tiistai 24. helmikuuta 2015

Eleanor & Park

Kirjoittanut: Rainbow Rowell
Sivuja: 325
Kieli: englanti

Rainbow Rowellin Fangirl, jonka luin viime kesänä, paljastui ennakko-odotuksistani huolimatta oikein mainioksi kirjaksi. Se oli kevyttä luettavaa, mutta se myös antoi yllättävän paljon ajateltavaa. Kirjailijasta innostuneena varasin hänen toisen nuortenkirjansa Eleanorin & Parkin kirjastosta. Sitä sainkin odottaa vaikka kuinka kauan ja kun kirjan lopulta sain käsiin, jo ensivilkaisulla huomasin sen olevan ruotsinkielinen! Voi surku! En ole vielä kunnolla sisäistänyt sitä, että asun kaksikielisessä kaupungissa, jonka kirjastossa on melko laaja ruotsinkielinen valikoima, joten olin unohtanut tarkistaa kirjan kielen varaushetkellä. Palautin kirjan harmissani ja päätin hankkia englanninkielisen version itselleni, sillä jostain syystä kirjastosta saa vain ruotsin- ja vironkielistä käännöstä.

Kirja saapui minulle ja aloin lukea sitä heti lukumaratonin jälkeen. Eleanor & Park oli minulle mysteeri. Olin kuullut siitä, tiesin sen olevan rakkaustarina, mutta muuta en tiennytkään. Siksi olinkin yllättynyt, kuinka raskas tarina se loppujen lopuksi on. Tyyli on edelleen kepeää ja helppolukuista, mutta riisutun kerronnan alta löytyy rankka tarina perheväkivallasta ja siitä, kuinka kortit eivät mene elämässä tasan.

Rankkoja aiheita keventää Eleanorin ja Parkin uskomattoman suloinen rakkaustarina. Se alkaa huomaamatta, vaivihkaa, niin lukijalle kuin kirjan henkilöillekin. Eleanor on koulun uusi tyttö, joka pukeutuu oudosti eikä tunnu noudattavan koulumaailman normeja. Park on syrjässä pysyttelevä poika, joka kokee, että hänen ainoa määrittelevä ominaisuutensa on hänen aasialaisuutensa, vaikka hän ei edes tiedä, miten olla aasialainen. Eleanor ja Park joutuvat koulumaailman tiukkojen sosiaalisten sääntöjen seurauksena istumaan joka päivä vierekkäin bussissa. Park lukee bussimatkan sarjakuvia, jotta hän voisi teeskennellä, ettei hänen vieressään istu ketään. Yhden bussimatkan aikana hän kuitenkin huomaa, että Eleanor lukee hänen olkansa yli.

Tämä kirja onnistui yllättämään minut. Aloin lukea söpöä romantiikkaa. Kyllä sitäkin löytyi, mutta loppujen lopuksi koin romanttisen juonen pelkästään sivuseikkana ja elin enemmän Eleanorin tarinaa. Hänen äitinsä on mennyt naimisiin väkivaltaisen miehen kanssa eikä mies meinaa sietää silmissään uuden vaimonsa lapsia. Eleanor joutuu elämään varpaillaan omassa kodissaan. Hänellä ei ole juuri mitään. Hän joutuu näkemään nälkää, peseytymään kylpyhuoneessa, jossa ei ole ovea, hänellä ei ole hammasharjaa eikä hänen kotonaan ole puhelinta. Kaiken lisäksi koulussa häntä kiusataan, jumppatunnilla hänen arkivaatteensa huuhdotaan alas vessanpöntöstä ja hänen koulukirjojansa sotketaan. Eleanorin huono tilanne sai kaiken sympatiani ja toivoin koko kirjan ajan, että asiat muuttuvat hänen kohdallaan paremmaksi.

Parkin perhetilanne on huomattavasti parempi. Hänen kauttaan päästään seuraamaan niin sanotun perinteisen ydinperheen ongelmia. Isä ei meinaa hyväksyä sitä, että Park haluaisi käyttää kajaalia, äiti ei meinaa hyväksyä sitä, että Park on iskenyt silmänsä niinkin epänaiselliseen tapaukseen kuin Eleanoriin. He kuitenkin ymmärtävät, että Park tykkää Eleanorista ja Eleanorin perhetilanne on huono, joten he antavat tytön viettää paljon aikaa heidän kodissaan.

