keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Teatteri Akseli: Kahdeksan naista

Kuva: Teatteri Akseli
Ohjaus: Emmi Louhivuori
Käsikirjoitus: Robert Thomas
Suomennus: Raoul af Hallstrom
Rooleissa: Kristiina Lahdenvesi, Petra Lähde, Emilia Räsänen, Mari Saario, Venla Stång, Minna Tuomarmäki, Kati Uhlgren ja Hannele Vesala

Kahdeksan naista on rikoskomedia, joka perustuu Robert Thomasin käsikirjoittamaan näytelmään 8 Femmes. Teatteri Akseli esittää sitä tämän kevään aikana Turussa.

Näytelmä sijoittuu 1950-luvun Ranskaan, jossa porvarisperheen ongelmat ja salaisuudet nivoutuvat yhden päivän aikana yhteen, kun talon isäntä Marcel löytyy murhattuna vuoteesta ja talo eristäytyy ulkomaailmasta huonon sään ja katkaistun puhelinlinjan seurauksena. Talon kahdeksan naista, perheenjäseniä ja palvelusväkeä, joutuvat keskelle suljetun huoneen mysteeriä, jossa pikku hiljaa alkaa käydä selväksi, että yksi talon naisista on suurella todennäköisyydellä murhaaja.

Harvoin tulee katsottua näytelmää, jonka näytelijäkaarti koostuu pelkästään naisista. Ainoa mieshahmo esiintyy vain nimellä, eli häntä ei näyttele kukaan. Näytelmän naisia ovat avioliittoonsa kyllästynyt vaimo Gaby, ulkomailla opiskelevat tytär Suzon, joka on tullut viettämään kotiinsa joululomaa ja teini-ikäinen tytär Catherine, joka on kyllästynyt siihen, että häntä kohdellaan kuin pikkulista. Mukana ovat myös Marcelin sisar Fanny, jolla on epäilyttävä menneisyys, Gabyn vanhapiika-sisko Augustine ja äiti Mamy. Palvelusväkeä edustavat taloudenhoitaja Madame Chanel ja sisäkkö Louise. Jokaisella naisella on selkeästi oma persoonansa ja ne tulevat mukavasti näytelmän aikana esiin.

Kun kerroin kaverilleni, että olen menossa katsomaan tämän näytelmän, hän sanoi, että saattaisin pitää sen tunnelmasta. Hän oli oikeassa. Kahdeksan naista oikein ratsastaa menneen maailman tunnelmassa, jossa on palvelusväkeä ja ylempää luokkaa, perhesalaisuuksia ja tiukkoja sosiaalisia koodeja. Tukahduttavassa yhteisössä kahdeksan erilaista naista joutuvat tilanteen pakottamana purkamaan vaikeita asioita. Eristyksiin jääneessa talossa stressitaso nousee ja lopulta kaikki salaisuudet tulevat julki, kun kaikki haluavat vuoron perään todistella, etteivät ainakaan he ole syyllisiä murhaan.

Koska kyseessä on rikoskomedia, on näytelmä näytelty jokseenkin ylidramaattisesti. Näytelmä sisältää useita paljastuksia, joiden jälkeen hahmot jähmettyvät paikalleen korostaakseen paljastuksen suuruuta. Teatteri Akseli on harrastelijateatteri, joten välillä osa näytelmän tehokeinoista jättivät minut pohtimaan, oliko niiden tarkoitus oikeasti olla koomisia vai oliko kyseessä dramaattinen kohtaus, jonka näytteleminen vain meni sen tietyn hienon rajan yli, jolloin dramaattinen muuttuu koomiseksi. Näiden hämmennystä herättävien kohtauksien lisäksi näytelmässä on kyllä ihan selkeää komiikkaa, kun erilaiset naiset kohtaavat toisensa ja reagoivat kukin milläkin tavalla talon eriskummalliseen tilanteeseen.

Näytelmä on amatöörimäisestä vivahteesta huolimatta oikein viihdyttävää katsottavaa. Oli mukavaa päästä katsomaan näytelmää, jossa on selkeä juoni, sillä viime aikoina on tullut katsottua vähän turhankin taiteellisia pläjäyksiä. Kahdeksan naista on sekoitus koulun kevätnäytelmää ja kesäteatteria, ja niitä molempia katsoo ihan mielellään.

