perjantai 31. heinäkuuta 2015

Klassikko, jota en ole vielä lukenut: Humiseva harju

Kirjabloggaajat tempaisivat jälleen.

Alkuvuodesta syntyi idea, että nyt olisi korkea aika lukea klasikoita, jotka ovat vielä jostain syystä lukematta. Klassikkohaasteen avulla saataisiin korjattua nolo aukko kirjallisuussivistyksessä.

Minulla on jo jonkin aikaa ollut ongelmia klassikoiden kanssa. Pahan vastareaktion sain, kun aloin opiskella kirjallisuutta yliopistossa. Eteeni lätkäistiin noin kymmenen kirjan lista, aikaa lukea noin kolme kuukautta. Eihän kymmenen kirjaa kolmessa kuukaudessa ole mitään, mutta suurin osa teoksista olivat paksuja, vaikeita tai muuten vain epäkiinnostavia.

Huomasin, etteivät klassikot enää maistuneet. Yläasteikäisenä luin niitä oikein mielelläni. Rikos ja rangaistus oli silloin mielenkiintoinen, mutta nyt, kun yritin lukea sitä uudestaan, en meinannut millään päästä eteenpäin.

Tulin siihen tulokseen, että klassikot eivät miellyttäneet, koska
  1. Yleensä ne ovat genrensä ensimmäisiä edustajia, joten nykylukijalle ne tuntuivat edustavan vain genrensä pahimpia kliseitä.
  2. Ne on kirjoitettu niin erilaisessa maailmassa, että niiden ymmärtäminen on viihdelukijalle turhan vaivalloista.
  3. Varsinkin jatko-osina alun perin ilmestyneet kirjat ovat niin rönsyileviä, että niissä oli vaikea pysyä mukana.
Olen pohtinut, miksi nuorempana pidin klassikoista enemmän. Olinko silloin paljon avarakatseisempi? Vai enkö kiinnittänyt huomiota erilaisiin tyyleihin samalla tavalla? Enkö tiennyt, mistä tykkään, joten luin vain kaiken, ajattelematta yhtään kriittisesti? Vai onko minusta nyt tullut kaavoihin kangistunut tylsimys, joka ei suostu enää astumaan ulos mukavuusalueeltaan? Onko OK, jos haluaa olla mukavuusalueellaan? Onko OK, jos ei tykkää lukea klassikoita? Onko huonompi kirjallisuudenharrastaja (ja opiskelija), jos tykkää lukea enimmäkseen nykykirjallisuutta?

En ole kuitenkaan luovuttanut. Kun klassikkohaaste pistettiin pystyyn, keksin heti, että nyt olisi aika lukea Emily Brontën Humiseva harju, jonka sain isältäni joululahjaksi joskus ajat sitten. Olen aina välillä tuijotellut sitä hyllyssäni ja tuntenut syyllisyyttä. Siellä se on, kaunis painos, joka varmasti maksoi 30 euroa, enkä ole koskenutkaan siihen. (Ellei sitten lasketa niitä kertoja, kun olen laittanut sen hyllyyn tai muuttanut.)

Ryhdyin siis tuumasta toimeen. Aikaa olisi tietenkin ollut koko kevätkausi, mutta ajattelematon kun olin, aloitin lukemisen vasta viikkoa ennen deadlinea. Tekosyyksi voin sanoa, että kevät on ollut yllättävän kiireinen, ja olen muutenkin vain hädin tuskin ehtinyt pysyä perässä lukupiirikirjojen ja kirjaston laina-aikojen umpeutumisien kanssa.

Laadin hienon lukusuunnitelman, josta laitoin kuvan vasta perustamaani Instagram-tiliini. Lukusuunnitelma muistuttaa tenttilukusuunnitelmiani - ja samalla tarmolla minä aluksi kirjaa luinkin. 50 sivua päivässä. Tahti pitää, ei armoa.

Sitten tapahtui muu elämä ja olin niin rättipoikki, etten yhtenä päivänä päässyt lukutavoitteeseeni. Yritin kovasti kiriä, mutta sitten keskiviikkona, jolloin minun oli tarkoitus päästä jaloilleni, nukahdin kello 18 "päiväunille", jotka venyivät 12 tunnin yöuniksi. Peli oli tässä vaiheessa menetetty. Pääsin sivulle 156. En mitenkään ehtisi lukea seuraavassa kahdessa päivässä kirjaa loppuun.

Niinpä kirjoitan bloggausta klassikkohaasteesta, johon en kunnolla pystynyt osallistumaan. Yritin oli kova, mutta jo alkumetreillä yritykseni oli tuhoon tuomittu.

Jos kirja olisi ollut vähän helppolukuisempi, olisin varmaan selvinnyt. Huomasin kuitenkin jo hyvin varhaisessa vaiheessa, että tälle kirjalle olisi kannattanut antaa aikaa. Sen kerronta poikkeaa siitä, mihin olen tottunut, joten välillä oli vaikea pysyä mukana siinä, missä mentiin. Myönnän, tämän hetkinen kirjallisuuden trendi suosii yksinkertaisuutta, joten olen tottunut sellaiseen.