Kirja on omalla tavallaan hyvin viaton, johtuen varmaan näkökulmasta. Kirjan aikuiset hahmot näkevät, minkälainen tilanne heidän naapurustossaan on, mutta teinit eivät välttämättä edes tiedä muusta. Se kaikki on heille arkea. He takertuvat niihin pieniin asioihin, mitkä ovat hyvää heidän elämässään. Eleanor ja Park varmasti pitävät toisistaan hurjan paljon, mutta heidän suhteensa oli minun makuuni turhan riippuvainen. Eleanor itsekin ajattelee, ettei hän rakasta Parkia. Hän tarvitsee Parkia. Park tuntuu olevan ainoa hyvä asia hänen elämässään.

Jo varhaisessa vaiheessa kirjaa aavistelin, ettei tarina tule päättymään hyvin. Miten tällainen tarina voisi päättyä hyvin? Eleanorin isäpuoli tekee parannuksen, raitistuu ja saa hyväpalkkaisen työn? Koulukiusaajat tajuavat, kuinka lapsellisia ovat olleet? Tuskin. Kirja oli kuin tikittävä aikapommi, jota lukiessa odottaa, milloin kaikki alkaa mennä alamäkeen.

Loppujen lopuksi olin melko tyytyväinen lopetukseen. Toivottavasti en spoilaa liikaa. Mielestäni kirja ei olisi voinut päättyä paremmin. Kyllä, se on omalla tavallaan hyvin surullinen. Minulla oli haikea mieli kirjan lukemisen jälkeen. Silti olin iloinen varsinkin Eleanorin puolesta, sillä se, mitä kirjan lopussa tapahtuu, tekee varmasti hyvää hänelle pidemmällä aikavälillä. Kirjan hahmot ovat vasta 16-vuotiata, elämänsä alussa ja paljon tulee vielä tapahtumaan.

Rainbow Rowell on ollut positiivinen yllästys. Hänen kirjansa ovat mukaansatempaisevia, mutta ne eivät ole pelkkää hattaraa ja tanssahtelua. Ne tuntuvat oikealta elämältä, jossa hyvät ja huonot hetket seuraavat toisiaan. Laitoin seuraavaksi tilaukseen Rowellin aikuisille suunnatin romaanin Attachmentsin. Toivottavasti pidän siitäkin.

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Elämän ja kuoleman salaisuudet

Kirjoittanut: Rebecca Alexander
Suomentanut: Sami Heino
Sivuja: 413

Viime aikoina lukupiirissäni on luettu vähän kehnoja kirjoja. Ensiksi Ursula K. Le Guinin Neljä anteeksiantoa ja nyt tämä. Näin voi joskus käydä, sillä piiri valitsee kirjat spekulatiivisen fiktion uutuuksista ja joskus kirja voi vaikuttaa kaikin puolin mielenkiintoiselta, mutta totuus onkin jotain ihan muuta.

Elämän ja kuoleman salaisuudet vaikutti hyvin lupaavalta. Sen kansi on kaunis (niin, eihän sitä kannen perusteella pitäisi kirjaa valita, mutta olen huomannut, että minua miellyttävä kansi yleensä takaa myös minua miellyttävän tarinan), sen takakansiteksti vaikuttaa kiinnostavalta ja se on saanut ihan hyviä arvosteluita. Mutta aina ei voi napata.

Tarina kerrotaan kahdessa tasossa. Nykyajassa lontoolainen Jack-niminen nainen pelastaa Sadie-nimisen 14-vuotiaan tytön varmalta kuolemalta käyttämällä samoja riimuja, joilla hänen henkensä on noin 20 vuotta sitten pelastettu. Oudot tapahtumat kuitenkin kiinnittävät niin inkvisition, rikostutkijoiden kuin salatieteiden asiantuntija Felixin huomion. Menneisyydessä taas tohtori John Dee ja Edward Kelley ovat päätyneet Puolaan auttamaan huonovointista Erzsébet Báthorya. Parannuskeinojen kohdalla tasapainoillaan tieteen ja taian välimaastossa.