Kuva: Teatteri Akselin facebook-sivut

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Kirjabloggaaja on nyt vähän kiireinen

Arkistovierailulla ihailin sitä, kuinka kauniilla käsialalla asiakirjat ennen kirjoitettiin.

Selailin tässä juuri kalenteriani kauhunsekaisin tuntein. Huomasin, että seuraavan kerran minulla olisi oikeasti vapaata vasta 13. kesäkuuta jälkeen ja mietin, että miten ihmeessä saan ajan riittämään aivan kaikkeen.

Jo jonkin aikaa olen tasapainoitellut blogini kanssa. Tuntuu, etten millään ehtisi kirjoittaa tänne niin usein, kun haluaisin. Nytkin olisi ainakin kolme juttua, joista pitäisi kirjoittaa. Tai yksi juttu, josta pitäisi ja kaksi juttua, joista haluaisin. En vain ole saanut otettua itseäni niskasta kiinni silloin, kun bloggaamiseen olisi aikaa.

Elämäni on tällä hetkellä uskomattoman kiireistä. Toinen vuosi yliopistossa on rankempi kuin olisin koskaan osannut kuvitella. Vaikka itse luentoja minulla ei ole juuri lainkaan, minulla on jatkuvasti tenttejä, esitelmien vääntöä ja esseiden kirjoittamista. Opiskelun lisäksi olen saanut töitä, joita käyn tekemässä pari kertaa viikossa. Olen hyvin innostunut töistä, parantaahan se taloudellista tilannetta ihan mukavasti ja homma on minulla sopivaa, mutta se syö silti yllättävän paljon viikottaisesta ajastani. 

Vähemmän virallisten syiden lisäksi lähdin tammikuussa erääseen hallitukseen mukaan ja vaikka varsinaisia nakkeja ei kohdalleni osu erityisen paljon, hallituksen jäsenenä olen paikalla usessa seuran tapahtumassa. Onhan seuran kautta löytynyt myös uusia kavereita ja vieläpä poikakaveri, joten lähes kaikki vapaa-aikani menee sosialisoitumisessa, mikä on uutta minulle, joka on tottunut viettämään paljon aikaa omissa oloissaan.

En ole lähdössä minnekään. Ajattelin vain ilmoittaa, että olen parhaillaan vähän kiireinen. Harmittaa, etten ehdi lukea kirjoja niin paljon kuin vielä puoli vuotta sitten, mutta ainakin elämässä tapahtuu paljon muita kivoja asioita. Koetan blogata silloin kun ehdin. Toivotavasti kesällä kiire helpottaa.

Kaupan eteen oli parkeerattu pyöräni identtinen kaksonen.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Lemmen ilot ja sydämen salat

Kirjoittanut: Kirsi Vainio-Korhonen & Anu Lahtinen
Sivuja: 265 (sis. viitteet, lähteet ja henkilöhakemiston)

Lemmen ilot ja sydämen salat: suomalaisen rakkauden historiaa on Turun yliopiston professorin Kirsi Vainio-Korhosen ja suomen historian dosentin Anu Lahtisen tietokirja, joka käsittelee rakkautta keskiajalta nykypäivään, keskittyen kuitenkin eniten aikaan ennen 1900-lukua. Kirja julkaisiin kätevästi ystävänpäivän tienoilla.

Olen viime aikoina tykästynyt erityisesti Vainio-Korhosen kirjoihin, jotka keskittyvät varsinkin 1700-luvun arjen ja naisten historiaan, unohtamatta mielenkiintoista erityistapauksia. Tämäkin kirja kertoo palasen suomalaisten arkea, pyörien koko ajan rakkauden, seurustelun, romantiikan, naimisiinmenon ja perhe-elämän ympärillä.

Kirja käy rakkauden historiaa läpi enimmäkseen esimerkkitapausten kautta, mikä ei välttämättä ollut minulle mieluisin tapa, sillä olisin halunnut lukea enemmän aiheesta yleisesti ja nauttia sitten makupaloina muutaman yksittäistapauksen. Joillekin kuitenkin henkilöiden kautta kerrottu historia varmasti toimii ja he sitten saavat siitä enemmän irti.

