. Sain Q+Blackilta Älyttömät joululahjat -haasteen ja Sivu sivulta -blogin Jenniltä Liebster Awardin kysymyksiä. 
Älyttömät joululahjat -haasteessa pitää kertoa kolme sellaista joululahjaa, jotka olisi ihana saada, mutta joita ei kaiken järjen nimissä todennäköisesti tule saamaan. Sitten pitää haastaa kolme bloggaajaa kertomaan omat toiveensa.

Rakast joulupukki, olen ollut melko kiltti tyttö, tai ainakin niin stressaantunut, että pari kivaa joululahjaa voisi piristää tänä jouluna. Siksi haluaisinkin...


1. Kauniin mekon
Enkä mitä tahansa mekkoa, vaan mielellään jonkun historiallista tyyliä edustavan puvun, joka olisi ommeltu mahdollisimman tarkasti alkuperäisiä kaavoja mukaillen. Jos saisin valita, pukeutuisin runsaisiin pitkiin hameisiin ja näyttäviin yläosiin päivittäin, mutta todellisuudessa se tulisi kalliiksi ja keräisi enemmän katseita kuin haluaisin, joten mennään nykyisellä tyylilläni. Mutta olisihan se hienoa omistaa upea historiallinen mekko.


2. Kirjahyllyrivin, joka on niin korkea, että tarvitsen tikkaat
Koska se tarkoittaisi, että minulla olisi paljon hyllyrivejä ja kaunis kirjasto, ja ovathan tikkaat kirjastossa tosi siisti juttu. Tämä haave kyllä toteutuu vasta jos olen tulevaisuudessa hyvin rikas ja satun rakennuttamaan talon, johon kaavaillaan oma kirjastohuone, jossa hyllyt kuuluvat melko kiinteästi seinään. Silloin kyllä innostuisin ehkä suunnittelemaan kirjastoa, johon pääsisi vaikka salaovesta, tai vähintään kirjastoa, jonka yhden hyllyn takaa löytyisi salahuone, joka olisi varustettu mukavilla lukusohvilla.

3. Aitoa kiinnostusta opiskeluun
Tällä hetkellä tuntuu, että opiskelen enimmäkseen vain velvollisuudentunnosta. Koska pitää. Olisi mukavaa taas vaihteeksi kokea innostusta opiskelua kohtaan. Kyllähän se on ihan mielenkiintoista, mutta joskus tuntuu, että se on vain elämäni tiellä, vaikka oikeasti opiskelun pitäisi olla tällä hetkellä elämäni ykkösasia.


Liebster Award taas menee näin: 

1. Linkkaa haasteen antajan blogi postaukseesi. 
2. Laita palkinto esille blogiisi. 
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen. 
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa. 
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

JENNIN KYSYMYKSET

1. Jos saisit lukea enää vain yhden kirjan, mikä se olisi?
Riippuu kai, saisinko lukea sen kerran vai saisinko lukea koko loppuelämäni ajan vain yhtä kirjaa. Jos saisin lukea sen vain kerran, enkä sen jälkeen enää mitään, pyrkisin valitsemaan sellaisen, joka tarjoaa minulle uskomattoman lukukokemuksen. Jos saisin perehtyä siihen koko loppuelämäni ajan, valitsisin vaikean kirjan, josta löytyisi joka lukukerralla jotain uutta ja kiehtovaa.

2. Missä luet mieluiten?
Tällä hetkellä tykkään istua vuoteeni päädyssä niin että kasaan selkäni taakse paljon tyynyjä. Se on oikein mukava paikka, ja jos tulee kylmä, voi peiton alle aina sujahtaa. Jos minulla olisi kunnollinen sohva, tykkäisin lukea siinä.

3. Luetko mieluummin onnellisia loppuja vai sellaisia, jotka jäävät mietityttämään?
Haluan, että kirja loppuu hyvin, mutta ei välttämättä onnellisesti. Toki jos välitän hahmoista ja heillä on ollut kirjan aikana hyvin kurjaa, soisin heille edes jotenkin onnelliseksi tulkittavan lopun.

Riippuu myös paljon kirjan tyylistä, minkälaista loppua sille toivon. Lempeähenkiselle kirjalle ei ehkä sovi kauhean traaginen lopetus (tosin sekin voi olla piristävää), kun taas raskaalle tarinalle onnellinen loppu voi tuntua väkisin väännetyltä.

Mitä taas mietityttämiseen tulee, niin haluan kyllä, että tarinan loppu vetää langat hyvin yhteen, niin ettei tule sellainen olo, että kirjailija ei jaksanut viedä kaikkia aloittamiaan polkujaan päätökseen. En kuitenkaan halua valmiiksi pureskeltuja loppuja, vaan pieni tulkinnanvara on yleensä ihan suotavaa.

4. Kertoisitko muutaman kirjan, jota suosittelisit kaikille?
Monille fantasiaa karttaville suosittelisin Robin Hobbin Salamurhaajan oppipoikaa. Se on tunnelmallinen fantasiateos, josta löytyy kyllä paljon fantasian kliseitä, mutta jonka keskiössä on orvon pikkupojan kasvutarina nuoreen aikuisuuteen. Kirja on syvällinen ja ristiriitainen, ja voi ehkä murtaa joidenkin käsityksiä siitä, että fantasiakirjallisuudessa on vain miekkoja, magiaa ja kuvauksia maisemista.

5. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan? 
Nykyään kuvittelen usein, minkälaisen elokuvasovituksen kirjasta saisi aikaiseksi. Viime aikoijen voimakkaimmat visuaaliset mielikuvat ovat syntyneet Alice Hoffmanin Ihmeellisten asioiden museosta, sillä kirja oli täynnä kuvausta, joka paikoin jopa vähän sai tarinan junnaamaan. Jos tarina olisi kerrottu elokuvan muodossa, monet visuaaliset seikat olisi nähnyt suunnilleen samaan aikaan juonenkäänteiden kanssa, ei niistä erillään.

6. Minkä fantasiakirjan satumaailmaa sinun ajatuksiesi satumaa muistuttaa eniten?
Se on jonkinlainen sekoitus brittiläistä, italialaista ja saksalaista romantisoitua keskiaikaa tai uuden ajan alkua, mutta joskus sinne eksyy myös 1800-luvun twistiä. Brittiläisellä lastenkirjallisuudella on ollut suuri vaikutus minuun, se myönnetään, mutta minun on vaikea nimetä mitään tiettyä fantasiakirjan satumaailmaa.

7. Mikä on huonoin lukemasi kirja? Miksi?
Olen joutunut lukemaan paljon epämielenkiintoisia kirjoja opintojeni takia, mutta en oikein osaa nimetä niistä mitään, sillä kirjoissa oli jotain arvoja. Huonoimpia kirjoja ovat yleensä olleet kirjasarjojen päätösosat, joihin olen ollut pettynyt. Yleensä en päädy lukemaan täysin susihuonoja kirjoja, tai jos päädyn, totean, että ne eivät vain ole minua varten.