Kirjassa olisi aineksia. Kahdessa tasossa kulkevat mysteeri, jossa historia ja nykypäivä täydentävät toisaan voisi olla kiinnostavaa luettavaa. Taianomaisia riimuja, eläviä kuolleita, jonkin sortin uudenlainen tulkinta vampyyreista, menneisyyden kummittelua, luopumisen teemoja ja jopa hieman romantiikkaakin. Valitettavasti huomasin, että kirja epäonnistuu lähes jokaisella osa-alueella, johon se yrittää kajota.

Sen juoni ei ole erityisen kiinnostava. Lähes koko kirjan ajan odotin, milloin itse tarina alkaa. Historia ja nykypäivä eivät kohtaa, joten minulla oli sellainen olo, että olisin lukenut kahta erillistä kirjaa, jotka vain jostain syystä on laitettu samojen kansien sisälle ja joissa saatetaan käsitelä hitusen samoja asioita.

Nykyajan teksti on melko dekkarimaista, mielestäni turhan suoraselkoista ja tunteetonta kieltä. Nykyajassa sattuu ja tapahtuu kuin toimintaelokuvassa konsanaan, mutta tunne jää puuttumaan. Hahmot kyllä reagoivat tapahtumiin, mutta silti he jäävät etäisiksi. Teksti kertoo siitä, kuinka hahmot tuntevat, mutta teksti ei saa lukijaa elämään hahmojen ajatuksissa mukana.

Menneisyyden teksti on taas raskaslukuista ja hieman epäselvää. Kuvailua on paljon enemmän, mutta silti minulla oli vaikeuksia pysyä perässä siinä, mitä oikein tapahtuu. Lopulta huomasin, etteivät menneisyyden osuudet palvelleet minua lainkaan ja pysyin nykyisyydessä ihan hyvin mukana ilman niitäkin, joten aloin skippailla lukuja ja keskityin ainoastaan kirjan toiseen tarinaan.

Näin jälkikäteen ajateltuna olisin pitänyt kirjasta enemmän, jos historiaosuudet olisivat olleet huomattavast lyhyempiä. Kenties salatieteiden asiantuntija Felix olisi vain antanut muille hahmoille (ja lukijalle) lyhyen tiivistelmän kaikesta siitä, mitä John Deelle ja Edward Kelleylle tapahtui 1500-luvun Puolassa. Näin olisi jäänyt yli 100 sivua lisää sivutilaa, jonka olisi voinut hyödyntää Jackin, Felixin, Sadien ja muiden hahmojen syventämiseksi. Kirjassa on paljon hahmoja, jotka tuntuivat vain tyhjiltä kuorilta, jotka kuljettavat juonta eteenpäin. Olisin kaivannut hahmoihin enemmän syvyyttä, jota olisi voinut saavuuttaa lisäsivuilla.

Toisaalta, Rebecca Alexander ei valitettavasti vaikuta kovin lahjakkaalta kirjoittajalta. Elämän ja kuoleman salaisuudet on hänen esikoisteoksensa, mutta olen kyllä lukenut parempiankin esikoisteoksia. Lisäsivut eivät välttämättä olisi syventäneet hahmoja yhtään sen enempää. Kirjasta näkee, että kirjailija kyllä rakastaa hahmojaan ja tarinaansa, mutta hän ei onnistu välittämään sitä lukijoille. Tarina jää mitäänsanomattomaksi, vaikka siinä kovasti yritetään luoda kokonaan uutta mytologiaa. Harmi, harmi.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Neljä anteeksiantoa

Kirjoittanut: Ursula K. Le Guin
Sivuja: 263
Suomentanut: Jyrki Iivonen

Ensikosketukseni Ursula K. Le Guiniin ei ollut kovin maatajärisyttävä. Kirja valikoitui lukupiirini luettavaksi, onhan Le Guin merkittävä scifi- ja fantasiakirjailija ja tämän kirjan seurauksena kaikki hänen hainilaiskirjansa on nyt suomennettu. Kaiken lisäksi itse kirjailja oli noteerannut suomennoksen kannen blogissaan. 