Mielenkiintoisina faktoina kirjasta nousi esiin muun muassa se, kuinka perinteisinä ja ikiaikaisina avioliiton sääntöinä pidetyt seikat ovat monet varsin moderneja juttuja, esim. kirkollinen vihkiminen ei pitkään ollut lainkaan välttämätöntä ja naisen piti ottaa miehen sukunimi vasta vuodesta 1930 lähtien - asia, joka taas kumottiin vuonna 1986. Kirja myös korostaa kihlauksen merkittävyyden ja rikkoin ainakin minun harhaluuloni siitä, että entisaikaan mentiin aina nuorena naimisiin. Muutenkin kirjassa nousi esille se, kuinka ennen 1800-lukua romantiikka ja seksuaalisuus oli paljon vapaampaa. Elämme edelleenkin eräänlaista 1800-luvun perintöä.

Kirjassa on leipätekstiä loppujen lopuksi vain noin 200 sivua, joten yleiskuva kirjasta jäi vähän pintaraapaisuksi. Tämä kyllä saattaa johtua siitä, että opiskelen historiaa yliopistossa ja olen viime aikoina lukenut paljon raskaampiakin tietokirjoja. Niin sanotulle tavislukijalle tämä kirja saattaa tarjota oikein hyvin juuri sen verran tietoa, kun kokee haluavansa. Yleisesti ottaen kirja on nopealukuinen ja sen luettua on kuin huomaamatta oppinut yhtäkkiä yhtä sun toista suomalaisen historiasta.

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Silkkiäistoukka

Kirjoittanut: Robert Galbraith (J. K. Rowling)
Sivuja: 459

En ollut lainkaan yllättynyt, että Rowling siirtyi dekkareihin Pottereiden jälkeen, ensiksi piipahdettuaan pikaisesti vakavan draaman puolella. Jo Pottereita lukiessa huomasin, että jokaisessa kirjassa oli edes jonkinlaisena sivujuonena mysteeri, josta annettiin vinkkejä ja joka ratkesi kirjan loppupuolella. Nyt Rowling on alkanut kirjoittaa kunnon dekkareita ja vaikka dekkarit eivä ole minun suosikkigenreni, niin pitää lapsuuden lempikirjailijan uusin tuotos silti tarkastaa.

Silkkiäistoukka on toinen Cormoran Striken tapauksista kertova kirja. Rowlingin mukaan useampi jatko-osa on tiedossa, ja jos taso jatkuu samana, en kyllä pistä lainkaan pahakseni. Ensimmäinen osa, Käen kutsu, oli nimittäin ihan hyvä kirja, mutta Silkkiäistoukka pistää paremmaksi.

Strike on päässyt pieneen menestykseen makuun, kun Lula Landryn tapauksesta noussut mediakohu on marssittanut hänen ovelleen liudan asiakkaita. Enimmäkseen aika kuluu aviorikosjupakoita selvitellessä eikä rahasta ole enää samalla lailla pulaa. Tapaukset alkavat tuntua Strikesta jopa hieman pitkäveteisiltä, kunnes hänen vastaanotolleen saapuu hiirulaisen oloinen nainen, jonka kirjailija-aviomiehes Owen Quine on kadonnut. Poliiseja ei kuulemma kannata vaivata, sillä mies on kadonnut ennekin, eikä poliiseista ole apua. Vaimo väittää tietävänsä, missä mies on, joten Striken tehtäväksi jää vain käydä hakemassa mies kotiin. Tehtävä osoittautuukin yllättävän vaikeaksi ja Strike löytää itsensä yhtäkkiä keskeltä kirjakustannuksen maailmaa, jossa kohistaan Quinen julkaisemattomasta käsikirjoituksesta, jossa on haukuttu useita kustannusmaailman maineikkaita nimiä.