8. Minkä kirjan päähenkilö on sinusta mielenkiintoisin?
Millenium-trilogian Lisbet Salander teki minuun aikoinaan vahvan vaikutuksen. Jopa niin vahvan, että aloin imitoida hänen vetäytyvää käytöstään. :'D

9. Luetko runoja? 
Vain jos opintoni riippuvat siitä.

10. Suunnitteletko lukemista tarkasti?
Kirjahyllyni reunalla odottaa yleensä muutaman kirjan pino. Pyrin pitämään niitä siinä järjestyksessä, missä aion lukea ne, mutta muutoksia tapahtuu hyvin usein. Yleensä edellisen kirjan ollessa lopulla, mietin mihin kirjaan tarttuisin seuraavaksi. Yleensä pyrin valitsemaan jotain hyvin erilaista verrattuna edelliseen, jotta en leipäänny tiettyyn tyyliin. Esimerkiksi nyt on meneillään 1900-luvun alkupuolen kartanoromantiikkaa, joten seuraavaksi tartun todennäköisesti englanninkieliseen kertomukseen nykyajan amerikkalaisesta parisuhteesta.

11. Mikä kirja on sykäyttänyt sinua eniten?
Eniten on voimakas sana tässä tapauksessa. Voisin nimetä useita kirjoja, joiden lukeminen oli hienoa, mutta ehkä voisin mainita E. Lockhartin We Were Liarsin, jonka luin erään lukupiirin innoittamana ja joka oli varsinainen löytöretki. Runomainen kerrontatyyli sopi tarinaan täydellisesti, vaikka en yleensä sellaisesta tyylistä innostu.

Haastan
 - Q+Black
 - Niina T.
 - My Life, My Fandoms -blogin Emma
 - The Books of My Lifen Ida
 - Pii lukee
Alle 200:n lukijan sääntö ei nyt toteutunut kaikkien kohdalla, mutta haastettavia on vaikea keksiä.

Minun kysymykseni:

  1. Minkä elokuvan näin viimeksi?
  2. Kuvaile unelmakirjaasi.
  3. Liittyykö sinulla lukemiseen jotain rituaaleja? (Esim. aina pitää olla teetä tai kietoutuneena tiettyyn vilttiin.)
  4. Minkälainen ihminen olet juhlissa?
  5. Onko e-kirjoilla tulevaisuutta? Entä paperikirjoilla? Kirjakaupoilla?
  6. Kenen kirjailijan työhuoneessa haluaisit olla kärpäsenä katossa? Elävä tai kuollut, kumpikin käy.
  7. Kummasta pidät enemmän: kirjojen ahmimisesta vai rauhallisesti makustelusta?
  8. Kuinka järjestelmällinen olet?
  9. Oletko innostunut jostain viime aikojen muoti-ilmiöstä, kuten karppauksesta, Room Escapesta, lankuttamisesta tai pastellinvärisistä hiuksista?
  10. Kirjasarja vai yksittäinen romaani?
  11. Missä maisemassa mielesi lepää?

tiistai 1. joulukuuta 2015

Odottamatta ja yllättäen - marraskuun 2015 lukuhaaste


Osallistuin viime vuonna Karo Hämäläisen pystyyn pistämään marraskuun lukuhaasteeseen. 30 sivua kaunokirjallisuutta päivässä kuukauden jokaisena päivänä. Vuoden takaisessa raportissani kerron haasteen etenemisestä ja lopputunnelmista. Pidin silloin haasteesta, ja mieleeni on jäänyt vahvasti, kuinka merkkasin yhdellä kirjanmerkillä kohdan, mistä sinä päivänä aloitin ja laskin sitten illalla, paljonko sivuja tuli sinä päivänä luettua. Myös sen kuukauden aikana luetut kirjat ovat jääneet vahvasti mieleen. En ollut ennen osallistunut tuon kaltaiseen haasteeseen, joten kaikki oli jännittävää.

Huomasin tänä vuonna vasta 2. marraskuuta, että ensinnäkin on marraskuu, ja toiseksi, että tänäkin vuonna kyseinen haaste on käynnissä. Hyppäsin kyytiin siis täysin valmistautumatta. Miten se sitten sujui?
Näkymä kerrostalon saunasta 1.12.2015
Sinänsä on mielenkiintoista, että marraskuu on haasteiden kuukausi: NaNoWriMo, Movember, lukuhaaste ja kaikkea muuta. Marraskuu tuntuu olevan syksyn kiireisintä aikaa, kun yhtäkkiä kaikki kouluhommat kaatuvat päälle ja jouluunkin pitäisi alkaa pikku hiljaa valmistautua. Ehkä haasteet kuitenkin tuovat jotain, mitä puuhailla vuoden pimeimpään aikaan? Jotain, millä karkoittaa kaamosmasennusta?

Minulle vuoden 2015 marraskuu oli toden totta kiireinen. Alkukuusta suoritin puheviestinnän opintoja, joten minulla oli paljon läsnäolopakkoa yliopistolla. Mieleen muistuivat lukioajat, jolloin koulussa oikeasti oltiin melkein kasista neljään. Puheviestinnän kurssin päätyttyä minua odottivat kahden esseen deadlinet, joten sen sijaan, että olisin lukenut jatkuvasti kaunokirjallisuutta, paneuduin tietokirjallisuuteen.

Viime vuoden tavoin raportoin haasteen etenemisestä twitterissä. Mielenkiintoisena faktana kerrottakoon, että Yle Puhe päätti jossain vaiheessa lisätä useita lukuhaastetta käsitteleviäni tweettejä suosikkeihinsa. Syytä tälle en tiedä. (Paitsi että Yle Puhe pitäisi minua huiman mielenkiintoisena tweettajana!)

Vaikka aloitin haasteen myöhässä enkä ehtinyt oikeasti lukea ihan joka päivä, tai jos ehdin, ehdin lukea alle 30 sivua, kuukauden kokonaissaldoksi ehti silti muodostua 1812 sivua, mikä on 380 sivua enemmän kuin viime vuonna. Suunnilleen kokonaisen romaanin enemmän! Keskiverto päivävauhtini oli 60,4 sivua, eli yli kaksi kertaa vaaditusta määrästä. Viime vuonna päivävauhtini oli 47,7 sivua.

Edellisenä vuonna haaseen suurin huomio oli se, etten todellakaan lue 100 sivua päivässä, niin kuin sitä ennen olin luullut. Tänä vuonna ehkä suurimmaksi huomioksi nousi se, että lukemaan oikeasti ehtii melkein missä vain ja milloin vain, jos oikeasti niin haluaa. Pari kertaa tuli lukaistua muutama sivu sillä aikaa kun odotteli kaveria, Myös kirjan vetävyydellä on uskomattoman paljon väliä. En olisi saanut näin korkeaa sivumääräsaavutusta, jollen olisi aloittanut Sarah Watersin Vierasta kartanossa, joka imaisi minut mukaani.

Mitä sitten tuli luettua?
Syksyn aikana olen käynyt draaman analyysin kurssia, joten luin marraskuun aikana muutaman näytelmän. Todellisuudessa olisin lukenut marraskuussa kaksi näytelmää lisää, mutta jätin ne lukematta, sillä jouduin olemaan pois tunneilta, joilla kyseisiä näytelmiä käytettiin. Vaikka ihanteenani olisi olla tunnollinen opiskelija, en nähnyt ajansäästämissyistä mitään järkeä siinä, että olisin lukenut näytemät, vaikken ehtinyt tunneille.