Tarkemmin sanottuna Neljä anteeksiantoa ei ollut ensikosketukseni Le Guiniin. Teini-ikäisenä sain joululahjaksi Maameren tarinat 1-4 ja luin sitä ehkä noin 100 sivua, mutta en silloin innostunut. Päättelin olevani vielä liian nuori. Pitäisi yrittää tutustua kirjaan nyt vähän vanhempana ja spefiin enemmän tutustuneena. Kolmas hienoinen kosketukseni Le Guiniin tapahtui viime kesän Finnconissa (2014), kun Pimeyden vasempaa kättä suositeltiin eräässä paneelissa.

Ehkä tuo luettelointi todistaa sen, että olen aidosti kiinnostunut tutustumaan Le Guinin tuotantoon. Ihan oikeasti. Neljä anteeksiantoa ei vain tehnyt tutustumisesta helppoa, sillä en erityisemmin pitänyt siitä.

Kirja koostuu neljästä pitkähköstä novellista, jotka sijoittuvat entiselle orjaplaneetalle Weowelle ja orjanomistajien hallitsemalle Werelille. Kirjan sisältö on seuraava:
  • Petoksia (Betrayals, 1994)
  • Anteeksiannon päivä (Forgiveness Day, 1994)
  • Kansan mies (A Man of the People, 1995)
  • Erään naisen vapautuminen (A Woman's Liberation, 1995)
  • Huomioita Werelistä ja Yeowesta (liite)
  • Oi, oi Yeowe (liite, laulun nuotit)
Ensimmäinen tarina kertoo opettaja Yossista, joka päätyy auttamaan naapuriaan. Toinen tarina kertoo suurlähettiläs Sollysta, joka ajautuu outojen tapahtumien pyörteeksi ja joutuu lopulta kaapatuksi. Kolmas tarina keskitu historijoitsija Havzhivaan, joka yrittää löytää itseään ja elämänsä tarkoitusta ja ajautuu Yeowella poliittisiin kiistoinen. Viimeinen novelli kertoo Rakamista, orjanaisesta, joka käy läpi koko elämänsä, orjuuteen syntymisestä vapauteen ja siihen, mitä vapauden jälkeen tapahtui.

Kaikissa tarinoissa käsitellään epätasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta, politiikkaa ja normien kyseenalaistamista. Osa hahmoista on jo vanhoja ja elämää nähneitä, osa vasta nuoria, jotka joutuvat oppimaan sen, minkälaiseen maailmaan he ovat syntyneet. Tarinat liittyvät löyhästi toisiinsa, mutta kovin suurta jatkuvaa juonta ne eivät mielestäni muodostaneet.

Tällä tavalla kerrottuna novellikokoelma vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta. Valitettavasti kerronta ei kuitenkaan napannut. Se on raskasta, poukkoilevaa ja vaikeasti seurattavaa. Joidenkin sanojen mukaan se on kaunista. Omalla tavallaan se onkin. Minulla oli tekstiä lukiessa eräänlainen kauniinhaikea olo, mutta se on ehkä kiltein asia, minkä tästä kirjasta osaan sanoa. Yleiskuva on vähän pettynyt ja turhautunut. Ehkä olisin ymmärtänyt enemmän, jos olisin lukenut muita hainilaiskirjoja.

Kokoelman viimeisin novelli, Erään naisen vapautuminen, oli kaikista mukaansatempaisevin. Se on kokoelman selkein ja sitoo aiempia tarinoita yhteen. Ehkä tarina upposi minuun sen kerrontatyylin takia. Rakam, kertojaääni, kirjoittaa siinä kertomusta elämäsään ja siksi se on melko selkeä, alkaen syntymästä ja edeten kronologisessa järjestyksessä. Kerronnan lisäksi tarina on neljästä novellista informatiivisin. Se käy tarkkaan läpi kaikenlaista orjuuteen liittyvää. Voi kuitenkin olla niin, että pidin neljännestä novellista vain sen takia, että se oli selkein verratuna kolmeen muuhun. Yksittäisenä teksinä en välttämättä olisi pitänyt siitä niin paljon.