Ehkä juuri kustannusmaailman vuoksi koin tämän kirjan huomattavasti lähestyttävämpänä kuin Käen kutsun muotimaailman. Kun Strike kulki kirjallisuusjuhlista toiseen ja vieraili kirjakaupassa etsimässä johtolankoja, minä koin olevani kotona. Vaikka kyseessä oli dekkari, jossa loppujen lopuksi päädytään tutkimaan varsin raa'asti kuvattua murhaa, kirjallisuusmaailma teki kaikesta helposti lähestyttävää.

Itse pääjuonen lisäksi seurasin mielenkiinnolla Stirken henkilökohtaista elämää, johon kuuluu monien dekkarien perinteen mukaan naisseikkailut, alkoholi ja angstaus. Tällä kertaa Strike ei ehkä angstaa niin paljon kuin aiemmassa osassa, vaikka entinen naisystävä onkin menossa naimisiin, mutta naisseikkailuja hän harrastaa jonkin verran. Lopulta huomio keskittyi eniten Striken ongelmiin hänen jalkaproteesinsa kanssa, kun eräs varjostaja onnistuu kaatamaan Striken niin pahasti, että hän joutuu koko loppu kirjan kamppailemaan kipuilevan polven kanssa.

Terveyshuolien lisäksi Stirken sihteeri Robin saa vähän enemmän sivutilaa. Robin haaveilee oikeasta yksityisetsivän apulaisen puuhasta pelkän sihteerinhomman sijaan ja yrittää parhaansa mukaan todistaa pomolleen, että olisi hommaan pätevä. Samaan aikaan Robinin kihlattu Matthew - hirveä mäntti, näin suoraan sanottuna - ei ole lainkaan innostunut Robinin uratoiveista. Kirjailijamurhan lisäksi Silkkiäistoukka siis seuraa kahden päähenkilön elämää ja sitä, miten kummallinen ja vaaralliseksikin osoittautuva tapaus mutkistaa kaikkea. Olin ilahtunut siitä, kuinka Robin pääsi loistamaan.

Silkkiäistoukkaa oli mukava lukea. Aina kun kirjan avasi, siihen huomasi uppoutuvansa sillä hartaudella, mihin lapsuuden jälkeen enää harvoin pääsee. Tajusin, että juuri tällaista tekstiä minun on ollut ikävä. Opin lukemaan kirjoja Potterieden avulla. Siksi Rowlingin dekkari tuntuu uskomattoman kotoisalta, vaikka tyyli onkin erilainen ja maalma huomattavasti inhorealistisempi. Kirjan näennäisen turhan yksityiskohdat saavat Lontoon elämään. Pystyin kuulemaan Lontoon hälyn Striken toimistoon.

Moitteena on tosin pakko sanoa, että vaikka kirja pysyi mielenkiintoisena lähes loppuun saakka, niin siinä vaiheessa, kun Stirke itse tietää murhaajan, mutta sitä ei vielä lukijalle paljasteta, ainoa tuntemukseni oli turhautuminen. Tekstissä selvästi vältellään asioiden kertomista ja huomasin hyppiväni kohtauksia yli, jotta vain pääsisin kohtaan, jossa kaikki lopulta ratkeaa. Ratkaisu on kuitenkin sellainen, johon oli tyytyväinen, jopa sellainen, että naurahdin lopussa ja ajattelin, että olisihan minun pitänyt arvata. Mutta tykkään lukea dekkarit niin, etten hirveästi etukäteen arvaile, kuka onkaan syyllinen. Silloin loppu yllättää kaikkein eniten.

Linkki: bloggaus Käen kutsusta.

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Paljon on vettä virrannut

Kirja: Teemestarin kirja
Kirjoittanut: Emmi Itäranta
Sivuja: 266

Teemestarin kirja saa minut palaamaan kirjabloggaamiseni alkuaikoihin, jolloin olin vasta tutustumassa siihen, minkälainen yhteisö internetin syövereistä löytyykään. Kirjan ilmestymisen aikoihin olin ehtinyt blogata jonkin aikaa, ja muistan, kuinka Teemestarin kirja oli silloin tapetilla. Se jäi mieleen. Se jäi monien mieleen, niin monien, että se julkaistiin englanniksi ja sai palkintoja. Minua tämä kirja kummitteli kirjaston spefi-hyllyssä pitkään, kunnes eräänä päivänä kohautin olkiani, annoin periksi kirjastolakolleni ja päätin vihdoin lukea kirjan, joka on jo pitkään kiinnostanut.