  1. Kuukausi alkoi August Strindbergin Uninäytelmällä, joka oli kyllä varsinaista dadaa (edustamatta kuitenkaan dadaismia). Silti lukukokemus oli ihan mielenkiintoinen ja poimin näytelmästä jopa kiinnostavan lainauksen: "Miksi ihminen itkee ollessaan surullinen, minä kysyin vielä. Siksi, sanoi lapsi, kun silmiä täytyy välillä pestä että näkisi paremmin." En aio kirjoittaa bloggausta näytelmästä.
  2. Jenna Kosteen Marrasyöt sopi täydellisesti marraskuun alkuun. Tunnelma, kirjan ajankohta... Ah! Bloggauksen kirjoitin erään hyppytunnin aikana yliopiston kirjastossa.
  3. Marraskuun lukupiirikirja oli Alice Hoffmanin Ihmeellisten asioiden museon. Pidin kirjasta hyvin paljon, mutta ei siinä mitään spefiä ollut, mikä oli hieman ongelmallista spefilukupiirimme kannalta. 
  4. Cecelia Ahernin Mitä huominen tuo tullessaan viihdytti minua matkalla sukuloimaan. Kirja tarjosi puuhaa pitkille matkoille, sillä tarina eteni jouhevasti, mutta en kokenut saavani kirjasta mitään suuria tuntemuksia. Se vain... oli. 
  5. Seuraava luettava näytelmä oli Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolema. Kaunis ja haikea kertomus, jossa oln mielenkiintoista aikatasojen sekoittumista. Kirjoitan tästä ehkä bloggauksen sen jälkeen, kun saan esseen lopullisen version palautetuksi.
  6. Johanna Sinisalon Enkelten verta oli random kirjastolaina. Niitä on joskus ihana tehdä, sillä liian usein lukemiseni on hyvin suunniteltua. Hyllyn reunalla odottaa pino kirjoja melko tarkassa lukujonossa ja tiedän siis lähen aina, mihin tartun seuraavaksi. Kaavaa on välillä mukavaa rikkoa. Tällä kertaa rikkojana oli Auringon ytimestä hyvän maun jättänyt Sinisalo. Enkelten verta kuulosti mielenkiintoiselta, ja olikin sitä, mutta ei imaissut mukaansa ihan niin kuin olin odottanut.
  7. Viimeisenä kokonaisena kirjana ehdin lukea Mark Ravelhillin Some Explicit Polaroids -nimisen näytelmän. Esitetty Suomessa myös nimellä Alastonkuvia. En aio kirjoittaa bloggausta.
  8. Marraskuun aikana luin myös Sarah Watersin Vierasta kartanossa reippaasti yli puoleen väliin, mutta koska sen saanut sitä luettua kokonaan, en voi laskea sitä kokonaan marraskuun aikana luetuksi.


Miten on sitten monipuolisuuden laita. Tässä kuussa näyttää käyneen niin, että kaikki mieskirjailivat ovat näytelmäkirjailijoita, enkä lukenut kirjoja täysin vapaasta tahdostani. Vapaasta tahdostani luin näköjään pelkästään naiskirjailijoiden teoksia. Myös kaikki vapaaehtoisesti luetut kirjat sisälsivät (tai ainakin lupasivat) jotain spefiä, kun taas kurssia varten luetut kirjat olivat joko unitodellisuutta tai arkitodellisuutta.

Jälleen kerran ihan onnistunut lukuhaaste. Ne ovat kivoja, mutta huomaan samalla olevani helpottunut, kun tänään ei enää olekaan tarvinnut laskea sivumääriä. Silti tässä kuussa minun olisi tarkoitus saada luettua 11 kirjaa, jos aion saavuttaa Goodreadsin 80:n kirjan tavoitteen, mutta en tiedä, pystynkö siihen. Loppukuusta on kuitenkin joululoma, joten ehkä se on mahdollista.

Marraskuussa nähtiin myös hitusen lumeksi määriteltävää ainetta.

torstai 26. marraskuuta 2015

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

SIVUJA: 273
KUSTANTANUT: Teos
MISTÄ MINULLE: kirjastosta

On 2010-luvun loppupuoli, lähitulevaisuutemme, jossa laaja mehiläisten joukkokatoaminen on saattanut Yhdysvallat sekasorron valtaan. Kirjan päähenkilö, reilun keski-ikäinen Orvo, kasvattaa mehiläisiä Suomessa ja huomaa osan omista mehiläispesistään myöskin tyhjentyneen. Albert Einstenin mukaan ihmisillä on vain nelisen vuotta elinaikaa jäljellä, jos kaikki mehiläiset katoavat maailmasta.

Samaan aikaan Orvon poika Eero on ajatunut radikaalin eläinoikeusjärjestön joukkoihin. Hän kirjoittaa kärkästä, sanavalmista ja älyllistä blogia, jossa käsitellään yksi toisensa jälkeen useita eläimiin kohdistuvia vääryyksiä. Syyniin pääsevät niin lihatuotanto, turkistarhaus, kanalat ja myös mehiläiset. Blogissa käydään myös eläinaktivistien toimien laillisuudesta ja siitä, kuuluko lihan syöminen ihmisten perusoikeuksiin.

Tartuin tähän kirjaan lähes umpimähkään kirjastossa. Jotain joltain tutulta kirjailijalta, Sinisaloa siis. Aiempien hyvien kokemusten perusteella odotin järkyttävän mukaansatempaisevaa tarinaa, jonka lukee vuorokaudessa, koska kirjaa ei vain malta laskea käsistä.

Enkelten verta ei ollutkaan yhtä nopeatempoinen kuin odotin, mutta kyllä se oli mielenkiintoinen. Huomasin lukevani sitä hieman samalla tavalla kuin luen mielenkiintoista oppikirjaa: rauhallisesti, kiinnostuneesti, mutta en erityisen halukkaaksi jatkamaan lukemista tuntikausia. Älyllisellä tasolla tiedostin kirjan olevan hyvä ja taitavasti kirjoittu, mutta tunnetasolla en kokenut tarinaan juuri mitään yhteyttä.

Ehkä se johtui liiasta suomalaisesta tavanomaisuudesta. On tavallisia suomalaisia nimiä, joilla on vaiketa isä-poika-suhteita, pettymyksiä elämän tarjontaan, yksinäisyyttä, epäonnistuneita parisuhteita ja kaiken lisäksi maailmassa jyllää lähes maailmanlopun meininki. Paikoin kirja on hyvin traaginen, mutta päällimmäiseksi tunteeksi jäi tyhjyys.

Kirja onnistuu kyllä herättämään ajatuksia luonnonsuojelun aiheista, mutta samalla koin sen argumentoivan radikaaleja tekoja vastaan. Kirja on yhtä aikaa osoitteleva, mutta samalla jättää kertomatta liian voimakkaasti, mitä mieltä se on asioista. Luonnonsuojeluteemainen, toki, mutta kirja ei anna yksiselitteistä vastausta sille, mitä meidän tulisi tehdä luonnonsuojelun edistämiseksi.

Kaiken päälle, aivan kuten Auringon ydin, se keskittyy voimakkaasti spesifin ruoka-aineen ympärille. Auringon ydintä lukiessa teki mieli chiliä, nyt halusin jatkuvasti hunajaa.

tiistai 24. marraskuuta 2015

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

ALKUPERÄINEN NIMI: The Museum of Extraordinary Things
SIVUJA: 440
KUSTANTANUT: Gummerus 
SUOMENTANUT: Raimo Salminen
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

New York, vuosi 1911. Kaupunki, joka muuttuu nopeammin kuin kukaan ehtii pysyä mukana. Kaupunkiin virtaa jatkuvasti siirtolaisia, jotka palkataan huonoihin työoloihin tehtaisiin. Ympäröivät saaret otetaan myös käyttöön, kaupungin pinta-ala kasvaa ja sitä mukaan turvallisuus heikkenee ahtaiden katujen ja huonon sähköjohdotuksen myötä.