Ensikosketuksen Le Guinin kirjoihin ei todellakaan ollut helppo. Ei silti aio luovuttaa. Maameren tarinat kummittelee hyllyssä. Vielä minä siihen joku päivä tartun.

torstai 19. helmikuuta 2015

Sudenmorsian

 
Kirjoittanut: Aino Kallas
Sivuja: 141

Tammikuussa koin toipuneeni klassikkokammosta, jonka aiheutti kirjallisuuden opiskelu ja sen lukupaketit. Lainasin kaveriltani Aino Kallaksen Sudenmorsiamen. Halusin testata, miten klassikoiden lukeminen sujuu pienen tauon jälkeen. Samalla halusin paikata edes yhden aukon spefi-sivistyksessäni.

Sudenmorsian on paikkansa ansainnut klassikko. Se on julkaistu vuonna 1928 ja kertoo balladinomaisen tarinan Aalosta, Priidik metsävahdin vaimosta, josta tulee ihmissusi. Kallaksen mukaan tarina on inspiroitunut hänen suhteestaan Eino Leinoon.

Tarinan juoni ei ole minusta erityisen yllätyksellinen. Aalosta tulee ihmissusi, hän yrittää elää sen kanssa ja lopulta... no, ehken sittenkään kerro, miten kaikki päättyy. Juoni ei kuitenkaan ollut se elementti, jonka vuoksi luin tätä kirjaa. Toki halusin tietää, mitä tapahtuu ja mukana on muutama yllätyskin, mutta enemmän minua kiinnosti tässä kirjassa sen kieli. 

Aluksi kieli tuntui hyvin vaikealta, mutta (kenties pääaineeni seurauksena) vanha suomen kieli kiinnostaa minua, joten ensijärkytyksen jälkeen nautin kirjan kielestä. Se on kaunista, koreilevaa ja seassa on sanoja, joiden merkitystä en tarkkaan tiennyt, mutta se ei erityisemmin haitannut. Tuntemattomista sanoista tuli oikeastaan sellainen olo, että olen jonkun vanhan ja merkittävän äärellä. Vaikka Sudenmorsian on fiktiivinen tarina, kirjaa lukiessa tuntui siltä, että tapahtumat 1600-luvun Hiidenmaalta ovat edes jossain määrin totta.

Ehkä tämä kirja ei täysin parantanut minua klassikkokammostani, mutta ainakin hyvänä siedätyshoitona se toimi. 

tiistai 17. helmikuuta 2015

Lukumaraton 12h


Tänä aamuna heräsin kummalliseen fiilikseen. Minulla ei ole tänään mitään menoa. Mikään syy ei aja minua kämpästäni ulos. Viime aikoina olen ollut äärimmäisen kiireinen, joten hetken koin jopa ahdistusta siitä, ettei minulla ole mitään tekemistä. Niinpä päätin käyttää päivän hyödyksi ja saattaa lukupinoani vähän parempaan jamaan.

Kiireiden takia minulle on kertynyt aivan liian monta kirjaa, jotka ovat kesken. Olen aina aloittanut yhtä, mutta en ole sillä hetkellä innostunut siitä ja olen jatkanut seuraavaa.

Valitsin mukaan myös muutaman kirjan, joita en ole vielä aloittanut, sillä voi olla, että uusi kirja houkuttaa enemmän, ja pääasiahan näissä maratoneissa on se, että saa luettua.

