tiistai 7. huhtikuuta 2015

Silkkiäistoukka

Kirjoittanut: Robert Galbraith (J. K. Rowling)
Sivuja: 459

En ollut lainkaan yllättynyt, että Rowling siirtyi dekkareihin Pottereiden jälkeen, ensiksi piipahdettuaan pikaisesti vakavan draaman puolella. Jo Pottereita lukiessa huomasin, että jokaisessa kirjassa oli edes jonkinlaisena sivujuonena mysteeri, josta annettiin vinkkejä ja joka ratkesi kirjan loppupuolella. Nyt Rowling on alkanut kirjoittaa kunnon dekkareita ja vaikka dekkarit eivä ole minun suosikkigenreni, niin pitää lapsuuden lempikirjailijan uusin tuotos silti tarkastaa.

Silkkiäistoukka on toinen Cormoran Striken tapauksista kertova kirja. Rowlingin mukaan useampi jatko-osa on tiedossa, ja jos taso jatkuu samana, en kyllä pistä lainkaan pahakseni. Ensimmäinen osa, Käen kutsu, oli nimittäin ihan hyvä kirja, mutta Silkkiäistoukka pistää paremmaksi.

Strike on päässyt pieneen menestykseen makuun, kun Lula Landryn tapauksesta noussut mediakohu on marssittanut hänen ovelleen liudan asiakkaita. Enimmäkseen aika kuluu aviorikosjupakoita selvitellessä eikä rahasta ole enää samalla lailla pulaa. Tapaukset alkavat tuntua Strikesta jopa hieman pitkäveteisiltä, kunnes hänen vastaanotolleen saapuu hiirulaisen oloinen nainen, jonka kirjailija-aviomiehes Owen Quine on kadonnut. Poliiseja ei kuulemma kannata vaivata, sillä mies on kadonnut ennekin, eikä poliiseista ole apua. Vaimo väittää tietävänsä, missä mies on, joten Striken tehtäväksi jää vain käydä hakemassa mies kotiin. Tehtävä osoittautuukin yllättävän vaikeaksi ja Strike löytää itsensä yhtäkkiä keskeltä kirjakustannuksen maailmaa, jossa kohistaan Quinen julkaisemattomasta käsikirjoituksesta, jossa on haukuttu useita kustannusmaailman maineikkaita nimiä.

Ehkä juuri kustannusmaailman vuoksi koin tämän kirjan huomattavasti lähestyttävämpänä kuin Käen kutsun muotimaailman. Kun Strike kulki kirjallisuusjuhlista toiseen ja vieraili kirjakaupassa etsimässä johtolankoja, minä koin olevani kotona. Vaikka kyseessä oli dekkari, jossa loppujen lopuksi päädytään tutkimaan varsin raa'asti kuvattua murhaa, kirjallisuusmaailma teki kaikesta helposti lähestyttävää.

Itse pääjuonen lisäksi seurasin mielenkiinnolla Stirken henkilökohtaista elämää, johon kuuluu monien dekkarien perinteen mukaan naisseikkailut, alkoholi ja angstaus. Tällä kertaa Strike ei ehkä angstaa niin paljon kuin aiemmassa osassa, vaikka entinen naisystävä onkin menossa naimisiin, mutta naisseikkailuja hän harrastaa jonkin verran. Lopulta huomio keskittyi eniten Striken ongelmiin hänen jalkaproteesinsa kanssa, kun eräs varjostaja onnistuu kaatamaan Striken niin pahasti, että hän joutuu koko loppu kirjan kamppailemaan kipuilevan polven kanssa.

Terveyshuolien lisäksi Stirken sihteeri Robin saa vähän enemmän sivutilaa. Robin haaveilee oikeasta yksityisetsivän apulaisen puuhasta pelkän sihteerinhomman sijaan ja yrittää parhaansa mukaan todistaa pomolleen, että olisi hommaan pätevä. Samaan aikaan Robinin kihlattu Matthew - hirveä mäntti, näin suoraan sanottuna - ei ole lainkaan innostunut Robinin uratoiveista. Kirjailijamurhan lisäksi Silkkiäistoukka siis seuraa kahden päähenkilön elämää ja sitä, miten kummallinen ja vaaralliseksikin osoittautuva tapaus mutkistaa kaikkea. Olin ilahtunut siitä, kuinka Robin pääsi loistamaan.

Silkkiäistoukkaa oli mukava lukea. Aina kun kirjan avasi, siihen huomasi uppoutuvansa sillä hartaudella, mihin lapsuuden jälkeen enää harvoin pääsee. Tajusin, että juuri tällaista tekstiä minun on ollut ikävä. Opin lukemaan kirjoja Potterieden avulla. Siksi Rowlingin dekkari tuntuu uskomattoman kotoisalta, vaikka tyyli onkin erilainen ja maalma huomattavasti inhorealistisempi. Kirjan näennäisen turhan yksityiskohdat saavat Lontoon elämään. Pystyin kuulemaan Lontoon hälyn Striken toimistoon.

Moitteena on tosin pakko sanoa, että vaikka kirja pysyi mielenkiintoisena lähes loppuun saakka, niin siinä vaiheessa, kun Stirke itse tietää murhaajan, mutta sitä ei vielä lukijalle paljasteta, ainoa tuntemukseni oli turhautuminen. Tekstissä selvästi vältellään asioiden kertomista ja huomasin hyppiväni kohtauksia yli, jotta vain pääsisin kohtaan, jossa kaikki lopulta ratkeaa. Ratkaisu on kuitenkin sellainen, johon oli tyytyväinen, jopa sellainen, että naurahdin lopussa ja ajattelin, että olisihan minun pitänyt arvata. Mutta tykkään lukea dekkarit niin, etten hirveästi etukäteen arvaile, kuka onkaan syyllinen. Silloin loppu yllättää kaikkein eniten.

Linkki: bloggaus Käen kutsusta.

6 kommenttia:

  1. Mukava kuulla, että tykkäsit tästä! :) Ostin Käen kutsun tammikuussa Suomalaisen alesta, mutta en ole vielä ehtinyt lukea sitä. Tämän tekstin jälkeen myös Silkkiäistoukka houkuttelee entistä enemmän ^^

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen! Mukavan viihdyttäviä kirjoja.

      Poista
  2. Nyt harmittaa etten ostanutkaan Kirjakaupasta viime käynnillä tätä kirjaa vaan päädyin ostamaan Kepleriä. Nyt haluttaa hirmuisesti päästä tämän toisen osan pariin ja ennen kaikkea saada se omaan hyllyyn Käen kutsun kaveriksi. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Veikkaan, että kirjaa löytyy kaupasta vielä jonkin aikaa :)

      Poista
  3. Pitänee ilmeisesti jossain vaiheessa vetäistä putkeen Käen kutsu ja Silkkiäistoukka, kun jokainen niistä tehty kirjapostaus lisää vain halua päästä lukemaan ne pian!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti et mene ihan päästäsi pyörälle. Kirjat ovat aika tiivitä paketteja, joten minä olisin ehkä mennyt sekaisin, jos olisin lukenut molemmat putkeen. :D

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...