Kaupungissa elää kirjamme kaksi päähenkilöä. Coralien isä pitää Ihmeellisten asioiden museota, jossa on esineiden ja täytettyjen eläinten lisäksi näytillä myös ihmisiä, joilla on joku epämuodostuma. Paikka tarjoaa noille ihmisille ihan hyvän elannon kesäisin. Myös Coraliella on epämuodostuma: hänen sormiensa välissä on ihopoimut. Siitä Coralien isä on päätellyt, että Coralie pitää kouluttaa uimaan ja laittaa museoon esiintymään oikeana merenneitona. Isänsä vallan alla alistuvainen Coralie tottelee, vaikka sisällä kytee kapina.

Toinen päähenkilö on Ezekiel "Eddie" Cohen, joka on pikkupoikana saapunut New Yorkiin isänsä kanssa. He ovat ortodoksijuutalaisia, mutta sen sijaan, että hänen isänsä keskittyisi uskonnon harjoittamiseen, heidän täytyy työskennellä tehtaassa epäinhimillisissä oloissa. Vuosien kuluessa Eddie menettää arvostuksensa isäänsä ja uskontoaan kohtaa ja kiinnostuu enemmän valokuvauksesta.

Nimestään huolimatta Ihmeellisten asioiden museo keskittyy melko vähän itse museoon. Se on paljon enemmän kertomus kahdesta nuoresta aikuisesta, jotka kapinoivat heihin luotuja odotuksia vastaan. Se on samalla kertomus New Yorkista 1900-luvun alun muutosten kourissa. Monet kirjassa esitetyt tapahtumat ovat tapahtuneet oikeasti.

Pidin tästä kirjasta. Nautin sen lukemisesta. Noin puolessa välissä kirjaa ehdin jo huolestua siitä, että se tuntuu loppuvan nopeasti. Kirjan tyyli ei ole kaikille, mutta minä nautin sen tapahtumattomuudesta ja toistosta. Eddie ja Coralie käyvät elämäänsä läpi, palaavat jo käsiteltyihin aiheisiin ja tuovat joka kerta hieman lisää. Kirja ei ole juonivetoinen, ja silloin kun siihen yritetään laittaa vähän juonta, se tuntui väkisin väännetyltä. Minulle tämä kirja on tarina kahden ihmisen itsenäistymisestä.

Kirjaan on kuitenkin vaikea suhtautua. Viimeiset 50-100 sivua tuntuivat nopeasti kirjoitetuilta. Ihan kuin kirjailijalla olisi ollut juoni kyllä tiedossa, mutta ei malttanut kertoa sitä innostuttuaan kertomaan kaikkia tietämiään yksityiskohtia New Yorkin historiasta. Jos juonen olisi siroitellut tarinaan tasaisemmin, ehkä kirjasta olisi voinut tulla vielä vähän parempi.

torstai 19. marraskuuta 2015

Blogillani on nyt myös Facebook-sivu!



Joko se on muuttuneiden sosiaalisten piirieni luoma harha, tai sitten oikeasti ihmiset nykyään seuraavat uutisvirtoja lähinnä Facebookin kautta. Vuosien sivustaseuraamisen jälkeen minä päätin taistella sisäistä luddiittiani vastaan ja kokeilla, joskos blogini viihtyisi myös Facebookin puolella.

Pääsen tykkäämään sivusta TÄSTÄ.

Laajennus Facebookin puolelle ei tuo lukijalle mitään lisävaivaa. Blogiani voi edelleen seurata, vaikka boikotoisikin kyseistä sosiaalista mediaa. Näin alkuun aion linkata kaikki tulevat kirja-arvioni myös Facebookin puolelle. Jatkossa saatan jakaa joitain kirjallisuuteen liittyviä uutisia Facebook-sivuni kautta.

Kyseessä on siis vähän samanlainen laajennus kuin TWITTER-tilini, tosin Facebook-sivulle en aio kirjoitella yhtä paljon henkilökohtaiseen elämääni liittyviä päivityksiä. Twitter syntyi aluksi blogistani erillään ja siksi se on osittain blogini sivutuote, osittain henkilökohtinen tilini.

Katsotaan, miten tässä käy. :)


tiistai 17. marraskuuta 2015

Cecelia Ahern: Mitä huominen tuo tullessaan

ALKUPERÄINEN NIMI: The Book of Tomorrow
SIVUJA: 415 / 492
KUSTANTANUT: Gummerus
SUOMENTANUT: Terhi Leskinen
MISTÄ MINULLE: Oma ostos kirpputorilta

Kirja sisältää romaanin lisäksi myös kaksi novellia, Tyttö pelissä ja Muistojentekijä, jotka luin pari vuotta sitten omasta minikirjastaan. Arvostelun niistä voit lukea TÄSTÄ.

Mitä huominen tuo tullessaan on noin 400-sivuinen nuorenkirjaksi määriteltävä tarina lellitystä Tamarasta. Hänen isänsä on menestyvä mies, joka hankkii Tamaralle jatkuvasti kalliita lahjoja. Viikonloppumatkat Pariisiin ovat arkea, samoin merkkilaukut, oma uima-allas ja kalliit erikoiskahvit. Tamara ei osaa arvostaa mitään, vaan pitää kaikkea itsestäänselvyytenä, vaikka kaikki hokevat hänelle jatkuvasti sitä, kuinka onnekas nuori nainen hän on.

Kun Tamaran isä kuolee yllättäen, paljastuu, että hänellä on paljon velkoja, joiden maksamisen jälkeen Tamara ja hänen äitinsä joutuvat muuttamaan lähes tuntemattomien sukulaisten nurkkiin. Tamara kokee vauraan dublinilaiselämän ja pienen irlantilaisen kylän erot voimakkaasti, varsinkin kun sukulaiset, täti Rosaleen ja eno Arthur ovat molemmat hyvin omalaatuisia ihmisiä.

Kirja voisi olla kertomus siitä, kuinka teini-ikäinen tyttö joutuu kohtaamaan maailman uudella tavalla, hyväksymään sen, millainen hän oli ja pohtimaan sitä, minkälaiseksi hän haluaa tulla. Hän joutuu nöyrtymään menneisyyden kanssa ja oppimaan jotain suurta elämästä.

Mutta... Ei sitten kuitenkaan. Ensimmäiset noin 150 sivua vaikutti hyvin lupaavilta, mutta sen jälkeen tarina tuntuu olevan täysin hukassa. Aivan kuin se ei osannut päättää, mitä se haluaa kertoa. Välillä kirja tuntu huokuvan goottilaista mysteeriä, kun Tamara kuljeskelee vanhan raunioituneen linnan tiluksilla pohtimassa sukunsa salaisuuksia, kun taas välillä se tuntuu olevan tarkka ja realistinen kuvaus puhumattomuuden kulttuurista. Välillä taas meno muuttuu perus nuortenkirjallisuudeksi, jossa teinityttö haluaa ryypätä ja iskeä poikia. Mukaan vielä heitetään ennustava päiväkirja, on epämääräinen soppa kutakuinkin valmis.

Kyllähän minä tiesin takakannen perusteella, että Tamara löytää tyhjän päiväkirjan, jonka sivut alkavat täyttyä aina hänen elämänsä huomisesta päivästä. Hän yrittää taistella kirjan tekstiä vastaan, mutta jotenkin sinne kirjoitetut jutut aina tapahtuvat. Idea ei vain kerta kaikkiaan tuntunut toimivan. Vaikka päiväkirjan piti olla yksi kirjan tärkeimmistä jutuista, ainakin takakannen perusteella, pidin sitä tarinan kannalta vähiten merkityksellisenä elementtinä. Kaikki juonenkäänteet olisivat voineet tapahtua ilman päiväkirjan ennustuksia.