Seuraavat kirjat pääsevät luku-urakan alle tänään:
 - Niko Aslak Peltonen: Erämään morsian 
Kuoriaiskirjojen pienoisromaani, joka takakannen mukaan lupaa rakkaustarinaa kauhuelementeillä. Valitsin pienoisromaanin mukaan, koska olisi mukava saada edes yksi kirja varmuudella luettua loppuun saakka. 
 - Rainbow Rowell: Eleanor & Park 
Tämä kirja lupaa suloista YA-romanssia, mutta arvosteluiden mukaan se onnistuu kertomaan nuorten välisen romanssin aidolla ja virkistävällä tavalla. Koska tämä kirja löytyy kirjastosta vain ruotsiksi, minun piti ostaa omaksi englanninkielinen. Luin kesällä Rowellin Fangirlin ja pidin siitä sen verran paljon, että toivon tämänkin kirjan ihastuttavan. 
 - Gail Carriger: Heartless 
The Parasol Protectoraten neljäs osa on ollut minulla kesken syksystä saakka. Olisi kiva saada se joskus loppuun ja siirtyä sarjan viimeiseen osaan. 
 - Boris Hurtta: Valdemarin kirja 
Lainasin tämän joululomalukemistoksi ja sainkin sitä eteenpäin joululomalla ihan kiitettävästi, mutta sen jälkeen en olekaan sitä lukenut. Olisi mukava saada tämäkin luettua. Kirja sisältää bibliofiilille ihastuttavia lovecraftmaisia kertomuksia. Ne ovat oikein mukavia, mutta jollain tavalla raskaslukuisia, joten useina iltoina en ole saanut luettua sitä juurikaan eteenpäin. 
 - Ursula K. Le Guin: Neljä anteeksiantoa 
Tämä oli lukupiirini tammikuun kirja, mutta ehdin lukea sen neljästä novellista vain kaksi. Olisi mukavaa saada kirja "pois päiväjärjestyksestä", varsinkin kun helmikuunkin lukupiiri on jo pidetty. 
 - Reinhard Barth: Historian suurnaiset 
Sain tämän kirja lahjaksi ja olen aloitellut sitä. Pidän tätä tällä hetkellä iltasatukirja numero ykkösenä, sillä ennen nukkumaanpanoa on mukavaa lukea noin parinkymmenen sivun pläjäys jostain hienosta naisesta, joka on tehnyt merkittäviä asioita. Tietokirjoja on omalla tavallaan hyvin rentoa lukea verrattuna kaunokirjallisuuteen 
 - Diana Gabaldon: Muukalainen 
Outlander-TV-sarjanakin tunnettu kirja, jonka lukemisen aloitin jo alkusyksystä. Löysin divarista kirjan edullisesti, joten hankin sen omakseni siinä toivossa, että se motivoisi minua lukemaan.

Minun piti aloittaa jo klo 12, mutta koska kiireiden lisäksi olen kärsinyt flunssasta, olin aika puhkipoikki ja nukuin melkein kahteen.

Nyt olen kuitenkin saanut itseni hereille, jotan lukumaraton alkakoon klo 15:10.

Päivitys klo 16:45
Luin yhden novellin Neljästä anteeksiannosta. En ole ennen lukenut Ursula K. Le Guinia, enkä ole oikein vaikuttunut. Teksti tuntuu sekavalta ja huonosti jäsennellyltä enkä oikein saa tarinoiden punaisesta langasta kiinni. Aion kuitenkin lukea kirjan loppuun. Vielä yksi novelli jäljellä.
Sivuja luettu: 55

Päivitys klo 18:20
Näytän olevan tänään melko hitaalla lukutuulella. Pidin taukoa Neljästä anteeksiannosta ja luin kaksi novellia Valdemarin kirjasta. Niissä meni noin puolitoista tuntia... No, tärkeintä tässä maratonissa on, että saan kirjoja edes jonkin verran etenemään.
Sivuja luettu: 129




Päivitys klo 20:15
Sain luettua Neljä anteeksiantoa loppuun. Viimeinen novelli oli kirjan selkein ja kiinnostavin ja löysin siitä yhtäläisyyksiä muihin novelleihin. Kaikki neljä novellia liittyvät toisiinsa jollain lailla, mutta viimeisessä novellissa sen huomasin selkeästi ja sen vuoksi juttuja oli kiva bongailla.
Sivuja luetu: 201




Päivitys klo 22:55
Päätin lukea pienoisromaanin Erämaan morsiamen, joka oli kyllä vähän pettymys. Enimmäkseen siinä vaan ryypättiin.
Sivuja luettu: 264

Päivitys klo 23:50
Pidin erittäin myöhäisen lounastauon ja luin muutaman luvun Historian suurnaisista. Sitä ei voi lukea monta lukua kerrallaan, ettei pää täyty liian monesta historian suurnaisesta yhtä aikaa.
Maraton alkaa pikkuisen tuntua raskaalta. Olen päätynyt lukemaan aika raskasta tekstiä. Seuraaksi voisin koettaa jotain vähän kevyempää.
Sivuja luettu: 291