Lyhyesti tiivistettynä kirja kertoo Noriasta, Suomessa asuvasta tytöstä, jonka isä on teemestari dystooppisessa maailmassa, jossa ilma on kuivunut ja makea vesi saastunut. Norian on tarkoitus jatkaa isänsä tietä, vaikka teemestarin ammatti on jatkuvasti vesipulaa kärsivän yhteisön mielestä epäilyttävä. Norian perheellä onkin veteen liittyvä salaisuus. Tarkan säännöstelyn kylässä heidän talonsa vedenkulutus kiinnittää huomiota, varsinkin siinä vaiheessa, kun veden käytön valvontaa tehostetaan.

Oikeastaan Teemestarin kirjan juoni ei ole erityisen monimutkainen tai yllättävä, tai en ainakaan kokenut sitä sellaisena. Eniten pidin kirjan tunnelmasta. Se on hidas ja rauhallinen, hieman haikeakin, mutta samaan aikaan uhkaava. Koin kirjan kuumuuden, ilmassa pörräävien ötököiden ärsytyksen, hiostavan ilman ja kuivuuden. Tunsin sen ahdistavuuden, mikä aiheutuu siitä, kun tilanne on todella epätoivoinen,

Valitettavasti en saanut otetta itse päähenkilöstä. Noria on erittäin flegmaattinen. Aivan kuin hän ei tuntisi mitään eikä hänellä olisi juuri mitään taistelutahtoa. Asioita tapahtuu ja hän vain päättää mennä virran mukana. Toki hänellä on pieniä kapinallisia ajatuksia ja salaisuuksia varjentavana, mutta turhan usein jouduin huokaisemaan Norian passiivisella käytökselle. Kun salaisuudet alkavat rakoilla, hän ei tunnu tekevän oikein mitään niiden varjelemiseksi.

Onneksi päähenkilön lievä epäkiinnostavuus ei haitannut. Noria tuntuu olevan ikkuna, josta dystooppista Suomea kuvataan. Teemestarin kirja ei kerro siitä, mitä on tapahtunut, mutta pienistä vinkeistä voi päätellä paljon. Kirja oli kuin kurkistus mahdolliseen tulevaisuudenkuvaan ilman tarkkaa tietoa siitä, miten siihen ollaan päädytty. Yksin kirjan läpi jatkuvista punaisita langoista on CD-levyt, joista löytyy tietoa menneisyyden tutkimusmatkasta. Lukija kuitenkin saa tietoa menneestä yhtä paljon kuin päähenkilö.

Jonkin verran minua ihmetytti kirjan kehityksen taso. Se on selvästi taantunutta nykypäivään verrattuna, mutta on oletettavaa, että ennen taantumista kehitys jatkui pidemmälle, mitä se tällä hetkellä on. Miksi siis retkikunta on tallentanut lokikirjansa CD-levyille? Kovin moni ei nykyäänkään tallenna mitään CD-levyille.

Täysin suljetut loput eivät ole mielestäni ihanteellisia, mutta Teemestarin kirja jättää mielestäni turhan monta kysymystä auki. Olen alkanut viime aikoina arvostaa itsenäisiä kirjoja, mutta tästä kirjasta lukisin mielelläni jatko-osan. Jos olen ymmärtänyt oikein, sitä ei valitettavasti ole tiedossa. Aion kuitenkin seurata Emmi Itärannan tuotantoa jatkossa, sillä vaikka esitinkin kirjasta muutaman moitteen, yleiskuva on erittäin positiivinen. Kirjan kieli on kaunista ja nopealukuista olematta kuitenkaan liian yksinkertaista. Kirjan luettua täytyi pitää hiljainen hetki ja vasta sitten mennä ihmettelemään keittiön vesihanan ääreen, kuinka sieltä saa vettä niin helposti. Jos jotain, niin ainakin tämä kirja sai minut ajatelemaan veden käyttöä.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...