Sen lisäksi, etten kokenut kirjan spefielementtiä toimivana, huomasin melko pian, että kirja yritti pitää mielenkiintoa yllä pimittämällä liikaa tietoa. Kirjan edetessä ehdin jo arvata, mitä nämä pimitetyt jutut ovat, joten kun ne lopulta paljastuivat, en ollut yllättynyt ja tyytyväinen, vaan pikemminkin turhautunut. Olen viime aikoina lukenut paljon kirjoja, joissa olen arvannut lopun jujun jo aivan liian aikaisin. Joko ajatteluni on kehittynyt tai sitten olen lukenut kirjoja, joissa aliarvioidaan lukijan päättelykykyjä. Itsekin kirjoittaneena kyllä tiedän, että jossain vaiheessa kirjoitusprosessia kirjoittajalta hämärtyy taju siitä, mikä on liian selvää ja milloin on antanut liian vähän vinkkejä, mutta luulisi, että Cecelia Ahernin kaltaisella menestyneellä kirjailijalla olisi iso kustannustoimittaja-armeija takanaan. Vai onko tämän kirjan kohdalla päästetty jotain läpi sormien, sillä kyseessä on nuorille suunnattu kirja, ainakin jos verrataan Ahernin muuhun tuotantoon, eikä nuortenkirjojen tarvitse olla niin hyviä. (Huom! Lue sarkastisesti.)

Kaikesta nurinasta huolimatta kirja täytti ihan hyvin tehtävänsä, eli esti minua pitkästymässä pitkällä junamatkalla. Tarina eteni, sitä oli helppo lukea, ja pidin erityisesti siitä, kuinka hyvin Ahern loi ahdistavaa tunnelmaa, joka vallitsi Tamaran sukulaisten kotona. Vaikken erityisemmin nauttinut kaikista yksityiskohdista, arvostin sitä tarkkuutta, jolla kahden erilaisen elintapakulttuurin kohtaamista kuvattiin.

Vaikken tästä kirjasta pitänyt niin paljon kuin IHMEMAASTA, aion silti tutustua enemmän Cecelia Ahernin kirjoihin. Hänen kirjansa on paketoitu hempeisiin kansiin, mutta kokemukseni mukaan ne käsittelevät vakavia asioita ja tuovat ne lähelle lukijaa. Hänen kirjansa eivät ole pelkkää pintaliitoa, mikä tuntuu olevan yleinen harhaluulo, mitä chick-lit-kirjallisuudesta levitetään. Ahernin kirjat ovat sujuvaa luettavaa, joka antaa myös jotain ajattelemisen aihetta.

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Jenna Kostet: Marrasyöt

SIVUJA: 230
KUSTANTANUT: Robustos
MISTÄ MINULLE: kirjastosta

Jenna Kostet, joka voitti viime vuonna Blogistanian Kuopus -palkinnon erikoisteoksellaan Lautturi, julkaisi toisen romaaninsa viime syyskuussa. Kooste hänen haastattelustaan Turun kirjamessuilta on luettavassa täältä. Edellinen kirja oli kahden erilaisen nuoren rakkaustarina, mutta tällä kertaa Kostet lähtee ihan eri suuntaan. Mukana on ehkä ripaus rakastumisen tunnetta, mutta enemmän kirjaa kuvastaa pimeys ja painostava tunnelma.

Marrasyöt on dekkari, vaikka Kostet kuvaileekin blogissaan kirjoittaaneensa epädekkarin. Vaikka Kostet väittää, ettei tunne genreä kovin hyvin, on mielestäni kirjan juoni kohtuullisen uskottava.

Tarina alkaa siitä, kun Nauvosta, Finbyn jatulintarhasta, löytyy nuoren naisen alaston ruumis. Nils Larsson on Nauvossa vain tutkimassa mökkimurtoja, mutta huomaa pian olevansa tekemissä murhan kanssa. Samaan aikaan Turussa Selja-niminen nuori nainen on edennyt opinnoissaan väitöskirjaan saakka. Hän tekee väitöskirjaa jatulintarhoista, mutta ei tunnu löytävän tutkimukselleen juuri oikeaa näkökulmaa.

Kirja on kirjoitettu hyvin koukuttavasti. Lähes joka luku päättyy pieneen koukkuun, joka kannustaa lukemaan vielä vähän lisää. Jokainen luku on melko lyhyt, joten seuraavan luvun lukeminen ei edes tunnu suurelta ajalliselta panostukselta. Kaiken lisäksi näkökulmat vaihtelevat, joten saadakseen toiseen näkökulmaan jatkoa, on luettava oikeastaan vielä kaksi lukua. Tämän seurauksena tarina etenee vauhdilla.

Samaan aikaan tarinaa halusi lukea hyvin hitaasti. Tekstistä tuli sellainen olo, että kaikki, mitä siinä on, vaatii keskittymistä. Huomasin tämän vaikutelman jo Kosteen esikoisromaanista, jossa pienet huomiot kuljettivat tarinaa.

Marrasyö on välillä melko faktapainotteinen, lähes fiktion muotoon puettu tietoteos jatulintarhoista. Se ei haitannut, sillä aihe kiinnosti minua yleisesti ja se myös taustoitti paikkaa, jossa murha on tapahtunut.

Loppua kohti kuitenkin faktapainotteisuus vähenee ja juoni alkaa keskittyä enemmän siihen, mitä kirjan mukaan jatulintarhoilla oikeasti tehdään. Jännitys pysyy yllä, mutta jotenkin tahti hidastuu. Yleensä dekkareissa vauhdin pitäisi kiihtyä loppua kohti, mutta tässä kirjassa käytetään aikaa tummanpuhuvaan marraskuiseen fiilistelyyn. Ehkä tämän vuoksi kirja onkin epädekkari.

Kirja on lähes kaikin puolin nautittava teos, mutta valitettavasti muutama juonen kannalta tärkeä paljastus on rakennettu niin, että ainakin minä arvasin ne jo reilusti etukäteen. Kirjassa on oikeastaan kaksi suurempaa paljastusta, joista onneksi ensimmäinen paljastettiin jo melko alussa. Pelkäsin nimittäin, että kirja yrittää ratsastaa tiedon pimittämisellä pidempäänkin, mikä olisi vähentänyt mielenkiintoani arvoitukseen.

Loppuun vielä mainittakoon, että olen asunut 21 vuotta kadulla, joka on nimetty jatulikivien mukaan. Jatulintarhat ovat siis siinä mielessä minulle hyvin läheinen aihe, vaikken todellista kivimuodostelmaa ole eläessäni nähnyt.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

John Green: Arvoitus nimeltä Margo

Alkuperäinen nimi: Paper Towns
Sivuja: 399
Kustantanut: WSOY
Suomentanut: Helene Bützow
Mistä minulle: kirjastosta

Pari vuotta sitten lainasin kaveriltani kaikki John Greenin kirjat, mutta en koskaan saanut luettua Paper Townsia. John Green -mittani oli ehtinyt tulla täyteen. Koin, että hänen kirjansa kertovat aina keskiluokkaisesta valkoisesta amerikkalaisesta pojasta (tai tytöstä Tähtiin kirjoitetussa virheessä), jolla on ihastus maagiseksi kuvailtuun vastakkaisen sukupuolen edustajaan. Kirjoissa päähenkilö on aina vähän nörtähtävä ja kokee jollain tavalla olevansa muita parempi, koska ei ole kiinnostunut sellaisista jutuista, joista keskiverto teini on kiinnostunut. Yleensä kirjan aikana tehdään jonkinlainen matka, jonka aikana tajutaan jotain elämästä.