Päivitys klo 01:00
Vielä olisi kaksi tuntia maratonia jäljellä, mutta tuntuu vähän tökkivän. Luin juuri kaksi lukua Muukalaista. Etenin huimat 32 sivua. No, etenemistä sekin on.
Sivuja luettu: 323

Päivitys klo 3:10
Nyt on 12 tuntia kulunut. Sain vielä luettua Muukalaista 22 sivua, eli ei mennyt ihan nappiin. Huomasin, kuinka tahti alkoi hyytä loppua kohtia. Seuraavalla kerralla voisin maratoonata vähän helppolukuisempia kirjoja. Tänään meinasi mennä aivot tukkoon.
Sain sentään Neljä anteeksiantoa luettua, mikä on ehkä tärkeintä, sillä se oli roikkunut minulla ihan liian kauan. Pääsen vihdoin palauttamaan sen kirjastoon.
Aluksi ajattelin, että minulla on mennyt maraton tosi heikosti, mutta vilkaisin aiempia sivumääriäni ja huomasin, että vähän päälle 300 sivua on minulle ihan normaalia. Ei tämä ollutkaan niin fiasko kuin kuvittelin.
Sivuja yhteensä: 345

perjantai 13. helmikuuta 2015

Kissakahvila Purnauskis

Vuosi 2015 on lähtenyt vauhdikkaasti liikkeelle. Niin vauhdikkaasti, etten ole ehtinyt blogata pitkään aikaan. Voisin tehdä postauksen, joka on täynnä koottuja selityksiä siitä, kuinka erään hallituksen sihteerin hommat, kirjoituskilpailun esiraadissa toimiminen, yllättävän aktiivinen sosiaalinen elämä ja opinnot siihen päälle ovat vähentäneet varsinaisen vapaa-aikani ja sen seurauksena lukuaikani lähes minimiin, mutta ehkä jätän kootut selitykset väliin ja kerron jostain, missä kävin noin viikko sitten.

Viime viikonloppuna olin kaverini luona Tampereella ja päätimme käydä Kissakahvila Purnauskissa, joka on Suomen ensimmäinen kahvila, jossa voi nauttia kahvilan antimista samalla kun paijailee kissoja, jotka viettävät kahvilassa aikaansa. Olin lukenut jonkun uutisen kahvilasta aiemmin, joten olen kiinnostunut katsastamaan, mistä oikein on kyse.

Kahvilakokemus olikin ehkä erikoisin, minkä olen kokenut. Ei se mikään ylitsepääsemättömän kummallinen ollut, vaan pikemminkin poikkeava kaikista muista kahviloista, joissa olen elämäni aikana käynyt. Sieltä löytyy kaikki kahvilan puitteet: pöydät, ruokalistat, tarjottavat, tarjoilijat. Lisämausteena kissoja ja paljon eloisampi meininki kuin monissa kahvioissa, joissa olen penkkejä kuluttanut.

Heti sisään astuttua kiinnitin ensimmäiseksi huomiota kahvilan tuoksuun. Siellä tuoksui kennel, eläin. En kuitenkaan kokenut tätä negatiivisena asiana, onhan kyseessä kahvila, jossa on eläimiä. Hajuun tottui tosi nopeasti eikä se ole lainkaan voimakas. 

Kahvilassa piti maksaa 5€:n pääsymaksu, jolla todennäköisesti kustannetaan kissojen hoito ja muita kuluja, sillä itse kahvilatuotteiden hinnat olivat suunnilleen normaalia kahvilatasoa. Pääsymaksen jälkeen takit ja kengät jätettiin naulakkoon ja kädet pestiin ja kuivattiin. Sen jälkeen sai mennä istumaan suunnilleen minne halusi. Kahvilasta löytyi normaaleja kahvilapöytiä, yksi sohvaryhmä ja yksi nurkka, jossa oli matala pöytä ja tyynyjä. Minä ja kaverini valitsimme matalan pöydän ja tyynyt.

