perjantai 8. toukokuuta 2015

Pesrepolis - Iranilainen lapsuuteni & Kotiinpaluu

Kirjoittanut & piirtänyt: Marjane Satrapi
Sivuja: molemmissa osissa noin 155 sivua

Marjane Satrapin sarjakuvat omat omaelämäkerrallisia tarinoita, joissa käydään läpi Satrapin lapsuutta ja nuoruutta Iranissa ja Euroopassa. Olin aiemmin lukenut sarjakuvista vain pätkiä netin syövereistä, mutta kun minulle tarjoutui mahdollisuus saada sarjakuva-albumit lainaan, olin tietenkin kiinnostunut.

Ensimmäinen osa, Iranilainen lapsuuteni, alkaa vuodesta 1980, jolloin islamilaisen vallankumouksen seuraukset näkyivät ensimmäisen kerran konkreettisesti koulussa: tyttöjen tuli käyttää huntua. Kaksikieliset koulut suljettiin ja tytöt ja pojat erotettiin toisistaan. Kymmenvuotiaalla Marjanella on vaikeuksia suhtautua tilanteeseen, sillä vaikka hän on hyvin uskovainen, hänen perheensä on erittäin nykyaikainen. Albumi käsittelee Marjanen lapsuutta ja tasapainottelua uskonnon, politiikan ja perheen välillä. Julkisesti saa esiintyä vain tietyllä tavalla, mutta kotona suljettujen verhojen takana eletään paljon vapaammin.

Vaikka kirjan alussa on kahdens sivun mittainen selonteko Iranin tilanteesta, minun on pakko myöntää, että itse poliittiset osuudet jäivät minulle hitusen epäselviksi. Häpeäkseni en ole erityisen perille siitä, mitä kaikkea Iranissa on tapahtunut, joten ehkä menetin joitain sarjakuvan vivahteita, mutta pääsääntöisesti kyllä pidin albumista. Se kertoo pikkutytöstä, joka kasvaa maailmassa, joka herättää hänessä paljon kysymyksiä. Nautin erityisesti aivan albumin alusta, jossa Marjane on hyvin nuori ja pohtii omaa uskoaan, joka ei aina tunnu kohtaavan yleisten käsitysten kanssa. Hänen lapsenuskossaan on jotain samaa, mitä minulla itselläni oli aikoinaan. Huomattavaa on myös se, että Satrapi on antanut sarjakuvassa esiintyvälle Allah'lle parrakkaan vanhan miehen hahmon.

Iranilainen lapsuuteni toistaa jonkin verran itseään, sillä aina yhtä konfliktia seuraa aina toinen, yhtä kapinaa seuraava ja niin edelleen. Tämä on kuitenkin ymmärrettävää, onhan kyseessä omaelämäkerrallinen teos. Albumissa ihmetellään huumorinkin keinoin erilaisia outoja ilmiötä, joita Iranin tilanne aiheutti ja se onkin albumin ehkä parasta antia.

Olin hieman yllättynyt, että huomasin pitäväni seuraavasta osasta, Kotiinpalusta, paljon enemmän. Alun perin olin aavistellut, että jatko-osassa on vain jatko-osan makua, mutta jälkeenpäin sain googlaulun avulla selville, että suomennetut teokset oikeastaan sisältävät neljä albumia, joista kaksi ensimmäistä on julkaistu yhdessä niteessä ja kaksi seuraavaa toisessa niteessä. Iranilainen lapsuuteni päättyy siihen, kun Marjanen perhe päättää lähettää ainoan lapsensa ulkomaille turvaan. Kotiinpaluu kertoo, kuinka 14-vuotias iranilaistyttö pärjää 80-luvun Itävallassa.

Kun kerroin kaverilleni pitäneeni toisesta osasta enemmän kuin ensimmäisestä, kaverini kommentoi, että hänestä taas oli masentavaa lukea, kuinka Marjanen elämä ei tuntunut sujuvan edes turvallisemmassa Euroopassa. Nyt Marjane on käytännössä perheetön teini-ikäinen ulkomaalainen tyttö, joka ei vielä kunnolla edes osaa kieltä. Hän ei meinaa saada kavereita ja kun hän lopulta ystävystyy joidenkin luokkatovereiden kanssa, eivät uudet tuttavukset ole ihan priimaluokan naapurintyttöjä.

Ehkä pidin toisesta osasta siksi, koska koin, että siinä on enemmän tarttumapintaa. Toinen osa on teinitytön kasvutarina. Marjane joutuu käymään murrosiän läpi lähes ilman minkäänlaista tukiverkostoa. Hän ajautuu väärään seuraan, käyttämään huumeita ja diilaamaan niitä, hänet potkitaan asunnosta ulos, hänellä ei ole kovin paljon onnea poikakaveririntamalla ja lopulta hän päätyy kadulle asumaan. Kaiken traagisuuden keskellä Satrapi onnistuu kertomaan kaiken humoristisella otteella, niin että kamalimmastakin elämänvaiheesta löytyy edes joku valon pilkahdus.

Lopulta Marjane päätyy albumin nimen mukaisesta palaamaan Iraniin, jossa hän kokee aivan uudenlaista ulkopuolisuuden tunnetta. Itävallassa hän oli liian iranilainen, Iranissa liian eurooppalainen. Silti suljettujen ikkunaverhojen takan pystyy hengittämään vapaasti, ja ainakin nyt hänen ympärillään on perhe tukena.

Kuvailin albumeita sanoilla rehellinen, toteava ja elämänmakuinen. Albumeista tuli olo, että Satrapi on halunnut käydä niiden avulla läpi lapsuuttaan, mutta samalla hän on jo tehnyt rauhan sen kanssa, mitä hänelle on tapahtunut. Asiat eivät tunnu kaunistelluilta, mutta missään vaiheessa ei olla täydellisen epätoivon vallassa. Varsinaista draaman kaarta ei ole, sillä se puuttuu arkielämästä, vaikka tiettyjä syy-seuraussuhteita on tietenkin havaittavissa. Nämä albumit jäävät taatusti mieleen ja tulen varmasti jatkossa palaamaan ajatuksissani niissä esitettyihin tarinoihin, mikä on ehkä korkein kohteliaisuus, minkä voin kirjalle antaa.

2 kommenttia:

  1. Minäkin pidin toisesta osasta enemmän oikeastaan samoista syistä. Siinä Iran on yhtä lailla läsnä, mutta sen päälle kasataan lisää. Lopputulos on huomattavasti moninaisempi, vaikka ekastakaan osasta ei syvyyttä puutu.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...