Kului pari vuotta, jonka jälkeen totesin, että ehkä nyt edellisistä John Greenin kirjoista on kulunut sen verran aikaa, että voisin vihdoin lukea Arvoituksen nimeltä Margo. Samalla myös luin ensimmäistä kertaa suomennetun John Greenin kirjan.

Paljastui, että tämänkin kirjan päähenkilö on keskiluokkainen valkoinen amerikkalainen teinipoika, joka on vähän nörtähtävä ja jolla on ihastus saavuttamattoman upeaan tyttöön. Yllättävää oli se, ettei päähenkikö, Quentin, ole kaveriporukkansa nörtähtävin tapaus, vaan on loppujen lopuksi vain pikkuisen hikipinko. Hänellä ei ole edes mitään erikoista harrastusta, vaan hänen kaverinsa varastaa sen roolin olemalla innostunut fiktiivisestä wikipedian vastineesta, omnictionarysta. Loppujen lopuksi Quentin on melkko väritön hahmo, joka toimii tarinassa ikkunana ja sinä hahmona, jolla on hieman epäterve pakkomielle naapurissa asuvaan Margoon.

Kirja pyörii enimmäkseen juurikin tämän Margon ympärillä. Hän on päätynyt jopa suomennoksen nimeen asti. Margo on Quentinin lapsuuden tuttu, josta hän on kasvanut erilleen, niin että high schoolin lopussa he ovat käytännössä ventovieraita toisilleen. Kirjan alussa Margo kiipeää Quentinin ikkunasta sisään keskellä yötä ja sanoo tarvitsevansa lainaan sekä autoa että Quentinia. Quentin viettää varmasti elämänsä vauhdikkaimman yön, kun hän seuraa Margoa ympäriinsä. Quentin on varma, että tuon yön jälkeen kaikki on muuttunut ja he voivat viettää viimeiset viikot high schoolissa ystävinä.

Seuraavana aamuna paljastuu, ettei Margo ole tulossa enää kouluun. Kukaan ei tiedä, minne hän on mennyt. Quentin kuitenkin löytää Margon jättämiä vinkkejä, joista hän vakuuttuu, että Margo haluaa, että nimenomaan Quentin löytää hänet.

Kirjan alku on vauhdikas, samoin loppu, mutta keskivaihetta vaivaa se dekkarien ongelma, joka monesti saa dekkarit minun kohdallani tökkimään: Quentin jahtaa vihjettä toisensa perään, pääsemättä oikein mihinkään. Osa vinkeistä johtaa harhaan, osa  tuntuu liian kaukaa haetuilta. Myös Quentinin täydellinen uppoutuminen häiritsi, sillä hän jättää välistä lähes kaiken muun sosiaalisen elämänsä vain selvittääkseen Margon arvoitusta.

Itse Margon hahmo oli mielestäni hyvin rasittava. Kun aikoinaan tajusin, kuinka monia naispuolisia hahmoja pidetään ärsyttävinä samoista ominaisuuksista, jotka ovat sallittuja mieshahmoilla, aloin kiinnittää huomiota naishahmoihin, ymmärtää heitä enemmän ja myös puolustamaan. Margosta en vain keksi oikein mitään puolustettavaa. Hänen vanhempansa ovat kyllä aika kamalia, mutta silti Margon itsekeskeisyys ja jatkuva eeppisyyden ja selittämöttömyyden tarve saivat pyörittelemään silmiä. Tunnistan hänessa rahtusen omaa 13-vuotiasta itseäni, jolloin halusin olla jotain, legendaarista, muistettavaa ja salaperäistä, mutta melko pian tajusin, että salaperäisyys on kiinnostavaa vain muiden näkökulmasta. Salaperäisyys tuo mukanaan yksinäisyyden. Ja yksinäisyyden Margo saakin.

Ilman loppua olisin pitänyt tätä kirjaa melko mitäänsanomattomana tapauksena. Odotin, että kirja etenee verkkaista tahtia loppuun ja Margon arvoitukseen tulee joku selvyys. Olin jo valmis pamauttamaan kirjalle kaksi tähteä, mutta loppu pelasti sen verran, että pidän tätä ihan mukiinmenevänä kolmen tähden kirjana.

Aion jäädä mielenkiinnolla odottamaan, mitä John Green julkaisee seuraavaksi. Toivon, että hän kirjoitaa jotain uutta, eikä viidettä melko samantyylistä romaania. Hän nimittäin hallitsee kirjoittamisen taidon, pääsee lähelle teini-ikäisten ajatusmaailmaa ja kaiken lisäksi laittaa kirjoihinsa viittauksia kirjallisuuden kaanoniin ja saa näin varmaan monet lukijat innostumaan kirjallisuudesta uudella tavalla. Olisi harmi, jos hän kangistuisi kaavoihin.

maanantai 26. lokakuuta 2015

Rainbow Rowell: Attachments

Sivuja: 323
Kieli: englanti
Mistä minulle: oma ostos

On syksy 1999 ja Lincoln O'Neill on saanut vihdoin työpaikan. Työtehtävä on erikoinen: hänen pitää lukea erään lehden toimituksen sisäistä sähköpostiliikennettä. Lehti on huolissaan, että työntekijät käyttävät sähköpostia tuhmien ketjuviestien lähettelyyn ja henkilökohtaisen elämän puintiin työkavereiden kanssa sen sijaan, että käyttäisivät sähköpostia oikeasti työn tekoon. Lincolnin tehtävä on raportoida, jos hän törmää asiattomiin sähköposteihin. Työ on helppoa, vähän tylsää ja moraalisesti hieman epäilyttävää, mutta työntekijät tietävät käytännöstä, palkka juoksee ja Lincolnille jää aikaa pohtia, mitä haluaisi oikeasti tehdä työkseen.

Jessica Scribner-Snyder ja Beth Fremont pitävät sähköpostien tarkkailua typeränä ja viis veisaavat siitä, He käyvät tarkkoja, henkilökohtaisia keskusteluja yksityiselämästä. Aluksi Lincoln ei raportoi heistä, sillä viestit ovat suhteellisen harmittomia, mutta pikku hiljaa Lincoln huomaa odottavansa Jessican ja Bethin viestejä. Varsinkin Bethin viestejä...

Attachments lojui yöpöydälläni kuukausikaupalla. Olin lukenut vain noin 50 sivua ja sitten jumittunut. Kirjaan on hieman vaikea päästä sisälle, sillä Lincolnin elämä tuntuu oikeasti juuri niin tylsältä kuin hän antaa ymmärtää, ja Jessica ja Beth menevät sähköpostikeskusteluissa helposti sekaisin. Kumman sisko olikaan menossa naimisiin? Kummalla oli mieshuolia? Kirja jäi kesken ja palasin siihen vasta vastikään.

Uudella yrityksellä tarina muuttuikin todella koukuttavaksi. Alun kaukeuden jälkeen juoni lähtee liikkeelle vauhdikkaasti, vaikka periaatteessa siinä vain seurataan Lincolnin elämää ja Bethin ja Jessican sähköpostivaihtoa. Lincoln ja naiset eivät kohtaa juuri lainkaan, mutta silti heidän vaiheensa muodostavat jännän kokonaisuuden.