Huomasin heti, että kahvilassa on tosi rento tunnelma. Epätavallisen rento suomalaiseksi paikaksi. Kissat tekevät ihmeitä ja varmaan myös se, että joutuu jättämään kengät eteiseen. Tuli heti kotoisampi olo. Kun ympärillä pyörii seitsemän kaunista kissaa, ihmiset ovat yllättäen erittäin hyväntuulisia. Meidänkin pöytämme ääreen tuli eräs toinen asiakas, kun yksi kissoista oli majoittunut meidän luoksemme ja hän halusi silittää kaikki kahvilan kissat läpi.

Iloista ja rentoa tunnelmaa loivat myös kahvilan tarjoilijat, jotka puhelivat asiakkaille reippaasti ja välillä istuivat pöytien ääreen, jakoivat kaikille pieniä purnukoita, joissa oli herkkuja kissoille ja kertoivat lisää kahvilan kissoista.

Jotta kissat eivät pääse napsimaan tarjolla olevia antimia, ruoat valittiin ruokalistoista ja ne tuotiin keittiöstä suoraan pöytiin. Tästä tuli hieman sellainen olo, että on ulkomailla, sillä harvoin Suomessa kahviloissa tilataan pöydistä.

Kahvilassa sai teetä ja kahvia kertamaksulla niin usein kun halusi ja tarjoilijat kiertelivät ahkerasti ympäriinsä kaatamassa kuppiin täydennystä. En muista, milloin olisin viimeksi juonut kahvilassa niin paljon kahvia. Ainakin sai rahalleen vastinetta. Muuten tarjolla oli salaatteja, lämpimiä leipiä, erilaisia kakkuja ja muun muassa kuplajuomaa. Ainoaksi kritiikiksi voisin sanoa, että ruokalista oli vain kaksi yhteen niitattua A4:sta. Kahvilan ruokalista kuulemma vaihtuu välillä, joten ymmärrän, ettei kovin pysyviä ruokalistoja kannata tehdä, mutta kenties paperit olisi voinut edes laittaa jonkinlaiseen muovitaskuun, niin ne voisivat pysyä siisteinä. Kuvat annoksista eivät myöskään olisi olleet pahitteeksi.

Olin tullut kahvilaan lounastamaan pitkän kaavan mukaan, joten otin ensiksi kanasalaatin, joka oli oikein erinomaista, joskus hitusen hintavaa (9,5€). Kissa, Viiru muistaakseni, hyppäsi tietenkin heti syliini ruoan saavuttua. Yleisesti ottaen kissat olivat hyvin rauhallisia, eivätkä häirinneet syömistä, mutta kuulemma Viiru on ruoan perään. Sen pystyi kyllä helposti nostamaan sivuun, eikä se enää sen jälkeen häirinnyt.

Jälkiruoaksi otin pätkis-kakkua, jonka päällä oli muutama siivu mansikkaa. Kahvilassa kakut vaihtelevat päivittäin ja sinä päivänä oli tarjolla kolmea eri kakkua. Pätkis-kakku oli niin täyttävä, että melkein meinasi tapahtua katastrofi, eli en meinannut jaksaa syödä kakkupalaa kokonaan. Mitä kamalaa haaskausta!

Kaiken kaikkiaan kahvilakokemus oli kiinnostava ja siksi halusinkin kirjoittaa siitä blogipostauksen. Kissoista en valitettavasti saanut hyviä kuvia, sillä ne olivat varsin eläväisiä tapauksia. Mielestäni kahvila sopii varsinkin niille, jotka pitävät kissoista, mutta eivät voi sillä hetkellä hankkia itselleen omaa kissaa, tai ovat allergisia, mutta haluavat silti välillä silitellä kissoja. Kahvilassa on nettisivujen mukaan ilmastointi, jonka avulla allergiset voivat oleskella siellä, mutta tietenkin omien tuntemusten mukaan.

Mikään opiskelijakahvila tämä ei silti ole. Kahvitteluun kuluu helposti melkein kymppi sisäänpääsymaksusta johtuen, joten vaikka asuisin Tampereella, en todennäköisesti kävisi tuolla kovin usein. Sinne voi viedä kavereita tai sitten se voisi olla vaikkapa hyvä ja mieleenjäävä paikka viedä joku treffeille. Vähän jotain erilaista.

Linkki: Kahvilan kotisivut
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...