tiistai 17. maaliskuuta 2015

Valdemarin kirja

Kirjoittanut: Boris Hurtta
Sivuja: 464

Omien sanojen mukaan "Suomen viimeinen roskakirjailija" Boris Hurtta on koonnut kertomuskokoelmaansa Valdemarin kirjaan kaikki yksitoista novellia, jotka kertovat antikvariaatinpitäjästä V. Valdemar Rydbergistä ja hänen apulaisestaan Nils Hermelinistä. Ensimmäinen kertomus on julkaistu vuonna 1988 ja viimeinen vuonna 2006. Kirjan tarinat kertovat enimmäkseen siitä, kuinka bibliofiilit Valdemar ja Nils eli "Nisse" ajatuvat outoisin selkkauksiin metsästäessään harvinaisia kirjoja. Mukaan on heitetty lovecraftimaista menoa Cthulhuineen, mutta kokoelman alkupään vahvastikin lovecfartimaisten kohtaloiden jälkeen otetaan vähän maltillisemmin ja seikkaillaan vähemmän hirviöitä vilistävissä maisemissa.

Minulle suositeltiin tätä teosta, koska olen kaveripiirissäni (jostain kumman syystä) tunnettu siitä, että tykkään erittäin paljon kirjoista. Suosittelija uskoi, että Valdemarin kirjasta huokuva rakkaus kirjoihin viehättäisi minua, ja niinhän se viehättikin. Enemmän kyllä loppujen lopuksi pidin siitä, kuinka kertomusten Valdemari ja Nisse olivat varsin vahvasti Sherlock Holmes -vivahteisia rikoksineen ja mestari-apulainen-dynamiikkoineen. Kuin olisi lukenut suomalaisia Holmes-tarinoita kirjamausteella.

Tämän kirjan kautta tutustuin ensimmäisen kerran kunnolla Boris Hurtan tuotantoon. Nimi on ollut minulle jo pitkään tuttu, mutta en vain ollut tullut lukeneeksi hänen tekstejään. Luettuani kokoelman arvostan Hurttaa kirjoittajana ja ideoiden kehittelijänä, mutta valitettavasti Valdemarin kirja ei kuitenkaan ollut ihan täydellinen lukukokemus. Teksteistä näki, että niiden alkuasetelmia oli mietitty tarkkaan, mutta usein loppu ei lunastanut odotuksiaan. Alkupuolen innostuksen jälkeen myös huomasin, kuinka tarinat alkoivat jokseenkin toistaa toisiaan. Lähes aina lähdettiin metsästämään jotain harvinaista kirjaa, johon liittyy salamyhkäisyyttä, matkustalua, kummia kuolemantapauksia ja Valdemarin motkotusta nykyajan hömpötyksistä. Valdemarin hahmo muistutti usein Roope Ankkaa. Alkupään selkeästi spefistisemmät elementit eivät aina jaksaneet innostaa minua, sillä olen huomannut, ettei lovecraftmaisuus ole ihan minun juttuni. Kun spefielementit karisivat matkan varrella, huomasin kiinnostuvani tarinoista jälleen uudestaan, mutta pikku hiljaa toisto alkoi jälleen pitkästyttää.

Sanoisinkin, että nämä tarinat sopivat hyvin hitaaksi lukemistoksi. Itse luin kokoelmaa kolmen kuukauden aikana aina silloin tällöin, joten vieläkin hitaampi tahti voisi olla suotavaa. Todennäköisesti tekstit ovat toimineet lukijoille hyvin silloin, kun niitä on oikeasti lukenut julkaisutahdin mukana. Teksti on jollain tavoin raskasta luettavaa, joka vaatii paljon keskittymistä. Ei siis mitään ihan kevyttä iltalukemistoa.

Olen kuitenkin kuullut Valdemarin kirjasta paljon kehuja, joten kenties näiden pienten negatiivisten sanojen takana on vain yksi lukija, joka ei ole tottunut lukemaan ihan tämän kokoelman tyylistä tekstiä. Mielestäni on hienoa, että tällaista "roskakirjallisuuta" on julkaistu Suomessa.

2 kommenttia:

  1. Minullekin tämä kirja oli ensikosketus Boris Hurttaan! :) Ja aika lailla samanlaisia ajatuksia minullakin siitä. Enemmän tykkäsin romaanista Lumen tuloa ei voi estää, joka on aika tunnelmallinen ja vaikuttava mielestäni. Tosi paljon hänen laajasta tuotannostaan on minulla vielä lukematta... Hurtta on muuten erittäin hyvä esittämään tekstiään livenä, eli suosittelen, jos tulee tilaisuus kuunnella.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...