Kyseessä on rakkaustarina, jonka alkuasetelma on rehellisesti epäilyttävä. Lincoln on käytännössä ihastunut johonkin, joka voisi olla fiktiinen hahmo. Kun itse ajattelen tilannetta, jossa joku ventovieras ihastuisi minuun henkilökohtaisten sähköpostiviestien perusteella, en olisi kovin innokkaasti lähtemässä hänen matkaansa.

Silti Rainbow Rowell onnistuu pitämään langat käsissä ja kirjoittamaan melko uskottavat tarinan, jonka loppu tyydyttää samalla kun yllättää. Se tuntuu olevan Rowellin tyyli. Hän ei pelkää kirjoittaa kirjoihinsa lopetuksia, jotka saattavat aiheuttaa erimielisyyttä lukijoissa.

Olen nyt lukenut kolme Rowellin kirjaa ja alan olla aika vakuuttunut siitä, että aion lukea hänen muutkin kirjansa. Hän osaa alleviivata juuri ne elämän pienet yksityiskohdat, jotka tekevät hänen hahmoistaan aitoja ja tarinoistaan uskottavia, mutta samalla hän onnistuu pitämään yllä pientä maagisuutta, vaikkei hänen kirjoissaan mitään yliluonnollista tapahtuisikaan.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Anne Leinonen: Viivamaalari

Sivuja: 268
Kustantanut: Atena
Mistä minulle: kirjastosta
"Ajatus kirjastoon menemisestä ja sen toinen toistaan pölyisempien ja paksumpien kirjojen käsittelytä ahdistaa. Olisi kysyttävä joltakulta neuvoa, pyydettävä etsimään oikeanlaista kirjallisuuta. Kirjastojen idea on se, että jokainen heittäytyy siellä tiedon pariin itsenäisesti eikä häiritse henkilökuntaa millään lailla."
Kun sain Anne Leinosen novellikokoelman Pienen rasian juma ja muita novelleja luettua, menin heti kirjastoon ja katsoin, mitäs muita Leinosen kirjoja on saatavilla. Käteeni sattui Viivamaalari, joka on oikeastaan yksi Leinosen muutamista itsenäisesti kirjoitetuista romaaneista. Eniten hän näyttää julkaisseen novelleja.

Viivamaalari on jonkinlaista maagista realismia, joka sijoittuu epämääräisesti Helsinkiä muistuttavaan kaupunkiin, jossa vain naiseksi kutsuttu päähenkilö elää melko arkista elämäänsä. Hän asuu kerrostalossa, tykkää juoda kahvia ja katsella pihalla kasvavaa vaahteraa, kunnes eräänä päivänä vaahtera katoaa. Pihalla näkyy maalarinainen, joka maalaa pihan poikki valkoista viivaa. Samoihin aikoihin päähenkilölle arvotaan työpaikka käsitaiteen parissa. Hän ei ole taiteellinen, joten pihalle viivan maalannut nainen voisi auttaa häntä.

Romaani alkaa lupaavasti, mutta melko pian huomasin, että itse tarinassa ei ole tarpeeksi mielenkiintoa motivoidakseni minua lukemaan. Aina kun otin asiakseni lukea kirjaa, se kyllä eteni mukavasti, mutta en suuremmin kaivannut kirjaa silloin kun en lukenut sitä. Suurimman osan ajasta päähenkilö maalaa viivaa viivamaalarin eli Ursulan kanssa. Mielenkiinto syntyi yksityiskohdista ja huomiosta, joita päähenkilö tekee maalaamisen ohella.
"Oloni on samanlainen kuin kahvimainosten työläisellä, joka kertoo ensin työstään ja sitten pyyhkii hikeä otsaltaan ja lopuksi kehaisee maanmainiota kahvia, kuinka se onkaan laadukasta ja juuri sattumoisin samanlaista kuin tämän taitajan tekemän työ - harvinaista ja arvostettavaa."
Loppua kohti juoni tiivistyy ja satunnaiset yksityiskohdat alkavat yhdistyä, mutta valitettavasti lopun koukku ei tunnu niin ihmeellistä, että sitä olisi kokonaisen romaanin verran pitänyt odottaa. Viivamaalari olisi kenties toiminut paremmin novellina, mutta voi myös olla, että miellän Leinosen niin vahvasti novellikirjailijaksi, että hahmotan hänen romaaninsakin venytettynä novelleina. Olisin karsinut maalauskohtauksia ja lisännyt muutaman ennakoinnin loppuratkaisun jujusta aikaisempaan vaiheeseen.

Suosittelisin silti kirjaa kaikille niille, jotka kaipaavat spefiinsä hieman korkeakirjallisempaa otetta. Veikkaan, että joku kirjallisuudentutkija löytäisi tästä teoksesta vaikka mitä.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Maya Van Wagenen: Suosittu - omaelämäkerta

Sivuja: 266
Kustantanut: Karisto
Suomentanut: Leena Perttula
Mistä minulle: kirjastosta

Maya Van Wagenen saa käsiinsä Betty Cornellin oppaan suosiota tavoitteleville teineille. Vaikka opas on kirjoitettu 50-luvulla, päättää Maya aloittaa sosiaalisen kokeen. Voiko kirjan neuvojen avulla todella päästä koulun suosituimpien joukkoon? Tehoavatko 60 vuotta sitten kirjoitetun kirjan vinkit nykyajan amerikkalaiseen koulumaailmaan? Maya testasi vinkkejä vuoden ajan, kirjoitti havaintonsa ylös ja teki muistiinpanojensa pohjalla tämän kirja.

Kirja pohjautuu siis vahvasti tosielämän tapahtumiin. Se on kirjoitettu päiväkirjamuotoon. Vuosi on jaettu kuukausiin kouluvuoden mukaan, ja joka kuukausi Maya kokeilee yhtä kirjan vinkkiä. Hyväksi todetut aiemmat vinkit hän ottaa pidempiaikaiseen käyttöön.

Maya Van Wagenen oli 13-14-vuotias kokeilun aikana ja noin 15-vuotias kirjan kirjoittamisprosessin aikana, mikä näkyy kirjassa sekä suloisella että vähän harmittavalla tavalla. Teksti on nopealukuista ja melko yksinkertaista. Se menee suoraan asiaan, eikä ala pohtia asioita syvällisemmin. Olisin kaivannut paljon tarkempaa analyysia kokeen tuloksista. Kirja on pikemminkin muokattu päiväkirja kuin omaelämäkerta, vai miten sen nyt haluaakaan tulkita.

Samaan aikaan kirja on kuitenkin juuri teini-ikäisen näköinen. En tiedä, kuinka paljon kustannustoimittajilla on ollut sormensa pelissä ja kuinka paljon on oikeasti Mayan tekstiä, mutta ainakin kirjasta houkuu aidon oloinen teini-ikäinen tyttö. Vaikka kirjan maailma on raaka, koulussa tehdään jatkuvasti huumetestejä, lähellä sijaitsevan Meksikon rajan takana käydään huumesotia, joiden merkit näkyvät Mayan kotiin asti, Mayan tuntemia ihmisiä kuolee vuoden aikana, Mayan sisko on autistinen ja muita surullisia asioita paljastuu, Maya silti säilyttää positiivisen asenteensa. Se maailma on Mayan maailma, ja hän elää melko turvallisen kuuloista elämää.