Toisaalta. Tällä viikolla kirjailija Rainbow Rowell tweettaili Anna-kirjoista. Hän kirjoitti:
"As I listen to Anne of Green Gables on audio, I’ve been thinking about plot. There’s such an expectation of plot for authors now. Like one big story arc. A ticking clock! But Anne has no plot. It’s a series of vignettes and character growth. I think it would be really hard to pitch Anne of Green Gables to an agent or publisher. “A series of gentle anecdotes!” But when you’re reading Anne of Green Gables, you never think, “This needs more rising action!” I firmly believe that we’re all foolishly attached to the same narrative structure, but I’m never brave enough to throw it out the window. Little House is the same. Instead of rising action and complications, you get “how we used every part of the pig.” AND YOU LOVE IT."
Vaikka Humiseva harju vaikuttaakin hyvin juonivetoiselta kirjalta, Rowellin tweettailut kaikuivat mielessäni kun yritin edetä kirjassa. Humiseva harju ei mene suoraan asiaan. Se kertoo ensiksi yhdestä henkilöstä, sitten toisesta ja vasta myöhemmin päästään siihen, mistä tarinassa on oikeasti kyse. Se ei noudata tämän hetken tyyliä.

Tapahtumat kuullaan kolmannen osapuolen kautta. On herra Lockwood, joka on muuttanut Heatcliffin omistamaan taloon. On Ellen Dean, Lockwoodin taloudenhoitaja, joka kertoo Lockwoodille Heatcliffin ja Humisevan harjun tarinaa. Kirjassa on monta kerrosta, monta kertojaa, monta näkökulmaa. Pohdiskelin lukiessa, menisikö näin monimutkainen systeemi läpi kustantamoista. Tehdäänkö Humisevassa harjussa sukudraamasta tarpeettoman monimutkainen kertojia vaihtamalla?

En päässyt kirjassa loppuun. Aion blogata siitä paremmin, kunhan pääsen, sillä kyllä minä yritän saada tämän luettua. Totesin vain, että mieluummin luen rauhassa ja yritän saada kirjasta jotain irti kuin pakotan itseni etenemään enkä myöhemmin muista kirjasta mitään. Haluan antaa tälle kirjalle edes jonkun mahdollisuuden. Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanista minä pidin. Ehkä löydän tästäkin kirjasta sen jujun, kunhan saan voin lukea rauhassa.

9 kommenttia:

  1. Hienoa pohdintaa siitä, miksi klassikot välillä miellyttävät, välillä eivät :) Olen miettinyt samaa itsekin, ja erityisesti olen pohtinut tuota, onko ok, jos klassikkoja ei lue. Miksi tietynlaista (laajaa, moneen perehtynyttä) lukumakua pidetään helposti jollakin tavalla parempana? Toisaalta sietää ihmetellä sitäkin, miksi monet klassikot mustamaalataan etukäteen: ainakin itse olen usein yllättynyt positiivisesti siitä, miten hyviä ja kiehtovia klassikot ovat. Yleisesti ottaen uskon kuitenkin siihen, että on todellakin ok jättää mikä tahansa kirja kesken tai hidastaa lukutahtia, jos se ei kyseisenä hetkenä nappaa. Lukemisenhan pitäisi ennen kaikkea tuottaa iloa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen myös lukenut monia klassikoita, joista olen pitänyt. Mm. Kolme muskettisoturia ja Dorian Grayn muotokuva ovat jääneet positiivisesti mieleeni.

      Ehkä minussa herää vähän kapinahenkeä, kun puhutaan siitä, mitä "pitäisi" lukea. Tulee sellainen olo, että kyllä sitä saisi lukea mitä haluaa. :D

      Toki pieni perehtyminen mukavuusalueen ulkopuolelle on suotavaa, sillä sieltä saataa löytää iloisia yllätyksiä. En kuitenkaan näe mitään pahaa siinä, että jos on todennut, että tietty kirjallisuus ei vain innosta, niin ei lue sitä.

      Poista
  2. Tämä on ollut yksi omia lemppareitani jo nuoresta lähtien. En toki tiedä mitä pitäisin nyt, jos lukisin. Silloin pidin, hurjasti! Sen sijaan Kotiopettajattaren romaani jätti kylmäksi. Taisin jopa vähän inhota sitä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kotiopettajattaren romaania oli ainakin helpompi seurata. Muistan, että ärsyynnyin Janelle hyvin usein, mutta pääsääntöisesti kyllä pidin.

      Poista
  3. Ok jo pitkään pitänyt lukea tämä, mutta enpä ole lukenut. Kate Bushin Wuthering heights on aika loistava biisi ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä kirjan lukemisen jälkeen kappale aukeaisi vähän paremmin. :D

      Poista
  4. Blogissani on sinulle haaste :)
    --> http://lukunurkkaus11.blogspot.fi/2015/08/kolmen-kirjan-haaste.html

    VastaaPoista
  5. Kiintoisaa pohdintaa klassikoista. Joskus olen huomannut, että joku kirja ei ole aluksi napannut yhtään, mutta myöhemmin sille onkin ollut oikea aikansa. Jotkut sitten eivät vaan miellytä, vaikka niille antaisi uuden mahdollisuuden. Ei kaikesta tarvitsekaan pitää.

    Tuossa sinun Humisevassa harjussasi on kyllä valtavan kaunis kansi. Minulle HH oli hirveän ristiriitainen lukukokemus. Jään odottelemaan bloggausta aiheesta. :)

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...