Lukija ei voi olla miettimättä, mitkä osuudet kirjasta ovat muokattuja ja mitkä eivät. Maya kertoo varsin tarkkoja yksityiskohtia elämästään ja laukoo välillä hyvinkin suoria kommentteja muista ihmisistä. Jos kirjassa esiintyvät henkilöt ovat oikeita, haluaisinpa tietää, mitä esimerkiksi Mayan ihastus ajatteli, kun kuuli kirjasta.

Jonkin verran jäi harmittamaan kuvadokumenttien epätasaisuus. Kirjassa on välillä kohtia, joihin olisin halunnut enemmän kuvallista materiaalia, esimerkiksi kohta, jossa Maya kihartaa ensimmäistä kertaa hiuksensa tai ostaa uusia vaatteita. Kokeilin aikana Maya on jo tiennyt, että hän aikoo kirjoittaa kokemuksistaan kirjan. Minä olisin ottanut enemmän valokuvia.

perjantai 23. lokakuuta 2015

Käärmeenliekit - suomalaisia lohikäärmetarinoita


Toimittaneet: Erkka Leppänen & Hanna Matilainen
Sivuja: 280
Kustantanut: Osuuskumma
Mistä minulle: oma ostos

Mielestäni Osuuskumman julkaisutoimintaa on kiinnostavaa julkaista. He onnistuvat julkaisemaan aina vain kiinnostavamman oloisia kokoelmia, ja kirjojen uudistunut ulkomuotokin kohottaa julkaisujen kasvoja. Uskon, että Osuuskummasta muotoutuu pikku hiljaa entistä tärkeämpi suomalaisen spefin julkaisukanava.

Tämä kokoelma sisältää seuraavat novellit:
  1. Mixu Lauronen: Empiiristä
  2. J. S. Meresmaa: Hyvä emo
  3. Juha Jyrkäs: Käärmeensanat
  4. Katja Salminen: Lohikäärmefragmentteja
  5. Minna Roininen: Tarina punaisesta naisesta
  6. Saara Henrikson: Rigurin käärme
  7. Tarja Sipiläinen: Asfalttiritari
  8. Shimo Suntila: Tulennuolemat
  9. Hanna Morre: Rakelin päätös
  10. Magdalena Hai: Hänen kuvansa
  11. Tomi Jänkälä: Uralin sininen
  12. Erkka Leppänen: Legendojen hautausmaa
  13. Heikki Nevala: Rungot kuin siivekkäät käärmeet
  14. Jussi Katajala: Lento OA1701
  15. Anni Nupponen: Käärmeenkantajat
  16. Anne Leinonen: Mareuksen koskettamat
  17. Janos Honkonen: Itse ilma syttyi tuleen
Lukupiirimme pohti, mitä kotimaisia novellikokoelmia on vielä julkaisematta. On aavetarinoita, steampunkia, merirosvoja, vaihtoehtohistoriaa, cyberpunkia, ihmissusia, vampyyreita, erotiikkaa... Zombeja tai jonkin sortin maailmanloppukokoelmaa ei vielä taida olla, ja urbaanin fantasian kokoelma on tekeillä. Käärmeenliekeissä käsitellään lohikäärmeitä, eikä kokoelma todellakaan jämähdä vain yhteen näkökulmaan.

Loppujen lopuksi niitä perinteisiä lohikäärmeitä, jotka asuvat vuoressa ja vartioivat isoa aarretta, ei tästä kokoelmasta paljon löydy. Seitsemästätoista novellista suunnilleen viidessä nähdään klassisista lentäviä tulta syökseviä lisko-olentoja, tulkintatavasta riippuen. Muut novellit keskittyvät tuomaan lohikäärmeeseen jotain uutta. Lohikäärme voi olla seksuaalisuuden symboli, ase, jotain outoa ulkoavaruudesta tai pelkkä myytti tai uskomus, joka silti vaikuttaa novellin maailmaan. Joskus lohikäärmettä ei nähdä itse lohikäärmeen muodossa juuri lainkaan, vaan se esiintyy ihmismuodossa. Kenties kirjoittajat olivat halunneet vältellä suurimpia lohikäärmekliseitä ja käsitellä olentoa erilaisella otteella, mutta samalla perinteistä taivaalla lentelevää kaunista olentoa tuli vähän ikävä.

Koska novelleja on paljon, luonnollisesti jotkut niistä olivat minusta parempia kuin toiset. Heti kättelyssä on pakko mainita J. S. Meresmaan Hyvä emo, joka on ensimmäinen pitkä novelli Mixu Laurosen raapaleen jälkeen. Hyvä emo on melkein 30 sivua pitkä eeppinen novelli, joka sijoittuu 1800-luvun loppupuolen Tampereelle. Tarina kertoo palvelustytöstä, joka joutuu seuraamaan, kuinka talon nuorin tytär sotkeutuu lohikäärmeisiin. Historiallinen ajanjakso toimii, kieli on mukavan vanhahtavaa ja tarina mukaansatempaiseva. Ainoa miinus oli ehkä turhankin koukuttava tyyli ("Mutta kukaan ei osannut aavistaa, mitä tästä seuraisi" -tyyliin), sillä novellit ovat valmiiksi jo sen verran lyhyitä, ettei erityisiä koukkuja tarvita. Tuo tyyli sopii hyvin kunnon page turner -romaaniin. Tästäpä vinkki Meresmaalle: seuraavaksi mietintään voisi pistää historiallista viihdettä, johon voi lisätä pienen spefimausteen.

Meresmaan novelli on niin hyvä, että oli kenties jopa virhe sijoittaa se novellikokoelman alkuun. Novelli oli niin hyvä, että kesti pitkään, ennen kuin pystyin etenemään muissa novelleissa. Onneksi pieni lukutauko auttoi ja sen jälkeen pystyin nauttimaan muistakin tarinoista. Mieleeni jäi erityisesti Jussi Katajalan Lento AO1701, jossa päähenkilö joutuu lento-onnettomuuteen ja pelastuu erikoisella tavalla. Novelli on ehkä juonellisesti kaikista kiinnostavin, mutta päähenkilö jää vähän tunteettomaksi. Myös Hanna Morren novelli Rakelin päätös ja Janos Honkosen Itse ilma syttyi tuleen jäivät mieleen voimakkaasti. Rakelin päätös edustaa perinteisempää lohikäärmetarina kuin Itse ilma syttyi tuleen, jossa taas historiallisuus nousi voimakkaasti esille.

Tämän kokoelman puiminen lukupiirissä oli antoisaa, vaikka aluksi 17 novellia sisältävä kokoelma epäilytti. Kävimme läpi jokaisen suosikkinovellin ja nostimme vielä esiin sellaisia tekstejä, joihin haluaa vielä luoda huomion. Kaikki aiemmin mainitsemani novellit olivat monien muidenkin suosikkeja ja esille nostettiin myös muun muassa Tomi Jänkälän Uralinsininen, jonka Poromieheksi kutsuttu sivuhenkilö oli aiheuttanut kaikissa inhon tunteita, mutta jota ilman novelli olisi huomattavasti tylsempi.

Käärmeenliekit on monipuolinen kokoelma, mutta myös hieman epätasainen. Se sisältää loistavia novelleja, joille povaan vähintään Atorox-ehdokkuutta, mutta myös novelleja, jotka myönnän jättäneeni kesken mielenkiinnon puutteen vuoksi. Suosittelen silti tätä kaikille, joita kiinnostaa suomalainen spefinovellistiikka.

_____________________
Muokkaus 25.10.
Kuten minua on nyt ystävällisesti informoitu, myös zombeista ja maailmanlopusta on jo olemassa antologia.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...